HÄN ON TULLUT HULLUKSI!
HÄN ON TULLUT HULLUKSI!
Muutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski pienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa, tuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli hänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut. Neljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin hänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka iloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa voitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen vuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei milloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä. Hän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja kokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen, tyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.
Kyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin hallussa — Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi — mutta muut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille, enimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin taiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle seudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä hyyryläisiksi — ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin suurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä kauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta, jos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja lasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi tapahtua.
Ja niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon. Hän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien alut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista, hän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla sanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti kaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen nukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli eri sisäänkäytävä.
Rouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin harvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen huoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja iltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä rautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta tämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin mitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä, että hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä kävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja taasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin jälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.
»Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen», virkkoi rouva aina vähän väliä. »Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen, mutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.»
»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta rakkaudesta puhuttiin.
Ja siihen se jäi.
Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.
Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.
Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin tiheämpään ja jyrkemmin.
»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata näin keskellä yötä?»
»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli mielen jännityksellä.
Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena kesä-yönä.
Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista, vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.
Ja niin syntyi taas hiljaisuus.
Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.
Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven selälleen.
Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea kohti ja huusi korkealla äänellä:
»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»
Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.
Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:
»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi — juuri tuollaiset hiljaiset ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»
Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.
»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa elämöidä.»
Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.
»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.
»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.
»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen, istuessaan sänkynsä laidalle.
Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista, ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt; päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton kuorsaus jonkun kerran katkaisi.
Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat, mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla, kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden kohtaus.
»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään.
»Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»
Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.
Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta nuorukaista.
Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.
Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.
Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa, samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti, mutta käskevästi hänelle:
»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren herran tuolla sisällä.»
Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy uteliain katsein kynnykselle.
Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.
»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.
»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»
Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:
»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa, niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti niin viattomalta.
Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin, minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.
Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:
»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet viime yönä herätin!»
Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen, vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki veitikkamaisesti häntä katselivat.
Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät, jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät kaikille.
»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.
Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:
»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»
NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.
NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.
I.
Jos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin hauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen suurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.
Erään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa ollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa nuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.
Mutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään, hovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä esittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja vierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta talon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti Editiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu englantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.
Nyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta ystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat jäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista, seitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, — hiljaista ettonehetkeä ei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos kauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet puistoon.
Enin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon ystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta kahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo tyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen hyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän saisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava sunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3—5 välissä on tottunut tuottamaan hänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön vieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli kokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan, vaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän ainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista tuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari Bomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran oli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina lepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori, joka oli ollut »mestarin» hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut uuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka »mestari» oli unhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, — missä sitten meni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania ollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti Planchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään, niin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia poskihampaalleen — se vähän aina rauhoitti.
Olimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan vieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin: komeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies, everstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään talossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin, perinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon radalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan menevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että laiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin kolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi odotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin iltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen takaisin.
Ajopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän myöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo vanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä lemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan pappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon varoituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon kotiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu odottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa valtiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja vihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra nousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota esittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit kädessä virvoittavan maljan ympärillä.
Nuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita he ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa. Itse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät viikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi. Kukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.
Ja nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on pantava suuri pääharjoitus toimeen.
— Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette, että oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan, herttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit ja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja — ja sitten lauletaan!
— Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun neitoset, — siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy harjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?
— Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti taloudenhoitajatar.
— Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä olisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä tahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet esiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat, suomalaiset ylioppilaat!
— Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet ovat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy harjoitella ilman pukuja.
— Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.
Ja tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi kätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: »oi kuinka ujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.» Naurellen seurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien kulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja. Mutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita talvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.
Pettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin rappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.
— Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.
— Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette, pysähtyen sulkemaan oven.
— Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti lentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.
— Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. — Minusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä sisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?
— Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä vastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.
— Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen korviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin, tietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.
Täällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia, huonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin Planchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita valvomisvelvollisuuksiaan.
Hänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi avonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:
— Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen varasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!
— Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle, nostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia pukuja.
— Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon äänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. — Elkää koskeko niihin, tytöt!
Toisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä astui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen passoäänellä: —
— Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion löydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on oltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää lukua joka kappaleesta.
— Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat epäillen: — Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?
— Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.
Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette! Planchette! Planchette!»
— Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. — Ei kukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin, minä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.
— Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin tyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa mukana hekin.
— Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella, huokaili Planchette vielä.
— Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse murhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: — Kas niin, Bertta saa tämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa! Ellen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan, hän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.
— Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso, katso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.
— Soma se onkin, toistivat toisetkin.
— Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi
Edit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.
— Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja hyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka maahan masennettuna huokaili: »elkää taivaan nimessä!» Hän vaipui voimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi nauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin, tulevan »apulähetin», huoneen esiintymällä siellä valkoisissa alusvaatteissa.
Seuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa, ja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut yksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi pukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä on tavallinen.
Poistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne sisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse. Soitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset jaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.
II.
Pappilassa oli ruustinna parhaalla tuulellaan. Kahvi oli sattunut hyvää ja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille tuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti. Vieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti osaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin koteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.
Everstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan oli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen, lausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä noita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja luistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä kulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät — siinä oli nyt tuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi, mutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja: hatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset. Kuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen tyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.
Olipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti.
Hän oli puhunut viisaasti ja maltilla.
