Ja heidän takanaan oli pieni Eurydike Berg liidellyt pää peitettynä ja haudattuna isoon, tuulelta ja auringolta suojaavaan kummitusmaiseen tropiikkihattuun, sellaiseen, jota jokainen ylhäissukuinen Mauritius-saaren nainen varmaan käyttää kävelyillään — jos hän yleensä tekee kävelymatkoja — ja sitäpaitsi pieni, hento keijukaisvartalonsa käärittynä väriloistoiseen, kirjavaan kasimirhuiviin, jonka aitoudesta tai epäaitoudesta kapteeni Baltzar Göran Achates Berg olisi ollut viimeinen, todella oikea asiantunteva, maallinen tuomari — huvimatkalle mukaanotettu huivi, jonka hän huolimatta muutamista Marie-Louise Almgrenin pienistä, heikoista ja lempeistä vastaväitteistä huolimatta oli kietonut ympärilleen Haganpuistoon tultua, jossa hän tropiikinmyrkyttämässä aurinkoisessa veressään heti oli tuntenut kylmyyden uhoavan tummasta, varjoisesta syvänvihreän lehtikatoksen alisesta ilmasta. Huivi, joka värihohtoisessa loistossaan kumminkin viisaan ja tarkkasilmäisen mielestä näytti kauneimmalta ja sopivimmalta koristukselta Eurydike Bergin perhosmaiselle sielulle.
Mutta kaikista näistä kolmesta vanhasta naisesta täytyy meidän sanoa, että he kuitenkin sisimmässä sielussaan astuivat Haganpuiston klassillisille tiluksille kuin jonkinlaisina sen suurvallan täysivaltaisina lähetteinä, joka kerran oli omistanut ja järjestänyt sen kuninkaalliseksi huvilinnaksi, ja että he samalla halveksien katselivat yksinkertaiseen kansanainekseen, joka nyt liikkui ulkona jurosti, juhlallisesti tai riehakkaan kömpelösti nauttien joka tapauksessa hyvin ansaitusta sunnuntailevostaan, samoin kuin todelliset englantilaiset gentlemannit vaistomaisen välinpitämättömästi ja kiinnottomasti voivat katsoa halveksien neekereihin, kuleihin ja muihin hylkiöihin — ja eläinlajeihin.
Nämä vanhat, köyhät, elämän hylkäämät, unohdetut ja laiminlyödyt eläkkeellä olevat pikku eukot eivät tietäneet kaikista pyhäpukuisista työmies- ja pikkuporvariluokkaan kuuluvista kelpo maamiehistään oikeastaan muuta, kuin että he olivat »työläisiä», »roskaväkeä», »köyhälistöä» ja »jätkiä» — ihmisluokka, joka oli syntynyt harjaamaan heidän kenkiään tai tekemään heidän vuoteensa, mutta joka jostakin tutkimattomasta kohtalonoikusta tai suorastaan itsetietoisesta »sosialisesta» velvollisuuden laiminlyömisestä ja jumalattomuudesta jo vuosikymmeniä sitten aivan yksinkertaisesti oli lakannut täyttämästä velvollisuuksiaan todellisia herrojaan kohtaan.
Oli täytynytkin elää niin yksinäisinä ja menneisyyteen vajonneina kuin Nelosen vanhat naiset voidakseen olla heti ymmärtämättä tai merkillepanematta sitä huomiota ja hymyilyä, aluksi varsin hyväntahtoista uteliaisuutta, joka heti paiskasi eristävän rautavanteensa pienen naisparven ympärille ja luonnonpakosta ja loogillisesti nosti sen toiselle tasolle kaikista niistä yksinkertaisista, elävistä ja luonnollisista ihmisolennoista, joita Haganpuisto vilisi, ja jotka nyt teillä kulkiessaan seisahtuivat sitä katsomaan — niin, pyhääviettävät perheet ruohikossa unohtivat sanomalehdet, kortinpeluun, kahvirasiat, jopa lapsetkin leikkinsä katsellakseen, hymyilläkseen, virnistelläkseen tai ehkä harmitellakseen — luonnonlaatunsa, sivistystasonsa, ikänsä ja sielullisen sievistymisensä mukaan. Mutta kaikki omalta kohdaltaan yhtä vaistomaisen oikein ja varmasti tietoisina siitä, että eukot olivat jotakin kirottua herrasväkeä, jotakin aivan erikoisen vastenmielistä yläluokkaa.
Se pieni tapaus, joka likinäköisimmän mielestä niin sanoakseni tuli pisaraksi täyteen maljaan, se pieni piirre, joka kaikkein totisemmankin, juroimmankin ja hienotunteisimmankin silmissä nosti pienen ryhmän naurettavuuden korkeimmalle huipulle, ja joka antoi nerokkaan karikatyyrin sivellyksen seuralle, oli vanhojen naisten ja vanhan Fabian Wigelstjernan, oikeusneuvoksettaren ja pikku Emma Wigelstjernan yhteisen pikkuserkun odottamaton kohtaaminen.
Kun jonkun suvun ilman syvempää uskonnollista elämää on onnistunut saada aikaan sarja virheettömiä, moitteettomia ja nuhteettomia byrokraatteja ja valtionkansalaisia, antaa ns. luonto tai oikku heidän keskelleen syntyä todellisen kummallisen hullun — ihmisolennon, joka niin sanoakseni edustaa ja ruumiillistaa koko suvun läpi sukupolvien kerääntyneen ja täysin käyttämättömän seikkailun- ja hulluudenpääoman — niin, pahimmassa tapauksessa koko sen kasaantuneen synninnälän. Sillä meidän on muistettava, että vain todelliset rukoilijat, Jumalasta ja Jumalassa palavat sydämet kykenevät karkoittamaan ja todella sitovasti kukistamaan kaikki ne pahat henget, joiden lukumäärä on legio ja jotka saatana on lähettänyt sielujamme lamauttamaan ja valloittamaan.
Kaikki Wigelstjerna-nimiset kauppaneuvokset, hovioikeudenneuvokset, tarkastussihteerit ja apukamreerit olivat kukin kohdaltaan kumminlahjana lahjoittaneet seikkailuhalun penninkinsä tälle Fabianille, joka olisi voinut täyttää käyntikorttinsa loputtomalla ent.-sarjalla.
Fabian Wigelstjerna oli ent. henkiväkirakuunarykmentin aliluutnantti, Torinon, Florensin ja Neapelin lähetystöjen ent. palkattu lähetystöavustaja, ent. vapaaehtoinen upseeri italialaisella sotaretkeltä 59, Puolan kapinassa 63, tanskalais-saksalaisessa sodassa 66 ja ranskalais-saksalaisessa 70 — ja ylipäänsä ent. vapaaehtoinen osanottaja jokaisessa epätaloudellisessa, mutta jännittävässä seikkailussa, joita Eurooppa 1850-luvulta 1870-luvulle saattoi tarjota haaveelliselle ja hieman teatraalisuuteen taipuvalle ilotulitusluonteelle ja pöhköpäälle. Jos vielä tähän lisäämme, että hän oli ent. talonomistajakin ja vanhaa maltalaista aatelia olevan kreivitär Emilia-Maria-Carolina-Saluzia-Desiderata di Sant-Cassian, Barissina di Ghariexem e Tabian ent. puoliso, lienemme kykymme mukaan määritelleet ja hengillekirjoittaneet sen henkilön, joka nyt vaelsi tietä pitkin suvisen sunnuntain aurinkoisten Hagan puitten alla — vaatetukseen ja käytökseen nähden erinomaisena täydennyksenä Nelosen veteraanijoukkueelle.
Fabian Wigelstjerna oli puettuna helmenharmaaseen silkkihattuun, joka oli niin huolettoman vinosti ja painolakia uhmaavasti päähän pantuna, kuin hän itsekin koko elämänsä oli uhmaillut ja härnäillyt kaikkia painon ja kaatumisen henkiä ja vaaroja — kanariankeltaiseen, saketintapaiseen vaatekappaleeseen, joka oli vain kehyksenä pinaatinvihreälle liiville, joka oli ylt'yleensä kirjailtu punaisilla ruusuilla kuten tervehtynyt isorokkopotilas arvilla — liehuvan väljiin musta- ja valkoruutuisiin roimahousuihin: — mikä ihmeellinen Gesetz der Wahlverwandtschaften olikaan johdattanut hänet vanhojen neitien tielle juuri sillä hetkellä?
Oi, kuinka lapsellinen ja tarpeeton kysymykseni onkaan. Kuinka hyvin tiedänkään, että se oli Jumalan tahto, lukijani, ja tiedän, että sinä ymmärrät sen niin olevan, jos vain silmäsi ovat auenneet ja nähneet, ja siksipä minun ei tarvitse sanoa sinulle enempää kuin että — siteeratakseni Tuhannen ja yhden yön tarinoita — »heidän kohtalonsa täyttyisivät», siksi saivat vanhat naiset Haganpuistossa kohdata Fabian Wigelstjernan.
Oi, joka muistaa Fabian Wigelstjernan, voi kuvata hänen maallisen olemuksensa tapaa voittaa jokaisen painolain vastustusyrityksen, ylipäänsä hänen siirtymistään — ponnahtiko hän, hyppäsikö hän, lensikö hän, pyörikö hän — kukapa koskaan on todella tiennyt sitä ja kuka voinut kuvata sitä?
Hattu kädessä lennähti hän nyt ihmeellisen nopein, siroin ja ketterin menuettiaskelin vanhuksia vastaan, jättäen jokaisen puolueettoman ja porvarillisen katselijan mitä syvimpään bileamimaiseen epäilykseen siitä, oliko hän jonkin sirkuksen balettimestari vaiko ihmeellisen talviunen jälkeen Haganpuistossa äkkiä herännyt vieras jo aikoja sitten unohdetuista naamiaisista, vieras, joka valon häikäisemänä ja vieläkin onnellisen huumaantuneena ja päihdyksissä satumaisista sampanjamääristä esitti iloisia keikahduksiaan, unohtaen ajan, paikan ja kaiken muunkin.
