Minä terotan näin kovasti mieleen neron merkitystä ja tarpeellisuutta sallia sen vapaasti kehittyä ajatuksessa ja elintavassa, hyvin tietäen ettei kukaan tätä väitettä teoriassa kiellä, vaan tuntien myös että melkein jokainen todellisuudessa on siitä kerrassaan välittämätön. Ihmiset ajattelevat neroa sukkelaksi kapineeksi, kuin se antaa omistajallensa kykyä kirjoittamaan kiihottavan runoelman tahi maalaamaan taulun. Mutta oikeassa merkityksessään käsitettynä, ajatuksen ja toiminnan originalisuuden merkityksessä, vaikkei kukaan sanokaan, ettei se ole ihmeteltävä asia, melkein kaikki sydämessään ajattelevat voivansa hyvin tulla toimeen ilman sitä. Onnettomuudeksi on tämä liian luonnollista, jotta siinä olisi kummastelemista. Alkuperäisyys on juuri seikka, jonka hyötyä eivät ei-alkuperäiset henget käsitä. He eivät voi ymmärtää, mitä se heitä hyödyttäisi: ja kuinka he sen ymmärtäväisivätkään? Jos he voisivat käsittää, mitä se heille vaikuttaisi, ei se olisikaan alkuperäisyyttä. Ensimäinen palvelus, minkä alkuperäisyyden tulisi heille tehdä, on heidän silmäinsä avaaminen: ja kuin se on kerran täydellisesti tehty, heillä olisi mahdollisuus itsekin tulla alkuperäisiksi. Mutta muistaen, ettei mitään ole vielä koskaan tehty, jota ei joku olisi ensimäisenä tehnyt, ja että kaikki hyvät asiat, jotka ovat olemassa, ovat alkuperäisyyden hedelmiä, olkoot kyllin kainoja uskoaksensa, että jotakin on vielä jäänyt heidänkin toimitettavaksensa, ja vakautuaksensa siitä, että he ovat sitä enemmän alkuperäisyyden puutteessa, jota vähemmän he tätä puutetta tuntevat.
Puhdas tosi on, että mitä kunnioitusta osotettaneenkin todelliselle tahi luulotellulle henkiselle etevämmyydelle, yleinen asiain suunta kautta maailman pyrkii tekemään keskinkertaisuutta ylivallaksi ihmiskunnassa. Vanhalla ajalla, keskiajalla ja, vähenevässä määrässä, läpi koko muutoksen feodalisuudesta nykyaikaan individi itsessään oli valta, ja jos hänellä oli joko runsaat lahjat tahi korkea yhteiskunnallinen asema, oli hän huomattava valta. Meidän aikana yksityiset ovat kadonneet joukkoon. Politikissa on melkein typerää sanoa yleisen mielipiteen nykyään ohjaavan maailmaa. Ainoa valta, ansaitseva sitä nimeä, on joukkojen valta ja hallitusten, kuin ne antautuvat joukkojen taipumusten ja vaistojen asianajajaksi. Tämä pitää paikkansa yksityiselämän siveellisissä ja yhteiskunnallisissa suhteissa yhtä hyvin kuin julkisissa asioissa. Ne, joitten mielipiteet käyvät yleisen mielipiteen nimessä, eivät aina ole samanlaatuista yleisöä. Amerikassa ovat ne koko valkoinen väestö, Englannissa pääasiallisesti keskiluokka. Mutta aina on se joukko, s.o. ryhmä keskinkertaisia. Ja vielä enemmän uutta on se, ettei tuo joukko nyt enää saa mielipiteitänsä valtion tahi kirkon valtamiehiltä, julkisilta johtajilta tahi