Neiti Julia huomautti vähän opettavasti: »Niin, Vorsicht ist besser als
Nachsiht.»
Hovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin, jotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti, että monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan myöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von Zweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan ihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin käsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin kumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo jotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen »pientä lisätilkkaa», koska ystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.
Everstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä juuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin — ylioppilaslakkia vailla.
* * * * *
Nyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman äsken lähti.
Säntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei myöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti neljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui kumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa hänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa vahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen jälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova nuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman junan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.
Hän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä aikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen päivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis nyt keskeytettävä.
Hra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä ajopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi hän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin, kuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.
Me voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa ja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä — Pariisissa.
* * * * *
Meidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole hetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi korkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen seisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla ainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään siinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja hän huoahtaa valittaen: »Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!»
Nyt hän saa käskyn lähteä kyökkikamariin valmistamaan viinikylmäkastiboolin, jota harjoituksissa välttämättä sanotaan tarvittavan, ja kuin siipipuoli pääsky hiipii hän, hännystakin liepeiden liehuessa, ovesta ulos ja pistää salaa kipenen kanverttia poskihampaalleen.
Nuoret tytöt nyt täydentävät pukunsa ja pian rehentelee huoneessa neljä reipasta nuorukaista, lakkaamatta punoen pieniä viiksiään.
— Oi kuinka nuo mustat viikset sinua pukevat! huudahtaa Agnes ihastuneena valkotukkaiselle Ellenille. — Kuule, nosta housunlahkeitani vähän ylemmäs, ne vetävät maata, hyi — ja minä kun olin luullut olevani ainakin yhtä pitkä kuin hän.
— Mutta miten kehtaamme koko huomispäivän olla yhdessä herra Freymannin kanssa? huomautti Bertta hiukan arasti. — Minä ainakaan en voi olla punastumatta, kun hänet kohtaan.
— Siitä elä sure! lohdutti Agnes. Eihän hän tiedä mitään koko asiasta, ja sitä paitse emmehän me mitään pahaa ole tehneet.
— Mutta kuinka hauskaa olisi olla poika! huudahti Edit. — Kuinka minä hakkailisinkaan teitä kaikkia.
— Ja minä Planchettea, virkkoi Bertta samassa sisään saapuvalle, frakkiin puetulle taloudenhoitajattarelle, jonka he taas tempasivat piiritanssiin mukaansa.
— Mutta joutukaa nyt alas, että tämä kamala leikki kerrankin loppuu, kehoitti Planchette.
— Niin, hyvät herrat, harjoitukset alkavat, vaati Edit. — Kyyppari, tuo samppanjamme, heti!
— Malja ja lasit ovat puistonpuoleisessa kuistissa. Kaikki on järjestyksessä. — Niin lausui Planchette luoden pelokkaan silmäyksen siihen kauheaan epäjärjestykseen, joka huoneessa vallitsi.
— Eh bien, allons, messieurs! komensi taas Edit, työntäen kyypparia edeltä.
Planchette hiipi varovasti alas, jälestä »ylioppilaat» käsi kädessä, mahtavin liikkein ja palavat paperossit suussa, laulua jo hyräillen.
Ennen kuin he ehtivät alakertaan, kääntyi Planchette varoittavin liikkein heitä vaatimaan äänettömiksi, vaan tytöt, vain ilossaan yltyen, yhä korkeammin lauloivat: »Vapaita hengen lapsia!»
Mutta samassa näkyi herra Freymannin pieni, säntillinen ruumis eteisen ovella; hän pysähtyi ikäänkuin kivettyneenä, katseli ihmeissään portaille, josta frakkipukuinen Planchette ja nuo neljä »ylioppilasta» laskeusivat. Sanomattomasti huudahtaen ryntäsivät nämä kaikki vihurina joka taholle, hätääntyivät, palasivat takaisin ja juoksivat seuraavassa tuokiossa takaisin ylös ja kiirehtivät nuoren herran huoneeseen, jonka oven he sisältä päin salpasivat.
Mitä Freymannissa liikkui, kun hän näki koko vaatevarastonsa noin yht'äkkiä leimahtavan ja katoavan, siitä ei ole kukaan koskaan saanut selvää. Vaistomaisesti nosti hän kohteliaasti lakkia pakeneville olennoille, kääntyi tyyneesti ja meni eteisestä sisään saliin, jossa istahti pianon ääreen ja rupesi soittamaan erästä Mozartin sonaattia, säntillisesti ja varmasti.
Mutta »pukuhuoneessa» oli suruisen näköistä. Nuoret tytöt olivat kuin huumautuneet. Eivät tienneet itkeäkö piti vai nauraa, pukujako piti ruveta muuttamaan vai mitä tekemään. Planchette istui kädet sylissään eikä puhunut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja huokaili syvään. Hän oli mielestään niin häväisty kuin jos nimismies olisi tavannut hänet varastamasta.
— Mitä nyt tehdään, mitä tehdään? vaikeroivat tytöt ja rupesivat jo miettimään katuvaista kirjettä, jonka lähettäisivät herra Freymannille. Silloin kuului saapuvain vaunujen ritinää ja tytöt ryntäsivät ikkunaan.
— Äiti palaa kotiin! kuului uusi onnettomuuden huuto, joka leikkasi Planchette-raukan luita ja ytimiä. Hän koetti kalpeana nousta tuolilta, vaan ei voinut.