Oi, kukapa voi kuvata Fabian Wigelstjernaa?
Hänen ruskeista, tultatuiskivista silmistään leiskui ihailevan hellyyden salamia, leveä, mutta hienopiirteinen suu häikäisevän valkeine hampaineen oli laulava onkalo, jossa kaikuivat imartelu ja kohteliaisuudet, ritarilliset lauselmat, riemuhuudahdukset ja sanaleikit — hänen käsivartensa syleilivät yhtä vanhuksista, samalla kuin hänen kätensä yhtaikaa puristi sydämellisesti ja juhlallisesti toisen kättä.
Emma Wigelstjerna sai häneltä suudelman poskelleen samalla kuin hänen silmänsä ja sydämensä riippuivat syvällä Eurydike Bergin hatun alla, ja hänen huulensa kuiskasivat ääneen kaikkien kuullen hänen sydämensä syvimmän salaisuuden oikeusneuvoksettarelle:
— Marie-Louise — sinun silmäsi, sinun silmäsi — serkkuni — muista, että annoit minulle rukkaset, niin että minulla on oikeus väittää: olet tänään kauniimpi kuin koskaan.
Oi, rouva Almgren — eccolo, eccolo — poika on ihastuttava, Ludvig-vainaja siinä paikassa — tehkää kuin minun äitini, rouva Almgren, esimerkillinen äiti — ottaessaan konjakkia antoi hän minulle aina ruokalusikallisen risiiniöljyä, jotta saisin inhon väkijuomiin — oivallinen menetelmä — kauniita, armolliseni, niitä olen uskollisena palvellut kuolemaan asti — mutta milloinkaan ei Fabian Wigelstjerna ole istuskellut Bakkuksen pöydän ääressä — foi de gentilhomme, jamais —
Mutta älkäämme turhanpäiten vaivautuko kuvailemaan kuvailematonta, koettamaan sanoihin ja kuviin vangita tätä henkistä ja ruumiillista ilotulitusluonnetta, tätä kiertelevää, hyppelevää, räiskähtelevää roomalaista aurinkoa, joka aivan samalla huolimattomalla, mutta hillityllä innolla, samalla taiturimaisella ritarillisuudella ja huolettomuudella ja täysin yhtä vaivattomasti ja väsymättömästi teikaroiden oli ratsastanut toivottomien ranskalaisten ratsuväkirynnäkköjen etunenässä ja heiluttanut sapeliansa ja pistooliansa pelosta mielettömäin ja mielipuolisuudesta ulvovien venäläisten kasakkain keskellä.
Parin minuutin ajan oli melkein hievahtamattoman hiljaista ruohokentillä ja teillä niin kauas kuin silmä näki tai korva kuuli. Salaperäisesti, jännitetysti tuntien, että saatiin ilmaiseksi olla näytelmän näkijöinä, odotettiin henkeä pidättäen toimintaa näyttämöllä — aivan oikein tuntien, että tämä oli näytelmää, että tässä oli eläviä symboleja, jotka esittivät kauan sitten menneitten ja unohdettujen sukupolvien salaperäisiä kulttiseremonioita. Ja yhtä nerokkaan syvästi ja yksinkertaisesti nämä katselijat käsittivät ensimmäisten tiedottomien vaikutelmien aikana, että todella ylhäinen aikakausi liikkui ja näytteli tuolla näyttämöllä.
Mutta kun Fabian Wigelstjerna oli kolme lyhyttä, mutta kuulumattoman voimaperäistä ja sisältörikasta minuuttia räiskähdellyt, taputellut ja hyrrännyt vanhojen naisten ympärillä Hagan tiellä — tavallaan kuin kimalainen kukkakimpun ympärillä, kun vain lisäämme, että tämä kimalaissuvun omituinen muunnos ei kerännyt, vaan antoi makeutta ja ravintoa niille kukille, joiden luona se kävi — niin hän hävisi.
Sanomme hävisi, sillä kukaan kuolevainen ei uskaltane vähimmänkään totuuden nimessä väittää, että Fabian Wigelstjerna sanoi hyvästi tai kumarsi tai poistui.
Viimeinen, jonka vanhat naiset oikeastaan todella näkivät hänestä, oli kuulumattoman hullunkurinen piruetti, jonka hän hyrrätä pyörähdytti koroillaan hattu kädessä ja pieni ruumis kumartuneena — enemmän kuin kaareksi, melkein ympyräksi, niin että tukkatöyhtö lähenteli kenkien teräviä kärkiä — liike, jota seurasi kuulumattoman voimaperäinen hillittyjen, imartelevien sanojen ja kohteliaisuuksien surina.
Ja niin oli hän poissa.
Pyörikö hän — lensikö hän — hyppikö hän? Ehkäpä on viimeinen verbi oikein, se joka on lähimpänä totuutta.
Sillä oikeastaanhan ei Fabian Wigelstjerna ollut muuta kuin heinäsirkka — iso, kaunis, väriloistoinen heinäsirkka, jollaisten me voimme kesällä nähdä piirtelevän loistavia yltiömäisiä, vertauksellisia lenkoviivojaan niityillä ja ruohokentillä — omituisia olioita, joiden siirtymistapa saanee muurahaisen, koppakuoriaisen ja madon syvimmän hämmästyksen, levottomuuden ja ihmettelyn valtaan, ja joiden äkkinäinen romahtaminen yhä uusiin ja valmistumattomiin ympäristöihin tarjonnee kesäisillä ruohokentillä ja niitten vakavammissa yhdyskunnissa ja väestön keskuudessa loputtomia, täysin odottamattomia murhenäytelmien, huvinäytelmien ja farssien sarjoja.
Jos koetamme kuitenkin vielä jonkin sekunnin pitää tämän harvinaisen hyönteisen sielumme silmäin edessä ja tutkia Fabian Wigelstjernan olemusta, ennenkuin hän häviää suvisen sunnuntain seikkailusta, niin voimine henkisesti nähdä, että koko pikku mies on tuhansien ja taas tuhansien rauhattomuuden pikku pirujen ja paholaisten purema, pistämä ja riivaama, että koko hänen olemassaolonsa on yhtä ainoata sielun syyhyä, että koko hänen elämänsä heinäsirkkahyppimisensä seikkailusta seikkailuun, maasta maahan on ollut vain ilmauksena ja tuloksena tämän hänen henkensä kouristusmaisesta tarpeesta saada alati kuumeisesti hieroa itseään, repiä itseään, kahnata itseään uusiin esineihin ja uusiin ihmisiin, saadakseen lievitystä tähän syyhyyn ja balsamia kirpunpuremaan sieluunsa.
Se kunnioittava hiljaisuus, joka kuulijain puolella oli ympäröinyt näyttelijöitä näyttämöllä, oli perustunut myös näitten tukholmalaisten pikkueläjäin puhtaasti tietoiseen kuvitteluun, jota ilman ei se näinä minuutteina olisi voinut olla niin kunnioittavan arvonannon leimaama.
Fabian Wigelstjernan olento ja näytteleminen oli kaikkien täysikasvuisten mielessä ja kuvittelumaailmassa loihtinut esiin kuvan tarumaisesta henkilöstä, joka kahdeksankymmenluvulla ja vielä pitkälle yhdeksänkymmenlukua eli ja liikkui tukholmalaisessa kansantajunnassa: portugalilaisesta ministeristä, vicomte de Soto Mayorin kansanomaisesta ja tarujen ympäröimästä olennosta.
Eikö se ollut Soto Mayor — »söötti majuri» — hänhän se oli!
Ja tämän ruotsalaisten sanomattoman kunnioituksen tähden ulkomaalaista kohtaan loisti Fabian Wigelstjernan heinäsirkkaolennosta hetkeksi kultainen sädekehä Nelosen pienen naisparven ylle — ehkäpä he olivatkin vallan ulkomaalaisia naisia — jotka ovat menossa vierailulle Taalainmaan herttuattaren luokse — kunnes historiallisesti hyvämuistisemmat muistelivat, että »söötti majuri» oli kuollut jo useita vuosia sitten, ja tosiasiallisemmin havaintojaan tekevät näkivät torikorin paariamerkin, joka oli vastaansanomaton todistus siitä, etteivät nuo kuusi ämmää voineet olla ulkomaalaisia eikä hienoja — ja vanhat naiset putosivat siten kaksinverroin syvemmälle naurettavuuden takapihoille — paljastettuina ja läpinähtyinä.
Seurasi ymmärtäviä hymyilyjä ja päänpudistuksia, tirskuntaa, naurua, sormella osoittelemista, luokkatietoisuutta ja luokkavihaa, heräsi toivo saada nöyryyttää ja kostaa, hapuillen ja epämääräisenä tosin — heräävä tuuli, joka suhisi kaislikossa, tunne, joka itsetiedottomasti, vastustamattomasti lennähti katsojasta toiseen äänen ja valon maagillisella nopeudella.
— Kattos — kattos — no, jo ny jotakin — itsensä säästäjiä — kattos tommosta koreeta sänkypeittoo — ne luulee kai panttilainaston olevan täällä sunnuntaisin — ei, mut kyl ne nyt on raahannu koko vahakuvakokoelman kesälystille — kuuleks, tuo tuossa tötterössä on varmasti aikamoinen karvasmanteli — eiks sun kurkkuus kuiva, Kalson, nähdessäs niin paljon vanhaa — eläköön vanhojen koti — siin on Noakin vaimo, eukkoseni, taivuta pääsi hänen vanhimmalle leskikuningattarelleen.
Mutta vielä turvallisina ja tietämättöminä ensimmäisistä tuulenpuuskista heitä ympäröivässä kansanmeressä jatkoivat Nelosen veteraanit kulkuaan eteenpäin syventyneinä ajattelemaan vain Fabian Wigelstjernaa ja keskustelemaan hänestä.
