HERRA, EN PÄÄSTÄ SINUA…
Illan tullen rupesivat huonekalut haastelemaan, kertoilemaan muistojaan, vaihtamaan kokemuksiaan. Kasvot ja hahmot, joita vanhat sohvat ja tuolit vuosia ja vuosikymmeniä olivat kantaneet, syleilleet ja lohduttaneet, joiden soinnin ja vivahtelut ne olivat oppineet ymmärtämään elämän surun ja ilon, tottumuksen ja uudistuksen vaihteluissa, kaikki aivankuin irtaantuivat, tiivistyivät, tulivat eläviksi olennoiksi ja puhuviksi ääniksi huoneen hiljaisuudessa.
Nojatuolissa soikean mahonkipöydän ääressä luki oikeusneuvoksen ääni ääneen: »Världsmarknadenia», ja vanha piispatar Almgren istui suorana ja soreana keskellä isoa sohvaa, stramaljikirjailun kukkien kasvaessa hänen lujien, kerkeitten sormiensa välissä, ja taempana lautapelipöydän ääressä oven luona istui Ludvig Almgren ja virnisteli kaikessa hiljaisuudessa alamaisesti oikeusneuvoksettarelle ilmaistakseen, että nyt olisi totiveden juhlallisen sisälletuomisen aika — niin hauskoja, pieniä, avuttomia ja kunnioittavia virnistyksiä, että Marie-Louise Almgrenin melkein täytyi ääneen nauraa, maatessaan kuumeisena ja voimattomana isossa mahonkivuoteessa.
Mutta nyt nousi piispatar sensijaan, laski kädestään stramaljikehyksen, suoristi pukunsa laskokset, istuutui jälleen, pani ristiin isot, hyvinmuodostuneet kätensä, joissa raskaat kultasormukset kiiluivat, ja luki kirkkain, rauhaisin ääniin tavallisen iltarukouksensa:
»Oi, Herra, kaikkien sydänten tutkija, joka tutkit sydämet ja munaskuut. Sinä tiedät kuinka epävakaiset ovat ihmisten sydämet ja aivoitukset, paljon häälyvämmät kuin vedet, joita tuuli häälyttää. Oi, anna minulle hartautta, etteivät monenkaltaiset aatokset kuljettaisi minua sinne tänne. Oi, Sinä voit pitää sydämeni laivan hiljaa, Sinä voit kiinnittää sen ja ohjata sitä paljon paremmin kuin minä itse.
Nouse, Herra, nuhtele sydämeni myrskytuulta ja rauhatonta merta, jotta se olisi hiljaa ja lepäisi Sinussa, esteettömästi katsoisi Sinuun ja pysyisi Sinuun yhtyneenä. Vie minut hengellisiin autiomaihin, jossa en kuule enkä näe mitään, mikä maailmallista on, vain Sinua yksin, jotta Sinä puhuisit minulle yksinäisyydessä, että minä halulla suutelisin Sinua, eikä kukaan näe sitä ja pilkkaa minua. Uudista sydämeni, luontoni ja mieleni! Sytytä Sinun valosi minussa, jotta se valaisisi niin, että sydämessäni syttyisi ja palaisi Sinun rakkautesi ja hartautesi.
Ota pois kivisydän, että tuntisin Sinun henkesi liekin, rakkauden, lohdutuksen ja ystävällisen vastauksen!»
Ja oikeusneuvos oli kumartunut syvään äidin käsien yli ja suudellut niitä, ja hänen kirkkaassa, viisaassa äänessään oli ollut totisin ja syvin sointunsa:
— Hyvää yötä, rakas äiti, älä milloinkaan unohda rukoilla Jumalaa puolestani — muista, että sinun esirukouksesi ovat ainoat saatavat, mitkä minulla on siellä ylhäällä — ainoat saatavat — mutta tietenkin hyvin suuret ja kallisarvoiset saatavat — joita kukaan ei voi minulta hävittää — joita kukaan ei voi minulta pois ottaa.
Marie-Louise oli näkevillään, että pari isoa, kirkasta kyyneltä putosi piispattaren käsille, ja että hän nosti ne siunaten pojan kumartuneelle päälle, ja valkoiset kädet olivat käyneet läpinäkyvän hohtaviksi -kuin olisivat nämä silmäävät valkokädet olleet pari vedenkirkasta jalokiveä — ja Marie-Louisen täytyi huudahtaa:
— Oi, Gerhard, älä itke — ethän itke minun tähteni, Gerhard — rakas, rakas, Gerhard!
Mutta valkoinen, kirkas hohde piispattaren käsistä kasvoi ja täytti huoneen ja kohosi valoisan, laskevasta hämärän auringosta vielä loistavan pilven lailla kattoa kohden ja vei muassaan hänen näkyvistään kaikkien rakkaitten ja poismenneitten hahmot ja äänet. Ja jälleen seisoivat huonekalut isoina ja hiljaisina, raskaitten varjojen levitessä seinille ja permannolle yksinäisestä, Marie-Louisen yöpöydällä palavasta kynttilästä.
Oikeusneuvoksettaren väsyneeseen sydämeen ja raskaaseen päähän tuli ihmeellisen suuri ja suloinen ja valoisa varmuus. Hän risti ohuet, laihat kätensä rinnan yli ja huoahti syvään, syvään.
Niin, niin — nyt hän sen tiesi, niin hyvin, niin hyvin. Hehän rukoilivat hänen puolestaan — he odottivat häntä. Rajattomassa laupeudessaan ja käsittämättömässä hyvyydessään oli Jumala antanut heidän sielujensa pukeutua poispantuihin maallisiin hahmoihinsa, jotta he voisivat hakea hänet, lohduttaa häntä, tukea häntä, varoittaa ja valmistaa häntä.
Tuolla ulkopuolella pimeässä odottivat he nyt häntä, odottivat, että taivaallinen liekki erkanisi maallisesta kuorestaan, ja yhdessä — yhdistetyin voimin — kantaisivat he hänen valonsa omassa valossaan ylös iäisen valon porteille.
Kunpa hän vain ei kävisi heille liian raskaaksi, kunpa hän vain ei, maallisten syntien kuonan painamana, vajoaisi syvyyksiin ja kuiluihin, alas kuolemaan ja yöhön — jospa heidän esirukouksensa antaisivat heidän käsivarsilleen voimaa kantamaan häntä — heidän siivilleen voimaa nostamaan hänet!
Jälleen tunsi hän puolison läheisyyden, ja hän hapuili yöpöydältä norsunluukantista virsikirjaa, jonka hän oli saanut häneltä kymmenentenä hääpäivänään — siihen hän oli kirjoittanut joitakin englantilaisia runosäkeistöjä — tuossa — tuossa.
Marie-Louisen kuumeisten, kömpelöitten sormien onnistui avata hakaset — kirkkailla, laajenneilla silmillä hän joi sanat ja kuuli hänen äänensä — oli kuin hänen äänensä, hänen rakastettu äänensä olisi lausunut ne hänen omilla uskollisilla, muistavilla huulillaan:
We two will stand beside that shrine,
occult withheld, untrod,
whose lamps are stirred continually
with prayer sent up to God;
and see our old prayers, granted, melt
each like a little cloud.
We two will lie i' the shadow of
that living, mystic tree,
within whose Secret growth the Dove
is sometimes teit to be,
while every leaf, that this plumes touch
saith His Name audibly.
Voimattomat, väsyneet kädet päästivät kirjan luisumaan peitteelle. Marie-Louisen sormet hapuilivat hermostuneesti, kuin pari sokeata, pienoista eläintä lakanan pitseillä — rauhattomasi — etsien — neuvottomina.
Gerhard. Gerhard.
Hyvä Jumala, saisiko hän todella nähdä hänet jälleen? Oliko se mahdollista, suotiinko hänelle tämä onni — suotiinko hänelle todella tämä onni — oliko hän todella sellaisen onnen arvoinen?
Oi, hänhän oli elänyt kaikki nämä vuodet ajatellen saavansa nähdä hänet jälleen, saavansa yhtyä hänen kanssaan jälleen. Joka aamu ja iltahan hän oli rukoillut hänen puolestaan ja puhunut hänen kanssaan rukouksissaan. Mutta nyt tunsi hän äkkiä kuin ei hänen rukouksissaan ja hänen uskossaan sisimmältään ja pohjimmaltaan olisikaan koskaan ollut oikein elävää voimaa. Ne olivat olleet enemmän kevyitä, arkoja unelmia ja haavekuvia kuin todella elävää, sytyttävää, uskonvarmaa voimaa: rukoukseen järjestettyjä sanoja, mutta ei yhteen muurattuja kuin, kivet hengen temppelissä, joka voi kaiken, joka yksin voi kaiken. Heijastuskuvia olivat ne olleet, ei itse todellisuus.
Tämä hänen uskonsa jälleennäkemiseen ja yhtymiseen vainajan kanssa oli ollut enemmän ikäänkuin mielikuvituksen leikittelyä lohdun ja unohduksen saamiseksi kaikista päivän vaivoista, neulanpistoista ja huolista, kuin kirkkaille, tietoisille, uskonvarmoille silmille alati näkyvissä oleva päämäärä. Mutta nythän hän tiesi melkein peloittavan selvästi, että juuri tämä lohduttava haave ja houkutteleva kangastus oli alaston, pääsemätön todellisuus.
Tuolla oven ulkopuolella — kuolemanyön pimeydessä — siellä odotti häntä se, josta hän oli uneksinut niin monissa, häälyvissä, toivottomissa unelmissa. Hän tunsi melkein kuin se olisi ollut hänen huoneensa oven takana — kuin olisi kylmä, outo, jäätävä viima uhonnut sen raoista kuoleman ja iäisyyden avaruuksista. Ja juuri tämä varmuus, että vuosikymmenten haaveet ja heijastuskuvat olivat pääsemätöntä todellisuutta, täytti hänen sielunsa hämärällä, herpaannuttavalla hädällä.
Sillä nyt hän äkkiä tiesi, että hän itse istui tuolla ulkopuolella kylmässä, mustassa pimeydessä, että hänen raihnaisen, maallisen vaatetuksensa ylle lankesi jäätävän kylmä sade, että hänen sielunsa istui yksin ja vilussa värjöttäen yössä raskaan, suljetun oven takana, joka vei tuomion, paratiisin ja iäisyyden valtakuntiin. Sillä välin kuin sisäpuolella valossa olivat rakastetut edesmenneet, odottaen häntä valkein, lämpöisin vaattein, jotka olivat rukouksista kudotut, rakkauden kyynelillä puhtaaksi pestyt.
