language: Finnish

VANHOJEN NEITIEN TALO

Kertomus pyhimyksistä ja sankareista

Kirj.

SVEN LIDMAN

Tekijän luvin suomensi

Lempi Ahla

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

      Ellei totuutta tee,
      on se olematon.
           Frederick W. Robertson.

    Henrietta von Rosensteinin, o.s. Cederström,
    Ebba Lidmannin, o.s. Annerstedt,
    Ebba De Geerin, o.s. Lidman,
    Louise Annerstedtin ja
    Hermaine Edelfeltin

  Ylväitten ja urhokasten perintätapojen
  Hiljaisten ja uskollisten vaalijoin
              Muistolle
  Omistaa jälkeläinen ja sukulainen
  Kiitollisessa rakkaudessa
  Omasta arvottomuudestaan tietoisena
  Tämän mitättömän lahjan.

SISÄLLYS:

Maailma maailmassa:
  Vanha talo.

Neljä luonnetta:
  Pistooli.
  Pikku Emman tarina.
  Eurydike Berg.
  Rouva oikeusneuvoksetar.

Sekasorron maailmassa:
  Belsasarin pidot.
  Eurydike on huolissaan ja rukoilee.
  Siivekäs perho Hagassa liitää.
  Henget puhuvat.
  Herra, en päästä sinua…
  Inhimillistä, liian inhimillistä.
  Hävityksen merkeissä.

Kirkastuksen vuorella:
  Pyhimyksiä ja sankareita

MAAILMA MAAILMASSA

On ääretön vaara kaikessa tutkimuksessa, joka kokonaan perustuu tiedonhaluun. Kun ihminen antaa selvän ja harjaantuneen järjen käydä käsiksi erilaisiin kysymyksiin aikomattakaan antaa saamiensa vastausten vaikuttaa vaellukseensa, älköön hän ihmetelkö, jos hän elämän kuluessa eteenpäin tuntee autiuden tunnetta, jos hän tuntee olemassaolon taakaksi ja kaikki näyttää epävarmalla. Se laki, joka häntä sitoo, on yhtä hänen inhimillisen luontonsa kanssa: sillä totuus koskee pikemmin sydäntä kuin järkeä. Ellei totuutta tee, on se olematon — yhtä varjomaisen olematon ja yhtä unenkaltaisen käsittämätön kuin se oli Pilatukselle.

* * * * *

Turhaan ihminen, joka ei milloinkaan ole rakastanut ketään yksityistä vertaistaan, odottaa haudan partaalla voivansa rakastaa koko ihmiskuntaa; kaiken täytyy tapahtua askel askelelta. Rakkaus on tottumus, joka hankitaan. Jumala on antanut meille rakkauden omaisiin ja ystäviin, rakkauden isään ja äitiin, veljeen, sisareen, ystäviin, valmistaakseen meitä vähitellen Jumalan rakkauteen; jos yksikin perustuskivi on epävarmasti laskettu, uhkaa päällysrakennus aina sortua.

Siteet läheisimpiimme ovat rakkauden aakkoset.

Frederick W. Robertson.

VANHA TALO.

Jo kadulta katsoenkin oli vanhan talon olemuksessa jotakin, joka sai ohikulkijan katseen kahlehdituksi, jollei hänellä ollut liian kiire tai jolleivät hänen silmänsä olleet liian täynnä kangastelevan päämäärän unikuvia.

Talo oli kolmikerroksinen; sen ikkunat olivat neliskulmaiset; se seisoi kahden kahdeksankymmenen luvun talon väliin puristuneena ja oli samalla ränstynyt, halveksittu ja ylhäinen — se muistutti hiukan vanhaa herrasmiestä, jonka liikeasiat ovat hiukan sekavia, vieläpä epäilyttäviä, mutta jonka olemuksessa on pohjimmalla sitä perittyä ja hillittyä ylhäisyyttä, mikä suo hänen kuluneen yksilöparkansa tuntea salaista ylemmyyttä ja vapautumista sekä panttilainaston »juutalaiseen», nurkkauksen »maustekaupustelijaan» että kaikkiin muihinkin yhteiskunnalle hyödyllisiin saarnamiehiin nähden.

Ja kadun muissakin taloissa, sekä tässä että naapurikortteleissa, oli kaikissa kahdeksankymmenluvun muoto ja koristelut, ja ne käänsivät kadun melua kohti nousukasmaiset ja mauttomat julkisivunsa, kaikki sen ylpeän tietoisuuden läpitunkemina, että kuuluvat edistystäharrastavaan, terveeseen ja voittoisaan nykyaikaan. Vanha talo lianvihreine, tahraisine koristejulkisivuineen ja vanhanaikaisine, neliskulmaisine ja pienine ikkunoineen, kuului ratkaisevasti ja auttamattomasti menneisyyteen, elinkelvottomuuteen, siihen, joka oli kuollutta ja jonka täytyi kadota. Mutta naapurikorttelin ihmisilläkin oli alusta asti ollut oikea ja vaistomainen tunne tästä, ja sensijaan että ympäristön taloilla oli yhteiskunnallisesti merkitsevät nimensä, kuten konsuli Sunesonin talo, Odkvistin neitien talo, tukkukauppias Engvallin talo, nimitettiin vanhaa, lianvihreää taloa vain »Neloseksi», katunumeronsa mukaan.

Nelonen oli kadun rumin talo. Nelonen oli huonommin hoidettu. Nelosessa asui ainoastaan köyhiä ihmisiä, kun sensijaan esimerkiksi konsuli Sunesonin n:o 6:n kahden korinttilaisen pylvään koristaman portin takana asui vain taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti parasta ainesta.

Nelonen oli Malmberginkadun pauvre honteux, Malmberginkadun häpeäpilkku, kuten kaikki köyhyys, olipa se sitten itse aiheutettua tai muitten aiheuttamaa, aina on piinaksi hyvinvoivalle ja häpeäksi köyhälle itselleen.

Sitäpaitsi Nelonen oli Tukholman rakennusmestarien ja talokeinottelijain alituisena harmina.

Sillä Nelonen oli ihana tontti.

Kun pysähtyi sen ränstyneen ja synkän, mutta rakennustaiteellisesti arvokkaan ja kauniin julkisivun eteen, täytyi heti kiinnittää huomionsa suureen, valtavaan pyörökivillä kivettyyn porttikäytävään ja sen kauniisti kaartuvaan, syvään holviin — oikeaan pikku tunneliin, joka vei suunnattoman suurelle pihalle, jossa työvankkurit, rattaat ja laatikot muodostivat yhden ainoan toivottoman sekamelskan. Mutta päästyään onnellisesti tälle pihamaalle näki tilapäinen katselija, että se oli kahden matalan siipirakennuksen kehystämä ja rajoittama — kahden likaisen, luhistuneen siipirakennuksen, jotka oli rakennettu kiinni katurakennukseen.

Ja silloin saattoi ymmärtää, että Nelonen kerran maailmassa oli ollut ylhäinen ja arvossapidetty talo, yksityispalatsi, jolla oli ollut yhteiskunnallinen arvo ja yleinen sosiaalinen maine.

Toinen siipi oli varmaankin alun pitäen tarkoitettu talliksi ja vaunuvajaksi. Nyt se oli vuokrattu kahdelle ajurille, liiketovereille ja ystävyksille, kahdelle komealle kelpo miehelle, joiden vankkurit ja laitiot aamuin illoin suruttomasti ja elämäniloisesti jyrisivät ja kolisivat yli porttikäytävän pyörökivien, niin että koko vanha talo raikui ja kaikui, kuten se varmasti kerran oli raikunut ja kaikunut korkeiden nelipyöräisten umpi- ja juhlavaunujen jälkeen niiden vieriessä juhlapäivinä ulos ja sisään kauniin holvikäytävän alitse.

Toinen siipi, varmaan kerran maailmassa palvelijain ja lakeijain asuinsija, oli nyt vuokrattu varastoksi ruokatavarakauppias Engvallille, jonka kauppa oli Malmberginkadun 14:ssä, ja vanhoissa, matalissa huoneissa, joitten ikkunat olivat pieniruutuiset ja vihertävät, oli nyt vain lukemattomia pahanhajuisia juustoja ja loppumattomia rivejä yhtä pahanhajuisia sillitynnyreitä, jotka yhdessä antoivat pihamaalle ja koko talolle sen erikoisen ilmapiirin, ja huonolla ilmallaan yhä lisäsivät Nelosen jo ennestään huonoa mainetta.

Mutta ikäänkuin tämän, koko kadun oikeutetun halveksumisen ja harmin ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä saattoi katselija Nelosen laajalla pihamaalla todeta, että molemmat lähimmät talot, Malmberginkadun n:ot 2 ja 6 käänsivät selkänsä halveksitulle naapurille, se tahtoo sanoa, niiden harmahtavat, viisikerroksiset palomuurit olivat kääntyneet Nelosen kurjuutta päin. Sillä eikö säädyllisen kahdeksankymmenluvun talon kaikkine uudenaikaisine mukavuuksineen ja moitteettomine tapoineen sekä vuokralaisineen täytynyt elää ainaisessa piinassa, kun sen oli pakko olla niin suuren köyhyyden ja pahan hajun ja takapajuisuuden naapurina.

Syystä olikin kakkosen ja kuutosen rakennusmestari vaistomaisessa ja terveessä vihassa antanut hienojen ja uudenaikaisten talojen kääntää selkänsä halveksittavalle naapurille, kun niiden ei muilla keinoin ollut onnistunut päästä siitä eroon. Kuinka terveeltä ja oikealta näyttääkään varakkaan ihmisen mielestä se elämän laki, joka karkoittaa köyhät suurkaupungin liepeille ja etukaupunkeihin, jotta he eivät kurjuudellaan, rääsyillään ja puutoksillaan tahrisi, pilaisi ja tärvelisi sitä järjestystä, siisteyttä ja kauneutta, minkä yksin menestys ja rikkaus pystyvät luomaan.

Konsuli Suneson Malberginkadun 6:ssa ei osannut kyllin usein ilmituoda vaimolleen ja oivallisille vuokralaisilleen sitä vakaumustaan, että terveyslautakunnan ehdoton velvollisuus olisi pakkoluovuttaa ja repiä maan tasalle kaikki Nelosen röttelöt.

