Kyynelvirta vieri Rosalie Pistolschiöldin poskea pitkin — auvoisa, armahtava itku, johon kaikki hänen katkeruutensa suli ja katosi — nyyhkytyksetön itku — suvisen sateen kaltainen itku — uudensyntymisen pesu — anteeksiannon ja uudistumisen pesu hänen kiusatulle, surunsairaalle sydämelleen. Ja hän pystyi vain sammaltamaan jotakin, jonka piti olla anteeksiannon rukous ja sovituksen kädenojennus, mutta josta tuli vain puoleksi tukahdutettu kuiskaus:
— Diken — oi, Diken.
— Tiedätkö, kuinka hyvä hän oli — tiedätkö, mitä hän viimeisimmäksi muisti — josta hän uudelleen ja uudelleen muistutti minua — niin, Rosalie — kaikessa autuudessaan ja ilossaan, Herran läheisyyden tunnossa ajatteli hän vielä meitä muita: muista, että Clara Almgrenin pitää saada minun huonekaluni — muista, että annatte Clara Almgrenin ottaa haltuunsa minun huoneeni — että otatte hänet vastaan kuin sisaren minun tähteni — että autatte pientä isätöntä poikaa — että pidätte heidät luonanne — aina — ja autatte heitä — hän on suvun viimeinen — ehkäpä hän saa tulla Jumalan palvelijaksi kuten isoisänsä — ehkäpä hän saa tulla oikeamieliseksi välittäjäksi kuten setänsä —.
— Oi, kuinka hän saakaan olla varma siitä, että hänen tahtonsa täytetään — oi, Diken, kuinka tuleekaan olemaan hauskaa saada ottaa heidät vastaan.
Pikku Emma Wigelstjerna oli noussut puoliksi ja jälleen istuutunut. Hän oli käynyt suoraksi kuin hiilihanko, ja hänen suunsa oli rajattomassa tarmossa yhteenpuristettuna kuin bulldoggin puraisu saaliinsa kimpussa. Hänen lumikonsilmänsä leimahtelivat viheriäisinä ja pahansuopina, ja hänen äänensä leikkasi terävänä kuin partaveitsi surun painostaman huoneen hiljaisuutta:
— Anna anteeksi, kiltti Rosalie — mutta minullakin on ehkä sananen sanottavana — omasta mitättömästä puolestani — tässä asiassa. Onhan se sangen kaunista, mitä Diken sanoi — kuten kaikki mitä Diken sanoo, on aina hyvin kaunista — mutta en sentään usko, että Dikenillä olisi niin hirveän paljon ymmärrystä — niin eihän ole varmaa, että hän on ymmärtänyt Marie-Louisea. Ja joskin Marie-Louise olisi niin sanonut, on se tietenkin ollut kuumeessa — hänhän oli niin sairas ja heikko — enkä todella voi uskoa, että hän tiesi mitä sanoi — on aivan kuin ei hän ollenkaan olisi muistanut minua.
Pistoolin ääni oli kirkas ja levollinen kuin taistelukäsky ja läpitunkeva kuin torventoitotus:
— Mitä Emma oikein tarkoittaa — en ymmärrä mihin sinä tahdot tulla?
— Mihinkö minä tahdon tulla? En tahdo tulla mihinkään — tahdon vain saada sanotuksi, etten milloinkaan tule sallimaan minun oikeuksiani loukattavan.
— Sinun oikeuksiasi?
— Niin, minun oikeuksiani, pikku Rosalie — saat antaa anteeksi, eihän luonnollisesti ole paikallaan väitellä tästä nyt ja täällä — tahdon vain huomauttaa, että pikku Diken on ollut niin — uskallan todella sanoa niin ajattelematon, että on ruvennut puhumaan rakkaan Marie-Louisemme jälkeenjättämästä omaisuudesta ennenkuin hänet on edes haudattu — mutta koska kysymys kerran on vireillä, täytyy minun saada sanotuksi, että minulla on ennen Clara Almgrenia oikeus sekä huonekaluihin että huoneeseen.
— Mutta sinähän kuulit, mitä Diken sanoi.
— Ei, kuulepas nyt, kiltti pikku Rosalie — saat suoda anteeksi, mutta tunnenpa melkein halua nauraa — luuletko sinä, että yksikään tuomari maailmassa välittäisi Dikenin todistuksesta ja puheista — myöntänet kai kaikessa tapauksessa itsekin, ettei Dikenin pikku pää ole mikään — anteeksi, että sen sanon — erikoisen tunnettu järjestään tai selvyydestään tai arvostelukyvystään.
Eurydike Berg hymyili hiljaista ja kaukaista hymyään, hänen herkän, tuntehikkaan suunsa nytkähdellessä itkusta ja tuskasta. Mutta hänen surunsa ei johtunut suinkaan pikku Emman sanoista. Hän kärsi siksi, että tuntui kuin muurahaiset olisivat polttaneet ja pistelleet koko hänen ruumistaan, siksi että koko huone täyttyi äkkiä kuin mustasta noesta, että kaikki esineet ja huonekalut menettivät hohteensa ja värinsä, että ilma, jota he hengittivät, oli kuin hienoa, tukahduttavaa hiekkaa. Pahat, kadotetut henget olivat äkkiä tunkeutuneet jostakin Nelosen pieneen, turvalliseen, hyvään, puhtaaseen maailmaan.
Nyt oli Paratiisi menetetty — ainaiseksi menetetty! Suuri synti oli tehty — pahat voimat olivat tulleet. Tämä oli onnettomuus, jota hän oli odottanut. Marie-Louisen kuolema ei ollut ollut se suuri suru, jota hän niin kauan oli aavistanut. Nyt se oli tullut.
Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Rosalie ja pikku Emma sanoivat toisilleen. Hänen korvissaan soi ja suhisi, hänen silmiään hämärsi. Hän käsitti vain, että heitä odottivat suurimmat koettelemukset, että jotakin oli ainaiseksi kuollut ja poissa poismenneen ystävän keralla.
Nyt Marie-Louise oli kuollut — nyt oli »Nelonen» mennyttä.
Hän ei jaksanut kauempaa kuunnella heidän ääniään ja heidän sanansahan merkitsivät niin vähän — hänhän tiesi tuon hetken lyövän nyt juuri — ja sen rinnallahan oli kaikki muu merkityksetöntä.
Mutta kulmasohvassa istui totta totisesti pikku Emma ja polki jalkaansa, kaikkein ihanimpien ja täysipainoisimpien kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojaan, joissa tällöin oli todellakin pahanhengen kiukkuista ja julmaa päättäväisyyttä:
— Sanon sinulle, Rosalie — etten anna teidän varastaa itseltäni — tahdon saada oikeuteni.
— Sinun oikeutesi on se huone, jonka olet saanut Marie-Louisen rukousten tähden — jonka me — Diken ja minä — annoimme sinun saada Marie-Louisen hyvyyden tähden — rakkautemme tähden häneen. Voit olla vakuutettu siitä, pieni kultanuppuni, että minä kyllä tiesin, minkä hengen lapsi sinä olit — ja sen sanon sinulle, pikku Emma, että jos poljet jalkaasi, ei kukaan välitä siitä — mutta jos aiot sitä jatkaa, otan ja vien sinut ulos — sanon sinulle, että olen tottunut käsittelemään vauhkoja hevosia, äkäisiä koiria ja häijyjä lapsia — ettäs sen tiedät. Mene nyt huoneeseesi ja häpeä, ja muista, että Marie-Louisen huoneissa saavat Clara Almgren ja hänen poikansa asua.
— Silloin minä menen poliisin luo!
— Sen voit tehdä — ja kysy samalla heiltä, ovatko he ennen nähneet paholaisen isoäitiä — mutta varo katsomasta itseäsi kuvastimessa, pikku Emma — ainakaan omassasi — se voisi mennä rikki, näetkös — ja kuvastimet ovat kalliita korjata.
Eurydike oli jo jättänyt huoneen. Hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtunut tässä pahuuden polttavassa, tomuisessa ilmassa, ja omassa huoneessaan lankesi hän hädissään vuoteen yläpuolella olevan ristiinnaulitun kuvan eteen yhdessä ainoassa tuskantäyteisessä huokauksessa:
Herra, armahda meitä! Herra, anna meille anteeksi!
Ja rukouksen ja tutkistelun kera väistyi myös kauhu ja pelästys hänen sielustaan vähitellen, ja hänen sydämessään kasvoi sisäinen varmuus siitä, että nyt oli suuren koettelemuksen hetki tullut — että nyt tahtoisi Kaikkivoipa koetella ja tutkia heidän sydämiään ja munaskuitaan — nyt oli suuri koetus edessä — suuri ratkaisu — Getsemanen vaatimus ja Golgatan kehoitushuuto: Ota ristisi ja seuraa minua! Nyt oli osattava uhrata kaikki, voittaakseen kaikki.
Uhrin hetki oli lyönyt. Herra kutsui omiansa jälleen taisteluun ja kärsimykseen. — Ja tuntikausia rukoili Eurydike Hänen vertavuotavan Poikansa kuvan edessä voimia ja kestävyyttä tekemään Hänen tahtonsa.
Mutta tänä iltana nukahti hän turvallisena ja levollisena ja onnellisena se rukous huulillaan, jonka hänen äitinsä oli hänelle lapsena opettanut:
Müde bin ich, geh' zur Ruh',
Schliesse beide Äuglein zu:
Vater, lass die Augen Dein
Über meinem Bette sein.