Mutta sinne vei tie vain Hänen kauttaan, joka on tie, totuus ja elämä, sielun Ylkä, ristillä vertavuotava maailman Vapahtaja.
Ja henkisen maailman läheisyydestä, henkielämän pääsemättömästä todellisuudesta kasvavan tietoisuuden ohella kasvoi hänen sielussaan tietoisuus siitä maailmasta, siitä elävästä todellisuudesta, joka kantoi nimeä Marie-Louise Almgren — siitä, että hän oli aivan erikoinen ihminen, ihmissielu, jolla oli juuri se nimi, jonka tuli tehdä tili Kaikkinäkevän ja Kaikkivoivan kasvojen edessä — jonka tuli vastata siitä, mikä oli hänen huostaansa uskottu. Elämähän ei loppunut kuolemassa, mutta niin ei myöskään elämän hedelmät, ihmisen teot: — Minä — Marie-Louise Almgren — saan vastata kaikesta — unohdetusta ja laiminlyödystä kuin myöskin rikkomuksista.
Rajaton ja nimetön hätä tunkeutui hajottavana koko hänen olentoonsa, ruumiiseensa ja sieluunsa — se oli sitä rajatonta tuskaa, joka vapisuttanee kasvia, kun sen juurisäikeet temmataan mullasta, jossa se on kasvanut kautta vuosien — hätä, joka vihloi kuin ruumiillinen tuska mielipuolisuuteen ja menehtymiseen asti. Ja melkein huutona hänen särkyvästä sydämestään puhkesivat hänen huuliltaan rukouksen sanat:
»Jumala — Jumala — Herrani ja Jumalani — pyydän Sinulta armoa — minä tiedän sen, minä tiedän sen — minä olen aivan arvoton Sinun armoasi saamaan — en ansaitse pienintäkään ropoa Sinun armostasi — olen huonompi maan matosta, Herra — sillä se ei koskaan noussut Sinua vastaan tottelemattomuudessa ja synnissä — Herra, tee kanssani mitä tahdot — olen koiraa kehnompi, sillä se on kuitenkin uskollinen herralleen — Herra, Herra, Jeesuksen Kristuksen tähden — armoa, armoa!»
Ei, hänen täytyi saada joku luokseen — hänen täytyi saada Eurydike rinnalleen — Eurydike, joka tiesi kaiken, joka ymmärsi kaiken — joka tunsi taivaalliset salaisuudet.
Marie-Louise nosti heikon, väsyneen kätensä ja löi sillä seinään viisi lyöntiä: Dl I! K! E! N! — ja jälleen viisi lyöntiä: D! I! K! E! N! Oi, jospa Jumala olisi armollinen! Antakoon Hän Eurydiken kuulla ne — antakoon Hän hänen ymmärtää ne.
D! I! K! E! N!
Hän tunsi tuskanhien jäätävän otsalla.
Isoon huoneeseen vievä ovi aukeni äkkiä — äänettömästi — ja Marie-Louisesta tuntui kuin olisi kuolema astunut hänen kynnyksensä yli pimeästä, joka ammotti mustana ja tyhjänä tuolla puolen. Mutta se olikin Eurydike, joka liukui esiin läpi huoneen hämyisän, heikon valaistuksen, ihmeellisen hauraana ja ylimaallisena. Valkoinen tukka otsan yllä loisti sädekehän lailla, ja hänen suurissa, syvissä silmissään oli lempeitten, viileäin kesäöitten vilpoisuutta, ja se ei ollut enää ihminen, vaan ihmisen elävä sielu, joka kumartui kalpean, voimattoman Marie-Louise Almgrenin yli.
— Marie-Louise -pieni — älä ole levoton — kuulen sinua, kuulen sinua niin hyvin. — Jumala on kanssamme, rakkaani — Jumala on luonamme. Oi, pieni sisareni, älä sure, älä sure — Kuinka voit surra, kun on olemassa Jumala. Ei ole olemassa surua, onhan vain Jumala.
Marie-Louisen ääni kuului käheältä ja heikolta kuivilla huulilla, kaukaiselta kuin hukkuvan ääni suurten, hiljaisten vetten yllä:
— Olen niin hädissäni, Diken pieni — olen niin levoton. — Voi, jospa tietäisin, että saan anteeksi — Eurydike — miksi, miksi olen laiminlyönyt mennä ripille niin pitkään aikaan. Tahtoisin niin mielelläni mennä ehtoolliselle — nyt — nyt — mutta on liian myöhäistä — liian myöhäistä. Tahtoisin niin mielelläni kuulla sinun lukevan minulle jotakin — jotakin sinun esi-isistäsi — niistä, jotka todella ovat eläneet — olleet ihmisiä kuten mekin — mutta voittaneet.
Raskaat, kuumat kyynelet polttivat kuin sulava, kalvava lyijy oikeusneuvoksettaren poskilla.
Nyt vastasi Marie-Louiselle sellaisen suvun jälkeläinen, joka kautta sukupolvien on elänyt yläpuolella kaikkien kirkkojen, Jumalan välittömässä läheisyydessä, ihmeellisen levollisella ja hymyilevällä äänellä, viileästi ja virkistävästi kuin lempeä iltatuuli, viisaasti ja ylimielisesti kuin salaisiin tietoihin vihitty ja kätketyillä voimilla varustettu:
— Oi, rakas, Marie-Louise -pieni — kenen papin luulet tulevan yöllä köyhän, tuntemattoman naisen luo — keskellä yötä. Tiedätkö miten hänet saisi hereille? — Onko heillä yökelloja kuten lääkäreillä? — Oi, ei, Marie-Louise, sinun täytyy mennä Jumalan luo ilman välikäsiä — — —.
— Eurydike — sinulla on niin kaunis ristiinnaulitun kuva sohvasi yläpuolella — tahtoisin niin mielelläni katsoa sitä — nyt — pitää se luonani — tässä vuoteella — katsoa sitä — katsoa sitä — koskea Hänen jalkoihinsa — vain kevyesti koskettaa Hänen jalkojaan — Jeesuksen jalkoja.
* * * * *
Marie-Louisesta tuntui kuin olisi Eurydike nopeammin kuin hänen sanansa kadonnut ja tullut takaisin, ja sijoittanut pystyyn pehmeälle, punaiselle silkkityynylle seinän ja vuoteen väliin kellahtavan norsunluukrusifiksin hänen eteensä — hänen silmiensä näkyville, kättensä ulottuville.
Valkoisista jäsenistä levisi valkea, pehmeä hohde, kuin jostakin juoksevasta ja kuitenkin hienon hienosta tomuhiukkasista kokoonpannusta aineesta — kuin juoksevasta, valkeasta harsovirrasta — kuin miljoonista himmeistä heikosti, heikosti hopeahohtoisista säkenistä — tulesta — eikä kumminkaan tulesta — aineesta ja kumminkin hengestä. Ja valkeat aallot leijailivat pehmeästi hyväillen Marie-Louisen koko olentoon ja olemukseen, nostivat hänet, kantoivat häntä, täyttivät hänet. Mutta väräjävän, valkoisen hiljaisuuden läpi lankesi Eurydiken ääni hänen luokseen kuin jostakin kaukaisilta viileiltä kukkuloilta:
— Otin mukaani pienen kirjan, jota sain lukea ääneen äidilleni hänen viimeisen sairautensa aikana se on äitini isän kirjoittama — hänen päiväkirjansa äidinäitini viimeisen sairauden ajoilta — hän omisti Hjulshammerin Västmanlannissa — hän ja äidinäitini olivat serkuksia — he olivat molemmat nimeltään Ehrencreutz — se oli yksi äitini lempikirjoista — ja luen sitä itse hyvin usein.
Eurydike piti ristityissä käsissään ohutta, kapeata ja pitkänomaista nidosta, joka oli sidottu hopeanharmaalla silkkinauhalla — kirja, jota hän kaiken muun lisäksi rakasti siksi, että se ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla oli omistettu hänelle niiden sanojen kautta, jotka olivat kirjoitetut sen ensimmäiselle sivulle: Tämä kirja omistetaan rakkaalle tyttärelleni, jalosukuiselle rouva Ingeborg Stelleniukselle o.s. Ehrencreutz tänä 22. maaliskuuta 1848, jolloin hänen esikoisensa vietiin kasteelle ja sai nimen Marianne Christina Eurydike.
— Lue sinä, rakkaani — jospa tietäisit kuinka olen tyyni nyt — kuinka hyvä sinä mahdatkaan olla, Diken pieni, joka voit tuoda sellaisen rauhan tullessasi. Kuinka lähellä häntä lienetkään — sinä rakas pieni, kuinka hyvä sinä olet minulle — kuinka hyvä Jumala onkaan, joka salli sinun tulla minun tyköni tänä yönä.
Oi, kuinka olen levollinen — Herra Jeesus Kristus — niin levollinen, niin rauhallinen — Sinun läheisyydessäsi, Herra!
Lue minulle, Diken! Haluan niin saada kuulla niistä, jotka todella ovat olleet olemassa — jotka tuntee tai tunsi — sinun oma äitisi ja äidinäitisi. — — —
Ja Marie-Louisen silmien levätessä Vapahtajan kärsivillä kasvoilla, ja hänen käsiensä ollessa ristissä Hänen puhkaistujen jalkojensa ympärillä luki Eurydike Berg äidinisänsä päiväkirjaa kuolinvuoteen tuskista ja iäisyyden autuaallisuudesta kirkkain, hiljaisin äänin, joka oli kuin tuhansien pienten, hauraan kirkkaitten hopeakellojen kaukainen kaiku.
Marie-Louisen valtasi suuri, melkein horrosmainen rauha ja oli kuin hän olisi kuullut vain osia luetusta — mutta juuri nämä osat hän kuuli ja ikäänkuin näki ja eli äärettömän selvästi — sillä välin kuin hän jälleen pitkät ajat ikäänkuin vapautui ja unohti kaiken vaikeitten, kärsivien kasvojen edessä, jotka niin tutkivina mutta rakkaudentäyttäminä katsoivat häneen alas ristiltä.