Mutta Nelonen pysyi koskemattomana ja sai vuodesta vuoteen jäädä häväistykseksi ja häpeätahraksi Malmberginkadun uudenaikaisille taloille ja uudenaikaisille ihmisille. Ja ainoat sen nurkkien ulkopuolella olevista, jotka olivat tyytyväiset sen ennalleen jäämiseen, olivat ajurit Olsson ja Nyberg ja ruokatavarakauppias Engvall, sillä vuokrahan oli uskomattoman halpa siihen nähden, että Malmberginkatu oli vilkasliikkeinen katu, jonka toisena päätekohtana on Kustaa Aadolfin tori.

Syynä siihen, että Nelonen sai jäädä niin koskemattomaksi, ei todennäköisesti siis ollut talon nykyinen omistaja, kamariherra Björnsköld, sillä tantalontuskia tuntien oli tämän usein täytynyt kuunnella rakennusmestarien tai talokeinottelijain ostotarjouksia Malmberginkadun 4:stä, jonka oivallinen, laaja piha-aukea ulottui melkein koko korttelin läpi. Syy oli ollut Nelosen edellisen omistajan, vanhan ent. maaherran ja hovimarsalkan v. Wernerin, kamariherran jo kauan sitten kuolleen appi-isän, joka testamentissaan oli määrännyt, että neiti Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, leskirouva Marianne Christina Eurydike Berg ja oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren, o. s. Wigelstjerna, saisivat elinaikansa pitää hallussaan kolmannen kerroksen ja koko ullakon talossa n:o 4 Malmberginkadun varrella kaikkiaan sadanviidenkymmenen riksin vuokrasta, eikä talon uusilla omistajilla ollut missään tapauksessa oikeutta yllämainittujen naisten eläessä tehdä minkäänlaisia muutoksia tai korjauksia Malmberginkadun 4:ssä.

Ja koska vanha hovimarsalkka ja maaherra kerran oli ollut lainkäyttäjä, niin oli hän myös niin hyvin muodostellut testamenttisäädöksensä ja oli paremmaksi vakuudeksi antanut kiinnittää rasitteen niin, ettei surkuteltavalla perijällä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä velvollisuuksistaan.

Sillä kamariherra Björnsköldille, joka oli rikas ja nykyaikainen mies, ja suuri osakas useissa elinvoimaisissa teollisuusyrityksissä, ei tietenkään ollut vähäisintäkään iloa siitä, että suuret pääomat viruivat korottomina, vain siksi, että jotkut höperöt naiset saisivat suojatun kodin kuolinpäiväänsä asti.

Kamariherra Björnsköld tiesi, kuten me kaikki tiedämme, että uudenaikaista yhteiskuntaa eivät enää muodosta aateliset, papit, porvarit ja talonpojat, vaan että sekin on muuttanut edustusmuotoaan ja siirtynyt kansanvaltaiseen kaksikamarijärjestelmään: rikkaat ja köyhät.

Kamariherra Björnsköld kuului kerta kaikkiaan ensimmäiseen luokkaan, ja hän olisi kuulunut siihen vielä suuremmalla voimalla, elleivät muutamat vanhat, kurttuiset ja elinkelvottomat neidit olisi pystyneet jatkamaan kaikkea muuta kuin mieluista ja huoletonta maallista olemassaoloaan Malmberginkadun 4:n kolmannessa kerroksessa.

Kaikki oliot, elolliset ja elottomat murtuvat, kuihtuvat ja kuolevat samojen lakien mukaan, niillä on kaikilla samat merkit siitä, että elämän uudistumisen ja kasvun henki on heidät hyljännyt, ja että he vaeltavat tietä pitkin, joka vie kuolemaan ja häviöön vaivaistalolla, köyhäin kirkkomaalla, lumppukaupassa tai rikkatunkiolla.

Vanhan, kallisarvoisen lipaston mahonkipinta lohkeilee ja repeilee, ja sen palaset putoilevat pois ja pysyvät poissa. — Tuolla katoaa eräänä päivänä ainaiseksi hela — hienosti leikattu korukappale irtaantuu ja pannaan syrjään korjattavaksi tilaisuuden tullen, ja se vain häviää — kunnes koko vanha mahonkilipasto eräänä kauniina päivänä häviää ja jää panttilainastoon, antiikkikauppaan, lumppupuotiin — mennäkseen kuitenkin uusia kohtaloita kohti ja noustakseen ehkä jälleen uuteen loistoon ja ihanuuteen uudessa ympäristössä.

Ja irtisanottu, paikkaahakeva raukka, jonka kädessä raha on lyhytaikaisin vieras — hänen sortumisensa ja häviönsä on samojen tunnusmerkkien leimaama.

Housunpolvet paistavat kiiltävinä ja ohenneina ja kangas roikkuu risoina kuluneiden jalkineiden päällä — vuori pilkistää esiin raosta kyynärpään alla — toinen selkänappi on pudonnut nukkavierusta ja vanhamuotisesta bonjourista, — ainoa vaatekappale, joka hänellä vielä on jäljellä — ja se ei enää koskaan ole tuleva takaisin, se pieni, pyöreä kangaspäällyksinen nappi — yhtä vähän kuin setelit hänen tyhjään lompakkoonsa tai itseluottamus hänen väsyneeseen sieluunsa. Ja hänen linttaan astuttujen kenkiensä vinoja korkoja ei kukaan suutari enää koskaan korjaa, yhtä vähän kuin mikään maallinen mahti voisi kääntää hänen vinoonmennyttä ja raiteilta suistunutta elämäänsä menestyksen suorille radoille.

Hän ei milloinkaan enää antiikkikauppiaan vanhan mahonkilipaston lailla voi tulla arvokkaaksi ja kallisarvoiseksi jollekin — hänen ainoa hyvitysmahdollisuutensa on paratiisin Armeliaan Herran luona, Hänen, Vanhurskaan, joka katsoo ihmisten sydämiin eikä heidän tuloihinsa.

Mutta vanhenevien, hienojen naisten köyhyys — kuinka kainoa ja puhdasta ja arvokasta se onkaan — kuinka hyvinhoidettua, siistittyä ja hyvinkätkettyä!

Pieni, siisti, musta, kiiltävä puku, kuinka ohut ja kulunut se lieneekään, ei siitä milloinkaan mitään puutu, eikä se kuvasta huonekalujen naarmuja eikä asunnon puutoksia eikä kavalla niitä. Yksinäiset, hienot, köyhät naiset — he ovat kuin äänettömät, pienet, hätääntyneet häkkilinnut — maailman melun pelättäminä istuvat ne kokoonkyyristyneinä vankeutensa ja köyhyytensä häkissä.

Ja kuinka huomaamatta he häviävätkään ja pysyvät poissa! Kuten vesipisara kovalla, kiilloitetulla marmorilevyllä itsestään haihtuu jäljettömiin, niin muuttuvat, hengellistyvät ja ohenevat hekin ja lipuvat huomaamatta ja äänettömästi varjojen valtakuntaan ilman että toiset sitä huomaavatkaan — ehkäpä ilman, että he itsekään sitä huomaavat.

Sellainen elämästä eristetty ja maailmasta vieraantunut ryhmä oli varmaan yhteiskunnallisesti katsoen myös se pieni naisparvi Malmberginkadun 4:ssä, jota, huolimatta siitä, että kaksi heistä oli leskeä, Malmberginkadun asukkaat jostakin mystillisestä selvänäköisyydestä nimittivät vain Nelosen vanhoiksi neideiksi — jo kauan sitten hävinneen ancien régimen lapsiksi — köyhät raukat, voittoisan, heille käsittämättömän nykyajan karkoittamat siirtolaiset, joiden palauttamiseksi menetettyihin oikeuksiinsa eivät mitkään elämän suurvallat eikä pikkuvaltiot tahtoisi taistella.

NELJÄ LUONNETTA

PISTOOLI.

Lyönnilleen kello kuudelta heräsi Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, raapaisi tulta tulitikkuun, sytytti yöpöydän yksinäisen kynttilän ja totesi, että kello oli kuusi, ja että maailma yöllä oli ollut täysin entisenlaisensa — se tahtoo sanoa, että nulikkamaiset ja meluavat yökulkijat eivät tänäkään yönä kieltäneet itseltään sitä huvia, että ohikulkiessaan antoivat Nelosen raskaan portinkolkuttimen jyristä valtavaa, niitattua tammiporttia vastaan — ja että Olssonin ja Nybergin hevoset eivät tallissa olleet muuttaneet tapojaan, vaan yön kuluessa olivat tömistelleet pilttuissaan, potkineet, reuhtoilleet ja hirnuneet: kaikki sellaisia ääni-ilmiöitä, jotka johtuen korkeasta, suunnattomasta porttiholvista olivat kaikuneet ja jymynneet läpi Nelosen kaikkien kerrosten ja huoneitten ja panneet jalosukuisen neiti Rosalie Pistolschiöldin vapisemaan raivosta suuressa, untuvaisessa mahonkivuoteessaan, jonka hän nyt yhdellä harppauksella jätti, pysähtyäkseen muutamaksi hetkeksi synkissä mietteissä vuodematolle, suuren kaljupään sillä hetkellä ja siinä asennossa muistuttaen erästä suuren, roomalaisen keisari Vespasianuksen kuvaa.

Tarvitsematta hetkeksikään katsoa kuvastimeen päin puki hän sitten ylleen alusvaatteet, harmahtavan peruukin pienine, mustine pitsimyssyineen, jäykän, kankean silkkipuvun ja puolipitkän, vanhan, loistavan silkin rinnalla kieltämättä hitusen epäilyttävän kehnon dohvelitakin, jonka kaula-aukosta suuri vanhoista pitseistä muovailtu jättiläispumpula — emme keksi parempaa sanaa — pursui esiin oikullisessa epäjärjestyksessä — se oli jonkinlainen yhdistetty kaulaliina ja rinnansuojus, jonka sommittelutapaa ei tavattane missään muotilehdessä.

Peilipöydältä hän otti sitten ja puki päälleen mitä huolellisimmin itseään peilaillen, käännellen ja päätään keikautellen, yksinkertaisen kapottihatun, jonka etuosasta kaikuvain, riemuitsevain jahtitorventoitotusten lailla valoisan kevätaamun pyhässä hiljaisuudessa, kolme valtavaa, mustaa sulkaa kohosi suoraan taivasta kohti — varmasti kaikkein aidoimpia ja kauneimpia strutsinsulkia, mitä Tukholman tuulissa milloinkaan on liehunut.