Ah, jos heillä olisi ollut siivet, kyllä he olisivat lentäneet kauas eivätkä palanneet koskaan!
Rovastia oli äkkiä ruvennut vaivaamaan tavallinen hengenahdistus ja tavallista aikaisemmin olivat senvuoksi vieraat pappilasta lähteneet. Mutta retki oli ollut hauska, ja nuo vanhat naiset olivat mainiolla tuulella.
Oudostellen, ettei nuorista tytöistä ketään ollut vastassa, astui talon emäntä saliin, jossa Freyman kertoi tapaturmastaan ja paluustaan.
— Ettekö vielä ole neitosia nähnyt? kysyi rouva ystävällisesti. —
Freyman vastasi, että hän ei vielä ollut lähtenyt heitä hakemaan.
— Mutta missä ne ovat. Missä on Planchette? Mitä, täällä on viinimalja kuistilla. No, siitä kai mekin saamme osamme.
Seurue asettui kuistille, vaan everstiluutnantska lähti hiukkasen uteliaana huoneisiin nuorisoa hakemaan. Mutta palvelusväestä ei ollut kukaan heitä nähnyt. Kulkiessaan eteisen läpi kuuli rouva silloin Editin valittavan äänen:
— Äiti, äiti!
— Missä olet lapseni?
— Täällä ylhäällä, tule, äiti hyvä, tule pian.
Levotonna nousi rouva yläkertaan, kysellen, että mikä on hätänä. »Missä te piilette, lapset?»
— Täällä, äiti, herra … herra Freymannin huoneessa.
Tuo arvokas rouva astui hämmästyneenä huoneeseen, mutta pysähtyi ovelle huutaen:
— Mitä on tämä? Lapsi-kullat! Ja neiti Planchette frakissa!
Tytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen Planchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä kainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja kerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:
— Isälle paluujuhlaksi… Malja kuistiin… Laulavia ylioppilaita…
Pääharjoitus… Kaikki poissa… Freymannin vaatteet niin sopivat…
Planchette-raukka on viaton… Freyman tuli vastaan eteisessä…
Planchette puettiin kyyppariksi… Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä…
Auta meitä äiti…!
Niin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai vihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan, mietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:
— Nyt menemme kaikki alas — pääharjoitukseen!
Vastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.
— Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne rangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!
Sitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:
— Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää huolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää olla pukuhuoneena.
Eikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.
Kiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset silmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi:
— Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina tiennyt.
Ja iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:
— Planchette! Planchette! Planchette!
— Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän tarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.
— Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. — Mutta minä olisinkin hävennyt silmät päästäni.
— Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. — Nythän ollaan naamioissa.
Ja arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan perästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:
— Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. — Ja niin he laskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.
Siellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä ikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan kättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:
— Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän huvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni kotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa nousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin saa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä olemaan kuin kotonaan tässä talossa.
Kohteliaasti ja suurta elämänkokemusta osoittaen näytti nuori mies tänä iltana olevansa oikea diplomaatin alku ja iloisin iloisten joukossa.
Sitten laulettiin tervehdyslaulu talon isännälle, juotiin maljoja ja hurrattiin ja lopuksi ehdotti everstiluutnantska hymyillen, että hänen miehensä parhaan ystävän poika joisi veljenmaljan sen nuoren, vallattoman ylioppilaan kanssa, joka häntä äidikseen kutsui. Sen maljan Edit joi niin reippaasti kuin hän ei koskaan olisi saanutkaan ankaraa englantilaista kasvatusta, jonka johdosta neiti Julia ei voinut olla hiukan ilkeästi kuiskaamatta rouva von Zweifussin korvaan kultaista elämänohjettaan: »Vorsicht ist besser als Nachsicht.»
Sitten saivat nuoret ylioppilaat väistyä omiin huoneisiinsa, joissa neiti Planchette heidät otti riemunkyynelin vastaan sekä huudahtaen:
— Neiti-parat, kuinka se mahtoi olla tuskallista!
— Eikö mitä, vastasi Agnes jo täydellisesti tyyntyneenä. — Veli
Bernhardhan käyttäytyi niin hiton hienosti.
— Niin kyllä, myönsi Bertta. — Tytöt, emmekö sido hänelle kukkavihkoa huomiseksi, kun hän lähtee, ja kiinnitä siihen tervehdystä neljältä vallattomalta maalais-tölleröltä Pariisiin.
— Niin, niin, sen teemme, huusivat toiset.
— Mutta on toki hyvä, virkkoi Edit muistellen tuota veljenmaljaa, — että hän matkustaa jo huomenaamuna ja jää ulkomaille kahdeksi vuodeksi. Kun hän palaa, olemme jo suuria neitosia.
— Tytöt, huusi Agnes, sitä ennen olemme jo kaikki naimisissa! Kuka uskaltaa peukalonsa siitä?
— Planchette! Planchette! Planchette! huusivat kaikki rajulla riemulla — peukalonne sen asian puolesta!
— Nyt annan peukaloni minkä asian puolesta tahansa, vastasi Planchette niin iloisesti kuin hän olisi unhoittanut kokonaan sekä Bomanssonin että myllärin eukon. — Nyt annan peukaloni mistä tahansa, kun armollinen rouva oli niin suopea, että vapautti minut tuosta kauheasta frakista!