Hab' ich Unrecht heut gethan,
Sieh' es, lieber Gott nicht an,
Deine Gnad' und Jesu Blut
Macht ja allen Schaden gut.
Alle, die mir sind verwandt,
Gott, lass ruh'n in Deiner Hand.
Alle Menschen, gross und klein,
Sollen Dir befohlen sein.
Kranken Herzen sende Ruh',
Nasse Augen schliesse zu;
Lass' den Mond am Himmel stehn
Und die stille Welt besehn.
Ja juuri nukahtamisen hetkellä hän kuuli suhinan isänkodin vaahteranlatvoista, ja Ramsjöbergin suojelusenkelit ja autuaasti nukkuneitten esi-isien henget pitivät vartiota hänen yksinäisen vuoteensa ääressä ja täyttivät unen hetkinä hänen sielunsa Maailmojen Herran voimalla ja väkevyydellä, jotta hän arvokkaasti ja ylevästi voisi täyttää Hänen tahtonsa eikä olisi suvustaan huonontunut, vaan olisi yhtä voimakas kuin he, jotka karkotetulla aluksella olivat pelastaneet sielunsa ja joitten palavista ja urhoollisista sydämistä oli vielä jäljellä maallinen heijastus ja muisto kätkettynä hopearistiin hänen rinnallaan.
Mutta unessa oli hän olevinaan ensimmäisessä lastenhuoneessaan Ramsjöbergissä, pienessä päätyhuoneessa, jossa aurinko oli herättänyt hänet niin monena suloisena, aamuna hänen maatessaan hiljaa valveillaan pienessä vuoteessaan ja tuijottaessaan vaatimattomaan ristiin, joka riippui mademoiselle Berthen vuoteen yläpuolella, kuinka se loisti valkoisempana ja valkoisempana nousevassa päivänkoitossa. Unessa oli pieni huone ollut vallan tulvillaan päivänpaistetta ja äiti oli seisonut ikkunan edessä, mutta Eurydike ja Marie-Louise olivat olleet hänen pieniä lapsiaan, ja he olivat langenneet polvilleen pienissä yöpaidoissaan Ristiinnaulitun kuvan eteen, ja he olivat rukoilleet erään lastenhoitajan pienen laulun, jonka Eurydike jo aikoja sitten oli unohtanut elämässä, mutta joka nyt jälleen virkosi eloon hänen ja Marie-Louisen huulilla:
Plus on contredit mon amour,
Plus cet unique bien m'enflamme.
Que l'on n'afflige nuit et jour,
On ne peut l'ôter à mon âme.
Plus je souffrirai de douleur,
Plus il s'unira à mon coeur.
Ja Eurydike oli kääntynyt kiertääkseen käsivartensa Marie-Louisen kaulaan — oli ollut niin ihmeellisen auvoisaa omistaa sisar — mutta hänen vieressään olikin Rosalie Pistolschiöld ollut polvistuneena, ja kun hän hämmentyen etsi silmillään Marie-Louisea, huomasi hän, että huone oli täynnä pieniä, valkopukuisia lapsia — ja siellä olivat Baltzar Emanuel ja Signe Christinakin. Mutta nyt ei oltukaan enää Ramsjöbergin lastenhuoneessa, vaan matalassa, ahtaassa »aluksen» hytissä, ja oli kylmä syysyö, ja pienen katossa olevan naurisöljylampun valossa häämöitti lapsensynnyttäjän piirteet — kalpean ja väsyneen — ja lapsensynnyttäjä oli Eurydike Berg, ja rajaton ilo ja sanomaton auvo värisytti häntä, hänen miehensä näyttäessä hänelle lasta — hänen poikaansa.
Mutta se ei ollutkaan Baltzar Emanuel — se oli Sten Almgren.
Ja kyynelten virratessa poskille, ja sydämen jyskyttäessä hädästä heräsi Eurydike Berg, ja kesti joitakin hetkiä, ennenkuin hänelle selvisi missä hän oli. Mutta unessa oli hän ristinyt kätensä pienen, rinnallaan olevan hopearistin ympärille, ja kun hän tämän huomasi, täytti suuri ilo hänet äkkiä, ja suudellessaan sitä pimeässä, hän mutisi itsekseen uudelleen ja uudelleen runosäkeitä, jotka hän unesta muisti — jotka hän aivan äkkiä oli niin monien vuosien unhoituksen jälkeen muistanut:
Plus que souffrirai de douleur,
Plus il s'unira à mon coeur.
HÄVITYKSEN MERKEISSÄ.
Spe modo vivitur et Sion angitur a Babylone.
Nunc tribulatio, tunc recreatio, sceptra coronae.
Kamariherra Ludvig Björnsköld oli tavoilleen uskollisena ollut kaupungissa yli vuosineljännesvaihteen ja istui tänä kauniina, lämpimänä heinäkuun päivänä ison kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jonka avonaisista, markiiseilla suojatuista ikkunoista hän saattoi nähdä Nybrovikenin lianvihreän veden ja saada pilkahduksen Skeppsholmenin ja Djurgårdenin tummasta keskikesän vihannuudesta.
Mutta ei Strandvägenin haloillalastatut jaalat, saarien vihreys tai raitiotievaunujen kilinä ja ratasten räminä kadulta saaneet minkäänlaista vastavaikutusta aikaan kamariherran silmissä tai korvissa, hänen hitaasti kääntäessään pienen, numeroilla täytetyn muistiinpanokirjan lehtiä.
Kapea, ohut vartalo oli moitteettomasti mustiin puettu. Varhain harmaantunut, suorajakauksinen ja syntymästä asti harva tukka ei pystynyt peittämään sangen huomattavaa kaljupäisyyttä, ja istuessaan nyt siinä taaksepäin nojaten syvässä kirjoitustuolissaan, olisi syrjäinen katselija epäilemättä luullut häntä kuudenkymmenen korvilla olevaksi mieheksi. Ja kuitenkin täyttäisi kamariherra vasta tänä vuonna neljäkymmentäseitsemän, ja hänen vanhanmiehen ulkonäkönsä oli, kuten sekä samanaikaiset ystävät että kadehtijat usein olivat todenneet, synnynnäinen.
Kukaan hänen polvestaan ei ollut nähnyt häntä nuorena. Ludvig Björnsköldillä oli nuorena lakitieteen ylioppilaana Upsalassa ollut sama arvokas ja hillitty käytös, sama työssä ja numeroiden parissa vanhentuneen, ylhäisen kanslianeuvoksen ilme kuin nytkin. Hän ei ollut koskaan pillastunut, ei koskaan häpäissyt itseään, hän oli aina ollut moitteeton, mutta oli samalla osannut varjella itseään pienimmästäkin velttouden, ikävyyden, viekastelun tai kiipeilyn pilkahduksestakin.
Ei, päinvastoin — hän oli ollut hyvä ja kunnioitettu toveri, joka alun pitäen oli saanut osakseen monien luottamuksen — joka oli auttanut hyvillä neuvoilla enemmän tai vähemmän vakavien rettelöiden ja ristiriitojen sattuessa ja joka jo oman polvensa ylioppilaitten keskuudessa oli tehnyt itsensä tunnetuksi välittäjän ja rauhanrakentajan ihanteena — henkilönä, joka pehmeimmällä kädellä ja pettämättömällä tahdikkuudella osasi selvittää kiusallisimpiakin tilanteita ja vakavimpiakin ikävyyksiä ja joka mielellään otti hoitaakseen sangen arkaluontoisia ja vaikeasti käsiteltäviä asioita.
Ludvig Björnsköld oli varhain ymmärtänyt herättää aikalaisissaan suurta arvonantoa ja hämmentämätöntä kunnioitusta ja vakiinnuttaa heissä kaikissa sen ihmisen menestykselle suuriarvoisen käsityksen ja luulon, että hän oli »tulevaisuuden mies», »henkilö, joka on pääsevä pitkälle».
Sentähden olikin herättänyt suurta huomiota ja hämmästystä, että hän aikaisin suoritetun hovioikeustutkinnon ja varatuomarinarvoa varten suoritettujen käräjätehtävien jälkeen ei ollutkaan mennyt hovioikeuteen, tuomarinuralle eikä mihinkään keskusvirastoon, vaan oli tyytynyt jäämään Tukholmaan jonkinmoiseksi »praktiseeraavaksi juristiksi» — asianajajahan oli vallan liian pahakaikuinen sana, jotta sitä olisi voitu käyttää niin säädyllisestä, hienosta ja moitteettomasta miehestä — sillä välin kuin hän helposti ja luontevasti vähitellen oli saanut haltuunsa isänsä, varatuomari Hjalmar Björnsköldin monet kummalliset ja yksityiset luottamustehtävät ja sihteerinvirat, niin että hänellä kolmenkymmenen ja neljänkymmenen iässä oli jo monia tuottavia asiamies-, toimitsija-, tilintarkastaja- ja johtokunnanjäsenyystoimia säätiöissä ja rahastoissa, vanhoissa, arvokkaissa yhtiöissä ja liikeyhtymissä sekä suuri praktiikka sekä suurten että pienten omaisuuksien omistajain neuvonantajana. — Sillä kamariherra ei suinkaan väheksynyt vähätuloisia asiakkaita eikä vähäisiä tulolähteitä: juriidinen neuvo, pesäluettelo jonkun vanhan herran tai naisen parikymmentuhantisen pääoman pesässä antoi myöskin varman palkkionsa. Hänen avioliittonsa yhteydessä ent. maaherra ja ensimmäisen hovimarsalkan von Wernerin ainoan tyttären kanssa hankittu kamariherranarvo oli vahvistanut ulkomaailmalle kumoamattomasti sen tosiasian, että Ludvig Björnsköld oli »homme arrivé», samalla kun ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt vähimmässäkään määrässä tehdä häntä epäilyksen alaiseksi tai syyttää hänen olevan kiipeilijän, onnenonkijan tai kylmän, häikäilemättömän maailmanorjan.