Kun hattu oli saatu oikein sovitetuksi, jätti Rosalie-neiti oman huoneisto-osastonsa, joka sisälsi kaksi huonetta omine sisäänkäytävineen ja eteisineen, ja läksi, kertaakaan kompastelematta ja hairahtumatta alas pikipimeitä, lokeroisia kiviportaita, joihin tuskin pääsi vähääkään valoa tunkeutumaan eri kerrosten keittiöiden lasiruutuisista ovista. Nelosen porras oli nimittäin rakennettu aivan talon sisään ja koristettu kunkin kerroksen kohdalta kolmella suurella seinäsyvennyksellä — ne olivat olleet varmaan muinoin erittäin kauniitten patsaitten paikat, mutta nyt ne olivat vain täynnä pölyä ja likaa ja enemmän tai vähemmän epäsiistejä kääröjä, joita katupojat ja kerjäläiset joskus huvikseen jättivät jälkeensä.

Tänä aamuna saattoi Rosalie-neiti sateenvarjollaan todeta, että syvennykset olivat tyhjät senkaltaisista tilapäisistä koristuksista, ja päästyään onnellisesti porttikäytävään, hän ohjasi reippaat, mutta raskaat ja arvokkaat askeleensa tallisiipeä kohti.

Olsson ja Nyberg, ajurit, jotka olivat juuri valjastamassa aamunvirkkuja, tulisia hevosiaan, saivat hekin todeta, että »Pistooli» oli kaltaisensa.

Ja hän oli varmasti huomion ja ihailun arvoinen ilmestys, tullessaan nyt aamunvalossa yli laajan pihamaan.

Hänen raskaat kasvonsa roomalaisine keisarinenineen loistivat kalpeina ja arvokkaina valkeassa huhtikuun aamussa, hänen suuret, loistavan ruskeat, hieman verestävät silmänsä välähtelivät ja salamoivat, ja edetessään uhkeassa majesteetillisuudessaan hän piti käsivarsiaan ristissä siten, että sormet pitivät kiinni kyynärpäistä, ja sateenvarjon varsi oli vasenta käsivartta vasten puristettuna sillä tavalla, että olisi voinut luulla sen olevan miekan, jonka hän oli paljastamaisillaan taistelua varten.

Ja kolme suunnatonta, liehuvaa mustaa höyhensulkaa näytti todellakin enemmän kenraalin- tai marsalkanhatun jäännöksiltä, sellaisen hatun jollaisen voimme nähdä Raffetin ja hänen virkaveljiensä teräspiirroksissa Ranskan vallankumouksen ja keisarien historiassa.

Rosalie-neidillä oli ehdottomasti olennossaan paljon soturia, sotapäällikköä ja linnoituksen komentajaa, ja ennen kaikkea viimeksimainittua. Hänhän yksin eikä kukaan muu komensi Nelosen pientä naisjoukkuetta ja hän yksin voittoisasti, väsymättä ja itsepäisesti johti näennäisesti toivotonta ja lakkaamatonta taistelua lukemattomia vaikeuksia, vihamiehiä ja vaaroja vastaan.

Milloinkaan herpaantumattomalla valppaudella hän tarkkasi, ettei kukaan loukkaisi heidän oikeuksiaan, ja että Nelonen, mikäli se kävi päinsä, pidettiin järjestyksessä ja kunnossa.

Olsson ja Nyberg tervehtivät, jälkimmäinen teki jonkinmoisen ajuri- ja sotilastervehdyksen lakki kallellaan — tapa osoittaa kunnioitusta, joka suuresti miellytti Rosalie-neitiä ja sai Nybergin nousemaan hänen suosiossaan, kun sensijaan Olssonin hieman moukkamainen ja epäkunnioittava esiintymistapa sai hänet kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota viimeksimainitun persoonaan ja olemassaoloon.

Nybergillä oli sitäpaitsi kauniisti kaartuva nenä, sievät, aaltoilevat viikset ja jonkinmoiset karkeatekoiset »ylimyskasvot», jotka aina olivat herättäneet Rosalie-neidissä sen epäluulon, että tämän isä oli otaksuttavasti ollut kaartinupseeri.

Ja sinistä vertahan ei ihmisessä koskaan suotta virtaa — se jättää aina jälkensä.

Rosalie-neidin katse liukui kärsimättömänä ohi Olssonin pienen, tanakan ja turvallisen olutkuskihahmon ja viivähti niin kauan pitkässä ja komeassa Nybergissä, että hänen kasvojensa ärtyisä ja paheksuva ilme ehti hitusen heltyä.

— Hyvää huomenta, Nyberg!

— Hyvää huomenta, teidän armonne!

— Eilen illalla oli jäänyt hieman hevosenjätteitä porttikäytävään!

— Ne on lakaistu nyt pois, teidän armonne.

Nyberg hymyili hemmoteltua ja hyväsydämistä hymyään, jolla hän oli saanut monen pikku mamsellin sydämen levottomasti sykkimään.

— Niin, mutta sitäpaitsi ovat hevoset reuhtoneet kokolailla — olen yöllä herännyt kokonaista seitsemän kertaa, kolme kertaa hevosten takia; ja minun on niin vaikea päästä uudelleen uneen kiinni.

— Niin, teidän armonne tietää — sehän ei ole minun syyni, vaan rottien.

— Mutta mitä niille on tehtävä — eihän mikään näy auttavan — niin, eivät suinkaan ne pure hevosia tai syö niiden rehua?

— Ei, kun hevoset tömistelevät, peloittavat ne rotat pois.

— No, sehän on sitten hyvä — niin, minä tiedän, että Nyberg on kiltti eläimille — ei ole toisia eläimiä, jotka olisivat niin jaloja ja uskollisia kuin hevoset — jaloja ja uskollisia. Ne ovat ainoat eläimet, joita voin sietää — en siedä koiria enkä kissoja — näkemiin, Nyberg, näkemiin, Olsson.

Armollisesti nyökäten teki Rosalie-neiti komean täyskäännöksen ja hävisi arvokkaasti porttikäytävän läpi itse muistuttaen vanhaa, uskollista hevosta, jota ihmiset ovat pidelleet pahoin ja jonka he ovat antaneet kokea kovaa, mutta jonka jaloa, lämmintä verta ei mikään inhimillinen mahti voi nujertaa tai pilata.

Ja yksinkertaisten, karkeitten ihmisten lailla kyeten näkemään asian ytimeen Olsson sanoi katsoen pitkään hänen jälkeensä:

— Siinä on kaikessa tapauksessa aika ponteva eukko.

— Pistooli on hyvä olemassa, sanoi Nyberg.

Mutta Rosalie-neiti jatkoi tavanmukaista aamukävelyään Malmberginkatua Kustaa Aadolfin torille päin, ja nyökkäsi hyväksyen tervehdyksensä linnalle ja perintöruhtinaan palatsille, nyrpisti hieman nenäänsä oopperalle ja vaipui sitten mietteisiinsä katse vajonneena Skeppsholmenin ja eteläisten kukkulain yllä kaartuvaan sineen — varmaan harvinainen ja erikoinen ilmiö tämä suuri, oudosti vaatetettu olento seisomassa liikkumattomana kadunkulmassa — unissakävijä — joka muistutti myös naispuolista Don Quixotea — hyvin ansaiten huomiota ja ajattelemista »bei einem oberflächlichen Geschlechte».

Mutta ohikulkijoita ei tähän vuorokauden aikaan ollut kovin monia, ja heidän ajatuksensa olivat liiaksi muilla, ellei tärkeämmillä, niin kuitenkin todellisemmilla aloilla, kuin ne ajatukset, jotka pyörivät Rosalie Pistolschiöldin suurten, valkeiden, iäkkäiden kasvojen takana.

Vanha nainenhan seisoi nuoruutensa klassillisella ja pyhällä maaperällä.

Täällä lähellä — pari taloa Kuningattarenkadunkulmasta alaspäin — oli hän itse asunut Rauhankadulla vanhassa Björkbomin talossa vanhan isänsä ylijuhlamenojenohjaaja Carl Gustav Adolf Pistolschiöldin kanssa, hänen oman äitinsä, isän toisen vaimon, valtakreivitär Anastasia Feodorovna de Buxhoewdenin, Venäjän Tukholman-ministerin tyttären, kuoltua pari vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Hän saattoi tuskin muistaa äitiään ja oli perinyt tältä vain yhden etunimistään.

Isänsä hän muisti sitä paremmin. Ei kylläkään sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, sillä sellaiseen puuttui Rosalie-neidiltä kaikki kokemus suuren ja syntisen maailman todellisesta olemuksesta, mutta sellaisena, kuin vanha ylijuhlamenojenohjaaja itse mielellään kuvitteli olevansa, ja jollaiselta hän loitompaa näytti sokeissa ja ihailevissa silmissä, rakastavissa ja uskollisissa sydämissä.

Kevätaamun hopeisten pikkupilvien kiitäessä huhtikuisella sinitaivaalla, näki vanha nainen samassa kevyessä, hopeankirkkaassa valossa kuvia ja katkelmia oman elämänsä ensimmäisestä ja ainoasta keväästä, ja vaihtuvien pilvenhattarain muassa purjehtivat kaikki nykyhetken surut ja huolet kaukaisia tuntemattomia taivaanrantoja kohti.

Vanha Rosalie-neiti esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kuningas Oskar I hymyili suopeasti ja sammalsi lempeästi: »Onnittelen teitä, neitiseni, hovini on saanut uuden kaunistuksen…»

Isä kulki siistinä, jäykkänä ja aistikkaanhienona läpi huoneiden ja naputti hansikoidun etusormensa päällä milloin pöytää — milloin sohvanselkää — tai hyllyä: »Katsoppas, Fredrik — pölyä! Me emme voi sietää pölyä kodissamme — me vaadimme tarkkaa järjestystä — ehdottoman tarkkaa…!»

Ylijuhlamenojenohjaaja nyökkäsi lyhyesti ja kopeasti, otsa ja kulmakarvat raskaina kaarina ylhäisesti kohotettuina pyöreiden, kylmien, vaaleansinisten silmien yllä — sanomattoman ylhäisen ylemmyyden ja tietoisen arvokkuuden kuva — muodollisuuden ihmisluonnosta saaman riemuvoiton elävä muistomerkki.

Rosalie-neiti saattoi kyllä käsittää, että hänen majesteettinsa oli useita kertoja sanonut: »Rakkaalla Pistolschiöldillä on kaikki edellytykset valtakunnanmarsalkan sauvaan, lukuunottamatta yhtä — rikkautta.»

Rikkautta niin — eikö isän ollutkin lopulta pakko myydä vanha Refvelsta, jotta hän voisi hoitaa hovitehtäviään ja ylläpitää asemaansa yhteiskunnassa niinkuin piti.

