Vankien ystävä: Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

VANKIEN YSTÄVÄ

Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

Kirj.

EVY FOGELBERG

WSOY, Porvoo, 1922.

"Elämäni, ajatukseni, aikani, voimani — kaikki Jumalalle ja sieluille!"

Mathilda Wrede.

SISÄLLYS:

 Alkusanat.
 Tarina Wrede-suvun alkuperästä.
 Lapsuus.
 Uusi elämä.
 Laajenevia työaloja.
 Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.
 Jäähyväiset Siperiaan lähteville.
 Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
 Keskeymättömässä työssä.
 Helsingissä.
 Hämeenlinnassa.
 Toivolan koti.
 Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
 Menestystä ja vastoinkäymisiä.
 Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.
 Koponen.
 Englannissa.
 Kotona jälleen.
 Työtä ja lepoa.
 Helsinkiin muutettua.
 Reima.
 Matti Haapoja.
 Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.
 "Järp.-N." eli Pyypoika.
 Bobrikovin aikana.
 Immanuel Karppinen.
 Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
 Joulu Kakolassa.
 "Mathilda Wreden malja" ja muita kertomuksia.
 Seurustelu ystävien kera.
 Erämaissa.
 Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.
 Erään vangin uni.
 Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.
 Vankilan portit suljetaan.
 Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.
 Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.
 Uusia suruja ja koettelemuksia.
 Veljelä.
 Mathilda Wrede kertoo.
 Venäjän vallankumouksen aikana.
 "Punaisena" aikana.
 Rauhan miehellä on tulevaisuus.

Alkusanat.

Sairaana ja suruisena istuin eräänä iltana silmäillen vanhaa päiväkirjaani. Muistot menneiltä päiviltä vierivät sisäisen silmäni editse kirjavana sekaisena vyyhtenä ja jo kauan sitten unohtuneet tapaukset sukelsivat esiin muistin kätköistä. Siellä ja täällä oli joku "vankien ystävän" kertoma pieni juttu, todellisuuskuva hänen omasta rikkaasta elämästään, jonka olin muistista pannut paperille. Ja ihmetellen kyselin itseltäni: Miksi ei parempi kynä kuin minun ole piirtänyt noita valtavia elämyksiä, jotka ovat täynnä korkeaa, syvää tunnelmaa? Muistin kuinka Mathilda Wrede oli lämpimästi ja samalla leikillisesti kertonut "pojistaan", ja siihen verrattuna oli kaikki, mitä olin kirjoittanut, kalpeaa ja väritöntä. Ja kuitenkin heräsi minussa juuri silloin ajatus koota ja julkaista piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta. En saattanut silloin ollenkaan aavistaa, kuinka paljon tuskaa ja sisäisiä ristiriitoja hänelle oli tuottava suostumuksensa antaminen siihen. Hän teki sen kuitenkin tuottaakseen minulle iloa ja askartelua pitkällisenä ja vaikeana toipumisaikanani.

Lähteet, jotka ovat olleet käytettävissäni ja joista olen saanut aineiston tähän teokseen, ovat seuraavat:

1. Mathilda Wreden muistelmat vuosilta 1884-1889. (Hän kirjoitti muistelmansa veljeänsä Henrik Wredeä varten, joka silloin oleskeli Siperiassa Englannin ja ulkomaan bibliaseuran lähettinä perustaakseen sinne raamattujen varasto- ja jakelutoimistoja.)

2. Hänen itsensä ja hänen sisarensa Helena Wreden kertomat elämykset.

3. Aikaisemmin ilmestyneet kirjoitelmat "vankien ystävästä" (esim. "Lapsuus" on ote eräästä v. 1914 Pääskysessä julkaistusta kirjoituksesta, jota on sitten vain täydennetty lisäämällä muutamia pieniä tapahtumia Mathildan aikaisimmilta lapsuusvuosilta.)

4. Suomen vangeille kirjoitetut joulukirjeet.

5. Vankien y.m. kirjoittamat kirjeet.

Ja nyt kiitos kaikille, jotka tietoisesti tahi tietämättään ovat auttaneet aineistoa koottaessa! Minun suurena etuoikeutenani on ollut koota ja liittää hajanaiset lehdet yhteen. Toivoisin, että työ olisi tullut paremmin suoritetuksi, olenhan täysin tietoinen sen suurista vajavaisuuksista.