Päinvastoin, vanhempien ja samanaikaisten toverien piirissä, joista ei kyennyt intohimottoman viisaasti ja hienovaistoisesti tajuamaan sitä yhteiskunnallista ja taloudellista mullistusta, jonka läpi ruotsalainen yhteiskunta kaikessa hiljaisuudessa parastaikaa kävi, oli alusta pitäen ollut se tietoisuus, että Ludvig Björnsköld oli ollut vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä, niin, suorastaan melkein sielullisesti liian ylhäinen halutakseen heittäytyä ankaralle ja kovalle virkamiesuralle, vaan oli tahtonut mieluummin vaatimattomammissa paikoissa ja enemmän syrjässä käyttää eittämättömiä ja harvinaisia lahjojaan.
Ainoa todella »julkinen» tehtävä, jonka hän oli ottanut vastaan, oli sekin aikaisin saatu kaupungin valtuusmiestehtävä, sillä välin kuin yksityiset ja puolijulkiset tehtävät vuosittain olivat tulleet yhä lukuisammiksi ja tuottavammiksi. Hänen kamariherran arvonsa ja hänen asemansa ent. maaherra von Wernerin vävynä ja perillisenä oli tehnyt hänestä useitten suurtilanomistajien ja tehtaanpatruunain luotetun »homme d'affaires'in», samalla kuin hänen asiamies-, hallituksenjäsenyys- ja tilintarkastajatehtävänsä kaikenlaisissa laitoksissa, hypoteekkikassoissa, henkivakuutusyhtiöissä ja muissa yrityksissä olivat tehneet hänestä verrattoman kiinnitysvälittäjän ja pääomainsijoittajan.
Vuosien vieriessä ja hänen ikätoveriensa niin vähitellen noustessa askelelta toiselle, palkkausasteelta toiselle virkavaltaisilla ja yhteiskunnallisilla Jaakopinportailla, oli kamariherra Björnsköld kaikessa hiljaisuudessa neljälläkymmenelläseitsemännellä ikävuodellaan mies, josta kaikki olivat vakuutetut, että hän on varakas, mutta josta kukaan ei aavistanut, että hän jo kauan sitten oli sivuuttanut senaikaisiin ruotsalaisiin olosuhteisiin nähden hämmästystäherättävän ensimmäisen miljoonan ja että hän pian oli saavuttanut toisenkin.
Mutta kulissien takana kyllä yksi ja toinen tajusi hänen mahtinsa ja merkityksensä ja koetti saada omiin yrityksiinsä ja harrastuksiinsa hänen korkeasti kunnioitetun nimensä tai hänen kallisarvoisen työkumppanuutensa, ja niin hyvin hän oli luovaillut tässä kovassa ja vihamielisessä, juorunhaluisessa ja kateellisessa maailmassa, että tästä huolimatta yleisenä mielipiteenä yhtäkaikki oli se, että Ludvig Björnsköld oli harvinaisen hieno ja viisas ja virheetön ja vaatimaton ja miellyttävä ihminen, erikoisen tunnollinen ja luotettava auttaja, neuvonantaja ja välittäjä. Ja näkyvänä ilmaisuna siitä luottamuksesta, jota hän antoi ja sai, oli hän vuosi tätä ennen monien muokkaamisten jälkeen suostunut vastaanottamaan ensimmäisen kamarin jäsenyyden, vaikkei hän millään muotoa ollutkaan puolueihminen, joskohta hänen mielipiteensä pohjaltaan — sehän hänen täytyi luottamuksellisesti myöntää — täydellisesti sopivat yhteen…
Niin — kenen ja minkä kanssa — niin, hän ei tietenkään koskaan lausunut julki senkaltaista — siihen oli hän vallan liian varovainen — mutta se, jonka kanssa hän puhui, erosi hänestä aina vakuutettuna siitä, että hän kyllä sisimmässään oli samaa mieltä juuri hänen kanssaan, joskin hänen asemansa, hänen vaatimattomuutensa, hänen rauhallisuutensa, hänen rajaton objektiivisuuden tunteensa, ja hänen monet arkaluontoiset ja monimutkaiset luottamustehtävänsä tekivät hänet haluttomaksi millään tavalla astumaan esiin ja avaamaan suutaan, kun hän kerran saattoi antaa paljon vakavampaa ja varmempaa apua kaikessa hiljaisuudessa kulissien takana.
Omistaen tämän syvän, varman vaiston Ludvig Björnsköld oli niinollen ennen viittäkymmentä täytettyään päässyt pitemmälle kuin hän milloinkaan oli uneksinut ja pitemmälle kuin useimmat hänen aikalaisistaan milloinkaan saattoivat aavistaa. Ja jos voisi sanoa, että hänellä jossakin asiassa on todella ollut huono onni, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin hän itse tietänyt, missä se huono onni oli: kamariherran surunlapsi oli ollut eräs vanha talo jättiläismäisine tontteineen, jota hän appi-isänsä oikullisten testamenttisäädösten tähden ei voinut sen mahdollisuuksien mukaan käyttää hyväkseen. Mutta koska hän kykeni hiljaisesti ja levollisesti odottamaan ja malttamaan mielensä, kyky, joka oli ollut yhtenä perussyynä hänen menestykseensä tässä elämässä, osasi hän hillitä ja salata surunsa: ihmisethän eivät voi iankaiken elää — ei edes vanhat naiset, vaikka toisinaan saattoikin siltä näyttää — ja tänä päivänä oli hän tyynellä mielin lukenut Stockholms Dagbladista pikku-uutisen leskirouva Marie-Louise Almgrenin hautauksesta.
Niin, nyt oli kaksi jäljellä. Jos aikaa kuluisikin, niin nousisihan kuitenkin Nelosen tontin arvo vuosittain.
Ludvig Björnsköld hymyili itsekseen hiljaista, leppoisaa hymyä ja pani pois pienen kirjan monine numeroineen: kymmenessä vuodessa olivat Malmberginkadun neljän ostotarjoukset huomattavasti kohonneet. Kukapa tietää, kuinka olisi laita kymmenen vuoden kuluttua. Ei mitään pahaa, jossa ei jotakin hyvää.
Ovelle koputettiin, ja mustapukuinen, pitsimyssyinen palvelijatar hiipi sisään:
— Siellä on eräs vanha nainen.
— Mitä hän tahtoo — kerjääkö hän?
— Ei, kamariherra — lieneekö ehkä hakemassa jotakin ritarihuone-eläkettä — hän mainitsi nimen, luulen, että se oli Himmelstjerna.
— Pyydä häntä tulemaan sisään, Lotten — ja ilmoita aamiainen kymmenen minuutin kuluessa!
— Hyvä on, kamariherra.
* * * * *
Ovesta purjehti hikisenä ja mustapukuisena pieni, siro nainen, joka kaikkein rakastettavin virnistys kuumenneilla kasvoillaan selitti olevansa neiti Emma Wigelstjerna.
Wigelstjerna — se hullu Fabian — kapteeni Thure, hullu hänkin — maltapas, nyt hän sen varmaan keksi — rouva Almgren oli ollut omaa sukua Wigelstjerna — pääsotakomisariuksen tytär.
— Millä voin palvella neitiä — aikani on hyvin vähissä — olkaa hyvä ja istukaa!
Vanha nainen istui ilmeisin, tuolin hienoudesta johtuvin mielihyvän tuntein kamariherran nojatuoliin vastapäätä kirjoituspöytää ja siloitteli hameensa kainosti ja totisena.
Hänessä on köyhän tuoksu, ajatteli kamariherra — varmaan ritarihuoneen eläkkeestä — ja kohteliain ilmein — kohteliaisuus kuului hänen ulkonaiseen esiintymiseensä, hän hymyili rohkaisevasti ja rakastettavasti.
— Nii-in, sanoi pieni nainen ja näytti hyvin päättäväiseltä ja varmalta ja vakavalta, olen Marie-Louise Almgrenin — oikeusneuvoksettaren — lähin sukulainen — kamariherra tietää — niin, hän otettiin meiltä nyt — Herra antoi ja Herra otti.
— Niin, minä näin sen — Herran tiet eivät ole meidän teitämme, neiti Wigelstjerna — kamariherra hymyili lempeästi ja taitavasti — millä saan palvella?
— Niin, olen tullut tänne pyytämään oikeutta — vain pyytämään yksinkertaista oikeutta.
Vanha nainen kiikutteli päätään edestakaisin sivullepäin ja niisti äänekkäästi ja uhkaavasti isoa nenäänsä.
— Saanko pyytää neiti Wigelstjernaa esittämään asian suoraan — neiti voi täysin luottaa — aikani on hyvin täpärällä — joka hetkeni on edeltäkäsin varattu.