kirjoista. Heidän ajattelemisensa suorittavat heille miehet, suuresti heidän kaltaisensa, jotka hetken mielijohteitten mukaan kääntyvät heidän puoleensa tahi puhuvat heidän nimessään sanomalehtien kautta. Minä en surkuttele tätä kaikkea. En väitä mitään parempaa yleisenä sääntönä soveltuvaksi ihmishengen nykyiseen alhaiseen tilaan. Mutta tämä ei estä keskinkertaisuuden hallitusta olemasta keskinkertainen hallitus. Ei koskaan demokratian tahi lukuisan aristokratian hallinto ole, ei politillisissa toimissaan eikä luomissaan mielipiteissä, ei ominaisuuksissaan eikä hengen suunnassaan kohonnut eikä voinut kohota keskinkertaisuuden yli, paitse siinä määrin kuin hallitseva joukko on antanut itsensä (niinkuin se parhaimpina aikoinansa aina on tehnyt) suurempilahjaisen ja oppineemman yhden tahi useamman neuvojen ja vaikutuksen ohjattavaksi. Alkuunpano kaikkiin viisaisiin ja yleviin tuumiin lähtee ja täytyy lähteä yksityisistä, tavallisesti ensiksi jostakin ainoasta yksityisestä. Keskinkertaisen ihmisen ansio ja kunnia on kyetä tätä alkuunpanoa seuraamaan, voida tajuta viisaita ja yleviä tuumia ja antaa itsensä silmät auki viedä niihin. Minä en kehota sellaiseen "sankarinpalvelukseen", joka taputtaa käsiään lujan, nerokkaan miehen väkivaltaiselle ryhtymiselle maailman hallintoon ja panemiselle maailmaa vasten tahtoaan toteuttamaan hänen käskyjänsä. Ainoa, mitä hän voi vaatia, on vapaus viittoa tietä. Valta pakottaa muita sille tielle ei ainoastaan ole riidassa muitten vapauden ja kehityksen kanssa, vaan on turmelevaa lujalle miehelle itselleenkin. Mutta näyttää siltä, että, kuin ainoastaan keskinkertaisen joukon mielipiteet ovat kaikkialla päässeet tahi ovat pääsemässä määrääväksi vallaksi, vastapainona ja oikaisukeinona tähän maailman menoon on niiden ihmisten selvemmin ja selvemmin esiintyvä individualisuus, jotka ovat korkeammalla ajatuksen asteella. Juuri erittäin näissä oloissa pitäisi sellaisia poikkeusindividejä, pelottamisen sijasta, rohkaistaman toimimaan joukosta eriävällä tavalla. Entisinä aikoina ei heidän niin tekemästään ollut mitään etua, jolleivät he toimineet paitsi eriävällä, myöskin paremmalla tavalla kuin muut. Tähän aikaan paljas eriäväisyyden esimerkki, paljas kielto notkistamasta polvensa tavalle, on jo sekin hyödyksi. Juuri sentähden että mielipiteen tyrannia pyrkii tekemään eksentrisyyttä, epätavallista käytöstä viaksi, on toivottava, tämän tyrannian murtamiseksi, että ihmiset olisivat epätavallisia. Epätavallisuutta, eksentrisyyttä on aina ollut runsaasti, missä luonteen lujuutta on ollut runsaasti, ja eksentrisyyden määrä on yhteiskunnassa yleensä ollut pysyväisessä suhteessa siinä olevan neron, henkisen elämän ja siveellisen rohkeuden määrään. Että niin harvat nykyään uskaltavat olla eksentrisiä, siinä tämän ajan päävaara.