Vanha neitihän ei voinut mitenkään aavistaa, että isän hienot, valkeat, hyvinhoidetut kädet heittelivät menetettyjä panoksia pelipöydässä samalla kopealla ja välinpitämättömällä eleellä kuin valvoessaan palvelijansa pölynpyyhkimistä, ja että Refvelsta sitten oli vähitellen mennyt menojaan niinä pitkinä iltapäivinä ja iltoina, jolloin ylijuhlamenojenohjaajalla oli ollut paljon puhutut ja arvossapidetyt diners intimes'insä ylhäisöön ja diplomaattikuntaan kuuluville ystävilleen.

Mutta nyt laukkasi Rosalie-neiti seitsentoistavuotiaana yli Refvelstan niittyjen, ja ilma oli täynnä kukkien ja loistavien vaaleanvihreitten lehvien tuoksua, ja vilunväristys puistatti äkkiä vanhaa naista — ehkäpä nuoruusvuosien keväisen murroskauden kalpeana kaikuna.

Muuan ohikulkija alkoi nauraa hänen selkänsä takana.

Vanhalla eukolla oli nimittäin erikoisen hullunkurinen silkkihame, jossa kerran oli ollut pitkä laahustin, jonka Rosalie-neiti itse oli leikannut pois niin taitamattomasti, että hame takaa oli huomattavasti lyhyempi kuin edestä ja siten syntyneestä kaarroksesta pistivät mustat kengänvarret ja valkeitten villasukkien verhoamat sääret erittäin sopimattomalla tavalla esiin.

Rosalie-neiti kääntyi ja loi naurajaan ylhäisen ylijuhlamenojenohjaajan-katseen ja kääntyi kotiinpäin saadakseen Nelosen porttikäytävässä pieneltä pyöreältä sanomalehtieukolta Stockholms Dagbladin aamunumeron. Mutta ohikulkija oli sillä välin unohtanut naurunsa ja oli ryhtynyt uteliaasti ja tungettelevasti tarkastelemaan silkkihametta ja hatunsulkia, jotka ilmeisesti aivan erikoisella tavalla olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän painoi lujalla otteella pyöreän patahattunsa syvemmälle otsalleen ja seurasi hitain askelin ja näennäisesti sattumoisin vanhaa naista, ollen kiinnittävinään koko huomionsa talojen seiniin ja kauppojen ikkunoihin ja näytellen sitä huoletonta ja laimeata hajamielisyyttä, jonka taakse etsivä, urkkija tai henkinen maleksija mielellään koettaa kätkeä enemmän tai vähemmän oikeutetun ja määrätietoisen uteliaisuutensa.

Stockholms Dagblad oli kolmannen kerroksen vanhojen neitien yhteistä omaisuutta, ja Rosalie-neidin etuoikeus oli saada lukea se kaikkein ensimmäiseksi. Hän käytti nyt jo porttikäytävässä tätä oikeuttaan niin hartaasti, ettei huomannut pyörökoppahattuista miestä, jonka kasvoissa pitkä, punainen parransänki peitti kaiken muun paitsi niitten katseitten kovan kiillon, joilla hän ahmi mieleensä Nelosen ulkomuodon.

Kreikkalais-turkkilaista sotaahan Rosalie-neiti nyt päivästä päivään jännittyneenä seurasi. Olihan hänen setänsä majuri ollut erikoisesti kreikkalaisten ja yleensä kaikkien vapaussotien suuri ihailija, ja oli kastattanut ainoan poikansakin Kanaris Alexis Bolivar Taddeukseksi. Mikä seikka ei estänyt sitä seikkaa, että tämä viimeinen miespuolinen jälkeläinen jokin vuosi sitten kuoli vaivaiseen tautivuoteeseen Salan kaupunginkamreerina.

Mutta horjumattoman uskollisesti ylläpiti Rosalie-neiti tässäkin sukunsa ylväitä perintätapoja ja rukoili jokin ilta Jumalalta menestystä ja voittoa kreikkalaisille.

Ja tuossahan on nyt mustaa valkoisella, painettuna lihavilla kirjaimilla, että kreikkalaiset ovat täyden pakokauhun vallassa paenneet Larissasta ja että turkkilaiset ovat vallanneet miltei koko Tessalian.

Eikö tuntisi joskus kiusausta uskoa, että Jumala tutkimattomista syistä on antanut sekä nykyiset kreikkalaiset että vanhat Pistolschiöldit heidän vihollistensa käsiin.

PIKKU EMMAN TARINA.

Ylijuhlamenojenohjaaja oli ollut maaherra ja hovimarsalkka von Wernerin vanha ystävä ja toveri. He olivat samoihin aikoihin vetelehtineet Upsalassa, yht'aikaa tulleet virkaatekeviksi kamarijunkkareiksi, ja maaherra oli sitäpaitsi kutakuinkin usein voittanut suuren summan vanhemman ystävänsä diners intimes'eillä — kaikki syitä, jotka vaikuttivat siihen, että Rosalie-neiti sai haltuunsa pienet parihuoneet, oman sisäänkäytävän ja pimeän eteisen kauimpana oikealla.

Pieni eteinen oli varmemmaksi vakuudeksi aikaisemmin ollut valkeaksi maalatun ikkunan erottama huoneiston isosta eteisestä, mutta se oli vanhojen naisten yhteisestä sopimuksesta otettu pois helpottamaan heille kaikille pääsyä pieneen, pimeään huoneeseen, joka oli Rosalie-neidin eteisen perällä.

Mutta isossa eteisessä oli poistetun ikkunan alla pitkä, matala puulaatikko, niin että vanhojen naisten matkallaan pieneen, pimeään huoneeseen aina täytyi suorittaa sarja voimisteluliikkeitä.

Ensin he saivat kiivetä puulaatikolle, sitten asettua hajareisin ikkunakamanalle ja sitten astua matalille, kaksiastuimisille tikapuille, jotka Rosalie-neiti tämän kävelymatkan helpottamiseksi oli asettanut omalle puolelleen poistetun ikkunan eteen: kaikkiaan sarja voimisteluharjoituksia, jotka varmaan suuresti edistivät vanhojen naisten hyvinvointia ja liikuntokykyä, samalla kuin se suojasi Rosalie-neitiä liian tiheiltä vieraskäynneiltä hänen omissa parihuoneissaan.

Sillä tietäkäämme, että neljä vanhaa, yhdessä asuvaa naistakin, jotka tuntevat halua saada yksinvaltiaasi hallita omaansa, tarvitsevat kukin oman pienen simpukankuorensa, jonka sisään he saattavat vetäytyä halutessaan olla yksin. Ja että neljän vanhan naisenkin taloutta järkyttävät samat riidat, myrskyt ja ristiriidat, jotka saavat avioliiton, valtiolliset puolueet, valtiojärjestelmät ja ylipäänsä kaikki ihmisten yhteenliittymät järkkymään perustuksiaan myöten, särkymään tai löytämään uusia modus vivendi.

Mutta puulaatikko, ikkunakamana ja pienet tikkaat yhdistettiin lyhyeen paikallismaantieteelliseen nimitykseen »porras».

Olivatko haavekuvat ylijuhlamenojenohjaajasta, hovista tai Refvelstasta vaiko kreikkalaisten tappiosta Tessaliassa aiheuttaneet tapauksen, joka tapauksessa oli horjumattomana tosiasiana, että Rosalie-neiti oli ennättänyt pimeitten portaitten puoliväliin, ennenkuin muisti, että hän oli unohtanut ostaa Järvan liikkeestä pikku Emman voipullat, Eurydiken maustekorput ja oman stettiniläisleipänsä.

Muistamattomuus ja haaveilut Kustaa Aadolfin torilla saivat aikaan sen, että Rosalie-neiti tuli kotiin runsaan puoli tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja tullessaan hän keksi pikku Emma Wigelstjernan istumassa puulaatikolla Rosalie-neidin poissaolosta ja oman aamiaisleipänsä synkästä ja tietymättömästä kohtalosta ylen hermostuneena.

Mutta pikku portaitten toisella puolella jäi Rosalie-neiti seisomaan niin korkeana ja majesteetillisena, että hänen sulkansa sivelivät pölyn seinästä ikkuna-aukon yläpuolelta ja hän itse oli verrattavissa jaloillaan maata polkevaan ja pilviä piirtävään sadunhenkeen. Ja alhaalla matalalla puulaatikolla istui pikku Emma Wigelstjerna todella niin pienenä ja tyytymättömänä kuin konsanaan mikään satujen valittava ja vähäpätöinen ihmislapsi armeliaan ja ylevämielisen haltijattaren edessä.

Niin, syvemmältä ja suuremmalta näkökannalta katsoen tässä kahdenpuolen ikkunakamanaa kohtasi toisensa todella kaksi maailmaa — sielun maailma ja aineen maailma — kaksi elämän periaatetta — kaksi yhteensoveltumatonta luonnetta — sankarillinen ja poroporvarillinen henki. Kahden yhteensoveltumattoman ja iäisesti toisiaan vastaan taistelevan luonnonvoiman edustajina täytyi näiden kahden vanhan naisenkin taistella toisiaan vastaan, jos kohta he ihmisten tavallisessa tietämättömyydessä ja toivottomassa sokeudessa kuvittelivat yhteenottonsa aiheutuvan niin joutavista seikoista kuin myöhästyneestä aamiaisleivästä, avonaisesta ikkunasta, unohdetusta pesävalkeasta, särjetystä juomalasista tai pöytäliinan tahrasta.

Sukunsa ikivanhoille soturinvaistoille uskollisena kävi Rosalie-neiti silmänräpäyksessä käsiksi hyökkäykseen, anastaen siten viholliseltaan kaiken mahdollisuuden myrkyllisten nuolien ampumiseen ennakolta.

— Mutta, rakas, pikku Emma, miksi istut täällä ja kylmetyt puulaatikolla? Etkö vielä ole siivonnut pientä huonettasi?

— Odotan vain voipulliani, suloinen Rosalie, tahdon tietenkin mielelläni syödä ne niin kauan kuin ne vielä ovat tuoreet — ja Rosalie on myöhästynyt lähes kolme neljännestä.

— Luuleeko pikku Emma, että voipullat vanhenevat pussissa — kun tuhannet kreikkalaiset kuolevat taistelukentällä ja heidän kotona olevat perheensä ehkä ovat nälkään sortumassa, niin ei liene liikaa, jos me täällä kotona Ruotsissa odotamme puolisen tuntia aamiaisleipäämme — ja siitä ei sen enempää. Tässä ovat pikku Emman yhä vielä tuoreet voipullat — ja tässä on Stockholms Dagblad, mutta muista, että Marie-Louisen täytyy saada se kello kymmeneltä ja että on Dikenin vuoro saada leikata jatkoromaani — pikku Emma ei nyt enää istu täällä vilustumassa vedossa!