On olemassa vanha, hyvä, mutta keksitty tarina suuren Mommsenin vaivoista Saksan valtiopäivien jäsenenä, tarina siitä kuinka hänen ystävillään ja ihailijoillaan edustajatoveripiirissä oli tapana asettua tiheään piiriin ihaillun ympärille estääkseen jatkuvalla mutinallaan ja sopotuksellaan valtiopäiväselostajia käsittämästä ystävien mielestä aloitteentekijälle itselleen täysin nolaavaa hyökkäystä, jonka tämä suuri voimanpalvoja haurain ja heikoin äänin kohdisti Bismarckiin.
Voimme vähän muodostella kuvaa ja sanoa, että Wigelstjernain sukupolvet muodostivat pitkän aikaa kuuden vanhuksen ympärille — kuvaannollisesti puhuen — näkymättömän muurin, joka täydellisesti esti heiltä mahdollisuuden tajuta ulkomaailmaa tai kuulla sen vähitellen yhä äänekkäämmin lausumia arvosteluja heistä.
Ketä Fabian oikeastaan muistutti? Kehen Wigelstjernoista hän eniten tuli? Oliko ketään samanlaista ennen Fabiania? Mitä Fabianin äitiin tuli, muisti Rosalie Pistolschiöld erikoisen hyvin, että vanha täti Nora Wigelstjerna oli ollut raskasmielinen, hiljainen ja heikkoääninen nainen: — »ja sellainen kostaa itsensä». Pikku Emma kysäisi hänen sydämelleen tavattomalla syvyydellä ja voimakkaalla, todellisella osanotolla: — Luuletko, että hän sai usein risiiniöljyä?
Mutta oliko todella mahdollista, että hän oli ollut naimisissa maltalaisen kreivittären kanssa, jolla oli maurilaista verta suonissaan — ja joka toden teolla polveutui sulttaani Saladdinista — tai oliko se ihan Harun-al-Rashidista — ajatteles, jospa heillä olisi ollut poika — silloin olisi yksi Wigelstjerna polveutunut suorastaan Muhametista — niin, Marie-Louisen ivallisen olettamuksen mukaan olisi hän ollut oikeutettu perimään Konstantinopolin valtaistuimen tai pitäisiköhän ehkä sanoa — portin, — niin, kukapa tiesi, eikö hullu Fabian itsekin ollut muhamettilainen — hänellähän oli ollut yllään niin ihmeelliset housut, semmoiset roimahousut, joita kaikki muhamettilaiset käyttävät — niin, Fabianista ei voi koskaan tietää mitään varmasti — oliko kellään ollut aavistusta siitä, että hän oli Tukholmassa — kolme vuotta sitten oli Marie-Louise nähnyt hänet viimeksi ja silloin hän oli aikonut matkustaa Nizzaan.
Oli kaikessa tapauksessa synti, ettei hänellä maltalaisensa kanssa ollut poikaa — olisi kaikessa tapauksessa ollut hauskaa, että olisi ollut pieni Wigelstjerna — ja sellaista sukuperää — sillä ei ollut olemassa muita niin ylhäisiä aatelissukuja kuin vanhat arabialaiset, sen oli pikku Emma lukenut eräästä kirjasta — kaksi- ja kolmetuhatvuotiset sukupuut olivat siellä tavallisia. — Niin, oli synti, ettei hänellä ollut ollut poikaa — ellei Ture menisi naimisiin, kuolisi Wigelstjernan suku sukupuuttoon — ja Ture ei varmasti menisi naimisiin, hänhän yritti vain jäljitellä setäänsä — ja silloinhan siitä ei tulisi mitään — sillä nähkääs Fabian oli joka tapauksessa Fabian, ja toista sellaista kuin Fabian ei ollut olemassa.
— Tilaa elävälle vahakuvakokoelmalle — suuri, ilmainen näytös — alle viisikymmenvuotisilta lapsilta pääsy kielletty!
Kolme iloista nuorukaista pyöräilyhatut vinossa ja pää kallellaan muodosti kujan tienvierelle. Kulkijat ja ruohollaistujat nauroivat ymmärtävää nauruaan, ja vanhukset heräsivät äkkiä tietoisuuteen lähentelevästä tuijottavien silmien ja pilkallisesti virnistelevien huulien maailmasta — yhtä kauhistuttava ja lamauttava näky heille kuin konsanaan jokin Dorén helvetinkuva lapsen silmälle.
— Yhdistys Kansantanssin ystävät!
Pistooli kävi suoraksi kuin sapeli, pikku Emma pelokkaaksi kuin rotta, Eurydike sulkeutui vaistomaisesti itseensä kuin kukkanen, Marie-Louise katsoi kirkkailla sinisilmillään virnisteleviä nuorukaisia suoraan ja pelottomasti silmiin, rouvien Almgrenin ja Silfverstååhlin, jotka useammin kuin kerran elämässään olivat saaneet kokea luokastaan alennettujen tavanmukaisia nöyryytyksiä, jatkaessa matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut ja kuin he eivät olisi mitään kuulleetkaan.
Pistooli silmäili joukkoa takanaan ja ympäristöä — kenraalikatsastus, joka saattoi hänen terveet sotapäällikönvaistonsa siihen murheelliseen tietoisuuteen, että oltiin toivottomana vähemmistönä, samalla kuin tämä tietoisuus ei millään tavalla masentanut hänen uhmailevaa taistelumieltään.
Koko hänen olemuksensa syvimmät vaistot tunsivat tutkimatta saksalaisen kenraalin sanojen iäisen totuuden: Ei ole olemassa epätoivoisia tilanteita, on vain epätoivoisia ihmisiä.
Tehden viidelle takanaan olevalle päänliikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa: vastaan teistä — liike, joka äärettömän liikuttavasti muistutti kanan tapaa koota poikasensa siipiensä suojaan — jatkoi hän turvallisesti matkaansa tokaisten huolettomasti:
— Kuinka tuleekaan päivällinen maistumaan hyvältä. Eihän ole olemassa mitään, joka voi antaa paremman ruokahalun kuin tietoisuus siitä, että valmistaa ihmisille iloa. Hekin tarvitsevat hitusen hauskutusta, he raukat.
Kolmen nuorukaisen kasvoille ja ryhtiin tuli jonkinmoinen epävarmuus Pistoolin kylmän, levollisen, järkkymättömän katseen edessä, ja joukko läpäisi ehjin nahoin ja häiriintymättä kohtauksesta, vain sivuuttaakseen vieläkin monia virnisteleviä kasvoja, monia pistosanoja ja ääneen lausuttuja mietelmiä — jonkinlaista marssimusiikkia, jolla tässäkin oli musiikin tavallinen vaikutus joukkoihin: se lisäsi marssin nopeutta.
Vetäydyttiin vain niin lähelle linnan aluetta kuin mahdollista ikäänkuin etsien suojaa sen pyhyyden varjosta, ehkä myös vaistomaisesti tuntien, että kuuluttiin sinne, syvennyttiin ruokakorin sisältöön ja keskusteluun poikien kasvattamisen tuloksista, koetettiin viisaasti ja ylevästi unohtaa se vaino, kodittomuuden ja vaaran tunne ja muisto, joka oli tuijottanut heitä vaeltajien ja pyhääviettävien taholta.
Rouva Silfverstååhl kertoi hauskan tarinan kahdesta jätkästä, jotka olivat yrittäneet panna hänelle jalkakoukkua, kun Kansallismuseon edustalla oli ollut liukasta ja hän aikoi mennä uudenvuoden vierailulle Marianne Diedrichsin luokse Skeppsholmenille; nämä jätkät hän taitavan tempun ja nopean hyökkäyksen avuin oli sijoittanut taistelutantereelle takapuolelleen. Pistooli muisteli humalaisten talonpoikaisrenkien ja rautatiejätkien ilveitä, taisteluita ja terroristiyrityksiä Refvelstassa, Eurydike Bergin kertoessa orjakaupoista itäintialaisilla ja länsimaalaisilla istutuksilla, oudoista, eksoottisista mielettömyyden ja julmuuden näyistä, jotka tuntuivat omituisen vierailta vanhan torikorin ääressä vihreiden puiden alla. Ja pikku Emma Wigelstjerna herkutteli Kristin Nilsson-onnettomuuden muistoissa.
Poliisi — rottinki — orjanraipat — täyspanokset: se on ainoa, joka jätkiin tepsii.
Roskaväkeä ei ole koskaan lelliteltävä!
Mutta Marie-Louise, joka oli niin muukalainen maailmassa ja samalla niin maailmaa kokenut ja näki ikäänkuin kaukolasin läpi, sanoi lopuksi:
— Sinä et kuitenkaan saa pitää huivia päälläsi, Diken-pieni — ei ole rohkeata eikä järkevää avata punaista auringonvarjoa, kun aikoo kulkea läpi hakamaan, jossa on vihainen härkä.
Pikku Eurydike kääri hellästi ja rukoilevasti hymyillen loistavan kashmirhuivinsa kokoon yhtä nopeasti kuin hän unohti orjakapinat ja istutukset ja eksoottiset seikkailut. Ja äärettömän, hävittämättömän alaluokan ja sen mielenosoitusten halveksimisen tähden, joka asui syvällä näiden virkamiesten ja hoviherrojen jälkeläisten ja leskien vaistoissa, oli koko kohtaus pian unohdettu ja pantu kaikkien toisten samanlaisten Nelosesta ja muualta saatujen kokemusten sarjaan.