PIENOIS-KULTUURIKUVIA
RAUMAN KIRKOSTA
1600- ja 1700-LUVULLA
I—III
PIENOIS-KULTUURIKUVIA RAUMAN KIRKOSTA 1600- ja 1700-luvulla
I.
Myönnämmehän kaikki, ettei kirkonarkistossa oleva vanha käsinkirjoitettu kirja ulkomuodoltaan ole miellyttävä. Kuluneet kannet ja selkämykset, ummehtuneen kuiva haju kellastuneista lehdistä, nyherömäinen käsiala 1600-luvulta ja vähän väliä esiin tulevat luettelot tuloista ja menoista houkuttelevat sitä, joka pintapuolisesti selailee kirjaa, pian kyllä sulkemaan tuon paksun rämän.
Mutta jos sattuu, että joku tulee lukeneeksi parikymmentä sivua siitä ja tarkanneeksi sitä tai sitä nimeä sekä tapaa ne eri oloissa aina sitä myöten kuin vuosiluvut kirjan lehdillä kasvavat, huomaa hän ihmeekseen, miten elämä pienessä menneisyyden piirissä rupee virkoamaan, heikko elämänkipinä, joka on jälellä menneestä ajasta, syttyy vähitellen laimeaksi liekiksi, jonka valossa näkee pienois-laitapiirroksia historian lehdillä. Mielikuvitus siirtää mikroskooppinsa verkalleen pitkin rivejä, piirteet esiintyvät selvempinä, tapausten kulku alkaa tulla huomattavaksi, ja sielunelämä paljastuu, aluksi vieraana edistyneemmälle ajalle, mutta lähemmin tarkastettuna pohjaltaan niin ihmeellisen tuttuna. Monta pikaisesti haihtuvan ihmiselämän sukupolvea tarvitaan, jotta ihmiskunta menee vaaksan verran eteenpäin sillä radalla, jonka loppua ei kukaan voi aavistaa.
Ja heränneellä innolla lukee enemmän. Monta lehteä ei tarvitse kääntää nähdäkseen pääkohdat usean poismenneen elämästä; ilo välkkyy siinä, suru heittää varjonsa, pienet heikkoudet hoipertelevat ohi, suuret intohimot temmeltävät keskenään, ja paheet, niin kauan salatut, niin kauan unhoitetut, kiemurtelevat nyherömäisten kirjaimien kesken, mutta esiintyvät haalenneesta musteesta täysin selvinä silmiemme eteen.
Ne poistuvat, nuo ihmiset, jotka me olemme herättäneet vuosisatoja kestäneestä unesta, ne poistuvat toinen toisensa jälkeen, toiselta kirjan lehdeltä, työstä ja tuloilta, toiselle sivulle, johon pieni menoerä heidän ikuisesta lepomajastaan on merkittynä. Debetin ja Kreditin päälle on risti vedetty, elämän historia on lopussa, vanhat nimet eivät enää astu vastaamme, uudet syntyvät ja häviävät, aina sitä myöten kuin tutkistelemme niitä rivejä, joita vuosisatojen kuluessa on piirretty kirjan lehdille.
Vakavuuden rinnalla voivat vanhat kirkonkirjat, niinkuin jokapäiväinen elämäkin, osoittaa pieniä tuttavanomaisia piirteitä, hauskoja omituisuuksia, kuvaavia yhteiskunnalle ja yksityiselle. Mutta lähemmin tarkastaessa eroovat ne naivisuudessa ja koomillisessa vakavuudessa tuskin muun kuin ajanvärityksen puolesta meidän ja kenties kaiken tulevaisuuden jokapäiväisestä elämästä puutteellisessa maailmassamme.
Muutamia sellaisia jokapäiväisiä pikkukuvia käyn tässä piirtämään kirkonkirjojen mukaan, joita eräällä satunnaisella loma-ajalla kävin läpi Raumalla, johon pieneen kaupunkiin nyt muutamme tarkastamaan muutamia kultuurikuvia Kaarlo X Kustavin ajoilta III:n Kustavin ajoille asti.
* * * * *
Koska näitten muistiinpanojen lähtökohtana on Rauman kirkonarkisto, on meidän ensin katseltava hieman ympärillemme vanhan luostarikaupungin kirkossa, joka on runsaasti koristettu pyhimyskaapeilla ja tauluilla, seinä- ja kattomaalauksilla, ja luotava silmäys seurakuntaan, joka asianomaisesti jaettuna täyttää penkkijonon viimeiseen paikkaan saakka.
On kuningas Fredrikin aika. Uusi penkkijako on jälleen tapahtunut. Sen ovat omavaltaisesti toimittaneet kirkkoherra ja pormestari sillä seurauksella, että moni seurakuntalainen tuntee vääryyttä kärsineensä.
Siellä ne nyt istuvat arvonsa mukaisesti. Miesten puolella ensi penkissä tuima, kiivasluontoinen kapteeni Jerlström Lahden kartanosta riitaveljensä, pormestari Sidbergin rinnalla. Muut paikat tässä kunniapenkissä ovat varatut ylhäisille matkustavaisille tai niinkuin niitä kutsuttiin »kunniallisemmille» säätyläisille. Toisessa penkissä istuvat kersantti Brummer, postimestari Sonck, kasööri Almlöf ja kolme arvokasta kauppiasta. Seuraavassa penkissä on viisi kauppiasta ja auskultantti Strandsten. Näitten takana istuu kuusi kauppiasta ja sitten yhtä monta porvaria.