Kaarle kahdennentoista tiukalla tavalla osoittaa paheksumistaan kääntyi Rosalie-neiti »kurz um» koroillaan ja purjehti huoneisiinsa, jättäen pikku Emman vuodattamaan voimatonta vihaansa voipullapussiin, puulaatikkoon ja suuren eteisen lattiamattoon. Ja meidän täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, myöntää, että pikku Emma Wigelstjernan muoto ei ollut kaunis katsella eikä se millään tavalla yrittänytkään kuvastaa kauniimpia ja jalompia sielun liikkeitä.

Vanha neiti oli pienikokoinen ja hyvin laiha, ja musta puku hänen ohuen, litteän vartalonsa päällä muistutti eniten jättiläismäistä mustaa trikoopuseroa, joka joustinlangalla oli kurottu keskeltä kokoon, jotta sen alaosa voisi käydä hameesta.

Mutta tässä muumiomaisessa ruumiissa oli pienen pieni pää, kova kuin keltaisella pergamentilla päällystetty pääkallo. Sillä siihen määrin kuivunut ja tyhjä mehusta ja elämästä se oli, että olisi voinut luulla sitä vahanaamioksi, ellei hänen olemuksensa koko mehu ja voima olisi ollut koottuna pieniin, likeisiin, vihreisiin silmiin, jotka säikkyivät ja hehkuivat niin katkeran vihaisesti ja kateellisesti syvien silmäkuoppien pohjalla kuin pari petoeläintä onkaloissaan, ja jättiläismäisen suureen nenään, joka mahtavassa kaaressa työntyi ulos pikku olennon pikkuruisista kasvoista, muistuttaen mahtavaa sivu- ja tasapainoruoria, jollaisia näkee vanhoissa matkakuvausten kuparipiirroksissa villien polynesialaisten pienissä, kevyissä kanooteissa.

Ja todellakaan ei pikku Emma Wigelstjerna ollut muuta kuin pieni, julma ja nälkäinen petoeläin ja pieni paha metsäläissielu, jos kohta hän asetettuna valokuvaajan sokean ja epäluotettavan koneen eteen saattoi syyllä iloita omasta, jouluksi otetusta kabinettikuvastaan, jossa pikku Emma istui arvokkaana ja ylhäisenä silkissä ja pitsimyssyssä, raskas kultaketju kaulassaan ja kädessä tohtori C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle».

Mutta ulkomuoto pettää sekä meidät että valokuvaajat, ja me saamme kaikki odottaa tulevamme paljastetuiksi ja läpinähdyiksi joutuessamme Hänen eteensä, jonka silmä näkee kaiken ja jonka eteen ei kukaan meistä halua astua, jos hänellä on pieninkin tuntemus omasta olemuksestaan ja muisto omista teoistaan.

Ja nyt istui pikku Emma omassa huoneessaan ja kastoi voilla siveltyjä tuoreita voipulliaan aamukaakaoonsa, ja oli vihreä kaikkein äkäisimmästä kiukusta, joka ei kuitenkaan hetkeksikään voinut estää häntä täydellisesti nauttimasta sekä kaakaosta että voipullista.

Mutta jos olisikin ollut halua riehua ympäri ja antaa vihan raivota itsensä uuvuksiin, ei neiti Wigelstjernan huoneessa ollut tilaa kiivaisiin liikkeisiin eikä pitkiin kävelyihin.

Siellä oli sohvia toistensa tiellä, kirjoituspöytiä ja atennienneja, lastattuina posliinikuvilla, kalleuksilla ja helyillä pahemmin kuin antiikkikauppiaan näyteikkunassa, pieniä kuperavatsaisia lipastoja ja suuria, latteita šifonjeereja, pieniä karmituoleja ja suuria nojatuoleja, ruokailuhuoneen tuoleja ja salonkituoleja kuin huutokauppahuoneessa näyttelypäivänä — ja tilapäisen katselijan täytyi ehdottomasti saada se vaikutelma, että pikku nainen kaakaokuppinsa ääressä on luonnolliseen mukautumisen lakiin soveltuen tullut niin pieneksi ja litteäksi ja ohueksi voidakseen ilman onnettomuuksia ja yhteentörmäyksiä elää ja liikkua kaikkien näitten huonekalu- ja tavararöykkiöiden keskellä. Tavallinen pintapuolinen epäilijä olisi arvellut, että vanha, ruma eukko on kaikkien näiden antiikkitavarain hoitaja; miten muuten voisi selittää hänen oman kehnon pukunsa, kallisarvoiset antiikkiesineet ja sen omituisen tosiasian, että kaikki nämä ihastuttavat tuolit, sohvat ja nojatuolit olivat mitä hirvittävimmällä ja mauttomimmalla pumpulikankaalla päällystetyt.

Joku enemmän henkilöhistoriaan kuin luonnontieteeseen perehtynyt tarkastelija olisi sensijaan heti todennut tämän vanhan naisen olevan hyvinvoivan ja ylhäisen ruotsalaisen virkamies- tai hienomman porvarissuvun jälkeläisen.

Jälkimmäinen olikin kaikkein oikein havainto, joskin, syvemmältä sielulliselta kannalta katsoen, voisi sanoa, että Emma Wigelstjernan sielun ja jäsenten liikkeet vähitellen ovat sopeutuneet hänen huoneensa huonekalujen mukaan, joiden hoito ja siistiminen oli hänen ainoa todellinen elämäntehtävänsä.

Pikku Emman isä oli ollut kauppaneuvos ja kauppa- ja merenkulkuosaston päällikkö kollegiossaan — tehtävä ja toimi, josta voimme olla vakuutetut, ettei hän milloinkaan hoitanut sitä niin kuin sellaista paikkaa pitäisi hoitaa, sillä Thure Wigelstjerna oli ollut muotovarma ja muotoihin piintynyt turhantarkka byrokraatti, jonka elämän päämäärä oli hoitaa työnsä niinkuin sitä oli ennen häntä hoidettu ja karttaa ja inhota kaikkia muutoksia tai uudistuksia, jotka mahdollisesti voisivat häiritä tai järkyttää totuttua tapaa.

Järjestys, kunto ja kunnioitus vakiintuneita muotoja kohtaan oli ollut se hyveitten kolmiyhteys, jonka valkean tähtivalon alla Thure Wigelstjerna oli vaeltanut tietänsä eteenpäin ja ilman hutiloimista ja onnenongintaa saavuttanut kaikkein kunnioitettavimman yhteiskunnallisen aseman, minkä kauppaneuvos voi saada ja ennen kaikkea sai senaikaisessa virkamieshierarkiassa.

Thure Wigelstjerna oli muun muassa erinomaisten tietojensa ja muodollisen varmuutensa nojalla ollut asiantuntijana mukana selvittämässä ja päättämässä tärkeimmistä valtiollisista raha- ja kauppa-asioista, valtiolainoja ja valtioavustuksia koskevista neuvotteluista, taloudellisesta kielto- ja myönnytyslainsäädännöstä, omaamatta aikansa taloudellisesta elämästä ja maailmankaupan salaisista laeista enempää käsitystä kuin kuka tahansa koulupoika.

Ja kun kauppaneuvos kuudenkymmenenyhdeksänvuotiaana kuoli, jätti hän leskelleen ja tyttärelleen jälkeensä kauniin, vanhan pesän, jolle antoi leiman hänen varma, muodollinen makunsa ja hillintänsä, sekä 30.000 kruunua Ruotsin valtion 3 1/2 prosentin obligationeina — rahasijoitus, jonka hän oli havainnut edullisimmaksi ja turvallisimmaksi siinä epävarmuuden, sekasorron ja alituisen rahanarvonvaihteluiden kaaoksessa, jollainen hänen aikansa taloudellinen elämä hänen katsantokantansa mukaan oli.

Tässä moitteettomassa ympäristössä, moitteettomine vanhempineen ja moitteettomimman seurustelupiirin keskuudessa oli Emma Wigelstjerna syntynyt, kasvatettu ja varttunut, hoidettu ja huollettu samalla huolella kuin pelargoneja kauppaneuvoksettaren kukkaispöydällä, ja sielunsa yhtä siistittynä, pölytettynä ja yhtä huolellisesti järjesteltynä kuin konsanaan salongin ateniennit kalleuksilleen.

Kauppaneuvoksetar oli kuulunut entisaikojen naisiin, jotka, heidän henkisen näköpiirinsä, elämänvoimansa ja tunne-elämänsä tultua teljetyksi ja katkaistuksi moitteettoman sovinnaisavioliiton kautta, olivat keskittäneet itsetiedottoman toimintahalunsa ja elämäntarpeensa monomaanisella yksipuolisuudella johonkin kotielämän ja talouden oleelliseen tai epäoleelliseen yksityisseikkaan.

Me tunnemme heidät kaikki, heidät, jotka pitivät kunnianaan parhaitten suolakurkkujen tai hienoimpien kotona savustettujen kinkkujen tai parhaiten hoidetun liinavaatevaraston omistamista — tai heidät, jotka olivat kotitekoisen tuomenmarjaliköörin tai antimakassien ja sohvatyynyjen erikoistaitureita, ja joiden elämä on ollut väsymätöntä, intohimoista ja harrasta taistelua sen velvollisuuden kaikinpuolisen täyttämisen puolesta, jonka he omasta tahdostaan olivat ottaneet täyttääkseen.

Kauppaneuvoksetar Wigelstjerna oli jo avioliittonsa kuherruskuukausina löytänyt elämäntehtävänsä: hän pölytti.

Varhaisesta aamuhetkestä puolison päivälliselle tuloon saakka kiiti ahkera talonrouva kallisarvoisten huonekalujen ja korujen keskellä pölyliina aina pienessä, lujassa ja kovassa kädessä, kunnes ovenpaukahdus ilmoitti, että kauppaneuvos viiden minuutin kuluessa odottaa päivällistään.

Hänen askelissaan oli pikku Emma vaeltanut, kehdosta asti peilaillut lapsenkasvojaan aluksi huonekalujen mahonkipinnoissa ja sitten vähitellen, pituuden karttuessa, seinien kuvastimissa.