Pistooli uneksi Refvelstan linnasta ja kulki yksin isänsä rinnalla uudessa kasvihuoneessa, jossa persikat ja viinirypäleet upeilivat auringonpaisteessa — ja hän keinui char à bancs'eissa Södermanlannin maanteillä Renbyholmissa asuvien serkkujensa ja Almnäsin Possein kanssa ja söi päivällisiä kauniissa koivulehdoissa hymyilevien järvien rannoilla — viettäen oikeita »fêtes champêtres», jossa viini virtasi laseissa ja lakeijat taitavasti ja tottuneesti vaihtoivat lautasia — sillä aikaa kuin nuoremmat päivällisen jälkeen leikkivät »viimeinen pari ulos» ja »tyttönen piiriin käy» ja muita samanlaisia leikkejä ja Jacquette-täti luki vanhemmalle väelle ääneen — Eurydike leikitteli kömpelösti ison bernhardilaiskoiran kanssa tehtaanpuiston vaahterain alla — Marie-Louise kuuli oikeusneuvoksen lausuvan suoraan julki tyytymättömyytensä maanviljelijäin olemassaolosta ja osasta istuessaan pienen maatilansa päärakennuksen kuistikon portailla — ja pikku Emma kaiveli ajatuksissaan hitaasti ja tyytyväisesti isoa, hyvinhoidettua nenäänsä samalla kuin hän täten askartelevan käden turvissa pisteli karamelleja suuhunsa — toisten huomaamatta.
— Naiset ovat hyvät ja poistuvat heti!
Äkkiä seisoi pitkä, sileäksi ajeltu, hovilivreepukuinen lakeija heidän edessään.
— Että mitä?
Pistooli oli noussut niin nopeasti, ettei kukaan olisi uskonut sellaista hänen iälleen ja vartalolleen mahdolliseksi, ja katsoi korkeudestaan rauhanhäiritsijään.
Lakeijanääni tuli kylmemmäksi ja kopeammaksi:
— Naisten on silmänräpäyksessä poistuttava täältä — Hänen Kuninkaallisella Korkeudeltaan on vieraita ja hän tahtoo saada olla rauhassa — linnan lähimmässä ympäristössä eivät kansanhuvit ole sallittuja — sopii huvitella hieman kauempana.
Marie-Louise seisoi samassa tiukkana ja jäykkänä miehen edessä:
— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — pyydän saada tietää kuka on antanut sellaisen määräyksen?
Lakeija hymyili leveätä ja ivallista hymyä muuttamatta äänen äärettömän kyllästymisen ja halveksimisen sävyä:
— Naisten on poistuttava — se on Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa määräys. Toivon pääseväni taluttamasta naisia oikealle paikalleen — voittehan itsekin nähdä, että te yksin olette olleet kyllin tunkeilevaisia.
— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — — Sangen hauskaa — meilläkin on täällä ulkona eräs oikeusneuvos puutarhatyöläisten keskuudessa — häntä sanotaan oikeusneuvokseksi siksi, että hän on istunut Långholmenilla lyhyemmän ajan jonkin pienen rötöksen takia.
Pistoolin rystyset vaikenivat sateenvarjon ympärillä:
— Häpeä, vintiö!
— Vaiti, akka, ja kootkaa törky koriinne. Lähtekää tiehenne, taikka —
Lakeija osoitti kädellään tielle, ja linnasta lähestyi hitaasti vielä toinen livreepukuinen.
— Calmez-vous, Rosalie — calmez-vous, je vous prie — il y a enfin toujours, quand on a faim et soit, quelqu'un qui vous chasse. — Lakeijan herraahan on nuhdeltava.
Livreepukuinen punastui hieman:
— Ryysyläisneitejä!
Eurydike Berg oli hitaasti, äänettömästi liittänyt kätensä yhteen, ja hänen poskensa loistivat valkoisempina kuin ison bahyttihatun harsot ja pitsit: vieraan miehen kasvot olivat yöllisen tuskanunen julman metsästäjän kasvot — juuri samat kasvot ja sama katse.
Mutta ylijuhlamenojenohjaajan tytär tarkasteli ja mittaili palvelijaa, linnaa, puita, ympäristöä ihmeellisen avoimin näkijänkatsein, ja sitten kääntyi hän ja hymyili mitä hellimmin ja lempeimmin oikeusneuvoksettarelle ja sanoi, ehkä yhtä odottamattomasti itselleen kuin Marie-Louiselle:
»Ah, ma chère, c'est la vie!
Il n'est point de fierté que le sort n'humilie.
Le courroux est pour le fat, la plainte pour le sot —
mais le vrai gentilhomme s'éloigne et ne dit mot.»
Vanha, valkotukkainen nainen pysähtyi punakkana ja kuumissaan vesiviskurin ääreen Hagan veräjillä ja tyhjensi pitkin, kiivain kulauksin läkkikousan sisällön.
— Älä juo niin kiivaasti, Marie-Louise -pieni, sanoi vanha nainen, saatat vilustua.
— Voitko sanoa minulle, mitä se haittaisi, Eurydike-pieni?
HENGET PUHUVAT.
Marie-Louise Almgren yski ja oli kuumeessa. Viimeksimainittu seikka oletettiin siitä, että hänen kätensä tuntuivat niin kuumilta ja että hän valitti palelevansa. Niin maallinen esine kuin kuumemittari oli tuntematon ilmiö Nelosen pienessä maailmassa, eikä ollut aikaisemmin eikä nytkään varaa kutsua lääkäriä eikä sitä edes ajateltukaan. Sairauden tullessa vanhojen neitien kotiin oltiin vuoteessa, kunnes parannuttiin.
Ja nyt makasi Marie-Louisekin siinä vuoteessa, jossa hän oli nukkunut siitä asti kuin hänestä oli tullut oikeusneuvos Almgrenin puoliso, isossa, valtavassa mahonkivuoteessa, jonka pääty oli korkea; hänen ruumiinsa oli vajonneena sen pehmeisiin patjoihin raskaitten peitteiden, aamunutun ja talvitakin painamana. Kadulla loisti paahtavan kuuma keskikesän aurinko, joka täytti huoneen kirkkaalla valollaan, mutta jonka raskas lämpö ei kyennyt karkoittamaan vilunväristyksiä Marie-Louise Almgrenin hennoista, väsyneistä jäsenistä.
Pistooli istui keskellä huonetta syvässä lepotuolissa ja oli vastikään lopettanut Stockholms Dagbladin liitelehden ääneenlukemisen. Iso seinäkello löi kaksi raskasta, kaikuvaa lyöntiä, ja pieni, toogapukuisella roomalaisella koristettu pöytäkello Marie-Antoinette-kuvastimen alla kilahdutti perässä pari kimeätä läppäystä.
Oikeusneuvoksetar hymyili väsyneesti ikäänkuin jollekin epäselvälle, sekavalle muistolle, jonka kellojen lyönnit muutamiksi hetkiksi olivat hänen tietoisuuteensa elvyttäneet, jatkaakseen heti unohtunutta keskustelunaihetta:
— Ajatteles, että näyttelyssä tulee olemaan halpahintaisia päiviä — olisi hauskaa päästä sinne — ja todella saada nähdä — — —
Pistooli puhisi halveksien:
— Rakas. Marie-Louise, se on papier-mâché'ta kaikki tyyni, ja se voi olla hyvää lapsille ja piioille ja tukkukauppiaille, mutta ei siitä ole meille. Muistan totta totisesti Pariisin näyttelyn 67, kun isä oli siellä. Hänellä ei ainakaan ollut siitä minkäänlaista iloa — yhtä vähän kuin keisari Napoleonillakaan — isä myi Refvelstan ja keisari menetti sekä kruunun että Elsass-Lothringin perästäpäin — niin että minä olen saanut kylläkseni näyttelyistä. Näyttelyt ovat pelkkää ylpeyttä. Kunniallisia ihmisiä ja hyviä tekoja ei milloinkaan aseteta näytteille, mutta papier mâché'ta täytyy tyrkyttää.
Vanha nainen hymyili isossa mahonkivuoteessa hiljaista, kirkasta hymyään, ja äkillinen ivallinen pilke välkähti ja katosi väsyneissä, akvariininsinisissä silmissä:
— Mutta, Rosalie-kulta, siitä näyttelystähän on jo kolmekymmentä vuotta; olet sinä jo tällä ajalla voinut tulla hiukan uteliaaksi. Etkö koskaan ole utelias? Minusta oli aina hauskaa nähdä, ottaa selkoa uusista asioista. Gerhardilla oli aina tapana sanoa: mikään ei ole uutta auringon alla, mutta on sangen hyödyllistä, että ihmiset ottavat selvän siitä, kuinka vanhaa niin sanottu uusi on. Ja minä olen samaa mieltä kuin Gerhard. Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ympärilleni maailmassa, matkustella vähän. Ison vierashuoneen seinillä Hallituskadulla oli koko rivi kauniita italialaisia kivipiirroksia — olisi ollut niin hauskaa, kun olisi saanut käydä siellä — Ludvig varmaan taisi ne saada Gerhardin kuoltua. Minusta kuului aina niin kauniilta: Isola Bella, Isola Madre, Borromeon saaret. — Luulen, että Ludvig sai ne — olisi ollut niin hauskaa maata ja katsella niitä nyt — ne olivat värilliset — ne olivat hyvin kallisarvoiset ja harvinaiset — niissä oli taivas niin sininen ja aurinko niin lämmin — aivan kuin kultaa.
— No, mitä aurinkoon tulee, emme voi valittaa tänään — on 27 astetta varjossa, Marie-Louise -pieni.
— Niin, ajattelehan mikä onni, että sairastuin keskellä kesää — ajattelehan, kuinka olisin palellut, jos se olisi tapahtunut talvella. Ihminen ei todellakaan ole koskaan Jumalalle mistään kiitollinen.
— Jumala on hyvä, Marie-Louise, sitä hän todellakin on — sitä olen viimeisenä kieltämässä. — Hän on kylläkin ollut hyvä meille — mutta — ei erikoisen tuhlaavainen — Marie-Louise — sangen säästeliäs — mutta tietenkin siksi, että saisimme huoahtaa sitten — varsin syvään ja pitkään. En valita, Marie-Louise, tiedät, että inhoan kaikkea marinaa (Pistooli rummutti pärryytyksen polvellaan olevalle sanomalehdelle). Päinvastoin, päinvastoin — mutta mielestäni on aivan liian monta, joilla on paremmat olot kuin meillä, ilman mitään syytä — rankaisematta. En ole tyytymätön, Marie-Louise — hyvilläni osastani, kuten vanha maaherra Kraemer sanoi — mutta joskus täytyy verrata — joka tapauksessa on sirotesokerilusikoissa jotakin vikaa, toisinaan on niissä liian pienet ja toisinaan liian suuret reiät, ja muutamat saavat osansa kaikkein suurimmista rei'istä, vaikka syövätkin leivoksia puutarhamansikkahillon ja vaahtokerman kera, sillä välin kuin toinen saa jonkin vaivaisen murusen ruisjauhopuuroonsa.
