Sillä Eurydike Stellenius on ihmeellinen unien, aavistusten ja näkyjen olento, ei vain suuren tehtaan patruunan tytär, vaan olentonsa todellisessa syvyydessä äidin oikea ja arvoinen jälkeläinen, äidin, jonka suku kautta sukupolvien oli vaeltanut läpi mystiikan laaksomaiden haltioitumisen vuorenhuipuille.

Mutta vuonna 1867 Eurydike Berg vietti joka tapauksessa ensimmäistä jouluaattoaan ulkopuolella Ramsjöbergin muurien, ja kallisarvoisten ja kauniitten, eksoottisten huonekalujen keskellä matalassa, pitkässä, valkoisessa rakennuksessa kapteeni Göran Bergin Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutuksilla, suunnilleen Saint Louis ja Mahébourgin pikku kaupunkien puolivälissä englantilaisella Mauritius-saarella, jota aito ranskalais-katolilainen ylimystö nimitti Ile de France'ksi.

Eurydike Bergin ääretöntä onnea ei samentanut edes se tosiasia, että hänen satumaisen onnensa aikana uudessa isänmaasaaressa raivosi malariakuume, joka maksoi 30 000 mauriitin hengen. Eivät mitkään elämän sairaudet olleet vielä saaneet turmella hänen vahvaa, intohimoista sydäntään, ja elämän julmat kädet eivät vielä olleet riistäneet hohteen ja välkkeen kimmeltäviä huntuja hänen silmistään.

Eikö meillä ole syytä ihmetellä ajatellessamme, että vanha, laiha nainen Malberginkadun Nelosen hämyisessä huoneessa oli elänyt kaiken tämän — että hän enemmän kuin vuosikymmenen ajan oli ollut Sainte-Marie-aux-Magnolias-saaren sokeri- ja vaniljaistutusten valtijattarena läpipääsemättömien kaktusaitojen sisäpuolella, jotka vastasivat Ramsjöbergin aitauksia. Nämä tummanruskeat, suruiset silmät, joiden väsyneet katseet ikäänkuin siivilöityivät raskaiden suruharsojen läpi, ovat kuvastaneet troopillisen maailman satunäkyjä — näitä kuihtuneita, ryppyisiä käsiä, joitten suoniverkko on sinivihreä ja pullistunut, ovat sadat kiitolliset mustanaamat suudelleet, vieraat mustaihoiset olennot, jotka omasta kokemuksestaan tiesivät, ettei sellaista armeliasta, hyvää ja avuliasta valkoista »mistressiä» kuin Eurydike ollut S:t Mauritius-saarella eikä tuskin koko maailmankaikkeudessa.

Tämän hyvyyden ja armeliaisuuden he palkitsivat siten, että Saint-Marie-aux-Magnolias-istutusten sokeri- ja vaniljasadot kasvoivat vuodesta vuoteen.

Kahdettatoista jouluaan ulkomailla ei ruotsalainen perhe valkoisessa tropiikkitalossa viettänyt yhtä iloisena kuin edellisiä, huolimatta siitä, että kymmenvuotias Signe ja seitsenvuotias Emanuel eivät milloinkaan olleet olleet niin iloisia kuin juuri tänä jouluaattona eivätkä olleet milloinkaan saaneet niin paljon joululahjoja. Tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stelleniuksen joululahja heidän vanhemmilleen oli ollut sitä ikävämpi.

Tänä vuonna oli yli maailman ollut taloudellinen ahdinkotila ja kuusikymmenvuotisen huolettoman ja juhlivan elämän jälkeen seisoi mitä kovin, jokapäiväinen todellisuus Ramsjöbergin suuren, linnamaisen päärakennuksen edessä. Puolen vuoden kuluessa olisi tehtaanpatruunan pakko lopettaa maksunsa, ellei tulisi apua taivaasta. Neljäs ja viimeinen Ramsjöbergin Stellenius saisi kunniatta lähteä kodistaan ja konnultaan, ensimmäinen Stellenius, joka ei ollut voinut täyttää sitoumuksiaan.

Göran Berg päätti heti lähteä Ramsjöbergiin ja vaimonsa nimiin lunastaa hänen vanhan perintötilansa. Suurimmassa kiireessä ja kolmeen neljäsosaan arvostaan hän myi rakkaan Sainte-Marie-aux-Magnoliaksensa, ja eräänä kauniina kevätpäivänä hän matkusti vaimoineen ja lapsineen Saint-Louisista. Evelyn-nimisellä postilaivalla, valkoisen tropiikkitalon kaikkien huonekalujen, mattojen ja tavaroiden lähdettyä The Three Sisters of Cape Town-nimisellä parkkilaivalla.

Göran ja Eurydike olivat nimittäin lujasti päättäneet kalustaa kokonaisen kerroksen Ramsjöbergissä rakkaitten Sainte-Marie-aux-Magnolias-huoneitten mukaisesti. Ja hyttiinsä Evelynillä Göran Berg kätki pieneen rauta-arkkuun, jossa oli kolmikertaiset kannet ja lukot, istutustensa kauppahinnan ja Mauritiussaarella vietettyjen vuosien säästöt — kaikkiaan 25 000 puntaa englantilaisina pankinseteleinä ja kultarahoina.

Eräänä huhtikuun iltana tuli Adenin satamaan Etelä-Arabiassa alus, jossa oli viimeiset eloonjääneet matkustajat postilaiva Evelynistä, joka oli hukkunut pyörremyrskyssä jossakin Mauritius- ja Sokotrasaarten välillä, ja joka alus monia vuosia oli kulkenut Bombey — Liverpoolin reittiä. Pelastetut, jotka pari viikkoa olivat ajelehtineet merellä avonaisessa laivaveneessä, olivat kolme malaijilaista laivamiestä, neekeri-kyökkipoika, laivan toinen perämies sekä muuan mistress Eurydike Berg, joka miehensä ja molemmat lapsensa menettäneenä ja veneessä kestämiensä vaivojen tähden oli vajonnut harvasanaiseen synkkämielisyyteen.

Kun Eurydike Berg manalan varjon kaltaisena, kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänään ja suuren rakkautensa vuosipäivänä nousi maihin Göteborgin laiturilla, oli hän ihminen, joka saattoi vain kysyä itseltään, miksi ja minkätähden juuri hänen piti olla ainoa eloonjäänyt, ja mitä maailma siitä hyötyi, että hän edelleen oli olemassa.

Tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stellenius oli kolme kuukautta aikaisemmin onnellisesti kuollut halvaukseen ja Ramsjöbergin olivat kiinnityksenhaltijat ostaneet, pari nuorta tukholmalaista tukkukauppiasta, Söderberg ja Andersson, jotka viisaasti ja ansiokkaasti kokonaisen vuosikymmenen ajan olivat hoitaneet tehtaanomistaja Stelleniuksen hieman horjuvaa liikeasemaa.

Meidän ei pidä ihmetellä, että isännöitsijä Anderssonin nuorin tytär, vapaaherratar Palmsvärd o.s. Andresénz, ei ollut käsittänyt harvinaista kohtalon ivaa, kun hän eräänä aamupäivänä ajoi Eurydike Bergin kumoon Brunkebergtorilla. Vapaaherratar oli ihastuttava, seurapiiriemme loistavimpia tähtiä; hän oli matkalla Augusta Lundinin luo koetellakseen uutta pukuaan lähestyviä linnan uudenvuodenkutsuja varten.

Ylhäinen vapaaherratar ei nimittäin koskaan elämässään ollut kuullut puhuttavankaan mistään leskirouva Eurydike Bergistä ja hänellä oli erittäin puutteelliset tiedot osakeyhtiö Ramsjöberg-Storforsin aikaisemmista vaiheista ja historiasta.

Sillä on omituinen ja aivan liian vähän merkillepantu tosiseikka, että kun muinais-Ruotsin ylimyssuvut ylpeästi panevat muistiin ja kertovat niistä maine- ja urotöistä, jotka veivät heidän esi-isänsä yhteiskunnan korkeimmille huipuille, ei sensijaan rahaylimysten lapsilla ole pienintäkään aavistusta tai tietoa niistä osakevoitoista, osakekaupoista, tonttikeinotteluista ja vaihtokaupoista, joiden avulla heidän vanhempansa ovat päässeet yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin — ylevä ja täydellinen itsetietoisen ylpeyden ja kerskuvan prameilun puutos, joka aivan erikoisesti viehättää puolueetonta yhteiskunnantarkkailijaa ja ihmisystävää.

Vapaaherratar Palmsvärd oli nyt vain iloinen, ettei todellista onnettomuutta ollut sattunut ja että vanha eukko ei ollut ensinkään juonitellut eikä uhkaillut poliisilla — vaan, omituista kyllä — mikä seikka osoittaa, että köyhälläkin kansalla voi olla hienotunteisuutensa — oli kieltäytynyt ottamasta vastaan sitä kymppiä, jonka antelias ja hyväsydäminen vapaaherratar oli tahtonut painaa hänen käteensä korvaukseksi pelästyksestä ja tahraantuneesta puvusta.

Jossakin Mauritius- ja Sokotra-saarten välillä lepäävät, jos ylipäänsä aineellisia jäännöksiä vielä niin monen vuoden perästä on olemassa, Göran Bergin ja hänen molempain lastensa maalliset jäännökset, ja heidän kerallaan myös ja varmaan paremmin suojattuna, pieni rauta-arkku, joka sisältää 25 000 puntaa Englannin seteleissä ja kullassa.

Parkkilaiva The Three Sisters of Cape Town oli saapunut Göteborgiin samaan aikaan kuin Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutusten entinen valtijatar.

Örebron läänin maaherran, hovimarsalkka von Wernerin suotiin pelastaa Eurydike Berg ja hänen intialainen kalustonsa Malmberginkadun neljään, jossa hovimarsalkka itse silloin vielä asui toisessa kerroksessa. Hovimarsalkan maaherranoloaikana oli Erik Gustaf Stellenius ollut läänin mahtimiehiä ja oli mielellään avannut yleensäkin auliin lompakkonsa useihin yleishyödyllisiin yrityksiin, jotka maaherra läänissään oli pannut alulle.

Kun maaherra ja hovimarsalkka seuraavana vuonna erkani elämästä, oli
Eurydike Bergin nimi hänen testamenttilisäyksessään.

Muistakaamme nyt siis, että nämä vierasmaalaiset, ihmeelliset matot, verhot ja huonekalut ovat nähneet polttavan etelämaisen auringon ja sen aina sinisen taivaan — että pienet, valkoiset lapset ovat leikkineet niitten keskellä vanhan neekerihoitajattaren valvomina, joka oli varoitellut pieniä ihmelapsia:

— Niin ei master saa tehdä — pikku missus ei purra lehtiä — nämä lehdet olla paljon myrkyllisiä.