Toisella puolella pikku käytävää istuu ensi penkissä neljä muhkeata raatimiestä, tullari ja kauppias A. Sonck, yksi kaupungin arvohenkilöitä. Niiden takana viskaali Renner, nimismies Bernsten ja viisi kauppiasta, joiden joukossa Carl Bartram, jonka siveä vaimo maaliskuun 6 p:nä 1736 oli antanut aihetta suureen suruun ja moninaiseen kiusaan. Hän oli näet silloin kaikessa hyväntahtoisuudessa ja jumalanpelvossa lahjoittanut kirkolle messupaidan mustasta sametista, jonka hän oli ommellut kokoon vanhasta hameesta, jota — kuten tuo ärtyisä varapastori Josef Ståhlberg saattoi todistaa — olivat käyttäneet hän itse ja »hänen esi-isänsä», jonka vuoksi pastori itse piispalle valitti tästä »vastenmielisestä lahjasta», mitä suurimmaksi häväistykseksi hyvälle lahjan antajalle.
Suuren käytävän varrella olivat 10 ensi penkkiä luovutetut porvareille ja neljälle käsityöläiselle, 11:es ja 12:es kaupungin viskaalille ja palovartijoille, joitten takana oli arestanttien paikat. Eteläiselle seinälle oli asetettu lyhyitä penkkejä, joissa kussakin oli tilaa kahdelle porvarille, mutta 13:nnessa ja viimeisessä istui piiskuri Erik Naula yksinään kuin syyhyinen lammas. Ennen oli tyhjä penkki eroittanut hänet kaikesta kunniallisesta väestä.
Ja nyt tulemme naisten puolelle, jossa näemme kapteeni Jerlströmin rouvan ja tyttäret sekä pormestarittaren rehennellen istuvan ensi penkissä lyhyellä puolella, jossa penkissä myöskin ylhäiset naisvieraat saisivat paikkansa. Lähinnä takana istuvat muiden joukossa raatimiesten ja tullinhoitajan vaimot, jota vastoin kornetti Valsteniuksen leski sekä postimestarin, kasöörin ja kersantin vaimot saavat tyytyä kolmansiin penkkiriveihin.
Kapealla penkillä seinän vierellä istuvat rovastin, pormestarin ja Sonckin piijat, »vaan kaupungin muut piijat jäävät suurelle käytävälle» seisomaan. Vastapäätä pikkukäytävän puolella istuvat kunniapenkillä seurakunnan rovastin rouva tyttärineen, pastori Rennerin leski ja pastorinrouva Polviander. Näiden takana kappalaisen ja apulaisten vaimot ja tyttäret, koulumestarin vaimo j. n. e., jonka jälkeen järjestyksessä seuraavat kauppiaiden ja porvarien rouvat ja vaimot y. m.
Pikkulehterin alla pohjoisella sivulla saamme nähdä kaupungin porvaritytöt, lukkarin vaimon sekä joukon alempain säätyjen naisia. Yhtä sekalainen seurakunta täyttää kokonaista 12 penkkiä samalla sivulla pikku käytävän partaalla. Onnettomuutta uhkaavana on 13:as tyhjänä, — sen takana istuu näet useita naisia, joiden joukossa Krookin Maija ja Anna, joista ei Raumalla siistissä seurassa puhuttu.
Lapsipuolen tavoin pidelty maaseurakunta saa tyytyä suuren lehterin alla oleviin penkkeihin, arvon mukaan tietysti. Rusthollarit ja rouvasihmiset ensin sekä rakuunain ja sotilasten vaimot, »palvelusväki ja muut irtolaishenkilöt» kauimpana takana.
Suuren lehterin amfiteaatterin tavoin rakennetuilla 19 penkillä istuvat talonomistajat ja tullivartijat, kaupungin salvumiehet, porvarien pojat ja vävyt, lampuodit, talonpoikain pojat ja vävyt, kaupungin rengit, joista rovastin rengit ensinnä j. n. e. Tältä lehteriltä, jossa oli niin paljon nuorta väkeä, kuului jumalanpalveluksen aikana toisinaan melua, jonka vuoksi sinne oli asetettu tarkastusmies Simon nuoria kurissa pitämään ja syyllisiä ilmi antamaan.
Vaan kas! Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu uhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän voimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa renkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja jotka hän nyt — 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan — kuljettaa töllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.
Jos olisimme saapuneet kirkkoon ennen varsinaisen jumalanpalveluksen alkua, olisi meillä ollut tilaisuus nähdä lapsenkaste kuorissa, meluavan väkijoukon tungeskellessa ympärillä. Tämä huono tapa herätti jo silloin pahennusta ja sitä koetettiin hävittää.
Huuto ja melu ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin jumalanpalveluksen aikana, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot oli suoritettu Turkuun. Ja 1680 täytyi Margareta Tavastin maksaa 2 taalaria kirkolle »tappelustaan», kuten kirkonkirjassa sanotaan. Itse joulupäivänä 1712, keskellä saarnaa, löi muuan mies lehterillä erästä poikaa kepillä päähän, niin että verihaava tuli. Vielä heinäkuun 13 p:nä 1779, Kustaa III:n aikana, sai kaksi ylhäistä naista Jordanin suvusta, rouva Anna, syntyisin von Gierten, ja rouva Vendla Jordan maksaa 1 taalarin 2 killinkiä sakkoa pahennusta herättäneestä käytöksestä, luultavasti pikku torasta ja haukkumisesta.