Marie-Louise Almgren hypisteli mietteissään ja hämillään laihoilla, ohuilla sormillaan päällyslakanan hienoja, nyplättyjä pitsejä:
— On paljon sellaista, jota tulee ajatelleeksi, kun täten makaa ja odottaa — on kuin kaikkien todella hyvien, kaikkien todella vanhurskasten tekojen täytyisi aivan erikoisesti tulla rangaistuiksi — juuri siksi, etteivät ne olleet läpeensä hyviä ja vanhurskaita — siksi että ihminen, jolle Jumala antoi juuri suuren hyvyyden ja oikeamielisyyden kyvyn, kaikkein parhaimmissa ja vilpittömimmissä teoissaan antoi oman inhimillisen turhamielisyytensä olla myötävaikuttamassa.
Ajattelen Gerhardia, kun hän tahtoi tuomita tuon päätullinjohtaja von Morianin viranmyynnistä. Gerhardhan oli aivan oikeassa — oikeus oli hänen puolellaan — hän oli oikeamielisyyden puhetorvi siinä tapauksessa — aivan yksinkertaisesti oikeamielisyyden puhetorvi. Mutta samalla ärsytti häntä itseään kovin se, että hän tulisi olemaan ainoana vastalauseentekijänä osastossaan — hän, joka muuten aina ilman vastaansanomista saneli päätökset — niin että hän melkein liioitteli omia näkökohtiaan. Ja uskon toisinaan, että juuri harmi, loukattu ylpeys ja itserakkaus panivat hänen ottamaan eron, kun hänen ei onnistunut saada tahtoansa läpi.
Ja ellei hän olisi ottanut eroa, olisi minulla leskioikeusneuvoksettarena eläke, ja meillä olisi aivan toisenlaista täällä Nelosessa — ja olisin voinut tehdä enemmän Claran ja pojan hyväksi. Mutta Herramme rankaisi häntä, koska hän, joka oli oikeamielisyydellä armoitettu, antoi henkilöllisen ylpeyden olla myötävaikuttamassa. Herramme tahtoi antaa vanhurskautensa urkujen soida, mutta Gerhard tahtoi itse laulaa mukana, ikäänkuin antaa urkujen olla hänen pienen äänensä säestyksenä — ja niin rankaisi Meidän Herramme häntä siitä pienestä heikkoudesta aivan kuin raskaasta synnistä.
Mutta se oli luonnollisesti suuri synti hänelle, joka oli niin korkealla, joka oli niin rikaslahjainen.
Oi, hän oli kuolinvuoteellaan niin tuskissaan minun tähteni. Hän katui sitä niin syvästi — ja hän ei olisi tahtonut kuolla — vain siksi, että hän uskoi syösseensä minut köyhyyteen ja kurjuuteen: Kuinka sinun on käyvä, Marie-Louise?
Ja, katsos, Gerhard oli liiaksi paljon juristi ymmärtääkseen Meidän Herramme rajatonta armoa ja laupeutta — hänellehän Meidän Herramme pohjimmaltaan oli jonkinmoinen kaikkein korkein tuomioistuin — jonkinmoinen ylioikeusneuvos. — Ja Gerhard ei milloinkaan voinut ajatella, että Hän saattoi vapauttaa ihmisen pelkästä laupeudesta ja isällisestä hyvyydestä. Gerhard kyllä ajatteli sisimmässään, että Armo oli tapa katsoa sormien läpi, johon Meidän Herrallamme oikeastaan ei ollut oikeutta.
Kas, Gerhardissa oli siinä suhteessa jotakin katolilaista — hän uskoi kiirastuleen — hän tahtoi, että olisi kiirastuli — hän ei milloinkaan voinut tuntea ansainneensa Armoa ennenkuin hän kokonaan oli kärsinyt rangaistuksensa. Gerhard, hän oli kyllä hieman katolilainen — siinä mielessä — mutta muuten hän oli täydellinen gentlemanni.
Ja tämän hieman arvoituksellisen vastalauseen ilmaistuaan väsähti ja vaikeni leskioikeusneuvoksetar Almgren, ja hänen kapeat, melkein läpinäkyvät, kellertävät sormensa muistuttivat totisesti katolilaisen kirkon alttarin eläviä vahakynttilöitä hapuilussaan siinä vesilasia yöpöydältä.
Pistoolin suuret, palavat sotijansilmät tuijottivat vihaisina näkymätöntä vihollista:
— Niin, minä nyt puolestani arvelen, Marie-Louise -pieni — ja sen myös uskon, että tässä elämässä on kylliksi kiirastulta — ne joita ei tämän elämän kurjuus jalosta ja kasvata, ne kyllä menevät suoraan helvettiin.
Tuiman töykeällä huumorilla, joka oli Pistoolin tapaista, hänen ollessaan liikutettu tai vakavissaan, lisäsi hän työntäen alahuulensa esiin ja nostaen ylähuulen ikäänkuin kaareksi — hänen tapansa ilmaista hymyilyä:
— Se on, en usko, että pikku Emma menee suoraan helvettiin, siihen nähden on hän ollut liian kauan meidän hyvässä seurassamme, mutta näetkös, Marie-Louise, luulen, että sielunvaellus on luotu häntä varten — hän tulee kiertämään ikuisesti — ja ellei hänestä seuraavassa olomuodossa tule karamellitehtailijaa tai sokerileipuria, niin en sitten paljoakaan ymmärrä: sillä missä aarteenne on, siellä on sydämennekin.
Mutta keskikesän auringon keskipäivänpaisteen valkoisen kirkkaan valon täyttäessä huoneen selkeällä, kirkkaalla ja kumminkin juhlaisalla loisteella, joka sai messinkihelat ja pronssiornamentit säteilemään ja antoi raskaille, tummille mahonkikaluillekin tumman aidon muskatelviinin syvän, ikäänkuin öljymäisen hohteen, jatkoivat vanhat naiset keskusteluaan — keskustelua, joka ehkä sikäli muistutti useimpia maallisia ajatustenvaihtoja, että siinä enemmän kahden yksinäisen sielun tarve saada puhua omista huolistaan kuin halu ymmärtää toisiaan, sai heidän äänensä oikullisesti ja kuitenkin rytmillisesti vuorottelemaan, punoutuen aiheitten samanlaatuisen sielullisen perussävelen pohjalla yhteensointuvaksi henkiseksi sointukudokseksi — keskustelua, jossa kukin pohjimmaltaan puhui vain itsestään hämärästi, itsetiedottomasti tuntien puhuvansa — ei maalliselle ystävälle, vaan sen Näkymättömän edessä, joka johdattaa ja ohjaa meidän kohtaloltamme.
Pistoolin isoissa kasvoissa ja syvissä, ankarissa silmissä oli vanhan, pahoinpidellyn puhdasrotuisuuden raskasta hohdetta:
— Minusta on aina vaikeata herätä kesäaamuisin ja nähdä valo vallan sädehtivänä huoneessaan — silmiin koskee niin kipeästi, että kyynelet pusertuvat esiin ja tahtoisi itkeä oikein perusteellisesti. Sentähdenhän minä vihaan näyttelyitä — vuonna 68 isä myi Refvelstan — näyttelyn aikana oli edustus Pariisissa maksanut paljon — ja isähän ei ollut niitä, jotka itseään säästävät, kun oli kysymyksessä Ruotsin edustajana esiintyminen.
Ja joka kevät ja joka kesä virkoaa Refvelsta eloon, ja on vaikeata herätä aamuisin, ja iltaisin tympäisevät kaupunki ja sen kadut. Tiedätkö, on kauheata olla syntynyt maalla, olla syntynyt näkemään peltojen kylvämistä ja sadon korjaamista, näkemään puitten ja pensaitten viheriöivän ja kukkivan — näkemään marjojen ja hedelmien kypsyvän — näkemään eläimiä ympärillään — hoitamaan eläimiä — ja sitten joutua asumaan täten.
Meillähän ei Refvelsta ollut kauan — isoisän isoisähän sen osti — ja isä sen myi: mutta olihan kumminkin kolme Pistolschiöldien polvea haudattuna Helgenäsin kirkon perhehautaan ja olihan Pistolschiöldejä kokonaista neljä polvea siellä syntynyt — ja se on aivan tarpeeksi, jotta koskaan voisi olla oma itsensä — sydämestä lähtee aina kumilanka Refvelstan lastenkamariin, ja kuinka vetäneekin ei se milloinkaan ota katketakseen — mutta yks' kaks' vetäytyy se kokoon ja sinut heitetään Refvelstaan nopeammin kuin ne tontut, jotka Familjjournalissa leikkivät kumirenkaalla.
Maria-Louise Almgren nyökkäsi heikosti hymyillen.
— Oi, niin että ne löivät otsansa yhteen renkaan vetäytyessä kokoon.
