WILHELM VON SCHWERIN.
Ja everstluutnantti Drufva hän nyt näin huoahtaa: "Täss' ei sydän kelpaa särkeynyt, se halkeaa. Vihollisten tänne jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja mieheen viimeisimpään mun taistella käsketään."
"Ja jos tykkien luon' edes harjaunut sotavanhus ois, joku mies, jok' on ruutia haistellut, johon luottaa vois; mut ei, vaan poikapa hento nyt siin' viistoistavuotias, kreivi Schwerin, saa vastata patterista— voiko turvata semmoisiin?"
Luo nuorukaisen jo rientää hän, kätt' oijentaa: "Pian arpa kuolon tai elämän tääll' lankeaa, elon ehkä, jos tarkkaan tähtäätte, mut kuoleman varman, jos horjutte. Eläkää tai kuolkaa,—mutta voi teitä, jos väistytte!"
"Kuin myrskyssä ruoko on hentoinen, niin teillenkin tää outoa leikkiä on, näen sen ja huolehdin. Se leikki se ei ole rattoisaa, siis, kas' sydämelle, ja vastatkaa: rohkeetteko, jos on tarvis, pois henkenne lahjoittaa?"
"Teiss', everstluutnantti, riutunehen jo voiman nään; toki henkenne tarjota rohkeetten maan eestä tään; elon aamu se mulla on parhaillaan— viistoist' ikävuottahan mull' on vaan— tuot' enköhän tarjota rohkeis, sitä tokkohan halveksitaan?"
Ukon silmä se säihkyvi: "Raudallen tuo kalskahti! Sana tuo sepä sattui paikallen, kuin sattuiki, siis heikoks teitä en mainita saa, vaan kiittää teistä ma voin Jumalaa: sydän onpi se, ei käsivarsi, joka voimia kasvattaa!"
Tykit paukkuivat, ens-taisteluaan Schwerin kävi nyt; rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan ei väistynyt, oli hälle patteri kuin kotilies, sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; kasakoit' tuli parvi, hän niiltä jo parran poltti kuin mies.
Lomahetken sai ja nyt kiiruhtaa paenneitten luo, ja mielet malttuvat, kun kajahtaa vihan ääni tuo. Taas hetki, ja kalkki jo muuttunut on: paenneet taas ryhtyvät taistelohon, ja lieden rakkahan suusta tuli räiskyvi loppumaton.
Sitä Drufva hän katsoi ihmeissään, vaikk' kaukaakin: "Jopa mestarintyöks jalon kokeen tään minä arvaisin. Joka noin heti kunnian saavuttaa, mihin ehtii vielä, jos elää saa? Hänt' auttaos, Herra, hän vielä armeijoja johdattaa."
Sai ilta jo taistelon taukoamaan, palas pois Schwerin; vesa hento ei murtunut ollutkaan sodan hyrskeisin. Kun hän jälleen tykkinsä leirihin toi, hänt' urhot harmajapäät ihannoi, sylihins hänet Drufva sulki, ja huikea hurraa soi.
Nimi nuoren sankarin loistettaan näin varhain loi; kirkkaampaa toivoa milloinkaan ei nähdä voi. Mut voi, pian hältä jo päättyi tie! Kuu tuskin ehtinyt puoleen lie, lähisimpähän hautausholviin hänet matkan määrä jo vie.
Mut ainetta antaa lauleluun jo kerkes hän; läks kerran vieläkin taisteluun ylevimpähän, elo nuori se ennenkuin lakastui, ja jääks veri lämpeä kohmettui, ja kesken sankaritöitään käsi kuolohon hervahtui.
Veripäiv' Oravaisten kun murehin nous' onneton, joka toivot mursi ja voitostakin teki tappion, siell' uljuus häll' oli loistossaan, siell' luoti ei eksynyt ainoakaan, siell' lämpö tykkien kiihtyi, kun hän kasti ne hurmeillaan.
Tykin vierehen vaipui vihdoinkin, makas siinä maass', mut kun vihamies tuli patterihin, ylös karkas taas, huus miehillensä ja hyökkäs päin, avas tien läpi joukkojen piirittäväin, ja kaatui vasta, kun ehti väen riemuvan luokse näin.
Ei ollut hän kuuttatoistakaan, nuor' urho tää, mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää: moni harmeni kiillossa kunnian, joka seppelehens' olis loistoisan tuon poikasen voitonkruunuun iloll' altis vaihtamahan.
Niin, kuuttatoista ei täyttää hän viel' ehtinyt, kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään suri häntä nyt, ja ruutuihin ympäri seisoivat siin' ääneti sankarit parhaimmat; kuink' kallis hän oli heille, sen silloin ilmaisivat.
Valitus ei kuulunut miehuuton, syvä kaipaus vaan, kehuks nuorena kaatunehen urohon ei sanaakaan; elon aamua Vegesack vaan ylistää, ja paaria Adlercreutz silittää, ja Drufvasta harvoin nähty helo kyynel herkähtää.
NUMERO VIISITOISTA STOLT.
Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans' silmäillen.
Joka joukkoa kiitteli lempeimmin— sanat suorat ne on sotilaan— sen kuntoa, miehuutt', intoakin kotimaataan suojelemaan.
Sotarintans' ääreen ehti jo hän, kun päiv' oli laskussans, kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, jota johtavi kapteeni Schantz.
Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin; mut silmä jo kääntyi toisaallen, mitä mietti, hän lausuikin.
Jo kiittäessään hänen huomattiin yhä syrjähän katselleen: repaleinen raukka se seisoi siin' ihan ääneti, itsekseen.
Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt:
"Mies hoi, tule tännemmäks!
Et taannoin syrjässä noin pysynyt,
verityöhön kun joukkoni läks."
"Sinä pyssyn—muistatko?—tempaisit kädest' uupunehen sotilaan ja miesteni jälkehen kiiruhdit sodan löylyhyn kuumimpaan."
"Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, kuni muut sinä myös sukelsit, ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, eturinnassa ryntäilit."
"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, ja ma silmäsin sinnepäin, etumaisena nuttusi reiäkkään taas patterin harjalla näin."
"Sepä miehen työ, koe semmoinen pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, nimes ensin kuulua suo."—
"Min lie nimen pappi se antanutkaan, sitä ihmiset ei kysyneet; enimmält' ovat aikani kaiken vaan mua Lurjukseks sanoneet"
"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis, lausuhan, ja missä sun turvasi on?"
Mäkirinteen tiehen viittasi hän:
"Tuoss' on kotipaikkani mun":
ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän:
"Tähän näin minä turvaudun."
"Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mist' elatuksesi sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?"—
"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin, ropo toki on taskussain; ja jos kerjäläisenki paljastin, eheämp' olis nuttukin vain!"
Tuli säihkyi silmistä Döbelnin:
"Schantz, kapteeni, kuulkaahan;
Ken kaatunehist' oli urhoisin
urohist' tämän komppanian?"
"Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen nyt tänne te toimittakaa; nimen hältä ja sankarikalleuden perinnöksehen tää nyt saa."
Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo,
Stolt vainaan on soturin.
Hymysuin von Döbeln katsehen luo
oman turvatin ryysyihin.
"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, ken tohtivi ottaa sen; mut vertapa, näen minä, paksult' on myös ryysyissä Lurjuksen."
"Univormu sä siis pue ylles, mies, nyt nähdessä komppanian; rivin eessäpä äsken kulki sun ties, nyt riviin sun asetan."
Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, kun hän täysiss' ol' aseissaan; ja Döbeln ääneti miehen toi nyt paikkaan Stolt sotilaan.
"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas olennolta ja katsannolt', olet myös sotaveljemme arvoltas, ja viidestoist' olet, Stolt."
"Sydämeltäsi, mieleltäs ole vaan yhä entisen kaltainen, mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, vedä miekkasi tiuskaisten."
Tähän hetkeen uuden tään soturin povi tyynest' aaltosi vaan; mut kuultua nyt sanat kenraalin järähtääpi se pohjiltaan.
Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.
Enskertaa miehen nyt sydämeen kevät-aurinko pilkehtii, sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen vedet uhkuen tulvehtii.
"Ja jos murheess', onnessa olla saan mies joukossa sankarien, sotahan olen valmis ja kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!"
VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa käy veli, mutta veli karkoittaa takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Meneppä Joutsijärven tiennoillen, taloa siellä ikäkoivut varjoo; jos synkk' on yö tai päivä valoinen, majahan käy vain, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoa.
Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen kuin alla oman kotikatoksen ja oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan, se muistost' ikipäiviks haihtukahan: hän valmis kaikkea on kuulemaan, mut Viaporia jos mainitaan, on rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mik' intoon nosti hänen henkeään, tuon vuoren hautaan kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.
Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi; ja hänen sydäntänsä kirveltää, ja hänen hiuksiansa pöyristää, jos Viaporista ken muistuttaapi.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syyt, ei pelko katua, hiiloksen edessä huolet' istuu, kuunnellen kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt hän turviin Jumalan on armahansa, kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt ov' aukenee, mies lumeen peittynyt yöks anoo suojaa hänen majassansa.
Hän katsoo katsomistaan. Kauhistuin sydäntä värisyttää hirmu jäinen. Se vieraita ei ole, veli vain, laps yksien se ompi vanhempain tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Tää sama veli entis-aikoihin, viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa, veljeksist' oli hälle rakkahin, nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, niin äänet' outokaan ei tervehtäis, niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.
Ei äänt', ei sanaa. Hetken vuorottain saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla, siks kunnes vieras etähältä vain vihdoinkin veljellensä arostain sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Juhani kieltä tajus sydämen. Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, vain hetken aikaa; kuluttua sen tylynä kääntyy hän ja viitaten avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: "Oi murra, veli, rinnastasi jää, äl' ylenkatso turvan etsijää, ja kuolemaan äl' onnetonta raasta."
"Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan ma siitä päivin, jolloin heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan, komean Svean linnan pettäin myivät.