»Toivoni on tämän kirjan avulla saada tytärtäni ja hänen jälkeentuleviaan varten säilytetyksi ne ajatukset ja sanat, jotka vaimoni sairautensa aikana puhui. Hänen lempeän äänensä sointua, jota tuskat eivät milloinkaan pystyneet kärjistämään, on minun ollut mahdotonta saada näihin lehtisiin. Vahvistakoon tämä yksinkertainen kertomus hänen kärsimystensä vuoteelta niitten uskoa, joilla on hänen vertaan sydämessään.
En ole voinut nähdä Jumalan hengen niin ilmeisellä ja näkyvällä tavalla vaikuttavan rakastetun puolisoni kidutettuun ja kuihtuneeseen ruumiiseen — en ole voinut kuulla niitä autuuden sanoja, joita Henki pani hänen huulilleen kesken kauhistuttavinta hätää ja kuolemantyötä, näkemättä näissä, epäilemättä hengellisissä tapauksissa voimakkaimpia todistuksia ylösnousemuksesta ja iäisestä elämästä.
Hjulshammar 8 kesäkuuta 1836.
Rakkaan vaimoni tila huononee. Sisäelimissä piillyt paha nousee yhä ylemmäksi. Hän tuntee itsensä sangen raukeaksi, ja ensi kertaa hän puhui avoimesti kanssani pikaisesta lähdöstään: »Herra kutsuu minua — olin toivonut saavani jäädä luoksenne vielä kauaksi aikaa. Ingeborg on niin pieni — rakasta ja hoida häntä hellästi — häntä täytyy ohjata rakkaudella. Meidän täytyy olla rakastavia.»
Neljäntenä päivänä hän kirjoitti lapsuudenystävättärelleen Clementine de Landas Wyborghille Amsterdamiin — hän kuuluu sukuun, joka on ollut meille läheinen kautta sukupolvien.
10 kesäkuuta.
Päivä on ollut tyyni ja hiljainen. Hän teki lopputilin itsensä kanssa, tutkisteli mennyttä elämäänsä, tunsi ja tunnusti syntisyytensä, mutta hänen katumuksensa oli Jumalan hyvän lapsen katumusta: »En ole ollut Herran palvelijatar — ei, minä en saa omistaa sitä nimeä.» Kuitenkin hän rauhoitti sydäntään toistamalla sanoja: »Jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, niin heidän pitää lumivalkiaksi tuleman.» — »Oi», sanoi hän, »tämä on kylliksi, tämä on riittävästi, tämä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Tahdon nähdä Vapahtajan, tahdon nähdä Jeesuksen — en voi sanoa itseäni Jumalan palvelijattareksi, mutta olen kumminkin Hänen lapsensa.»
Tämän päivän iltana ollessamme ulkona puistossa, jonne hän kulki käsivarteeni nojaten, horjuen ja heikkona, toisti hän vielä tätä kohtaa: »Jos minun syntini veriruskeat olisivat — — —.» Olemme alkaneet lukea Hebrealaiskirjettä. Varsinkin nämä sanat lohduttivat häntä: Taivaat ja maa pitää hukkuman, mutta sinun sanasi ei pidä hukkaantuman.
Eilen hän puhui tunnin Ingeborgin kanssa — vakavasti ja lempeästi — ja pyysi, ettei hän milloinkaan unohtaisi Kristusta: »Sinun täytyy pysytellä Vapahtajan luona, lapseni, on niin hyvä olla Hänen käsivarsillaan».
26 kesäkuuta.
Jo kuusi päivää ovat kaikki vatsan toiminnat olleet lamassa. Marianne ei voi syödä eikä juoda. Hänellä on kovia tuskia, kuten hän itse sanoo, paljon kovempia kuin lapsivuoteessa. Hän sanoi: »Minun on nälkä, minun on jano! Mutta minua vahvistaa se ajatus, ettei ole olemassa mitään kärsimystä, jota Jeesuksen ei olisi täytynyt kestää. Oi, mikä rakkaus! Hänhän meni vapaaehtoisesti niin suureen kärsimykseen.»
Iltapäivällä.
Tuskat ovat kovin kovat. »Kärsin marttyyrin lailla. En napise, sillä tiedän ansainneeni kaikki nämä kärsimykset, mutta olen liian heikko kestämään niitä. Oi, kuinka kärsin. — Pelkään, että mitta on liian kukkurainen, ja etten osaa ylistää ja kiittää Jumalaa tuskissani.»
29 kesäkuuta.
Illan tullen alkoivat tuskat uudelleen entistä ankarampina. Toisinaan tuntuu hänestä kuin kulkisi tulivirta hänen ruumiinsa läpi, toisinaan ikäänkuin viillettäisiin hänen ruumistaan molemmilta puolilta partaveitsillä; mutta kesken kaikkien näitten kauheitten tuskien ei hänen huuliltaan kuule vähäisintäkään nurinaa. Eilen illalla tuskien ollessa niin vaikeita, että hänen huuliltaan pääsi useita tukahdutettuja huudahduksia, hän sanoi: »Rukoilkaa puolestani, minulla ei ole voimia rukoilla». — Ja siitä huolimatta hän huudahti kohta senjälkeen hirvittävimmän ahdistuksen aikana: »Oi, Jeesus, Vapahtajani, armahda minua, ota minut käsivarsillesi.» — Hän sai hetkiseksi rauhan, mutta heti palasivat tuskat uudella voimalla jälleen: »Näen tässä Jumalan käden, mutta se pitelee veistä kuin Abraham uhratakseen lapsensa.»
Luin hänelle 22 psalmin.
Illalla hän kutsui Ingeborgin sisään, puhui kauan hänen kanssaan Jeesuksen iäisestä ja ihmeellisestä armosta, sekä ripusti lopuksi hänen kaulaansa hopearistiketjun, Ehrencreutzien morsiuskoristeen, jonka äitivainajani yksitoista vuotta sitten kyynelehtien kiinnitti Mariannen kaulaan — meidän hääpäivänämme. Saatoin tuskin hillitä liikutustani — meidän hääpäivämme. Mutta hän painoi vain Ingeborgin rintaansa vasten ja sanoi: »Katsos, näin kantaa Hän pieniä karitsoitansa.» Ajattelin sitä tunnuslausetta, jonka isoisäni isä oli antanut Ehrencreutzeille: »Mein' Ehr' ein Kreutz.»
1 heinäkuuta.
Kun yö tuli, jäi Marianne lepotuoliinsa ikkunan ääreen. Hän lepäsi siinä puoliksi makaavassa asennossa kuin ristillä, tekemättä ainoatakaan liikettä. Ikkunat olivat auki ja yö ihana; kuu levitti hohdettaan muuten pimeään huoneeseen, ja ilma oli viileä runsaitten sadekuurojen jäljiltä. Mutta jano ahdisti häntä sietämättömästi huolimatta tästä yön viileydestä. Hän ei voi nauttia teetä eikä vettä. Me pesemme hänen päätään ja kostutamme hänen huuliaan jääkylmällä vedellä, mutta jääkään ei tuntunut hänestä kyllin kylmältä: »Nyt voin tajuta niitä tuskia, mitä Vapahtajamme ristillä kesti, kun Hän huusi: minä janoon.»
Ajatus, että Jeesus hänen tähtensä ja hänen sielunsa pelastukseksi oli kestänyt samankaltaisia kärsimyksiä, lohduttaa ja vahvistaa häntä, niin, tekeepä hänet melkein ylpeäksi: »Oi, nyt tiedän paljon paremmin kuinka Hän on meitä rakastanut». Kahden aikana hän vaipui syvään tajuttomuuteen eikä luullut enää saavansa nähdä auringonnousua, mutta sitten hän heräsi, kun Kala-Antti astui veneeseensä laiturin luona lähteäkseen soutamaan ja pyydyksiään kokemaan. Hän heitti sangon veteen, nosti sen takaisin ja alkoi juoda. Marianne seurasi avatusta ikkunasta jokaista hänen liikettään: »Oi, jospa saisin juoda koko sangollisen».
7 ja 8 välillä luin hänelle joitakin jakeita Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta. Sanojen jälkeen: »Joka janoo, se tulkoon, ja joka tahtoo, se ottakoon elämänvettä lahjaksi», hän huudahti: »On sanottu, että Karitsa itse on johdattava meitä eläväin vesilähteitten tykö». — Ingeborgille hän sanoi: »Ole aina Jumalalle kiitollinen siitä, että voit syödä ja juoda. Minun on nälkä, mutta en voi syödä. Minun on jano, mutta en voi juoda. — Mutta olen Jeesuksen jalkain juuressa. Minulla on vallan pienoinen ja ahdas paikka, mutta en pyydäkään suurempaa, vaan pyydän ainoastaan, että Hän pitäisi minut siinä.
»Tein yöllä syntiä, kun rukoilin Jumalaa heti ottamaan minut täältä pois ja vapauttamaan minut tuskistani. Minua murehduttaa, kun minulla on ollut toinen tahto kuin Herran. Oi, viiniköynnös on karsittava, jotta se antaisi hedelmää, ja timantti on hiottava, jotta se voitaisiin kiinnittää kuninkaitten kuninkaan kruunuun. Minusta tulee kivi Herran kruunuun».
6 heinäkuuta.
Olemme kaikki olleet valveilla koko yön. Tämän tästä pääsi häneltä lyhyitä huudahduksia: »Olen taivaassa — näen taivaan — puhu vain sydämelleni, Herra». — Hänellä on oikeastaan kaikkein ihanimpia kokemuksia. Pyhä Henki ilmoittaa hänelle kaikkein syvimpiä salaisuuksia Kristuksen rakkaudesta, jotka muutoin jäävät meille muille salatuiksi. Marianne nousee kirkkaudesta kirkkauteen, kuten Paavali sanoo kuvatessaan Jeesuksen Kristuksen kunniaa ja kirkkautta. Näin hänen huuliensa avautuvan ja siirryin lähemmäs vuodetta kuullakseni hänen sanansa:
»Oi, kuinka nyt sainkaan kokea Vapahtajani rakkautta. En ole milloinkaan tuntenut sitä niin. Oi, kuinka mielelläni soisinkaan, että kaikki ihmiset saisivat, kuten minä tällä hetkellä, tuntea kuinka Jeesus rakastaa.» — Jonkin minuutin kuluttua hän sanoi: »En ole milloinkaan pitänyt maata niin kauniina kuin tänä vuonna, ja kumminkin jätän sen iloiten — toinen maailma on vielä paljon kauniimpi. — Tiedätkö, olen niin iloinen siitä, että Clementine tulee.» — Nähdessään minun hämmästykseni, hän hymyili: »Ei, en houri, rakkain, Clementine tulee. — Voit luottaa minuun — aina.»