Olen sanonut olevan tärkeää antaa epätavallisille seikoille niin vapaa tila kuin mahdollista, jotta aikanaan näkyisi, mitkä niistä ovat sopivia tavoiksi juurrutettavaksi. Mutta itsenäinen toiminta ja tavan hyljeksiminen eivät ansaitse kehotusta ainoastaan sen mahdollisuuden tähden, jonka ne tuottavat parempien toimintamuotojen ja arvokkaampien tapojen voimaan pääsemiselle, eikä ainoastaan varma henkinen etevämmyys oikeuta ihmistä käymään elämänsä polkua omalla tavallaan. Ei ole mitään syytä valaa kaikkea ihmisolemusta yhteen ainoaan tahi muutamiin harvoihin muotteihin. Jos kellä on jommoinenkin määrä tervettä järkeä ja kokemusta, niin on hänen oma mallinsa suunnata elämänsä paras, ei sillä että se itsessään olisi paras, mutta koska se on hänen oma mallinsa. Ihmiset eivät ole kuin lampaat; eivätkä lampaatkaan ole aivan kerrassaan yhtäläisiä. Mies ei saa sopivaa takkia eikä sopivia saappaita, jollei niitä ole hänen mitallansa tehty tahi hänellä ole vara valita koko varastosta: onko sitten helpompaa saada sopiva elämä, kuin sopiva takki, ovatko ihmiset ruumiillisen ja henkisen muodostuksensa puolesta enemmän yhtäläisiä kuin jalkojensa laadun puolesta? Jos ihmisillä olisi ainoastaan erilainen aisti, olisi siinä jo syytä kyllin olemaan yrittelemättä saada heitä kaikkia samaan kaavaan. Mutta erilaiset ihmiset vaativat myös erilaisia ehtoja henkiselle kehityksellensä ja voivat yhtä vähän menestyä samassa siveellisessä, kuin kaikki erilaiset kasvit samassa fyysillisessä ilmassa. Samat seikat, jotka yhtä ihmistä edistävät korkeamman luontonsa viljelyksessä, estävät toista siinä. Sama elintapa on terveellinen yllytin toiselle, pitäen kaikkea hänen toiminta- ja nautintokykyään paraassa kunnossa, ja toiselle se on raskas taakka, joka tukehduttaa tahi häiritsee koko sisällisen elämän. Niin suuret ovat eroavaisuudet ihmisten välillä heidän nautintolähteisiinsä, herkkyyteensä kärsimystä vastaan sekä erilaisten fyysillisten ja siveellisten vaikutusten heihin pystymiseen nähden, että jollei ole vastaavaa erilaisuutta heidän elintavassaan, he eivät tule saamaan oikeaa osaansa onnellisuudesta, eivätkä ylene siihen henkiseen, siveelliseen ja esteetilliseen ryhtiin, johon heidän luontonsa kykenisi kohoamaan. Miksi siis pitäisi suvaitsevaisuutta, yleisen mielipiteen puolelta, ulotettaman ainoastaan niihin aistinsuuntiin ja elintapoihin, jotka noudattajainsa paljoudella pakottavat itselleen tunnustusta? Ei missään (paitsi joissakin luostarilaitoksissa) ole aistin eroavaisuutta kerrassaan kielletty; ihminen saa moitteetta pitää tahi olla pitämättä soudusta, tupakanpoltosta, soitosta, voimisteluharjoituksista, shakkipelistä, korteista, lukemisesta, sentähden että sekä niitä, jotka niistä pitävät, että niitä, jotka eivät pidä, on liian paljon kukistettavaksi. Mutta mies ja vielä enemmän vaimo, jota voidaan syyttää tekemästään, mitä ei kukaan tee, tahi ei tekemästään, mitä jokainen tekee, joutuu monen alentavan muistutuksen esineeksi, kuin olisi hän tehnyt raskaan siveellisen rikoksen. Täytyy omistaa joku arvonimi tahi joku muu arvonmerkki tahi olla arvossa pidettyjen ihmisten suosiossa, jos mieli jonkunverran nauttia sitä ylellisyyttä, että saa entistä kunnioitustansa menettämättä tehdä niinkuin tahtoo. Nauttia "jonkunverran", sanon vieläkin: sillä joka antautuu suureen ylellisyyteen siinä suhteessa, joutuu pahempaan vaaraan kuin häpäiseväin puheitten alaiseksi — hän on vaarassa tulla de lunatico komissionin valtaan ja menettää omaisuutensa sukulaisillensa.[10]