"Mut minäkö voin murtaa sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? Minunko esiin nousta piti? Vain sit' etten tehnyt, pidä vikanain, mut—vihall' älä mua sorra, veikko!"
Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen, ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. On lausunut hän kylläks veljellen, avoinna syli, astuu askelen odottain että veljen syli aukee.
Mut kuohuin povi nousee Juhanin, hänessä kiukku, tuska raivoaapi; ja seinält' olan takaa vihdoinkin hän tempaa viritetyn pistuolin ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.
Näin taru julma näist' on kulkenut viel' ehkä kertomustaan kolkompana, jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, kovasti olet kovaa tuominnut, niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, silmänsä käsin peitti tyly veli ja unetonna, valveill' istui vaan ja illan itki, yönkin kokonaan ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.
VIAPORI.
Kun päivä oli päättynyt, luon' iltavalkean Stool-ukon kanssa istuin nyt totuttuun tapahan. Iloiltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.
Ma mainitsin sen nimen vaan mut ilo loppuikin: "Oletko nähnyt milloinkaan linnoitust' Ehrnsvärdin, Gibraltaria Pohjolan?" Hän synkän alkoi kertoman:
"Se silmää ulapalle päin graniittikatseillaan, ja Kustaanmiekkaans' ylentäin se uhkaa: tules vaan! Ei lyömään laskeu miekka tää, se surmaa, kun se välkähtää.
Äl' uhall' astu saaren luo, kun maassa vaino käy, kun merten kuningatar tuo ei leppyisältä näy: tuhansin kanuunoita soi ja surman tulta salamoi.
Pakohon Pohjan rajoillen väkemme syöstihin, mut vielä väikkyi toivo sen, Ja hehkui intokin. Ei hätääkään, niin arvellaan, kun meidän Viapor' on vaan.
Jokaisen silmä leimahtaa, kun kuulee nimen tään, ei silloin tuskaa, nurinaa, ei kylmää, nälkääkään. Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi.
Useinkin urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yöt hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle toi.
Mut etelästä kuiskaillen nyt huhu luikertaa, se aseitamme häväisten maanpetost' ilmoittaa; se kaikkialla herättää vaan ylenkatsett' ylpeää.
Ijäti päivä muistetaan, milloinka varmuuden tuo huhu sai, ja kertomaan käv' äänell' ukkosen: maan viime pylväs kukistui, jo Viapori antautui.
Sen kuiluunsako nielaissut on syvyys pohjaton? Ukonko nuoli murskannut sen vahvat muurit on? Ken valleilta sen miehet vei? Kysyttiin,—vastausta ei.
Mut huokaus se puhkes nyt sydämest' urhonkin, ja silmä, harvoin vettynyt, nyt valui kyynelin; olihan kuollut synnyinmaa, sen hautaa kyynel kostuttaa.
Voi miestä, joka juoksemaan tuon saattoi kyynelen! Hän kerran voitti kunnollaan jaloimman seppelen: hän Ruotsinsalmen voittohon johdatti Ruotsin laivaston.
Mut vaikk' ois miekoin maailman hän loistoon nostanut ja auringonkin kirkkahan kiillollaan huikaissut, niin häpeän hän kuitenkin saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.
Runoja, muinais-aikaakin rakastat, nuori mies, sen, minkä tässä kertoilin, sa laulatkin kenties; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei vierittää rikosta sille saa; ei muut, hän yksin häpeää saa työstään kannattaa. Ken kavaltanut maansa on, on suvuton ja lapseton.
Kavala käsi, pantuna tueksi Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan ne hänen nimens' olkahan, näin säästät korvaa kuulijan.
Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se nimi tuopi kuitenkin kuin Viaporin petturin."
MAAHERRA.
Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?
Syvällä Suomess' oli kätkynyt mies, rauhan mies jo nuorest' ijästään; rauhassa vanhenneena hoiti nyt maaherranlääniään.
Wibelius nimensä,—se korkean ei suvun ollut, arvokas tok' on: se hänen nimenään sai kunnian ja nousi arvohon.
Kultaiset päivät vankan miehuuden hän rauhan toimiss' oli viettänyt. Nyt sota riehui maassa isien, hän vanhus oli nyt.
Saaliina raastettuna ystävän ja vihollisen kesken vuorottain, sai levon, rauhan antaa alttiiks hän hyväksi voittajan.
Lakia suojella, ja huojentaa maan kuormaa, pyhä tehtävänsä on, siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa siks yökin uneton.
Näin kerran yksin virkahuoneessaan hän istuu kera kahden sihteerin; hän murtuneelta näyttää, vait on vaan; ja vaiti toisetkin.
Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan; se liikaa on. Taas ovi avaantuu, ja, aseellinen joukko seurassaan soturi ilmaantuu.
Soturi tuo se Ryssäin voimien pääkenraal' on, ei mikään halvempi; perällen astuu hän ja uhaten tuiskaisee jyrkästi:
Maaherra, taistelu on päättynyt, tän maan jo meille asevoima soi; kuin taistella sen miehet vielä nyt riveissä Ruotsin voi?"
"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa ja kirjoittakaa käsky ankarin: se tavaran ja hengen pitää saa, ken palaa kotihin;
mut hurjana ken vielä niskurois herraansa, keisaria vastahan, sen suku armott' ajetahan pois talostaan, maaltahan."
"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin."
Hän päätti, uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomar'pöytään, siin'
on laki Ruotsin maan.
Kätensä lujaan laskee kannellen, ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: "Kenraali, niillä, joita uhkaatten, on suoja vahva tää."
"Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, kuink' ikään onni vaihettuu; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen turvaantuu."
"Siin' ikivanhuudesta säädetään: jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."
"Jos rikosta on maataan puolustaa, jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, miest' aseellista silloin rangaiskaa, laps, vaimo säästäkää!"
"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, siis minun tehkää, miten miellyttää! Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää."
Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa nyt sydän nuorten miesten molempain; mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa, kenraaliin katsahtain.
Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt, ja katsanto jo muuttui lempeäks, hän lujast' ukon kättä puisti nyt ja kumarsi ja läks.
Mut kädet ristissä kuin rukoillen nyt vanhus vaipui tuomar'istuimeen; hän voittajana ylimaallisen sai rauhan palkakseen.
Ja läsnä olleet todistivat niin— he kertoivat sen usein innoissaan— kirkastus ihmeellinen huomattiin nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli valo taivaan ihanin, siit' oli heillä yksi ajatus; mut mistä kaunis kohde syntyisin, siit' eri arvelus.
Sen toinen sanoi loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi: "sisäistä se on, sen omatunto toi."
ADLERCREUTZ.
Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi. Hän yksinään on, ilman seuraajaa, mies nuori tullen mennen herrallensa vaan aika ajoin sanaa kuljettaa; mut takana ja eessä kaksi armeijaa veristä surmaa uhkaa toisillensa.
Hän tuossa näkee Siikajoen maiseman niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa, hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman, häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian, ja Ryssäin pilkkanaurun takanansa. Se syynä, miks niin synkkä otsa on, miks varjo musta huolihunnun vetää peitteheksi urhon jaloon muotohon hän näkee kuinka Suomi, äiti turvaton, nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää.
Ja hänen, tämän hävityksen näkijän, ei tapa tehtävistään horjahdella. Uskollisempaa miestä löytäisitköhän? Hän vaarat koitti, soti, voitti, vertaan hän jo nuorna valoi maineen tanterella. Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät, ei mielet suurimman, ei alhaisimman voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät, min lentohon vaan nosti myrskyn tuulispäät:— näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman.
Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen on alkava tuo ilme kurjavainen, tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen, isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen, jot' itkemätt' on epätoivo vainen. Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt, taas pakoon käskee, säästää miesten verta, jo taisteluun ne oli säädetyt, mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt taas paeta kuin ennen joka kerta.
Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään taas pirstoiksi ja hajallensa menneen. Hän tuntee joka ruodun, rivin väessään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään ei yksin tänään, vaan jo kauvan ennen. Hän tietää, ettei mielin tyvenin se häpäisevää askelt' astu tätä, sen rintaa painaa murhe katkerin, sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin tuimemmin tuonen miekan iskemätä.
Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen hän entis-aikaan saanut koetella, hän muistaa kuin sen kanssa Kustaa kolmannen tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen riveihin murtuneihin hurmehella. Väkeä samaa nyt hän johdattaa, polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä, se mitä sois ja vois, hän arvajaa, siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa, ja otsa jalo painuu häpeissänsä.
Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen, jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä, jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen. On hetket kalliit. Sotalaumat Ryssien jään yli ryntää sulkemahan tietä. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää, yks toimi häll' on valvottava vielä: joella viel' yks joukko viivähtää, ei liiku askelta, ei peräydy tää, lippunsa luona vaan se seisoo siellä.
Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään, kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä, paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä. Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin? Ei, sodan liekkiin kuolla paremp' oisi. Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin? Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi.
Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali, sit ei hän tänne hukkaan henno jättää: nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti, hän kutsuu, käskee, rukoilee,—ne viipyvi, kuin kuolema myös häntä pelkäämättä. Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta! Kas, silmä loistaa, otsa selkiää, valloillaan tuli povess' on ja liekehtää, ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta.
Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa; sanoja lentää, uusia taas lähtee nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa. Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo, jo katkaistu on sotavoima suuri, ja avuks Turun urhot rientää luo, ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo hurraten, rivit vankkana kuin muuri.
Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaan, ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa. Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa? Jo vihdoin heltyy pakko toivoton, vihdoinkin voiton seppel' loistaa kerta häpeä pitkä oli, ponneton, nyt päivä kunnian heille noussut on, työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa.
Ja turhaan ponnistaen Ryssät vastustaa, ens kertaa ahdingossa näillä mailla. Rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa, pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa, se tenhoaan ja voimaansa on vailla. Mut vielä koitos. Laumat Ryssien ne pakenee, mut uudet sijaan saapi; jo hiiltyy vauhti Suomen urhojen; mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi raikahtaapi.
Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan hän väkimarssin tänne riensi kohta. Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan. Hän näkyy.—Adlercreutzpa innostuksissaan nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa. Viel' leimuu sodan soihtu tuokion, mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu; taas Siikajoen tanner meidän on, taas kunniamme verin pesty, tahraton, ja ensimmäinen, suuri voitto saatu.
Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen rakasti maataan mieltä palavalla, jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen pelasti vielä voimall' urhoisalla, hän lepää. Rauhaan pääsi sankari, maa Svean hänet kätki turvahansa; jalosti sielläkin hän taisteli, ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi, kun hänt' ei muista Svean jalo kansa.
Mut sankar'maassa vaikka unhotuksiin jäis tää muisto suurempien muistoin kautta, nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis, ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis tuon uskollisen suomalaisen hauta; ei miehen maine kuolis kuitenkaan, ei, henki rientäis ylpeällä miellä laineiden poikki syliin synnyinmaan: tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.
TIETOJA RUNOISSA MAINITUISTA HENKILÖISTÄ JA PAIKOISTA YM.
Adlercreutz, Kaarle Juhana, oli v:n 1808 sodan kunniakkaissa vaiheissa suomalaisen pääjoukon varsinaisena johtajana. Hän oli syntynyt Uudellamaalla lähellä Porvoon kaupunkia 1757. Hän, samoin kuin useat muut "Tarinaimme" sankareista, harjaantui ensiksi sodan urhotöihin ja osoitti miehuuttaan jo edellisessä Ruotsin sodassa Venäjää vastaan vv. 1788-90, kuningas Kustaa Kolmannen hallitessa Ruotsin valtakuntaa, johtaessaan ensin kapteenin ja sitten majurin arvoisena Karjalan rakuunia; silloin kunnosti itseään esim. Porrassalmen ja Pirttimäen tappeluissa. Kun sotaa Venäjää vastaan taas käytiin 1808, sattui niin että 16. p. huhtik. suomalaisen sotajoukon yliajutantti, eräs kreivi Löwenhjelm, joutui Venäläisten vangiksi, ja silloin nimitettiin Adlercreutz hänen sijaansa. Tässä virassa hänen velvollisuutensa olisi ollut pitää huolta siitä, että sotamarsalkka Klingsporin käskyt ja hankkeet nopeasti ja täsmällisesti pantaisiin toimeen, mutta koska Klingspor oli kykenemätön sodan pääjohtajaksi, ryhtyi Adlercreutz toimeliaasti ja urheasti koko sodan johtamiseen. Jo 18 p. huhtik. löi hän Venäläiset Siikajoen tappelussa (katso tarkemmin kertomusta siitä Siikajoen alla), jonka jälkeen sai kenraalimajurin arvon; voitti sitte vielä nuo kauniit voitot Lapualla ja Alavudella, taisteli miehuullisesti joukkonsa etunenässä Ruonassa, Salmella ja Oravaisissa, ynnä muissa paikoissa. Hän osoitti itse aina suurta urhoutta, nähtiin aina kuumimmassa taistelumelskeessä kehoittavan, tyynnyttävän ja johtavan. Sentähden kaikki soturit hartaasti häntä rakastivat ja ihailivat. Sen jälkeen kun Suomen armeijan uudestaan oli täytynyt peräytyä, jätti A. tammikuun ensi päivinä 1809 päällikönvirkansa ja meni Tukholmaan. Hän oli sitten niiden joukossa, jotka 13. p. maalisk. 1809 vangitsivat tuon ymmärtämättömän hallitsijan Kustaa IV Aadolfin ja panivat toimeen uuden hallituksen Ruotsin valtakunnassa. Sittemmin hän eli vielä muutamia vuosia Ruotsissa ja sai siellä valtakunnan korkeimpia arvoja, mm. ylennettiin kreiviksi; kuoli v. 1815.
Aflecht, Juhana Henrik, synt. v. 1756, oli kapteeni Savon jalkaväkirykmentissä ja sai kuolinhaavan Revonlahden tappelussa 27 p. huhtik. 1808, kohta sodan alussa.
Alavus: Alavudella, aivan lähellä pitäjän kirkkoa, voitti Adlercreutz
Venäläiset 17 p. elok. 1808.
Aminoff, Kustaa, synt. Taalain maakunnassa Ruotsissa 1771, oli 1808-09 vuosien sodan aikana Karjalan jääkärien päällikkönä, arvoltaan everstiluutnantti, ja sittemmin eversti, johtaen kunnolla heitä Revonlahden, Lapuan, Alavuden ynnä muissa tappeluissa. Sodan jälkeen hän jäi Suomeen asumaan, oli Kuopion läänin maaherrana 1810-27 ja kuoli Ruoveden pitäjässä 1836.
Anjala, talo Elimäen pitäjässä, lähellä Kymijokea; siinä yhtyi, kun kuningas Kustaa III v. 1788 oli ruvennut sotaan Venäjää vastaan, joukko upseereja niin sanottuun "Anjalan liittoon" vastustaaksensa kuninkaan hankkeita ja pakottaaksensa häntä kohta paikalla tekemään rauhan.
Armfelt, Kustaa Mauri, synt. Marttilan pitäjässä Turun läänissä 1757, oli aikoinaan Ruotsin valtakunnan kaikkein etevin ja loistavin ylimys, kuningas Kustaa III:n lähin suosikki ja ystävä. Sodassa 1788-90 oli hän päällikkönä ja osoitti monesti uljuutta. Nähtyään monenlaisia kohtalon vaiheita hän kuoli 1814. Vuosien 1808-9 sodan aikana hän oli Ruotsissa, mutta muutti rauhan jälkeen Suomen alamaiseksi, ja oli sitten 1811-14 esimiehenä Suomen asiain komiteassa Pietarissa sekä toimitti myöskin jonkun aikaa (1812-13) Suomen kenraalikuvernöörin virkaa.
Bagration, Pietari, venäläinen ruhtinas, synt. 1765, oli sodan aikana enimmäkseen Etelä-Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen päällikkönä, niin ettei ollut itse päätaisteluissa mukana. Sen jälkeen hän taisteli urheasti toisissa Venäjän sodissa ja kuoli 1812 taistelussa saadusta haavasta.
Barclay de Tolly, Mikael, venäläinen ruhtinas ja sotapäällikkö, synt. Liivinmaalla luultavasti 1761. Oli Venäjän huomatuimpia sotapäälliköitä ja otti osaa useihin sotiin, mm. Ruotsia vastaan 1790. V. 1808 hän keväällä ja kesällä kenraaliluutnanttina taisteli Sandelsia vastaan, vei maalisk. 1809 venäläisen sotajoukon jäätyneen Merenkurkun yli Ruotsiin ja palasi takaisin muutamien viikkojen kuluttua. Tämän jälkeen hänestä tuli koko Suomessa olevan armeijan ylipäällikkö. Hän oli Suomen kenraalikuvernöörinä 1809-10. Kuoli 1818 oltuaan vielä ylipäällikkönä Venäjän Napoleonia vastaan käymässä suuressa sodassa 1812.
Bijou (lue: bizuu), Sandelsin hevosen ranskalainen nimi (merk. 'koru, kalleus').
Bjerkén, Pietari af, synt. 1765, oli aikoinaan Ruotsin taitavimpia lääkäreitä. Sodassa hän oli Suomen pohjoisen armeijan ylilääkärinä; kuoli 1818.
"Blume vänrikki"; otaksutaan että Runeberg tarkoitti Mikael Aadolf
Blumea, joka syntyi 1785, taisteli vänrikkinä ja sitten luutnanttina
Siikajoella, Lapualla, Kalajoella, Juuttaalla ym., eli myöhemmin
Ruotsissa ja kuoli 1864. Sodassa oli läsnä myös kaksi hänen veljeänsä,
Juhana Berndt ja Mauno Fredrik; viimemainittu, synt. 1779, taisteli
Revonlahdella ja kaatui Lapualla.
Brakel, Kaarle Aadolf, synt. 1774, kunnosti itseään jo sodassa 1788-90, oli 1808-9 luutnanttina Porin rykmentissä, kuoli majurin arvoisena 1861. Kirjoitti vanhoina päivinänsä muistiinpanoja sodasta, jotka julkaistiin 1862 ja ovat arvokas lähde sodan historiaan.
Brask, "von Konowin korpraali"; ei tarkoittane ketään määrättyä henkilöä; ei tiedetä urhoollisen korpraalin asuneen Konowin luona rauhan tultua.
Bremer, Iisak Konrad, synt. 1773, kapteeni Porin rykmentissä; kuoli everstinä 1825. Sotaan ottivat myös osaa hänen serkkunsa, veljekset August, synt. 1787, kuoli 1861, ja Josef B., synt. 1789, kuoli 1874; edellinen oli vänrikkinä Turun rykmentissä ja haavoittui Salmella, jälkimmäinen tykistönjunkkarina ja haavoittui Alavudella; hän tuli myöhemmin tunnetuksi tehtailijana.
Brusin, Kaarle Vilho, synt. 1782. Virran tappelun aikana hän oli kapteeni ja teki ajutantin palvelusta (katso Virran tappelu); sodan päätyttyä B. meni Venäläiseen sotapalvelukseen ja ammuttiin kuoliaaksi Dresdenin tappelussa 1813.
Bröijer: joko Kaarle Eerik B., synt. 1749, kuoli 1827, joka oli kapteeni Hämeen rykmentissä, tai Aadolf Juhana B., synt. Asikkalassa 1766, niin ikään kapteeni samassa rykmentissä, kuoli Iitissä 1824 majurina.
