KUNINGAS.

Kuningas Kustaa Aadolf hän nousi salissaan, lopetti hiljaisuuden ja loihe lausumaan. Täll' erää kolme hällä ol' luku kuulijain: Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring, ne vain.

Ja kuningas nyt virkkoi, vakaasti lausui näin: »Ei Suomen-armeijamme käy ees-, vaan taaksepäin. Ei Klingspor toiveitamme näy täyttää voivankaan, on Viapori viety, se poissa pylväs maan.

Me ilmestystä jääneet olemme vartomaan, mut arkkienkeliä ei vielä kuulu vaan. Sill' aikaa sodan melske on siirtymässä luo; se meille, kuninkaana, totista huolta tuo.

Siis tehty päätöksemme on kuninkaallinen, ja aiomme nyt tänään vakaasti täyttää sen: me Leijonamme asun olemme tuottaneet, nuo Narvan tanterella vihityt tamineet.

Sun, kahdestoista Kaarle, otamme kintahas, osoittain olevamme niin mies-kuin kuningas. Me vyöttäymme miekkaan tuon suuren urohon, kuin hänkin hämmästyttäin maailman untelon.

Te, Piper, saatte toisen kätemme kinnastaa, ja, Lagerbring, te toista niin myös nyt palvelkaa. Toll marski, maine, vanhuus, ne teille kunnian suo varrellemme vyöttää tuon, miekan voittoisan.»

Kuningas juhlallisna siin' on kuin jumaluus, asussaan kahdestoista kuin astuis Kaarle uus. Hän liian ylväs hetkell' on tällä puhumaan, vain suurill' askeleilla käy valtasalissaan.

Sai kierron kiertäneeksi, uus näky nähtihin: hän kintahat ja miekan ojensi takaisin, loi katseen, josta poissa ol' leikki, muihin päin, taas hiljaisuuden päätti, suvaitsi virkkaa näin:

»Saa Lagerbring nyt saattaa armeijan tietohon, ett' armoss' asu Kaarlen meill' yllä ollut on. Toll marski, kreivi Piper, ma teidät velvoitan todistajiksi työlle tään hetken korkean.»

Ei tiedä aikakirjat, min verran muuttumaan hän työllään ylvähällä sai seikat Suomenmaan; mut lähin maailmansa maar hämmästyksen sai, Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring myös kai.

SOTAMARSKI.

Rantsilassa riemu raikui, leiriss' oli juhla suuri; Siikajoen voiton viestin saanut oli Cronstedt juuri. Eri seurueissa juotiin maljat maalle rakkahalle, onnen ensi koittehelle, kohonneelle kunnialle.

Kaks ol' everstluutnanttia, Christiernin ja Lode, siellä, sotavanhust' yhtärinnan, valioita vaaran tiellä. Vierell' uros yhdenverta Aminoff pään harmaan kantoi; näille piiri nuorempia pöydäss' arvopaikan antoi.

Maljat mielen kirvoitteli, vapahasti juttu juoksi; siinä kieltä kammitsoida tarvinnut ei seuran vuoksi; päälliköiden viat kaikki ilman vaaraa virkettihin, mahtinimist' eellä muitten marskin nimi mainittihin.

Aflecht, jolta joukon eessä retken päätti Revonlahti, nauroi: »Malja Klingsporille! Veljet, uus on hällä tahti; hauska nähdä, kuinka nyt on kantava hän pystyn nenän; halki Suomen juostuansa tohti viimein tehdä tenän.»

Cronstedtin nuor' adjutantti, Reiher luutnantti, nyt pisti: »Klingspor tenän!—tuon ken kertoi, pettyi vallan peevelisti. Adlercreutz ja Hertzen poisti häpeämme lailla miehen; marski, hitto vie, kuin aina matkusti jo tipotiehen.»

Furumarck sai sananvuoron: »Kuninkaan on vika tässä: Miksi hänen armostansa leikkiin pääs tää pataässä?» Ladau lausui »Väärin puolin sinä marskin pontta pohdit: sull' on sydän, hällä vatsa, syödä hän, sa kuolla tohdit.»

Ehrnrooth virkkoi: »Muistakaamme, miss' on noussut miehen tähti; maine ei sen opas olle, makasiineista ken lähti. Klingspor-urhon ura loisti muonakaartin kanslioissa, kummako, jos onkin mieli talrikeiss', ei taisteloissa!»

Tigerstedt, tuo Suomen poika, joka Aflechtin sai arvan, lausui, purren hammastansa, alta synkän kulmakarvan: »Se on totta, hän on vieras, lapsi laakson muukalaisen, hän ei tunne tapojamme, kielt' ei suumme suomalaisen;

mutta maamme hän on nähnyt, nähnyt Suomen saaret, salot, kummuiltamme niinkuin mekin tuhannet sen järvet jalot. Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua saakka kuoloon puoltamahan tätä maata.»

Christiernin loi silmän Lodeen: »Kuules juonta nuorten jutun! Klingspor taas se tarkenevi alla tuiverruksen tutun. Miekkosia me, jos vaikka saamme veren, hengen antaa; toista se kuin marski-paran maineet matkallansa kantaa.»

Vanha Lode, jäykkä herra, vait ol' ollut, muut kun pohti; suoraksi nyt ukko nousi, punoittaen posket hohti, lasin täyden joi hän pohjaan, voimalla sen pöytään laukas, hatun pisti kainaloonsa, suuttuneena suunsa aukas:

»Pois ma joukostanne lähden, muille heitän riemun moisen. Klingsporia moititahan, missä tapaa toinen toisen. Sotamarski, sotamarski, haastamist' ei enää muuta: häpeä, kun, urhot kehtaa mokomasta piestä suuta.»

VIAPORI.

Taas luona takkavalkean ma istuin illansuun Stool-ukon kanssa, tapahan jo ammoin totuttuun. Juteltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.

Sen suotta virkoin vain, mut vait jo leikki jäi: »Kenties Ehrnsvärdin saarilinnan sait sa nähdä, nuori mies, se Pohjolan Gibraltar on!» Stool alkoi synkän muistelon.

»Graniittisilmin tarkastaa se äärtä ulappain, sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules, vain!' Ei lyömään liiku miekka tää, se murskaa, kun se välkähtää.

Äl' uhmin saavu saaren luo, kun vaino vallitsee, kun meren kuningatar tuo vihasta synkkenee: tuhansin kidoin kuolemaa kanuunat sieltä karjahtaa.

Ajettu pohjan äärihin jo oli Suomen mies, mut toivo viittoi vieläkin, ja hehkui innon lies. Viel' uskoit, turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan.

Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois, pois puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentä ja löi.

Useinpa urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan yön hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaiken hälle soi.

Mut etelästä kummia käy huhu kuiskimaan, häväisty asekunnia, maanpetos mainitaan; se kaikkialla herättää vain ylenkatsett' ylpeää.

Iäti päivä muistetaan, mi tuotti todeks sen, kun iski tieto tullessaan kuin jylhä ukkonen: on mennyt viime toivo maan, on Pohja vailla porttiaan.

Merenkö aalto ahmaissut sen oli pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? Sen valleilta mi miehet vei? Kysyttiin,—vastausta ei.

Vaan moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se uhkui virtanaan; ol' isänmaa nyt vainaja, me itkimme sen haudalla.

Oi elo! Mies, ken syynä sen ol' itkun kuohuntaan, jaloimman sankarseppelen sai kerran kunnoltaan: hän Ruotsinsalmen voittohon vei kerran Ruotsin laivaston.

Mut vaikka maailmat hän ois valaissut miekallaan; vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka petturilla on Ehrnsvärdin hautakallion.

Sua runot viehtää, nuori mies, ja muistot, muinaisuus, nää kertomani kenpäties suo langan lauleluus; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturill' ei olla saa, ei juurt', ei last', ei vanhempaa.

Vain virka: kalpa kavala tukena Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan— niin nimi kurjan olkohon, se keveämpi kuulla on.

Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se tuo, kuin mihin tahran löi se mies, ken Sveanlinnan möi.»

DÖBELN JUUTTAALLA.

Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan, jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton. Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan, ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion, jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi, 'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi, ja laita, ettei täällä suunsa soi!' Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu? mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu, ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»

Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa, rovasti haastaa mahtavuudessaan, hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa ja palan vielä viiltää paististaan. Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu, tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu, ja poski hohtaa kuumepurppuroin. Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki, kaks yötä, päivää, käyty joka hetki, hän itse Joensuuhun tullut noin.

Hän tunsi polttavaista tulta suonen mut polttavampaa vielä mielessään, ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen, syvällä hehkui hänen silmässään. Hän laski joka tuokion, mi kiiti, hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti lepoa vailla yhä oveen päin. Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa, luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa, ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:

»On, tohtor', usko moni turha kaava, ja vapaauskojiin mä kuulun kai, mut luotan lääkäriin, tää otsan haava ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai. Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut, kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut tuon patterinne pöytää koristaa. Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii; mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii, mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!

Mä tahdon nousta, päästä taudin alta, mun täytyy, vaikka takaa kuoleman! Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta? Siell' arpa lankee Suomen armeijan. Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki, niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki— kuin käy sun sitten, väki urhoinen? Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa, mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa saan huomenna ma kymmenkertaisen!»

Mies nuori synkistyyi kuulemastaan, vaan jalot kasvot, kohta selkenee; hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee. »Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!» Ja puna kirkkahampi poskipäissä nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin: »Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli! te mua ymmärsitte muitten yli; olette mies, niin olen minäkin.»

On laannut jyske,—kuolon viljankorjuu jo Juuttahalla ensi touon vei, ja Suomen joukko murtuneena horjuu, on valmis kuoloon, mutta voittoon ei. Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi, mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi jo Kosatshkovski sotalaumojaan. On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, kun vaara, äsken, paennut, pään päällä takaa salamoineen uhkaa uudestaan.

Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä, rivimme harvat, ken ne koota vois? Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä, vaan pois jäi itse järjestäjä, pois. Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti, mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti satahan verileikkiin ihanaan, ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa, urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa, ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.

Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä, sa usein nähty, riehuss' ottelon, sa riemu sille synnyinmaalle vielä, mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on! Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin, sen neron sairas yksin omistaa. Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten, Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.

Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki. Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on? Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki mies mieheltä nyt raikuu rajaton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyöryn lailla ryntää laaksohon. Haa, hän on tullut, joutui johtajanne, mies pienokainen, otsallansa vanne, se jalo, uljas, armas kenraal' on!

Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan, luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy, uus uhka syttyy sotarintamaan. Aseissa miestä välkkyy seinä sankka, taas joukko musta, ryysyinen on vankka, on valmis, järjestynyt, hirmuinen. Ei enää kamppaella vain ja kuolla, ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla, nyt toinen henki täyttänyt on sen.

Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin, taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa, sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin terävä silmä tutkii, katsastaa. Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi, ett' aatos suuria häll' askaroipi, ol' ilme miettivämpi muulloistaan, mut kovin lauha myös, ja usein uroon myhähti tuima suu, kun kehen juroon hän katsoi arpipäähän tuttavaan.

On, Kothen, joukossas korpraali moinen, numero seitsemäs, Standaar. Häll' on jalassa saapasruoju, jalka toinen on verissä ja aivan verhoton. Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti, vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti, asua urhon harmaan katsoi vait. »Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä, Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä, tämänkö palkan voitoistamme sait?»

»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko, »on oma antamanne pyssy tää. Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko kuin ennenkin, ei tarvis enempää. Ken moittis, ett' on kehno mulla puku? Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku, ja miest' ei takki tee, ma luulisin. Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta; vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta, niin jalka jaksaa saappahattakin.»

Ja vaiti vanhukselle hattuansa kohotti Döbeln, kunniata soi. Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa, Larm rumpaliin hän siellä silmän loi. Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti, nyt käsi vanha liikkui kankeasti, käy pärrytys töin tuskin hältä päin, hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä, siell' aina, missä tehtiin verityötä. Hänelle kenraali nyt lausui näin:

»Jo etkö uuvu virkas urakassa, tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa? Siin' aamust' asti seisot puutumassa, et liikkumaan nyt palikoitas saa.» Sen kuuli uros mielin puolikarsain: »Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain, eik' enää käy kuin poikasilta työ; mut katsominen miest' on kätten voimaan! Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!' ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»

Hymyillen sankar Lapuan löi kättä uroolle aikuiselle Armfeltin. Joelle siitä riensi viipymättä luo vapaajoukon Gyllenbögelin. Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun, hän keksi kalvakan ja eessä ruodun huus ratsultansa äänin ankaroin: »Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan? Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan? Sua vavistaako, valju raukka, noin?»

Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn avasi harmajan, ja alta sen nyt paistoi haava, estymättä pääsyn povesta pursui virta punainen. »Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti. Kenties jo haava liioin verta vuoti, punattomaksi posken kelmentäin. Mut vielä urhoin kera käydä voinen, maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»

Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti: »Siis taisteluun, sa väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on. On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin, mailta, mailta, metsän äärelt' entäin nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää! Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan, väellä täll' ei väistyis maailmaakaan; vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»

Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: »Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!» Standaarin ääni ukkosena kaikuu, Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin veristä kenttää astuu sankar-innoin, heit' etumaisna Döbeln taistoon vie. Ja ennenkuin luo maille varjon ilta, on karkoitettu ryssä kankahilta, ja aukaistuna Adlercreutzin tie.

Ja taistojoukot seudult' on jo poissa, miss' ensin törmäsivät vastakkain; miss' äsken tanner välkkyi salamoissa, mies illan rauhassa nyt viipyy vain. Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin sijalla kammon, missä vieretyksin veriset ruumiit, pirstat peittää maan. Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaasti korkeuksiin silmän luopi mies kalvan, lause tää soi huuliltaan:

»Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen jäi vielä. Nimi vapaauskoisen mull' on, sen arvokseni arvioinen: mies vapaa, vapaasti mä aattelen. Mut kunne konsaan aatokseni lähti, sa olit matkan pää, sen johtotähti, sa, jonka tahto ohjaa elämää. Sun puolees luon mä silmäni nyt tässä, kun silmä kuolon vain on näkemässä, sua kiittää saan täss' ilman näkijää.

Sa annit mulle jälleen synnyinmaani, kun toivon meiltä synkkä yö jo vei; sa kaikki näät, mun katso pohjimpaani, mult' arvon tokko lahjas saa vai ei! Voi orja herrans' eessä maassa maata; en ryömiä, en kerjätä mä saata, en palkan toivoss' enkä suosion. Iloisna seison kasvojesi alla, vapaalla miellä, otsa korkealla, se miehen suoraa rukousta on.

Soit laumoja sa taiston tasapäisen mun vyöryttää, kaikk' esteet kaaten pois. Mun, taudin-lyömän, vaivan-värjyväisen, mun oma voiman min voinut ois? Niin, voiton sain mä. Murtui saarron sulku päin mainetöit' on Suomen joukon kulku taas vapaa, tie on aukaisema mun. Mut sulta, sult' ol' yksin apu, suoja, Jumala, veli, kuink', oi voitontuoja, sua kutsunenkin, kunnia on sun!»

Näin lausui mies, loi alas silmän, astui taas satulaan ja häipyi pois, ja yö jo kattoi maat, sen kyyneleihin kastui jo varjotumma tuonen niittotyö. Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu, iloko lie vai itku sulle suotu, salattu tuleviin on aikoihin; mut kuinka riemu sun tai tuska täyttää, ei päivää kauniimpaa voi aikas näyttää kuin päivä tää, kuin päivä Döbelnin.

VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT II

SOTILASPOIKA.

Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken, hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen. Tie kunniaan vain tiettynään, ol' aina altis kestämään hän vaivan, vaaran, liekin, jään,— sen taisi taatto, sen!

Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi, mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään, ain', aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.

Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain, jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; ah, mielessäni aattelin, kenp' oisi myötä vain!

Ja talvi lähti, kevät toi taas ajan armahan, niin kuulin: »Kuollut isäs on, sai uljaan kuoleman.» Niin oudolt' otti sydämeen, sai huoleen, riemun huumeeseen; äit' itki iltaan kolmanteen, niin muutti multahan.

Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan. Ja taistoss' eestä Kustavin taas vaari vaipui Uttihin, ja Lappeell' isä vaarinkin, mies Kaarlen aikoinaan.

Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa. Ken huonona jäis hoippumaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, on totta toisempaa!

Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan, on suosijani, suojani tuvilla tuonelan. Mut vaikertaa en huoli vaan, saa aika varren varttumaan, ma, poika kelpo sotilaan, en sorru hukkahan.

Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan, noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin sota soi ja taajin taisto salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.

PORILAISTEN MARSSI.

Poiat kansan urhokkaan, min verta joi jo Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan multa, viel' on Suomi voimassaan, voi vainolaisen hurmehella peittää maan! Pois, pois, rauhan askar, jää! Jo myrsky käy, jo tanner järkkyy, syöksee tykki surman tulta. Eespäin rinnan rientäkää! Meit' urhoiks isäin urhohenget tervehtää. Kaunista näin ei meillä tietä toista! Rynnätä päin on riemu rohkeoista. Eespäin, veljet! Tästä vie maan ikivanhan vapauden kirkas tie. Voittoisa lippu, lennä, loista, rientänyt ammoin sadat tappotantereet! Eespäin, te pyhät, pystyt repaleet! Viel' eivät Suomen vanhat värit rauenneet.

Koskaan, kallis synnyinmaa, sua veren alttiin vuotamatta meilt' ei' väkivalta ryöstä; koskaan kuulua ei saa, maan tään ett' omain lasten petos orjuuttaa. Kuolla urho voipi vaan, ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä. Kuolo, onni sotilaan, oi terve, kun viel' yksi voitto kamppaillaan! Taistelohon siis miehet, miekan teille. Kunnian on vain koitto kuolo meille. Taistoon tietä tuttavaa, nyt meidän aik' on, vilja kutsuu korjaajaa! Joukoille Suomen harvenneille sankarimaine maamme varjelosta jää. Eespäin, sa pyhä viiri, pystypää! Viel' ympäröi sun suomalainen suojas tää.

VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.

»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?» Niin se laulu alkoi, veikko, muistan sanallensa niin; kuulin torilla, kun viimeks sattui matka kaupunkiin.

Oli markkinat, ja kadut täynnä kansaa, kalua, katsomist' ei kansass' ollut, ostoon mull' ei halua. Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan, vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan.

Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en; kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen. Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan, soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan.

Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten: tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen? Niin, ol' ammoin Lapualla, Salmella hän sankari, silloin kapteeni, vaan nytpä korkea on kenraali.

Muuttuneen myös näytti paljon, eikä vanhuuttansa vain, muodon muutti ylväs sävy, anti arvon kukkulain. Ylpeyttäkö? Ehk'eipä; ryhti, ilme katsannon kaikki tyyntä, vaan myös jäykkää, kylmää, suurekasta on.

Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt, Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin: suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.

Äkkiä nyt kaikui laulu, sanat nuo ne särahti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti; »Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»

Minä olin yksi niitä, yksi hänen laatuaan, ja ma käännyin kärkkymättä selin herraan korkeaan, pari askelt' ahdingosta syrjenin ja jouduin näin, sotamiehen luo, jok' istui siinä virttä virittäin.

Paljain päin hän portaill' istui korkeana ryhdiltään, hattukulu polven päällä vasemmassa kädessään. Kurottaa voi kättä tätä vielä suotuun antimeen, käsi toinen oli poissa, viemä sodan viikatteen.

Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat: pari poikaa repaleista, nuori ylioppilas ynnä minä ääress' ukon meit' on ryhmä sovukas.

Vaan ol' ylhät muistot, menneet loistopäivät laulunaan, työt jo puolin unhoitetut, urhot peittämät jo maan, oli Suomen viime taisto hällä laulun laaja taus, voittojemme, murhettemme, kunniamme kultakaus.

»Kuusineljätt' olen», lauloi, »taistelua taistellut, nälän, kylmän kestää voinut, yöt ja päivät valvonut, seissyt miessä myötä, vaikk' ei mitäkään nyt mulla tee, Uumajall' on oikeani, tässä vasen vapisee.

Kenpä teistä nuoremmista silloin kera olikaan, konsa kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!' Tulta miesten mielet silloin, toista kaikki, toista nyt, silloin hehkui tääkin sydän, koht' on jääksi jähmennyt.

Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, mene ei se mielestäin!
Ilta myöhä, ilma kylmä, matkan uuvuttama mies,
mutt' ei mieleen tullut lepo, tupa lämmin, tuttu lies.

Ei, sun jäilles, tantereilles, sinne silloin ikävöin, siell' ol' enemmän kuin suoja, lieden lämpö, lepo öin, siellä Suomen joukko nuori, uljas, vapaa, vahva niin, meihin silloin Suomi katsoi, ja me Suomeen katsottiin.

Ikiarvon Klercker saakoon, vielä mies ja sotilas, vanhus monen vaivan nähnyt, seitsenkymmenvuotias. Muistan valkopään, kun kesken tuotujen hän ratsasti, isän silmin poikiansa lempeästi katsasti.

Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, kunnialla, riemull' aikoi vielä verileikkihin. Arvelutta, arkailutta kaikk' ois käyty tenähän, toinen luotti toisehensa, häneen me ja meihin hän.

Silloin saapui Klingspor marski, ylpeä kuin kuningas, kaks ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas, saapui Klingspor, vallan saanut, otti ylikomennon, antoi käskyjä kuin Klercker, mutta käski pakohon.

Tähtiyö, sa Hämeenlinnan jäillä valvottu, on sees vielä vuotten viertyäkin muistossa sun kajantees, vaikka miehuus pilkan peri, kaatui toivo katohon, voittomme vain unelmaksi saattoi raukka tunnoton.

Milloin tuomiolla seista saa hän työnsä tilittäin, että taapäin astui silloin, kun ois voinut käydä päin, että herjaan mainehemme, miehuutemme polki pois, että kyynel vuoti vain, kun veren vuotaa tullut ois?

Horjuimmeko Siikajoella, konsa viimein koitettiin,
Revonlahdell' luotettiinko käsihin vai käpäliin?
Adlercreutz sen virkkaa vois, Cronstedt myös ja moni muu,
vaan ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

Mainitsin nuo suuret, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta vertaista jo ehti rauhan maahan matkustaa.
Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.

Miks en kaatunut, kuss' urhot kaatuivat, niin useat, juhlahetkiään kun vietti Suomen joukot uljahat, konsa päilyi päivät onnen, kunniamme kirkkaimman, päivät Siikajoen, Salmen, Alavuden, Lapuan?

Ei ois ollut pohjan hyihin pakko taivaltaa mun taas, nähdä, kuinka riemun kohta kolkko epätoivo kaas, tiennyt tuhanten en veljein surkeasti jäävän ois jäille Tornion ja jätteet Kainuull' annettavan pois.

Ero raskas isänmaasta, kova loppu, kovan tien!
Länsipohjan rantaan saakka saapui meitä parvi pien'.
Uskollisin verin vielä Ruotsin multaa ruskotin,
torilla nyt laulan, jott' ois leivän muru mullakin.

Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huoltavaa; sotamiehen henki, onni, käsi, jalka mennä saa. Herra maata varjelkohon, siin' on ponsi, siin' on pää, sanat muut jos vaihtuvatkin, ain' on laulun loppu tää.»

Ja nyt vanhus nousi, läksi väen kesken kiertämään, joku pisti äyrin pienen, enimmät ei niitäkään: tuli niin hän vaunuillekin, kohden herraa korkeaa syvään päänsä kumartaen hattukulun kurottaa.

Tähtirinta, kultaolka, suuri sotaherra tuo tummaks silloin tuimistuvi, hatun sieppaa, silmän luo kerran häneen, toisen kansaan, vierryt saman tuokion pitkin toria jo kaikki äijän äyrisaalis on.

Hämillään ol' äijä siinä, herra loihe lausumaan:
»Kuulin laulus, kamppaellut olen eestä saman maan.
Elon illass' että vielä muisto tuo on myötä mun,
siit' on ylväs mulla mieli, paljon ylväämpi kuin sun.