On yksi kuvaava kohta yleisen mielipiteen nykyisessä suunnassa, joka on aivan omiansa tekemään sitä suvaitsemattomaksi kaikkea selvää individualisuuden ilmestymistä kohtaan. Yleensä ovat tavalliset ihmiset maltillisia ei ainoastaan ymmärryksensä, vaan myös taipumustensa puolesta: heillä ei ole mielitekoja eikä toiveita kyllin voimallisia taivuttamaan heitä mihinkään epätavalliseen tekemiseen, eivätkä he siis voi ymmärtää niitä, joilla semmoisia on, ja lukevat nämät kaikki noihin hurjiin ja säännöttömiin ihmisiin, joihin he ovat tottuneet luomaan halveksivan katseen. Olettakaamme nyt tämän yleisen seikan lisäksi mahtavan liikkeen päässeen alkuun siveellisyyden parantamiseksi, niin on selvää, mitä meillä on odotettavissa. Näinä aikoina on sellainen liike alulla: paljon on jo todella vaikutettu elämän säännöllisemmäksi tekemiseksi ja vallattomuuden ehkäisemiseksi; nyt on mailmassa ihmisystävällinen henki, jonka harjoittamiselle ei ole mitään viehättävämpää alaa, kuin lähimäisten siveellinen ja älyllinen parantaminen. Nämät ajan suunnat tekevät yleisön kärkkäämmäksi kuin melkein koskaan ennen säätämään yleisiä käytöksen sääntöjä ja yrittelemään saada jokaista hyväksytyn mallin mukaiseksi. Ja tämä julki lausuttu tahi hiljaisuudessa hyväksytty malli on, ett'ei saa mitään kovasti kaivata. Luonteen ihanteena on sillä oleminen ilman selvää luonnetta; puristamalla kutistaminen, niinkuin kiinalaisen naisen jalan, jokaisen osan ihmisen luontoa, joka pistää esiin ja pyrkii tekemään ihmistä huomattavasti erilaisen näköiseksi, kuin tavalliset ihmiset.
Niinkuin tavallisesti on sellaisten ihanteiden laita, jotka sulkevat pois toisen puolen siitä, mikä on toivottavaa, synnyttää myöskin nykyinen perikuva heikkoa jäljennöstä toisestakin puolesta. Suuren energian sijasta, voimallisen järjen ohjissa, ja vahvojen tunteiden sijasta, tunnokkaan tahdon ankarassa kurissa, tuottaa se heikkoja tunteita ja heikkoa energiaa, joita siis voidaan ilman järjen tahi tahdon lujuutta saada ulkonaisesti säännön mukaiseksi. Energilliset luonteet ovat jo ylimalkaan joutumassa tarunomaisiksi. Tuskin on tässä maassa enää mitään tilaa energialle, paitsi asioimistoimissa. Niihin käytetty energia saattaa vielä olla huomioon otettava. Mitä sitä vähän jääpi jäljelle tältä alalta, se kulutetaan johonkin kiihkoon, joka voi olla hyödyllinen, vieläpä ihmisystävällinenkin kiihko, mutta on aina joku yksinäinen seikka ja tavallisesti vielä vähäpätöinen seikka. Englannin suuruus on tätä nykyä kerrassaan kollektiivinen: yksityisinä pieniä ollen, näytämme yhdistymätapamme kautta vaan kykenevän johonkin suureen; ja tähän meidän siveelliset ja uskonnolliset ihmisystävämme, filantropimme ovat täydellisesti tyytyväisiä. Mutta toisenlaatuisia miehiä olivat ne, jotka Englannin tekivät siksi, mikä se on ollut, ja toisenlaatuisia miehiä tarvitaan myöskin torjumaan sen häviötä.