Ja elämän ainoat ulkonaiset tapahtumat olivat olleet suuret, viralliset herrapäivälliset, joissa presidentit, ylijohtajat ja kaikenlaiset »neuvokset» tuttavallisen, mutta virallisen hillityn tunnelman vallitessa nauttivat valikoituja ruokalajeja ja hyviä viinejä, ja jolloin pikku Emma, puettuna hienoimpaan pukuunsa, sai tulla sisään jälkiruoan aikana kuin jonkinlaisena erikoisjälkiruokana ja sedät taputtelivat häntä päälaelle ja ajoivat hänen suuhunsa sellaiset määrät makeisia ja rypäleitä, että hänen oikeastaan olisi luullut tukehtuvan.

Läheisemmän tuttavapiirin päivälliskutsuissa oli ollut harvempia ruokalajeja ja vain lasillinen sherryä jälkiruoan mukana, ja pikku Emma oli saanut syödä pöydässä ja jäädä istumaan hetkiseksi vierashuoneeseen rouvien luokse, jotka intohimottomasti ja moitteettomasti puhuivat toistensa avuista.

— Luulisitko meidän Olivian voivan pitää niin pölyttömänä — mutta, ajatteleppas, Hildaseni, suolakurkkujasi, luulen, että ne viimeksi olivat paremmat kuin koskaan — niin, mutta saanen sanoa, että Mariannen savustettu kinkku — niin, rakas Marie-Louise, nyt olisi sinun tuomenmarjaliköörisi maistunut hyvältä, nyt saat tyytyä vain pieneen lasilliseen marsalaa — paras on kyllin hyvää, pieni Beata-kultani, osatessaan panna hapanpaistin säilöön niin hyvin kuin sinä…

Kesähuvilalla Vaxholmissa tavattiin jälleen naapurihuviloissa, entinen seurustelupiiri, entiset, kuluneet keskustelunaiheet ja vanhat mukaanotetut talouskalut.

Pikku Emma imi itseensä oppivaisesti kaikki muodot ja puhetavat ja eli vuodesta vuoteen, ja joulut menivät ja kesät tulivat, ja kaikki oli entisensä kaltaista, paitsi että pitempien väliaikojen kuluessa jotkut kasvot katosivat ja pysyivät poissa, ja ilmestyi uusi paikka katsottavaksi sunnuntaisilla kävelymatkoilla kirkkomaalla, jossa kauppaneuvoksettaren isä ja äiti lepäsivät ylösnousemusta ja tuomiota odottaen.

Mutta muuten ei elämä muuttanut muotoaan — jos sitä nyt yleensä voi elämäksi nimittää — edes pikku Emman ensi tanssiaisten kautta. Pikku Emma ei ollut ensinkään huvitettu tanssista, tai oikeammin ei osannut tanssia, siksi että hän oli niin äärettömän epämusikaalinen — ja nuoret miehet ja kavaljeerit olivat sitäpaitsi sen lajin ihmisiä, joiden kanssa ei hänellä ollut mitään yhteistä, ei edes puheenaihetta.

Emma tuli kolmenkymmenvuotiaaksi ja elämä oli yhä entisensä kaltaista.

Sunnuntaisin meni pikku Emma isänsä ja äitinsä kanssa päiväjumalanpalvelukseen ja rukoili Jumalaa, jota hän tunsi yhtä vähän kuin elämääkin, ja jolta hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anottavaa. Ja kun oli suuria, vakavia konsertteja tai esitettiin oikein vanha, arvokas ooppera, meni Emma niihin vanhempineen ja kuunteli musiikkia nauttien sanomattomasti, vaikka ei hän milloinkaan elämässään ollut voinut erottaa kahta säveltä toisistaan. Joitakin kertoja vuodessa hän oli sitäpaitsi tanssiaisissa ja hänellä oli vallan ihastuttavan hauskaa istuessaan jossakin nurkassa, kunnes käsivarret ja jalat jäykistyivät ja hän oli haukottelemaisillaan väsymyksestä — jonka viimeksimainitun animaalisen elämän ja hillittömyyden ilmauksen hän kyllin hyvin kasvatettuna ymmärsi heti tukahduttaa.

Ja pikku Emma pysyi yhä pikku Emmana — kunnollisimpana ja hyvinkasvatetuimpana tyttölapsena, mikä milloinkaan on aamuisin pessyt kasvojaan, käsiään ja kaulaansa, paitsi niinä vuoden kuutena tanssiaisiltana, jolloin hän pesi myös sekä olkapäänsä että käsivartensa.

Vuosien varrella kasvoi vain pikku Emman halu leivoksiin, hilloihin ja makeisiin, himo, jota hänen hyvä kasvatuksensa ja ylen niukat taskurahansa kuitenkin pitivät vallan kohtuullisuuden rajoissa.

Pikku Emman ollessa kolmenkymmenenneljänvuotias kuoli kauppaneuvos, ja meidän täytyy sanoa, että tämä tapaus ei aiheuttanut hänen tyttärelleen todellista surua enemmän, kuin mitä voi tuntea menettäessään huonekalun, jonka äkillinen poissaolo totutulta paikalta täyttää mielen tyhjyydellä ja typerällä alakuloisuudella. Mutta sillä ei tarkoiteta, ettei pikku Emma olisi nyyhkyttänyt hurjasti ja ääneen itkenyt väännellen käsiään kohtuullisessa tuskassa; ja hän kulki suruharsossa ja surupuvussa ja seurasi äitiään joka sunnuntai hautausmaalle laskeakseen kukkia sille paikalle, joka nyt kätki niin rajattomasti ja syvästi rakastetun poismenneen maalliset jäännökset.

Mutta paitsi surun ulkonaisia muotoja ja kaavoja ei pikku Emma ollenkaan tuntenut mielessään mitään muuta — ei maallisen muukalaisuuden tunnetta eikä tuskan ja kaipauksen sietämätöntä ja julmaa kuisketta: ei enää koskaan elämässä — ei koskaan — koskaan.

Pikku Emma muutti äitinsä ja kaikkien huonekalujen kanssa pienempään huoneistoon, jossa myös laskeutui pölyä, jota voi pyyhkiä pois, ja jossa joka ilta puoli kymmeneltä yhäti sama vanha Liina, joka kerran kantoi pikku Emmaa vastasyntyneenä, kääri hänet vuoteessa vanupeitteeseen ja taputti hänen päätään ja toivotti hyvää yötä samoin sanoin kuin jo kolmekymmentäneljä vuotta sitten:

— Nuku nyt makeasti, pikku Emma, äläkä näe unia!

Ja pikku Emma söi ja hengitti ja nukkui unitta kuten pienen, hyvän lapsen tulee ja sopii.

Seurustelupiiri tuli ehkä hieman ahtaammaksi, päivällisistä tuli kahvi- ja teekutsuja, mutta kasvot ja puheenaiheet pysyivät samoina, vaikka pikku Emma olikin ainaiseksi päässyt pesemästä olkapäitään ja käsivarsiaan hänen nyt vapauduttuaan kaikista tanssiaisvaivoista. Ennen kuin hän ennätti täyttää puoli vuosisataa, tunkeutui todellisuus raakana ja kauheana hänen suojattuun ja käärittyyn olemassaoloonsa.

Kauppaneuvoksetar oli tyttärineen seisonut Blasieholmenilla nauttiakseen ilmaiseksi Kristina Nilssonin ihmeellisestä laulutaidosta, ja heidän hurmaantuessaan lumoavista sävelistä tapahtui se kuuluisa onnettomuus, joka vei niin monta ihmishenkeä. Kauppaneuvoksetarkin ja hänen tyttärensä laahautuivat pelosta mielettöminä pakokauhuisen kansanjoukon mukana, jossa pikku Emman pienet lumikonsilmät olivat kyllin neuvokkaat keksiäkseen pelastuksen mahdollisuuden pujahtamalla pakoon pieneen tupakkakauppaan läheisessä kadunkulmassa.

Mutta kauppaneuvoksetar oli päättävästi hyljännyt ehdotuksen: — Pikku
Emma, ei meidän kaltaisten naisten sovi mennä tupakkakauppaan.

Heidän onnistui kuitenkin ilman tupakkakaupan apua pelastautua, mutta järkytys, pelästys, tungos ja ruumiilliset ikävyydet aiheuttivat kauppaneuvoksettarelle keuhkokuumeen, joka kahdeksan päivän perästä päästi hänet kauppaneuvoksen luo.

Pikku Emma-raukan pikkuserkku, hovioikeudenneuvos Björkman, otti hoitaakseen perunkirjoituksen ja maalliset huolehtimiset. Vanha, seitsemänkymmentäkolme-vuotias Liina sai viidenkymmenenneljän vuoden palveluksen jälkeen Wigelstjernan perheessä muuttaa vaivaistaloon; ja pikku Emma oli yksin elämässä upeine huonekalustoineen ja 1050 kruunun vuotuisine korkoineen — eikä, omituista kyllä, hänen olentonsa perustukset olleet vähääkään järkkyneet, vaan hän oli jollakin ihmeellisellä ja pirteällä, vastaheränneellä elämänvaistolla päättänyt hoitaa itse itsensä ja kaikin tavoin käyttää hyväksensä riippumatonta asemaansa.

Surun ja kyynelten, valitusten ja suruharsojen ja -pukujen ohella tunsi isätön ja äiditön pikku Emma riippumattomuuden tunnetta ja elämänuteliaisuutta vanhenneessa sydämessään.

Hautauksen jälkeisellä viikolla pikku Emma meni tapaamaan serkkuansa oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenia, o. s. Wigelstjerna, jolla Malmberginkadun 4:ssä oli kolme komeata huonetta, ja ehdotti rakkaalle sukulaiselleen, että hän saisi puolesta vuokrasta haltuunsa kaksi huoneista.

Marie-Louise Almgren ja Rosalie Pistolschiöld olivat rauhassa ja häiriintymättömässä sovussa eläneet onnellisesti yhdessä jo toista vuosikymmentä siinä huoneistossa, johon hovimarsalkka Werner sukulais-, kunnioitus- ja tunnesyistä oli valinnut heidät ja Eurydike Bergin elinkautisiksi vuokralaisiksi.

Pikku Emman tulo Neloseen oli kuin haukan tulo kyyhkyslakkaan, ja aluksi nuo kolme eivät edes ymmärtäneet pikku naisen ajatuksenjuoksua ja toivomusta, mutta pikku Emman toivomus oli harkittu päätös, joka hitaasti ja varmasti pakotti heidät — keskustelemaan ja neuvottelemaan.