7 heinäkuuta.
Hän on surullinen ajatellessaan kaikkia niitä, jotka eivät ole yhtyneet Jumalaan Hänen Poikansa kuoleman kautta ristillä. Hän näkee iäisyyden edessään, mutta näkee sen kaksinaisena: taivaana ja helvettinä. Se rakkaus, jonka Jumala on pannut hänen sydämeensä, synkkenee tästä ajatuksesta. Hän mm. syyttää itseään siitä, ettei ole kyllin kestävästi ja vakavasti kehoittanut niitä monia, jotka hän tuntee, uskomaan Poikaan saadakseen iäisen elämän. Yöllä hän huusi äkkiä syvän vakavana: »On olemassa helvetti, niin, on olemassa helvetti — ja annetaan niin monien sielujen mennä kohti kadotustaan.»
10 heinäkuuta.
Tänään tuli Mariannen rakas ystävätär ja lapsuuden uskottu Clementine sekä hänen veljensä parooni Benedikt Hoogebom de Landas Wyborgh — he eivät ole säästäneet aikaa eikä rahaa ehtiäkseen tänne. He ovat neljättä polvea suvussaan, joka on ollut läheisimmässä ystävyys- ja liikesuhteissa Hjulshammarin Ehrencreutzien kanssa. Viisi vuotta sitten olivat he viimeksi täällä. — Herra, kuinka onkaan kaikki muuttunut siitä ajasta!
Marianne tuli heidän saapumisestaan ilmeisesti paremmaksi, ja hän ja Clementine ovat viettäneet koko päivän rukoillen. Vierashuoneen ikkunasta saatoin kuulla heidän äänensä — kyynelet virtasivat poskilleni. Milloinkaan ei saksan kieli ole soinut niin suloisena kuin heidän rukoilevilla huulillaan: »Du bist das Leben meiner Seele, Du der Jubel meines Herzens — — Möge ich hinabsinken in den Abgrund des Meeres deiner gütigsten Milde — — O verzehrendes Feuer, o mein Gott vernichte und verzehre mich ganz in Dir — — Wie gross bist Du, König der Könige und Herr der Herrscher, der Du den Sternen gebietest, und einem elenden Menschen, einer Braut von der Erde dein Herz schenkst».
13 heinäkuuta.
Viimeinen kamppailu on alkanut. Päivä lähenee loppuansa, yö joutuu, mutta Jumala, joka aina on ollut hänen aurinkonsa ja hänen kilpensä, pysyy sinä loppuun asti. Jeesus jää hänen lähelleen, Hän taistelee hänen kanssaan; Hän voittaa hänen tähtensä kuoleman. Hän kantaa häntä käsivarsillaan kuin rakkainta karitsaansa ja vie hänet siten ilman pelkoa kauhujen kuninkaan ohi. Sillä hetkellä, kun tuskat nousevat kovimmilleen, Jeesus lohduttaa häntä vuodattamalla hänen sydämeensä runsain määrin Pyhän Henkensä sisäisiä lohdunaiheita. Hän kuolee; niin hän kuolee! Mutta vielä kuolemassakin on hänen katseensa kiinnitettynä Häneen, joka on täyttänyt kaikki, ja hän painaa viimeistä kertaa päänsä Vapahtajansa syliin; Hänen, joka on ollut lävistetty, joka ollut kuollut, mutta jälleen ylösnoussut, joka elää iankaikkisesti, jolla on helvetin ja kuoleman avaimet, ja joka sanoo meille: »Minä elän, ja te myös elätte!»
14 heinäkuuta kello 10.
Hellästi rakastettu vaimoni vaipui horroksiin puoli kuuden paikkeilla, ja hänellä oli lähes parin tunnin lepo. Vähän yli seitsemän seuduilla väreili kirkastunut hymy hänen huulillaan, aivankuin hän olisi nähnyt Taivaallisen Isänsä käden ojentuvan häntä kohden, ja hän antoi Hänelle henkensä. Me lankesimme kaikki polvillemme hänen ympärillään ja rukoilimme Korkeuksien Herraa.
Meidän sydämessämme ei ole enää mitään muuta kuin sanomatonta rakkautta, pyhää iloa. Me emme suinkaan etsi kuolleitten parista häntä, joka elää. Hän on mennyt, kuten hän itse sanoi, vähitellen, vähitellen, Jeesuksen käden taluttamana, juomaan elävistä vesilähteistä. Ei, kuolemalla ei ole otaa, sillä ei ole voittoa. Voitto on meillä. On vain rauhaa ympärillämme, on vain siunausta. Taivaan portit ovat jääneet ikäänkuin raolleen hänen jälkeensä, joka jo on päässyt sisään. Olkoon meillä nämä portit aina päämääränämme, ja olemme kokevat, että taivaallinen rauha tunkeutuu meidänkin sydämeemme.
Hjulshammar 14 heinäkuuta 1837.
Hänen kuolemansa vuosipäivä. Oi, Jumala, anna hänen muistonsa tulla pyhityksen välikappaleeksi, joka Pyhän Henkesi kautta valaisee minua tielläni ja uudistaa elämäni. Sillä tuskien vuoteella, jolta hän nämä uskon, toivon ja rakkauden sanat puhui, jotka näillä lehdillä olen tallettanut, oli sen ristin muoto, jolle Sinä itse olit naulittuna.
»Täytyy olla rakastava, hyvin rakastava», toisteli hän lakkaamatta. Oi, Herra, olkoon tämä kaunis kehoitus aina elävänä edessäni! Kun minun on kestettävä hyökkäyksiä toisten taholta, kun kärsimättömyyden tai vihan tunne hiipii sydämeeni, oi, jospa silloin hänen kanssaan toistaisin: »Täytyy olla rakastava, sangen rakastava. »Älköön tämä usko, jonka hän piti kuolemaan asti, ja joka teki hänet valkeaksi kuin lumi, milloinkaan lakatko muistuttamasta minua siitä, että Sinun verelläsi, oi, Jeesus, on voimaa pestä minut puhtaaksi kaikista synneistäni. Antakoon varmuus Sinun suuresta uskollisuudestasi minun viime hetkilleni suuren voiman muistuttamalla kaikkea sitä, mitä Sinä olet ollut ja tehnyt rakkaalle puolisolleni.
Se mikä aina oli hänen toiveittensa esine, sen hän nyt näkee — mitä hän aina on anonut, sen hän nyt omistaa. — Minä — — minä en vielä näe, minä en vielä omista. Oi, Herra, auta minua elämään uskossa, vyöttämään kupeeni, pitämään öljyä lampussani, aina, oi, Herra Jeesus, ilolla odottamaan sitä siunattua hetkeä, jolloin Sinä olet tuleva — jolloin Sinä olet muuttava tämän raihnaisen majan kunnian asunnoksi ja vievä meidät Sinun valtakuntaasi jäädäksemme siellä iäiseen autuuteen.
Kuin kaksi kirkasta, hiljaista tähteä lempeän elokuun yön pimeässä loisti Marie-Louise Almgrenin silmäpari sanomattomassa ja rajattomassa rauhassa. Oli kuin nämä tähtisilmät näkisivät kaiken, maailman ja iäisyyden, Hänen haavojensa läpi, Hänen, jonka kuva täynnä yliluonnollista voimaa ja puhtautta seisoi hänen edessään vuoteella.
— Kuinka Jumala onkaan hyvä — määrättömän ja rajattoman hyvä — Hän kun antoi sinun tulla luokseni tuo kirja mukanasi juuri tällä hetkellä — juuri se kirja, jota tarvitsen. Katsos, Diken, on ollut vallan erikoisen ihmeellistä ja vahvistavaa kuulla näistä ihmisistä, jotka ovat eläneet, joitten nimet ovat tunnetut — ja jotka ovat osanneet kertoa, kuinka he ovat ajatelleet ja tunteneet, ja että he ovat ajatelleet ja tunteneet juuri tällaista — jota me kaikki luonnollisesti sisimmässämme tunnemme, vaikkakin niin heikosti ja kalpeasti ja pelokkaasti — ja jota me tuntisimme niin voimakkaasti ja varmasti ja valtavasti, jos me saisimme puhua juuri näiden kanssa, jotka ovat ajatelleet ja tunteneet samoin kuin me, mutta voimakkaammin kuin me.
Tiedätkö, Diken pieni, en tiedä mitään niin raukkamaista ja heikkoa ja häälyväistä ja epäluotettavaa kuin minä itse. On ihmeteltävää, että Jumala todellakin voi ja tahtoo auttaa tällaista. Ajattelehan, ettei milloinkaan voi antaa Hänelle edes murto-osaa siitä rakkaudesta, jota Hän lahjoittaa, jota Hän tuhlaa kehnoimmalle ja kurjimmalle meistä.
Tietysti olen uskonut Jumalaan ja pitänyt Hänen isällistä armoaan kunniassa — ja kaikkea sitä, mitä on sanottu ja uudelleen sanottu vuosisadasta vuosisataan, suvusta sukuun — mutta kuinka, Diken — ja kuinka usein ja kuinka kauan. — Tiedätkö, miten minä olen Jumalaa rakastanut? Niin, aivan kuten rikas ja huomattava, kiltti ja hyväsydäminen, korkea henkilö kohtelee köyhää sukulaistaan: joskus kun on aikaa ja todella tahtoo tuntea olevansa hyvä ja kelvollinen ja vanhurskas, kutsuu hänet luokseen yhtenä päivänä vuodessa pienoiselle päivälliselle ja on ystävällinen hänelle ja antaa hänen lähteä kotiin iltapäivällä ja menee itse illalla teatteriin mitä syvimmin tuntien turvallisuutta, tyydytystä, omantunnonrauhaa ja autuaallista itsetyytyväisyyttä.