Tosin verileikiss' usein petti onnen suosio, tosin voitot voittamamme pian taittoi tappio. Mutt' ei kumarrella muita silti meidän tarvitse, pääss' on mulla hattu, samoin pidä, ukko, päässäs se!»

Lausui näin, ja kasvot seestyi kirkastukseen korkeaan, ja hän hatun miehekkäästi painoi päähän sotilaan; vaan hän jatkoi—riemun tulen vielä rintahan se tuo, tuon kun muotonsa mä muistan, muistan äänen, sanat nuo:

»Tasan ei käy onnen lahjat, niin sen sääti Luojan lait, mulla rikkaus ja arvo, puutteen, halpuuden sa sait; mutta paras meill' on yhtä, horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus.

Siispä kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kun on suurin meillä yhtä, vähemmätkin tasataan.
Mull' on kultaa, jos sa mielit, multa leivän, suojan saat,
mulle laulat laulus sorjat, mulle myöhän ilos jaat.»

Samallapa vaunuiss' istui vanha krenatööri tuo; kansa tieltä kahden puolen väistyy, kunniata suo. Kuulin, kuinka vaunut vieri poispäin, kunne katu vei, mutta kyyneliltä silmä enää niitä nähnyt ei.

LOTTA SVÄRD.

Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan raton iltavalkean luo, pian Lotta Svärdistä haastellaan,— yhä vieläkin sattuu tuo.

Juro kuinka jos kumppani ollut lie, näön leppenevän heti näät, hymyn värveeseen hyvämieli vie jo harmajat viiksenpäät.

Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo, veritanteret voittojen taas, joilt' uupuen pois Lotan teltan luo uros saapui ja sarkan kaas.

Ja hän virkkaa eukkosta mielissään sanan, kaksi, jo naurahtain; mut myrtyy myös, jos ei myötäämään hymys lie hyvä, vilpitön vain.

Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.

Oli kait hän kaunis ja nuori kait? Kevät häll' oli kukkeinnaan, kun kolmas Kustavi Ruotsin mait' oli noussut vallitsemaan.

Sotamies kukan sai,—sota Suomenmaan viel' ollut syttynyt ei; ja kun rummut soi jalon ruhtinaan, Svärd Lottansa myötään vei.

Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain suun, posken puuntoa sais, ja loistoon silmien ruskeain moni sankari soeta tais.

Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää, Lotan jäänyt ei liioinkaan: erin kolmin herkesi hempeys tää, meni kolmannes kertanaan.

Erän ensi talvi se saaliiks saa, pian tullut ja pitkä niin, erän toisen ens' suvi sorruttaa tulipoutihin polttaviin.

Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois, myös jouti jo mennä kai; se kyynelvirtoihin vieri pois, kun Svärd verisurman sai.

Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään ja se taas Lotan leiriin toi, hyvä, jos edes muistaa hempeyttään hän ammoin mennyttä voi.

Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan, sotamies hänet arvioi; ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan, yhä vieläkin kiitos soi,

hymykuoppiin vaikk' oli parvittain jo ryppyjä leiriynyt, ja muoto jo muukin, ei silmät vain, oli mustanruskea nyt.

Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen, mitä sattui vaihtuvin säin, ja ol' ystävä poikain hän harmaitten, rakas siks oli meille hän näin.

Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken, sepä jäänyt ei unhoksiin, oli aina täydempi sarkka sen, siks eukkoa kiitettiin.

Näin reimana, kunne jos retki toi, hän seurasi ainiaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi, ei kaukana Lottakaan.

Sotapoikain nuort' oli pontta ain' ilo katsoa hälle, ja luo jos kuinkakin joutui, hän tuumi vain: »No, onkos eempänä nuo?»

Ja teltankin niin piti olla kai, ett' antaa tilkkasen vois, jos ken tulen keskellä uupuis tai jalon haavan jos saanut ois.

Ja jos teltan harmajan seiniin loit vain silmäs, niin poikenneen siell' luodin ja kaksikin nähdä voit, ja hän siit' oli ollakseen.

Jos sallit, niin erän kerron nyt, min viimeks eukkoa näin. Oravaisten päiv' oli päättynyt, pois väistyttiin veripäin.

Oli Lotta myötä, hän korjuuseen sai kamppeensa vaivoin vaan, kojun, rattaat, lekkerin mittoineen ja ontuvan hiirokkaan.

Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas kävi tuttuhun tarjoiluun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.

Suru häll' oli, vaikkakin huulillaan hymyt pilkahti petteliäät; suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan oli kosteat poskipäät.

Nuor' ratsumies,—kun hän hääri noin,— nyt luo tuli, teikaroi, tuli kohti korskein katsannoin, ja röyhkeys äänessä soi.

»Hoi, viinaa!» huusi hän, »hätää ei,
tää poika se kustantaa.
Tään kukkaron helkettä kuules, hei!
Ja veikkoja kyllä saa!»

Lotan silmästä leimaus sinkoaa:
»Sinut, sankari, tunnen nyt.
Tuli äitiä köyhää sun puolustaa,
miten työs olet täyttänyt?

Kojun nurkassa vain pidit vinguntaas, muka haavojas vaikeroit; oli valju naamas, nyt puuntaa taas, ja ne haavas näytä, jos voit!

Emos ettäkö tuonen jo turviss' on, ei puoltoas pyydäkään! Tämä maa, se on äitisi turvaton, petit, pelkuri, äidin tään.

Vaikk' kultia täynn' ois laukkusi, ois meri niitä sull' ammentaa, Jumal'auta, tuommoiselle en sois minä tilkkaa, en ainoaa.»

Käsi puuskassa vain hän nyrkkiä pui, tapa moinen ol' eukon tään, ja pois rikas öykkäri laittautui, ajan arvaten, vikkelään:

Mut vierelle tien, vähän tuonnemmaks uros nuori ol' uupunut. Lotan silmät kuin hellintä tähteä kaks yhä sinne on suunnatut.

Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen, veri takkihin tahmettuu, hänen näit' vain vaivalla seuranneen, kun kiiruhti joukko muu.

Yhä Lotta se silmänsä häneen loi, kuin äiti lapsehen loisi, ihan kuin joka tilkan, min muille soi, juur' aikonut hälle ois.

Mut kun yhä raukeni raskaammin, suru-unten painama pää, eip' eukko malta, jo kutsuukin hänet luo, nimen äännähtää.

»Tule», virkkoi hän murtuvin äänin, »juo, viel' ehkäpä rahtunen ois; tule, poikani, tilkka se lohtua suo, sitä kaikki nyt tarvita vois.

Mitä? Kainosteletko? Kullasta lie kevyt laukkus, sen tiedän kait; salon töllistä sull' oli sotaan tie, ja täälläpä kullat sait!

Mut et verityöss' ole viimeinen, sen Lapuan' kentällä näin; ja Ruonan sillalla, muistatko sen, eturinnassa riskit päin.

Älä huoli siis, jos et suoraks saa nyt annan ma enkä myö; lasin Lapuan-päiväsi kannattaa, pari runsasta Ruonan työ.

Ja jos Svärd, jalo, lempeä sielu tuo, eloss' ois ja sen nähnyt ois, miten, vaikka jo vertasi tanner juo, sin' et taistosta taukoo pois,

heti hälle nyt oisit kuin ainoisin oma poikansa konsanaan, ja sellaista kahta, sen vannonkin sais, etsiä kautta, maan.»

Uros hoippui luo, piripintanaan mitan Lotta se hälle suo, milt' ettei harjaksi saanut vaan pari kyyneltä mitta tuo.

On kauan siitä, kun eukon näin, mut ei aika, hänt' unhoon vie, iloll' aina muistelen eeskinpäin, ja se hälle ei liikoja lie.

Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.

VANHA LODE.

Joukon eessä joka kerran, kun ol' lähtö ryntäämään, vanha Lode hetken verran viipyi, paljastaen pään. Hurskas, vakaa, valkohapsi, noin hän rukoeli nyt, sitä vanhus, mit' ol' lapsi äidin-piennä äännellyt.