Christjernin, Aadolf Ludvik, synt. 1765, oli läsnä sodassa 1788-90. V. 1808 hän oli Karjalan keveän rakuunarykmentin päällikkö, arvoltaan everstiluutnantti. Kunnosti itseään varsinkin Revonlahden tappelussa, samoin kuin muutkin "Sotamarski" -runoelmassa mainitut upseerit. Eli sodan jälkeen Suomessa ja kuoli 1842.
Cronstedt, Juhana Aadam, kreivi, syntyi Tukholmassa 1749. Otti kapteenina osaa sotaan 1788-90. V. 1808 hän oli Savon prikaatin päällikkö ja peräytyi sen kanssa Ouluun, kunnostautui sitten Revonlahdella ja ylennettiin kenraalimajuriksi sekä myöhemmin Lapualla ja Alavudella; viimeksimainitussa paikassa hän rohkeasti hyökätessään pahasti haavoittui. Hän oli urhoollinen upseeri, mutta päällikön taito heikonlainen. Kuoli Ruotsissa 1836.
Dolgoruki, Mikael Petrovitsh, venäläinen ruhtinas ja yliadjutantti, synt. 1780, kaatui etujoukon päällikkönä Virran tappelussa 27 p. lokak. 1808 tykinluodista. Hänen kuolinpaikalleen on pystytetty rautainen muistopatsas. Tämä nuori ylimys oli jo ehtinyt nousta korkeaan arvoon ja keisarin suureen suosioon. Toinen lähde mainitsee, luultavasti väärin, hänen syntyneen 1766.
Don, iso virta Kaakkois-Venäjällä.
Drufva, Pietari Tuure Gerhard, syntyi Ruotsissa 1767; 1789, Ruotsinsalmen tappelussa, hän joutui vangiksi Venäjälle, josta palasi Ruotsiin seur. vuonna. V. 1808 hän oli erään Uplannin pataljoonan päällikkönä, joka oli läsnä ensin muutamissa vähemmissä taisteluissa, sitten Oravaisissa. Hän oli sittemmin Ruotsissa maaherrana, korotettiin vapaaherraksi ja kuoli 1822.
Dufva, sotilasnimi, merkitsee kyyhkynen.
Duncker, Joakim Sakari, kaikin puolin etevä upseeri, synt. 1774 Ristiinan pitäjässä. Moni urotyö säilyttää hänen muistoaan. Huomatuksi hän tuli ensiksi Pirttimäen taistelussa 1790. V. 1808 hän oli kapteenina, korotettiin sodan kestäessä everstiluutnantiksi. Mainio on se taito, jolla hän maaliskuussa 1808 johti Cronstedtin sotajoukon jälkiosan Mikkelistä Leppävirtain ja Iisalmen kautta Ouluun. Pulkkilan tappelussa 2 p. toukok. hän käyttäytyi niin miehuullisesti, että Sandels siitä syystä lähetti hänet kuriirina viemään voitonsanoman kuninkaalle, jolloin hänet nimitettiin Miekkatähdistön ritariksi. Kuuluen sitten Sandelsin osastoon sai hän Virran tappelussa varsinaisen kunniapäivänsä (katso Virran tappelu). Kaatui 5 p. heinäk. 1809 tappelussa Hörneforsin tehtaan luona, joka paikka on muutama peninkulma Uumajan kaupungin eteläpuolella Pohjois-Ruotsissa. Uumajan kirkkomaalla hautasivat venäläiset, sotilaskunniaa osoittaen, vierekkäin D:n sekä samana päivänä kaatuneen kasakkapäällikön Aerekovin.
Döbeln, Yrjö Kaarle von, (alkusananen "von" äännetään fon) synt. Länsigötinmaalla 1758. Porrassalmen tappelussa 1789 sai otsaansa kiväärinkuulan, jonka tekemä haava ei koskaan oikein umpeen mennyt, vaan toisinaan pakotti; hän piti sentähden aina mustan silkkivanteen otsalla. Mutta senkin jälkeen hän osoitti sotapäällikkönä erinomaista neroa, etenkin Suomen sodassa 1808-9, jossa oli Adlercreutzin jälkeen toisen prikaatin (Porin rykmentin ym.) päällikkönä. Hänellä oli, vielä suuremmassa määrässä kuin Adlercreutzilla, tuommoinen johtajan neronsilmäys, että keskellä aseitten melskettä yhdessä silmänräpäyksessä käsitti ikäänkuin aavistamalla näki ja käsitti, kuinka tappelun riehunaa oli johtaminen niin, että se voitolla päättyisi. Sotamiesten luottamus häneen oli rajaton. Luonteensa oli vilkas, nopea niin vihaan kuin kyyneleihin; suurin virheensä oli kiivaus. Lapualla, missä monet upseerit ja rykmentit itseään kunnostivat, vei kuitenkin Döbeln ja hänen osastonsa muiden edellä kunniaseppeleen, tekemällä päähyökkäyksen, joka taistelun ratkaisi ("Lapuan sankari"). Samaten hän taisteli Siikajoella ym. ja oli Kauhajoen ja Juuttaan tappeluissa ylipäällikkö paikalla. V. 1809 hän oli kenraalimajuriksi korotettuna Ahvenanmaalla olevien sotajoukkojen päällikkönä. Kuuluisa on se jäähyväispuhe, jonka hän rauhanteon jälkeen, kun Suomi oli Ruotsista erotettu, piti Uumajassa armeijalle ja Suomalaisille sotilaille. Suuressa sodassa Napoleonia vastaan 1813 hän oli erään ruotsalaisen osaston päällikkönä, lähetti omin luvin väkensä eräälle retkeilylle, ja tuomittiin tästä itsevaltaisuudesta ammuttavaksi. Tuomio lievennettiin vuoden vankeudeksi, ja erityisestä käskystä hän päästettiin pikemminkin vapaaksi. Kuoli Tukholmassa 1820.
Eek, Juhana Fredrik, synt. Raumalla 1758, otti Porin rykmentissä uljaasti osaa sotiin, 1788-90 sekä, ensin majurina, vihdoin everstiluutnanttina 1808-9. Sodan jälkeen hän joutui kovaan köyhyyteen, jonka ohessa kävi sairaaksi, ja kuoli kurjuudessa Tukholmassa 1820.
Ehrnrooth, huomattavin tämänniminen osanottaja sotaan oli Kustaa Aadolf
Ehrnrooth, synt. 1779 Rantasalmella Savossa. Taisteli majurina Savon
jalkaväkirykmentissä ja haavoittui Oravaisissa. Rauhan tultua hän muutti
Suomeen, kohosi venäläisessä sotapalveluksessa kenraalimajuriksi ja
Suomen joukkojen osastonpäälliköksi; kuoli Loviisassa 1848.
Ehrnsvärd, t. Ehrensvärd, Augustin, Suomessa syntyneen everstin Juh. Jaakko Ehrensvärdin poika, synt. 1710 Vestmanlandissa ja on erittäin merkillinen Viaporin linnan rakentajana. Työn johto oli alusta alkaen hänen käsissään ja vaikka hän pari erää oli ollut poissa, toisen kerran ottamassa osaa Pommerin sotaan, toisen valtiollisista syistä vuosina 1766-70, johti hän sen jälkeen taasen työtä kuolemaansa asti, joka tapahtui v. 1772 Mynämäen pitäjässä. Kustaa III:n käskystä hän haudattiin Viaporissa.
Essen, Odert Reinhold von, synt. 1755 Hollolassa. Oli sodan alkaessa eversti ja Hämeen jääkäripataljoonan päällikkö; kunnostautui mm. Yppärin, Siikajoen ja Oravaisten taisteluissa, kuoli kenraalimajurina Porvoossa 1837. Hän oli, niinkuin häntä runossa kuvataan, vielä vanhuksenakin kiivas, mutta hyvänsuopa ja lämminsydäminen kunnon ukko.
Fahlander, Kustaa, synt. Ruotsissa 1764. Oli mukana vv:n 1788-90 sodassa ja seuraavassa sodassa Sandelsin prikaatin kykenevimpiä upseereja. Ylennettiin Pulkkilan taistelun jälkeen everstiksi. Hän oli Sandelsin lähin mies päällikkyydessä Virralla. V. 1809 hän vielä taisteli Pohjois-Ruotsissa. Korotettiin samana vuonna aatelisarvoon ja sai silloin nimen Edelstam; eli sitten Ruotsissa, oli maaherrana ja kuoli 1825. Hän oli urhea, jalomielinen ja tunnollinen mies.
Fieandt, Otto Henrik von, (lue: fon fiiant) synt. Ristiinassa Savossa 1762. Hänen luonteensa kuvailemiseksi runo kyllä riittää; kärkäs hänen kätensä tosiaankin kuuluu olleen ruoskaan tarttumaan, kun joku vain ei osannut puhua niinkuin piti. Sodan alkaessa hän oli Hämeen rykmentin majuri. Kesällä 1808 tämä omapäinen upseeri johti menestyksellisiä partioretkiä. Karstulassa hän kovan taistelun jälkeen joutui tappiolle ylivoimaista vihollista vastaan. Kuoli everstinä Viipurin pitäjässä 1823. Hänen Lappeenrannassa ("Lappehella" s. 51, vuonna 1741) kaatuneeksi mainittu esi-isänsä Juhana Henrik Fieandt (synt. 1683) oli ollut mukana monissa suuren pohjan sodan vaiheissa, mm. puolustanut sankarillisesti Kajaanin-linnaa. Fieandtin osastossa palveli myös hänen nuorempi veljensä luutnantti Yrjö Mauno v. F., synt. 1777, kuoli 1840.
Furumark, Juhana Henrik, synt. Suomessa 1770, taisteli Revonlahdella, nimitettiin everstiluutnantiksi, haavoittui Karstulassa ja otti 1809 osaa taisteluihin Ruotsin Länsipohjassa. Eli rauhan tultua everstinä Mikkelin pitäjässä ja kuoli 1835.