Ettei Rauman kirkko ollut ainoa maassa, jossa tuollaista tapahtui, käy selville vanhoista asiakirjoista. Perniössä esim. v. 1661 aatelismiehet Sass ja Sabelstjerna riitelivät keskenään kunniapaikoista ja ratkaisivat asian kohta paikalla kaksintaistelulla, kirkon kuorikäytävässä. Vähän sen jälkeen joutui kaksi arvokasta Perniön rouvaa penkkeihin astuessaan riitaan samasta syystä ja antoivat virsikirjoilla toisiaan korville että läiskyi. Tästä synnistä suljettiin Perniön kirkko joksikin aikaa ja jumalanpalvelukset pidettiin pappilassa.
Nyt palaamme Rauman kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta kestää. Koulupojat laulavat virsiä kuorissa, jossa pienet urut, posetiiviksi eli regaliksi sanotut, säestävät laulua, pienokaiset kirkuvat täyttä kurkkua, niin etteivät rippivieraat voi kuulla rippisanoja, jonka tähden poikia kehoitetaan ehtoollista jaettaessa laulamaan hyvin hiljaa.
* * * * *
Mutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka ulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon istuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat liikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän sunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät häpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina, »olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.» Kasvoiko heidän kristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.
Heidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs syntinen, lapio kädessä. Se on muuan »kirkonpalvelija», eräs haudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska hänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne tapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit multaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa 10 hopeataalaria sakkoja.
* * * * *
Tapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin tehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta protestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka täyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle haudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa paikassa maatamme.
Yhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli oikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle — rahasta. Kuten meidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka mukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja ensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria kuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5 taalaria.
Rauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei vanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735 ehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä ja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden kirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän johtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen äänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät kumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin myöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta syystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä entiselleen.
Kuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen tapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin kerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut kuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla ollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime hetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä henkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin, että ne olivat pidettävät kirkossa. — Meidän aikamme on palannut vanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla vainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten antajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.
Ennen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa ruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen aikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v. 1773.
Maahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden, kaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä vai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai »kaikkien suurimmalla» paariveralla, — hienoin, jos se toimitettiin kummallakin viimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää pitkillä, valkoisilla[1] »käsiliinoilla», varattomat tyytyivät yhteen, mutta varakkaammat »pistoovasivat» itselleen 4 jopa 6 »käsiliinaa.» Kumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat kirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka unohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella käsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen luutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän komeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.
[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia reunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.
II.
Rauman kirkon tulot eivät olleet sinä aikana, jota tämä kertomus koskee, erittäin suuret, mutta eivät myöskään tavattoman pieniä. Pieni yhteiskunta osoitti tavattoman yleistä anteliaisuutta vanhaa kirkkoaan kohtaan, lahjoitti sille rahoja, oli mukana sitä korjaamassa pienillä ja suurilla avustuksilla sekä koristi sitä kuvilla, öljymaalauksilla, kynttiläkruunuilla sekä muilla esineillä, joilla useilla nyt on taidehistoriallinen arvo.
Ollaksemme täysin avomieliset täytyy meidän tunnustaa, että kirkolla oli melkoiset tulot sakoista, jotka tuomittiin kaikenlaisista rikkomuksista, mitä kaikennäköiset henkilöt eri sukupuolista ja kansanluokista sattuivat tekemään. Vuosisatojen kuluessa vilisee kupari-ja hopeataalareita, joita siten kerääntyi pelastamaan asianomaisia pelätystä jalkapuusta, locus peccatorum.
Hienompien sakkojen joukossa olivat n. s. »huikentelevaisuussakot», jotka sai maksaa se avioliittoon aikonut, joka haki eroa kihlatustaan, ja jotka nousivat kokonaiseen 6 taalariin.
Toinen tulo kirkolla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun se tuotti tullitta melkein joka vuosi Tukholmasta tai Lyypekistä aamin rippiviiniä, josta se, kuten näyttää, sangen suurella voitolla möi vähittäismääriä lähipitäjäin kirkoille, joiden muuten olisi ollut hankala hankkia tarvittavat varat. Ja kun kaikki asianosaiset olivat tyytyväisiä, ei ole meidän syytä sekaantua tähän pieneen kaupankäyntiin.
Tilit hoidettiin 1600-luvulla kaikkein viattomammalla tavalla, jonka vuoksi vaillinkeihin tottunutta jälkimaailmaa ei voi kummastuttaa niin kovin, että Rauman seurakunta v. 1656 pastorivainajan kuoltua huomasi, että hän 15 vuonna »kirkon rahoista oli ottanut itselleen useampina erinä» kokonaista 55 1/2 taalaria, josta vahingosta nyt koetettiin hakea korvausta kirkkoväärtiltä, »joka oli sallinut anastukset», ja jonka palkka à 3 talaria onneksi oli kantamatta 15 vuodelta. Vaillinkia tahdottiin anteeksiantavalla mielellä selittää syntyneeksi pastorin matkoista, avuliaisuudesta palanneita avuttomia sotavankeja kohtaan j. n. e.