Hetki harras, rauha pyhä! Paljahaksi joka pää! Luodintuisku yltyy yhä, sattuu, sivu lennähtää; kenttään jää jo jääkäreitä, seis! Vast' alkaa kilvoitus, jahka ensin isämeitä sekä Herran siunaus.

Vasta kun löi aamen lukkoon rukouksen selkeän, tuli valmis vauhti ukkoon, hatun päähän painoi hän: »Syöskööt kaikki hornan peikot vastaamme nyt valtanaan, Herran kanss' ei olla heikot, hurraa, pojat, eespäin vaan!»

Joukkonsa ja Jumalansa kanssa leikkiin lähti näin, sit' ei valtaa vastassansa, jot' ei rohkenis nyt päin. Ydin nuori, vanha pinta, vuoroin vakaa, vallaton, lumitukka, tulirinta— noinpa ukon riento on.

Väki virkkoi: »Tulimmainen! Nuor' on ukko uudestaan, sydämessä eikös vainen veitikka viel' ennallaan! Silmiss' eikö välky, väiky kaunis voiton kajastus! Nyt ei hiittäkään hän säiky, huulill' äidin rukous.»

Verileikki leikiteltiin, tuli vuoroin voittokin; veisattihin, rukoeltiin, väki pääsi leirihin. Ilolla se lepäs siellä väsyneenä vaivoistaan; Lode? kentäll' yhä vielä ukko kummitteli vaan.

Liikkui hiljaa hetket yötä, enimmälti yksinään; miestä pari ehkä myötä, parahinta, väestään. Miss' ol' ollut pahin pinne, päivä kuumin, raskahin, sinne paloi aatos, sinne veti äijän askelkin.

Kylliks eikö ollut taisto? Mieluinenko muisto sen? Veripäiväst' eikö vaisto vielä verenkylläinen? Ihaellako hän mahtoi tuonen työtä kauheaa? Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, lähimmäistä pelastaa.

Missä suoni sykki vielä, hengen rahtu havaittiin, siellä viivyttihin, siellä apu, hoito annettiin. Kaikki saivat huojennusta vihamies kuin omainen, siin' ei tehty eroitusta, veli oli jokainen.

Moni, jost' ol' laina hetken elämä, ei enempää, saattoi jälkeen ukon retken kaukaa vaiti tähystää, nuotiolta, keskelt' iloin nousta kotvan nauramaan, mutta herttaisimmin piloin, hänen kummaa kulkuaan.

Väki virkkoi: »Kahakassa 'lyö ja hakkaa!' ukko huus; siell' on sirut parsimassa käydä urakka nyt uus. Vaan se onkin Lode toinen, joka hakkaa, maahan lyö, ukon oivan miel' ei moinen, hurjan pojan on se työ.»

Poika, reima, puhdastunto, rinnass' äijän riehakoi vanha usko, vanha kunto lämpöiseks sen kodon loi. Totinen ja tyyni pinta, vaan, jos katsoit silmihin, lapsen mieltä kirkkahinta kuulsi niiden kuvastin.

Asu halpa, suora mieli, sodass' äijän ohje tää. Tuli rauha. Rintapieli täytyi joskus tähdittää. Silloin syksyn kylmän kuuna hält' on mieli kokonaan, rinnass' istuu itkusuuna veitikkakin viluissaan.

Kun hän yllä juhlapuku puhkui nurjapäällä näin; miehetkin ne milt'ei nuku, töllistävät tylsin päin. Jotain tempuiss' aina puuttui, käänteet kävi näin ja niin, kunnes viimein ukko suuttui, heitti kaikki helkkariin.

Harvoin toki harmit moiset sattui, paraadeissa vaan; ukko harjoitukset toiset piti vanhass' asussaan. Hei, se oli toinen juttu, nyt ei unta ollut kai; vanha herra, vanha nuttu, niistä toki selvän sai.

Nulous nyt mielt' ei paina, sujuu temput, riemu soi, vaille ei, vaan päälle aina kaiken, mitä vuottaa voi. Ukolla ei muuta huolta, kulkee pitkin rivejään, korvaa tältä, partaa tuolta nyppäisevi mielissään.

Väki virkkoi: »Tulimmainen! Tuoss' on tuores ukko vaari. Sydämessä eikös vainen veitikka viel' ennallaan! Varsi vuotten kuuristama, lumet tukkaan aika loi, silmästäpä poika sama yhä vielä viikaroi!»

MATKAMIEHEN NÄKY.

Kenenkä linna se, jonk' äsken näin, kun hämyss' illan kuljin tännepäin? Kuin hauta kammolla se mielen täytti, niin ylpeää ei toista tienoillaan, mut autiolta, kuolleelta se näytti, valaistu oli yksi huone vaan.

Jäin kotvan katsomahan, mitä tuo: pääsalin suuren täytti valovuo, eteeni kuin ois' auennut se aivan. Sielt' ihmisiä koin ma erottaa, mut tutkinta se tuskin maksoi vaivan: siell' liikkui haamua kaks ainoaa.

Naishahmo ylhä, vaikka kuuru jo, puettu mustiin, runsas kutristo hopeina hartioilla, toinen näistä; mies toinen, mustiss' ikään, tyynnä tää jalustaa kantoi kirkaskynttiläistä,— hän myös jo harmennut, mut pystypää.

Ma katsoin kulkuun tuohon. Kuvan tään ma salin seinällä ja lähekkäin sen kanssa toisen. Luo kun ehti nainen hän rauhaisasti niitten puolehen, ylentyneenä otsa kumarainen, kuin rukoellen katsoi hetkisen.

Ken ollut lie? Uus tuokio—kaikk' on jo poissa, vaimo mennyt, valoton jo sali tuo kuin kaikki kartanokin. Ken? Virka! Aave rauhatonko vai ehk' outo kuvain kumartaja jokin, ken maalla vieraall' uskon vieraan sai?

Ei, aave ei hän ollut rauhaton, min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaan aikahan jos saavut toiste sa linnan tietä äsken kulkemaas, niin salista sua kohtaa sama loiste, tuon vanhan vaimon näet siellä taas.

Jo monet monituiset vuodet noin hän samaa tietään, samoin saattajoin yön maille saapuessa aina kulkee: hän hetken viipyy; toinen tuokio kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee ja unta, rauhan unta uinuu jo.

Nuo kuvat, joita katsomaan hän jää, kaks oli Ramsay-veljest' ylevää, tääll' ylennyttä saman katon alla. Lemulla toinen kulki kuolemaan, ja toinen kohta jälkeen Lapualla, molemmat eestä armaan synnyinmaan.

Heist' urhotöitä taru virkkaa voi, ja heistä vielä Suomen runo soi, kuink' eestä maansa veljespari moinen sai voittain kuolla kevätvoimassaan, ykskolmatta kun oli vuotta toinen, yhdeksäntoista toinen nähnyt vaan.

Mut vaimo, jalo vieras, haamu tuo, min hiljaa veljen luota veljen luo näit liikkuvan, ol' äiti urhoin noiden. Siell' elää hän nyt muisto-aarteineen: ei kulje kuvia hän jumaloiden, hän hyvää yötä lausuu lapsilleen.

VÄNRIKIN TERVEHDYS.

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)

»Liet joskus tullut tuntemahan sen tuhanten joukoss' elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi, ihastut, kiinnyt—miks? Et virkkaa voi.

Mies oli Cronstedtilla väessään, mies mulle rakas vielä muistellenkin; mull' elo takana, häll' edessään, mut sama henki täytti kumpaisenkin. Unohdan paljon, pian myös, mut et mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.

Mies miekan siin, ei muonakuormaston, sen ryhti, katse, kaikki näytti julki; solakka, kookas kasvu, vartalon— noin hän, tuo reima poika, tiensä kulki. Hän silmän-riemuni ol' ainainen, hän mulle tuttu, minä hälle en.

Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen, se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli; kuin luoti löi ja sattui sana sen, siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli; sen pelkkä raiku todisteen jo toi, ett' urhon suoran rinnasta se soi.