— Niin, kamariherra tietää, että Marie-Louise Almgren-vainaja disponeerasi — (se oli hieno ja hyvä sana) — kahta huonetta Nelosessa.
— Kyllä, sen tiedän.
— Niin, nyt ne tahtovat ottaa ne minulta pois!
— Kutka ne?
— Rosalie Pistolschiöld ja Diken Berg.
Kamariherran ohuille, verettömille huulille tuli kova piirre. Hän muisti, kuinka hän vuosia sitten oli turhaan tarjonnut heille kokonaisen kerroksen eliniäksi toisessa talossa, jos he vain sovinnolla tahtoivat myöntyä Nelosta koskevan testamenttimääräyksen kumoamiseen. Pari itsepäistä ja yksinkertaista härkäpäätä naista, joita ajattelemasta ja tapaamasta hän oli välttynyt enemmän kuin yhteen vuosikymmeneen ja joilta hänen varaisäntänsä neljä kertaa vuodessa otti vuokran vastaan — henkilöitä, jotka todellakin olivat saaneet kirkas- ja selväjärkisen ihmisen sapen kiehumaan. Kamariherran ääni kävi kuivaksi, melkein töykeäksi:
— Niin, nimet ovat kyllä tutut — mutta minä en oikein ymmärrä neiti
Wigelstjernaa — tahtovatko ne ottaa huoneet teiltä?
— Kyllä, voiko kamariherra ajatella sellaista — ne tahtovat, että Clara
Almgren saisi ne.
— Clara Almgren — oliko oikeusneuvoksettarella tytär — sitä en saata muistaa.
Kamariherra tunsi kylläkin testamenttilisäykset ulkoa, mutta säännöllisenä ja huolellisena ihmisenä hän meni heti kassakaapilleen, avasi sen ja otti eräästä lokerosta esille käärön.
— Ei — Marie-Louisella ei ollut lapsia — ei kylläkään — ei, se on Marie-Louisen langon leski — se oli joku renttu, joka ryypiskeli ja kuoli Linköpingissä.
— En tunne.
Kamariherra luki: »Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, Marianne
Christina Eurydike Berg, o.s. Stellenius — Marie-Louise Almgren o.s.
Wigelstjerna — tässä ei ole muita.
— Ei — sitä en uskokaan — ja kumminkin ne tahtovat ottaa huoneet minulta joka tapauksessa.
— Missä neiti Wigelstjerna asuu?
— Missä minä muka asun — Nelosessa tietysti.
— Vai niin — missä siellä?
— Huoneistossa tietenkin — minähän sain Marie-Louiselta haltuuni pienen huoneen, jota hän ei lainkaan tarvinnut — hänellähän oli alkujaan kolme.
— Kas vain — koska se oli?
— Oi — siitä on kauan — luulen, että se oli vuonna kahdeksankymmentäkuusi — äitini kuoli Kristina Nilsson-onnettomuudessa.
Pikku Emma piti muutamia sekunteja nenäliinaa hienotunteisesti ja moitteettomasti silmiensä edessä, joka vielä enemmän esti häntä näkemästä ja vielä vähemmän ymmärtämästä tutkivaa, kamariherra Björnsköldin pienien kirkkaitten silmien selvää, miettivää katsetta.
— Vai niin — mitä neiti maksaa vuokraa?
— En minä maksa mitään vuokraa.
— Vai niin — vai ei — asuu ilmaiseksi — vai niin — ne eivät ole ottaneet minkäänlaista vuokraa!
— No, se vielä puuttuisi.
— Eikö neiti millään tavalla ole suorittanut minkäänlaista korvausta?
Pikku Emma melkein suuttui, kun tuollainen pikku seikka ilmeisesti saatettaisiin lukea heidän hyväkseen.
— Niin, olenhan minä ollut sangen ystävällinen heille — heillähän on aika ahtaat olot — ja minähän sain koko lailla periä isältäni — mutta ne tahtovat nyt, että Clara Almgren poikineen pääsisi sinne asumaan ja sehän ei voi olla oikein.
— Ei — siihen ei heillä ole oikeutta.
Kamariherran kasvot näyttivät umpimielisiltä ja miettiväisiltä.
— Heillä ei mitenkään voi olla oikeutta siihen — heillä ei ole oikeutta huoneistoon muuta kuin itseään varten.
— Niin, sitähän minä sanoin heille, ja he eivät tahtoneet uskoa minua!
Pikku Emman kasvot kirkastuivat voitonriemusta, kun ovelle koputettiin ja sitä raotettiin:
— Aamiainen on katettu, kamariherra!
— Niin, neiti Wigelstjerna saa suoda minulle anteeksi — minä tulen kyllä palaamaan asiaan.
— Mutta mitä minä sanon heille?
— Minä kyllä puhun itse heidän kanssaan.
— Kiitos, kiltti kamariherra — ja anteeksi, että olen vaivannut — mutta katsokaas, minun täytyi puhua tästä — oli niin epäoikeutettua —
— Hyvänen aika — oli vallan erinomaista, että neiti tuli — hyvästi!
Kamariherra Björnsköld söi tänä päivänä aamiaisensa aivan erikoisen levollisessa ja onnekkaassa mielentilassa ja antoi tarjota kahvin työhuoneessaan, jossa tavallista vahvempi ja hienompi aamiaissikari oli tämän hyväntuulen näkyvänä merkkinä.
Hyvä suunnitelma, hieno suunnitelma kypsyi kamariherran päässä, sitä punnittiin, harkittiin ja käänneltiin savupilvien kohotessa kattoon. Tässä oli joka tapauksessa pienoinen mahdollisuus, jota hyvällä onnella ja diplomaattisella tahdikkuudella saattoi käyttää hyväkseen.
Nyt aikoivat nuo kirotut mamsellit ilmeisesti antaa Almgrenin huoneet tuolle sukulaiselle: — heillähän ei ollut mitään oikeutta vuokrata huoneita — tai antaa niitä pois — huoneistoa saivat vain he käyttää, mutta ei kukaan muu. Jos hän nyt uudistaisi vanhan ehdotuksensa, että he saisivat toisen yhtä ison huoneiston, johon he voisivat ottaa rouva Almgrenin — sen rouvan he ilmeisesti haluavat saada, koska olivat niin riidelleet — korvaukseksi siitä, että suostuisivat julistamaan testamenttilisäyksen mitättömäksi. — Ei, ensin on paras uhata heitä — oikein säikyttää — ei ole mitään, jota vanhat naiset niin pelkäävät kuin lakia — oikeudenkäyntiä ja poliisia. Sehän oli yksinkertaisesti jo testamenttirikos, että he olivat pitäneet luonaan tuota vanhaa neitiä, joka haisi niin ummehtuneelta. — On parasta takoa silloin kuin rauta on kuuma.
Hänen on todella jäätävä kaupunkiin vielä pariksi päiväksi — tässähän on mahdollisuuksia. Niin, enemmän kuin mahdollisuuksia. Hän tunsi sen ilmassa, hän tiesi, että hän onnistuisi.
Kevyinä ja ilmavina kuin kamariherran ajatuksetkin liukuivat savupilvet ikkunasta loistavan sinisiin äärettömyyksiin. Ludvig Björnsköld oli nyt onnellinen mies. Hänen hyvinhoidetuilla, hienoilla vanhanmiehen kasvoillaan oli nautintorikkaan rauhan kevyt loiste: pulma, joka vuosikymmenien ajan oli kiusannut häntä, lähestyi äkkiä ja odottamatta ratkaisuaan. Riemun tunne melkein värisytti häntä: hän tunsi huumausta kärsivällisen odotuksen hitaasta, varmasta voittokulusta — intohimoisen kalastajan tunnetta sinä hetkenä, kun kala nykäisee koukussa.
Pikku Emma Wigelstjernakin oli tänä päivänä onnellinen, voitonriemuisa olento. Nelosen pienessä kyyhkyslakassa, joka lähes viikon oli ollut melkein sudenpentujen pesänä, hän ei kauemmin voinut pitää iloaan salassa. Hänen täytyi puhua Rosalielle ja Dikenille, vaikka he olivat sopineet keskenään, etteivät puhu sanaakaan toisilleen. Nyt heidän täytyi joka tapauksessa saada tietää, että hänellä oli ollut oikeus puolellaan — että hän saisi Marie-Louisen huoneet.
Hän tapasi heidät Eurydiken huoneessa, ja syvässä, valtavassa, huonekaluilla täytetyssä huoneessa, jossa Kristuskuvat puhuivat näkyvää kieltään, ja jossa ilma oli hiljainen ja puhdas lukemattomista rukouksista, hän seisoi kaikesta piittaamatta — lujana, voitonvarmana ja kovana aivan kuin Ludvig Björnsköld konsanaan.
— No, pikku Emma — sinä olet kuin takiainen — täytynee varmaan lakaista sinut pihalle — eikö ole mahdollista saada olla rauhassa.
— Sen tulette varmasti saamaan, rakas Rosalie, niin paljon kuin suinkin tahdotte, mutta pidin velvollisuutenani kertoa teille, että olen tänään ollut kamariherran luona ja puhunut hänelle — — —.
— Mitä tarkoitat?