Juuri niin olen kohdellut Taivaallista Isäämme — Häntä — joka antoi ainosyntyisen Poikansa orjantappuroin kruunattavaksi ja ristiin naulittavaksi meidän syntiemme tähden — minun syntieni tähden — minun heikkouteni tähden ja minun raukkamaisuuteni tähden ja minun penseyteni tähden. — Sillä luonnollisesti tahdoin olla Jumalan lapsi ja tulla sellaisena palkituksi ja päästä taivaan ihanuuteen, mutta en todellakaan tahtonut nähdä vaivaa sen takia — vaivasta tahdoin päästä. Oi, Gerhard toisti usein erään vanhan englantilaisen sanoja: »Taivaaseen tahtoisi jokainen koira tahraisine käpälineen mielellään päästä.» — Ja niin se juuri on — emme puhdista itseämme — emme pese pois kaikkea syntiä ja likaa ja häpeätä ja himoja ja mukavuutta ja oikkuja, vaan menemme suoraan sisään tahraisine käpälinemme ja ryvettyneine karvoinemme ja kieriskelemme isolla, valkoisella, suloisen pehmeällä matolla kaikkein kauneimmassa huoneessa — — — juuri sellainen on ihminen — juuri sellainen olen ainakin minä.
— Muista Jesajaa, Marie-Louise -pieni: Jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, jos te taivutte ja kadutte, niin niiden pitää lumivalkeiksi kuin villa tuleman. Sillä pahan nielee Jumalan viha kuolemassa; ja hyvä orastaa kuin taimi viljelemättömässä maassa.
— Oi, sinä pieni, rakas, suloinen lapseni — jos olisin ollut niin viisas ja hyvä kuin sinä — niin lähellä Jumalaa! — Kuinka toisenlaista olisikaan silloin kaikki tänä yönä ollut…
Se Eurydike Berg, joka nyt istui Marie-Louise Almgrenin sairasvuoteen ääressä, oli hiljainen, viisas ja syvä nainen, jonka tummissa, raskaissa silmissä paloi koko hänen sielunsa loistaen kirkkaana, keskitettynä liekkinä, jota ei mikään tunnelmien tuulenviima tai ulkomaailman myrskytuuli enää voinut saattaa levottomaksi tai häälyväiseksi:
— Et tiedä miten minua pilkkaat — et tiedä kuinka häpeän sanojesi edessä — et tiedä kuinka nöyryytät minua. Olen kyllä monta kertaa kertonut sinulle kantaisästäni laivalla — kuinka hänen jälkeläisensä sukupolvittain ovat eläneet lähellä Jumalaa — meillä oli Ramsjöbergissä useita heidän jättämiään rukouskirjoja — joihin he olivat kirjoittaneet rukouksiaan, rukouksia, joita he olivat oppineet, ja rukouksia, joita Henki oli antanut heille rukoiltavaksi — hehän olivat kantaisältäni laivalla saaneet monta kaunista rukousta, joita hän oli keräillyt ja oppinut Saksassa oleskellessaan. Äitini opetti sangen varhain minulle useita niistä — äidilläni oli pieni rukousjakkara juuri tämän ristiinnaulitun kuvan edessä, ja siinä sain polvistua hänen edessään ja niin opetti hän minulle rukouksia — toisinaan rukoilimme vuorottain — toisinaan rukoili hän minun puolestani — joskus taas rukoilimme yhdessä kädet yhteen ristittyinä — silloin olivat rukoukset niin väkeviä ja palavia, että sulin ja vapisin ja unohduin niihin — toisia rukoilimme ikäänkuin tutkistellen — koska tahansa. Istuessamme käsitöinemme ulkona puistossa, saattoi äiti äkkiä panna työnsä pois ja rukoilla tuollaisen pitkän, suloisen rukouksen — oi, Marie-Louise — oli kuin olisi äkkiä lämpöinen, tuoksuva tuuli tullut jostakin, ja kukkien värit kävivät kauniimmiksi, eivätkä milloinkaan puut olleet niin vihreät ja taivas niin sininen kuin juuri äidin rukoillessa ja lukiessa sillä tavalla. Oi, äitini, äitini — tiedätkö, hän saattoi katsoa jotakin niin, että se tuli kauniimmaksi — hän saattoi hymyillä ihmiselle niin, että se ihminen näytti hyvältä ja oli hyvä sillä hetkellä. Ajattele sitä Jumalan käsittämätöntä, rajatonta rakkautta, että on saanut omistaa sellaisen äidin. Ja tiedätkö, en muista häntä milloinkaan vihaisena, mutta hän osasi nauraa niin, että tahtoi tanssia päiviä perästäpäin — tiedätkö, hänellä oli sellainen erikoinen kyky ymmärtää ihmisten naurettavia puolia — ei käynyt päinsä valehdella hänelle.
On niin hyödyllistä ja opettavaista saada nähdä kaikki sielun suuret juhlapäivärukoukset kirjoitettuina. Niistä voi ikäänkuin lukea, kuinka korkealla on, kuinka lähellä Jumalaa on. On aikoja, jolloin aivan pohjia myöten ymmärtää jokaisen yksityisen sanan syvän merkityksen niissä, jolloin ne ovat niin eläviä voimasta, että ne ovat kuin oman sydämen huutoja, kirjoitettuja omalla sydänverellä — että ne kantavat siipien lailla, että on niiden kautta kuulevinaan ylienkelien siipien suhinan. Mutta sitten voi tulla aikoja, jolloin ne ovat aivan kuin sadun kulta — muuttuneet — ikäänkuin kuiviksi lehdiksi — pelkiksi kuiviksi lehdiksi — niin että melkein tahtoisi hymyillä niille — ja hymyillä omalle, sokealle typeryydelleen. — Ja niin oli minun laitani, vaikka en silloin edes ajatellut sitä.
Sillä ajattelehan, että minä, joka olin hänen jälkeläisensä, josta luimme — minä, kaikkien näitten rukousten lapsi, minä kuljin niin kauas pois Jumalasta — minä elin niin syvällä ja kaukana maailman pimeydessä, niin heidät unohtaen, että Jumalan täytyi kuolettaa kaikki se, jota minä maailmassa rakastin, jotta minä voisin tulla takaisin Hänen luokseen. Ajattelehan: Hän otti isäni kodin ja puolisoni kodin — Hän otti puolisoni ja isäni — Hän otti tyttären ja Hän otti pojan — sitten otti Hän terveyteni ja maallisen voimani. Ja vasta kun Hän oli ottanut minulta kaiken tämän, vasta silloin heräsin — vasta silloin ymmärsin, että olin kulkenut eksyksissä maailmassa aina kuoleman ja helvetin porteille saakka — ja niin tulin takaisin omieni luo ja löysin Jumalan jälleen. — — — Ja sitten sinä tahdot ylistää minua ikäänkuin jotakin erikoisen hyvää ja kunnollista ihmistä.
— Kerro enemmän, Diken — tahdon kuulla kaiken — sinun sanoistasi lähtee voimaa ja rauhaa ja lepoa ja siunausta.
— Oi, rakas, pieni Marie-Louise — on sinun ansiotasi, että tänä iltana näen niin selvästi! Taivaan portit ovat jo puoliavoimina — on niin totta se, mitä oli äidinisän päiväkirjaan kirjoitettuna — ja mitä lähemmäs Jumala minua lähestyy, sitä kirkkaammaksi ja viisaammaksi ja vanhemmaksi minä tulen.
Tiedätkö, kun ajattelen itseäni siinä veneessä — niin selvästi en ole koskaan nähnyt elämää, nähnyt itseäni — en aikaisemmin enkä myöhemmin. Siinä oli pieni vene ja siinä rannaton, ääretön valtameri, jonka yllä polttavankirkas tuliaurinko hitaasti vaelsi äärettömällä taivaalla — ja tällä pienellä puupalasella keskellä tätä meren ja taivaan loputtomuutta Eurydike Berg alastomana Jumalan silmäin edessä. Tiedätkö, oli vuorokausia, jolloin täydellisesti tunsin, kuinka Jumala katsoi minuun — voin vieläkin tuntea sen heikkona aavistuksena. Oli kuin olisin ollut neulaan pistetty hyönteinen tutkijan suurennuslasin alla — niin piti Hän minua silmäinsä alla — kuin olisi Hän ollut leikkuupöydän ääressä oleva lääkäri, joka kumartuneena sairaan yli ajattelee vain: leikkaanko vielä syvemmältä — vielä yksi leikkaus — vai onko jo kylliksi?
Niin istuin yötä päivää Laupiaan silmäin alla — ja käsi Hänen kädessään astuin alas pohjattomiin syvyyksiin — astuin kuoleman valtakuntaan — ja palasin — puhdistuakseni ja jalostuakseni — vieläkin arvottomaksi löyttynä.
Oli kuin olisi Eurydike Berg hiljaa sammunut — kuin olisi hänen sielunsa liekki kutistunut — kuin olisi hänen sielunsa vetäytynyt kokoon kuin väsynyt ja auringonpaahtama kukkanen yönviileyden tullessa, ja ääni, joka puhui, sai äkkiä väsyneen keskustelusävyn:
— Kyllä on ihmeellistä, kun ajattelee, että minä, joka tässä istun, olen ajelehtinut seitsemäntoista päivää Intian valtamerellä perämiehen, kolmen malajilaisen ja neekerikeittiöpojan seurassa. — Niin, niin — voit käsittää, että sellaisessa syntyy omituisia tilanteita ja mutkallisia kysymyksiä, jotka täytyy ratkaista. — Oi, niin, on ihmeellistä miten luonnollisen häveliääksi, luonnollisen yksinkertaiseksi ja luonnollisen arvokkaaksi ihminen voi tulla — oi, niin, voi olla yksinäisenä ladynä veneessä haaksirikkoutuneitten merimiesten kanssa, mutta pikku Emman kainous Christina Nilsson -onnettomuudessa, se täytyy panna pois — se on oikeata paholaisen kainouden ivailua — katsos, ei ole olemassa ainuttakaan hyvettä, jota ei paholainen koettaisi matkia — ja siitä tulee vain pilakuvia. — —
Älä sano mitään pahaa Emmasta nyt — sehän on minun syyni, että hän tuli tänne — koeta sietää häntä minun tähteni — Clara Almgren saa luonnollisesti huonekalut ja kaikki — kaikki. — Eurydike — eikö hän voisi saada asua täällä poikineen — kun minä nyt menen pois.
— Hän on saava asua täällä, Marie-Louise — hän ja poika — ole varma siitä, että minä ja Rosalie huolehdimme siitä kaikesta.
— Lupaatko sinä sen todella?
— Sen lupaan sinulle, Marie-Louise, että me pidämme huolen heistä!