— Tiedätkö, on asia, jota paljon olen ajatellut ja vasta nyt näinä viime päivinä ymmärtänyt. Oli olemassa jotakin, jota vanhan Jacquette-tätini oli tapana sanoa kotiopettajatarhulluudeksi — meillä nuorilla oli tavattoman hauskaa ajatellessamme, että kaikki lapsuutemme ja nuoruutemme kiusanhenget pohjimmaltaan olivat hulluja. Oi, muistan niin hyvin omani. Oli madame Bignot — hän ei koskaan voinut mennä ulos ilman päivänvarjoa, sillä hän pelkäsi kovin vahingoittavansa ihoaan — hänen ihonsa oli kuin meloninkuori. — Hän oli leski ja hänen miehensä oli omistanut ison linnan, joka oli ollut hänen suvullaan ristiretkien ajoista saakka — hän oli oikeastaan markiisi, mutta heidän sukuluettelonsa olivat tuhoutuneet vallankumouksen aikana, niin ettei hän käyttänyt mitään arvonimeä — ja hänen paras ystävänsä oli ollut vanha kenraali, joka aloitti ja lopetti jokaisen lausuntonsa Chateaubriandin sanoin: Homme, tu n'es qu'un songe rapide, qu'un rêve douloureux; tu n'existes que par le malheur, tu n'es quelque chose que par la tristesse de ton âme et l'eternelle mélancolie de ta pensée.
Ja hänen miehellään oli linnassaan niin iso ruokasali, että hänellä melkein päivittäin oli nelisenkymmentä vierasta pöydässään: kenraaleja ja everstejä, valtioneuvoksia ja prefektejä, ministerejä ja lähettiläitä, kreivejä ja markiiseja. Ja kaikki he ihailivat ja jumaloivat madame Bignota ja sanoivat hänelle maireimpia kohteliaisuuksiaan ja antoivat sukkelimpien sanasutkaustensa ilotulituksen lailla salamoida madame Bignot'n palvotun ja ihastuttavan olennon ympärillä.
Mutta sitten oli monsieur Bignot kuollut, ja madame Bignot oli matkustanut Ruotsiin levähtääkseen ja huvitellakseen ja siksi että Bignot'n perhe oli jollakin tavalla sukua Bernadotte'in perheelle, ja hän tahtoi otaksuttavasti nähdä kuinka he viihtyivät uudessa isänmaassaan.
No, Renbyholmin serkut ja minä, me emme silloin saattaneet millään käsittää, että niin monet kreivit ja kenraalit olivat kituneet onnettomasta rakkaudesta madame Bignot'iin, sillä meistä hän oli hirvittävän ruma ja muistutti sammakkoa kasvoiltaan, mutta toista me sitä enemmän uskoimme, ja me aavistimme tämän kaiken takana olevan — hieman itsetiedottomasti ja selvittämättömästi tietenkin — suuren surun, menetetyn omaisuuden — mehän tiesimme, että isä ja Renbyholmin Jacquette-täti maksoivat hänelle palkkaa, ja ettei hän milloinkaan saanut syödä pöydässä, kun oli vieraita. No, sitten hän hukkui uimahuoneella, sai varmaan halvauksen vedessä. Ja isä koetti saada selkoa hänen suvustaan, koska hänen samoihin aikoihin piti lähteä muutamiksi kuukausiksi Pariisiin. — Onpa siitä jo aikoja, Marie-Louise -pieni — Ludvig Filip oli silloin vielä kuninkaana — ja voitko ajatella, että koko tarinan totuus oli se, että hänen miehensä oli ollut erään ravintolan hovimestari — sangen hienon ravintolan tosin, jossa kenraalit ja lähettiläät ja senkaltaiset ihmiset todella söivät päivällisiään ja illallisiaan.
Ja tässä pienessä asiassa valehteli hän reippaasti vuoden jokaisena päivänä — kunnes hän ehkä lopulta itsekin uskoi, että hänen miehensä oli omistanut sen linnan.
Mutta Renbyholmissa oli saksalainen kotiopettajatar — jostakin Reiniltä päin — ja hän oli matkustanut Ruotsiin siksi, että eräs saksalainen perintöprinssi rakasti häntä, ja tämän vanhemmat eivät tahtoneet suostua heidän avioliittoonsa — mutta hän odotti hänen tulevan koska tahansa, sillä hänen vanhempansa olivat hyvin vanhat, ja silloin hän todella voisi nauraa kuollaksensa meille ja meidän oloillemme. Hänen rakastettunsa isän hovissa tarjoilivat kamariherrat täydessä univormussa ruhtinaallisessa pöydässä. Viimeinen oli tarkoitettu isälle, joka vielä silloin oli kamariherra — hänestä tuli ylijuhlamenojenohjaaja keväällä 47.
Ja Almnäsissä oli saksalainen lastenneiti, joka oli jonkun Mecklenburgin suurherttuan ja jonkun ruhtinatar von Platenin avioton lapsi.
Häntä en tule koskaan unohtamaan.
Hänellä oli kuparinpunainen, tavattoman iso tukka — Possen tytöt sanoivat, että se ulottui nilkkoihin asti, kun se oli hajallaan — ja hän aukaisi sen joka ilta ja kampasi sen ja verhosi itsensä sillä ja luki saksalaisia runoja ja väänteli käsiään ja kirosi isäänsä suurherttuaa ja puri huulensa haavoille — hänellä oli paksut, punaiset huulet, ja hyvin valkea, valkea iho, mutta kasvot olivat pisamia täynnä. Isä sanoi aina, että olipa hänen isänsä Mecklenburgin suurherttua tai ei, siitä hän ei tahtonut sanoa mielipidettään, mutta siitä hän oli varma, että hänen äitinsä oli ollut kuparikasari, sillä mistäpä hän muuten olisi saanut kaiken tuon punaisen.
Niin, niin, en voi koskaan unohtaa häntä. Hänellä oli niin ihmeellisen villit ja nälkäiset silmät. Ja, tiedätkö, Marie-Louise, — eräänä aamuna keksittiin hänet pellinnuorassa riippumassa huoneessaan — pelkässä paidassaan ja hiukset hajallaan.
Pikku raukka, hänellä oli ollut vaikeata.
No, vanha Almnäsin setä Nils Posse oli aina ollut niin hieno — hän ostatti hautapaikan hänelle ja tilasi hautakiven ja otti sentähden selkoa hänen vanhemmistaan ja perhesuhteistaan — ja silloin saimme tietää, että hänen isänsä oli suutari Rostockissa.
Mutta Jacquette-täti sanoi sitten myöhemmin minulle, kun minä täysikasvaneena puhuin hänelle tästä: Katsos, se kotiopettajatarhulluus, sehän on niin oikeata ja anteeksiannettavaa. Hehän tulevat vieraaseen maahan, jossa kukaan ei heistä välitä — jossa palvelijat nauravat heille ja herrasväet kääntävät heille selkänsä ja lapset inhoavat heitä. Ja silloin täytyy heidän jotenkin pitää itseään pystyssä, saada katsoa alas vuorostaan — sillä täytyyhän olla joku, johon saa katsoa alas voidakseen kestää tätä elämää — ja niin alkavat he valehdella — vain vähän alussa — mutta tulee ainakin tusina valheita päivässä — ja lopulta on koko romaani valmis. Ja tiedätkö, kaikkein hupaisinta on, että he kaikkein pahimmin valehtelevat toisilleen. Istuin kerran alhaalla puistokujan luona pienen siipirakennuksen takana Refvelstassa — muistathan, että siellä oli lehtimaja ja siellä istuivat he kaikki kolme yhdessä tietämättä minusta mitään — ja tiedätkö, se oli yhtä hauskaa kuin Alexandre Dumas. Mutta saanen sentään sanoa, että madame Bignot oli silkkaa tiistaikeittoa Almnäsin pikku Truden rinnalla — jos se tyttö olisi mennyt teatteriin — hänestä olisi tullut näyttelijätär!
— Niin, niin, sanoi Jacquette-täti, ja tiedätkö, olen paljon ajatellut hänen sanojaan, juuri näinä päivinä.
— Oi, rakas Rosalie, minullahan ei ole kokemusta tuollaisesta. Eihän isäni eikä appivanhempieni asema ja tulot olleet sellaiset, että heillä olisi ollut ulkomaalaisia opettajattaria lapsilleen — mutta Dikenin vanhempien luona esimerkiksi ei milloinkaan ollut niin eriskummallisia ihmisiä — ja häneen saanee luonnollisesti luottaa.
— Niin, näetkös, Dikenin äiti, hän oli kristitty, sikäli kuin minä voin ymmärtää — sillä luonnottomalla tavalla kristitty, että hän eli Kristuksen käskyn mukaan.
— Kristuksen käsky — Kristuksen morsian! Tiedätkö, Rosalie, Gerhardilla oli aina tapana sanoa lukijoista — muistanet sen liikkeen Tukholmassa viisikymmentä-kuusikymmentäluvulla — apulaispapit Wadström ja Rosenius — oli sekä hienoa että varakastakin väkeä mukana — jotka kärsivät pilkkaa Kristuksen tähden — tiedätkö, Gerhardin oli joskus tapana sanoa minulle — he ovat oikeassa, Marie-Louise — heillä on evankeliumi, mutta meillä on vain laki — heillä on armo ja meillä rangaistus. Ajattelehan, että Gerhard saattoi sanoa: me olemme liian raukkamaisia ja kainoja voidaksemme rakastaa Jumalaa oikealla tavalla, Marie-Louise, mutta meitä rangaistaan siitä kerran. Oi, kuinka tahtoisinkaan päivittäin rukoilla mahtavan jumalanmiehen John Wesleyn kanssa: God deliver me, and all that seek him in sincerity, from what the world calls Christian prudence!
Rosalie Pistolschiöld hymyili töykeintä ja jurointa hymyään.
— No, minä olen saanut rangaistukseni — sillä siihen juuri tahdoin koko tarinallani tulla — nyt olen kotiopettajatarhullu, pieni Marie-Louise, tiedätkö, suutani syyhyy seisoessani ja puhuessani Nybergin ja Olssonin kanssa ruvetakseni kertomaan heille Refvelstan tallista ja kaikista isän vaunuista — ja ratsustani. Vesi kihoaa kielelle, suupieliä kutkuttaa, ja tiedätkö, voin seisahtua keskelle katua vain katsoakseni yksityisvaunuja, jotka ajavat ohi — arvostellakseni siloja ja ajajan tapaa pitää ohjaksia — ja tiedätkö, sunnuntaina Hagassa — — —
Emme puhu siitä, Rosalie-pieni!