Apua tuommoisille entisille sotilaille kerrotaan muuten usein annetun kirkon varoista. Nämä köyhät »Turkista tulleet vangit» ovat seisovia eriä tileissä, varsinkin Isonvihan jälkeen, mutta tämmöisiä »turkkilaisia vankeja» oli myöskin v. 1648. Monta taalaria kirkko lahjoitti myöskin muille vaivaisille, niinpä v. 1652 eräälle paholaisen riivaamalle naiselle Ruotsista, jolla oli Linköpingin piispan antama suosituskirja; v. 1686 »kurjalle vaimolle, jota Saatana kamalasti vaivasi»; v. 1733 kahdelle »juutalaiselle» y. m.
Mutta sille, joka antaa, pitää myöskin annettaman, sen todistaa tässä kaksi nimellä »Afbrända Raumo stadz kyrkians Stam Book» (Rauman palaneen kaupunginkirkon keräyskirja) v:lta 1682 hyvin säilynyttä kirjaa kirkonarkistossa. Ne käsittävät vuodet 1682—87, jolloin Raumalta lähetetyt miehet kulkivat ympäri Suomen ja Ruotsin, keräten hurskaita apuja Rauman Pyhän ristinkirkon ja koulun uudesta rakentamiseksi, jotka olivat joutuneet tuhkaksi suuressa palossa, joka ensinmainittuna vuonna poltti kaupunkia.
Nämä keräyskirjat, jotka Raumalle toivat monta sataa taalaria, ovat nyt suuri käsialakokoelma pääasiallisesti sen ajan pappismaailmasta. Nimikirjoitukset päättyvät monimutkaisiin koukeroihin, jotka piti tehdä yhdellä ainoalla, yhteensä monen metrin pituisella kynänpiirrolla niin säännöllisesti, että koukero oli kauniin pitsimallin näköinen. Taiteellisen taidon hankkiminen tässä kirjoitustavassa oli huvitus sen ajan suurille lapsille.
Yksi ja toinen oppineista lahjoittajista on liittänyt merkitsemiinsä summiin runoja ja mietelmiä latinankielellä; hyvin usea käytti ruotsin ja saksan kieltä, mutta ei kukaan suomea. Usein huomautettiin: »vähistä varoista», »varoista», »hyvästä sydämestä» y. m. Ylhäiset näkivät hyväksi antaa hovimestarinsa tai jonkun muun palvelijan merkitä lahjan, esim. »Armollisen Rouvani, korkeasti jalosukuisen Rouva Merta Possen puolesta» tai »Armollisen herrasväkeni korkeastijalosukuisen Herra Gustaf Soop-vainajan perillisten puolesta.»
1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker, Strohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja muita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää täällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat »muun löysän kansan» joukkoon. — Mainittu Petrus M. Nicander oli konrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa, jotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: »Kun nyt ei ole leveää takkia (»vid kaftan») ja varojen puutteessa annan iloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.»
Melkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman kirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä: »signor», »seigneur» ja »monsieur», joka kuuluu kylläkin kauniilta: signor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur Mukell y. m.
Isoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721 oli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut tilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun tuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat, joka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat hävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat ja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä kupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi »mies, joka kantoi ne tuomiokirkosta» Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9 äyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti tukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi kaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata kulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.
Lähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme pari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat kirkossa.
Kirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja pormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.
Riidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja kirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että alati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee, että kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa saapuvilla, »vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.»
Kun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina hyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka vuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun, jota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän kiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä kauhulla tätä, kuten hän sanoo, »hävytöntä ja siveetöntä rakennusta, jossa on sileä hirsi» matalan oven yli, ja siinä ylhäällä »kaksi hävytöntä kärkeä tolpanpäissä», vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat sahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata kaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.
Liikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä, ja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.
Mutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa asian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla nupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että »tämmöistä lahjaa kapteeni Jerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia hänelle, pormestarille», jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä alkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika siistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta tilityksestä y. m.
Vilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen mielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli neuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli vastannut, »ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu tupakkaa.»
No hyvä! Luvatut kullatut pallot saapuivat Turusta, mutta pormestari näki hyväksi olla asettamatta niitä kuorioven pylväisiin. Tämä tärkeä asia vedettiin seuraavana vuonna esille rovastin tarkastuksessa, jolloin tarkastuksen pitäjä diplomaattisesti huomautti, että »kohtuullista on, että, mitä kunniakkaat ihmiset suvaitsevat kirkon koristamiseksi lahjoittaa, se on kiitollisuudella tunnustettava ja asianomaisesti kunnioitettava.» Mitä tämä lausunto vaikutti pormestariin ja kullattuihin palloihin, on jälkimaailmalle jäänyt tuntemattomaksi.
Sillä välin kapteeni Jerlströmistä alkoi tuntua, ettei hän sunnuntai toisensa jälkeen jaksanut istua samassa penkissä kirkossa kuin pormestari. Hän kumminkin antoi vuoden kulua, miettien keinoa, jonka hän ensi sopivassa tilaisuudessa aikoi esittää ja saada päätökseksi, ja joka lienee esiintynyt pormestarille hyvin odottamattomassa muodossa.