Oli kuin olisi tuli hänen sisimmässään äkkiä leimahtanut uudella voimalla ja väkevyydellä. Eurydike pani kätensä ristiin polville, ja laajenneina ja kirkkaina koettivat hänen silmänsä jälleen ikäänkuin kannattaa ja nostaa kuolevaa ystävää, niin täynnä voimaa, täynnä viisautta, täynnä armahtavaista laupeutta:
— Katsos, Marie-Louise — olen kaiken tiennyt, kaiken aavistanut — olen tuntenut, että tämä kaikki on tapahtuva — että sen täytyisi tapahtua. — Jumala vaatii meiltä uhria — ja mitä me olemme uhranneet näinä vuosina? Emme mitään — emme kerrassaan mitään. Minä en ainakaan tiedä mitään. Nyt särkee Hän piirimme koetellakseen meitä jälleen ja karkoittaakseen meidät jälleen rannattomalle merelle — jälleen ovat myrskyt vinkuvat ja aurinko pistävä kuumuudellaan, ja suuri hätä on meillä oleva, mutta myös suuri rauha ja ilo hengessä.
Ihminen on niin heikko, niin pelkurimainen ja unhoittavainen! Hän huutaa häpeämättömässä sielussaan: Herra, ei täten, Herra, ei juuri nyt! Herra, minähän olen jo kärsinyt niin paljon.
Oi, Marie-Louise — minä, joka olen levännyt Hänen sylissään ja jota Hänen käsivartensa ovat kantaneet — minä, joka olen tuntenut Hänen sydämensä sanomattoman, pohjattoman rakkauden — kuinka pelottoman ja lujan minun tulisikaan olla. Ja minä pelkään kaikkea — minä pelkään toimeentuloani ja minä pelkään terveyttäni. Minä pelkään kaikkea — minä pelkään miestä, jolla on häijyt silmät, ja hevosta, joka nousee takajaloilleen kadulla. Minä parun ja huudan sydämeni lamauttavassa kauhussa: Anna minun olla onnellinen vielä, Herra, vain hetkinen vielä!
Ruumiini on särjetty ruoko, sydämeni on tuskan asumus, mutta henki minussa voi aina ja sen tulee aina huutaa yli tuskien ja hälinän: Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun!
Oi, minä, joka olen tuntenut ja maistanut Hänen rakkautensa sanomattomia, ihmeellisiä salaisuuksia — kaikkea sielun salattua iloa, joista Hän on kieltänyt meitä puhumasta ja ilmaisemasta kenellekään — minä olen pelkuri, minä olen heikko — minä säikyn ihmisiä. Olen vaha maailman käsissä: jokainen käsi voi muovailla minua! Olen hauras korsi: jokainen tuuli taivuttaa minua. Mutta henkeni on iäisesti sidottu Hänen rakkautensa kallioon — olen Hänen nöyrä orjattarensa, ja Hänen suloisia kahleitansa en ole milloinkaan murtava — en ole milloinkaan kykenevä murtamaan.
Kaukaa etäisyyksistä ja tuntemattomista avaruuksista kuului äkkiä
Marie-Louise Almgrenin kirkas ja heleä ääni:
— Näetkö — kynttilä on palamaissaan loppuun — rukoile kanssani — kynttilä palaa loppuun!
Mutta Eurydiken oli tuulenviima jo nostanut pois avaruuksista ja syvyyksistä ja hän makasi polvillaan vuoteen vieressä:
— Oi, Herra Jeesus, jää Sinä luoksemme ja sydämeemme ja opeta meitä ajattelemaan, että elämämme ilta on joutumassa. Ole sinä kanssamme tiellä ja johdata meitä kotiin Sinun luoksesi.
Oi, Herra, Sinä kaikkein pyhin valo. Anna mieleni asua Sinun esikartanoissasi, että se riemuitsisi siitä loisteesta, joka Sinusta virtailee. Anna sen iankaikkisesti pysyä Sinussa, ja johda ja vie se pyhien enkelien yhteyteen.
Lupaukseesi vajoan, rakkauteesi sulaudun, veressäsi pelastun.
Herra — valo valossa — valo valosta — minä olen Sinun — iäisyydestä iäisyyteen — Sinun!
— Lue Raamatusta — Raamatusta.
— »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.
Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen sinun kanssasi, ja jos virtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos käyt tulen läpi, niin et sinä pala, eikä liekki sinua sytytä.
Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut, ja jokainen, joka elää ja uskoo minuun, hän ei kuole iankaikkisesti.»
Marie-Louise oli äkkiä noussut silmät kiinnitettyinä ristiinnaulitun kuvaan, ja huoneen läpi, avaruuksien läpi, Iäisen sydämelle asti tunkeutui hänen riemuitsevan uskonvarma äänensä:
— Herra! En päästä Sinua, jollet siunaa minua!
INHIMILLISTÄ, LIIAN INHIMILLISTÄ.
Sen huoneen viereisessä huoneessa, joka oli ollut oikeusneuvoksettaren makuuhuone, ja jossa Marie-Louise Almgrenin katoavainen tomumaja vielä lepäsi, hautausta odottaen — ja ylösnousemusta ja tuomiota odottaen — istui nyt kolme vanhaa naista kesäillan hiljaisuudessa.
Rosalie Pistolschiöld oli vanhalla paikallaan oikeusneuvoksen isossa nojatuolissa, pieneen kulmasohvaan painautuneena, pyöreän pöydän ääressä pöyhkeili suorana ja mustapukuisena pieni Emma Wigelstjerna, sillä välin kuin Eurydike Berg oli hiipinyt lepotuoliin, ja hänen raskaat, mustat silmänsä kuvastivat kesätaivasta, joka loisti sinisenä ja heleänä Nelosen valtavan pihan yläpuolella, jossa juustot ja sillitynnyrit tuoksuivat rankaisematta ja häiriintymättä, ja josta kaikui katunaisten äänekäs, julkea nauru, katunaisten, jotka ajankulukseen liehittelivät tai antoivat ajuri Olssonin liehitellä itseään alhaalla tallinkäytävässä.
Näissä huoneissa ei Marie-Louise Almgren enää milloinkaan oleskele eikä kulje — näitten huonekalujen parissa, jotka ovat läpi elämän häntä seuranneet, ei hänen suora, siro olentonsa enää milloinkaan liikuskele — ei enää milloinkaan. Ne seisoivat nyt surevina, tyhjinä ja avuttomina, kuin vanhat uskotut palvelijat valmiina vanhuudessaan ja turvattomuudessaan häädettäviksi ulkona pauhaavan, myrskyävän elämänmeren tuuliin ja aaltoihin.
Huomenna pitäisi olla hautajaiset — maallinen todistus, virallinen vahvistus siitä, että niitten omistajatar on vaeltanut siihen maailmaan, jonne ihmisen täytyy mennä ilman muuta omaisuutta kuin omat tekonsa: täytetyt velvollisuudet — harha-askelet, rikokset ja ansiot.
Niinollen oli Marie-Louise Almgren poissa — poissa Nelosen lintuhäkistä — ja kuten hätääntyneet, pienet häkkilinnut istuivat nämä kolme vanhusta kokoonkyyristyneinä ja värjöttävinä, laulamatta ja äänettöminä — liikkumattomina — käsittämättömään vajonneina, vieläkin kiehdottuina ja lamautettuina sen vallan taikapiirissä, jonka herruudesta ihmislasten yli musta arkku viereisessä huoneessa oli raskaimpana, katkerimpana ja kouraantuntuvimpana todistuskappaleena.
Pohjattomassa armossaan ja laupeudessaan on Meidän Taivaallinen Isämme määrännyt niin viisaasti, että vain rikkaat tai sangen vahvat voivat jakamattomasti ja häiriintymättä omistautua rakastetun olennon poismenon aiheuttamalle surulle.
Kuolema ei muodostu miksikään tuskan mysteerioksi, ei miksikään hengellisen tutkistelun levoksi: useimmille ihmislapsille se on käytännöllistä huolehtimista ja taloudellisia huolia, jotka viivyttelemättä karkoittavat sielun kuolinhuoneen pyhätöstä hätyyttääkseen sen edelleen heti maailman turhille teille — sen turuille ja toreille — puoteihin ja virastoihin.
Kuolema antaa vain uusia tehtäviä: syvä ote kuluneeseen kukkaroparkaan, säästettyjen pennien viimeiset rippeet, jotka haihtuvat olemattomiin, tai viimeiset muistot menneestä hyvinvoinnista ja menneestä rakkaudesta, jotka päätyvät panttilainastoon tai antiikkikauppiaalle — ellei ole turvauduttava kerjuumatkaan parempiosaisten omaisten ja ystävien luo.
Ja kun hautaus on ohi ja multa peittää arkun, ja laskut on maksettu ja kaavakkeet täytetty, silloin on useimmin jäljellä vain suuri väsymys ja huojennus siitä, että jotakin erikoisen vaivalloista on tullut tehdyksi. Ja kiihkeä tuska on kuihtunut paljon ennemmin kuin seppeleitten kukat haudalla.
Se syntyi katoavaisuudesta — se kuoli katoavaisuudessa.
Nelosen lintuhäkissä oli kaksi, jotka olivat saaneet kantaa ulkonaisen todellisuuden ja maailmanelämän raskaat velvoitukset näinä päivinä: Rosalie Pistolschiöld ja Emma Wigelstjerna.
Edellisen lujaa sydäntä ei ajallisuuden vaivannäkö ollut hetkeksikään pystynyt hämmentämään, turmelemaan tai huumaamaan. Hänen uskollisessa sankarisydämessään puhkesi tuskan jaloon ruusupuuhun päivin ja öin uusia vesoja ja uusia lehtiä, uusia nuppuja ja uusia kukkia. Hetkeksikään hän ei unohtanut, että vuosikymmenien aikainen, niin, koko hänen elämänsä ainoa ystävä ja luotettu oli poissa, ainaiseksi poissa. Ei koskaan enää hän saisi kuulla Marie-Louise Almgrenin kirkasta, viisasta ääntä — ei koskaan, koskaan kohdata loistavien, akvamariininsinisien silmien puhdistavan, kohottavan lempeätä katsetta, eivät he kaksi saisi enää koskaan uskoa toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan — he kaksi, jotka niin hyvin ymmärsivät toisiaan — he, jotka suopea ja armelias kohtalo armoitetulla hetkellä oli johtanut yhteen molemminpuoliseksi lohdutukseksi, molemminpuoliseksi tueksi läpi vuosikymmenien.