Gripenberg, Hannu Henrik, synt. Huittisissa Satakunnassa 1754, johti 1788-90 majurina osastoa Hämeen jalkaväessä. Vv:n 1808-09 sodassa hän kolmannen prikaatin (Hämeen rykmentin ym.) päällikkönä kunnostautui useissa taisteluissa; hän oli silloin eversti, myöhemmin kenraalimajuri. Tammik. 1809 hänelle Adlercreutzin ja Döbelnin ym. lähdettyä pois määrättiin raskas tehtävä olla armeijan ylipäällikkönä. Tällöin hän teki, pari päivää sen jälkeen kun talvella kestänyt aselepo oli loppunut, 25 p. maaliskuuta liian hätäisesti venäläisten päällikköjen kanssa Kainuun antautumissopimuksen, jonka mukaan suomalainen joukko jätti aseensa ja palasi kotipaikoilleen. Sen johdosta on Gripenbergiä syytetty taitamattomuudesta, vieläpä, tosin aiheetta, pelkuruudesta ja kavalluksestakin. Hänellä ei ollut pääjohtajan kykyä, mutta hänen tunnollisuuttaan ja urhoollisuuttaan ei voida epäillä. G. oleskeli sodan loputtua osaksi Suomessa, osaksi Tukholmassa ja kuoli siellä 1813.
Grönhagen, Juhana Aadolf, synt. Taivassalossa Varsinais-Suomessa 1753, oli Porin rykmentin majuri ja kuoli Mouhijärvellä Satakunnassa 1826.
Gyllenbögel, Antti, synt. Lempäälässä 1770, johti kesällä 1808 kapteenina vapaaehtoista suomalaista pataljoonaa ja taisteli myöhemmin Döbelnin alaisena Juuttaalla. Hän eli everstiluutnanttina Porin seuduilla, kuoli 1852.
Hatelmaa, Hattelma eli Hattelmala, harju Hämeenlinnan eteläpuolella; kulkee pitkin Vanajan vesijakson lounaisrantaa.
Heidemann, sodassa oli kaksi veljestä; Yrjö Gillis H., syntyi Iitissä 1787, oli Uudenmaan jääkäripataljoonan aliluutnantti, kohosi Ruotsissa everstiksi ja rykmentinpäälliköksi, kuoli 1856; ja Kaarle Reinhold H., s. Iitissä 1790 (tai 1786), oli 1808-9 Hämeen rykmentin vänrikki, yleni Ruotsissa everstiluutnantiksi, kuoli 1877. Molemmat kunnostautuivat Siikajoella.
Heinäkuun viides päivä; sinä päivänä 1809 oli tappelu Hörneforsin tehtaan luona Pohjois-Ruotsissa, Uumajan kaupungista joku peninkulma etelään päin, jossa Duncker kaatui.
Hertzen, Ernst Kustaa von, synt. Lapinjärvellä Uudellamaalla 1765. Oli mukana vv:n 1788-90 sodassa palvellen jo silloin Uudenmaan jääkäripataljoonassa. Majurina tässä joukossa hän haavoittui 1807 Pommerin sodassa. Voitti mainetta Siikajoen tappelussa johtaessaan sitä hyökkäystä, joka mursi Venäläisten keskustan ja ratkaisi tappelun. Erosi sodan päätyttyä everstinä armeijasta ja kuoli Ruotsin-Pyhtäällä Itä-Uudellamaalla 1834.
Hurtti, sotilasnimi; ruotsalainen sana "hurtig", rivakka, reipas.
Hämeenlinnaan kokoontui sodan syttyessä 1808 Suomen pääarmeija vastustaakseen venäläisten hyökkäämistä maahan. Sieltä se peräytyi kuitenkin aina Pohjanmaalle, Siikajoelle asti.
"Hämeen poikia"; H. H. Gripenberg komensi koko kolmatta prikaatia, jonka päävoiman muodostivat Hämeen läänin jalkaväkirykmentti sekä Hämeen jääkäripataljoona.
Imatra, tuo kuuluisa mahtava koski, jonka Vuoksi muodostaa muutamia kilometrejä juostuaan Saimaan järvestä ulos.
Joensuun kaupunki sama kuin Uus-Kaarlepyy.
Joutsijärvi, Hartolan ja Sysmän rajaseuduilla Itä-Hämeessä.
Juutas on kestikievaritalo kolme kilometriä etelään päin Uus-Kaarlepyyn kaupungista, pari kilometriä meren rannalta. Taistelu tapahtui 13. p. syysk.; 14. päivänä oli Oravaisten tappelu. Venäläiset olivat lähettäneet Kosatshkovskin joukon saartamaan Suomalaisten päävoimaa, joka vielä oli Oravaisten etupuolella, ja Kosatshkovski olikin jo sulkemaisillaan Adlercreutzilta kaikki tiet pohjoiseen päin, kun Döbeln Juuttaan voiton kautta kokonaan esti saartamistuuman ja aukaisi Adlercreutzin armeijalle esteettömän kulun pohjoiseen. Muuten olisi koko suomalainen sotajoukko kohta Oravaisten onnettoman tappelun jälkeen joutunut venäläisten vangiksi.
Kaarle XII (Kahdestoista), "Ruotsin Leijona", Ruotsin ja Suomen kuningas, kävi Venäjää vastaan sitä pitkällistä sotaa, joka on tunnettu "ison vihan" nimellä. Ollen mainio erinomaisesta urhollisuudestaan on hän, suuremmassa määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen kuningas tai sotapäällikkö, ollut Ruotsin kansan ihailtu mielisankari.
Kainuu (ruots. Kalix), pitäjä Länsipohjassa 6 peninkulmaa Torniosta länteen päin. Siinä tekivät sotapäälliköt 25 p. maalisk. 1809 sovinnon, jonka johdosta suomalaisten soturien täytyi lähteä kotipaikoillensa ja luvata, ett'eivät tekisi sotapalvelusta Venäjää vastaan. Tämä suostumus herätti katkeraa mielipahaa ja epätoivoa sotureissa, joiden mielet, huolimatta heidän kärsimyksistään, olivat innokkaat ja murtumattomat; he arvelivat, että he sitten "alttiiks pantihin". Vrt. Gripenberg.
Kamensky, Nikolai Mihailovitsh, synt. 1778, oli varsin taitava venäläisten päällikkö. Toimittuaan keväällä 1808 Etelä-Suomessa hän sai heinäkuussa venäläisten pääjoukon päällikkyyden, joka pääjoukko taisteli Adlercreutzia vastaan. Hän oli silloin kenraaliluutnantti. Hän rupesi käymään sotaa niin tarmokkaasti ja kokoamaan niin suuria sotajoukkoja, että suomalaiset eivät voineet ajan pitkään pitää puoliaan. K. johti venäläisiä Ruonassa, Salmella, Oravaisissa ja 1809 Länsipohjassa.— Sittemmin v. 1810 hän sai voittoja turkissa, mutta kuoli jo 1811.
Karstula, silloin kappelikirkko Saarijärven alla luoteisessa Hämeessä, jonka lähellä Fieandt (ks. häntä) 21 p. elok. 1808 voitettiin ankarassa tappelussa.
Kauhajoki, seurakunta Vaasan läänin etelärajalla; kirkon tienoossa sai
Döbeln 10 p. elok. 1808 kauniin voiton Venäläisten yli.
Kauppilan talo Iisalmen pitäjässä on aivan Virran sillan vieressä, sen länsipäässä. Virran tappelussa Venäläiset, tungettuaan sillan yli, valloittivat rynnäköllä tämän talon, mutta ajettiin sitten taas siitä pois.
Kihlström, Antti Yrjö, synt. 1762, oli luutnantti Hämeen rykmentissä. Siikajoen tappelussa hän sai Hertzenin kanssa tehdä päähyökkäyksen vihollisten keskustaa vastaan; tässä hän kaatui, kuoliaaksi ammuttuna.
Klercker, Kaarle Natanael af, alkuansa Klerck, synt. Etelä-Ruotsissa 1734, oli siis iäkäs soturivanhus ja olikin jo 1757-62 taistellut Pommerissa. Vv. 1788-90 hän osoitti taitoa etenkin laivaston varustamisessa sotaa varten ja sen korjaamisessa Ruotsinsalmen ensimmäisen taistelun jälkeen. Sodan syttyessä 1808 hän oli kenraaliluutnantti ja ylipäällikkö Suomessa. Hän oli jo ennen sodanjulistusta ruvennut kokoamaan armeijaa rajalle ja aikoi Hämeenlinnassa käydä ratkaisevaan taisteluun; vihollinen oli tosin hiukan lukuisampi, mutta suomalaiset olivat täynnä palavaa taisteluintoa. Silloin tuli paikalle Klingspor, jonka kuningas oli määrännyt ylipäälliköksi; ohjeisiinsa vedoten hän käski armeijan peräytymään huolimatta siitä, että Klercker lausui panevansa harmaan päänsä pantiksi, että urhea vastustus tällä hetkellä pelastaisi isänmaan ja päättyisi onnellisesti. Sitten Klercker taas tuli ylipäälliköksi v:n 1808 lopussa saamatta enää mitään mainittavaa toimeen. Hänet aateloitiin 1780 ja korotettiin 1809 vapaaherraksi. Kuoli Tukholmassa 1817.