Ja sisiliskoja ja myrkyllisiä skorpioneja ja tuhatjalkaisia on joskus tavattu näiden verhojen ja uutimien takana silloin kun ne koristivat Saint-Marie-aux-Magnolian valkoista taloa.

Älkäämme sentähden kummeksiko, jos Eurydike Berg joskus voi nähdä rusoposkisen, palleroisen pojan istuvan ilkosen alastomana kirjahyllyllä tai kurkistelevan vuoteen päädyn takaa tai jos hän voi jutella pienen tyttösen kanssa, joka seisoo hänen vieressään kukkapöydän ääressä; tai jos vanha, musta hoitajatar usein herättää hänet aamuisin, hänen vielä kuullessaan Göran Bergin äänen korvissaan:

— Hyvää huomenta, lemmikkini, tänäänkään eivät niggersimme ole unohtaneet sulkea ainoatakaan vaniljankukkaa ennen auringonlaskua — ei ainuttakaan ole unohdettu, ja minä tiedän kenen ansio se on.

Ja antakaamme anteeksi, että se nainen, joka on viettänyt nuoruutensa tanssien Ramsjöbergin kristallikruunujen alla ja leikkinyt lapsineen kaktusaitojen takana Sainte-Marie-aux-Magnolian ympärillä ja ajelehtinut seitsemäntoista päivää pelastusveneessä ilman vettä ja ravintoa mukanaan vain pussillinen laivakorppuja kuutta suuta varten — antakaamme anteeksi hänelle, että hän näkee ja kuulee olemattomia asioita ja näkymättömiä henkiä ja ettei hänellä ole avointa aistia eikä mukautumiskykyä siihen todellisuuteen, joka on isännöitsijä Andersénzin, syntyjään Andersson, ja pankkiiri Nygrenin ja kreivitär Bungen o.s. Levison ja kamariherra Björnsköldin, ja jonka he luulevat olevan ainoan todellisen todellisuuden.

Äkkiä seisoo inhoittava, vieras mies Eurydiken huoneessa, mies päällystakki, kalossit ja pyörökoppainen hattu yllään — mies, jolla oli suuret, punaiset viikset ja pitkä punainen parransänki sekä vaaleansiniset, röyhkeät silmät.

Tuhannet kukat kuihtuivat Eurydiken sydämessä — kylmyyden ja todellisuuden maailmasta puhalsi jäätävä tuuli, joka karkoitti hiljaisesta huoneesta pois kaiken lämmön ja kaikki unelmat. Kuka oli avannut oven? Oliko oven ulkopuolella vielä muita vaaroja vahingoniloisina odottamassa saadakseen vuorostaan hyökätä sisään kaikkien näkymättömien unelmien ja hyvien henkien kimppuun?

Pelon ja inhon väristys tunkeutui hänen kukkaissielunsa sisimpiin juuriin asti, ja hänen huulensa pystyivät tuskin hengähtämään aran kysymyksen:

— Mitä olisi asiaa — tämä lienee kai erehdys?

Vieras mies oli sillävälin varmasti ja erehtymättömän terävänäköisesti tehnyt huolellisen varastoluettelon ja arvioinnin huoneen esineistä.

— Mitä pikku rouva tahtoo noista posliiniruukuista uunin päällä?

Ne olivat ne kolme itäintialaista maljakkoa, jotka Eurydike Berg vastanaineena vei uuteen kotiinsa — Ramsjöbergin vanhat itäintialaiset maljakot, jotka Stellenius-suvun neljän sukupolven ajan olivat kaunistaneet Ramsjöbergin suurta salonkia — vanhat itäintialaiset maljakot, joita vieras rosvo nimitti posliiniruukuiksi.

Mielettömänä hyökkäsi Eurydike Berg huoneesta. Portaalla oven ulkopuolella istui pikku Emma Wigelstjerna täynnä pahanilkistä uteliaisuutta. Hän se oli päästänyt inhoittavan miehen sisään, eikä Rosalie Pistolschiöld tietystikään ollut kotona. Kuin takaa-ajettu hindu etsi suojaa Atis'en metsästäjälaumalta hyvän Camillan luota, niin riensi Eurydike Berg nyt viimeiseen pakopaikkaansa maailmassa — Marie-Louise Almgrenin luo.

ROUVA OIKEUSNEUVOKSETAR.

Kun ruokasalin suuren seinäkellon viimeinen raskas kymmenlyönti oli kajahtanut ja vierashuoneen roomalaistoogaan puetun miehen koristama pöytäkello oli kilahduttanut perässä kymmenen kaikuvan kimakkaa läppäystään, oli oikeusneuvos Gerhard Almgren hitaasti sulkenut kirjan, jota hän juuri oli lukenut ääneen, oli yhtä arvokkaasti noussut nojatuolista, oikaissut korkean, avonaisen kiiltokauluksen ympärillä olevan kierretyn, mustan jättiläissilkkihuivin, oli oikealla kädellään sivellyt taaksepäin kammattua tukkaansa ja sytyttänyt lähimmässä ikkunakomerossa olevan hopeisen kynttilänjalan parista pienellä lukupöydällä palavasta kynttilästä, jotka hän sitten vanhalla, totutulla pyöreällä huulten liikkeellä hitaasti, arvokkaasti ja varovaisesti puhalsi sammuksiin.

Hyväntahtoisesti hymyillen hän oli sitten jäänyt seisomaan keskelle lattiaa, ja lepattava kynttilänliekki oli heittänyt häilyvän hohteensa oikeusneuvoksen hienoille, sileäksi ajelluille, poskiparran kehystämille kasvoille ja kuvastunut hänen avoimissa, kirkkaissa, viisaissa, sinisissä silmissään ja hyväntahtoisen ystävällinen hymy ohuilla, lujapiirteisillä huulilla oli käynyt omituisen syväksi ja hiljaiseksi — hymy, joka sisimmältään kätki itseensä kujeilevan poikamaisuuden saavuttamattoman pilkkeen.

Kuin sovitusta merkistä olivat huoneen eri nurkissa hiljaa kuuntelevat ja työskentelevät ihmiset heti nousseet: valkohapsinen vanhus kulmasohvassa, joka vanha nainen oli oikeusneuvoksen äiti, leskipiispatar Almgren; hän oli silmänräpäyksessä käärinyt kokoon stramaljikirjailunsa, ja suoraselkäisessä mahonkituolissa istuva nuori nainen oli yhtä hiljaa pannut syrjään sen kauniin liivin, jota hän kirjaili oikeusneuvokselle. Nuori nainen oli ollut oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren, o.s. Wigelstjerna.

Pyöreän pöydän ääressä huoneen vastakkaisessa kulmassa olivat vanha neiti Beata Almgren ja pikku mamselli Lundgren yhtä nopeasti jättäneet omat liinavaateompeluksensa ja sukankutimensa, ja taempaa, eteisen oven vierestä, kokoonpannun lautapelipöydän äärestä oli punanenäinen, harmahtava pikku herra noussut jo tunteja sitten tyhjennetyn totilasinsa äärestä, joka turhaan oli janonnut uutta täyttämistä ja jonka sisällys nyt oli niin tarkasti viime pisaraan asti tyhjennetty, että se näytti pestyltä, kuivatulta ja puhtaaksinuollulta kuin kissan maitolautanen.

Punanenäinen ja harmahtava herra oli ollut oikeusneuvoksen vanhempi veli, herra Ludvig Almgren, joka — vieläkin kerran vahvistaakseen sananlaskun totuuden, että papinpojista tulee pakanoita — oli elänyt remuavaa elämäänsä niin kauan kuin yhteiskunta ja ulkonaiset olosuhteet olivat sallineet, ja joka nyt sai hyvittää nuoruutensa ajattelemattomuuden ja kevytmielisyyden kirjoittamalla oikeusneuvokselle puhtaaksi asiakirjoja ja kuulemalla joka ilta nuoremman veljensä, herransa ja holhoojansa lukevan jostakin senaikaisen kirjallisuuden mestariteoksesta — ääneenluku, joka ei milloinkaan tahtonut pysyä tasoissa säästeliään niukan iltatodin kanssa, vaan pakotti herra Ludvig Almgrenin kurkku kuivana, ajatukset raskaina, loputtoman tyhjyyden ja kyllästyksen tuntein seuraamaan romaanisankarien ja -sankarittarien kohtaloita ja mietteitä, ja joka antoi nimille Thackeray, Dickens, Hugo, Bulwer, Fredrika Bremer saman vihattavan kaiun Ludvig-herran korvissa ja tietoisuudessa kuin kerran oli hänen nuoruutensa verenimijä-koronkiskurien ja luottoakieltävien ravintoloitsijain nimillä ollut. Näin kävi, elleivät häntä tuudittaneet rauhaisiin, miltei mieluisiin uniin keinuvat rytmit ja käsittämättömät sanat, joita olivat kirjoittaneet niin tuntemattomat ja hämärät herrat, ettei edes heidän nimensäkään jääneet hänen mieleensä: Browning, Rossetti, Tennyson.

Ylistetty olkoon ihmisaivojen unohduksen kyky! Mutta kukin esiluvun sanaton kuulija oli nyt ottanut omansa neljästä sytyttämättömästä kynttilänjalasta, jotka seisoivat aina suljetulla lautapelipöydällä Ludvig-herran totilasin takana kuin patrulli päällikkönsä takana. Vuoronsa mukaan olivat he menneet toivottamaan hyvää yötä oikeusneuvokselle ja sytyttäneet kukin pienen kynttilänsä hopeaisen kynttilänjalan suuresta kynttilästä. Oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, yksin ei ollut ollut omaa kynttilänjalkaa, vaan hän oli tarttuen oikeusneuvoksen sirosti taivutettuun käteen kaikkein viimeisenä lähtenyt vierashuoneesta heidän omaan makuuhuoneeseensa.

Siten oli aika kello yhdeksästä kymmeneen kulunut vuoden jokaisena iltana, ellei oltu kutsuissa tai ellei ollut vieraita.

Gerhard Almgrenin isänisä oli ollut ruotusotilas Alm Södermanlannin rykmentissä; hän oli asunut yhtä kreivien Possen Almnäsin suureen säteritilaan kuuluvista sotilastorpista ja arkioloissa ollut vanhan kreivin kuski. Vanhan kreivin rahojen avulla pääsi vanhin poika Upsalaan, josta opinnot, rautainen tahto ja luontainen lahjakkuus veivät Johan Almgrenin aina Strängnäsin piispanistuimelle asti. Gerhard oli ollut piispan nuorempi poika hänen avioliitostaan professori Winborgin tyttären kanssa.