Pistoolin uljas, luja soturinsydän oli rakastanut Marie-Louise Almgrenia. Koko olemuksellaan hän oli omaksunut tämän ainoan ystävänsä, tämän ainoan luotettunsa. Hän oli lahjoittanut hänelle uhittelevan sydämensä kaikki salaiset rikkaudet. Karkean, tuiman pinnan alle kätki Rosalie Pistolschiöld rajattoman hellyyden, verevän, alkuperäisen ihmisluonnon kyvyn rakastaa ja omaksua ja kasvaa kiinni toiseen olentoon — ja ketään toista maallista olentoa kohtaan ei hän ollutkaan sellaisia tunteita tuntenut ennen, ei milloinkaan uhrannut ropoakaan ylpeän, urhokkaan sydämensä rikkaudesta. Ja ehkäpä hän oli niin itsetiedottomasti antanut, että hän nyt vasta käsitti, kuinka hän oli Marie-Louisea rakastanut.
Pistooli kärsi ja tuskitteli, ja hänen sydäntään särki, ja se oli raskas ja katkera kuin koiruoho, ja tuska repi ja raastoi hänen vahvan, alkuperäisen, rajun luontonsa jokaista hermoa ja säiettä.
Hänen toinen minänsä oli temmattu hänestä — jäsen oli reväisty elävänä hänen ruumiistaan, ja sielullisen leikkauksen koko karkean tuskan kestäessä kärsi koko hänen olentonsa ensi kertaa rajattomasti, hurjasti.
Sola et vidua — leski, yksinäinen ja hyljätty hän oli. Poismenneessä ystävässä hän oli kadottanut kaiken maallisen rakkaan, ja hänen tuskassaan kärsi ja suri nyt koko hänen inhimillisen olemuksensa keskitetty, kärsimyksen, uskollisesti muistavan, alati uudesti synnyttävän surun ja kaipauksen kyky ja voima.
Mitä nainen saa ja voi kärsiä puolison ja lapsen kuolinvuoteella, koko sen jättiläismäisen tunteitten sarjan koki hän kaikessa sen alkuperäisessä rajuudessa ensi kertaa Marie-Louisen ruumiin ääressä.
Ja niin syvästi inhimillinen oli tämä tuska, niin syvästi inhimillinen oli Rosalie Pistolschiöld, että tämänkin rajattoman surun täytyi synnyttää katkeruutta, kiukkua, vihaa toista maallista olentoa kohtaan, jota hänen sydämensä syytti, ylenkatsoi, halveksi ja moitti siksi, että se ei ollut yhtä uskollinen surussa, yhtä syvä kärsimyksessä, yhtä palava kaipauksessa kuin hän.
Tämä toinen olento oli Eurydike Berg. Miksi ei Eurydike ollut kutsunut
Rosalieta kuolevan ystävän rinnalle?
Se oli mustasukkaisuuden tuskaa siitä, että joku toinen ei ollut päästänyt häntä rakastetun luo. Se oli kaksiteräistä mustasukkaisuutta: Eikö Marie-Louise todellakaan ollut kaivannut häntä? Minkätähden — millä oikeudella Eurydike Berg oli tunkeutunut heidän kahden väliin — puun ja kuoren väliin? Miksi Marie-Louise ei ollut saanut vetää viimeistä henkäystään hänen sylissään?
Minkätähden oli häneltä sekin lohdutus riistetty?
Mutta vieläkin syvemmälle, vieläkin ongelmallisemmalle sielullisen elämän alalle olivat hänen vihamieliset tunteensa Eurydikeä kohtaan vieneet hänet näinä vuorokausina.
Eurydikehän ei surrut Marie-Louisea.
Hän ei surrut kuollutta — hän ei kärsinyt, ei tuskitellut eikä itkenyt sydämessään kaikkia kaipauksen ja tyhjyyden jäytäviä tuskia, ei tyhjentänyt pohjasakkaa myöten tätä katkeruuden myrkytetyintä juomaa: Marie-Louise on kuollut.
Sillä Rosalie Pistolschiöld ei ymmärtänyt Herran nöyrää palvelijatarta, ei ymmärtänyt sitä olentoa, jonka kanssa hän kohta kaksi vuosikymmentä oli jakanut hyvän ja pahan. Ja määrätyltä näkökannalta katsoen oli hän oikeassa tässä sydämensä rajussa, myrskyisessä syytöksessään:
Sinähän et sure!
Ei, Eurydike ei surrut maallisessa mielessä. Ja miksi pitäisi Eurydike Bergin surra kyynelin ja valituksin ja turhin tuskin ja hillittömän katkerana?
Hänellähän oli maailmassa olemassa vain kaksi käsitettä: »Jumala» ja »kuolematon sieluni», josta hänen oli vastattava Hänen edessään.
Tällä pehmeällä, taipuisalla vahalla, joka valitti, että jokainen tahto ulkomaailmassa saattoi painaa leimansa siihen, tällä sielulla oli myös vahan salaperäinen uskottomuus ja kyky heti haihduttaa pois jokainen vaikutus, jokainen jälki, jonka vieras käsi oli siihen pannut.
Mutta tämä uskottomuus ei myös koskaan ollut sitä kehnon ihmiseläimen itsekästä ja julmaa tietoisuutta, että vain sen omalla kärsimyksellä oli jotakin todellista merkitystä. Se ei ollut itsekkään maailmanihmisen Jumalan tuomitsemaa ja erikoisen vihaamaa, tyhjää erämaan kuivuutta: perkeleellistä kykenemättömyyttä ottamaan osaa toisen olennon tuskaan — kivisydämisen tarkoituksetonta ja epäinhimillistä kovuutta.
Ei, se oli todella Jumalalle antautuneen ihmissielun täydellistä alistuvaisuutta Taivaallisen Isän tahtoon, jonka Eurydike Berg oli voittanut kärsimyksissä ja tuskissa, jotka olivat olleet ainakin yhtä katkerat kuin ne, jotka nyt ensi kertaa lävistivät ja polttivat Rosalie Pistolschiöldin olemuksen jokaisessa säikeessä.
Mitä merkitsi enää kuolema maallisena suruna Ramsjöbergin tyttärelle, Ehrencreutzien jälkeläiselle, hänelle, joka oli nähnyt puolison ja lapset hukkuvan silmäinsä alla, ja jonka vieraat kädet olivat pelastaneet ja nostaneet veneeseen kuin kuolleen ja elottoman esineen — hän joka oli tuijottanut näkymaailman arvoitusten pohjalle ja niiden kautta, ja sormillaan koskettanut kuoleman portteja ja lyönyt otsansa verille sen järkkymättömiin kuparisalpoihin.
Kuinka voisi Eurydike Berg surra kuolemaa tai kuollutta — hän, joka hengessä oli jo kuollut katoavaiselle varjojen maailmalle ja jota suuren, toiselta puolen tulevan aamuruskon valo kokonaan valaisi.
Hurskaan ja hyvän sairaanhoitajattaren lailla hän oli istunut ystävättärensä kuolinvuoteen ääressä, armahtavaisena ja hellänä ja täynnä lohdutusta.
Hänhän oli yksinkertaisesti ollut pieni taivaallinen kätilö, valvoessaan siinä yöllä taistellen ja synnytystuskiin osaaottaen: olihan kysymyksessä ihmissielun päästäminen raihnaan maallisen ruumiin kohdusta ja sen laskeminen pelastettuna ja vapaana odottavien enkelien käsiin.
Ja hänhän oli täyttänyt tämän Herralta saamansa tehtävän, ja hänhän tiesi, että Marie-Louise Almgrenin synnit olivat anteeksisaadut ja hänen sielunsa pesty Vapahtajan Veressä ja että se nyt kiiti enkeliparvien ja valomaailmojen läpi Iäisen yhteyteen.
Marie-Louise Almgren oli autuaitten joukossa — Marie-Louise Almgren oli onnellisesti saanut jättää maallisen varjoelämän arvottoman ja raihnaan tomumajan.
Eikö olisi ollut tarkoituksetonta, rajatonta mielettömyyttä antaa omien, pienten, maisten harrastustensa ja kaipauksen ja tyhjyyden ja katkeruuden tunteittensa vaimentaa Jeesuksen Kristuksen ääntä, vapahduksen evankeliumia, autuuden sanomaa:
»Minä elän, ja te saatte myös elää.»
Mikä järjetön hullu olisikaan se olento, joka surisi repaleisen ja särjetyn kotelon jätteitä, perhosen noustua valkoisena ja loistavana pilviä kohti.
Kuolema, missä on otasi ja sinä, kuoleman valtakunta, missä on voittosi!
Pistooli käänsi katseensa huonosti salatulla ja voimakkaalla vastenmielisyydellä Eurydikestä kiinnittääkseen raskaan, tumman katseensa mieltymystä ja anteeksipyyntöä ilmaisten pieneen, totiseen ja hyvin huolestuneen näköiseen Emma Wigelstjernaan.
Kuinka toisenlaisena hän olikaan näyttäytynyt — kuinka väärin olikaan
Rosalie arvostellut häntä näinä vuosina!
Hän oli todella surrut serkkuaan.
Niin, tietysti oli pieni nainen omalla tavallaan surrut Marie-Louisen äkillistä poismenoa — omalla tavallaan ja kykynsä mukaan — mutta sellaisista syistä, joita Rosalie Pistolschiöld ei koskaan voinut aavistaa eikä ymmärtää. Emma Wigelstjerna pelkäsi kuolemaa kuin pelkurimainen ja tietämätön ihminen, kuin villi ja lapsi. Koko hänen pienessä kuivassa olennossaan ei ollut ainuttakaan atoomia, joka ei tahtonut elää — mistä hinnasta tahansa ja kaikilla tavoilla — ja hänen läheisyyteensä oli nyt jälleen Kuolema, salaperäinen, kutsumaton, häikäilemätön vieras iskenyt. Kuolema oli jotakin inhoittavaa ja häpeämätöntä, mahti, josta pikku Emmalla ei ollut vähäisintäkään henkistä käsitystä — kuolema oli kuin murhamies tai varas, järkiperäisen ja sivistyneen yhteiskunnan verivihollinen, jota vastaan lääkärit ja poliisit käyvät lakkaamatonta kamppailua suojellakseen kunnollisia ja kunniallisia, rauhallisia kansalaisia.