Tavan sortovalta on kaikkialla pysyväisenä esteenä inhimilliselle edistymiselle, sillä se on alituisessa riidassa tuon halun kanssa pyrkimään johonkin parempaan kuin tavanmukainen on, jota halua on asianhaarain mukaan kutsuttu vapauden, edistyksen tahi parannuksen hengeksi. Parannuksenhenki ei aina ole vapaudenhenkeä, sillä se saattaa pyrkiä pakottamaan parannuksia ihmisille vastoin heidän tahtoansa, ja vapaudenhenki, se kuin vastustaa sellaisia hankkeita, saattaa eri paikoissa ja eri aikoina liittyä parannuksen vastustajiin; mutta ainoa pettämätön ja kestävä parannuksen lähde on vapaus, sillä siinä on yhtä monta mahdollista ja itsenäistä vapauden keskustaa, kuin on individejä. Mutta edistyksen aate, joko vapauden tahi parannuksen harrastuksena, taistelee tavan valtaa vastaan ja sisältää ainakin vapautuksen tästä ikeestä; ja taistelu näiden kahden vallan välillä on pääaineena ihmiskunnan historiassa. Suuremmalla osalla mailmaa ei oikeastaan ole historiaa, sillä tavan sortovalta on siinä täydellinen. Niin on kaikkein Itämaiden laita. Tapa on siellä kaikissa korkeimpana tuomarina; oikeus merkitsee siellä tavanmukaisuutta, tavan voimaa ei kukaan, jollei ehkä vallastansa päihtynyt tyranni, ajattele vastustaa. Ja me näemme seurauksen. Noissa kansoissa on varmaan kerran ollut originalisuutta, ne eivät ole maasta nousseet väkirikkaina, kirjallisina, moniin elämän taitoihin perehtyneinä; itse ne itselleen kaiken tuon loivat ja olivat silloin maailman suurimmat ja mahtavimmat kansat. Mitä ovat ne nyt? Alamaisia heimoille, joiden esi-isät kiertelivät metsissä, kuin heidän esi-isillään oli uhkeat palatsit ja ylväät temppelit, mutta joiden yli tavalla oli valtaa ainoastaan yhdessä vapauden ja edistyksen kanssa. Näkyy, että kansa edistyy jonkun aikaa ja sitten pysähtyy. Koska pysähtyy se? Kuin siinä lakkaa olemasta individualismitta. Jos samallainen muutos sattuisi Europan kansoille, niin se ei tapahtuisi aivan samassa muodossa: se tavan sortovalta, joka näitä kansoja uhkaa, ei ole kerrassaan paikallaanoloa. Se tuomitsee kyllä omituisuudet, mutta ei estä muutoksia, kuin nimittäin kaikki muuttuu yhdessä. Me olemme luopuneet esi-isiemme määrätyistä puvuista: jokaisen täytyy vielä pukeutua niinkuin muutkin ihmiset, mutta muoti saattaa muuttua kerran tahi kahdesti vuodessa. Me siten pidämme huolta, että kuin muutos tapahtuu, pitää sen tapahtuman muutoksen tähden, eikä kauneuden tahi mukavuuden käsitteen vaatimuksesta; sillä sama kauneuden tahi mukavuuden käsite ei juolahtaisi samalla hetkellä koko maailman mieleen, eikä tulisi toisella hetkellä yhtä aikaa poisjätetyksi. Mutta me olemme edistyväisiä samoin kuin muuttuvaisia: alituisesti teemme me uusia keksintöjä koneiden alalla ja pidämme niitä, kunnes niiden sijaan taas tulee parempia; me harrastamme parannusta politikin, kasvatuksen ja vieläpä siveellisyydenkin alalla, vaikka tässä viimemainitussa meidän käsityksemme mukaiset parannukset pääasiallisesti ovat kehottamista tahi pakottamista muita ihmisiä olemaan yhtä hyviä kuin me. Ei se ole edistys, jota vastaan me hangoittelemme; päinvastoin me mairittelemme itseämme olevamme edistyväisin kansa, kuin koskaan on elänyt. Individualismitta vastaan me sodimme: me ajattelisimme tehneemme ihmeitä, jos olisimme tehneet kaikki itsemme kanssa yhtäläisiksi, unohtaen, että juuri yhden ihmisen eroavaisuus toisesta yleensä on ensimäinen