VI.
HÄÄT
Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.
Koska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen runsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään estettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian kuin suinkin olisivat vietettävät.
Koska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli asettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo suuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan, ja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen viekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä paitsi Aleksiin rakastunut.
Heidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa, jonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla kaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin, sillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän tahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen pohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.
Näiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen häitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella komeudella kaupungissa.
Tuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna puheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla, jonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin, jossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään siitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan ei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän näytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.
* * * * *
Vihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten. Vihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen kotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen näytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän koko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.
Morsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman ompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean, kallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen ulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan oli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.
Vihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli kokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan vilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei ollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta tanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen ahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui kuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä tanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten tyttöjen kanssa.
Pulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona talvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa, jonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui ulos porstuaan »näyttämään itseänsä» meluavalle ja eläköön-huutoja kohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin sukkeluuksia ja pistosanoja.
Joka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt oli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että hän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän nähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet eivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.
Kun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs vahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri saaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.
Päällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein lapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.
Aleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja luki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä ilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:
»Hyvä Aleksis!
Nyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan sinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta. Älä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin onnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun parhaaksesi, toivottaa ystäväsi
Regina».
Aleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin hellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut lempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.
Hän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön pimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen levoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt rauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: »Kiitos, pikku Regina!»
Silloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia tahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka jälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä väkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen juhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: »Jospa minä voisin tehdä sinut onnelliseksi!»
Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.
Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet vaikka tuhansien joukosta eroittanut.
Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan, hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.
Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen: »Aleksis raukkaseni!»
Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista — se oli hänen ystävänsä Arvid — hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt mennään sisälle.»
Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen. »Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon levätä».
Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.
Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.
Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä saadaksensa uinua.
Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen, jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka kaikeksi onneksi nyt oli ohi.
— Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain ponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran alaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin neuvoja sairaalle.
Aleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli jotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä keskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän vain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.
Muutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen nojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa ilmeet olivat kuitenkin iloiset.
Lääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä pyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta tanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:
— Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme hänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.
Amalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti hilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä; hän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.
Aleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa pidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen kasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin, että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä juhlallisessa tilaisuudessa.
Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.
* * * * *
Kun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista huolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään huomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen voima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain aikonut mennä asemalle kirjettä viemään.
Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.
Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista, autiolla maantiellä.
Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:
— Kuinka minä rakastan sinua!
Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni eteenpäin yön pimeässä.
Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta, jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. —
VII.
LOPPU
Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle lapselle kuin hän oli.
Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen, jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin hyvin.
Kun lääkäri oli antanut tarkkoja määräyksiä ja ohjeita, miten Aleksin sydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan varovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä voimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti, helpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä huonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden — kalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.
Amalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt suhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään halua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren kiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis heidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla toimeen ventovierasten ihmisten parissa.
Lepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin hänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt tullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin hääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa hiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.
Amalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista olivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka silmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät. He riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia hämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa veljen tykö häntä kovin häiritsisi.
Eräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia saattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa jäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella, halusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä puhuttelemaan.
Aleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän virkkoi:
— On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen liian väsyneeksi.
Ne, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät tavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä kummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat, eivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat otaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat. Heistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja paikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on sammumassa.
Kun Amalia lisäsi: »Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat ulkona salissa», nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän katseen eteensä.
Sisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja silittelivät hänen otsaansa.
Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan luotuna:
— Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt olen tehnyt pahaa Amalialle — ja ehkä eräälle toisellekin —, mutta Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois. Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot — antakaa minulle anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.
Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset — silmäykset ystävälliset kuten ainakin — seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.
Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.
Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta unestaan.
Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.
LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT
ENSIMÄINEN LUKU
Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.
Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa hän piti asuntoa.
Tarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä — ja hänen iloisissa terveissä maalaiskasvoissaan — aikoinaan ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin, joka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme. Hän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin kiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä Ireneä, siitä herttaisesta »jaa» sanasta, jonka tämä nykyisin postissa oli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun kosimakirjeeseensä.
Morsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut isällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja valtioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän luokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt Ludvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä, josta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka puolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.
Hän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen nyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen entisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä — kaksi nuorta lääketieteen ylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät tuota iloista maalaisserkkua.
— No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö yhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme oopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten muinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun maljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri! Oikealle, niin saatte kuulla enemmän.
Sydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia oopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain soodavesipullojen ja konjakin ääreen.
No, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin kylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen onnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina oli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi hyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin annettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä senkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä ehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.
Turhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes ajatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: »Ho hoi, ja jaa!» mutta mikään ei ollut auttanut. »Kuta enemmän päin seiniä, sitä hauskempi», oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan sitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että pyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää miten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet kaikkiin joululahjoihin.
— Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12—14 kappaletta, joista melkein puolet on jo ostettu. —
Kalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he kaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin Ludvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja yliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja hänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi käsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni sai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja vasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen keilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan oli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta, »makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties mistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan, niin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa kun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa, astui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen kuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen, Ludvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja veitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja suun ympärillä.
Siitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit maustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja pienistä hetkellisistä hairahduksista.
Sitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja kahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet käsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti Ludvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes yhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin hitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä. Esitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän kahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas Birger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, — niin, vieläpä taidetta ymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun perheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa painoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas aviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille, jonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala ilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti sikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui liköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: »No, kuten tahdot!»
Varmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi lehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja niiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein erinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan — ties mitä mallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat ja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän saanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli heittänyt luvut sikseen. — Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju mitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle vielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla hienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo herttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet! Valtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de Gothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen ompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias kehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen teaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja ja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen, painoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin suinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig hänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä oli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.»
— Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig. Koeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua koko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen kello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin joskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin tahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan niihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta Seurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä varaisännäksi minun poissaollessani. »Paina nappia» ja pitäkää hauskaa sillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois lasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on sinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä — tämä kelvannee vähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin — ja kas noin, ja kiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta runoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin — comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien sydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren. Kippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!
Ludvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä matkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan kukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.
Kello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti kukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa hän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka voisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä. Lopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän omisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään jonkun uuden alkuaineen.
Seurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon väkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean kuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin keittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden tilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa Seurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran Naantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt rakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran samannäköinen »vifti», kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän innokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille maalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa tapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa, lävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.
Kokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt vihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä joululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla tulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä iloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan väsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi hänen uusia joululahjaostoksiaan.
Jo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja kun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme ystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi käärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä ja osoitteiden laadinnassa.
Tykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä luonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön näköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin arvosteltavaksi.
— Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen muoto tuli näkyviin.
Puheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti vain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati Ludvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan tuonut, sekä niitten jakamisesta.
— Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja tilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja taloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. — Ja kas niin, pojat, nyt me kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä! Maljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen näen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut puhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen sielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella päälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.
— Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista», huudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman kevyitäkin. Millä aletaan?
— Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin tietää?
Huomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus kätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:
— Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on kaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:
Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia oisin
Ja huolilta maailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskettansa.
— No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun mielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit rakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte, pojat?
— Palaa — salaa — valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan ystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.
Yhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja levitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen, joiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai käsiinsä säkeen:
Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
jonka hän ääneen ja mitä sulavimmin luki toverien, vieläpä Flaccuksenkin sydämellisesti säestäessä hänen nauruaan.
— Tuohan sopii mainiosti Birgerin hiusharjoihin. No, kyllä näyt sinä, Kalle, vilkkaasti kuvailleen kaikki tulevat sukulaiseni. »Pörröpää», sehän sopii kuin tehty Birgerille ja hänen tuuhealle tukalleen.
Oi sua, veli Pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
kertasi hän ja sai taas tovereilta vallatonta osanottoa nauruunsa.
— En minä kyllä hituistakaan käsitä runoutta, mutta tämä, jo minunkin ymmärrykseni mukaan, on vietävän hauskaa, ja tämä säe on tuottava minulle kunniaa tänä iltana.
Ja toverit nauroivat hillittömästi.
— Se kai johtuu minun omasta poikamaisesta luonteestani. Tästä tulee hauska jouluaatto. Mutta apropos pojat, missä, te aijotte sen viettää?
— Ville ja minä olemme luvanneet päivystää sairashuoneella, sanoi Kalle, ja Flaccuksella on kai, kuten tavallisesti, omat ihmeelliset tiensä.
— Minä menen erään nuoren leskirouvan luo, erään tohtorinna Nassevitschin, niin muistaakseni hänen nimensä oli, sanoi Flaccus tyynesti. Hän on syntyisin luterilainen ja miehensä puolelta sukua kapteeni Blomagoffin, Viaporin »provianttirotan» kanssa. Hän kutsui minua sinne tänään keilaradalla.
— No, onnea sitten mitä hauskimpaan joulunviettoon tohtorinnasi kanssa, nauroi Ludvig, silittäen kädenselkämällä poskiaan, mutta samassa hypähtäen ylös. No, eikö hitto vie, minun vielä pidä ajattaa partanikin! Ei täällä sitten saa hetkeäkään istua alallaan, toista se on talonpoikaisoloissa. Kello on jo 1/2 7, tunnin päästä minua jo odotetaan valtioneuvokseen. Kerkiättekö te nyt, kunnon veikot, valmistaa kaikki nämät minun poissaollessani?
— Nämät ja vielä paljon muutakin, vastasi Ville innostuksissaan.
Maljanne, hyvät herrat! Malja Ludvigin parranajo-onnelle!