Rosalie-neiti muuttui jääksi ja pilkkaavaksi ylenkatseeksi. Hänen sankarillinen ja kunniakas luonteensa vaistosi heti pienen, hajamielisen ja pikkumaisen poroporvarillisuuden Emman sielussa, ja hänen vaistonsa ei horjunut hetkeksikään tungettelevan mielistelevästä ystävällisyydestä tai imarteluista. Kaarle kahdennentoista nopeudella, ja luottaen omaan vanhurskaaseen asiaansa, hän julisti heti pyhän sodan Emma Wigelstjernaa vastaan.

Eurydike Berg aavisti syvimpiä, henkisiä häiriöitä, epäsointuja ja onnettomuuksia pienen kolmiyhteyden tähän asti niin tyynessä ja rauhallisessa yhteiselämässä, ja hänen arka kukkassielunsa sulkeutui heti väristen vastenmielisyydestä ja pelosta jo pelkästään pikku Emman kovan ja terävän, epämusikaalisen äänen kuullessaan ja nähdessään hänen pienet, kavalat ja pahansuovat lumikon-silmänsä. Mutta Eurydike Bergillä ei ollut minkäänlaisia aseita taistellakseen ulkomaailmaa vastaan, kun sensijaan pieni, isätön ja äiditön Emma ilmaisi elämänvoimaa ja elämänviisautta, joka tähän asti ei milloinkaan ollut päässyt ilmoille, mutta jota hän nyt voimia säästämättä käytti tässä elämänsä ratkaisevassa teossa.

Marie-Louise Almgren horjui toiselta puolen sukulaisvelvollisuuksien ja verisiteiden iäisten vaatimusten ja toiselta puolen omansa ja ystävättäriensä pikku Emmaa kohtaan tunteman yhteisen vastenmielisyyden välillä.

Emma puheli ja vehkeili ja juoksi Nelosen portaissa ja oli täysin piittaamaton Rosalie-neidin hyisestä halveksumisesta, Eurydike Bergin arasta vastenmielisyydestä ja Marie-Louise Almgrenin hiljaisesta, epäröivästä, mutta neuvotteluihin alistuvasta torjumisesta.

Kevääksi 1886 muutti tarmokas nainen vuokralaiseksi oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenin pihanpuoleiseen huoneeseen Malmberginkadun neljään.

Pikku Emma oli kyllä saanut myydä joukon huonekalujaan, mutta voittajana oli hän nyt Malmberginkadun neljässä ja saattoi rauhassa antautua leivoksille, hilloille, makeisille, kahvikekkereille ja juoruille. Sitäpaitsi hän tunsi päivittäistä nautintoa turvallisesti tietoisena siitä, että oli verrattomasti rikkain Nelosen maailmaakarttavain naisten pienessä linnunpesässä.

Kiistat ja riidat Rosalie Pistolschiöldin kanssa antoivat olemassaololle oikeastaan vain uutta viehätystä ja elävää sisältöä, joka lyhensi päivän tunteja ja antoi sielulle terveellistä liikuntoa.

EURYDIKE BERG.

Haalistuneissa sinisissä ja valkoisissa kierrekaihtimissa ajoi juhlallisesti puettu tyrolilaismetsästäjä takaa arkaa vuorikaurista alppien huippuja kohti, kun sensijaan alempana laaksossa seisoi mitä kaunein ja täyteläisin sveitsiläistyttö sirosti koristellun sveitsiläishuvilan ovella viittoillen kädellään sulhasmetsästäjälle. Vuorenhuippujen yläpuolella kierteli mahtava kotkapari, ja rehevässä tunturiruohostossa kauimpana alhaalla oli mitä muhkeimpia lypsylehmiä laitumella pienen tunturipuron käyttämän myllyn edustalla.

Oliko mahdollista, että tämän kauniin maiseman tuolla puolen kohosi korkea, ruma viisikerroksinen tukholmalaistalo, joka esti pienimmänkin kaistaleen taivasta näkymästä ja tuijotti halveksien niihin ikkunoihin, joiden ruutujen takana uskollinen sveitsiläistyttö joka aamu ja ilta huiskutti iloisen tervehdyksensä ylhäällä pilvien keskellä olevalle metsästäjälle.

Miksi ei elämä sallinut Eurydike Bergin aina oleskella hämyisessä sinihohteessa kierrekaihtimien kuvien takana? Miksi piti antaa kadun ja päivän harmaan, värittömän valon tunkeutua niiden takana olevan huoneen jokaiseen soppeen? Eivätkö huonekalut ja taulut ja esineet ja niitten mustapukuinen omistajatar viihtyneet parhaiten sinisessä, epävarmassa valossa, joka ei paljastanut eikä karkoittanut pakosalle suuren, syvän, hiljaisen huoneen salaisuuksia ja unelmia?

Huoaten antoi Eurydike Berg kierrekaihtimen runsaan kuvamaailman liukua ylös — samalla kaipauksella kuin runoilija-parka työntää syrjään kultaiset unelmansa marmoritemppeleistä, valkoisista viitoista ja soihduilla valaistuista vieraspidoista tutkiakseen sensijaan lautasten sisältöä automaattihyllyjen lasilevyjen takana.

Mutta kierrekaihtimien takana oli vanhalla naisella pystytettynä vielä linnoitusketju suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Syvissä ikkunakomeroissa seisoivat kukkaruukut tiheämmässä kuin sotilaat rivissä, ja isojen kukkaruukkujen päällä olivat pienet ruukut ahdettuina uuteen riviin — ja sotilaalliselta kannalta katsoen oli koko kokoelman ryhmitys verrattavissa sotilasjoukkueen muodostelmaan: »eturivi polvilleen, valmiina tuleen».

Ja Eurydiken kukkassotilaat olivat todella hyviä puolustajia. Ei voinut todella paljoakaan nähdä katua eikä vastapäistä taloa kaikkien näiden lehtien ja kukkien läpi, joiden yöksi teljetty tuoksu nyt nostettujen kierrekaihtimien takaa levisi hyvänhajuisena laineena yli huoneen.

Ruutujen kimmellyksestä ja päivänvalosta saattoi Eurydike Berg päätellä, että aurinkoinen ja pilvetön taivas nyt kohosi sen kaupungin yllä, jossa hän asui. Huolellisesti ja hiljaa hän alkoi hoidella ja kastella suojattejaan ja suojelushenkiään, itse henkenä ja kukkana unelmain ja kukkain keskellä.

Jo monta tuntia sitä ennen oli päivän valo rynnistellyt kierrekaihtimien suojusta vastaan tahraisten ikkunaruutujen takana, ja tehtaitten työläisjoukot olivat jo päässeet päivällisloman lyhyeen lepohetkeen valonsäteiden vihdoinkin onnistuessa tunkeutumaan läpi ikkunalaudan lehti- ja kukkasverkon Eurydike Bergin asuntoon keskellä maailmankaikkeutta.

Valo pyrki ikäänkuin hapuillen tuohon erikoiseen, päivälle niin outoon huoneeseen, jossa ikkunain raskaat, tummat verhot, seinien korukudokset ja lattiamatot olivat olemassa vain yhtä ainoata tarkoitusta varten: tappaakseen valon ja tukahduttaakseen äänet siitä maailmasta ja siitä elämästä, jonka henki ja työ olivat vieraita ja vihollisia hänelle, joka äänettömyydessä ja hiljaisuudessa eli kuolleille ja unohdetuille.

Se oli voimatonta ja väsynyttä ja harmaata, tämä ulkoatullut iloinen ja ylimielinen valo; hämmentyneenä kuin valon sokaisema perho se iskeytyi oviverhojen harvinaiseen kudokseen ja sen eksoottisiin väreihin ja fantastisiin arabeskeihin — omituisen kuolleena ja vieraantuneena se lankesi mustaksikiilloitettujen arkkujen ja kaappien eteen, kunnes se vihdoinkin sai väriä ja eloa parin jättiläismäisen sohvan kukoistavan raikkaissa stramaljikirjailuissa; sohva oli vanhojen ruotsalaisten herraskartanokalujen keidas tässä eksoottisten ornamenttien ja outojen värisointujen erämaan aavikossa, jonka yllä hiljaa, juhlallisesti ja kunnioitusta herättävästi suuri norsunluinen ristiinnaulitun kuva loisti valkeassa, voittoisassa rauhassa ja puhtaudessa.

Ja kuten ohikulkevan laivan mainingit vähitellen vaimenevat ja hiljenevät lepoon rannalla, meren levätessä rasvatyynenä ja umpimielisenä omassa suuruudessaan, niin kävivät masennetut valoaallotkin vähitellen levolle huoneen kaikkien vieraitten ja tuntemattomien esineitten pariin, ja vain tomuhiukkaset tanssivat ja värisivät siinä valojuovassa, jonka vastapäisen talon aurinkoinen ruutu heijasti Nelosen ikkunoihin. Mutta näytti siltä kuin tämä hymyilevän päivän auringon kalpea heijastuskin olisi polttanut ja sokaissut kalpeata naista ikkunan ääressä, kiusannut ja hämmentänyt häntä kuin äkkinäinen utelias katse, joka röyhkeän tutkivana iskee meihin kulkiessamme katua pitkin oman olentomme salaisimpiin unelmiin vaipuneena.

Hän jätti syvän ikkunakomeron pelargonioineen, palsamineen ja verenpisaroineen, jotka ihme kyllä niin hyvin näyttivät viihtyvän ruutujen ja kierrekaihtimien välissä, ja vetäytyi väsyneen haluttomin elein syvän huoneen hämyiseen taustaan, jonka jossakin kätkössä vesi tuttavallisesti kiehui ja porisi pienessä teekeittiössä — ääni, joka jollakin tavalla muistutti kissan hauskaa ja rauhaisaa kehräämistä ja joka antoi aavemaiselle ja epätodelliselle huoneelle inhimillisen elämän ja miellyttävän lämmön tuntua.

Vanha nainen oli pysähtynyt matalan, mustanruskean, jostakin eksoottisesta puulajista tehdyn lipaston eteen, josta lähti heikko, mutta läpitunkeva öljyjen ja suitsutusten tuoksu, ja jonka tummalla marmorilevyllä oli pari valokuvaa mustissa kehyksissä. Toisessa oli iso kookas, vanhan, ruotsalaisen husaariupseerityypin mies, anglointialaisen valkeassa tropiikkipuvussa; ja solakka keskikokoinen nainen suunnattoman päivänvarjon alla. Toinen oli käyntikorttikokoa ja siinä oli tyttö ja poika, neljä- tai kuusivuotisia, kädet toistensa kaulassa; ja heidän säteilevät silmänsä hymyilivät odottavasti jollekin tuntemattomalle haavekuvalle tai katselijalle. Ja seinällä sen yläpuolella riippui kaksi soikeata kehystä: niissäkin oli samat ihmiskasvot, mutta nyt akvarellin kirkkain ja valoisin värein ja isojen, uhkeiden palmupuiden taustaa vastaan maalattuina.