Kun tämä teos lähtee maailmalle, on harras toivoni ja rukoukseni, että Jumalan siunaus saisi seurata sitä.

Helsingissä, joulukuulla 1917.

Evy Fogelberg.

Ennen aavistamattomista syistä on käsikirjoitus jäänyt makaamaan laatikkoon. Kun se nyt lähtee julkisuuteen, on se paljon laajentunut.

Paitsi lähteitä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytettävissäni, on minun myöhemmin sallittu lukea joukko kirjeitä, jotka Mathilda Wrede on kirjoittanut ja neiti Helena Wrede säilyttänyt kuolemaan saakka. Ja sittemmin on minulla ollut tilaisuus kuulemaan erilaisia elämyksiä, joita Mathilda Wrede on kertonut seurapiireissä ja yksityisissä keskusteluissa.

Helsingissä, toukokuulla 1920.

E. F.

Tarina Wrede-suvun alkuperästä.

14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan, jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen. Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa. Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta — ja hiljaa, jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden kouriin.

* * * * *

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään. Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään, ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää. Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi vuosien kuluessa Wredeksi.

Niin kertoo perinnäistaru.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia, m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle, liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin. Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi Wrede-suku tähän maahan.

Lapsuus.

Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä, jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan, jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt, jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta. Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha. Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta. Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle. Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä, surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä "sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta — paluumatkalta lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen oli hänen rakkaimpia toimiaan — vain matematiikka tuotti jonkun verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä puuhevosilleen — "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" — sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran — hän oli silloin seitsenvuotias — hän sai nähdä jotakin, mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä. Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista, niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja. Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan, joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa, joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana. Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan. Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia — rengit eivät katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa ja tahtoi päästä kaikesta selville — ratsasti hän metsissä ja mailla tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa, voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö — Blyn Maiju, josta Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät, kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda päärynäsi Maijun kanssa!" — Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä — pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella 1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon. Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja" makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan, jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit valmistaneet ne hänen ilokseen! — Kuinka hän voisi koskaan tuntea itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen kaikki voimansa jakoko aikansa.

Uusi elämä.

Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan, ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? — Oliko hänellä ollut hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda. Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa, kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi levottomana, oliko hän sairas. —. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär. "Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani terveeksi." — Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin. Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui, makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen", aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin tee se nyt! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi, oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena, että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös vuoteesta ja riensi isänsä luokse — hän ymmärsi häntä ja oli ottava osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.
Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä. Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana. Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki — onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja, ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan — ei syntiä, vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' — 'Heidän oma syynsähän on, että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin; niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. — Niin, totta on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi koskaan saaneet nauttia rakkautta — missähän olisimme silloin itse? Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin, kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi, että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista. Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." —

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani. Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.

"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. — 'Mutta isä, ininähän olen luvannut', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata sinua koko ajan'."

Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat, mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.

Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen. Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään, joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.

Näkikö hän unta vai näynkö? — Eräs vanki astui hänen huoneeseensa ja hän kuuli selvästi kahleitten kalinan. Vanki pysähtyi ja katseli häntä liikuttavan suruisesti. Mathilda ei tiennyt, puhuiko vanki, mutta hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Tuhannet ja taas tuhannet sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!" — ja sitten hän katosi.

Tuskaisena heittelehti hän vuoteellaan kysellen itseltään: "Mitä Jumala tahtoo? Pitikö hänen todellakin lähettää tämä näky, muistuttaakseen minulle, etten saisi rikkoa lupaustani vangille?" — Hän avasi raamattunsa umpimähkään ja hänen katseensa osui sanoihin: "Ja minä sanoin: voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä minä olen nuori. — Niin Herra sanoi minulle: älä sano: 'minä olen nuori', vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu kaikki, mitä Minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä; sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra." Jer. 6: 7, 8.