Ja sydämellisen naurun vielä kaikuessa Ludvig kiirehti parturiin, jossa nyt kuten ainakin tällaisena iltana oli väkeä huoneen täydeltä.
Jospa vain voisimme suljettujen ovien läpi heittää silmäyksen Seurahuoneen n:ro 14:ään, näkisimme nuo kolme vallatonta ystävää lakkaamassa, kirjoittamassa ja liisteröimässä runosäkeitä kaikin voimin, naurunpuuskausten kaikuessa kovemmin kuin mitä tarpeenmukaista olisikaan. —
Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Ville antoi palvelijan tuoda isonlaisen korin, johonka kaikki joululahjat aseteltiin järjestykseen, minkä jälkeen palvelijalle annettiin käsky viedä kori valtioneuvos Herbstille.
Kun Ludvig hetken perästä palasi, oli koko joululahjatouhu ohi, ja huone saanut sen puolisiistin näön, jonka matkustava nuorimies niin harvinaisen taitavasti ymmärtää antaa asunnolleen. Ystäväin lasit täytettiin vielä kerran, Ludvig heitä sydämellisesti kiitti, kukkavihko Leppäsuolta, kaunein mitä konsanaan morsian voi toivoa, tuotiin säntilleeen ja Ludvigilla oli toverein pois mentyä vain neljännestunti pukeumisaikaa ja pukeutuesssaan hän mitä lämpimimmillä toveritunteilla itsekseen puoliääneen kertasi: »Rehelliset, iloiset pojat! Kyllä minä myöskin vuorostani olen teitä auttava!»
Kello oli vastikään lyönyt puoli kahdeksan, kun Ludvig tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan soitti ovikelloa tulevan appensa luona, jossa ilo ja häiritsemätön joulurauha odottivat häntä.
Ollen varmat, että sulhasmies pääsee sisään, lopetamme kertomuksemme ensimäisen luvun, kertoaksemme seuraavassa ja viimeisessä Ludvig Åkerfeltin ensimäisestä ja ainoasta jouluaatosta sulhasmiehenä.
TOINEN LUKU.
Mimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät tuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja kuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.
Jo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo siellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista joulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat perheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat harvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi nuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki kuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita perheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig hieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.
Valtioneuvos itse pitkine, laihoine, mutta komeine vartaloineen, käytöksellään hieman muistuttaen diplomaattia, oli mitä kohteliain isäntä, ja valonhohde kyntteliruunusta ja joulukuusesta heijastui niin hyväilevästi hänen paljaaseen päälakeensa. — Valtioneuvoksetar, ollen kotoisin Pietarista, oli taloudellinen, ystävällinen pieni rouva, murtaen hieman puhettaan, ja ehkä koko olennossaankin muistuttaen Nevan kaupungin tapoja. Setä Lassella, jota kohdeltiin rohkaisevalla ja kehoittavalla hilpeydellä, oli jo aikansa palvellut peruukki, ja hänen punaruskean lyhyen täysipartansa oli nähtävästi hän itse tai joku maaseutukaupungin parturi viimeksi puhdistanut. Hän näkyi pitävän velvollisuutenaan aina pysyttäytyä kunnioitettavan puolisonsa lähettyvillä, täti Sohvin, joka paikkakunnallaan kuuluu herättäneen huomiota kirjailijattarena sekä nykyajan jaloimpain aatteiden suojelijattarena. —
Nuo kolme perheen ystävätärtä kuuluvat sitä paitsi olevan soitannollisia ja toinen luutnanteista myös, jota vastoin toinen, samoin kuin poika Rikardkin, julkisesti ihaili operetteja ja varieteeta sekä enemmän kuin tarpeellista olisi ollut pääkaupungin ravintola- ja sikaarikauppaneitejä. Ylioppilas Birgeristä, joka kotona oli umpimielinen ja hiljainen, katsottiin toverein keskuudessa tulevan hyvänpäivän lapsen ja herkkusuun, ja lopuksi pikku Cecilia oli kaikkien hemmoittelema lempilapsi, iloinen ja kiltti, ja hänestä näkyi lupautuvan jotakuinkin kaunis tyttö.
Ruokasalissa — jonne vastakihlautuneiden tie sattumalta johti — sai Ludvig tilaisuuden uudistaa eilisen tuttavuutensa neiti Ebba Vesterlundin kanssa. Tämä oli neljänkymmenenviiden vuotias nainen, jolla oli varma, vaikkakin hieman eriskummainen, vääntynyt käytös, tehden saman vaikutuksen kuin polkupyörä puolitaitavan pyöräilijän käsissä; kasvoillaan oli hänellä kohtelias, imelä hymy, ja usein nähtiin kielenpään äkkiä pistäytyvän esiin ja katoavan ei suinkaan klassillisesti kauniitten kaarevien huulien välitse.