— Emmekö puhu siitä? Kyllä, juuri siitähän me puhummekin — silloin oli vallan vähällä, etten mennyt suoraan noitten yksinkertaisten nautojen luo ja puhunut kaiken kansan kuullen: roskaväki — olen jalosukuinen neiti Rosalie Pistolschiöld, olen ylijuhlamenojenohjaajan tytär Refvelstasta — Refvelstasta, joka oli melkein puolet Sörmlannin pitäjästä, tietäkää se. Niin, olisin voinut puhua tuntikausia hevosistamme ja koiristamme, vaunuistamme ja sukukuvistamme — sukuhopeista ja äitini jalokivistä ja venäläisistä ruhtinaallisista sukulaisistamme — ja kaikesta tästä tahdon puhua sekä Bergvallilla että Avénilla ja Järvan liikkeessä ja sanomalehtimuijan kanssa. Ja minun täytyy nauraa, tiedätkö, Marie-Louise, sillä kukaan ei uskoisi minua — he luulisivat, että minä olen hullu, kotiopettajatarhullu. Ajattelin juuri tullessamme illalla kotiin Hagasta, että siinä me kuljimme ja juttelimme juuri niinkuin Fräulein Trude ja Fräulein Irma ja madame Bignot Refvelstan lehtimajassa ja koetimme pitää mieltämme yllä. Mutta koomillisinta kaikesta on se, että meidän hulluutemme on puhdasta totuutta, joskin joskus tekisi mieli uskoa, että kaikki tyyni on unta, kuvittelua ja hulluutta — Refvelsta ja Ramsjöberg ja korkein tuomioistuin.
Hiljaa ja äänetönnä tuli Eurydike Berg äkkiä huoneeseen ja hänen kevyet kätensä häälyivät hyväillen Marie-Louisen otsalla, korjasivat päänalusta, hyväilivät peitteellä lepääviä käsiä ja työnsivät esille yöpöydän vesilasin:
— Minun täytyi tulla sisään sinua katsomaan, Marie-Louise — menenkö hakemaan raitista vettä sinulle — annan vesijohdon juosta oikein kauan?
— Kiitos, Diken-pieni, istu sensijaan ja puhu meille jotakin!
— Oi, rakas Marie-Louise — pikku, pikku Rosalie — minunhan on niin vaikeata puhua teidän kanssanne, teidän, jotka olette niin lahjakkaita ja selvänäköisiä. Tehän tiedätte niin paljon, tehän olette lukeneet niin paljon — ja minun on kaksinverroin vaikeampi ilmaista ajatuksiani, kun näen sinun silmäsi hymyilevän, Marie-Louise — ja tiedätkö, Rosalie, sinä olet kuin iso ratsastaja komean, uljaan ratsun selässä ja siinä seison minä, pieni, avojalkainen torpantyttö ja tahtoisin avata veräjän sinulle — mutta silloin annat sinä hevosen hypätä yli esteen ja häviät täyttä laukkaa — ja siinä seison minä tyhmine, lapsellisine palvelusintoineni silmät täynnä pölyä enkä näe enää suorastaan mitään.
— Niin, näetkös, ajoin yli veräjän vain päästäkseni maksamasta veräjäkolikkoa — olen köyhä, mutta ylpeä ja hyvin viekas.
— Oi, minun on niin vaikeata puhua siitä, mitä ajattelen ja tunnen ja näen — nähkääs, tiedän kyllä sangen paljon, mutta Jumala on ottanut minulta puhumisen lahjan — olen oikeastaan melkein mykkä — kuulen ja näen niin paljon, mutta en koskaan osaa puhua siitä — en koskaan, Marie-Louise -pieni — ja se on niin vaikeata. Olen aina sellainen kuin ollessani haaksirikkoutuneena siinä veneessä — molemmilla puolillani istui keltainen malajilainen ja takanani neekeripoika — se oli kokkipoika — hänen toinen silmänsä oli mennyt puhki pakettilaivan tuhoutuessa — ja he eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä minä sanoin.
Pistooli hymyili hellästi ja ivallisesti.
— Marie-Louise ja minä tietenkin olemme malajilaisia — ja pikku Emma on neekerikeittiöpoika — ja se sopiikin sangen hyvin.
— Ei saa nauraa minulle, Rosalie — silloin minun on vielä vaikeampi puhua — nähkääs — sen minä olen tuntenut — ja sen minä tiedän: olemme aivan liian vähän ajatelleet Jumalaa, olemme aivan liian vähän koettaneet pysytellä Hänen läheisyydessään. Meillä on ollut niin paljon tarpeettomia huolia, jotka ovat täyttäneet meidän päivämme pelkällä pölyllä. Meidän sielussamme on laskenut pölyä kaikille asioille, joiden tulisi kuvastaa Jumalaa — joita meidän tulisi hoitaa, niin että ne kaikki aina kuvastaisivat Jumalaa.
Marie-Louise Almgren hymyili hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä, joka täytti hänen akvamariininsiniset silmänsä suloisella, hellällä loisteella kuin hymyilevän enkelin.
— Oi, ymmärrän sinut niin hyvin, pikku Eurydike, sinä Meidän Herramme valittu, sinä ajattelet, että Hän lähettää meille suuret surut ja kärsimykset aivan niinkuin ennen maailmassa lähetettiin hakemaan pari pesueukkoa tekemään isoa kevätsiivousta. Suuret surut ja kärsimykset merkitsevät vain sitä, että Jumala tahtoo tehdä isonsiivouksen ihmisen sielussa, jotta Hän oikein voisi siellä viihtyä. Sinä olet aivan oikeassa, Diken-pieni — on niin somaa, että sinä aina olet oikeassa — voisi uskoa, että olet saanut nimesi sen kreikkalaisen jumalattaren mukaan, jonka Gerhard aina selitti olevan etevimmän kaikista jumalattarista — Dike oli hänen nimensä, oikeuden jumalatar — hänen rinnallaan oli Afrodite pelkkä sivuhenkilö, oli hänellä tapana sanoa.
Pikku Emma raotti kevyesti koputtaen ovea ja pisti nenänsä sisään — emme voi käyttää sattuvampaa sanontaa, kun kapeassa ovenraossa ei näkynyt hänen kasvoistaan muuta kuin juuri tämä yhtä paljon maailmanviisauden kuin vallanhimon leimaama ruumiinosa.
— Rakas Marie-Louise, tahdoin vain tulla tuomaan vähän hillottuja orvokinkukkia, joita minulle jäi vähän jäljelle syntymäpäiviltä.
Hillotut orvokinkukat olivat viimeisiä jätteitä tästä yhdeksänkymmenluvun ensimmäisinä vuosina muodissa olleesta, mutta sittemmin täysin vanhanaikaiseksi käyneestä makeistavaravarastosta, jonka pikku Emma Wigelstjerna pari vuotta sitten oli ostanut Percy Luckilta, ja ne näyttivät nyt erittäin kuivilta ja puisevilta ja niissä oli surullinen liidunsininen väri, joka antoi niille jonkinmoisen vallan erikoisen luonnottomuuden sävyn — joka muistutti kuorrutettuja, palsamoituja, todella sinipunervia alkoholistineniä jonkun raittiusagitaattorin paholaiskokoelmasta, jos sellainen kuva meille sallitaan.
Mutta pikku Emmaa olivat uteliaisuus ja ajatus siitä, että hän yksin jäi ulkopuolelle, nyt kun Dikenkin oli mennyt toisten kahden luo, siinä määrin kiusanneet, että hän oli päättänyt uhrata jotakin saadakseen tekosyyn olla mukana. Ja hän oli uhrannut enemmän kuin teevadillisen hillottuja orvokkeja. Hän oli uhrannut luontonsa syvän, järkkymättömän sairauden- ja kuolemanpelon.
Pikku Emma oli nuorena isänsä kodissa ensimmäisistä helppotajuisista, tieteellisistä teoksista lukenut basilleista, luonnon pienen pienistä ihmeistä, ja nähnyt vesipisaran sisältävän outoja ja kauhistuttavia aave-eläimiä, jotka mitä hirvittävimmin muodostuneet oliot sittemmin olivat tulleet näyttelemään pikku Emman mielikuvituksessa samaa osaa, kuin vanhojen raamattujen ja maalausten helvetinkuvien katseleminen oli ollut herkemmille sydämille ja aremmille omilletunnoille kuin hänen. Voimme myös sanoa, että ellei pikku Emma olisi ollut nähnyt mikroskoopin taikalasin läpi basillimaailmaa, olisi hänen maailmankuvansa ollut onnellisin ja sopusointuisin, mitä ihminen toivoa voi.
Mutta basillit häiritsivät rauhaa. Ne olivat pahoja henkiä, pahan edustajia muuten niin hyvässä ja idyllisessä maailmassa, jotka milloin tahansa voivat hyökätä hyvän ja viattoman ja kunniallisen ja mistään pahasta tietämättömän Emma Wigelstjernan kimppuun ja riistää hänet pois turvallisesta, viihtyisästä maallisesta elämästä — tosin kyllä varmaan vieläkin ihanampaan taivaanvaltakuntaan, jossa hän saisi maistaa loputonta autuutta nähdessään jälleen autuaat, rakastetuimmat vanhempansa. Mutta niin ihmeellinen oli pikku Emman olemus, että vaikka halusikin jälleen yhtyä autuaasti nukkuneen kauppaneuvoksen ja hänen puolisonsa kanssa, ei tämä kaipaus tunkeutunut hänen tunne- ja toimintaelämäänsä missään muussa suhteessa. Niin, pikku Emma oli pohjaltaan suorastaan niin nöyrä, että hän kohtaloonsa alistuen tyytyi maallisen olemassaolon vaivoihin ja ilman minkäänlaista vaikeutta kieltäytyi odottavasta taivaallisesta autuudesta, samankaltaisella suopeudella ja alistuvalla uhrimielellä, joka ilmenee lapsessa, kun se kiitosta pyytämättä luovuttaa veljelle tai sisarelle osuutensa jälkiruokaan, jota se itse pitää inhoittavana.