Ja taas hän aukaisi raamattunsa, tällä kertaa rukoillen, että Jumala osoittaisi hänelle tahtonsa, ja hän sai tämän vastauksen: "Minä teen sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin sanoo Herra, Herra' — jos he kuulevat tai ovat kuulematta." Hes. 3: 8-11.

Syvästi järkytettynä hän kyseli itseltään: "Onko todella Jumalan tarkoitus, että vangit tulevat minulle ensi sijaan ja tärkeimmiksi?"

Ajatukset ja tunteet valtasivat hänet kokonaan. Nopeasti hän nousi, pukeutui ja riensi ulos kirkkaaseen kylmään maaliskuun aamuun. Alhaalla rannalla hän käveli edes takaisin tunnin toisensa jälkeen taistellen elämänsä suuren taistelun. Lopulta palasi rauha hänen sisimpäänsä — hän oli halukas menemään juuri sinne, minne Jumala oli hänet lähettävä.

Kello 10 hän kävi vangin luona, kuten oli luvannut. Siitä päivästä tuli vangin elämän käännekohta.

Jumala oli laskenut Vaasan vankien kohtalon aivan erikoisesti hänen sydämelleen, sen hän nyt tunsi. Mutta elämänkutsumustaan hän ei vielä aavistanut.

Laajenevia työaloja.

Syksyllä 1884 maaherra Wrede erosi virastaan Vaasan läänissä, ja jo edellisenä kesänä muutti perhe Rabbelugniin.

Syvästi kaivaten Mathilda sanoi jäähyväiset lääninvankilassa oleville ystävilleen, sillä hän uskoi aivan varmasti, että hänen työnsä vankien keskuudessa oli nyt päättynyt.

Kesällä hän toimi pyhäkoulutyössä, raittiustyössä j.n.e. Mutta sydän oli vankilassa ja hän kirjoitti usein kirjeitä siellä oleville ystävilleen.

Kova hammassärky vei hänet saman vuoden marraskuussa Helsinkiin saamaan siellä lääkärin apua. Vähänpä hän aavisti, että tuo matka tulisi ratkaisevaksi hänen tulevalle elämälleen. Eräänä päivänä hän tapasi kadulla muutamia vankeja vartijoineen. Hänen sydämensä valtasi sääli noita, ihmispoloisia kohtaan ja samalla hän tunsi valtavaa häpeää ajatellessaan monia ystäviään, jotka olivat hajallaan Suomen vankiloissa. Kuinka hän oli saattanut jättää heidät!

Tehden nopeasti päätöksen hän meni vankilaintarkastajan, hovioikeudenneuvos Grotenfeltin luo ja pyysi lupaa saada käydä kaikissa Suomen rangaistus- ja työvankiloissa, sillä niissähän oli monta hänen onnettomista vaasalaisista ystävistään. Käyntiensä tarkoituksena hän sanoi olevan koettaa ystävänä vaikuttaa vankien sieluntilaan. Se tapahtuisi sekä keskustelun kautta että jakamalla heille uusia testamentteja ja muuta hyvää kristillistä kirjallisuutta.

Hovioikeudenneuvos Grotenfelt kuunteli ystävällisesti, mitä hänellä oli sanottavaa ja kysyi sitten, mitä hänen isänsä arveli asiasta. Totuuden mukaisesti täytyi Mathildan myöntää, ettei isä tiennyt hänen aikomuksestaan, mutta että hän oli hänen suostumuksellaan käynyt jo vuoden ajan Vaasan lääninvankilassa, ja että Jumala oli siunannut hänen työnsä siellä. Grotenfelt kysyi silloin, kuinka vanha hän oli. Hänen vastatessaan: "Kaksikymmentä vuotta", hän näytti epäröivän ja lisäsi: "Ei se ole juuri korkea ikä." — "Se asia paranee kyllä aikojen kuluessa", puuttui silloin Mathilda puheeseen.

Pitkän, vakavan keskustelun jälkeen hän suostui kuitenkin Mathildan pyyntöön ja antoi hänelle lupalipun ja suosituksen Turun, Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Helsingin vankiloiden johtajille.