Niin pian kun tee oli juotu ja seuran ijäkkäämmät henkilöt täksi iltaa ottaneet omat varmat paikkansa sohvapöydän ympärillä, rupesi joululahjoja tulla tupsahtamaan sisään, vanhaan helsinkiläiseen tapaan. Nuoret, jotka mieluummin halusivat olla liikkeellä, auttoivat pikku Sissiä suurien ja pienien saliin heitettyjen kääröjen poimimisessa ja veivät ne sitten valtioneuvokselle, joka, pannen hyvän koron sanoihin, luki ääneen ehdottomasti joka pakettiin kuuluvat runosäkeet, jotka usein herättivät yleistä naurua ja suurta hyväksymistä.
Myöskin Ludvigin joululahjoista olivat jo muutamat ilmaantuneet oikeilla osoitteilla: Almanach de Gotha valtioneuvokselle ja tuo todella kaunis valkea kaulakoriste Irenelle, joka punastuen antoi Ludvigin itsensä kiinnittää lukon äidin ja toisten ijällisten vielä kerran kuunnellessa noita runollisia säkeitä, jotka olivat koristetta seuranneet ja jotka valtioneuvos lausui hyvällä painolla.
Sitten tuli Rikardin paketti, johon oli kirjoitettu:
Vuosi vuodelta,
Päivä päivältä
Heikko ihminen katseensa luo
Ylös korkeuteen,
Tuonne taivosehen —
Luoja kerran sielt' apunsa tuo.
Rikardin kasvojen ilme oli jotenkin koomillinen, kun hän paketista veti esiin suurenmoisen postillan: »Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle», hieman kummallisen ja odottamattoman joululahjan nuorelle soturille.
Täti Sohvi, joka istui Rikardin vieressä, katsahti lorgnetin läpi alkulehteä, sanoen: »Kallisarvoinen, arvokas kirja, rakas Rikard», jonka tämäkin kohteliaasti kumartaen myönsi, ollen varma, että antajatar oli naapurinsa.
Rikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään kiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa joulukuusen luona: »Minä sain postillan.»
— Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!
— Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian päälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.
Samassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:
Vaikka ootkin varaton,
Elos vapaa, huoleton,
Niin jos perheen varat käsiis saat,
Kohta ystävilles jaat.
Hienot, hienot päivälliset,
Monet pienet illalliset
Ymmärrät sä toimeenpanna.
Huudetaan vaan: "Vielä anna!"
Valtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi hän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen. Valtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:
— No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota seurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin Gustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa runosäkeessä:
— Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.
Ludvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta luettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä taloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan joululahjain harmillisen vaihdoksen. »Jumalan kiitos», ajatteli hän, kun Birger oli lausunut epäluulonsa, »minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa. Mutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme kahden kesken!»
Taaskin joululahja! »Valtioneuvos, ritari y. m.» Kun osoite oli luettu, rykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja luki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään:
Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
— Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti hymyillen.
Aukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta hopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.
— Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän se lienee!
— Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten lahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa. Offenbach on oikeassa sanoessaan: »Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta sukkelia?»
Ludvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. »Oi sua veli pörröpää», joka niin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle kunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan jo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig, uskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan rikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:
— Isällä on paljon kadehtijoita.
Ei, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja häveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa mielessään toisti kuin mitäkin säveltä: »Koitappas tukkaas silittää! Koitappas tukkaas silittää!» Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo kirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa teetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.
Tuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen kaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki puheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin, huolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa takaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine runosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin tilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota viimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea toistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme yhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.
Mutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin syvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen jälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin:
Tuo käsi niin hyvä, niin hellä ja sievä,
Miten somasti onkaan se saksia vievä!
Nyt innostuneena hän hommailee,
Sulosuunsakin kauniisti hymyilee.
Ja paikata, leikata, ommella saa,
Vaan ken siitä kiittää, se arvatkaa!
Valtioneuvoksen muoto ja ääni olivat turhaan koettaneet pysyttäytyä tyyninä. Hän antoi palttua kaunoluvulle ja viime säkeet hän melkein kuiskasi — suurten hikipisarain noustessa Ludvigin otsalle. Onnettomuudeksi hän oli, kun Irenen kirjaan kuuluvat, ihaillut runosäkeet oli luettu, saanut paikkansa anoppinsa viereen, aivan keskelle sitä perhettä, jonka jäseniä hän kerta kerran perästä ilkeästi pisteli.
Mutta setä Lasse oli se, joka ei suotta hätäillyt. Aukaistuaan käärön otti hän esiin tavattoman komean neulomalippaan, tutki jokaista pikku esinettä erikseen lapsellisella ihastuksella, ja sanoi näyttäen sormustinta rouvalleen:
— Nuo ovat hopeasta. Ne ovat kaikki sieviä esineitä ja kaikki niin hienoja ja komeita.