seikka, joka vetää huomion joko yhden lajin epätäydellisyyteen ja toisen paremmuuteen tahi mahdollisuuteen molempain etuja yhdistämällä synnyttää parempaa, kuin kumpikaan niistä. Meillä on varottava esimerkki kiinalaisissa, jotka ovat hyvin lahjakas kansa ja jossakin suhteessa viisaskin, jolla oli se harvinaisen hyvä onni, että se hyvin varhain sai sangen hyvän kokoelman tapoja, jossakin määrin miesten tekoa, joille valistuneimmankin europalaisen täytyy, muutamilla rajoituksilla, antaa viisaan ja filosofin nimen. He ovat huomattavia myös erinomaisista laitoksistansa, joilla he koettivat juurruttaa parhaan viisautensa kuin heillä oli niin paljon kuin mahdollista jokaiseen yhteiskunnan jäseneen ja varmistaa niille, jotka sitä olivat enimmän itsellensä omistaneet, pääsön kunniakkaisiin ja valtavirkoihin. Varmaan kansa, joka on tämän tehnyt, on keksinyt inhimillisen edistyksen salaisuuden ja pysytellyt aina maailman liikkeen etupäässä! Päinvastoin, — siitä on tullut paikallaan pysyvä, se on paikalleen jäänyt vuosituhansiksi. Ja jos se koskaan enää paranee, täytyy sen parantumisen tapahtua muukalaisten kautta. Kiinalaiset ovat onnistuneet yli kaikkein toiveitten siinä, mitä Englannin filantropit niin suurella vaivalla puuhaavat — tekemässä kaikki ihmiset yhtäläisiksi, saamassa kaikki ohjaamaan ajatuksiensa ja käytöstänsä samojen maksiimien ja sääntöjen mukaan; ja sellaiset ovat hedelmät. Yleisen mielipiteen uudenaikainen menettelytapa on järjestämättömässä muodossa samaa, kuin kiinalaiset kasvatus- ja valtiosysteemit ovat järjestetyssä; ja jollei individualisuus kykene menestyksellä pitämään puoliansa tätä ijestä vastaan, niin Europa, ylevästä entisyydestään ja kristinuskon tunnustamisestaan huolimatta, kallistuu kallistumistaan toiseksi Kiinaksi.
Mikä on tähän asti suojellut Europaa tästä kohtalosta? Mikä on tehnyt europalaisen kansaperheen edistyväksi eikä paikallaan pysyväksi osaksi ihmiskuntaa? Ei kansojen suurempi etevyys, joka, jos sitä on, on seuraus, eikä syy, mutta heidän merkillinen eroavaisuutensa luonteessa ja sivistyksessä. Individit, säätyluokat, kansakunnat ovat olleet äärettömästi toisistaan poikkeavia: he ovat tallanneet sangen monenlaisia polkuja, joista kukin vei johonkin arvokkaaseen, ja vaikka kaikkina aikoma ne, jotka ovat astuneet eri polkuja, ovat olleet toisiaan kohtaan suvaitsemattomia ja kukin on ajatellut mainioksi seikaksi sitä, että kaikki muut olisi pakotettu vaeltamaan hänen jälkiänsä, niin heidän yrityksillään estämään toistensa kehitystä on harvoin ollut pysyväistä menestystä, ja kukin on aikomaan suostunut vastaanottamaan sen hyvän, jota muilla on ollut tarjona. Europan tulee minun ajatukseni mukaan kokonaan kiittää tätä teitten moninaisuutta edistyvästä ja monipuolisesta kehityksestänsä. Mutta sillä rupeaa jo olemaan tätä onnea huomattavasti vähemmässä määrässä. Se on varmasti lähestymässä kiinalaista ihannetta: tehdä kaikki ihmiset samallaisiksi. Tocqueville huomauttaa viimeisessä tärkeässä teoksessaan, kuinka paljoa enemmän tämän ajan ranskalaiset ovat toistensa laisia, kuin vielä viimeisen miespolven kansa. Saman huomautuksen sopii tehdä englantilaisista paljoa suuremmassa määrässä. Eräässä paikassa, johon olemme jo viitanneet, lausuu Wilhelm von Humboldt kaksi seikkaa olevan välttämätöntä inhimillisen kehityksen ehtoa, koska ne ovat välttämättömiä, jotta saataisiin ihmisiä