Viipyessään kymmenen päivää Helsingissä Mathilda kävi kahdessa siellä olevassa vankilassa ja poliisivankilassa, jakoi lentolehtisiä ja raamatunlausekortteja vangeille ja puheli heidän kanssaan yksityisesti sekä kaikille yhdessä. Sörnäisten vankilassa oli monta hänen vaasalaista ystäväänsä ja ilo oli molemmin puolin suuri, kun he näkivät toisensa. Myöskin vankilassa toimivat virkamiehet ottivat hänet ystävällisesti vastaan.

Ensimmäisen varsinaisen vankilamatkansa Mathilda teki tammikuussa 1885 Lappeenrannan työvankilaan. Siellä säilytettiin vain irtolaisia ja työvankeja, jotka työllään korvasivat varastamansa omaisuuden arvon. Sitäpaitsi pidettiin siellä vangittuina henkilöitä, joiden rangaistusaika ei ollut kahta vuotta pitempi.

Sekä johtaja että pastori olivat hänelle persoonallisesti ystävällisiä, mutta hänen työtään he eivät ensinkään ymmärtäneet.

Hän oli toivonut saavansa puhutella kahden kesken joitakin entisiä tuttuja vaasalaisia vankeja, mutta siitä ei tullut mitään, sillä pastori oli koko ajan mukana. Mathildaa ilahdutti suuresti, kun hän näki, että yksi hänen ystävistään oli edistynyt, ja kuuli vankilan virkamiesten ja vankitoverien yhdestä suusta todistavan, että hän oli "oikea kristitty". Mutta tuntui vastenmieliseltä, kun häntä lehtisiä jaellessaan seurasi johtaja, pastori, vahtimestari ja useita vartijoita. "Jumala auttoi minua kuitenkin, niin että saatoin rohkeasti todistaa hänestä vangeille ja herroille", kirjoittaa hän siitä veljelleen.

Pian sen jälkeen Mathilda kävi Viipurin lääninvankilassa sekä huhtikuussa Kakolassa, Turun suuressa rangaistusvankilassa.

Kakolaan, Suomen suurimpaan vankilaan, mahtui silloin noin 500 vankia. Siellä säilytetään kaikki rikolliset, joiden rangaistusaika on yli neljä vuotta, ja enemmän kuin puolet heistä on elinkautisia vankeja.

Kakolan johtaja otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Luettuaan ihmetellen hänen suosituskirjeensä näytti hän hänelle koko vankilan sekä salli hänen itsensä päättää, miten hän halusi työtään tehdä. Pastorikaan ei näyttänyt haluavan vastustaa hänen työtään, mikä suuresti ilahdutti Mathildaa.

Tulonsa jälkeisenä päivänä — silloin oli pitkäperjantai — Mathilda lähti Kakolaan jakamaan lehtisiään yöselli- ja "komppaniavangeille". Nämä työskentelevät arkipäivisin työpajoissa ja käytävissä ja Mathilda koetti aina niin vähän kuin suinkin häiritä heitä heidän työssään. Hänen kysymykseensä, kuinka lehtisiä voisi parhaiten jakaa, ehdotettiin hänelle, että koska hän halusi puhuakin vangeille, heidät koottaisiin yksi komppaniahuone [Huoneita joissa asuu määrätty määrä vankeja, sanottiin komppaniahuoneiksi eli yhteishuoneiksi.] kerrallaan vankilan kirkkoon.

Hän kirjoitti Henrik-veljelleen Siperiaan ensi käynnistään Kakolassa:

"Minun täytyy kyllä myöntää, että istuessani sakaristossa odottamassa vankien kokoontumista sydämeni sykki kovemmin kuin milloinkaan ennen. Tuntuu sentään niin ihmeelliseltä, kun on ensi kerran puhuttava suurelle ihmisjoukolle." [Kun Mathilda Wrede sanoi jäähyväiset Vaasan vangeille, oli hän myös puhunut vankilan kirkossa.] — — —

"Kun olin rukoillut Herraa Jeesusta olemaan minua lähellä, niin että voisin rohkeasti todistaa hänestä ja hänen rakkaudestaan, sekä että hän auttaisi minua myös suomenkielessä, jota minun oli puhuessani käytettävä, menin kirkkoon ja tervehdin vankeja näillä sanoilla: 'Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!' (1 Kor. 1, 3). — — — Samassa oli koko levottomuuteni kadonnut ja minä tunsin Jumalan läsnäolon niin selvästi ja suloisesti, etten ollut sitä koskaan ennen kokenut."