— Köllähän nuo ovat oikein hienoja, ja sitenhän valitaan kuten osataan, sanoi pietarilaisella murteellaan tuo ystävällinen rouva valtioneuvoksetar, joka levottomana oli noussut seisomaan ja nyt nojausi täti Sohvin olkapäähän, taputti häntä hieman ja kuiskasi:
— Menä menen vehäsen katsahtamaan pekkupuuhiani.
Myöskin valtioneuvos keskeytti lukijatoimensa ja sanoi ystävällisesti setä Lasselle:
— Me kaksi, mehän istumme tässä aivan ilman lasia ja sikaria. Jouluaattona suonevat näin likisukulaiset ja ystävät ja minun rakkaat vieraani meille vanhoillekin pienen vapauden naisten seurassa. Eikö niin? No, kuuleppas Birger, tuo meille vähän punssia ja sikareja. Äänikin käy käheäksi paljosta lukemisesta, kun joulupukki tänä vuonna näkyy olevan itse anteliaisuus, vai miten Sissi?
Helpoituksesta huokaisten kiiruhti Ludvig auttamaan Birgeriä, joka vieläkin oli hieman nolona purevasta joululahjastaan, jonka saamiseen Gustafva Björklund oli häntä niin viattomasti auttanut.
— Jospa vaan kaikki olisi ohi, ajatteli Ludvig, tämähän vie ihan päin seiniä. Mitkähän joululahjoista vielä ovat jälellä ja kenenkähän käsiin nekin joutuvat? Nuo hutilukset, nuo hutilukset!
Tultuaan tupakkahuoneeseen näki hän nuoret sotilaat nauraa virnuilevan noita kummallisia, ivallisia joululahjoja ja ihmetellen mikä pahus oli osakkaana tässä pelissä. Oli kuin Ludvig olisi tullut pulasta toiseen. »Mutta eihän tuota enää voi auttaa», ajatteli hän ja vaivaten mitä surullisimmilla ajatuksilla aivoraukkojaan odotti hän illan päättymistä. Vieläpä hän tunsi sitäkin kauheaa pelkoa, että hänen Irenensä purkaisi kihlauksensa, kun hän saisi tietää, että hän, Ludvig, oli tuo »kadehtija» ja että Ludvig oli kutsunut Irenen isää »Pörröpääksi», ja käskenyt tämän — huh sentään!
— No, tuossahan on sulhanen, kuului kaikeksi onneksi iloisesti luutnanttein triosta.
— Lasi punssia täytyy toki herra Åkerfeltin juoda meidän kanssamme jouluaaton kunniaksi. Saako luvan olla?
Ja Ludvig joi, ja nuoret miehet kaikki vahvistivat tämän jouluaattoisen tuttavuutensa veljen maljalla ja menivät ilon vallitessa saliinkin juomaan vanhempain herrain kunniaksi, jotka viimeksimainitut vihdoinkin olivat saaneet punssilasit. Tämän keskeytyksen perästä rupesi taas joululahjoja Sissin suureksi iloksi tulemaan. Lomaaika olikin jo Sissistä ollut pitkä kuin aritmetikan oppitunti koulussa.
Näin oli Ludvigkin saanut viettää rauhaisan ja iloisen neljännestunnin. Valtioneuvoksetar, jolla, näin sivumennen sanoen, oli se pieni pahe, että hän joskus poltti hienon sigaretin, ja joka oli nytkin huoneessaan suonut itselleen sen nautinnon, oli jo ottanut entisen paikkansa sohvapöydän ääressä, kun samassa täti Sohvin nimeä huudettiin, ja valtioneuvos ensin äänekkäästi sittemmin yhä hiljenevällä äänellä luki:
Nuoruus kiehuu, baletti liehuu,
Sydämissä vakaissa liekit ne riehuu,
Sua aina, sua aina jos käyttää voisin
Sun avullas kauniita — — — — — —
— Ja niin edespäin kuten muistamme tuosta tutusta operetista, keskeytti valtioneuvos lukuaan ja ojensi kohteliaasti käärön täti Sohville, joka sanomattoman loukkaantuneen näköisenä luki lopun runosäkeestä ja kääröstä otti esiin komean teaatterikiikarin, sanoen:
— En todella tiedä, ketä minun tulee kiittää tästä huomaavaisuudesta vähäpätöistä naista kohtaan, joka on kotoisin pienestä maalaiskaupungista, jossa ei kaikeksi onneksi teaatteri kukoista.
— Näytäppä minulle, Sohvi hyvä, puuttui puheeseen Lasse setä tavallisella uteliaisuudellaan. Tiedätkö, tämä on hyvin kallisarvoinen kapine, rakas Sohvi.
— Ja hyvin käytännöllinen, lisäsi Sohvi täti ivallisella äänellä.
— No, täidän luonnonehanissa säuduissa, sanoi valtioneuvoksetar hyväntahtoisesti, on sellä hyvä tarkastella ehania säutuja!