— Niin, sitä tarkoitan, ja niin olen tehnyt, ja sanon teille, että hän sanoi minun olevan oikeassa — eikä teillä testamentin mukaan ole vähäisintäkään oikeutta sallia Clara Almgrenin asua täällä — ei — ja hän oli muuten ihastuttavan rakastettava — oi, niin hieno ja miellyttävä mies — ja niin aistikasta oli kaikki — tiedättekö, siellä oli hienon hieno nahkanojatuoli ja siihen hän pyysi minun istuutumaan: istukaa ja levätkää vähän, kiltti neiti Wigelstjerna, neiti näyttää olevan niin kuumeissaan, saako olla vähän mehua ja vettä — ja seinällä oli iso, kuningasta esittävä maalaus — ja hänen kirjoituspöydällään oli kuninkaan kabinettikuva, johon oli kirjoitettu Oskar — omakätinen nimikirjoitus — ja niin rakastettava hän oli, että kysyi, missä minä asuin ja kuinka viihdyin — se on oikea hoviherra se — ja kuningattaren valokuva myös nimikirjoituksineen — ja marmoriportaita ja matto messinkitankoineen ylös asti — ja hän sanoi, että hän tulee puhumaan teidän kanssanne — teillä ei ole minkäänlaista oikeutta määrätä Marie-Louisen huoneista — teillä ei ole mitään oikeutta pitää ketään asumassa täällä.
Pikku Emma syventyi jälleen kuvailemaan kamariherran asuntoa mykistyäkseen ja jäykistyäkseen äkkiä kokonaan Rosalie Pistolschiöldin vastauksesta:
— Niin, rakas Emma, ellei meillä ole oikeutta ottaa Clara Almgrenia asumaan tänne, niin totta totisesti ei meillä ole suurempaa oikeutta antaa sinun asua täällä.
— Mitä — Rosalie — tarkoittaa?
— Ei saa uhata — Rosalie-kulta — oi ei, ei — ei — ei aiheuttaa enempää pahaa — ei enää — Rosalie — Jumala ei siedä kaikkea tätä vihaa ja riitaa — Rosalie, pyydä häntä vain menemään.
— Mitä Rosalie oikein tarkoittaa?
— Voit mennä huoneeseesi ajattelemaan sitä hetkeksi — tule, menkäämme minun puolelleni, Diken.
— Hyvänen aika, hyvänen aika — en enää häiritse teitä.
Pikku Emma meni ulkonaisesti reippaana ja arvokkaana ovelle, samalla kuin pienoinen ajatus kasvoi hänen aivoissaan äkkiä lähenevän ukkospilven hirvittävällä nopeudella. Kun hänen kätensä oli ennättänyt ovenlukkoon, oli se jo aika isona ja raskaana hänen tietoisuudessaan, ja hän käänteli ja väänteli lukkoa saadakseen syyn jäämiseen ja selvityksen saamiseen.
Toisten vaikeneminen ärsytti ja kiusasi ja härnäsi häntä aivan erikoisesti — siinä oli jotakin luihua ja kavalaa — jotakin vihamielistä ja pahaenteistä — yksinkertaisesti jotakin uhkaavaa. Mutta pikku Emma ei totisesti ollut niitä, jotka ensi hädässä antautuvat, ja joka ei ainakaan voinut päästää käsistään tilaisuutta kiusoittavan vastauksen antamiseen Rosalie Pistolschiöldille:
— Niin, tahdon vain sanoa sinulle, pikku Rosalie, että kamariherra sanoi nimenomaan, että minä saan huoneet.
Ja tyytyväisenä valheeseensa ja vastaukseensa hän jätti oven raolleen saadakseen iloita Rosalien vastauksesta. Sitä ei tullutkaan, ja pikku Emman täytyi hitaasti ja vastahakoisesti painua pimeään ja hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Mutta huoneensa hiljaisuudessa kasvoi pikku Emman sydämessä suuri hätä:
— Mitä Rosalie oikeastaan oli tarkoittanut?
Hän ei tahtonut ajatella ajatusta loppuun — siinä oli jotakin mustaa ja ilkeätä ja likaista, joka oli ylen vastenmielistä, niin, jopa jäätävääkin. Ja hänen pienen mehiläissielunsa ajatukset vaihtuivat ja häntä alkoi kovasti kiusata ja surettaa Dikenin ja Rosalien rajaton julmuus ja pahuus: tämä äkillinen, selittämätön kiukku kilttiä, sävyisää pikku Emmaa kohtaan, joka niin arvoituksellisesti oli vallannut heidät Marie-Louisen kuoleman jälkeen — niin, eikä hän voinut liioin ymmärtää, kuinka Marie-Louise oli voinut olla niin sydämetön ja ajattelematon häntä kohtaan, että oli tahtonut jättää huoneet Clara Almgrenille.
Niin, eikö ollut aivan kuin koko maailma olisi liittoutunut häntä vastaan — molemmat hänen vanhat ystävänsä olivat pettäneet hänet — molemmat — kaikki tahtoivat tehdä hänelle pahaa — kaikki tahtoivat ajaa hänet ulos — ei kukaan ollut hyvä hänelle — ei kukaan — ei kukaan.
Pikku Emma alkoi itkeä hillittömästi hämärässä sohvannurkassaan — varmasti syvempiä ja todempia kyyneliä kuin koko elämässään. Hän tajusi äkkiä huimaavan tuskallisesti, kuin olisi hän pudonnut pohjattomiin syvyyksiin, oman sielullisen yksinäisyytensä — jäätävän kodittomuuden tunteen, jonka pohjalta nousi salaperäinen, vertahyydyttävä, arvoituksellinen kysymys:
Kuka olen ja miksi istun tässä ja itken aivan yksin pimeässä?
Hänen sydäntään kouristi. Entäpä, jos hän on tulemaisillaan sairaaksi!
Mitäpä, jos ne eivät tulekaan sisään kysymään hänen vointiaan. Totisesti, kun he olivat sairaina, meni hän heidän luokseen makeisineen — mutta he — ajoivat hänet ulos, kun hän oli sairas — melkein työnsivät hänet ovesta. — —
Nyt pikku Emma itki hillittömästi ja kuolemaan saakka epätoivoissaan.
Mutta Eurydike Bergin huoneessa loistivat kynttilät Kristuskuvien alle sytytettyinä, Rosalie Pistolschiöldin istuessa nurkkasohvassa etäisimmän ikkunan luona, jossa kierrekaihdin oli vielä alasvetämättä suojelevien kukkaruukkurivien eteen.
— Minun mielestäni Jumala on julma meitä kohtaan — minun mielestäni Hän on tarpeettoman kova — olemmeko sinun mielestäsi todella ansainneet tämän — tämänkin viimeisen?
— Oi, rakas Rosalie — mitäpä ihminen ei ansaitsisi? Katsos, ihminen on niin heikko ja unohtavainen, ettei hän koskaan muista, kuinka syntinen hän on — ei ole yleensä mitään, joka niin unohdetaan kuin omat synnit. Etkö koskaan ole tuntenut, että olemme aina Jumalan velallisia? Olemme synnin ja surun lapsia — mutta olemme ostetut ja lunastetut Hänen jumalallisen Poikansa veren kautta — rajattoman ja sanomattoman tuskan uhrin kautta. Etkö koskaan ole tuntenut ääretöntä Golgatan tuskaa — etkö koskaan ole kauhistunut ja vavissut ja tuntenut itseäsi särjetyksi tämän tuskan painon ja hillittömyyden alla. — Oi, tunnen sääriäni murskattavan ja jäseniäni raadeltavan — koko maailma on mustana varjona tämän tuskan alla — mutta tämä kaikkien rikosten rikos — häpeällisin, kauhistuttavin, sen antoi Hän tapahtua Pojalleen, jotta maailmalla, jotta jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus pelastukseen — sovitukseen — vapahdukseen — jotta sinulta ja minulta ja pikku Emmalta ei hetkeksikään puuttuisi kättä nojataksemme, ystävää johdattajaksemme.
Ajattelepas, että koko maailman koottu synti ja häpeä voidaan pestä puhtaaksi tämän veren yhdellä ainoalla pisaralla. Oletko koskaan käsittänyt sitä rajatonta ihmettä, joka Meidän Herramme Jeesus Kristus on? — Salli minun huutaa Sinun rajatonta armoasi — miksi Sinä et antanut minulle ääntä julistaakseni ja puhuakseni maailmalle — kaikelle kansalle?
Ylenmääräisessä liikutuksessaan Eurydike oli heittäytynyt rukousjakkaralle hopeakrusifiksin eteen yhä uudelleen ja uudelleen toistaen ristiinnaulitun pyhää nimeä sammaltelevin, uskonpalavin huulin. Pistoolin suun ja silmien ympärillä värähteli ja nyki, ja hän käänsi pois kasvonsa liikutuksen vallassa; rajaton ujous ja hellyys taistelivat hänen vaistomaisen uskonnollista hurmostilaa vierovan tunteensa kanssa, koko hänen karmean luonteensa puritaanisen vastenmielisyyden ja kiihtyneiden tunteitten epähienoa häpeämättömyyttä kohtaan tuntemansa vihan kanssa. Mutta hän hymyili hymyä, joka oli niin rakkauden täyttämää, niin tuskan painamaa, niin nöyryyden läpitunkemaa, että se vielä tuomiopäivänä muistetaan!