toisistaan eroavaisiksi: nimittäin vapaus ja asemain vaihtelevaisuus. Jälkimäinen näitä ehtoja on tässä maassa päivä päivältä vähenemässä. Ne olot, jotka ympäröivät eri säätyluokkia ja ihmisiä ja luovat heidän luonteensa, ovat joka päivä yhä enemmän yhtäläistymässä. Ennen kukin eri arvo, eri kotiseutu, eri toimi ja ammatti niin sanoaksemme elivät eri maailmassa, nykyään suuressa määrin samassa. Vertauksella puhuen, lukevat ne nyt samoja asioita, kuuntelevat samoja asioita, näkevät samoja asioita, käyvät samoissa paikoissa, heillä on samat toiveet ja pelot, samat oikeudet ja vapaudet, ja sama keino niiden puolustamiseksi. Olkoot säilyneet asemain erilaisuudet kuinka suuria tahansa, eivät ne kuitenkaan ole mitään lakanneisiin erilaisuuksiin verraten. Ja yhtäläistyminen on vielä käymässä. Kaikki nykyajan valtiolliset muutokset edistävät sitä, sillä ne kaikki tarkottavat nostaa alhaista ja alentaa ylhäistä. Kaikki sivistyksen levittäminen edistää sitä, koska sivistys panee ihmiset yhteisen vaikutuksen alaiseksi ja laskee heidät yhteiseen tieto- ja mielipidevarastoon. Kulkukeinojen parantuminen edistää sitä, saattaen eri paikkojen asukkaat personalliseen yhteyteen ja kannattaen vilkasta asuinpaikan muuttelemista. Kaupan ja teollisuuden vaurastuminen edistää sitä, levittämällä laajemmalle mukavien olojen etuja ja avaamalla kaikista kunnianhimon esineistä, korkeimmistakin, yhteisen kilpailun, jossa kohoamisen halu ei enää pysy erityisen luokan luonteena, vaan kaikkien luokkain yhteisenä ominaisuutena. Voimallisempi vaikutin, kuin nämät kaikkikin, yleisen yhtäläisyyden levittämiseksi ihmiskuntaan on yleisen mielipiteen voiman täydellisentyminen niin tässä kuin muissakin vapaissa maissa. Kuin ne moninaiset ylänteet, joitten suojasta ihmisten oli mahdollista halveksia joukon mielipiteitä, vähitellen tasoittuvat; kuin itse ajatuskin vastustaa yleisön tahtoa, milloin on suoraan tunnettu sillä tahtoa olevan, yhä enemmän katoaa käytännöllisten valtiomiesten mielestä, niin lakkaa olemasta mitään yhteiskunnallista tukea eroavaisuudelle, mitään lujaa valtaa yhteiskunnassa, joka itse vastustaisi joukkojen vaikutusta ja olisi halukas suojaansa ottamaan mielipiteitä ja pyrintöjä, jotka yleisön mielipiteistä ja pyrinnöistä poikkeavat.
Kaikki nämät syyt yhdessä muodostavat sellaisen joukon individualisuudelle vihollisia vaikutuksia, ettei ole helppo käsittää, kuinka se voi pitää paikkansa. Ja vaikeus kasvaa yhä suuremmaksi, jollei ymmärtävää yleisöä saada tuntemaan sen arvoa — näkemään, että eroavaisuudet ovat hyvät, vaikkeivät olisi parannuksiakaan, vieläpä vaikka, kuten heistä saattaa näyttää, joku olisi pahennustakin. Jos individualisuuden vaatimukset koskaan ovat puolustettavat, niin nyt on oikea aika, kuin paljon vielä puuttuu täydellisestä pakollisesta yhtäläistyksestä. Ainoastaan alhaisemmilla asteillaan anastusta vastaan voidaan menestyksellä vastarintaa tehdä. Vaatimus, että kaikkein muitten ihmisten pitää olla meidän kaltaisiamme kasvaa siitä kannatuksesta, jota se saapi. Jos vastustus viipyy siksi, että elämä on puristettu lähes yhdeksi yhdenmuotoiseksi tyypiksi, niin kaikki poikkeus tästä tyypistä tulee katsottavaksi jumalattomaksi, epäsiveelliseksi, jopa kauhistavaksi ja luonnonvastaiseksikin. Ihmiskunta käy pian kykenemättömäksi käsittämään tärkeäksi eroavaisuutta, kuin se on joksikin ajaksi vieraantunut näkemästä sitä.