Mutta nuorten herrain joukosta kuului valtioneuvoksen keskeyttämän säkeen jatko piano pianissimossa: »kauniita nilkkoja nähdä soisin» salaperäisten silmäniskujen ohella, ja myöskin nuo kolme soitannollista naista juttelivat tavattoman vilkkaasti Irenen kanssa, kun taas kirjatietoinen täti Sohvi päättäväisesti otti mieheltään kiikarin pois ja pani sen koteloon, jonka hän kokonaan upotti taakseen sohvaan.
Ja sitten tuli valtioneuvoksettaren vuoro saada osansa noista salaperäisistä joululahjoista, jotka silloin tällöin painajaisten tavoin ilmaantuivat tervetulleitten joululahjain joukosta. Muori pani vasemman kätensä oikean kyynäspään alle, nojasi poskeaan oikeaa kättä vasten ja kuunteli iloisena runosäettä:
Nuo tummat ja sorjat,
Nuo vaaleat norjat
Sun lempeäs syttymään koittaa.
Niin onnekas oisin,
Jos vainen voisin
Sinut puoleeni kerran voittaa.
Sua, armasta, muille en sois!
Vain sulle salaa
Mun lempeni palaa
Ja viimein mä katoon sun luotasi pois.
— Äläpäs tule mustasukkaiseksi ukkoseni, sanoi valtioneuvoksetar hilpeästi ja otti kääröstään suuren sikarilaatikon, jonka hän kätevästi aukaisi hedelmäveitsellään, ystävällisesti sanoen:
— Tähkää hyvin hyvät härrat! Mäidän tämän eltaisella elkeällä ystävällämme näkyy olevan sälvillä, että menäkin joskus tupakoitsen, mutta nämät ovat leean väkeviä. Tähkää hyvin, hyvät härrat! Nämät näkyvät olevan hyviä.
— Kiitän nöyrimmästi, sanoi Lasse setä, valiten sikarin. Nämät mahtanevat olla hyviä. Tiedäppäs, Sohvi, minä satuin tänään tupakkakaupasta kysymään juuri tämän lajin hintaa ja he määräsivät niistä 40 markkaa sadalta.
— Miten ajattelemattoman kalliita, sanoi Sohvi täti olkapäitään nostaen.
Mutta Ludvig oli kärsinyt kaikki kiirastulen tuskat tämän hävyttömän joululahjan tuottaman vaikutuksen ajalla, joululahjan, jonka terävin kärki taittui valtioneuvoksettaren tunnustukseen. Ludvigin omaa herttaista anoppia oli pilkattu! Se oli varmaan Kalle, joka niin tarkalleen tunsi perheen kaikki jäsenet. Voi sentään, kuinka Ludvig oli häntä rankaiseva! Katuvaisena läheni hän valtioneuvoksetarta, ikäänkuin hän olisi tahtonut suojella häntä koko maailmaa vastaan, ja tunsipa hän halua julkisesti syyttää itseään kaikista tämän illan onnettomuuksista, kun valtioneuvoksetar samassa, katse sydämellisenä ja äidillisenä, sanoi:
— Koskapa nyt menun peentä salaisuuttani äi änää tarvitse salassa petää, neen anna menulle, rakas Ludvig, laimea paperossi, jos senulla sattuu olemaan.
Tuo tottumatoin maalaisraukka enemmän syöksyi kuin istui lähimmälle tuolille muorin viereen, ja tarjoten sigarettia kotelostaan sanoi hän kyyneleet silmissä, aivan hiljaa:
— Minun hyvä, parahin — rakas anoppini, älä ole pahoillasi tuosta tyhmästä pilasta — sinä et saa olla pahoillasi!
— Pahoillani, vastasi tämä yhtä hiljaa, mitä tyynimmästi sytyttäen sigarettinsa, pahoillani, ähkä senulle Ludvig? Et kai se senä ole, joka olet tahtonut antaa menulle näin väkeviä tupakka-aineita?
— En koskaan, en koskaan, kautta taivaan, en koskaan, huudahti Ludvig ääneen ja mitä hullunkurisimmalla innolla.
Ja valtioneuvoksetar nauroi niin, ett'eivät he vähään aikaan paljoakaan kuunnelleet valtioneuvosta, joka järkähtämättömän tyynenä luki joululahjarunoja ja antoi lahjat omistajilleen, joiden joukossa ei suinkaan Ludvig ollut vähäosaisin tässä uudessa sukulaispiirissä.
Taasen heitettiin yksi Ludvigin joululahjoista sisään ja osoite oli neiti Ebba Vesterlundille, jolla vain silloin tällöin oli hetkinen aikaa viivähtää salissa ja jonka Sissi nyt toi sisään vastaanottamaan lahjaansa ja sen näin kuuluvaa runosäettä:
Jouluaatto ilon tuopi
Sulle se myös "viftin" suopi.