Gerhard Almgrenilla oli takanaan loistavan nopea ja hyvin ansaittu virkaura ja vajaan neljänkymmenenvuotiaana hänestä oli tullut kuninkaan Korkeimman Tuomioistuimen jäsen. Hän oli ollut vanhan ruotsalaisen yhteiskunnan mainio, hieno virkamiesjuristin ja lainlaatijan tyyppi — läpeensä sivistynyt ja hillitty velvollisuus- ja luonneihminen, jolle oikeuden korkea ja pyhä periaate oli ollut ainoa ratkaiseva ja johtava voima olemassaolon kaikissa, vaihtelevissa kohtaloissa ja tehtävissä.

Jos kukaan oli Gerhard Almgren ollut valtiollisen oikeudentunnon omantunnontarkka ja lahjomaton toteuttaja, antamatta minkään henkilökohtaisten näkökohtien tai etujen sitoa itseään — nöyrä ja altis ylipappi Themis-jumalattaren temppelissä. Kaikki ominaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla estäneet Gerhard Almgrenia olemasta mitä rakastettavin ja miellyttävin seuraihminen ja henkilö, jolla oli luontaisen hieno maku, joka rakasti kaunokirjallisuutta, jolla oli harrastusta henkisiin asioihin, joka oli hienostuneesti, hieman arasti ja epämääräisesti uskonnollinen.

Sitäpaitsi hänellä oli ollut kohtuullisesti ja säästellen eletyn nuoruuden keskitetty elämäntunto olentonsa pohjalla — jonkinmoinen humoristis-itseivallinen elämänilo, joka saattoi saada niin tavattomia ilmaisumuotoja, kuin se korkeimman oikeuden ja Svean hovioikeuden piireissä vuosikymmenien aikana muistettu ja muisteltu ja melkein ainutlaatuisen oikeustapauksen taikka tuomioistuinlausunnon tavoin pohdittu esiintyminen, kun neljäkymmentäkaksivuotias oikeusneuvos Gerhard Almgren hyppäsi pukkia kaikkien korkeimman oikeuden läsnäolevien jäsenten yli ennen istunnon virallista alkamista sinä päivänä, jonka aamuna Gerhard Almgren oli saanut tiedon, että ylisotakomisario Wigelstjerna ilolla oli hyväksynyt oikeusneuvos Almgrenin tyttärensä Marie-Louisen tulevaksi puolisoksi.

Mutta oikeusneuvoksen tavassa kohdella ja tarkkailla vanhempaa veljeään oli ollut enemmän inhimillisiä tunteita kuin pintapuolinen ja tilapäinen katselija saattoi ymmärtääkään. Gerhard Almgrenin hellittämätön oikeudentunto ja ruotsalaisen valtionvirkamiehen velvollisuuksien syvä käsittäminen eivät olleet koskaan sallineet hänen vaikutustensa ja suositustensa avulla hankkia veljelleen, joka kumminkin oli suorittanut hovioikeustutkinnon, paikkaa kruunun palveluksessa ja turvattua virkauraa alemmassa virkamiespiirissä. Ludvig Almgren oli korkeintaan kelvollinen olemaan puhtaaksikirjoittajana ja jäsentäjänä ankaran yksityisen valvonnan alaisena — ja sellaiseksi juuri hän saikin jäädä.

Mutta Gerhard Almgren tunsi kaikessa salaisuudessa syvää mielenkiintoa ja suurta myötätuntoa tätä veljeä kohtaan, joka näin kaikessa oli hänen vastakohtansa. Oikeusneuvos ei katsellut hyvän Ludvigin vajavaisuuksia minkäänlaista oikeushaaksirikkoa ajatellen eikä sanoissa »minä kiitän sinua, Jumala» ilmenevällä farisealaisuudella, vaan poikamainen pilke silmänsä pohjalla ja hyväntahtoinen hymy ohuilla, lujilla huulillaan.

Ja kun hänestä tuntui, että veli aivan liian kauan oli kitunut heikon iltatodin ja paljon kirjoitushiekan ääressä, saattoi hän selittämätön hymy huulillaan kaikessa hiljaisuudessa pistää hänen kouraansa ansaitsemattoman setelin:

— Kuuleppas, Ludvig, sinä, joka olet tottunut liikkumaan suuremmissa oloissa — eiköhän sinulla olisi halua vähän katsella ympärillesi maailmassa? Pelkään, että saat liikaa papereista tässä ahkerassa toimitustyössä.

Gerhard Almgren oli ollut viidenkymmenenkolmenvuotias, kun sattui se tapaus, joka ainaiseksi katkaisi hänen virkamiesuransa ja riisti ruotsalaiselta lakiyhteiskunnalta yhden sen erinomaisemmista palvelijoista.

Vielä ehkä yksi ja toinen kalenteritoukka muistaa päätullinjohtaja vapaaherra Joseph von Morianin äkkinäisen virkaeron ja valitettavan nopean poistumisen seurapiireistä. Gerhard Almgren oli ollut yksi niistä oikeusneuvoksista, jotka korkeimmassa oikeudessa olivat ratkaisseet sen kuuluisan oikeudenkäynnin, jota suuri ruotsalainen kauppatoiminimi oli ajanut kaikissa oikeusasteissa päätullinjohtaja von Moriania vastaan.

Oikeusneuvos Gerhard Almgren oli yksistään ollut sitä mieltä, että syytetty julistettaisiin syypääksi viranmyyntiin, lahjusten vastaanottamiseen ja virka-aseman väärinkäyttämiseen.

Mutta kun asiaa hyvänahkaisesti ja kiltisti katsellen ei tarvinnut ottaa niin ankarasti ja syy osaksi voitiin jakaa päätullinjohtajan alaisten virkamiesten kesken, osaksi selittää johtuvan korkeimman päällikön ymmärtämättömyydestä ja kun Hänen Majesteettinsa itse oli useampia kertoja lausunut toivomuksia, ettei hänen vanhaa ystäväänsä, joskohta hän ei kokonaan pääsisikään vapaaksi, tuomittaisi rikoksista, joista seurasi pakkotyö, virasta erottaminen ja kelvottomuus maan palvelukseen, niin päätullinjohtaja parooni Joseph von Morian sen ja sen pykälän mukaan verrattuna siihen ja siihen pykälään tuomittiin törkeästä taitamattomuudesta virantoimituksessa ja velvoitettiin korvaamaan kaikki kantajan oikeudenkäyntikulut.

Gerhard Almgren oli yksin ollut eri mieltä vastoin kaikkia osastotovereitaan, oikeusneuvos Almgren, joka jo vuosikausia oli tottunut itsevaltiaasti ja kenenkään vastaansanomatta muodostelemaan ja määräämään osastonsa lausunnot ja tuomiot — Gerhard Almgren, jolta hänen virkatoverinsa korkeimmassa oikeudessa olivat tottuneet saamaan tietoja ja neuvoja jotenkin samalla tavalla kuin kotona Hallituskadulla sen kaikki asukkaat joka ilta sytyttivät kynttilänsä oikeusneuvoksen suuresta hopeisesta kynttilänjalasta.

Sitäpaitsi oli Gerhard Almgren purevimmalla ja loukkaavimmalla tavalla jättänyt huomioon ottamatta Kaarle viidennentoista hyväntahtoiset kehoitukset:

— Kuuleppas, Almgren, voisit hieman sääliä vanhaa Moriania [morian = murjaani] — hän on kunnollisimpia miehiä, mitä koskaan on miehen kengissä kulkenut — oletko ajatellut Jeesuksen sanoja: joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven — ja jos ihmisen on jouduttava Långholmeniin vain siksi, että hänellä on huonot raha-asiat, niin luulen, että sinun olisi syytä alkaa minusta — kun sinulla mielestäsi nyt kerran on niin kuulumaton oikeudentunto.

Vanhat keskiaikaiset legendat kertovat monia ihmeellisiä asioita valkoisesta kärpästä, joka siihen määrin rakastaa omaa, tahratonta puhtauttaan, että se ottaa itseltään hengen jos ihminen tahraa sen valkoisuutta.

Meillä kaikilla pitäisi sielussamme olla sama tunne inhimilliseen likaisuuteen nähden. Joka tapauksessa olisi Gerhard Almgren ilman ylpeyttä tai pöyhkeilyä voinut kantaa valkoista kärppää oikeudentuntonsa vertauskuvana ja vaakunana. Palaen aatteellisesta harmista päätti hän jättää paikkansa kuninkaan Korkeimmassa Oikeudessa.

Ehkäpä olivat muutkin seikat vaikuttaneet tähän päätökseen. Oikeusneuvos Almgren oli muodostellut ja antanut hyvin katkeria lausuntoja monista vapaamielisen De Geerin ministeristön lakiehdotuksista. Hän oli harvinaisella juridisella kyvyllään ja todistelutaidollaan vastustanut suurta eduskuntalaitoksen uudistusta. Se oli kuin rikos Ruotsin valtioelämän perinnäisen kehityksen yhtäjaksoisuutta vastaan ja kuin sokeata askelta tietämättömyyden pimeään ja syrjään kuljetuilta ja raivatuilta teiltä.

Ja vuotta ennen tätä yhteenottoa korkeimmassa tuomioistuimessa oli yksi ministeristön jäsen jättänyt paikkansa istuakseen presidentinistuimelle Svean hovioikeudessa — paikka, johon Gerhard Almgren suhteellisesta nuoruudestaan huolimatta oli katsottu itseoikeutetuksi.

Vuosikausien jännitetyssä työssä liiaksi pingotetut hermot olivat hetkeksi tehneet lakon, ja vallankäytössä yhä enemmän kehittynyt asiantuntemuksen itsetiedoton itsevaltiuden tarve oli tukahdutettu.

Yhtäkaikki: Gerhard Almgren ei kaunistellut lausuessaan arastelematta julki mielipiteitään kuninkaasta, hallituksesta ja korkeimmasta tuomioistuimesta, ja alamaisimmasti hän pyysi ja sai eron virastaan.

Entinen oikeusneuvos asettautui asumaan pienelle, Strängnäsin läheltä ostamalleen maatilalle, jossa hän vietti viisi pitkää vuotta todetakseen ja miettiäkseen kahta totuutta, jotka eivät hänelle milloinkaan ennen olleet selvinneet:

että luonto ei millään tavalla ollut säätänyt häntä maanviljelijäksi,

että kohtalo oli hänet sensijaan ennakolta määrännyt jokaisella sielunsa säikeellä ja ruumiinsa solulla olemaan oikea ruotsalainen valtionvirkamies ja Kuninkaan Korkeimman Oikeuden jäsen.