Eräästä toisesta tuollaisesta kokouksesta hän kirjoittaa: "Tänäkin päivänä oli Herra minua lähellä Henkensä kautta, ja minusta tuntui, että oikea helluntaituuli puhalsi näiden häpeän, surun ja rauhattomuuden asumusten läpi herättäen eloon 'kuolleet luut'. — — — Tänä päivänä oli helppo puhua. Herra pani suorastaan sanat suuhuni, ja minä tunsin olevani vain puhetorvi hänen kädessään. Suomenkielikin sujui oikein hyvin, sanottiin, ja monet vangeista itkivät kuin lapset."

Nyt alkoi nuorelle naiselle ankara työ. Huhtikuun ensimmäisestä yhdeksänteen päivään, saakka hän oli aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jolloin vankilan portit suljettiin, Kakolassa, auttaakseen onnettomia lähimmäisiään, sikäli kuin voi, sekä hengellisesti että aineellisesti.

Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.

"Tuo mies on kuin nahkaa, häneen ei pysty mikään", sanoi vankilan pastori eräästä miehestä, jota Mathilda Wrede aikoi juuri käydä tapaamassa, ja johtajakin vakuutti, ettei hän ollut koskaan ollut tekemisissä niin itsepäisen ja taipumattoman vangin kanssa kuin tämä oli. Hän valmisteli neiti Wredeä myös siihen, että vanki oli tavattoman kovasti kahlehdittu.

Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin. Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut rautojaan kahdeksantoista kuukautta.

Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut, että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt, heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.

Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"

Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista vahtimestarin pään aina kaulaan asti."

Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten: "Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"

Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B., en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."

Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan kristitty. — Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä minulle mahdollista. — Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo parastani. — En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.

He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi, niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.

Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]

Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."

Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:

"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni että ujouteni. — — — Majuri istui juuri syömässä päivällistään. Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi erotessammekin."

Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan, jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.

Mathilda kirjoittaa Henrik-veljelleen tuosta vankilakäynnistään:

"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa. Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu (!) — elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä, kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa, joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut — — — Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin. Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että minun osani on ihanin maailmassa!

"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet, jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka syntyi vankien liikahdellessa — — —."

Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.

Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda
Wrede muitten muassa seuraavankin:

Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?" Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin. Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." — Mathilda koetti todistaa hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon, että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei ajattele koskaan; — kuinkapa hän sitä tekisikään?" — "Lukekaa uutta testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!" sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle, ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" — "Te opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti. "Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."

Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa, sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.

Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon helpompaa, jos minulla olisi edes yksi hyvä työ, jota joskus voisin muistella."

Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla. Hänen täytyi jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen: "Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda! Minä olen niin janoissani."

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär, tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja! He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä, vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa. Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää kiittäkö, sillä minulla on ollut oikein hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa; sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen. Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen", vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse, jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta: "Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen sydäntään. — Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti — ja jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä, silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään. Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta, sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta, "en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen. Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä: "Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä, ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?" Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty tekee, kun hän pelkää" — ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää. Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä. Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä. Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki, jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen, jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa, "että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä, jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn." Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani." Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin, ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti." Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän. "Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas, vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti: "Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan näyissä?" — "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut häntä, vai kuinka?" — "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa, saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan. Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen. Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan — sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos, rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta lahjaa. — Ylpeyttä se ei ollut, — mutta neiti ajatteli varmaan, että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan jalasta?" — Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata. Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki." Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys meidän tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa, ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten: "Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja
Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä!
Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien
tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä, jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän veljelleen tuosta ajasta.

Jäähyväiset Siperiaan lähteville.

Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä". Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä, maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello 10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi: "Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.