Jos mitä koki, minne lohduton vei pakotie, mi vartoi vaara, hätä, ain' yhtä sees tuon silmän tuli on, vakaata rauhaansa ei kasvot jätä; kuin vaskikirjoin kertoi kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo!'

Kun liioin kiihtyi vauhti pohjolaan, ja tuskan vimmast' itkein urhot kulki, hän kiros silloin, purren hammastaan, mut kyyneleen hän sydämeensä sulki; pusertui huulilta vain sanat nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'

Ja joutui päivä, urhon juhla, voi taas kunnialla nousta Suomen viiri; 'Aseihin!' Revonlahdella jo soi, ol' ajetuista tullut ajopiiri. Salama riemun lensi kautta sen, se oli hetki ikimuistoinen.

Mi näky! Liekkiin syöksyi syttymään taas toivon tulta joukko toivokato; tukettu virrantulva vierressään kaas esteet, sortui sulku, särkyi pato; alt' alennuksen, epätoivostaan nous isäin maata kansa suojaamaan.

Koin ruskoss' idän kaukovaarat ui, ja päivän valkeus jo vallan voitti, kun hanki rientäissämme ruskottui, sen ruskoss' aamu kunniamme koitti. Syvemmin yhä, noustess' auringon, tuo hohtaa huomenkoi,—se hurmett' on.

Mut tuskin päivän ensi vartio jäi taa, jo taiston viime liekki herkes, ja Siikajoen nuori voitto jo yht' uljaan kaksoisveljen saada kerkes. Rivistä riviin riemu myrskyää, niin urhot sorjaa tuota tervehtää.

Sijalla taiston seisoin. Tyyntä on miss' äsken viha riehui, rauha päilyy; nyt unta maattiin kummull' ottelon, sit' unta, joka ajan säiltä säilyy; jos valvoi ken, ol' ystävä vain tuo, jok' ystävän jäi nukkunehen luo.

Jo löysin, mitä etsin, selon sain, min puute yhtä tuskaiselta tuntui: riveistä Tigerstedtiä mä hain, ei valveill' ollut hän, hän tänne untui. Kun voitto hohti, leikki hurmioi, unt' urhon rintaan teräs tuima toi.

Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin, päin tulta, jota tykkein kidat syyti, rientonsa torjumattoman ma näin: niin nuori, voimakas,—ja hänet hyyti se hanki jo, miss' äsken sankari Bulatovilta tulet sammutti.

Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan erinnyt sielun levollisen leima, viel' oli vaalenneessa muodossaan tuo vanha, varma rauha, miehuus reima. Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'

Ja katso! Vielä päivä neuvon toi, lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä. Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi sun eteen sattua hän elon tiellä; tervehdi silloin: kauttas kättä lyö Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»

Näin Stool sua muisteli, sa urhokas, mies kunniamme kulta-ajan armaan. Terveiset kätki ylioppilas, ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan, kun vuosisataa puoli siitä on, maas eestä noin kun astuit taistohon.

Ne ota rakkain mielin, myös sen maan ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi; se lukee miehet, jotka hurmettaan sen uskon, toivon, muiston antoi. On harvenneet ne, rakkautta saa ne harvat siltä siis sen hartaampaa.

Saa kiitoksen tuo alttius rajaton, min hehku pohjan jäilläkään ei laannut, saa veri kallis, uhrillaan jok' on ajoille tuleville turvan taannut, mi meille iki-lunnahaksi luo: »Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»

VON TÖRNE.

Jo oisko mainittu ehk' ohimennen mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen? Uroita hänkin oli harmaita ja Savon varajoukon johtaja.

Mies suomalainen juurta juurevinta, kuin vanha visarunko rustopinta; ei leikin saatu häntä hämminkiin, siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.

Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu, ett' ukko Törnessä on miehen mehu: mies kannallaan, mik' arvo olikin, everstiluutnantin tai majurin.

Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa: samainen ryhti pyylevä ja vakaa, kuin oisi pölkky, outo luuli niin, puettu virkaviittaan, kannuksiin.

Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan, löi uljas sydän, terveen miehenrinnan, tulisin verin, vahvoin valtimoin, ei tahran koskema, ei syömä koin.

Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti;
se kelpo mies, ken sille arvon myönti.
Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.
Se hänen, hänen joukkonsa on maa!

Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun häll' loputon ol' usein juoksu jutun: »Maa tää, maa parhain alla auringon», ja »kansa sellainen kuin hällä on!»

Hän hajasäärin silloin seista suosi, muut piirinään,—se hällä korska kuosi, kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois, ettei hän suomalainen majur' ois.

Ei ylikäypää tuosta kunniastaan hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan pää pystyss' ottanut ois mennäkseen hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.

Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi, myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi, kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin; hän päästi päälle naurun raittihin.

Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki, vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki. Puhuja kauaskaan ei ehtinyt, jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!

Kysyä saanko sanasankariita, hän mist' on kansan mailta, manterilta tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään, niin jalon, mielevän ja miehekkään.

Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta; kun luodit vinkuvat, kun sataa verta, ja sanokaa, kun näätte, tokko on mies Suomen innoton ja tolkuton!»

Noin ukko rauhan, noin myös sodan ajan.
Mull' oli virka joukon majoittajan,
hänest' on paljon muuta muistossain,
Lapuan päivästä nyt kerron vain.

Me perkattavaks saatiin metsän pieli, kaikk' oli valmiit, eespäin mennä mieli, mut vanha herra ärtyi seisomaan, »kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan».

»Seis, pojat!» huusi, »saakaa tuki puista ja niittäkäätte miestä niinkuin ruista; työ tyyni, tarkka silmä sihdin taa! Nyt tulee hauska, kystä korppi saa.»

Hän tunsi joka miehen joukostansa, niin nimeltä kuin koko laadultansa, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi:

»Noin, Kalle Hurtti, kas se sattui maaliin,
ei enää keikkune, ken sai sen saaliin!
Korpraali Flink, ain' äityy ammunta!
Voi, Pekka Pistol kaatui, peijakas!

Vahinko,—kunnon poika niinkuin kulta!
Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.»
Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan,
majuri suomalainen mahdissaan.

Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte!
Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!»
Von Törne tyynnä katsoi lähettiin,
jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!»

Voi hauskaa! Pyylevänä lipun ääreen hän pylväistäikse ryhtiin hajasääreen, kuin iankaiken seista aatteleis ja virkkais luodillekin: »Huuti, seis!»

Min viestintuoja mokomalle? Nolo jo siinä nuoren vänrikin ol' olo; hän oli tullut tulta vinhempään, ja käskystä ei vanhus viitenään.

»Majuri, eespäini»—»No, no, joutavoitte!
Ei tässä vaaraa, senhän nähdä voitte!»
»Kenraali käski.»—»Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz mies, kunnon mies hän on!»

Nuo sanat tuskin pääsi äijän suusta, kun naamaan lensi kaarnan pirsta puusta: »Hohoo, sit' odotinkin tosiaan, se miesp' ei ollut akka ampumaan.

Se melkein sattui, eipä paljon vailla; sanoa voin nyt Hannu Klngan lailla, kun kuula hipoi hänen kulmiaan: 'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan'.»

Hänt' aina huvitti tuo sana toistaa, taas aimo nauruss' ukon naama loistaa, Ja taas hän asentoon käy pönäkkään, kupeessa nyrkki, sääret levällään.

Ties kuinka kauan kuhnaillut ois vielä, mut kun hän parhaiks siin' on tulen tiellä, pau; lensi luoti, miten osuikaan, juur' äijän polviporttiin avaraan.

Tapaavan takkiaan hän tunsi jonkin, kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin! Lievettä nosti, nosti toista—voi, on reikä molemmissa, lempo soi!

Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
»Työn tästä Matti räätäli nyt saapi!
Hoi, juokse, katso, Jukka kulta, sie,
mitenkä takapuolen laita lie!»

Ja hätään juoksi vanha renki Jukka: »Voi herra, hullumpi on täällä hukka, edessä vielä lieve jäljell' ois, repale tässä vaan, ja päärme pois.»

Nyt Törne julmistui »Sen mokomakin, noin ampuu aivan tärviölle takin, mi päivää toista tuskin päällä lie! Päin, pojat! Nyt sen pirun piru vie!»

HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ.

»Nyt heljä heinäkuun on sää, saa minut huomenhetki tää niin outoon mielialaan, mies nuori, metsän lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt tullos, sinne halaan; tää päivä juhlapäivä on.»

Soturi vanha lausui näin, sivulle verkon siirrältäin, mua kädest' otti, johti; ja kautta kylän hiljalleen vei meidät kukkapolku veen sinervän rantaa kohti, sen hempeen kastehelmiseen.

Oi ihanuutta ilman, maan! Vait oli vanhus, katsoi vaan, hän kauan vaiti pysyi; mua vihdoin, kyynel silmässään, taas kädest' otti kädellään, hymyili, hiljaa kysyi: »Maan eestä voiko kuolla tään?»

Jäin vaiti. Katse vastasi vain sisimmästä sieluni. Se riitti. Ihailuunsa hän jälleen vaipui vaieten ja kunnahalta katsehen loi kauas, silloin suunsa sai sanat, puhe puhkes sen:

»Mies nuori, ranta rannan taa täss' etehesi aukee maa, isäisi sulle suoma: kuin jalot täällä Virtain veet on Saimaan sadat saarenteet, on Vuoksen vuolas uoma, Imatran pauhu-paatereet.

Ja astu pohjan äärihin: laelta tuiman tunturin maa yhtä armas hohtaa; ja astu rantaa aukeaa sa Pohjanlahden huuhtomaa: yks Suomi silmääs kohtaa ja rintas lempeen liikuttaa.

Mut aavistatko, minne vie tää miete, mistä kyynel lie, mi herkkyy alta luomen, ja miksi mieltä herättää niin ihanaa, niin itkevää minussa tämä huomen? On viides heinäkuuta tää.

Päiv' alkaa, päivä päähän käy monesta jälkeä ei näy, mi meilt' on mennyt suotta. Ah, mulle jätti muistelon tää viides heinäkuun, siit' on seitsemäntoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon.

Tääll' oli kansa tämän maan, viel' on se; suureks surussaan se kasvoi, kaikki kesti; se kantaa kuormat kohtalon, vait uhraa, uhmaa, kuolohon käy raudan-rauhaisesti; se kansa Suomen kansa on.

Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin?

Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel' urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.

Mik' uljuus, uupumattomuus, mi miehen tunnon tulisuus, mi vakuus vaiheissansa sill' olikaan; jot' ihannoi, sanoa sankariksi voi nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi?

Mut kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: 'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'

Kodista köyhäst' oli hän, laps salosyrjän synkeän, ei suvultansa suuri, mut tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri ja ikimuistoin muistetaan.

Ja kirkkaan mainekilven tään, sen ansaitsi hän lemmellään; hän synnyinmaalle antoi sydämen iäks syttyneen, kuin morsiolle, äidilleen kaikk' uhriks sille kantoi; suur' rakkaus vei suuruuteen.

Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei vaivu unhon järveen hän, vaan lailla luodon vehreän hän kohoo alta laineen; ei kuolemassa kuole hän.

Nyt kukkasissa loista, maa, kesäisten vetten keinuttaa suo lehtirantaa, saarta, sa kultiin kukkulasi luo ja välkkyyn virtojesi vuo, kuvastaa taivaan kaarta heleän Saimaa-silmäs suo,

ett' ylpeästi muisto saa nyt, päivänään, sua osoittaa ja virkkaa: 'Katso maata, tuot' ihanaa, se hymyllään sai sankar'rinnan syttymään; ket' ei se lempeen saata! Hän kuoli eestä kullan tään.'»

MUNTER.

Adlercreutzin, jalon herran— sekin muisto maksaa vaivan— sotamiestä hautaan kerran saattavan näin hiljaa aivan; hatun riisui, katseen hartaan loi hän alle haudan partaan, kunne muutti rauhan multaan Hannu Munter matkailultaan.

Mont' ei muutoin saattajaksi saanut vainaan viime rata: kuopan kaivuun miestä kaksi, neljä arkun kantajata; paitsi papin, vielä huomaa korpraaleja kolme kuomaa jalon parven päällisinä,— neljäs, majoittaja, minä.

Siinä koko loisto haudan. Yllä tamineensa kulut, Munterilla neljän laudan lomass' oli soukat sulut; tyyni, vakaa multaan mennen, niinkuin elon teillä ennen, kuoloss' urho tuskin muuttui, vauhti vain, se tietty, puuttui.

Sodan vaiheista kun sousi noin nyt vainaa valkamahan, Buss korpraali puheen nousi aseveikost' alkamahan: mikä hällä suku, tunto, puhe, voima, sydän, kunto, luotu urhon luonto heti, kuuluviin Buss kaikki veti.

Hiljaa miehet mielin hartain seisoi, sai taas hymysuulla, punoin päitä viiksipartain, vainaan sarvisanat kuulla. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu, tuskin kostut kuuntelulta,— vaan jo Buss saa vuoron multa:

»Miehet, nyt on Munter poissa, uljas, kuulu yli muiden, uros umpisokkeloissa, alla surman ansapuiden. Sodan, marssin, taiston teistä sai jo selvän käskyn seistä, lomavuorollaan nyt loikoo, ketaroitaan rauhass' oikoo.

Meillä, jotka tulta kohti rinnan mentiin, meill' on selko, tokko päin hän käydä tohti, vaiko väistymään sai pelko, tokko kalventama kauhun keskell' oli liekin, sauhun, vaiko alla kuolon arvan vanhan kantoi vaskenkarvan.

Saapui kumppaniksi meille korven poika jäykkä, vakaa, niinkuin taatot taiston teille aina ikiaikain takaa; juro aivan juttelulta, silmässänsä velikulta: sanaa kolme ehkä erään, vaan ne niinkuin naulan perään.

Suku kaikki sotamiessä eli, kuoli, yhtä luuta, alimmassa arvon tiessä, miekoin haastoi, säästi suuta; kerran Kaarle Kahdestoista korotti jo yhden noista korpraaliks,—se sattui satu; alaspäin taas siitä latu.

Moni virkaan äkkinäinen kotiin kauan kaipaa, suree, miel' on ange, allapäinen, kunnes aika luonnon puree. Munterinp' ei ollut nulo Kustaan lipun alle tulo: oli, vaikka vasta tuotu, soturiksi niinkuin luotu.

Joi ja kivääriinsä raamun iski iloss' ensi illan; vääpelipä tulless' aamun tomutteli turkinvillan, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Jokos norjuit?' Hannu vastas: 'Kyllä, kiitos parkinnastas!'

Siitä suuttui viinan maistoon, ain' ol' uuras, virkku, rehti; heti menness' ensi taistoon luodin olkaan saada ehti. Döbeln kuuli äänen inhan, vinkaisevan lyijyn vinhan: 'Pojat, puraisiko paarma?' Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'

Tuskin toipuneeks sai tuosta, uutehen jo puuttui pulmaan: kasakkain jäi käsiin, juosta piti puoleen peninkulmaan, lenkutella jaloin levein, minkä aron varsa kevein, kunnes apuun urhokuomat osuivat kuin onnen tuomat.

Otsa vaahtos, sydän hakkas, rinta puuskui, hohkui huuli, kun jo viimein laukka lakkas, vaan ei mennyt miehen tuuli. Veikot vieress' ilkkui vielä: 'Tarkenitko? Taisi tiellä olla oiva juoksukeli?' Munter virkkoi: 'Menetteli.'

Lyötiin sitten Armfelt. Siinä Munter, lippuaan ol' likin, seisoi hurmepinta-piinä, hän se lipun pelastikin. Nytpä sai jo, jumal'auta, rahan rehti rintalauta; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vaan: 'No hiisi!'

Niinkuin kahakoissa noissa, niin hän tiensä kaiken kulki, nurku outo, pelko poissa, kuulumpi vain maine julki; harmentuivat parran karvat, harventuivat sanat harvat, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks saakka kuoloon nähtiin.

Taannoin poikaa katsomahan vanha äiti leiriin tuli, silloin silmät Munter-pahan vettyi, lopen luonto suli; istui kaiken kevätyötä mesisuulla muorin myötä. Ammän surmannee nyt suru, kun on poissa kullanmuru.