Tuli kirkonkokous, kaikki kävi tavallista menoaan, ja vihdoin kapteeni avasi suunsa ja sanoi, ettei hän tahtonut olla kenenkään tiellä hänelle osoitetussa ensi penkissä kuorinsuussa, sitä vähemmän kun hän ei luottanut pormestarin ja kirkkoherran toimittamaan laittomaan penkinjakoon. Tämän johdosta hän — Lahden kapteeni — tahtoi omaa persoonaansa varten rakennuttaa pienen penkin *suurelle lehterille*, aivan oven suuhun seinän viereen. Hän, Lahden kapteeni, yksi seurakunnan etevimpiä, suurella lehterillä keskellä kaupungin kirvesmiehiä ja muita palvelusmiehiä, keskellä kasvavia nuoria porvareita, keskellä renkejä »ja niitten eturivissä rovastin»!
Seurakunta ei voinut muuta kuin suostua korkean herran ehdoitukseen eikä sillä ollut sitäkään vastaan, että rakuunat ja sotamiehet samalla lehterillä vastedes seisoivat Lahden kapteenin penkin vieressä pitkin lehterin laitaa, »joka seikka suuresti miellytti puheenalaista kapteenia.»
Hämmästys lienee ollut yhtä suuri, kuin omituinen kosto tuntui suloiselta. Voimme sen vuoksi ilomielin jättää kapteenin pieneen uuteen penkkiinsä isolla lehterillä, rakuunain ja sotamiesten muodostaman kunniavahdin ympäröimänä, mutta yhtä helppoa ei ole erota pormestarista, kun hän, ehkä hiukan nolona, nyt istuu yksinään ensi penkissä »hävyttömän» sileällä hirrellä koristetun kuorioven luona.
* * * * *
Piispantarkastuksissa olisi meillä tilaisuus nähdä useimmat Turun piispat puheenalaisena aikana esiintyvän edessämme, mutta kertomus niistä veisi meidät liian kauas. Tämmöisissä hiippakunnan ylipaimenen toimittamissa tarkastuksissa meneteltiin yleensä hyvin siististi ja käsiteltiin yleisemmänpuoleisia kysymyksiä, vaikka myöskin voi tapahtua, että piispaa vaivattiin paikkakunnan juoruilla, kuten esim. varapastori Ståhlberg piispa Jonas Fahleniusta rouva Bartramin lahjoittaman messupaidan johdosta.
Täydentääksemme näitä pienois-kultuurikuvia kerrottakoon tässä, kuinka papisto piispa Joh. Brovalliuksen v. 1755 Rauman kirkossa pitämässä piispantarkastuksessa valitti, että tanssihuveja (»luststugor») pidetään pyhäpäivinä, että juoppouspahe on lisääntynyt ja että epäiltävää on, toimitetaanko aamu- ja iltarukouksia joka perheessä. Parantaakseen näitä epäkohtia päätettiin asettaa valvontamiehiä pitämään näitä asioita silmällä ja kaikki epäkohdat heti ilmaisemaan. Tämmöisiä siveyssantarmeja, jotka oli pakko asettaa kuninkaallisen suojeluksen alaisiksi, oli vielä v. 1784 — Kustavi III:n päivinä.
Viimemainittuna vuonna, 1784, kun Jakob Haartman piti piispantarkastusta, otti kaupungin silloinen pormestari J. E. Norméen[1] vaatiakseen notarion (pöytäkirjurin) asettamista kirkonkokouksiin, asia, joka herätti suurta paheksumista sekä piispassa että kirkkoherrassa. Ei, pöytäkirjan pito oli täydellä luottamuksella edelleenkin jätettävä asianomaisten pappien käsiin — jotka kumminkin useimmiten olivat asianosaisia niissä asioissa, jotka näissä kirkollisissa kuntakokouksissa tulivat puheiksi.
[1] Hän oli Nurmen saarelta Rauman saaristosta, josta hän otti nimensä. Tuommoiset ruotsalaiset nimien johdannaiset suomalaisista paikannimistä eivät olleet harvinaisia Raumalla, kuten kirkonarkisto ilmaisee. Siten muodostuivat sukunimet: Ilvan Havaisten kylästä Eurassa; Pagvalin Pakalan ja Panelius Panelian taloista, molemmat Kiukaisissa; Yrjander Yrjälän talosta Eurassa; Kållberg Kollan ja Kordelin Kortelan talosta Rauman maaseurakunnassa; Eurén Euran ja Lapenius Lapin pitäjästä.
Piispantarkastuksissa Raumalla kouluopetus aina sai kiitosta, paitsi v. 1784, jolloin mitään kuulustelua ei voinut tapahtua: »Opettaja (»pädagogus») Fridéen» sanotaan pöytäkirjassa, »oli omavaltaisesti lähtenyt tiehensä (»strukit sin väg»), johon epäilemättä syy oli ollut että hän tiesi, ettei hän voisi kunnialla suorittaa nuorison kuulustelua.» Suuri piispallinen kuvaelma, sen voi arvata!
Ja lopuksi: Raumalla oli lopulla 1700-lukua täydellisiä riitoja suomen ja ruotsin kielen asemasta jumalanpalveluksessa ja koulussa, jotka riidat v. 1782 päättyivät hyvin kuumaan otteluun »fennomaanin» rovasti Adam Gerhard Sackliniuksen (Rauman kirkon historioitsijan) ja »svekomaanin» koulunopettaja Hendric Björnbergin välillä. Mutta kun taistelutavassa tuskin näkee eroitusta 1782 ja 1897 vuosien välillä, niin emme voi siitä kertoa mitään, joka ei olisi meille kaikille tuttua, ja sen vuoksi nyt suljemme vanhat raumalaiset kirkonkirjat.