Nyt olivat kuitenkin uteliaisuus ja tiedonhalu voittaneet kaikki Emman arvelut, ja hän meni ylväänä kuin kuningatar Marie-Louisen vuoteen luo ruhtinaallisine lahjoineen — pysähtyäkseen kuitenkin puolitiehen ikäänkuin maistellakseen ja haistellakseen ilman basillipitoisuutta herkällä ja viisaalla nenällään:
— Täällä tuntuu niin tuuletetulta, ettei täällä nyt juuri voine olla niin paljon basilleja.
Pikku Emman konkreettinen kuva basillista oli pienoinen sääski harsonhienoine siipineen, ja sellaiset tuntisi varmaan nenässään, jos piti suun lujasti kiinnipuristettuna ja hengitti syvään ensinmainitun elimen kautta.
— Rakas pikku Emma, eivät suinkaan sinun hillotut orvokkisi voi enää tuoksua niin väkevästi — siitä on aika monta vuotta, kun ne poimittiin.
Pistoolin silmät leimahtivat kuin kipinä sankkiruudissa, Marie-Louisen huulet hymyilivät vain tavattoman ivallisesti, joka hymyily ikäänkuin heijasti ja tiivisti huoneen valkoista, hohtavaa säteilyä. Pikku Emman suu sulkeutui vielä lujemmin, aivan kuin tahdottaisiin väkisin pusertaa kaikkein happamin sitruunaviipale hänen huulilleen, mutta Eurydike Bergin suotiin sydämensä pohjattomassa hyvyydessä ripustaa vieläkin yksi verho raihnaisen todellisuuden ylle:
— Niin, mutta tiedätkö, Rosalie, sain periä äitini rukouskirjan, ja sen välissä oli ruusu, jonka äiti oli kuivattanut mennessään ensi kertaa ripille, ja tiedätkö, se tuoksuu vieläkin!
Pistooli nauroi sydämellisesti ja ihastuneesti, ja karkean riehakkuuden puuskassa tarttuen vallan liehittelevästi pikku Emmaa leukaan samalla hellällä hyväntahtoisuudella, kuin poikanen silittäessään isoäitinsä lempikissaa vastakarvaan, hän antoi pienelle tungettelijalle rauhansuudelman seuraavin sanoin:
— Niin, rakastettu pikku Emmani, Dikenillähän on aina kyky keksiä valoisat puolet. Ajattelehan, jos sinä olisit perinyt kaikki makeisesi, ystäväiseni — niin, sinun ja minun nuoruudessani eivät ihmiset olleet niin höpsöjä ja mauttomia, että olisivat talloneet kukkia, Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos — mutta ajattelen viisikymmenvuotista vadelmahilloa tai viikunoita, jotka on pantu säilöön sinä vuonna, kun sinä ensi kertaa pääsit ripille.
Hänelle ominaisella terävyydellä ja loogillisella selvyydellä älysi Emma loppusanat samalla kuin hän katkeroituneen kovakätisesti puristi teevatia Marie-Louisen voimattomien sormien väliin:
— Niin, tiedätkö, Rosalie, siitä basillikirjasta luin myös siemenen kestävyydestä — muistan erikoisesti, että oli löydetty vehnänjyviä eräästä faaraoitten ruumisarkusta, ja englantilainen tiedemies, joka ne oli löytänyt, kylvi osan niistä, ja niistä tuli vehnää, ja osasta hän leipoi leivän, joka taisi maistua vallan erinomaiselta.
Loputtoman väsymyksen elein ja kaikkein hienoimmin ja kukoistavimmin hymyillen Marie-Louise laski teevadin yöpöydälle:
— Niin, ei kai liene muuta neuvoa kuin että otan ne mukanani arkkuuni — nyt en jaksa enää mitään — mutta kiitos, pieni sydänkäpy, huolenpidostasi.
Ja katkeruuden tullessa siten poispuhalletuksi pikku Emman niinsanotusta sydämestä, hän sai etsimänsä tilaisuuden mielieleeseensä: laskea oikea kätensä, sormet hieman raollaan, silmäin ylle niin että hän saattoi nähdä, mutta häntä ei voitu nähdä:
— Oi, Marie-Louise -pieni, älä puhu noin kuolemasta — et saa laskea leikkiä pyhistä asioista.
Hän tunsi, ettei hän nyt saanut närkästyneenä työntää luotaan kuoleman ajatusta ja kuvittelua huonona pilana — sillä Marie-Louisehan oli todella hyvin sairas, mutta sanalla kuolema oli kumminkin sikäli epämiellyttävä ja sopimaton »ruman» sanan kaiku pikku Emman korvissa, että hänen täytyi todella syvin, nuhtelevin äänin sanoa:
— Tiedätkö, Marie-Louise, ei saa koskaan laskea leikkiä kaikkein pyhimmästä.
— Kaikkein pyhimmän sai kylläkin vain ylipappi nähdä kerran vuodessa, luulen — ja siitä Marie-Louise ei laske leikkiä. Mutta nyt emme saa vallan liian kauan väsyttää häntä jutuillamme — Marie-Louise tarvitsee unta.
Ja turvallisen topakasti Pistooli silitti äidillisesti Marie-Louisen otsaa, oikaisi peitteen ja lakanan, ja poistui ylväänä ja majesteetillisena pikku Emman ja Dikenin kanssa kuin fregatti, joka kuljettaa kahta pientä jollaa vanavedessään.
Mutta jos Rosalie Pistolschiöld fregattina olikin kyllin hyvä omistamaan vanhan ruotsalaisen sota-alusnimen Urhoollisuus, niin voisimme purjeveneitä hänen vanavedessään sanoa vähemmän sotaisilla, mutta kuitenkin samantyylisillä nimillä Julmuus ja Hyvyys.
Sillä mikä pieni, pahanilkinen valheenhenki onkaan pikku Emma Wigelstjerna hiipiessään niin tekopyhänä ja surullisena, niin pukevasti alasluoduin silmin ja levottomin kasvonilmein Marie-Louisen sairashuoneesta ja erotessaan toisista mennäkseen huoneeseensa huokaistessaan keuhkojensa pohjasta saakka:
— Oi, jospa pieni Marie-Louise vain pian tulisi terveeksi!
Sillä mitä elää ja liikkuukaan näinä päivinä pikku Emman neitsytsielun syvimmässä sopukassa, kun hän on yksin ja ajattelee Marie-Louise Almgrenin sairautta — tämän hänen serkkunsa, joka pelkästä armeliaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta oli hankkinut hänelle paikan Nelosen linnunpesässä. Oi, pikku Emma Wigelstjerna on sangen tavallinen inhimillinen käenpoika, pieni, julma, nälkäinen käenpoika, joka koko olentonsa sisimmästä vaistosta osaa ja tietää vain yhden ainoan asian: syödä ja syödä pois toiset.
Mikä elämän pohjaton ironia onkaan siinä, että pieni nainen, joka istuu huonekalujen täyttämässä Malmberginkadun neljässä ja joka on niin pieni ja keltainen ja kuiva ja ohut, että hän totisesti itse muistuttaa ripillepääsyvuotensa aikana kätköön ja painon alle pantuja viikunoita, joista Pistooli niin arastelematta ja iloisesti oli sairashuoneessa puhunut — että tämä pieni nainen on kaikkein ahnein, julmin ja häikäilemättömin naisten joukossa — että sillä välin kuin hän istuu ja lukee tai oikeimmin sanottuna koettaa uskotella näkymätöntä katselijaa, että hän lukee C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle», kehrää hänen uupumattomasti työskentelevä, pikku, voitonhimoinen, maailmallinen sielunsa hämähäkkimäisesti ja uutterasti yhtä ainoata ajatuslankaa, sitä ainoata rehellistä ajatusta, joka on liikkunut hänen pienessä, kavalassa ja viisaassa päässään Marie-Louisen sairastumisesta asti:
— Jos Marie-Louise kuolee, saan luonnollisesti hänen molemmat huoneensa — huonekalut tietysti käly saa, tuo höperö rouva Almgren — mutta huoneet perin minä — minä — Emma Wigelstjerna, joka olen hänen serkkunsa ja lähin veriheimolaisensa — oikeastaan pitäisi minun saada huonekalutkin. Ja sitten minä kiinnitän sen heijastuspeilin, joka nyt on ullakolla, ison huoneen kulmaikkunaan, ja sitten otan punaiset ikkunatyynyt ja äidin pienen ompelupöydän — ja kas kuinka on oleva ihanaa istua siellä ja katsella väkijoukkoa — miten hauskaa tuleekaan olemaan.
Siten ahertaa uutterasti ja hellittämättä pieni, käytännöllinen, maailmaatunteva ihmiseläin pikku Emman tietoisuudessa, sillä välin kuin »Betlehemistä Golgatalle» kauniitten mielikuvien painon alla oli saanut vähitellen luisua hänen laihoille polvilleen, ja koko hänen olemuksessaan ei ollut aavistuksen varjoakaan siitä, että Hän oli kärsinyt hänenkin puolestaan ristillä.
Sinunkin tähtesi, Emma Wigelstjerna, sinunkin ja sinun syntiesi tähden kärsi Vapahtajasi ja orjantappurakruunun alla ristillä verisesti Hänen otsansa, sinunkin puolestasi, sinä pieni, kurja, viheliäinen ihmisolento, jonka sielu, niin paljastettuna ja alastomana kuin me sen nyt tällä hetkellä näemme, tuntuu sinusta, lukijani, ja kenties minustakin, niin tympäisevältä ja inhoittavalta ja oudolta, että me melkein unohdamme, sekä sinä, lukijani, että minä, että mekin kaksi olemme samaa kudosta ja samaa kaistaletta olevia ihmisiä kuin pikku Emma Wigelstjernakin.