Ja mikäli hän pelkäsi kuolemaa, sikäli hän suri oikeusneuvoksettaren poismenoa. Marie-Louisen kuolemahan oli yksinkertaisesti peitelty uhkaus kunniallisen ja kunnollisen pikku Emma Wigelstjernan porvarillista ja erittäin vankkaa olemassaoloa kohtaan — kuolema oli kamala ja julkea jätkä, joka aivan odottamatta tyrkkää sinut alas katukäytävältä nenällesi katuojaan, kesken kaiken, kulkiessasi siivosti ja kiltisti kauniissa päivänpaisteessa.
Niin; pikku Emman oli yksinkertaisesti mahdoton sanoin selittää tai kuvailla itselleen sitä kuulumatonta inhoa ja voimakasta kuolemankauhua, joka täytti koko hänen olemuksensa.
Mutta samalla kuin hänen oikea kätensä nyt tottuneesti ja ikäänkuin hajamielisesti siveli pari kertaa suurta ja hyvinhoidettua nenää, pisti vasen käsi ketterästi pari piparmynttipastillia ohuiden, suippojen huulien taakse. Pikku Emma söi näinä päivinä Extra strongia kuin hevonen kauroja, niin että pikku naisen vatsassa nipisteli ja naukui sangen levottomuutta herättävällä ja kiusallisella tavalla — söi ja kärsi jo siitä asti kuin hän heräsi aamulla nukahtamiseen saakka illalla piparmynttipastilli kielellään. Extra strongin pitäisi olla jotakin aivan erikoista bakteerien tappamisessa, oli kauppa-apulainen vakuuttanut Lännen sekatavarakaupassa kulmauksessa. Ja silloinhan — — —.
Mutta kaiken tämän hädän ja vastenmielisyyden, kauhun ja pelästyksen ilmaisi hyvinkasvatettu ja moitteeton pikku Emma Wigelstjerna hiljaisin kyynelin, haikein ilmein ja syvin huokauksin hänen huultensa kuiskiessa: rakas pieni, rakastettu Marie-Louise — oi, että Marie-Louisen piti meidät jättää — Herra antoi ja Herra otti — niin, Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. — Pieniä, kaihoisia huudahduksia ja mietekatkelmia, jotka eivät koskaan edes sisältäneet vihattua sanaa kuolema. Ja yhä uudelleen ja uudelleen saattoi hän sanoa kaikkein murtuneimman tuskallisin ilmein: Ajatteles, että Marie-Louise todella on jättänyt meidät — pieni, tukahdutettu, surunpainama, uikuttava ääni, joka hänen sisimmässään kuului mielipuoleksi pelästyneen lapsen raikuvan hurjana huutona: entäs jos minunkin täytyy kuolla — entäs jos minä ehkä kuolen — apua, apua!
Yhtä sokea kuin viisas, yhtä julma kuin armelias »luonto» oli vastapainoksi tälle hurjalle pelolle ja nimettömälle kauhulle antanut uskolliselle tyttärelleen vastalahjana kaksi suurta lohdun- ja ilonaihetta, joita ilman pikku Emman pelko ja hätä olisivat vieneet hänet mielipuolisuuden partaille.
Hän se oli pääasiallisesti saanut huolehtia kuolemantapauksen käytännöllisistä ja yhteiskunnallisista seurauksista. Pikku Emma sai sanattoman Rosalien seuraamana vaeltaa puodeissa tilaamassa arkun ja seppelet ja kaikki kuoleman ja surun ulkonaiset merkit ja koristeet — puuha, joka salaisesti antoi hänelle tuhansia ilonaiheita ja ajanvietemahdollisuuksia sen valtavan voimantunteen lisäksi, joka täytti hänet sillä tietoisuudella, että hänpä se maksoi etukäteen kaikki nämä menot — etuanteina, jotka kaikki olivat salaisia kiinnityksiä Marie-Louisen huonekaluihin — käsipantteina siitä, että hän oli ottava haltuunsa oikeusneuvoksettaren huoneet — hän, eikä tuo tyhmä, näivettynyt rouva Almgren, saisi Marie-Louisen kauneimmat ja kalleimmat huonekalut.
Ja täydennykseksi ja seuraksi tälle ilolle saattoi pikku Emma mielikuvituksessaan hiljaa ja itsekseen haaveilla siitä, kuinka hän tulee siellä järjestelemään — luonnollisesti sitten kun on perusteellisesti pesty ja tuuletettu, niin että kaikki nuo hirveät, iljettävät basillit ovat kuolleet, oikein perusteellisesti kuolleet — yleispuhdistus ja suursiivous, jonka luonnollisesti Marie-Louisen kuolinpesä on saava maksaa.
Runsas piparmynttiravinto — tai joku helvetin piruista olisi tietävä ehkä sanonut — nipisti samassa niin kovasti pikku Emma Wigelstjernan sisuksissa, että hänen kasvonsa miltei vääntyivät tuskasta ja hyvän, jalon ja hämäräsilmäisen Rosalien täytyi sanoa hänelle jotakin lohdutukseksi — sanoja, jotka samalla olivat pelkkää palavaa moitetta sydämetöntä ja unhoittavaista Eurydike Bergiä kohtaan.
— Minäkin kärsin, pikku Emma — tiedän, kuinka vaikeata on, kun on todella rakastanut jotakin ihmistä.
Ja pikku Emma osasi vilpittömästi ja rehellisesti voihkaista vastauksen, joka oli todellisen tuskan läpitunkema:
— Oi, kuinka onkaan vaikeata, Rosalie — oi, Rosalie, se on kauheata — toisinaan en tiedä mihin joudunkaan.
Eurydike Berg oli äkkiä luonut suuren, syvän kaukokatseensa toisiin, kaukainen ja outo tuska sai hänen huulilleen äkkiä väreilemään raskasmielisen, tuskantäyteisen hymyn kuin surullisen enkelin, ja siitä maailmasta, josta heidän äänensä olivat hänet havahduttaneet, vastasi hän omien ajatustensa kysymyksiin:
— Niin, tiedätkö, Rosalie, sen pitäisi olla kristityn ihmisen suurin suru ja suurin ilo — ainakin minä niin luulen — nyt. Jospa olisi saanut elää täällä maan päällä Jeesuksen persoonallisessa läheisyydessä — jospa olisi saanut olla Maria Magdaleena — ja hän lankesi itkien polvilleen Hänen jalkainsa juureen, ja hän kasteli niitä kyynelillään ja pyyhki ne päänsä hiuksilla, ja hän suuteli Hänen jalkojaan ja voiteli niitä hajuvoiteella! — Kun ajattelee kaikkia turhanpäiväisiä kyyneliä, joita on itkenyt, jospa olisi saanut käyttää niitä täten — jospa olisi saanut koskettaa Hänen kalliita, rakkaita jäseniään — oi, olisin niin mielelläni kantanut kaikki Maria Magdaleenan surut ja synnit ja kaiken hänen häpeänsä sen autuuden takia — ja kukapa ei olisi tahtonut kantaa niitä ilolla sellaisen palkkion takia — onko olemassa kristittyä joka ei sitä tahtoisi?
Mutta sydämensä pohjasta sanoi pikku Emma nyt äänellä, jolle vatsannipistys oli antanut palavan vakuutuksen paatoksen:
— Hyi, sinua, Diken, sinä olet hirveä! Kuinka voit noin sanoa — Maria
Magdaleena!
— Kaikki hänen surunsa ja kaiken hänen häpeänsä — oi, niin kevyesti, niin kevyesti sen hetken autuuden rinnalla — niin, minä en milloinkaan uskaltaisi uneksia olevani Maria ja saavani istua Hänen jalkainsa juuressa kuulemassa Hänen sanojaan — kuinka uskaltaisi syntinen ihminen uneksia sellaista. Tiedättekö, Mauritius-saaren katolilainen pappi sanoi muuten jotakin, mikä mielestäni oli niin totta ja niin lohdullista — hän arveli, että Jeesus rakasti Mariaa enemmän kuin Marttaa vain siksi, että Maria oli heikompi ja tarvitsi Häntä enemmän — sentähden, että Hän oli tullut maailmaan parantamaan sairaita ja tukemaan heikkoja — mutta että Martta oli hänelle hengellisesti arvokkaampi, siksi että hän osasi rakastaa ja palvella Häntä, kantaessaan päivätyönsä painoa ja vaivoja — Martta oli hengellisesti vahva ja valittu — niin sanoi ainakin père Mathieu — Marian ollessa pieni, heikko ihmislapsi-parka kuten me muutkin — suitseva kynttilänsydän ja särjetty ruoko — — —.
Eurydiken äänessä oli jotakin raskasta ja kaukaista, joka hillitsi sanat Rosalien huulilla, jotakin, joka pani hänen vihansa väistymään, jotakin joka lamautti ja karkoitti pois kaikki ne moitteen ja katkeruuden sanat, jotka olivat hyökkäykseen valmiina hänen haavoitetussa ja kärsivässä sydämessään. Ja hänen täytyi sanoa mitä hän ei aikonut sanoa, äänellä, jolla ei olisi tahtonut, ja jonka lempeätä sointia hän vihasi:
— Diken rakas — jos ajattelemme Marie-Louisea — jos todella häntä ajattelemme — etkö luule, että hän oli sekä Martta että Maria — että Herramme täytyi häntä rakastaa — — — joskin — vaikka en luulekaan, että hän — niin, senhän sinä tiedät paremmin kuin minä — sinä, joka —.
Ääni petti ja hän käänsi katseensa pois.
— Rakas — oi, kuinka voitkaan olla varma — kuinka kaikki saammekaan olla varmat siitä, että Marie-Louise on omiensa luona Herrassa — niitten parissa, jotka saavat nähdä Hänen kasvonsa ja kantaa Hänen nimeään otsallaan — »eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse kynttilän valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa» — oi, kuinka siunattu ja ihana onkaan kuolema, Rosalie — oi, kuinka vahvaksi ja onnelliseksi tuleekaan sellaisen kuolinvuoteen ääressä kuin Marie-Louisen — jossa saa tietää, jossa todellakin saa tietää, että kaikki kauniit ja ihanat sanat ovat yhtä monta kaunista ja ihanaa totuutta — kun saa nähdä, että unelma on todellisuutta — että se mitä on toivonut ei ole kangastusta, vaan elävää elämää — me nimitämme sitä illaksi ja se onkin aamusarastuksen ensi säteilyä. — — Herra, kun epäilen, Herra, kun tulen heikoksi, anna minun vain muistaa kirkkauden heijastusta Marie-Louisen silmissä — anna minun muistaa tuulahdusta enkelten siivistä, heidän vilvoittaessaan hänen otsaansa.