Viiden vuoden hitaan riutumisen jälkeen, yhä kovemman ja myrkyllisemmän itseensä ja olemassaoloonsa kohdistuneen tyytymättömyyden jäytämänä haudattiin entinen oikeusneuvos ja Kuninkaan Korkeimman Tuomioistuimen jäsen Gerhard Almgren isänsä ja äitinsä viereen Strängnäsin kirkkomaahan.

Marie-Louise, Ludvig ja pikku mamselli Lundgren, kulkivat lähimpinä surevina ruumissaaton etunenässä — pikku mamselli Lundgren, joka nuorena, köyhänä sukulaisena oli tullut professori Winborgin taloon ja sitten siirtynyt perintönä piispatar Almgrenille ja hänen pojalleen oikeusneuvokselle joutuakseen nyt lopuksi perittynä omaisuutena oikeusneuvoksettarelle — pikku mamselli Lundgren, joka oli liinavaateompelussa ja sukankutomisessa saanut silmänsä likinäköisiksi ja sormensa yhä ohuemmiksi ja kynsimäisemmiksi, mutta jonka uskollinen sydän ei milloinkaan lakkaisi palvelemasta ja palvomasta niitä, joille hän kuului.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pikku mamselli hoiti oikeusneuvoksettaren taloutta niissä kolmessa huoneessa Malmberginkadun neljän kolmannessa kerroksessa, jonne oikeusneuvoksen vanhan ystävän maaherra von Wernerin vähitellen onnistui luotsata Marie-Louise ja hänen maallinen omaisuutensa, ja jossa pikku mamselli Lundgren vihdoin sai lopettaa pitkän työpäivänsä.

Mutta nyt jyrisivät ajuri Nybergin isot vankkurit Nelosen porttikäytävän läpi, ja koko talo raikui ja kaikui, ja Marie-Louise Almgrenin huoneen ikkunasta tunkeutui Nybergin korkea ja kouluttamaton ääni ja täytti huoneen voitonriemuisen nykypäivän sävelillä — se oli viimeinen uutuus, Marie-Louise Almgrenille niin uppo-outo elämän hymni:

    »Hei, poika kun tyttöä tanssittaa,
    Salin seinät raikua saa!»

[Runot on suom. Tyyni Haapanen-Tallgrén.]

Oikeusneuvoksetar seisoi hiljaa ja äänetönnä Maria Antoinette-kuvastimen edessä huoneen molempien ikkunain välissä. Pehmeä, harmaanvihertävä lasi otti hänen kuvansa lempeästi ja hyväillen vastaan niin kuin tyyni järvi, joka kuvastelee rannan puita — ilman teräviä ääriviivoja — ilman räikeitä värejä.

Valkoisen harmaa, päälaelta jakaukselle kammattu tukka sai syvän hopeanhohteen, ja kirkkaat, likinäköiset silmät loistivat kuvastimessa kuin akvamariinin lempeä valo, ja koko Marie-Louise Almgrenin hienot rotukasvot ja suora, jäykkä vartalo ikäänkuin elivät todempina, oikeampina ja hengellistyneimpinä kuvastimen hiljaisessa maailmassa kuin huoneessa, jonka täytti kokolailla kylmähkö, toukokuinen päivänvalo ja jossa ilma väreili ja lauloi: »Hei poika, kun tyttöä tanssittaa».

Marie-Louise Almgren sulki avatun ikkunan, ja Nybergin isot vankkurit vierivät pois hakemaan laakeripuita Oopperapenkereen ulkoravintolaa varten.

Kevät ja lämminhän olivat saapuneet kaupunkiin.

Suuri seinäkello löi yksitoista raskasta, kaikuvaa lyöntiä, ja pieni toogapukuisen roomalaisen koristama pöytäkello Maria Antoinette-kuvastimen alla pöydällä kilahdutti perässä yksitoista pientä, kimakkaa läppäystä, ja Marie-Louise ajatteli oikeusneuvoksen leikkisää selitystä, että salinkello soitti ajan arvokkaasti, täysiäänisesti ja vastaansanomattomasti kuin hyvin muodostellun tuomioistuinpäätöksen loppuponnet, kun sensijaan pöytäkello ilmaisi avuttoman tyytymättömyytensä ajan kulkuun niinkuin huonotuulinen ja mariseva viina-asianajaja, joka on menettänyt juttunsa kaikissa asteissa.

Toogapukuinen roomalainen kirjoitti yhä vasemmassa kädessään olevalle kullatulle pronssitaululle ikuista lausettaan »Tu Marcellus eris», jonka oikeusneuvos väitti merkitsevän:

»Sinustakin, rakas Almgrenini, voi tulla Korkeimman Oikeuden presidentti.»

Suuressa huoneessa ei ollut ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi kertonut oikeusneuvoksesta ja hänen kodistaan Hallituskadulla, emmekä saa ihmetellä, että Marie-Louise Almgren — siitä asti, kun hän aamulla heräsi isossa mahonkivuoteessa, jossa hän oli joka yönsä nukkunut siitä illasta asti, kun hän kaksikymmentäkaksivuotiaana tyttönä jätti ylisotakomisario Wigelstjernan kodin — siihen hetkeen asti illalla, jolloin hän sytytti yöpöydän hopeisen kynttilänjalan — piti vain mennyttä elämäänsä todellisena maailmanaan, kun sensijaan ajuri Nybergin laulu ja kadun melu olivat aivan asiaankuulumatonta ja merkityksetöntä — jotakin ohimenevää ja yhdentekevää kuten väliajan musiikki teatterissa, jolloin mieli täynnä edellisen näytöksen tapahtumia vain jännittyneenä odottaa mitä tuleva on, kun esirippu jälleen nostetaan.

Tosin oli Marie-Louisen elämä oikeusneuvoksen kuoleman jälkeen tuntunut hänestä itsestään merkityksettömältä ja tilapäiseltä, mutta jyrkkänä ja selvänä ilmeni hänelle raja nyt epätodelliseksi muuttuneen menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka kaikesta huolimatta oli otettava todellisuutena varteen ja johon oli mukauduttava.

Marie-Louise Almgren istui vartiossa menneen elämänsä ulkopuolella kuin ihminen, joka on kadottanut asuntonsa avaimet ja istuu yössä ulkoportailla odottaen pääsevänsä jälleen sisään. Eurydike Bergille ei ratkaisevasti suljettu ovi ollut mikään todellinen este, vaan satujen henkien lailla liukui hän ulos ja sisään sen oven avaimenreiästä, joka erottaa elävät Hadeksesta ja on väliseinänä todellisen ja epätodellisen välillä, sinä korkeana väliaitana, jonka yli pyhimyksiä lukuunottamatta vain nukkuvat ja mielisairaat saavat rankaisematta käydä.

Mutta yhtä nopeasti ja huomaamatta kuin Eurydike Berg liukui yli unen ja toden rajamaitten, yhtä äkkiä ja odottamatta seisoi hän nyt Marie-Louise Almgrenin huoneessa, ja hänen kirkas, lempeä äänensä värisi kuin hätääntyneen linnun sydän:

— Kiltti Marie-Louise, suo anteeksi — mutta siellä on joku mies, jonka Emma on päästänyt sisään minun huoneeseeni — ja Rosaliekaan ei ole kotona —

— Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, Marie-Louise-kulta — mutta hän on aivan kuin haikala — tarkoitan, hän on kuin haikala, jos se olisi ihminen.

Eurydiken ohuilla, teeruusunkalpeilla poskilla oli mitä arin punerrus. Suuret, mustat silmät tuijottivat laajenneina ja avoimina kuin lapsen silmät sadun ja tuntemattoman edessä, ja ohuilla, avuttomilla ja herkillä huulilla väreili puoleksi lapsellinen, puoleksi itkuunvalmis hymy.

Oikeusneuvoksetar riensi heti ottamaan selkoa uhkaavasta vaarasta.

Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, oli tapana usein yöllä nähdä omituista ja sietämätöntä unta, josta hän aina heräsi otsa tuskanhiessä ja sydän jyskyttäen kuin soivan herätyskellon vasara.

Hän oli mennyt Lindströmin kahvilaan Hallituskadulla ja oli syönyt kymmenen äyrin leivoksen. Mutta kun hänen piti se maksaa, seisoi iso, inhoittava mies myyntipöydän takana ja osoitti sormellaan hänen vaivaista kolikkoaan:

— Pitääkö rouva tuota kymmenäyrisenä — onkos hän tommonen puotivaras, — häh — eikö hän tiedä missä Långholmen on?

Kauhukseen oli Marie-Louise Almgren saanut nähdä, että hän olikin pannut pöydälle vain yhden äyrin rahan, ja loistaen pohjattomasta ilkeydestä olivat kaupanomistajan ruskeat silmät uhkaavina tuijottaneet häneen — niin uhkaavina, että oikeusneuvoksetar oli tullut vallan mielettömäksi kauhusta ja oli saanut tokaistuksi:

— Olisiko herra niin hyvä, että olisi kohtelias — en voi sille mitään, että olen likinäköinen.

Jotenkin samantapainen pelko sai nyt arvokkaan ja jäykän vanhan naisen silmä kovana ja ääni kopeimmillaan äkkiä sukeltamaan esiin ja pysähtymään aivan Eurydiken epämieluisan vieraan eteen:

— Mitä herra oikein hakee täältä?

— Pyydän anteeksi, että vaivaan naisia — tulin kenties sopimattomaan aikaan, mutta pikku neiti, joka avasi oven, oli niin ystävällinen ja päästi minut sisään.

Ja tätä sanoessaan loi vieras ja sänkipartainen »mies» pikku Emma Wigelstjernaan mitä ystävällisimmän ja mielistelevimmän katseen, joka sai hänet melkein punastumaan eikä hän tiennyt minne piilottaisi päänsä tämän mitä ihastuttavimman hämillisyyden takia, joka nyt värähdytti hänen vanhaa neitossydäntään sangen myöhästyneellä aavistuksella keimailun viehättävyydestä. — Olen antiikkikauppias Jansson Norrlanninkadulta — ostan vanhoja huonekaluja, posliineja, kulta- ja hopeaesineitä — täss' on korttini.

Tottuneella kädenliikkeellä ja nostaen kevyesti pyörökoppaista hattuaan painoi vieras reklaamikorttinsa Marie-Louisen voimattomaan käteen.

— Mutta emmehän ole pyytäneet saada myydä mitään.