Ja neiti Vesterlund hymyili oikein kauniisti pelkästä ilosta, kun hän kotelosta otti Irenen kauniin komean viuhkan, joka häntä erinomaisesti kaunisti, varsinkin kun hän sen auki levitetyllä lävellisellä valkoisella lehdellä peitti punastuvat kasvonsa.
— Voi, kuinka komea, sanoi hän. Näin kallisarvoista lahjaa en ijässäni olisi osannut odottaa, ja minä vakuutan, että ikuisesti olen oleva antajalle kiitollinen. Noin rakas muisto! jatkoi hän, leyhyttäen viuhkallaan ja heittäen salaperäisen, paljon käsittävän silmäyksen Ludvigiin, joka tässä silmänräpäyksessä, ehkäkin hämmästyen lahjan saajaa, tunsi ensi kerran hituisen lempeimpiä tunteita tovereitaan kohtaan, jotka olivat tehneet hänelle kaikki nämä kepposet.
Ja neiti Vesterlund purjehti taloustoimiinsa, ja oli kuin viuhka olisi leyhyttänyt viimeisenkin vihanhattaran pois tuosta muuten niin valoisasta salista, johon vielä joululahjoja loppumattomassa sarjassa tulla tupsahti.
Nyt heitettiin sisään kaksi yhtä aikaa, jotka Sissi innokkaasti nosti ylös ja vei isälleen, joka suutelemalla lasta otsalle palkitsi hänen vaivansa, sekä huudahti:
— Nämät kääröt ovat molemmille tyttärilleni. Irene hyvä, tuleppas tänne ottamaan lahjaasi, sanoi hän, nähdessään Irenen seisovan pianon luona keskustelemassa Ludvigin ja jo koko lailla puheliaan Birgerin kanssa.
Irene tuli, ja valtioneuvos luki säkeen:
Ulkomuoto kaunis on,
Mutta sydän kylmä, kova.
Sydän lapsen koita suojella
Ett'ei maailma sais — turmella.
Ensi joulu varmaan tuopi
Monta moista lahjaa sulle,
Ehkä vielä silloin suopi
Syleilynkin armaan mulle.
Viipymättä sen jälkeen luki valtioneuvos mainiolla painolla, ehkä lopussa hieman epäilevästi, sen säkeen, joka seurasi Sissin joululahjaa, ja vaikka se jo ensimäisestä luvusta onkin tuttu, täytynee se ehkä vielä kerrata:
Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia öisin
Ja huolilta mailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskeitansa.
Molemmat sisaret ottivat samalla kertaa lahjansa Ludvigin levottomana — mitä hän ei enää voinut salata — lähetessä ryhmää, kun Irene laatikosta veti esiin komean parisilaisnuken ja pikku Sissi taas suurin silmin tutki kultakelloa, rintaneulaa, ketjua ja rannerengasta, jotka loistivat samettikotelossaan, mutta joista kalleuksista Sissin silmät vastustamattomasti vetääntyivät kauniiseen nukkeen, kauneimpaan minkä hän ikinä oli nähnyt.
Näky houkutteli vieläpä setä Lassenkin vallattomasti hymyilemään, ja valtioneuvoksetar, joka myös oli jättänyt paikkansa sohvapöydän luona ja liittynyt ryhmään, huudahti:
— Kumpi menun tyttäristäni nyt onkaan morsian, Sissi vai Irene? Tässä mahtaa olla joku ärehdys, vai miten, rakas Ludvig?
Oli kuin aurinko olisi loistanut Ludvigin iloisten, terveitten piirteitten yli, kun hän tarttui valtioneuvoksettaren käteen ja kunnioittavasti sitä suudellen sanoi:
— Ei ainoastaan yksi, vaan monta muuta harmittavaa erehdystä pitkin koko jouluaattoa. Melkein kaikki minun pienet joululahjani ovat joutuneet vieraisiin käsiin, ja siitä saan kiittää kolmen iloisen ylioppilastoverin erehdyksiä. Puuhaa ja juoksemista kun oli pitkin päivää, jätin minä lahjain käärimisen ystävieni huostaan ja kun minä, kuten kaikki tiedätte, en osaa vaatimattomintakaan runosäettä panna kokoon, tekaisivat he myöskin runosäkeet. Ja siksi on käynyt, niinkuin on käynyt, niin että — niin että en koko tänä iltana ole tiennyt, olenko valveilla vai uneksinko.
Nauraen ja hymyillen olivat kaikki kokoontuneet Ludvigin ympärille hänen puhuessaan liikutettuna kuin suurestakin rikoksesta tavattuna, vaan kuitenkin avomielisesti.
— Mutta nyt säuraa synninpäästö, sanoi valtioneuvoksetar, ja syntinen armahdetaan.
— Niin, antakaa minulle synninpäästö, hyvä herrasväki, sanoi Ludvig mielihyvissään, minulle ja tovereilleni!
— Suostutaan, vastasi toisten hyväksyessä valtioneuvoksetar, levittäen kätensä itämaalaisella kumarruksella.