Eurydike Berg hymyili heikkoa, kaukaista hymyä, ehkä katkeraakin, jos kuihtuneen kukkalehden putoaminen on katkeraa ja jos se itse on tuhonsa tuskasta tietoinen.

Nämä neljä mustaa kehystä sulkivat sisäänsä kaiken sen, mikä Eurydike Bergille oli ollut rakasta tässä maailmassa, ne olivat hänen maallisen ilonsa hautakivet — muistojensa hautapaikka ja ruumisarkku, ehkä syvemmässä ja sananmukaisemmassa mielessä kuin katsoja saattoi aavistaakaan. Sillä jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran välillä lepäsivät, jos ylipäänsä niistä vielä oli jotakin jäljellä, plantaashinomistaja ja entinen intialaisarmeijan kapteeni Baltzar Göran Achates Berg ja hänen molemmat lapsensa, Signe Christina ja Baltzar Emanuel — jossakin meren pohjalla — Eurydike Bergin puoliso ja lapset — Göran — Signe — Emanuel: nimet, jotka päivänpaisteessa ja ilossa kerran olivat riemuinneet hänen huulillaan — nimet, jotka kerran olivat olleet lihaa ja verta, sielua ja lämpöä — suloisia maallisia tosiasioita — nyt ne lepäsivät jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran välillä.

Ramsjöbergin tehtaalla Bergslagenissa oli Eurydike Berg syntynyt suurena vallankumousvuotena 48, ja jos synnyinvuosista voi tulla päteviä ennustajia, niin oli Eurydike Bergin elämä ainaiseksi saanut kohtalokkaan leimansa suuresta vuodesta. Mitä vallankumouksia, mullistuksia ja tuhoja olikaan tuo solakka ja valkohapsinen nainen Malmberginkadun Nelosessa saanut kokea! Mitä elämän muutoksia ja kohtalon myrskyjä olikaan Ramsjöbergin tytär saanut läpikäydä!

Eurydiken isä oli ollut tehtaanomistaja ja Ramsjöbergin isäntä, Kaarle IX aikana maahan muuttaneen d'Estelle-nimisen hugenottisuvun viimeinen jälkeläinen, josta suvusta aikojen kuluessa oli tullut suuri tehtaanomistajasuku Stellenius Värmlannissa ja Västmanlannissa, ja jonka viimeinen loistoisa kukkanen Erik Gustaf Stellenius Ramsjöbergissä oli ollut.

Erik Gustaf Stellenius ei suotta ollut kantanut gallialaista perintöä suonissaan. Mitkä loistavat juhlat olivatkaan täyttäneet Ramsjöbergin päärakennuksen valolla ja laululla ja vaihtuvilla ihmiskasvoilla, mikä ihailijoiden joukko olikaan parveillut nuoren Eurydiken, tanssiaisten kuningattaren, Ramsjöbergin kukkasen ympärillä, Eurydike Stelleniuksen aranvaaleine, hentoine, teeruusunlehtiä muistuttavine ihoineen ja säteilevän ruskeine silmineen ja pikimustine, raskaine hiuksineen, — Eurydike Stelleniuksen, joka oli saanut etunimensä isän lempioopperan, Gluckin »Orpheus ja Eurydike», mukaan — Eurydike Stelleniuksen, joka kasvoi laulun ja soiton, juhlien ja rekiretkien keskellä, vasaroiden jymistessä, palkeitten pauhatessa ja satojen uutterien käsien luodessa uusia mahdollisuuksia ja varoja tehtaanisännän loputtomalle juhlailolle ja loistosta juopuneelle elämänhalulle.

Ramsjöbergissä oli Eurydike Bergin neitsytvuosina päivittäin pöytä katettuna parillekymmenelle hengelle, eikä vieraita puuttunut koskaan, ja kolmen läänin miehinen nuoriso virtaili sinne juhliakseen ja palvoakseen kaiken tämän ilon ja rikkauden loistavaa keskipistettä, symbolia ja perijätärtä — älkäämme unohtako tätä viimeistä lisänimeä — untuvaista, hentoa ja solakkaa kaunotarta, jonka ihmeellistä etunimeä oli kuiskittu niin monissa soneteissa, canzoneissa ja laulelmissa, ja jota oli niin helppo ja mukava korostaa väärin ja soinnutella.

Mutta niissä kolmen läänin naimaikäisissä nuorukaisissa, jotka jokaisena syntymäpäivänä kunnioittivat häntä runoilla ja ilveillä ja salaisuudessa harjoitetuilla näytelmäkappaleilla, ei ollut ketään, joka olisi osannut vangita ja pidättää Eurydike Stelleniuksen sykkivää ja levotonta sydäntä, jonka kaikki säihkyvät unelmat kaipasivat eksoottisia maisemia ja ihmeellisiä seikkailuja ja joka näköjään oli Erik Gustaf Stelleniuksen loisteliaan kauneudennälän ja mittaamattoman elämänhalun oikea jälkeläinen.

Hänen kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään oli ent. kapteeni intialaisessa armeijassa, Hamran tehtaitten ja sahojen ent. omistaja, Göran Berg isoissa englantilaisissa matkavaunuissa ensi kertaa oman ja hänen elämänsä aikana ajanut puolipenikulmaista puistokujaa pitkin Ramsjöbergin päärakennusta kohden.

Rakas lukijani, olet tietenkin nähnyt ja kuullut monia Berg-nimisiä, mutta et varmaan tietäne, että niille, nyt jo sukupuuttoon kuolleille »aitoruotsalaisille», joita voimme nimittää alkuruotsalaisiksi, oli olemassa vain yksi Berg-suku, jolla todella oli oikeutta kantaa sitä nimeä.

Hamran Bergit, Forssan, Odenslundan ja Penningbyn Bergit, Ervallan, Stor-Rastan ja Näsin Bergit — Bergit, jotka vaikka aatelittominakin olivat miespolvien ajan nuoruudessaan palvelleet nuorempina henkihusaariupseereina, elleivät he sukunsa seikkailuhalun vetäminä menneet laivastoon saadakseen tilaisuuden tuulettaa mielikuvitustaan kaukaisilla merimatkoilla.

Ja kuinka muuten voisitkaan, rakas lukija, tietää mitkä ovat oikeita Bergejä. Heistä on niin harvoja jäljellä, ettet saa milloinkaan nähdä heitä satulan selässä kapitalismin suuressa esteratsastuksessa etkä lukea heidän nimeään sanomalehtien niinsanotun sosieteetin uutisissa, joissa pankkiirienrouvat ja tukkukauppiasten tyttäret niin menestyksellisesti tungeksivat aatelisten joukossa, joilla ei ole perintätapoja eikä todellista arvokkuutta, aatelisten, jotka vain nimeltään ja arvonimeltään ovat aatelia.

Kreivittäret Lichtone o.s. Nygren ja Bunge o.s. Levison eivät, Jumalalle ylistys ja kiitos, tiedä mitään nykyjään elävistä Bergeistä, kun he aristokraattisesti loistoautojensa pieluksiin nojaten ajavat viimeisistä hovitanssiaisista loisteliaisiin koteihinsa Strandvägenillä.

Yksi heistä elää vielä: hän on tullissa kamarikirjurina; ja toinen ottaa vastaan suurten seurapiirien postia Östermalmin postiluukun ääressä; ja kolmas on konttoristina viiniliikkeessä; ja mahtavin heistä viettää hiljaisia vanhanpojanpäiviään vanhalla sukutilalla, jolle pilkallinen elämä on antanut nimen Rahakylä, mutta jonka pitäisi olla Rahanpuute, ja jossa hän fatalistisessa rauhassa, ilman levottomuutta ja toiveita, odottaa sitä hetkeä, jolloin kaikki vanhat seinäkellot ja pöytäkellot lakkaavat hänelle mittaamasta ajan kulkua päästäkseen erinäisten välikäsien avulla tukkukauppias Ohlssonin, pankkiiri Levisonin, isännöitsijä Andresénz'in, syntyään Andersson, salonkeihin ja vierashuoneisiin ilmoittamaan siellä, valveutuneen havaintojen tekijän mielestä, aivan toisella tavalla ajan todellista kulkua.

Mutta se Baltzar Göran Achates Berg, joka kesäkuun neljäntenätoista päivänä 1867 ensi kertaa ajoi puolen penikulman pituista puistokujaa Ramsjöbergin linnamaista päärakennusta kohden, oli mies, jonka nimen ja persoonan tunsi jokainen ihminen Värmlannin tehtaasta lännessä Dannemoralaitoksiin asti idässä, Kolmårdin ja Tivedin tehtaista alkaen etelässä Kuparivuoren sulattimoihin asti pohjoisessa — nota bene —jokainen ihminen, joka tahtoi tietää ja olla mukana jossakin:

Baltzar Göran Achates Berg, ent. husaarihenkiväkirykmentin luutnantti, ent. kapteeni kevyessä intialaisessa husaarirykmentissä n:o 1, ent. Hamran tehtaitten ja sahojen omistaja, ja nykyisin suurten istutusten omistaja Mauritius-saarella, josta tämä kolmekymmentäneljävuotias mies oli tänä vuonna palannut viedäkseen Ruotsista mukanaan arvoisensa puolison.

Kaikki Ramsjöbergin vieraat tuntevat Göran Bergin, vaikka eivät olisi koskaan häntä nähneetkään, ja Göran Berg tuntee heidät myös. Mutta yhtä asiaa ei Göran Berg tiedä eikä tunne hypätessään suurista, hienoista, englantilaisista matkavaunuista ja noustessaan ylös Ramsjöbergin suuria kaideportaita: että hän tänä iltana on tanssiva seitsemän tanssia Ramsjöbergin nuoren perijättären kanssa, ja että hän on jäävä taloon seitsemän kertaa seitsemäksi päiväksi eikä sitten enää koskaan ole näkevä sitä. Mutta Eurydike Stellenius ehkä aavistaa, ensi kertaa nähdessään pitkän jättiläisen tummanruskeat kasvot ja poskessa olevan suuren sapelinarven, ja kohdatessaan tämän sinisen, kirkkaan katseen, että tämä on mies, joka on vievä hänet pois ja kantava häntä käsivarsillaan ihmeellisen elämän läpi.