Klingspor, Vilho Mauri, "sotamarski", oli synt. 1744. Vv. 1788-90 hän oli hoitanut armeijan varastohuoneita ja näkyy siinä virassa toimineen onnellisesti sekä taidokkaasti (muutaman kumminkin väittävät hänen siinä varastaneen kruunulta melkoisia summia). Nimitettynä v. 1808 suomalaisen sotajoukon ylipäälliköksi, on hän saanut surkean maineen tässä osoittamastaan kykenemättömyydestä. Sotilaat pitivät häntä äärettömänä pelkurina, ja todella hän pysyikin aina pitkän matkan päässä tappelukentistä. Koska kuningas oli käskenyt hänen koettaa, etenkin talven kestäessä, säilyttää suomalainen armeija eheänä, pelkäsi hän myös kuninkaan oikullisuutta, eikä sentähden tohtinut ruveta tappeluun, vaan sotajoukko peräytyi hänen käskystään varsinaisesti vastustukseen ryhtymättä tuon äärettömän pitkän matkan Hämeenlinnasta aina Siikajoelle asti, enemmän kuin kuusikymmentä peninkulmaa. Ne voitot, joita sitten Adlercreutzin y.m. melkein vastoin ylipäällikön tahtoa voittivat, jäivät myös suureksi osaksi juuri hänen taitamattomuutensa ja ylenmääräisen varovaisuutensa takia käyttämättä kyllin pontevasti. Lohtajan aselevon jälkeen hänet erotettiin päällikkyydestä. Klingspor oli yksisilmäinen; toinen silmä oli mennyt puhki tapaturmasta—ei maineen tanterella. Hän oli ystävällinen seurustelussa, taitava hovimies ja yleensä hyvänsuopa luonteeltaan, mutta taipuvainen herkkuilemisiin. Kuoli 1814.
Konow (lue: kuunov), Kaarle Juhana von, synt. Akaassa 1773. Otti jo 1788-90 osaa moniin taisteluihin. Porin rykmentin kapteenina hän 1808 kunnostautui varsinkin Lapualla. Rauhan tultua hän asui Suomessa ja toimi täällä vielä pataljoonanpäällikkönä. Kuoli Helsingissä everstinä 1855. Oli kuulu karskista esiintymistavastaan.
Kosatshkovski, Kiril, venäläinen kenraalimajuri, päällikkö Juuttaalla.
Kothen (lue: kuuten), Kustaa Konstantin von, synt. 1771, oli Porin rykmentin kapteeni ja kunnostautui Lapualla; jäi sodan jälkeen Suomeen ja kohosi täällä majuriksi; hukkui 1815.
Kulnev, Jaakko Petrovitsh, oli synt. 1764. Taisteltuaan Venäjän sodissa turkkilaisia, puolalaisia ja ranskalaisia vastaan hän saavutti mainetta Suomen sodassa venäläisten etujoukon rohkeana päällikkönä. Hänen johdossaan oli husaareja tai kasakoita. Hänen mainitaan harrastaneen inhimillistä sodankäyntiä, suojelleen aseettomia ja vankeja sekä rangaisseen ryöstämisiä. Talvella 1809 hän Ahvenanmaalta käsin hyökkäsi jään yli Ruotsiin, mutta sai heti käskyn palata takaisin. Korotettiin sodan aikana kenraalimajuriksi. Kaatui v:n 1812 sodassa.
Kustaa III hallitsi Suomea ja Ruotsia 1771-92 ja kävi 1788-90, ja kävi Suomenmaassa ankaran, kolmivuotisen sodan Venäjää vastaan, jossa suurin osa vv:n 1808-09 sodan sotureista ja johtajista sai sotilas-ammattiin harjaantua; he tunsivat toistensa kuntoa aina "Kustaan sodast' asti". Kustaa oli jäntevä ja nerokas hallitsija, ja sotaa "Venään rouvaa" vastaan käytiin silloin pontevasti, jonka tähden sotilaat astuivat taisteluun riemulla ja Hurtti ukko ihastuksella muistelee hänen aikaansa. Anjalassa tehdystä salaliitosta upseerien joukossa ks. Anjala. Kustaa kuningas sai surmansa salamurhaajan luodista, joka hänet ampui eräässä hovijuhlassa v. 1792; hän oli synt. 1746.
Kustaa IV Aadolf, Ruotsin ja Suomen kuningas 1792-1809, oli itsepäinen, oikullinen ja kummallinen herra. Hän oli Kustaa III:n poika, syntynyt Tukholmassa 1778; yleensä oli hän kokonaan taitamaton johtamaan valtakuntaa kovissa sotavaiheissa, jonka tähden suomalainen armeija ei saanut kylliksi apua Ruotsista; aikaa voittaen hänen oikkunsa kävivät yhä järjettömämmiksi. Hän luuli itsensä "Ruotsin Leijonan", Kaarle Kahdennentoista, vertaiseksi, vaikk'ei kyennyt toimittamaan mitään soturintekoja, uskoi varmasti että maailman viimeiset ajat olivat käsissä ja että hänen vihollisensa olivat juuri ne pedot, joista ilmestysraamatussa puhutaan, jonka tähden odotti "pääenkeliä" taivaasta avuksensa tulevaksi. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt niitä vaaroja ja kärsimyksiä, jotka sota tuotti isänmaalle ja kansalle, vaan tahtoi ruveta sotaan vaikkapa kaikkia maailman mahtavimpia valtakuntia vastaan. Kun kuninkaan mielettömyys oli saattamaisillaan Ruotsin valtakunnan perikatoon, ottivat muutamat upseerit, Adlercreutz etunenässä, hänet vangiksi; hän pantiin pois kuninkaanvirasta ja Ruotsissa asetettiin uusi hallitus. Sitten hän lähti Saksaan ynnä muille maille, ja kuoli 1837.
Kustaanmiekka (ruotsiksi Gustafssvärd), Viaporin päälinnoitus, jonka alla on varsinainen laivakulkuväylä Helsinkiin. Aljettu rakentaa v. 1748, valmistunut Kustaa III:n aikana.
Ladau, Kaarle Reinhold, synt. 1762, oli Savon jalkaväkirykmentin
kapteeni, otti osaa jo edelliseen Venäjän sotaan, haavoittui
Karstulassa, erosi sotapalveluksesta 1810 everstiluutnanttina ja kuoli
Heinolan postimestarina 1823.
Lagerbring, Kaarle, synt. 1751, oli sota-asioiden valtiosihteeri, sittemmin maamarsalkka, valtioneuvos ja kreivi, kuoli 1822.
Lange, Kaarle Henrik, synt. luultavasti 1767, oli Hämeen rykmentin kapteeni ja Adlercreutzin adjutantti, muutti sodan jälkeen majurina Suomeen ja kuoli 1835.
Lappehelta, Lappeella tarkoittaa Lappeenrannan kaupunkia, jonka vieressä niin sanotun "pikku vihan" sodassa v. 1741 oli verinen ja tärkeä tappelu, missä Venäläiset voittivat ja hajoittivat ruotsalais-suomalaisen sotajoukon.
Lapuan kirkon luona Etelä-Pohjanmaalla voittivat Suomalaiset Adlercreutzin johdolla kauniin voiton 14. p. heinäkuuta 1808. Edellisinä päivinä oli oteltu Kauhavassa, pari peninkulmaa pohjoisempana; kun sitten 14. p. Suomalaiset marssivat eteläänpäin, olivat Venäläiset heitä vastustamassa maantien varrella Lapuan kirkon pohjoispuolella ja jonkun peninkulman päässä; siitä kohdasta asti yhä ammuttiin ja taisteltiin, Suomalaisten edetessä Lapuaa kohti. Kirkonkylään asti päästyään iltapäivällä klo 4:n tienoissa he tässä tapasivat Venäläisten pääjoukon ja kävivät tämän kimppuun ja tappeluun. Urhealla rynnäköllä valloitti Döbeln Porilaisineen itse kirkonkylän, ja Venäläisten oli kiittäminen Rajevskin taitoa ja tyynimielisyyttä siitä että pääsivät peräytymään hyvässä järjestyksessä.
Lemun kylän luona Ala-Lemun niemellä, muutamien kilometrien päässä Turusta kaakkoiseen (erotettava Lemun pitäjästä), astui 19 p. kesäk. 1808 maihin kenraalimajuri Vegesack ruotsalainen sotajoukon kanssa; hänen tarkoituksensa oli valloittaa Venäläisiltä takaisin Turun kaupunki, joka jo muutamia kuukausia oli ollut heidän hallussaan, ja ruveta ahdistamaan venäläisten sotajoukkoja etelästä päin. Mutta illalla tuli vastustamaan voimallinen vihollisjoukko, joka yhä sai vahvistusta Turun kaupungista, ja Ruotsalaisten täytyi, taisteltuaan läpi koko yön, väistyä ylivoiman alla, mennä uudestaan laivoihin ja lähteä pois.
Lintulahti, pari taloa Karstulassa, pari peninkulmaa luoteispohjaan päin Vaasan ja Kokkolan teiden risteyksessä. Siellä Fieandt kärsi tappion 3 p. heinäk. 1808.
Lode, Kaarle Leonard, oli syntynyt Turussa 1752. Kolmivuotisessa sodassa 1788-90 hän ansaitsi majurin, 1808 everstin arvon. Alavudella hän sai vaarallisen haavan. Tämä yleisesti kunnioitettu ja rakastettu soturi, "lumitukka, tulirinta", jonka lapsellinen hurskaus varsinkin ihastutti hänen tovereitansa, kuoli Kuopion tienoilla 1816.
Lützenin kaupungin lähellä Saksanmaalla oli v. 1632 se tappelu, jossa Ruotsin ja Suomen mainio kuningas, uskonsankari Kustaa II Aadolf kaatui, mutta hänen soturinsa saivat verisen voiton.
Länsipohja, Ruotsin pohjoisin rannikkomaakunta. Se luetaan ulottuvaksi hiukan matkaa Suomenmaahankin, Kaakamajoen paikoille asti, joka on pienoinen joki vähä länteenpäin Kemijoelta.
Malm, Kaarle Vilho, synt. Kerimäellä 1772, oli muassa taistelemassa ja johtamassa melkein kaikkialla, missä vaan Sandelsin osasto toimitti jonkun urostyön. Hänen soturi-uransa loistokohtana oli etenkin, kun hän partioretkeilyllä toukokuussa 1808 valloitti parin sadan miehen voimalla Kuopion kaupungin Venäläisiltä. Ollen sodan alussa kapteeni, korotettiin hän muutamia päiviä ennen Virran tappelua everstiluutnantiksi. Kaksi viikkoa viime mainitun ottelun jälkeen M. yöllisessä kahakassa saman sillan vieressä haavoittui ja joutui Venäläisten vangiksi. Loppu-ikänsä rauhan jälkeen hän asui Joroisissa, missä kuoli 1826. Malm oli koko armeijan nerokkaimpia upseereja.