— No, mutta minä vain ajattelin puhua asiasta herrasväelle, nähkääs rouva, kun olin kuullut teillä olevan vanhoja esineitä — että — niin — voihan olla olemassa tavaroita, joilla vanhuutensa ja fiineytensä tähden, nähkääs rouva, voi olla erikoinen arvonsa ja joista maksetaan koko hyvin — ainakin on minun tapanani maksaa hyvin — vanhaa silkkiä, sulkia, kopeliinejä — kaikella on arvonsa, jos niillä on se vanha fiineytensä — ja sen ymmärtää vain se — sehän on selvää — joka on erityisesti antiikkituntija — ja voisi olla varsin hauskaa jos herrasväki ansaitsisi yhden tai pari kymppiä sellaisesta kapineesta, jolla ei voi olla mitään arvoa sille, joka ei ole kokooja eikä erityisesti antiikkituntija.

— Niin, voimmehan puhua siitä toiste — nyt ei meillä ole aikaa.

Ja hyväntahtoisen kohteliaasti opasti Marie-Louise Almgren »antiikkikauppias» Janssonin porstuaan ja pani oven kaksinkertaiseen lukkoon.

Kuten pienen vesisääsken siivenlyönti synnyttää jonon renkaita rasvatyynen lammikon pinnalla, niin värisi vielä tuntikausia »antiikkikauppias» Janssonin lähdettyä koko Nelosen maailma tämän salaperäisen käynnin jälkivaikutuksista.

Mitä tuo inhoittava mies oikeastaan tahtoi? Mikä oli tarkoitus? Mikä uusi vaara uhkasi nyt heidän turvatonta olemassaoloaan?

Vaistomaisesti olivat kaikki vanhat naiset tunteneet, että yksi rikkaitten kätyreistä ja nuuskijoista oli tunkeutunut heidän pienen kotinsa kynnyksen yli laillisuuden varjon alla ryöstääkseen, anastaakseen ja rosvotakseen heiltä vieläkin jotakin siitä pienestä ympäristöstä, joka oli heidän kotinsa ja pakopaikkansa maailmassa, ja joka yhteiskunnallisesti katsoen ehkä eniten on verrattavissa pieneen kukkulaan, jolle muutamat harvat jäljellejääneet hävittävän tulvan jälkeen ovat paenneet joutuakseen hekin lopuksi vähitellen yhä nousevien tuhotulvan aaltojen nieltäviksi, aaltojen, jotka jo kauan sitten ovat surmanneet heidän omaisensa ja ystävänsä.

Hehän tiesivät kaikki niin hyvin, että rahan herrat ovat maailman herroja, ja että kun köyhä ei enää voi maksaa työllään ja ruumiillaan, saa hän maksaa kodillaan ja konnullaan. Köyhillähän voi vielä olla niin monta kaunista esinettä, jotka paremmin sopivat rikkaitten isoihin ja hienoihin museohuoneisiin kuin kurjuuden pimeisiin ja likaisiin kamareihin.

Ja kuinka voisikaan rikas uneksia esimerkiksi mitä iso, vastakorjattu ja ihastuttava empire-sohva entisessä asussaan oli merkinnyt muille olennoille?

Mikä elämän kokemus panisi hänet edes aavistamaan, mitä leikin juhlahetkiä köyhien omistajain lapset kerran ovat siinä eläneet, mitkä pienet, likaiset lapsenkädet ovat repineet, kompuroineet ja ryömineet sen avarassa, vieraanvaraisessa sylissä — ja kuinka pehmoisesti ja lohduttavasti osasikaan surun, sairauden ja hädän hetkinä sen nurkkaus vastaanottaa väsyneen ja vaivatun ihmisparan huolet.

Niin, kukapa yleensä ajattelisi sitä, nähdessään suurenmoisen loisto-kapineen sieluttomana esineenä prameilevan kaikkien muitten elottomien esineiden joukossa nuoren apulais-isännöitsijä Andresénzin empiresalongissa, jossa eivät huonekalut ja ihmiset milloinkaan saa minkäänlaista luottamusta tai kosketusta toisiinsa — siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät huonekalut ja ihmiset tunne toisiansa eivätkä pidä toisistansa ennenkuin suru on koetellut heidän voimaansa ja kestävyyttään.

SEKASORRON MAAILMASSA

Tämä oli Kristuksen ohje: »Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa»… Siunattu määräys, selvä ja yksinkertainen sääntö. Täällä me vaellamme maailmassa, joka on arvoitus, jossa kaikki on vaikeata ja äärettömän paljon on hämärää, jossa sadat ristiriitaiset uskontunnustukset julistavat olevansa Totuus, ja kullakin näyttää olevan oikeutuksensa. Kuinka voi ihminen päästä ratkaisuun? Tehköön hän oikein siinä asiassa, mikä on hänen edessään. Paljon on tietymätöntä, mutta on kuitenkin jotakin, joka on selvää: Mikä ikänänsä lieneekin väärää, niin täytyy olla oikein se, että on puhdas, oikeamielinen ja hellä ja armelias ja totuutta rakastava. Täytyy olla oikein se, että rakastaa lähimmäistään ja kieltää itsensä. Tehköön ihminen Jumalan tahdon, niin hän on ymmärtävä.

Huomaa, että ihmiset tahtovat kulkea toista tietä. Jos vain voisin uskoa, sanovat he, tekisin elämäni todeksi. Jos vain voisin olla varma siitä mikä on totuus, alkaisin elää tosivakavaa elämää. Ei, sanoo Jumala, toimi, tee elämäsi todeksi, ja olet saava kyvyn uskoa. Elä totista elämää ja sinä olet saava vastauksen kysymykseen: »Mikä on Totuus?»

Frederick W. Robertson.

BELSASARIN PIDOT.

Täysi kevät oli tullut kaupunkiin. Väkevästi ja kiihoittavasti tuoksuivat puistojen koivunlehdet, tuomet kukkivat ja sireenien nuput paisuivat, ja Nelosen pihalla kävi juustojen ja sillitynnyrien tuoksu aavistamattoman väkeväksi suljetussa ja jäisessä horrostilassa vietetyn talven jälkeen. Rankaisematta ja huomaamatta. Sillä naapuritalojen hienot perheet olivat jo jättäneet kaupungin köyhemmän ja yksinkertaisemman väestön yksinvaltaan, ja hienojen asuntojen ikkunat loistivat valkeiksi kiduttuina ja poistyöntävinä, tuoksusta ja auringosta, löyhkästä ja kuumuudesta välinpitämättöminä.

Pistooli jyrisi varhain ja myöhään, pamautellen moitteitaan ja kysymyksiään Engvallin kirjanpitäjälle ja Nelosen molemmille ajureille: Miksi haisivat juustot — oliko silli todella niin mätää, että sen täytyi löyhkätä — eivätkö he pelänneet Jumalaa eikä terveyslautakuntaa vai oliko heidän nenänsä yhtä tylstynyt kuin heidän sydämensäkin?

Mutta ajureilla, Nybergillä ja Olssonilla ei ollut mitään osuutta ruokatavarakauppias Engvallin suitsutukseen ja pyhäänsavuun, ja eivätkö juustot ja sillitynnyrit haisisi, kun tuli lämmin, missä hitossa ne sitten saisivat haista — aivan oikea, mutta Pistoolille outo käsitys sillitynnyrien ja juustojen maallisista oikeuksista.

Olihan täysi ja huoleton kevät jo tullut, ja maailma ja sen asujamet välittivät vähemmän kuin koskaan Nelosen neideistä, heidän tuumistaan ja oloistaan.

Nyberg lauloi ja Olsson vihelsi ja juustot ja sillitynnyrit antoivat tuoksujensa nousta yhä sakeampina ja tuntuvimpina sinistä taivasta kohden yli Nelosen muurien. Kevät ja lämmin olivat todenteolla vallanneet kaupungin. Veri kiersi kevyempänä ja kuumempana ihmisten suonissa, ja joka ilta kohtasi Pistooli suuressa porttiholvissa pienen ryhmän koreasti puettuja hameniekkoja, jotka äänekkäästi pohtivat asioitaan ja ohjasivat kulkunsa ulos Nelosen hätäsatamasta rohkeiden merirosvojen lailla ryöstääkseen huolettomasti ja rikkaasti kuormitettujen alusten muodostamaa katuvirran saalista.

Pistoolin ylväät silmäykset ja kovat hallitsijaneleet saivat heidät tosin aina hetkiseksi pakosalle, mutta Olsson ja Nyberg eivät olleet tunteettomat heidän naiselliselle sulolleen, ja kaupungin peittyessä hämärään, saattoi toisinaan nähdä heidän liehuvien hattujensa suurten perhosten lailla häälyvän ajurien hevosten ympärillä, tai saattoi — oi, kauhistusta, häpeää ja inhoa — suorastaan nähdä heidän pujahtavan talliin, josta kuuli heidän ikäänkuin hivelevän, kainostelemattoman naurunsa kohoavan taivasta kohden aivan kuin kaupungin ulkopuolella linnunlaulu nousi ja laski kevään suuressa rakkauden hurmiossa.

Pikku Emma Wigelstjernaahan juuri olisi pihailma eniten kiusannut, mutta pikku Emmaa askarruttivat liiaksi valmistuspuuhat hänelle kalenterivuoden tärkeintä päivää varten — 14. päivää kesäkuuta, jolloin Herramme kerran oli ilahduttanut kauppaneuvosta sillä pienellä enkelinkuvalla, joka lopuksi päätyi Nelosen kyyhkyslakkaan — joten hänelle ei oikeastaan jäänyt aikaa kauempaa harmitellakseen sillitynnyrien ja juustojen lähentelevää nenäkkyyttä.

Ja Rosalie Pistolschiöld jäi lopulta istumaan kahteen kadunpuoleiseen huoneeseensa — Raamattu avattuna ikkunalaudalla ja katseittensa silloin tällöin harhaillessa kadulle, jossa näki turhuuden katoavaisia kohtauksia. Hän saattoi joskus lausua äänekkäästi Raamatun sanoja vaimentaakseen kadulta tulevat äänet ja melun kääntäessään hitaasti sivuja vanhassa Pistolschiöldien perheraamatussa, kirjassa, joka hänen isänsä elinaikana oli ollut ylijuhlamenojenohjaajan kodin harvoja pölyttyneitä esineitä.

Maailma on aina tukala köyhille ja yksinäisille, mutta voi olla sinisiä, helmenhohtoisia kevätiltoja, jolloin olemassaolo tulee aivan erikoisen pimeäksi ja raskaaksi yksinäiselle ja vanhalle hienolle naiselle.