— Äiti, keskeytti Sissi, joka kärsimättömänä seisoi äitinsä vieressä, voimatta silmiään kääntää tuosta ihanasta nukesta, jonka kanssa Irene leikki, äiti, saiko Irene tuon kauniin nuken?
— Tahdotko sinä vaihtaa siskon kanssa? kysyi Ludvig pikku kälyltään, ottaessaan kultakoristeet tuolilta, johon Sissi oli ne jättänyt.
— Raskitko sinä Irene antaa minulle nuken? kysyi Sissi rukoilevasti, ja hyväili siskoa, joka suudellen häntä antoi tuon toivotun nuken lapselle, kauniimman joululahjan mistä Sissi ikinä olisi osannut uneksiakaan.
— Ja katsohan Sissi, tähän kelloon on jo kaiverrettu Irenen nimikin, sanoi Ludvig, antaen lahjan Irenelle.
— Ja metä me muut nyt olemme senulta saaneet poikaseni, kysyi valtioneuvoksetar. Me säisomme tässä yhtä uteliaina kuin tyhminäkin, vyyhteen sotkeutuneina. Saanko menä petää sekaarini, vai meten?
— Ei, ei suinkaan. Ehkäpä vyyhti viimeinkin selviää, sanoi Ludvig, ollen hyvin iloinen, viimeinkin selvitessään siitä verkosta, johonka hän oli sotkeutunut. Minä esitän, että hyvä täti Julia antaa sikarilaatikon setä Lasselle ja ottaa häneltä ompelulaatikon, sekä vaihtavat runosäkeet, ja että täti Sohvi luovuttaa kiikarin Rikardille sitä kirjaa vastaan, jonka tämä sai, ja että sinä, Birger, »Veli Pörröpää, tahtoisit tukkaas silittää», ja antaa keittokirjan —.
— Oliko se sinulta, senkin veitikka? keskeytti Birger kaikkien nauraessa.
— Keittokirjan sekä runon, jatkoi Ludvig yhä enemmän innostuen, neiti
Vesterlundille.
— Kiitän suuresti, sanoi Ebba neiti, joka samassa viuhka kädessä tuli saliin.
— Ja viuhka, saatoinhan tuon arvatakkin, ett'ei niin komea lahja ollut minulle aijottu?
— No tietysti, parahin neitini, sanoi Ludvig mitä kohteliaimmin, kevyesti puristaen Irenen kättä, jonka tämä oli laskenut Ludvigin käsivarrelle. Jospa vaan tuo pieni joululahja voisi tuottaa iloa!
— Kuinka herra Åkerfelt voi niin sanoa! sanoi Ebba neiti hymyillen ja antoi erehdyksestä pienen kielensä pään olla näkyvissä kaksi kertaa niin kauan kuin tavallisesti kielenpään pistäytyessä näillä huviretkillään. Sanoin en voi lausua, kuinka kiitollinen olen tuosta kallisarvoisesta lahjasta, joka on oleva muisto koko ijäkseni.
— Ja nyt mä kai kaikin olemme tyytyväisiä ja annamme sulhaselle synninpäästön änsi jouluun asti, sanoi valtioneuvoksetar, neiti Vesterlundin kuiskatessa jotakin hänen korvaansa.
— Hyvät herrat ja naiset, ei ainoastaan ensi jouluun, vaan ikiajoiksi, mitä runoiluun tulee, lausui Ludvig, kiertäen käsivartensa solakan morsiamensa ympärille, eikö totta Irene, että tämä on ensimäinen ja viimeinen joulu, jolloin sinä tahdot nähdä minut tyhmänä sulhasmiehenä pääkaupungissa.
— Ja nyt, hyvät härrat ja naiset, sanoi valtioneuvoksetar hieman kumartaen, nyt käykäämme illalliselle. Neiti Vesterlund sanoo, ättä hän on niin innoissaan leyhytellyt viuhkallaan lepeäkalaa, että hän pelkää sen jäähtyvän, jos me vaan annamme odottaa etseämme. Lasse serkku, käsivartesi, ole hyvä!
Emäntä ja Lasse setä etupäässä menivät kaikki ruokasaliin, jossa illallinen nautittiin riemun vallitessa ja äskenkihlattujen maljoja juodessa.
Onnenmantelin joulupuurosta sai setä Lasse ja näytti yhtä tyytyväiseltä ja iloiselta saadessaan tämän »kauniin kapineen», kuin aikoinaan saadessaan tuon kuuluisan yhden markan setelin, jonka herra J. Kr. Svanljung Vaasasta oli lähettänyt hänelle, kuten hänen toisillekin kunnioitettaville tovereilleen heidän virasta erotessaan, tulojen lisäksi.
Ja niin päättyivät Ludvig Åkerfeltin koettelemukset hänen ensimäisenä ja viimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat häät olemaan.