Matkamiehen näky, ks. Ramsay.
Mensa, latinalainen sana merkitsee "pöytää"; käytetään kieliopeissa taivus-esimerkkinä, jonka kaikkia sijamuotoja oppilaille opetetaan kohta, kun rupeavat latinan kielen oppimiseen.
Munter, sotilasnimi, merkitsee ilomielinen.
Möttönen eli Isomöttölä, kylä Karstulassa, toista peninkulmaa kirkosta pohjoiseen päin.
Narvan luona Inkerinmaalla voittivat Ruotsalaiset ja Suomalaiset kuningas Kaarle XII:n johdolla v. 1700 loistavan voiton monin kerroin lukuisamman venäläisen sotajoukon yli.
Nordensvan, Sakari, synt. 1767, oli kapteeni, haavoittui Karstulassa pahasti käsivarteen, palasi Suomeen takaisin majurin arvoisena ja kuoli Hausjärvellä 1823.
Näsijärvi; Runeberg asui ylioppilaana, loppuvuodesta 1825, kotiopettajana kapteeni Enehjelmin perheessä Ritoniemen talossa Ruoveden kirkonkylässä, ihanassa paikassa Näsijärven seudulla. Siinä pitäjässä hän tutustui useaan soturivanhukseen. Ks. Stool.
Oravaisten kirkko Etelä-Pohjanmaalla on meren rannalla melkein puolivälissä Vaasan ja Uus-Kaarlepyyn välimatkalla. Sen eteläpuolella tapahtui 14 p. syysk. 1808 viimeinen suuri, ratkaiseva tappelu koko sodassa, jossa Suomalainen sotajoukko 14:n tunnin verisen ottelun perästä joutui kokonaan tappiolle. Jo olivat Ruotsalaiset (joita oli tässä paikassa muassa muutamia rykmenttejä kenraalimajuri Vegesackin johdolla) ja Suomalaiset torjuneet muutamia vihollisten hyökkäyksiä; vihdoin rupesivat he ajamaan ahdistajia takaa, ja tunkeusivat voitollisesti eteenpäin pari virstaa. Mutta silloin sai Kamensky vereksiä apujoukkoja, uusi taistelu syttyi; ruotsalais-suomalaiset soturit olivat peräti väsyneet pitkällisistä ponnistuksistaan eivätkä jaksaneet enää pysyä koossa; he peräytyivät, joutuivat epäjärjestykseen, heidän rintamansa murrettiin ja hajoitettiin. Yön saapuva pimeys lopetti verenvuodatuksen ja esti vihollisia pahemmin ahdistamasta.
Palmfelt, Aukusti Fredrik, synt. Mikkelissä 1767, johti everstinä Siikajoella yhtä prikaatia. V. 1809, kun tuo epäedullinen Kainuun sovinto tehtiin, oli hän Gripenbergin yliajutantti. Siinä tilassa hän käyttäytyi suorastaan konnamaisesti; hän ei ainoastaan kehottanut kaikin mokomin G:iä hätäiseen pakkosovintoon suostumaan, vaan petti keskustelemisissa röyhkeästi G:iä. Sittemmin tuli Palmfelt Suomessa senaattoriksi, kuoli 1814.
Partala, kylä Iisalmessa, noin virstan päässä Virran sillasta pohjoiseen.
Perho, siihen aikaan kappeli Etelä-Pohjanmaalla, Karstulasta luoteispohjaan päin viidettä peninkulmaa.
Piper, Kaarle Klaus, synt. 1770, oli v. 1808 everstin arvoinen, ja kapteeniluutnantti henkivartiossa, nousi sitten yli-kamarijunkariksi y.m.; kuoli 1850.
Porin urhot, Porilaisten marssi. Porilaisten päällikkönä oli Döbeln. Todisteena heidän tunnustetusta sotamaineestaan kerrotaan esim., että Lapuan päivänä Savon jääkärit olivat koko aamupäivän kulkeneet armeijan etunenässä, yhä taistellen peräytyviä Venäläisiä vastaan, niin pyysivät Porilaiset hekin vuorostaan saada käydä siihen sijaan; mutta Savolaiset vastasivat: "Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; mutta me tahdomme osoittautua heidän vertaisikseen". Iltapäivällä saivat sitten Porilaisetkin näyttää kuntoaan ja tehdä vaarallisen pääryntäyksen kirkonkylässä seisovia Venäläisiä vastaan.
Rajevski, Nikolai Nikolajevitsh, kenraalimajuri, sittemmin ratsuväen kenraali, synt. 1771, oli kesän alussa 1808, toukokuusta heinäkuuhun, Venäläisten pääjoukon johtaja. Hän oli yksinkertainen, vakava ja kunnioitusta herättävä soturi. Leipzigin tappelussa hän haavoitettiin. Kuoli 1829. Kuoli 1829.
Ramsay (lue ramse) veljekset, kaksi nuorta etevää upseeria, jotka kaatuivat Suomen sodassa melkein samaan aikaan, vaikka eri paikoissa. Antero Vilho, synt. 1777, oli voittanut arvon muun muassa eräällä kirjoituksella sotatieteessä ja oli jo majurina, kun hän 20 p. kesäk. 1808 Vegesackin yliajutanttina kaatui Lemulla; Kaarle Kustaa, synt. 1783, oli luutnantin arvoinen ja palveli sodassa toisen prikaatin ajutanttina sekä sai kuolinhaavan Lapualla 14 p. heinäk.; Siikajoella he olivat kumpikin läsnä ja kumpikin muassa ryntäyksessä tappelun lopussa. Heidän äitinsä Sofia Loviisa R. asui sittemmin Espoon kartanossa Uudellamaalla, jossa siis "Matkamiehen näky" tapahtuu.
Rantsila (Frantsila), silloin kappeli Siikajoen varrella, noin neljä peninkulmaa yläpuolella Revonlahtea. Cronstedtin joukko piti siinä leiriä juuri Siikajoen taistelun jälkeen. Muutamia päiviä jäljemmin hyökkäsi Cronstedtin joukko Venäläisten päälle Revonlahdella ja sai siellä voiton, jossa tilaisuudessa kaikki "Sotamarskissa" mainitut upseerit itseään kunnostivat.
Reiher, Kaarle Juhana, synt. Savossa 1781, luutnantti tai vänrikki, mainitaan miehuudestaan Karstulassa, sai Ruotsin sotapalveluksesta eronsa majurina ja kuoli Sulkavan pitäjässä 1846.
Revonlahti, kappelikirkko Siikajoen varrella, lähes kaksi peninkulmaa
Siikajoen kirkolta. Sen luona löi everstin, kreivi Cronstedtin osasto
Venäläiset 27 p. huhtik. 1808.
Ristiinan pitäjä Mikkelin läänissä, Fieandtin ja Dunckerin syntymäpaikka.
Ruonan silta, Ruonan kylän vieressä Kuortaneella. Siinä ahdisti Kamensky 1 p. syysk. 1808 kovasti Adlercreutzin johtamaa suomalaista sotajoukkoa, joka urhoollisesti torjui kaikki Venäläisten hyökkäykset. Yöllä vetäytyi Adlercreutz kuitenkin pois, peräytyen Salmelle.
Ruotsinsalmi, nykyisen Kotkan edustalla, on tunnettu kahdesta verisestä meritaistelusta, 24 p. elok. 1789 ja 9-10 p. heinäk. 1790. Edellinen päättyi Ruotsalaisten tappioksi, mutta jälkimäistä pidettiin loistavimpana voittona, minkä ruotsalaiset aseet olivat saavuttaneet Narvan tappion jälkeen. Siinä kunnosti itseään etenkin Kaarle Olavi Cronstedt, joka sittemmin 1808 oli Viaporin päällikkönä.
Röikön torppa Alavudella, aivan lähellä tai keskellä sitä paikkaa, jossa 17. elok. taisteltiin, on Röikön talo, mitään Röikön torppaa ei tätä nykyä näillä paikoin löytyne.
"Salmen sadat lahdelmat"; nuo avarat vedet, jotka ulottuvat Lappeenrannasta Mikkeliin asti ja Savonlinnaan päin, sekä vielä Savonlinnan ohitse aina Joroisiin saakka, ovat niin monilahtiset ja monisaariset, ett'ei voi määrätäkään, missä varsinainen Saimaan järvi loppuu ja toiset vähemmät järvet alkavat.
Salmi, kylä Kuortaneella, puolen peninkulman päässä Ruonasta länteen ja luoteeseen päin. Siinä taisteltiin ankarasti 2 p. syysk. 1808. Illalla vetäytyi suomalainen sotajoukko Klingsporin käskystä pois meren rannikolle päin ennen taistelun päättymistä ja tärkeä tienristeys joutui Venäläisille.