— Niin, rakkaani — minä olen kyllä niin kova ja kiivas, etten koskaan voi ymmärtää anteeksiantamuksen ihmettä — silmä silmästä ja hammas hampaasta, niin ajattelen — ja sitten olen tehnyt syntiä kuten esim. sinua kohtaan — ajatuksin ja tuntein — näinä päivinä — enkä ole edes sitä ajatellut — saatikka sitten surrut, vielä vähemmän katunut — mutta toisille mittaankin kukkuramitoin.
— Tiedätkö — kun palasin takaisin Ruotsiin — silloin — jäljestäpäin — silloin oli minulla tuska, joka mielestäni oli aivan liian julmaa ja kohtuutonta Herramme puolelta — ja se oli se, että olin tullut melkein sokeaksi ulkona merellä auringonpaisteessa — en voinut lukea — niin, tuskin nähdä — ja minähän olin rakastanut kaikkea kaunista maailmassa — minähän saatoin unohtaa surun kauniin kukkasen nähdessäni. Niin, se oli vaikeaa — mutta se opetti minua katsomaan itseeni — se opetti olemaan unohtamatta syntiä kauniin näköalan edessä — katsomaan itseeni joka päivä. Ja tiedätkö, siten sain nähdä paljon enemmän — ja sitten tulivat silmäni koko hyviksi — mutta ne eivät enää estä minua näkemästä sisimpään — ne eivät hämmennä.
— Mutta, Diken-pieni, sano minulle eräs asia — Jumalahan tietysti antoi meille järkemme, jotta käyttäisimme sitä: miten ajattelet ja uskot meidän nyt täytyvän tehdä. Ajattele joka tapauksessa, miten vaikeaksi Emma on tilanteen tehnyt — emme luonnollisesti voi ottaa Clara Almgrenia ja hänen poikaansa tänne — tuo Björnsköld on aivan oikeassa — ja kuinka hän voikaan rettelöidä kanssamme.
— Lupasin Marie-Louiselle, että pidämme huolen Clarasta ja pojasta — ja se lupaus minun tietysti on pidettävä.
— Niin, tietysti — mutta ellei meillä nyt ole laillista oikeutta ottaa häntä tänne?
— Niin, mutta olen luvannut huolehtia Clarasta ja pojasta!
Rosalie Pistolschiöldin sulkeutuneille kasvoille levisi väkinäisesti hiljainen, hellä hymy. Hänestä tuntui niin äärettömän koomilliselta, että Eurydike Berg huolehtisi Clara Almgrenista — sokea karitsan kaitsijana.
— Ja sinä käsität, että kun on luvannut jonkin asian, täytyy lupaus täyttää — muutenhan kadottaisi kaiken uskon itseensä.
— Niin — niin — mutta otaksu nyt, että on kuten hän sanoi — testamentti ei salli meidän ottaa häntä tänne asumaan: kuinka tahdot menetellä? Voit olla varma, että Ludvig Björnsköld tulee tänne poliisin kanssa ja häätää hänet ja ehkäpä meidätkin — siitä pojasta uskon mitä tahansa.
— Niin, silloin muutan.
— Muutatko sinä?
— Kyllä, sen teen.
Rosalie tajusi äkkiä, voimatta salata hämmästystään, että Eurydike Berg oli hänelle tuntematon olento — ihmeellisen rohkea ja päättäväinen olento — harvinaisen arkailematon ja tarmokas ihminen. Hän ymmärsi, että tällä lempeällä ja vienolla äänellä puhui järkähtämättömin vakavuus ja arkailemattomin päättäväisyys. Ja hän sai sanotuksi ensimmäisen vastaväitteen pikemmin saadakseen huoahtaa kuin itse omaksuen sen:
— Mutta onko sinulla todella varoja siihen — sehän maksaa paljon rahaa!
Eurydiken silmissä välähti ja sammui veitikkamainen ja ovela hymyn häive.
— Oi, sinä rakas — olen tuntenut, että jotakin tällaista tulee tapahtumaan — jo useita päiviä — niin olen ajatellut asian valmiiksi samalla kun kuulin pikku Emman ilmoituksen. Näetkös, se antiikkikauppias Janson on juossut täällä melkein joka päivä kuolemantapauksen jälkeen, ja hänhän tahtoo ostaa kaiken, mitä hän näkee, ja mitä jyrkemmin sanoo ei, sitä korkeampia hintoja hän tarjoo.
— Niin, mutta, Diken-pieni — tarvitaan paljon rahaa.
— Oi, tiedätkö, hän on tarjonnut minulle niin paljon, ettet ikinä voi uskoa. Tuosta pienestä kirjoituspöydästä esim. — sen on tehnyt eräs puuseppä, jonka nimi on Haupt ja joka eli Kustaa III aikana — siitä hän on tarjonnut minulle 500 kruunua.
— Viisi — sataa — kruunua.
— Niin kyllä — ja noista isoista, itäintialaisista maljakoista — tuhannen kruunua, Rosalie-pieni, ja hän alkoi sadalla. — Niin, tiedätkö, olen laskenut, että voisin kyllä saada huonekaluistani melkein kymmenentuhatta kruunua — ja kuitenkin jää minulle vuode ja kirjahylly ja pesupöytä jäljelle. — Niin, krusifiksejahan en milloinkaan myy.
— Onko todella mahdollista, että hän on tarjonnut viisisataa kruunua tuosta pienestä kirjoituspöydästä — mutta, Diken-pieni, ei hänellä ole varaa maksaa sitä — hänhän on niin kehnosti puettu — varo vain, ettei hän petkuta sinua!
— Ensin maksu, sitten tavarat!
Rosalie Pistolschiöld unohti sulasta suurien summien herättämästä hämmästyksestä kerrassaan ihmetellä Dikenin päättäväisyyttä ja rohkeutta. Niin, oikeastaan hänellä ei teoreettisesti ollut mitään muistutettavaa hänen ajatuksenjuoksuaan vastaan. Dikenhän oli luvannut — ja niinpä — —. Maailmallisesti katsoen sellaiselle Donquixote-luonteelle kuin Pistoolin — s.o. turmeltumattomalle ja moraalisesti terveelle luonteelle — ei Eurydike Bergin ajatuksenjuoksussa ja julkilausumassa päätöksessä sinänsä ollut mitään liioiteltua tai haaveellista. Koko Rosalien ensimmäinen epäilys koski nyt vain antiikkikauppias Jansonin vakavaraisuutta ja maksukykyä suorittaakseen käyvällä rahalla mielettömät lupauksensa ja tarjouksensa. Kummallakaan vanhalla naisellahan ei ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että antiikkikauppias Janson kerran myisi Eurydike Bergin pienen kirjoituspöydän tulevalle Ruotsin kuninkaalle ja että se lopettaisi päivänsä Tukholman linnassa.
Mutta Ramsjöbergin tytär ei mietiskellyt enää niin turhanpäiväisiä asioita kuin huonekalujen myyntiä ja rahasummien maksamisia:
— Näetkös, Rosalie, muitten virheitten ohessa on meillä ollut se virhe — ettemme ole koskaan valmistautuneet lähtemään täältä pois — olemme asuneet täällä kuin saisimme asua täällä ikuisesti — ja tämähän on vain telttamaja — tilapäinen lepopaikka matkan varrella — mitä ovat Ramsjöberg ja Sainte-Marie-aux-Magnolias ja Nelonen muuta kuin majapaikkoja — joihin mennään lepäämään yöksi tai pariksi — mutta niihin ei ole pysähdyttävä — sielun täytyy eteenpäin, sielu ei saa koskaan pysähtyä — korpivaellus luvattuun maahan, sitä on elämän oltava.
— Mutta näetkös, kun on sen unohtanut ja kuvittelee löytäneensä oikean kodin — kun on heittäytynyt lepoon ja unohtanut päämääränsä, silloin ojentaa Jumala kätensä ja panee suuren onnettomuuden tai vaikean valinnan ihmisen tielle ja sanoo: Muista päämäärää — valitse nyt.
Ja silloin on valittava — jäädäkö paikalleen ja kuolla maallisen asumuksen pirstaleiden alle, kun Hän kumminkin sen kerran murskaa — tai tarttuako Hänen käteensä ja kulkea eteenpäin läpi vaivojen, jotka eivät vaivoja olekaan, kunnes Hän ehkä suo uuden lepopaikan tai sallii päästä luoksensa kotiin.
Rosalie Pistolschiöld hymyili:
— Rakas ystävä — ei minulta ole täällä Nelosessa puuttunut koettelemuksia eikä kärsimyksiä eikä huolia. — Minun mielestäni on ollut kylliksi työtä ja vaivaa täällä elääksemme — ja tulematta aivan liiaksi poljetuiksi.
Mutta hymy syveni ja kävi katkerammaksi ja raskaammaksi Pistoolin huulilla, tunteitten noustessa yhä rajumpina hänen sydämeensä ja ajatusten yhä rauhattomampina kasvaessa ja vuorotellessa hänen aivoissaan.
Heräsi tuskallinen tietoisuus, katkera tunne siitä, kuinka käsittämätöntä ja vähäarvoista kaikki hänen uhrautuva työnsä Nelosen tulevaisuuden hyväksi oli ollut Eurydiken kaltaiselle luonteelle, ja kuinka merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi tämä vuosikymmenien työ kävisikään, jos tämä maailma nyt lyötäisiin pirstaksi ja luhistuisi kokoon.