Myhäilyllä, myöntelyllä kaikkehen vain Munter vastas, muuta ei kuin 'niin' ja 'kyllä', kunnes lauloi vanha rastas: 'Poika kulta, mieles malta! Viisas väistyi vaaran alta, vähämieli kohti koki!'— Silloin toinen: 'Äläs toki!'

Vaan jo surma luodin takoi, tien jo telkes, rajan rasti. Vaiheet kaikki tasan jakoi kanssamme hän tähän asti; viel' ol' eilen karski ukko, suussa tuima mällitukko, vahdiss' oli vailla unta, koolla kun ol' esikunta.

Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään viisti puhinalla pommi suuri, puhevuoron heiltä riisti. Munter, tulen tuttu, koviin sylkäisevi kouraloviin, koppaa herjan, täyttä jalkaa pihamaalle matkan alkaa.

Kiiti ovelle kuin näätä, poikki porstuan jo luisti, portahille yhtä päätä, räjähtää kun pommi muisti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten maassa mullin mallin Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin.'

Tänään aamun suussa häilyi vielä hengen viime kyven; loppuun saakka sama säilyi hällä sankar-ryhti tyven. 'Kas kuin pommi äijän karsi; poissa toinen käsivarsi, rinnan kaiken silpoi siru!' Munter vaan: 'Se halkes, piru!'

Näin hän kuoli; näin hän eli, alkoi miessä, päätti miessä, vitkaan puhui, virkku veli ain' ol' apuun vaaran tiessä; tuttu toiminnan, ei melun, tuttu puutteen, ponnistelun, tiesi kaikki kantaa, voida, yhtä vain ei—vaikeroida.

Maailma jos maksaa voisi kovat päivämme ja yömme, Suomen verikentill' oisi kieli kertoella työmme, lausuis liput sotarinnan moisten Munterien hinnan: moni kultakaulus noita kumartaa sais kompuroita.

Hänt' en muistella ma saata, ettei vanha rinta paisu. Missä tuonen toukomaata raatamaan niin varsa raisu! Painanut ei pelko mieltä, aina 'hei' vaan ja 'pois tieltä!', rummun jälkeen vaikka mihin, kun vain eespäin käskettihin.

Eikä ystävää niin varmaa, tyyntä, altist', uskollista! Niinkuin lapsi, miesi harmaa, vihas tuskin vihollista. Ne ol' urhon kouran-alaa, niinkuin mälli hammaspalaa; kummallakin pinteet kovat, silti sangen rakkaat ovat.

Kunnia nyt kukkuroikoon kummun, kussa uljas makaa! Ikimuiston vartioikoon miehuus, miehenkunto vakaa! Orjan jalka ei saa painaa hautaa, miss' on Munter vainaa. Jääköön vanha kantasuku suojaks! Aamen! Hyvin nuku!»

Buss korpraali päätti, alas astui päältä hiekan harmaan. Adlercreutz nyt haastaa halas, kätehensä voitonvarmaan otti lapion ja heitti kummulle, mi urhon peitti, hiljaa hiukan Suomen multaa; sanat harvat, mutta kultaa!

Niistä syttyi sydänjuuri, puhe nosti miesten mieltä, vaikkei sorea ja suuri, Munterin vain omaa kieltä; kunniamme julki tuomaan, soturille muiston suomaan sana riitti sattuvainen; lausui »Olit suomalainen!»

VON ESSEN.

Hän portailla seisoi, lakki oli kuosia sotilaan, oli kannukset, ratsastakki; hän aikoi ratsastamaan.

Noin seisoi vanhus sorja, uros ryhdiltä, katseeltaan, lumipäinen, kookas, norja, on moinen hän muotojaan.

Vaan miksi ukko nyt pauhaa, lyö jalkaa kuin vimmattu mies? Eletäänhän keskellä rauhaa, melu tuommoinen mitä ties?

Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.

Jo huutaa hän raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: »Sinä, Matti, senpäiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen.

Vai vartoa näin unes tähden iankaiken tässä mä saan! Vai tiennyt et, milloinka lähden joka aamu ratsastamaan!»

Ja tallista renki se pikaa nyt raudikon uljaan toi; hän ei nukkunut, siin' ei vikaa, ylen varhainpa nousta voi.

Hän ääneti, otsin ylpein, toi orhin porrasten luo. Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein jalo ratsu nyt värjyi tuo.

Alas astunut porraslaudat on kenraali aimo—häll' on ajoviitta ja kannusraudat; hän vilkaisi raudikkohon.

Hän seisoi liikkumatonna, ei uskonut silmiään: »Näkö pettikö mun, sano, konna, sun tyotäskö tuo, mitä pään?

Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen.»

Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan, teon tehnehensä hän tiesi, päti myös teon vastaamaan.

»Vai valheenko turvin tulla!
Jo luulokin hävettää.
Syy vaikk' ois suurempi mulla,
vale tuskinpa heltiää.

Näin kasakan tuossa mä tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Noin vainko, se mun piti niellä?
Heti läksin mä kilpaamaan.»

Von Essen, vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimposi kiukuissaan:

»Pois, lurjus», huusi hän, »luista taas talliin, pois hepo vie ja myötäsi tuo, se muista, paras ruoska, mi siellä lie.»

Tuo Matti on mies, joka kesti, kun kentällä luodit löi, oli kruunulta ruoka ja pesti, nyt Essenin leipää söi.

Hän ääneti läksi alas, vain silmä se salamoi; saman tien hän läksi ja palas, hän vankimman ruoskan toi.

Toi, tarjosi käskijälleen: »Sotamies olin myös mä kai, panin paukun paukusta jälleen, ken iski, se vastaan sai.

Jos orhinruoskaa nyt saankin, kun tein miten parhaiten, niin potkaisenpa mä vaankin, kuin orhi mä potkaisen.»

Uhan kuulee kenraali, astuu taapäin ihan suoranaan. Ei suututa häntä se vastuu, vait miestä hän tarkkaa vaan.

Ja min katsoi hän miestä kohti, sen korkeni vartalo, ja min vaieten viipyi, jo hohti, jo selkeni katsanto.

»Mies, kuules», huusi hän, »mistä sait moisen sa miehuuden? Se on aioista entisistä, nous keskeltä hurmehien.

Ei mulle se tuntematonta, hyvin tunnen sen ennestään; yht' uljaana monta, monta näin kuolemanhetkellään.

Sen näin mä, kun lippua Suomen sees liehutti voiton sää, sit' ei murtanut murheen huomen, ei jäätänyt pohjan jää.

Ja kuinka, kun miehen lailla sinä reimasti käyttäyt noin, noin katsot pelkoa vailla, sua ruoskalla herjata voin?

Jumal'auta, sittenpä vasta en kehtais mainitakaan sitä joukkoa urhokasta, jota johdin ma taistelemaan.

Hae jostakin kelpo veikko, lasi kunniaksemme juo, hae yhtä yrmeä peikko, kas tuoss', ota tukaatti tuo!

Ja kiitos, kun muistoa sorjaa sinä elvytit taas ja kun niin olet tuimaa miestä,—ja korjaa nyt koipesi helkkariin!»

Hän pyyhälsi silmäkulmaa, näkö kai kävi himmeäks, ja näyttäen muotoa julmaa pois pyörähti, sisään läks.

Saman tunsin urhean herran jo aikoja taaksepäin, tuon saman von Essenin kerran Savonmaassa ma sotivan näin.

Oli nopsa hän muutoin kyllä, vaan nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.

Kun riensi nyt pakkassäässä etumaisena taas hän päin ja jok'ainoan askelen päässä vajos umpihankehen näin,

hiki äijän jo otsasta juoksi,— kovin raskas on virka tää; piti kauhean painonsa vuoksi hänen joskus jo viivähtää.

Mut »päin, pojat!» täynnä tulta hänen huutonsa silti soi, »ja jos jalat uupuu multa, niin kantakaa, pojat hoi!»

Tämä urholla kolmilehti oli riemussa, murheessaan: sydän herkkä ja mieli rehti, veri kiehuva kuumuuttaan.