Emma Wigelstjernalle merkitsi kevät vain sitä, että lähestyttiin 14. päivää kesäkuuta — vuoden merkitsevintä ja tärkeintä päivää — päivää, jonka ympärillä hänen ja niinmuodoin myös koko maailman olemassaolo pyöri. Se oli päivä, jolloin Emma sai parhaimman tilaisuuden osoittaa sitä puolta, jossa hän oli kanssasisartaan Nelosessa niin äärettömän paljon etevämpi — sitä ainoata, mutta sangen merkityksellistä puolta — rahaa. Niihin pikku eriin verrattuina, joilla Rosalie Pistolschiöld, Marie-Louise Almgren ja Eurydike Berg elivät tai oikeammin, joiden avulla he pääsivät nälkään kuolemasta, olivat pikku Emman korot keisarillinen eläkeraha, mahdollisuuksista rikas kuin Golkondan aarrekammio.

Kesäkuun 14. oli hänen toiveittensa päivä — hänen kruunauspäivänsä, jolloin hän näytti mahtiaan ja ihanuuttaan kaikelle kansalle ja salli itseään palvottavan kuin yhtä Mammona-jumalan valittua. Ja kukapa niistä naisista, jotka muodostivat hänen maailmansa ja ympäristönsä, ei olisi iloisella jännityksellä odottanut juuri tätä päivää.

Oli kolme vanhaa Brelin-nimistä neitiä Grevturekadun 53:n piharakennuksen alimmasta kerroksesta; näistä neideistä kaksi oli kaksoissisaria ja he sairastivat jotakin omituista norsutautia, joka pani heidät tallustelemaan eteenpäin maailmassa niin turvonnein ja paksuin jaloin, etteivät he näyttäytyneet 53:n pihamaan ulkopuolella muulloin kuin kirkossa jouluaattona ja pikku Emman luona kesäkuun 14. päivänä.

Ja oli leskirouva Silfverstååhl ja leskirouva Almgren — säätyläisnainen, vanhan Ludvig Almgrenin leski, Ludvig Almgrenin, joka oikeusneuvoksen poismenon jälkeen oli ollut jonkinmoisena kanslistina ja sihteerinä tuomari Burmeisterilla Linköpingissä ja oli nyt kuollut — ja oli pieni, herttainen Beate-Jacqueline Bentzelstjerna ja pieni, kiltti Marianne von Reier ja pieni, suloinen Rosa Furuhjelm, jotka viimeksimainitut kolme »pientä» asuivat kahden huoneen ja keittiön huoneistossa Sibyllankadulla.

Oli leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, patteriston komisario Gottlannin tykistössä, kreivi Julius Achilles Lagerbergin leski. Kreivi oli ollut kreivillisen suvun päämies ennen isänsä orpanan pojanpoikaa, nykyistä päämiestä kreivi ja kenraali Sveniä, josta leskikreivitär Sara Lagerberg, o.s. Gnospelius, aina käytti nimitystä »minun rakas veljenpoikani kenraali Sven», ja josta hän luottamuksessa kertoi kaikkia niitä kaskuja, joita sanomalehdet jo lukemattomia kertoja olivat märehtineet, ja joita kenraali Sven nyt oli uskonut hänelle: »ja tietääkö minun ihastuttava Sara-tätini, että silloin minä iskin takaisin».

Ja oli kaksi pientä, kultaista tyttöä, Ihre-nimeltään, josta nuorin oli kuudenkymmenenkuuden-vuotias ja siinä määrin kierosilmäinen, että silmistä näkyi miltei vain valkuaiset; ja tästä syystä sanoi oppinut ja pahankurinen Marie-Louise Almgren häntä tanssivaksi dervishiksi.

Mutta oli myös joitakin naisia, joiden paikka maailmassa oli vielä auringon puolella ja vallassaolevien parissa — vanhoja seurustelutovereita kauppaneuvoksen päiviltä; ja heidän joukossaan oli tähtenä tähtien parissa komentajanrouva Diedrichs, o.s. von Blessigh, jonka poika oli meripuolustusministeriön toimistopäällikkö, ja joka rouva antoi 14. päivän kahvikekkereille vallan erikoisen loisteen ja pyhyyden sen mahdin ja vaikutusvallan ja suurten suhteittensa suoman ylhäisen ilmapiirin kautta, jota hän levitti Emma Wigelstjernan itäintialaisten kahvikuppien ja suorastaan ummehtuneitten herkkujen pariin.

Sillä — se on tosiasia, jota ei voi salata — kaikilla Emma Wigelstjernan kokoonhaalituilla makeisilla oli onneton kaapinmaku. Pikkuviekkaalla säästäväisyydellä, joka oli hänelle ominaista, ja järjestelmällisellä muodollisuudella, jonka hän oli perinyt monilta virkamies-esi-isä-polvilta, kokosi pikku Emma läpi vuoden herkkuja syntymäpäiväjuhlaansa varten, kuten muurahainen kokoaa varastoja pitkää talvea ja herttaiset neitoset kapioitaan varten.

Missä ikinä vain oli loppuunmyynti, Percy Luckilla tai Arvid Nordqvistillä tai Juliuksella tai Björklundilla, kohta oli Emma siellä ja osti — laatikollisia taateleita ja marmelaadeja, joissa sokeri oli hyytynyt kivenkovaksi liiduksi — hillotölkkejä, joiden sisällys oli niin vanhaa ja kovettunutta, että mikäli se ei itsestään hajonnut palasiin, sitä saattoi hedelmäveitsellä leikata — risaisia konvehteja, joita joulunpyhäin jälkeen oli loppuunmyyty — suklaisia ja sokerisia pääsiäismunia, joita syksyllä vielä oli ollut jäljellä jonkin syrjäkadun sokerileipurin näyteikkunassa ja jotka huokeasta hinnasta olivat joutuneet pienen, uutteran ja vaatimattoman Emman kokoelmiin — kaiken, kaiken työnsi hän vuoden varrella kaappeihinsa ja lipastoihinsa, voidakseen levittää ne esille ihailevien silmien nähtäväksi kesäkuun 14. päivänä — ja se mitä ei syöty tai pistetty käsilaukkuihin ja taskuihin, koottiin yhtä huolellisesti kuin konsanaan tähteet viidentuhannen miehen ravitsemisen jälkeen — ja kätkettiin seuraavaa syntymäpäivää varten.

Tällä ei suinkaan tarkoiteta, ettei pikku Emma monina arkipäivinä maistellut säästettyjä makeisiaan, mutta hän käsitteli niitä kuin kaappijuoppo pulloaan tai saituri aarteitaan — salavihkaa — kuin varkain varatun kohtauksen kiireellisellä himolla ja salatun irstailun häpeilevällä säikkyväisyydellä.

Sitäpaitsi liittynee siihen vielä jotakin voitonhimoisen myllärin tavasta verottaa asiakkaittensa jauhosäkkejä.

Ensimmäisenä syntymäpäivänä, jonka pikku Emma vietti Nelosessa, oli tämä hänen viimeksimainittu tapansa aiheuttanut sangen kiusallisen ja katkeran kohtauksen Rosalie Pistolschiöldin häikäilemättömän terävänäköisyyden ja hänen vielä vereksen vihansa takia vastatullutta tungettelijaa kohtaan.

Iso, kidesokerinen pääsiäismuna, jonka toisessa päässä olevan pyöreän lasin läpi näki arkadiamaisen maiseman, pyörötemppelin ja kauniita paperipaimenia ja -paimenittaria, ja jonka rakeisella pinnalla oli vielä pölyä syöpyneenä puolen vuoden näyteikkunassa sijaitsemisen jälkeen, oli ollut juhlan ihastuttavimpana silmänruokana.

Huomatessaan pohjapuolen liian leveäksi ja tasaiseksi tavallisen pääsiäismunan pohjaksi oli Rosalie levollisesti nostanut sen ylös ja havainnut alapuolen arvoituksellisen reiälliseksi ja samannäköiseksi kuin sulanut ja jälleen jäätynyt jää näyttää.

— Tätä munaa olet varmaan paljon nuoleskellut, pikku Emma, ennenkuin se on voinut seisoa näin tanakasti — oli Pistoolin laukaus ohimoon kuulunut — sinähän olet taitavampi kuin Kolumbus, lapsukaiseni!

Mutta nyt oli kesäkuun 14. päivän aamu vuonna 1897 valjennut. Emma Wigelstjerna oli herännyt, kun hänelle tuotiin vuoteeseen kahvia, jonka Marie-Louise Almgren oli keittänyt, ja suuri sahramirinkilä, jonka Rosalie Pistolschiöld oli tilannut ja noutanut Lindströmin sokerileipomosta ja jonka keskelle Eurydike Berg oli pannut laatimansa ja kaunokirjoituksellisesti puhtaaksikirjoittamansa omistusrunon syntymäpäivälapselle:

täy Niin pian vuodet vierii, Emma kulta,
     jo viidesseitsemättä loppui sulta.
    Tää koti kauan tahtois pitää sun,
    siks kunnes kodin uuden, siunatun
    saat maisen talven jälkeen kerran
     sa ikikevään maassa, luona Herran.

    Ei siellä pimeyttä, kyyneleitä,
     ja rakkahamme siellä vuottaa meitä,
    he, jotka ennen meitä lähti pois,
    ett' oikein valmis taivaan koti ois,
    kun autuudessa siellä yhdymme
     ja rakastaen Herraa kiitämme.

Jonka viimeksimainitun runon johdosta oli langennut runsas ja asiaankuuluva kyynelsade, vilpittömimpänä kuitenkin tekijättären itsensä silmistä.

Ja siellä istui nyt pikku Emma pienessä huoneessaan tarjottimet valmiiksi katettuina ja makeistavarat jo eilisestä esillepantuina — harmaat hiussuortuvansa käärittyinä Stockholms Dagbladista tehtyihin papiljotteihin; eikä hänen yöpaitansa ollut aivan moitettoman puhdas; ja Rosalie Pistolschiöld seisoi silkkiin pukeutuneena ja pitsimyssyssä kastaen sahramirinkilää, ja Marie-Louise Almgren istui vuoteenreunalla — huoneen ainoa mahdollinen istuinpaikka, Eurydike Bergin liehuessa ylt'ympäri — jos nyt voi käyttää sanaa liehua varovaisesta liukumisesta, johon monet huonekalut pakottivat — liehuessa kukikkaaseen keltaiseen silkkimekkoon pukeutuneena, kuin mikäkin perhonen makeislautasten ja -maljojen välillä — ja ilahdutti pikku Emman kunnianhimoista ja kiitoksenkipeätä sydäntä sanoilla, imelämmillä kuin hunaja ja varmaan paljon makeammilla kuin kaikki makeiset hänen ympärillään.

— Kas vain, rakas pikku Emma — miten suurenmoista — miten suurpiirteistä — mitä herkkuja — sehän on kuin satua.