Hän ei kuitenkaan voisi tuntea niinkuin Eurydike Berg. Hänelle eivät Refvelstan linna ja Rauhankadun koti tai Nelosen neitsytkammio olleet tilapäisiä asuntopaikkoja, telttamajoja, jotka pystytettiin yöksi purettaviksi aamulla liikkeelle lähtiessä, hänelle ne olivat olleet valtakuntia ja linnoituksia, joita piti puolustaa viimeiseen veripisaraan asti, ja joitten kadottaminen oli tappio ja nöyryytys ja häpeä — sielullisia alusmaita, joiden menettämistä hänen urhoollinen ja muistava sydämensä aina surisi ja tuskittelisi, ja joihin hän oli kiinnitetty kamppailun ja työn ja vuosikautisten huolehtimisien tuhansilla ja taas tuhansilla katkeamattomilla siteillä.
Ja hänen lahjomaton todellisuudentajunsa, hänen tämän maailman olemuksesta ja laadusta niin syvästi tietoinen sielunsa näki samassa edessään sen alastoman totuuden, ne pääsemättömät tosiasiat, jotka olivat Eurydike Bergin palavien ja värisevien sanojen takana. Hän näki Nelosen hävitetyt ja tyhjät huoneet, hän näki rakkaat huonekalut ja koruesineet, koko elämän läpi seuranneet toverit, kautta sukupolvien periytyneet, uskolliset palvelijat, jotka nyt vaelsivat vankeuteen ja alennukseen, panttilainastoon tai antiikkitavarainkauppaan. Hän näki niitten vaeltavan nälkäisinä ja kodittomina syyssateessa pitkin valaistuja katuja — hän näki aterian köyhyyden ja mustan kylmyyden jonkin vuokrakasarmin parissa huoneessa — hän tunsi nöyryytykset — hän kuuli pistosanat — hän punastui naurun kaikuessa.
Hän näki kaikki uhrin seuraukset, ja nähdessään ne selkeästi ja leppymättömästi ja asiallisesti, hän näki myös katkeran selvästi kuinka kevyeksi kaikki tämä kävisi hänen ystävälleen, kuinka rajattoman vähän Eurydike Berg ymmärsi ja tulisi ymmärtämään, mitä kärsimyksiä tämä uhri toisi Rosalie Pistolschiöldille, ja hän kuunteli melkein halveksien ystävättären sanoja:
— Niin, sinähän olet työn tehnyt, Rosalie — mutta me muut olemme eläneet kuin Gosenissa — mehän olemme eläneet itsellemme ja säästäneet itseämme ja olleet mukavuutta rakastavia. Mutta nyt tulee Jumala rajattomassa armossaan ja antaa meille päämäärän ja tehtävän — tilaisuuden lyhentää vähän syntivelkaamme: tässä köyhä leski poikineen — pitäkää huoli heistä.
Eurydike Bergin kasvoille syttyi syvä, kirkas valo, ja suuret, mustat silmät loistivat säteilevän kirkkaina ja näkyjä näkevinä:
— Tiedätkö, ehkäpä Jumalalla on jokin aivan erikoinen tarkoitus sen pojan suhteen — ehkä Jumala tahtoo hänestä jotakin suurta — että juuri me saisimme antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi. Ja silloin me emme ole turhaan eläneet, ja tuomiopäivänä, jolloin tuskanhiki valuu yli ruumiimme, voimme kumminkin Kaikkivaltiaan kasvojen edessä sanoa: mekin olemme hoitaneet leskiä ja isättömiä — mekin olemme koettaneet uhrautua toisille.
Pistooli käänsi hitaasti kasvonsa ystävään ja katseli hievahtamatta ja tutkivasti valoisia, säteileviä kasvoja, jotka nyt loistivat kuin sädekehän hohteessa. Raskaasti ja hapuillen ja hämärästi heräsi ja liikkui hänen sisimmässään sumunomainen, epämääräinen mielikuva — valtaava ajatus taisteli siellä valoon, selvyyteen ja tietoisuuteen päästäkseen. Ehkäpä Diken oli oikeassa! Ehkäpä tämä oli oikea tie! Taistella pojan puolesta hänen tulevaisuutensa luomiseksi Ehkä taistelu Nelosen puolesta olikin ollut vain taistelua heidän itsensä ja muistojensa puolesta — menneisyyden puolesta. Mutta tässä oli paljon suurempi ja valtavampi tehtävä — taistelu, jolla on oleva vaikutuksensa ja tuloksensa kauas heidän itsensä yläpuolelle, kauas tulevaisuuteen — Sten Almgrenissa he taistelivat tulevaisuuden puolesta — »me voisimme antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi».
Pistoolin sydän jyskytti raskaasti, niin että hän oli kuulevinaan sen lyönnit, sillä välin kuin hän yhä selvemmin tajusi, että jotakin suurta ja todellisen tärkeätä tulisi nyt tapahtumaan.
— Mutta sehän ei muuten olekaan mikään uhri — sehän on vain iloa… saada tehdä Jumalan tahdon mukaan. Oi, kuinka äärettömän hyvä Jumala on — kun antaa ihmisen tehdä sitä mitä Hän toivoo. Rosalie — miksi en minä saa julistaa Jumalan ihmeellistä armoa maailmalle — herättää ihmiset näkemään ja ymmärtämään — avata heidän silmänsä — kolkuttaa heidän sydämelleen.
Etkö sinä kuule, Rosalie, että Jumala tällä hetkellä kolkuttaa sydämellemme?
— Kyllä, uskon sen, Diken — ainakin kun sinä sen sanot. Mutta miksi hän ei kolkuta pikku Emman sydämelle samalla — se ei ehkä olisi pois tieltä — ja olisi niin hurjan hauskaa saada nähdä mikä, seuraus siitä olisi.
— Oi, rakas ystävä, etkö koskaan ole käsittänyt Natanin nuhdesaarnaa? Rikkaalla oli lampaita ja karjaa, mutta köyhä ei omistanut mitään muuta kuin pienen karitsan, jonka hän oli ostanut ja kasvattanut, ja se kasvoi hänen lastensa rinnalla ja se söi hänen leipäänsä ja joi hänen pikaristaan ja nukkui hänen sylissään ja oli kuin hänen tyttärensä.
Mutta rikas mies otti köyhän miehen ainoan karitsan.
— Niin, hän tekee sen aika usein ja rankaisematta!
— Oi, rakas Rosalie, rikas mies-parka saa totisesti rangaistuksensa!
— Mutta olisi koko hauskaa joskus saada nähdä sitä — saada olla sen täytäntöönpanon todistajana. Kun olin lapsi, saivat ihmiset mennä katsomaan mestauksia, jotta kansa oikein pääsisi selville siitä, että rikos on jotakin hyvin epäterveellistä. Olisi hauskaa, jos Meidän Herramme…
— Hyi, Rosalie!
Eurydiken väriseville kasvoille ilmestyi äkkiä suuri, raskas, sisäänpäinkääntynyt tuska. Valo häipyi, varjot tihenivät!
— Etkö tiedä, kuinka Jeesus kärsii jokaisesta syntisestä? Jokainen ihmissielu, joka lähtee Hänen luotansa, täyttää Hänet samalla tuskalla, kuin me tuntisimme, jos elävä jäsen reväistäisiin meistä. Jokaisen syntisen, jokaisen synnin tähden kärsii Hän uudelleen kaikki ristin tuskat. Oletko milloinkaan käsittänyt sitä? Etkö tiedä, että Vapahtajamme pesi opetuslapsien jalat, ja kun tuli Juudaksen vuoro, Vapahtaja itki kumartuneena hänen jalkainsa yli ja suuteli niitä suullaan — mutta Juudas ei edes nähnyt sitä, sillä Jeesuksen kiharat olivat valahtaneet alas ja peittäneet hänen kasvonsa pettäjältä. Mutta Jeesus ei kärsinyt näin siksi, että Hänet petettäisiin, vaan tuskasta, siksi, että tämä sielu oli riuhtaissut itsensä irti Hänestä ja tulisi tuomituksi. Ja Vapahtajamme rukoilee vieläkin joka päivä taivaassa, että Hänen Isänsä antaisi anteeksi niille, jotka pettivät Hänet.
Sellaiset olivat rakkaan Vapahtajamme tunteet Juudasta, pettäjää kohtaan — ja sinä, Rosalie — sinä vihaat pikku Emmaa siksi, että hän on antanut meille tilaisuuden palvella Jumalaa teoilla ja vaivoilla — tehdä Hänen tahtonsa — heittäytyä lujemmin Hänen käsivarsilleen.
Rosalie Pistolschiöldin sydäntä värisytti tällä hetkellä valtava, koko hänen olemustaan nostattava uhrimieli. Hän ei ymmärtänyt ystäväänsä, mutta hän ymmärsi itseänsä, ja siksi että hänellä oli enemmän uhrattavaa ja vaikeampi uhrata, ymmärsi hän voimakkaammin ja tietoisemmin kuin ystävä Ristin todellisen merkityksen, rajattoman, jättiläismäisen, maailmaavoittavan sankaruuden todellisen kristinuskon olemuksessa: että Golgatan uhrityö oli sankarityö, jonka rinnalla kaikki muut teot kävivät itsessänsä merkityksettömiksi, ja merkityksellisiksi vain sikäli kuin ne olivat olleet sen hengen läpitunkemat. Hän tunsi nyt äkkiä riemuitsevin, uhmailevin, ylpein mielin, että Jeesus Kristus oli sankarien sankari — että Jumalan Poika oli myös Ihmisen Poika — ihminen, joka Getsemanen tuskanyönä sai voiton kaikesta inhimillisestä synnistä ja heikkoudesta, ja joka uhrikuolemallaan vahvisti tämän riemuvoittojen riemuvoiton ja vahvisti sinetillä sen, että tämä oli totuus, että tämä oli ihmisen ainoa tie maailmassa ja maailmasta: taistelu ja uhri — voittaa itsensä ja uhrata itsensä.