Sandels, Juhana Aukusti, synt. Tukholmassa 1764, oli eversti ja Savon jääkärirykmentin päällikkö sekä johti 1808 sitä erityistä armeijaosastoa, joka taisteli Itä-Suomessa, enimmäkseen Pohjois-Savossa. Tämä osasto voitti ensin 2. p. toukok. Venäläiset Pulkkilassa, Pohjanmaalla ja tunkeusi sitten Kuopioon asti, joka kaupunki valloitettiin (ks. Malm), sekä kauas sen etelä- ja itäpuolellekin. Sittenkin, kun Venäläiset heitä vastaan kokosivat monta kertaa lukuisamman sotajoukon, piti S. koko kesän puoltansa Barclay de Tollya ja Tutshkovia vastaan Kuopion tienoilla. Hän pakotettiin sitten peräytymään sen epäedullisen suostumuksen kautta, minkä ylipäälliköt olivat tehneet Lohtajalla. Voitti vielä tuon loistavan voiton Virran luona, mutta koska pääarmeija kokonaan vetäytyi Suomenmaasta pois, täytyi hänenkin siihen yhtyä ja siirtyä Ruotsiin. Sodan päätyttyä hän nousi Ruotsin ja Norjan korkeimpiin valtiovirkoihin ja kuoli 1831. Hän oli urhea ja taitava sotapäällikkö, osasi suuressa määrässä voittaa sotilaitten rakkautta ja innostuttaa heidän mieltään taistelussa. Taistelun välissä hän kernaasti piti hauskaa elämää, rakasti vilkasta seurustelua, juhlailemista ja herkkuatrioita.—Tarkoittaako Sandelsin ajutantti, "nuori luutnantti", ketään määrättyä henkilöä, ei voi varmaan sanoa. Brusin (ks. häntä) teki siihen aikaan ajutantin palvelusta, mutta hänen luonteensa ei kuvaan soveltune.
Savon miehet; Savon rykmenteistä seurasi osa Cronstedtin johdolla pääarmeijaa, toinen osa kuului Sandelsin osastoon ja taisteli Savossa. Vrt. Porilaiset.
Savon varajoukko, ks. Varajoukko.
Schantz; Porin rykmentissä palveli kaksi veljestä. Kapteeni Kaarle Konstantin von S., synt. 1773, sai Lapuan taistelun päivänä, 14 p. heinäk. 1808, kultaisen urheusmitalin, haavoitettiin kahakassa Lapvärtissä, sai virkaeronsa everstiluutnanttina, eli sitten Suomessa kruununmakasiinin hoitajana ja kuoli Turussa 1851. Luutnantti Juhana Eberhard v. S., synt. 1774, kunnosti itseänsä Lapualla, mutta joutui Venäläisten vangiksi eikä liene ollut muassa Juuttaalla, vaikka Runeberg häntä tarkoittaneekin runossa "Döbeln Juuttaalla". Palattuaan Ruotsista sodan jälkeen Suomeen S. meni sotapalvelukseen ja kohosi täällä everstiluutnantiksi, kuoli Porissa 1837.
Schwerin, Vilhelm Juhana Ludvig von, kreivi, oli synt. jouluk. 1792. Sodan syttyessä hän oli kadetti Karlbergin opistossa. Sinne tuli silloin käsky, että ne kadetit, joiden arveltiin voivan palvella sodassa, päästettäisiin kesällä 1808 opistosta; näiden joukossa oli Schwerin. Hän tuli elok. 1808 Suomeen kenraalimajuri Vegesackin osaston kanssa. Hänen lyhyt soturi-uransa on kerrottu runoelmassa. Ensimmäinen taistelunsa oli Lapvärtin tienoilla, missä Drufva vähäisellä joukolla vastusti vahvempaa venäläistä osastoa. Toinen soturikokeensa oli Oravaisissa 14 p. syysk. Siellä hän sai kaksi haavaa ja kuoli niistä sekä sotataudista 27 p. syysk. 1808. Runo perustuu säilyneeseen Schwerinin kirjeeseen.
Siikajoen kirkko on meren rannalla, muutamien peninkulmien päässä Oulusta lounaaseen päin. Taistelu täällä 18 p. huhtik. 1808 oli ensimmäinen alku Suomalaisten voittoretkeen, mikä sitten kesti kesäajan 1808. Taistelun kulku, joka kuvataan "Adlercreutz'issa", oli seuraava: Suomalaisilla oli yhä Klingsporin käsky peräytyä, jota Adlercreutz oli toimeenpanemassa. Jo joen eteläpuolella rupesivat Venäläiset Suomalaisia ahdistamaan ja kova ampuminen syntyi. Kulnev, joka Venäläisten etujoukon päällikkönä oli Venäläisten ylin johtajansa paikalla, lähetti joukkoja kiertämään Suomalaisia ja ahdistamaan heidän siipiänsä sivulta. Siten Venäläisten keskusta heikontui, ja silloin Adlercreutz lähetti joukkojansa keskustaa vastaan ankaraan hyökkäykseen, joka täydellisesti onnistui; Venäläisten täytyi nopeasti peräytyä ja heitä ajettiin takaa puolen peninkulman matka.
Stolt; kerrotaan v:n 1808 sodassa usein todella tapahtuneen, että tuntemattomat miehet asettuivat sotilaitten riviin ja ottivat osaa tappeluihin.
Stool, vänrikki. Asuessaan Näsijärven seuduilla, Ruovedellä (ks. Näsijärvi) tutustui Runeberg useihin vanhoihin sotureihin, joilta kuuli juttuja sodasta. Samassa talossa asui entinen aliupseeri Adolf Fredrik Pelander, "vänrikki arvoltaan, vaikk' onni näytti menneen". Hänen tavallisena toimenansa oli kutoa nuottaa y.m. semm., ja yleensä kuvaus vänrikki Stoolin ulkoasusta ja R:n ilveilemisistä ukon kanssa kuvannee häntä. Samaan aikaan asui näillä seuduin monta muutakin soturia. Itse kapt. Enehjelm, jonka perheessä R. oli opettajana, oli luutnanttina ottanut osaa sotaan ja R. kuuli paljon häneltä sen tapahtumista. Kurun kappelissa, Hainarin talossa löytyi eräs entinen lipunkantaja Kaarle Kustaa Polviander, jonka kanssa R. seurusteli metsästysretkillään ja joka osasi runsaasti sotajutelmia kertoella. Vielä muutamat luulevat tietävänsä että miehekäs luutnantti Kaarle Palmroth, joka myös asui Ruovedellä, kertomuksillaan sodasta suuresti sytytti R:n innostusta. Itse R. lausuu kirjeessä Montgomerylle: "Mitä lähteihini tulee olen seurannut arv. veljeäni (Montgomeryn historiaa sodasta) sekä suusanallisia kertomuksia. Vänr. Stool on johonkin määrin historiallinen, kumminkin on hän kertonut minulle paljon toistenkin suun kautta. Myöskin tuo runossani mainittu kirjanen on ymmärrettävä yleisemmässä merkityksessä. Kun nuorena ylioppilaana olin kotiopettajana yhden luona noista sodan urhoista ["bussar"], olin tilaisuudessa lukea moniaita lyhyempiä kertomuksia sotatapahtumista."
"Suursaaren aikuinen"; Suursaaren lähellä, keskellä Suomenlahtea, oli heinäk. 1788 ratkaisematta jäänyt meritappelu Ruotsin ja Venäjän laivastojen välillä. Siis "Suursaaren aikuinen" on sama kuin "soturi 1788 v:n sodassa".
"Svean maa", "Svean kansa", Ruotsin maa ja kansa. "Svean linna" on Viapori, nykyään Suomenlinna, ruotsiksi "Sveaborg" se on "Ruotsin linna".
Tigerstedt, Eerik Aleksanteri, synt. Pieksämäellä 1781, mainittu
"Sotamarskissa", oli luutnantti Savon jalkaväessä, kaatui luodista
Revonlahdella 27 p. huhtik. 1808.
Tigerstedt, Gregori Fredrik, synt. 1784 Joroisissa, vänrikki Savon jalkaväessä, oli edellisen serkku; hän pahasti haavoittui Revonlahdella kahdesta painetinpistoksesta, niin että parani vasta sodan loputtua. Siirtyi takaisin Suomeen ja oli täällä taas sotapalveluksessa, josta erottuaan eli everstiluutnanttina Helsingissä; kuoli täällä 1863.
"Toll marski", synt. 1743, toimitti osaansa v:n 1772 vallankumouksessa, kun Kustaa III lavensi kuninkaallista valtaa Ruotsissa; korotettiin sittemmin vapaaherraksi ja kreiviksi, oli 1801-09 Skånen kenraalikuvernööri ja hoiti samaan aikaan korkeita sotapäällikön toimia. Oli yleensä tiedokas ja etevä virka- ja valtiomies; kuoli 1817.
Tornio; joulukuun keskipaikoilla 1808 sijoittui suomalainen armeija sitten kun Olkijoen aselepo oli Venäläisten kanssa tehty, talvimajoihin Tornion kaupunkiin ynnä läheisiin pitäjiin. Siinä se viipyi siksi, kunnes aselepo loppui maaliskuun loppupuoliskolla. Talvi oli ankaran kylmä, majat riittämättömät, ravitsevia ruoka-aineitakaan ei ollut kylliksi. Niin urhoolliset soturit saivat täällä nähdä kovia kärsimyksiä, ja heidän joukossaan syntyi sotatauteja, jotka tappoivat väkeä suurin joukoin.
Turun urhot, "Turun läänin jalkaväkirykmentti", jota tässä tarkoitetaan, ei käsittänyt Porilaisia eikä siis koko lääniä, vaan ainoastaan sen Turunpuolisen osan. Tämä rykmentti kuului Siikajoella, ynnä Uudenmaan rykmentin kanssa, siihen prikaatiin, jonka päällikkö Palmfelt oli.
Tutshkov, Nikolai Aleksejevitsh, synt. 1761, venäläinen kenraaliluutnantti; johti keväällä 1808 jonkun aikaa, huhti- ja toukokuussa, Klingsporia vastaan taistelevaa venäläistä joukkoa. Sittemmin hän, heinäkuusta asti, sai päällikkyyden Sandelsia vastaan. Kuoli 1812.
Törne, Juhana Reinhold von, synt. Kirkkonummella Uudellamaalla 1752, Savon rykmentin majuri, ylennetty sodan kestäessä everstiluutnantiksi, kuoli Porvoossa 1810. Hänen kankean arvokkainen käytöksensä nosti valloilleen toverien pilan, joka sitten säilytti ja yhä paranteli naurettavia juttuja hänestä. Takin läpiampuminen jutellaan tapahtuneen Oravaisissa.