Ja sovituksen henki täytti pienen huoneen, rakkauden hyvä ja kaikkivoipa henki, joka tahtoo, ettei lyhyttä, maallista juhlahetkeä liiaksi himmennettäisi arkiaherruksen harmaalla pölyllä, ja vieläpä pikku Emmankin kova ja ahne sydän laajeni harvinaiseen hehkuun, hämärään haluun saada olla itsensäunohtava ja hyvä ja antelias, ja hän sanoi äkkiä:

— Ota itsellesi pieniä makeisia, Diken, kunhan vain et sekoita maljojen sisältöä.

Taivaallinen uhraamisen ja hyvänäolemisen halu täytti toisten rikkaat ja suuret sydämet ääriään myöten hyvyydellä, ja heidän olentonsa salaisista rikkauksista säteili heijastus Emma Wigelstjernankin pieneen, naurettavaan päähän, jossa suuri nenä pisti esiin kuin pienillä sanomalehtipapiljoteilla käärityn bilboquetklot'in varsi.

Marie-Louise Almgren taputti häntä kevyesti poskelle, Pistooli nyökkäsi juron ystävällisesti ja Eurydike Bergin suuret, ruskeat tropiikkisilmät täyttyivät äkkiä kyynelillä.

Aavistiko hän ehkä hämärästi — hän oli heidän joukossaan aavistusten ja unten tytär — että tämä olisi viimeinen kesäkuun 14., jota he saisivat yhdessä viettää?

Neljän tunnin levottomuuden ja hermostuksen jälkeen, jota lievitti vain se työ, jonka aiheutti kaikkien maljojen, vatien ja tarjotinten siirtäminen Marie-Louise Almgrenin toiseen huoneeseen ns. ruokasaliin, joka tänä päivänä oli pikku Emman kunnia- ja juhlasalonkina, tuli liikahtamaton kello kuitenkin vihdoin puoli yksi, ja ensimmäinen eteiskellon soitto oli merkkinä siitä, että iloinen juhla oli alkanut.

Ja kello puoli kahdelta oli suloinen, kultainen, rakastettava, pikku, kiltti, ihastuttava, hyvä Marianne, toisella nimellä komentajanrouva Diedrichs, o.s. Blessigh saapunut ja pikku Emman syntymäpäivä oli jälleen tänäkin vuonna saanut ihastuttavan, hienon ja ihmeellisen hauskan leiman.

Nythän istui valta, kunnia ja ihanuus virallisen loistavana ja ylväänä pienten, köyhäin neitien ja leskien parissa ja salli heidän aivan ilmaiseksi paistattaa itseään auringon paisteessa, jolloin he jälleen voivat tuntea omaavansa osuuden voimaan ja vaikutusvaltaan:

— Ja sitten sanoi hänen ylhäisyytensä — mutta siviiliosaston päällikkö arveli — ja sitten sanoi kuningas pojalleni — hänen majesteettinsa kuningatar oli kyllin ystävällinen kysyäkseen vävyltäni haluaisiko hän vaihtaa kuukautta Alarik Possen kanssa — hän tahtoi mieluummin saada vävyni mukaansa kesällä Hookiin.

Ja kaikki vanhat naiset selailivat hengessään aateliskalenteria ja juoksivat valtiokalenterin nimisarekkeet ristiin rastiin kiireemmin kuin koulupojat portaissa — ja muistivat henkilöitä — ja tunsivat nimiä — ja ihmettelivät:

— Minun aikanani oli hän — ja ajatteleppas, että pikku Fredrik Goës on hovioikeudessa — muistan, kun annoin läimäyksen hänelle — ja ajatteles, että Karl Leijonhielm on niin vanha, että hänen vuoronsa on päästä kanslianeuvokseksi — entäs Figge Aspman sitten, joka on eversti — niin, se on tapahtunut yleisesikunnan kautta — jos hän olisi mennyt oikeata tietä, olisi hän nyt korkeintaan majuri.

— Oi niin, rakkaani, muistatko häntä — ja, kultaseni, ajatteleppas, että hän on naimisissa hänen kanssaan — niin, he ovat kuolleet molemmat — ja tiedätkö, näin hänet eilen kadulla univormupukuisena — ja hän tunsi minut ja teki kunniaa — voit uskoa, että minua tirkisteltiin, hänhän oli täydessä juhlapuvussa — no, minähän kohtasin Mariannen vävyn hoviajopeleissä keskellä Norrbrota ja hän tervehti niin kohteliaasti — huolimatta siitä, että minulla oli kaksi suurta kääröä käsissäni.

Vain silloin tällöin joku nimi äkkiä kuulosti vieraalta ja tuntemattomalta. Kukahan se mahtoi olla? Mistähän hän oli? Kenen sukua hän lienee?

— Kenraali Rydgren — niin, rakkaani, hän ei ole sukua kenellekään — hän on päässyt sotaministeriksi, vaikka on naimisissa tarjoilijattaren kanssa.

Mutta komentajanrouva von Diedrichs palautti tasapainon maailmankaikkeuteen kertomalla kuinka kenraali Rydgren ja kenraali Hamilton olivat olleet ulkona yhdessä juhlimassa — sillä heillä oli suuret taipumukset juopotteluun, kortinpeluuseen ja »hummailuun» — ja lopuksi he olivat aamulla istuneet kuin kanat orrella lauta-aidalla Kungsholmenilla ja silloin oli Rydgren sanonut Hamiltonille: — Kuuleppas, mitähän rouvamme sanoisivat jos näkisivät meidät nyt? — Mutta silloin sanoa tokaisi Hamilton heti: — Rakas veli voi olla vakuutettu siitä, että minun kreivittärelläni ei ole edes aavistustakaan veljen olemassaolosta!

Niin, Malcolm Hamilton, hän osasi vastata!

Mutta leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius, jolle Diedrichsin ja von Blesighin tapaiset perheet joka tapauksessa olivat vain alhaisaatelia, kävi yhä ohuthuulisemmaksi ja punanenäisemmäksi ja silmiltään harmaammaksi, mitä pitemmälle aika kului, ja lopuksi epäili hän muun muassa jutun todenperäisyyttä: — Veljenpoikanipa kenraali Sven ei ole koskaan kertonut sitä minulle — ja hänhän kertoo kaiken vanhalle, rakkaalle tädilleen.

Mutta sattui niin kiusallisesti, että komentajanrouva Diedrichs oli pari viikkoa sitten ollut päivällisillä amiraali v. Otterin luona, jolloin juuri kenraali Sven oli kertonut tarinan hänelle.

Ja leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius tuli niin väsyneeksi, että hänen päähänsä rupesi koskemaan ja hänen täytyi lähteä kotiin lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä — sillä hänhän oli valvonut edellisenä iltana ent. maaherra von Looberghin luona suurilla illallisilla.

— Kas vain, onko hänellä varoja illallisiin — hänhän sai jättää maaherranpaikkansa Växjössä siksi että kassoissa oli jotakin vikaa — hän ei ainakaan pystynyt täyttämään tilitysvelvollisuuksiaan.

Oi, esivalta ei hukkaan miekkaa kanna, ja leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, joka edellisenä iltana oli ollut tapaamassa ulosmennyttä maaherratarta ja juonut lasillisen vettä heidän eteisessään, menehtyi, katosi ja pysyi poissa, ja rouva komentaja Diedrichs o.s.v. Blessigh antoi aurinkonsa loistaa vielä parikymmentä minuuttia ja vetäytyi sitten pois velvollisuutensa täytettyään, kenties itsetiedottomasti peläten, että liika aurinko voisi käydä vanhoille vaaralliseksi.

* * * * *

Mutta kaikki vanhat naiset olivat saaneet vettä myllyynsä keskustellessaan kaikista korkeista virkamiehistä ja hoviherroista, virkaylennyksistä ja kuninkaallisista henkilöistä, kielet olivat käyneet niin liukkaiksi ja posket punaisiksi ja silmät kiiltäviksi siitä tietoisuudesta, että ei vain ole ollut, vaan yhä on jotakin.

Ihren tytöt juttelivat orpanastaan presidentistä, ja kolme vanhaa Brelinin neitosta pikkuserkustaan komentajakapteenista, ja Rosa Furuhjelm valtiokonttorissa olevasta sisarenpojastaan Pontuksesta ja Svean tykistössä olevasta serkustaan, ja Beate-Jacqueline Bentzelstjerna amiraalista, joka oli hänen sukulaisensa viidennessä polvessa ja läheisin samanniminen omaisensa. — Rosalie Pistolschiöld kosketteli muistoja ylijuhlamenojenohjaajakaudelta, ja Marie-Louise Almgren kertoi mitä ihastuttavimpia kaskuja valtioneuvoksista ja oikeusneuvoksista, presidenteistä ja maaherroista.

Herää kokonainen maailma — virkamiesten ja upseerien, pappien ja tilanomistajain maailma — maailma, joka kerran on elänyt — ihmisluokka, jolla kerran on ollut valtaa ja merkitystä ja joka nyt on poissa — kauan sitten haudattu maailma, joka virkoaa jälleen eloon rakastavien ja unohtumattomien sydänten muisteloissa, palvonnassa ja uskollisuudessa.

Kaikki vanhat naisetkin ovat saaneet entisen elämänsä ja merkityksensä takaisin.

Leskirouva Silfverstååhl unohtaa sen pienen huoneen ja keittiön syrjäkadulla, jossa hän elää poikineen, leskirouva Almgren pettymyksensä ja nälkänsä — Ihren tytöt eivät enää muista, että heillä on yhteinen huone Tukholman Kainojen Köyhien talossa — Eurydike Bergin silmät loistavat suurina ja kaukaisiin näkyihin syventyneinä, ja Rosalie Pistolschiöld ei enää välitä pihalta leviävästä hajusta, porrassyvennysten liasta tai kummallisista naikkosista, jotka niin mielellään järjestävät kevätiltaisin kohtauksiaan Nelosen syvään ja pimeään porttikäytävään.

Syödään pikku Emman risaisia konvehteja ja kuivia marmelaadeja ja juodaan kolmas, neljäs ja viides päällystilkka ja ollaan tietoisia siitä, että eletään ja merkitään jotakin! Kuningasvalta ottaa lukuun jonkun — puolisot, isät ja veljet määräävät Ruotsin kohtalot ja tuttaviensa virkaylennykset — hänestä tulee se ja se, ja se ja se on eläkeiässä ja jättää paikkansa sille ja sille.

Eletään ja tunnetaan oma valta. Valta on vaarallinen. Siitä tulee ylpeäksi ja kovaksi ja itsetietoiseksi. Arvostellaan ja moititaan.