Suurena ja pitkänä ja majesteetillisena nousi Rosalie Pistolschiöld paikaltaan ikkunan äärestä ja meni ystävänsä luo:
— Olen liian iso ja kömpelö ja vanha ja tottumaton langetakseni polvilleni — mutta sensijaan tahdon juuri nyt kiittää sinua, Diken — ja anna minun suudella sinua — poskelle ja molemmille poskille — ja otsallekin.
Pistooli ei onnistunut koettaessaan estää ivallista hymyä leviämästä kasvoilleen. Isot, valkoiset, raskaat imperaattorinkasvot värähtivät, ja muutamia kyyneliä vierähti hitaasti ryppyisiä poskia pitkin.
— Sinä ja minä, Diken — nyt olemme yhtä — me huolehdimme pojasta ja
Clarasta — me kaksi.
Nyt hänen onnistui vihdoinkin hallita tätä vihattavaa, sopimatonta, hillitsemätöntä hämmennystä ja vääntää kasvonsa hymyilyyn:
— Niin, sanon, kuten kreivi Lichtone Yxtabergissä sanoi varsalle, kun hänen lempitammansa kuoli neljäntenä päivänä varsomisen jälkeen — »äitiä ei pikku elukalla ole, mutta isän se saa minusta» — sen sanon minäkin pojasta.
Mutta hänen täten hymyillessään täytti hänet samalla sisäinen riemuntunne. Aitoprotestanttisessa selkeässä ja karmeassa sydämessään hän tunsi salaista tyydytystä siitä tietoisuudesta, että Herra ikäänkuin lohdutukseksi ja kehoitukseksi oli antanut hänen yhdessä ainoassa kohden nähdä syvemmälle Hänen salaisuuksiinsa kuin armoitettu Eurydike oli saanut nähdä: sillä hän tahtoi ja hänen täytyi todeta, että hän syvemmin kuin ystävätär tunsi ja käsitti äärettömän inhimillisyyden Vapahtajan olennossa ja teoissa, käsitti, että Hän ei ollut ainoastaan tosi Jumala, vaan myös tosi ihminen ja sen ohessa myös tosi sankari — oikea sankari — ainoa oikea sankari.
Ovelle koputettiin.
* * * * *
Ääni, joka äkillisen kovalla todellisuudellaan sai heidät molemmat jäykistymään miltei mystillisestä kauhusta: Kolkuttiko — Herra — ovelle?
— Sisään, sanoi Rosalie pitäen vielä Eurydiken käsiä kouristuksentapaisesti omissaan.
Mutta kynnyksen yli astui pikku Emma, kalpeana ja hätääntyneenä ja epätoivoisena, hänen kasvonsa olivat kuin raivokkaan ja mielettömäksi pelästyneen lapsen kasvot.
— Oi, olen niin sairas — niin sairas — miksi olette minulle niin häijyjä — oi, luulen, että kuolen — sydämeeni niin koskee.
— Sydämeen?
Pistoolin sotapäällikönkasvoille levisi valkea viha, ja hän heitti niskojaan ruhtinaallisen inhon elein, kun hän äkkiä tunsi Eurydiken kädet rukoilevina omissaan.
Tuli muutaman sekunnin äänettömyys, josta tuli Rosalie Pistolschiöldille yhtä monta tunteitten ja elämysten ja ajatusten ja päätösten ja selvyyden iäisyyttä, ja sitten hän käänsi katseensa pikku Emmasta ja katsoi syvälle Eurydike Bergin silmiin, ja hän kumarsi päänsä aivan kuin jotakin totellen — ensi kertaa — ja hän puhui hieman katkonaisesti ja työnnähtäen — katsoen pikku Emman pään yli — kauas pimeään toisella puolen:
— Tulemme kohta, pikku Emma — sinun luoksesi — jos olet sairas, on parasta, että menet vuoteeseen.
Mutta nyt oli Eurydike-pieni irroittanut kätensä Rosalien käsistä ja pannut ne sensijaan Pistoolin olkapäille, ja nyt hän oikaisi itsensä ja painoi hänen molemmille poskilleen pienoisen, nopean linnunsuudelman, ja tämä kaikki näytti ymmärtämättömästä katselijasta oikeastaan samanlaiselta kuin pienen mäyräkoiran osoittaessa ystävällisyyttä isolle bernhardilaiskoiralle.
Mutta hetkistä myöhemmin hän oli jättänyt ystävän kantaakseen sydämensä ylitsevuotavassa, myrskyisessä kiitollisuudessa ja ilossa kiitos- ja ylistysuhrinsa Kaikkivaltiaalle, joka oli lahjoittanut heille tämän tämän rajattoman ja sanomattoman armon ja autuuden, joka oli antanut heidän sydämensä ja sielunsa yhtyä tämän teon lupauksessa ja päätöksessä — tuntien tarvetta saada Iäisyyden sinetti tälle heidän sopimuksellensa kutsua Jumala todistajaksi tähän heidän sydämensä valaan.
Ja ojennetuin käsin ja kohotetuin päin rukoili hän Jumalan Pojan kuvan edessä, ylväänä ja riemuitsevana, äänin, joka oli niin autuuden läpitunkema, että se Rosalie Pistolschiöldin mielestä oli pikemmin enkelin kuin ihmisen ääni:
— Herra, Herra — tämän uhraamme Sinulle — tämän pienen, köyhän, poloisen tekomme — Getsemanen verihiestä — sotamiesten ruoskaniskuista — päätäsi ympäröineestä orjantappurakruunusta — ruumiisi haavoista — tuskasta ristillä — Herra, Herra!
* * * * *
Ei voi kieltää, että se kohtaus, johon Ludvig Björnsköld oli kutsunut rouva Eurydike Bergin ja neiti Rosalie Pistolschiöldin ystävänsä varatuomari Ursellin konttoriin, oikeastaan oli kamariherralle jonkinlainen laskuvirhe ja pettymys.
Koko hänen hyvin suunniteltu sotasuunnitelmansa meni heti alussa pirstaksi, hänen hyvin viritetyistä satimistaan ei ollut mitään hyötyä. Nämä kaksi vanhaa, hieman kummallista naista selittivät jo alussa, etteivät he koskaan olleet ajatelleetkaan rikkoa hyväntekijänsä maaherra von Wernerin testamenttia, ja että he aikoivat jo syksyksi muuttaa pois Nelosesta. Ja kun he täysin mielettömässä hupsuudessaan olivat allekirjoittaneet selityksen, että he vapauttivat kamariherran täyttämästä maaherra von Werner-vainajan testamenttimääräyksen 11 pykälää, ja Ludvig Björnsköld, joka oli sekä oikeamielinen että hieno ja ylen moitteeton mies, vapaaehtoisesti tarjosi heille samasta vuokrasta, jonka he Nelosen huoneistossa olivat maksaneet, käytettäväksi kolme huonetta ja keittiön eräässä kamariherran talossa Hantverkarekadulla, vastasi tuo pieni, kalpea, mustasilmäinen rouva Berg, joka silloin totisesti vaikutti kypsältä Konradsbergiin:
— Ei kiitos, kamariherra — teidän ja meidän välillämme on olemassa kuilu — pitäkää lahjanne!
Ja me emme olisi antaneet todellista kuvaa kamariherra Björnsköldin olemuksesta, ellemme lisäisi, että tämä selitys suuressa määrin esti häntä perästäpäin nauttimasta tuomari Ursellin rajattomista onnitteluista ja kateellisen ihailevista selityksistä, että jos kuka tämän maan päällä oli onnen lellilapsi, niin oli sitä totisesti Ludvig Björnsköld.
Kesti päinvastoin kokonaisen viikon, ennenkuin hänen onnistui unohtaa tämän kohtauksen epämiellyttävä vaikutus, siitä huolimatta, että niin arvossapidetty ja suuren oikeamielisyytensä ja moitteettomuutensa tähden yleisesti kunnioitettu mies kuin tuomari Ursell monta monituista kertaa oli sanonut hänelle, että hän oli esiintynyt täysin virheettömästi ja hienon miehen tavoin tässä tapauksessa, ja ettei kukaan ihminen, jonka kunniaa ja arvostelukykyä pidettiin arvossa, olisi toisin menetellyt.
Olihan tavaton häpeä, taivaaseen asti huutava rikos, että Malmberginkadun 4 kaltainen tontti makaisi käyttämättömänä vuosikymmeniä. Meidän pääomista köyhässä maassamme oli suorastaan kansallinen rikkomus, rikos yhteiskuntaa kohtaan, että sellainen on tapahtunut, ja se, mitä kamariherra Björnsköld nyt toteutti, oli aivan yksinkertaisesti kansalaisvelvollisuus, kun hänen niin monen vuoden rappiotilan jälkeen vihdoin viimein onnistui tehdä tämä kuollut jättiläispääoma hedelmääkantavaksi.