Muistatteko, mitä Marianne v. Diedrichs kertoi, kuinka tuo pankinjohtaja Wallenberg yrittää päästä seurapiireihin? Mutta niin kauan kuin ylihovitallimestari Piper elää, ei seurapiireihin pääse keitään panttilainaajia — häneen voi luottaa.

Ei, on käytävä käsiksi kovin kourin — ei käynyt päinsä antaa kansan hypätä nenälleen — tukkukauppiasten ja koronkiskurien ja maustekaupustelijoiden ja puotiapulaisten.

Kun Beate-Jacqueline Bentzelstjernan isä oli valtiopankin komissaari, saivat kauppiaat seisoa hattu kädessä ja kumartaa, eikä ollut yhtään sellaista, joka olisi uskaltanut istua siinä huoneessa, jossa hän istui kirjoituspöytänsä ääressä — eikä ollut ainoatakaan Skeppsbron rikkaista tukkukauppiaista, jolle ylijuhlamenojenohjaaja Pistolschiöld olisi ojentanut enempää kuin kolme sormeaan — lukuunottamatta Tottie'ja tai Arwedsoneja tietenkään, mutta hehän olivatkin melkein aatelisia — nykyisin.

Syrjässä ikkunan luona istui kolmentoista-vuotias poika kirja kädessään ja söi kuivattuja aprikooseja. Hänellä oli kaunis otsa ja kirkkaat siniset silmät ja punaiset, nälkäiset huulet, jotka ahmivat kuivattuja aprikooseja nopeasti ja koneellisesti ja kuumeisen kiireellisesti, ikäänkuin niiden nopea katoaminen muullakin tavalla olisi joka hetki pelättävissä.

Pojan nimi oli Sten Almgren ja hän oli Ludvig Almgrenin ja hänen vaimonsa Clara Eleonora Seteliuksen ainoa lapsi. Tämä nainen oli 26 vuotiaana tutustunut Ludvig Almgreniin tämän ollessa täysihoidossa hänen äitinsä, postinhoitajan lesken luona Linköpingissä; hän oli sen täydellisen eristyneisyyden takia, jossa hänen yhtä köyhä kuin hieno äitinsä oli häntä pitänyt, Ludvig Almgrenissa nähnyt unelmiensa maallisen ruumiillistuman ja sen sankarin, jolle hän oli ennakolta määrätty kaikkensa uhraamaan.

Sten Almgren oli kahdeksan vuotta sitten jäänyt isättömäksi ja oli tänä keväänä päässyt ilman ehtoja pohjoisen latinakoulun seitsemännelle luokalle — seikka, joka oli ollut tärkeänä johdantona ja yhteisenä puheenaiheena kahvikutsujen alussa, mutta joka nyt jo aikoja sitten oli unohdettu paljon tärkeämpien ja kiintoisempien asioitten vuoksi.

Poika luki Starbäckin kertomuksia Ruotsin historiasta eikä hän ajatellut hetkeäkään, ettei kellään näistä vanhoista tädeistä, jotka niin korskeasti ja itsevaltaisesti karkoittivat pankinjohtaja Wallenbergin seurapiireistä ja hienojen ihmisten parista, ollut edes sen vertaa varoja, että olisivat voineet matkustaa kesäksi pois Tukholmasta, niin, tuskinpa yhdeksi ainoaksi sunnuntaiksikaan — kellään näistä vanhoista naisista, joiden sukunimen hän tapasi tämän tästä Starbäckin historian lehdillä.

Mutta hän oli äkkiä pannut kirjan pois voidakseen tarkasti kuunnella vanhojen tätien keskustelua, joka oli saanut hänelle niin kiintoisan käänteen, että hän vallan unohti kuivat aprikoositkin, joita vielä oli jäljellä maljassa hänen vieressään. Rosa Furuhjelm oli alkanut kertoa, että hän oli ollut suuressa riemunäyttelyssä, serkkunsa, Svean tykistön majurin ja hänen vaimonsa kutsumana, — aivan ihmeellinen ja satumainen päivä, joka oli saavuttanut huippukohtansa heidän tarjotessaan Rosalle kahvia »kahvipaviljongissa», josta oli saanut — eikö se ollut satumaisen uskomatonta — ottaa kahvikupit mukaansa muistoksi — kahvikupit aivan ilmaiseksi — eikö se ollut jotakin sellaista, että melkein hävetti — mutta eivät kai he sentään siitä hävinneet, silloinhan he eivät olisi olleet niin runsaskätisiä — mutta hurjan hauskaahan se oli — siitähän jäisi muisto koko elämäksi — hän joisi aina kahvinsa niistä kupeista.

Mutta Pistooli, joka vaistomaisesti epäili nykymaailmaa ja sen kaikkia tuotteita, ilmaisi tässä epäilyksensä arvelemalla, että kupit olivat tehdyt »papier mâché»sta ja sulaisivat olemattomiin parin päivän käytön jälkeen. Tällä Pistoolille itselleenkin täysin epäselvällä käsitteellä »papier mâché» tarkoitti hän nimittäin kaikkea hänelle tuntematonta, ihmeellistä, epäilyttävää uudessa ajassa — »papier mâché» itse oli se uuden ajan salaperäinen alkuaine, josta petolliset ja petetyt ihmiset valmistivat arvotonta rihkamaansa ja kestämättömiä ilonaiheitaan.

Mutta Eurydike Berg, joka ei milloinkaan edes uneksinut voivansa itse päästä tähän ihmeelliseen näyttelyyn kalliin pääsymaksun vuoksi, kuunteli jännitettynä ja tarkkaavaisena, kuin lapsi melkein liian hauskaa ja fantastista satua, Rosa Furuhjelmin sekavia ja laajaperäisiä selostuksia »satuluolasta» ja »vanhasta Tukholmasta» ja gramofonista ja camera obscurasta ja köysiradasta, kunnes koko maailma oli pelkkää satua, niin ettei hän luullut edes unessa kokeneensa niin ihmeellisiä asioita. Sillä niin omituinen on ihmisen luonto, niin heikko hänen tietoisuutensa, että Ramsjöbergin tytär ja Sainte-Marie-aux-Magnolian haltijatar, nainen, joka oli nähnyt lastensa ja puolisonsa hukkuvan myrskyssä kaukaisella valtamerellä, ja joka mielipuolisuuden partaalla ja nälkään nääntymäisillään oli ajelehtinut pelastusveneessä armahtamattoman auringon alla rasvatyynellä merellä kolme malaijilaista laivamiestä ja neekerikyökkipoika vieressään veneen tuhdolla, se nainen ajatteli nyt, ettei mitään ihmeellisempää ja satumaisempaa kuin camera obscura, gramofoni ja »satuluola» ja ilmaiset kahvikupit voinut olla tänään maan päällä.

Vain syvällä Marie-Louise Almgrenin läpinäkyvien akvamariinisilmien pohjalla oli ivallinen, valpas hymynhäive — ehkäpä kuitenkin vain oikeusneuvoksen miehekkäänselvän ja tarkkanäköisen psyken hymyilevän ivallisen älyn itsetiedottoman muiston lempeänä heijastuksena.

Emma Wigelstjernan kaikki pienet, kuuntelevat kahvikekkerivieraat sensijaan unohtivat, että heidän olisi kiirehdittävä kaikkien näiden Tukholman Eläintarhan ihanuuksien parista ja kaikkien näitten hienojen ja ihanien makeisten äärestä katkeraan ja kurjaan todellisuuteen — joka useimmille heistä kaikista lähinnä aineellistui iltateekupillisessa ja hitusessa kuivaa leipää: sillä eihän voinut syödä päivällistä nautittuaan niin paljon ihmeellisen hienoja ja hyviä herkkuja. Sehän olisi ollut suorastaan Jumalan viljan haaskaamista — vallan anteeksiantamatonta tuhlausta ja sen erinomaisen sielullisen prosessin epäviisasta turmelemista, joka on muistossa piilevä jälkinautinto, jonkinlainen inhimillinen vastine viisaan, säästeliään ja ovelan lehmän märehtimismenetelmälle.

Ja niin oli iloinen juhla lopussa, ja pikku Emma saattoi ylpeänä ja ihastuneena sadanyhdennentoista kerran vastaanottaa heidän täpötäysien sydäntänsä ja vatsojensa kiitolliset vakuutukset siitä, ettei kukaan heistä voinut muistaa toista niin onnistunutta ja ihmeellistä ja ihastuttavaa ja hauskaa syntymäpäivää kuin tämä, ja kaikki toivoivat koko sydämestään saavansa vuoden kuluttua viettää yhtä ihastuttavaa ja hienoa ja miellyttävää syntymäpäivää ja nähdä pikku Emman yhtä reippaana ja pirteänä ja herttaisena ja ketteränä kuin nyt.

Mutta kun kaikki olivat lähteneet, ja kaikki oli korjattu ja poimittu pöydiltä, ja viivyttiin vielä illan hämyssä yhdessä kaikkien päivän ihanuuksien muistoissa, lausui Rosalie Pistolschiöld ajatellen kaikkia menetettäviä näyttelyhauskuuksia ne kohtalokkaat ja ratkaisevat sanat, joita seuraava teko oli aiheuttava Nelosen tuhon:

— Tiedättekö, sunnuntaina pitäisi meidän mennä Hagaan ja ottaa hiukan päivällisruokaa mukaamme — olisi niin ihanaa saada kerrankin hengittää oikein raitista ilmaa.

Ja toiset kolme ilahtuivat ja olivat samaa mieltä, ja heidän sydämessään syttyi suuri kevätilo, ja ehkäpä myös salainen ylpeyden ja turhamielisyyden ja koston tunne siitä, että ellei heitä oltukaan kutsuttu näyttelyyn, niin hankkivatpa he totta totisesti itselleen muita huvituksia ja ajanvietettä, joissa Rosa Furuhjelmkin kyllä olisi toivonut saavansa olla mukana.

Ja heidän pienten linnunsydämiensä riemuitessa ja liverrellessä unohtivat he kerrassaan, että jokaiset juhlat, joissa ei Meidän Herramme henki täytä ihmisten sydämiä ilollaan, ovat Belsassarin pidot, joissa näkymätön käsi kirjoittaa kohtalokkaan kirjoituksensa. Mutta silmämme ovat useimmin niin sokeat, ettemme näe sitä ja sydämemme unohtavat niin helposti, mitä olemme velkaa Taivaalliselle Isällemme, Hänelle, joka näkee sydämemme syvyyksiin, ja joka myös on nähnyt kaiken sen turhamaisuuden ja julmuuden ja tyhjyyden ja ajattelemattomuuden, joka oli painanut leimansa tähänkin näennäisesti niin viattomaan juhlaan.