NELJÄS LUKU.
Rajoista yhteiskunnan vallalle individin yli.
Missä siis ovat oikeat rajat individin herruudelle oman itsensä ylitse? Missä alkaa yhteiskunnan valta? Kuinka paljon ihmiselämää pitää omistaa individualisuudelle ja kuinka paljon yhteiskunnalle?
Kumpikin saa oikean osansa, kuin kummallakin on se, mikä erittäin koskee sitä. Individualisuudelle pitäisi kuulua se osa elämää, joka pääasiallisesti liikuttaa individin etuja; yhteiskunnalle se osa, joka pääasiassa koskee yhteiskunnan etuja.
Vaikk'ei yhteiskunta perustukaan kontrahtiin ja vaikk'ei kontrahdin keksiminen, siitä muka johtaaksensa yhteiskunnalliset velvollisuudet, vastaa tarkotustansa, niin kuitenkin jokainen, joka on yhteiskunnan suojeluksessa, on velvollinen tätä lahjaa vastaamaan; ja yhteiskunnassa eläminen sinään jo tekee välttämättömäksi, että jokainen on sidottu käytöksessänsä muita kohtaan noudattamaan jotakin ohjetta. Tämä käytös on ensiksikin siinä, ett'ei loukkaa kenenkään muun etuja, tahi oikeammin varmoja etuja, jotka julkisen lain määräyksen tahi salaisen sopimuksen mukaan ovat katsottavat oikeuksiksi; ja toiseksi, että kukin ihminen kantaa jonkun kohtuullisen periaatteen mukaan määrättävän osansa taakkaa ja uhrauksia, mitä tuottaa puolustaminen yhteiskuntaa tahi sen jäseniä vääryydeltä ja ahdistamisilta. Näihin ehtoihin on yhteiskunta oikeutettu pakottamaan jäsenensä, kerrassaan niiden kustannuksella, jotka yrittävät jättämään niitä täyttämättä. Eikä tässä ole kaikki, mitä yhteiskunta saapi tehdä. Individin toimet saattavat olla vahingollisia muille tahi puuttua oikeaa vaarinottoa muitten menestyksestä, käymättä kuitenkaan niin pitkälle, että loukkaisivat heidän määrättyjä oikeuksiansa. Syyllinen on silloin oikeudenmukaisesti rangaistava mielipiteen tuomion, vaikka ei lain kautta. Niin pian kuin joku osa ihmisen käytöstä sortavasti sattuu toisten etuihin, on yhteiskunnalla tuomionvalta siihen ja kysymys, onko yhteinen menestys edistyvä sekautumisesta siihen vaiko ei, joutuu keskustelun alaiseksi. Mutta ei ole mitään aihetta herättää sellaista kysymystä, kuin ihmisen käytös ei vaaranna kenenkään etuja, paitsi hänen omiansa, tahi ei tarvitsisi vaarantaa, joll'eivät he tahtoisi (kaikkein kysymyksessä olevain ollen täysi-ikäisiä ja tavallisia ymmärrykseltään). Kaikissa sellaisissa tapauksissa pitäisi olla täysi vapaus, laillinen ja yhteiskunnallinen, tehdä teko ja vastata seurauksista.
Kovin väärin käsittää tätä oppia se, joka luulee ainoastaan itsekkään välinpitämättömyyden vaativan, ett'ei ihmisillä saa olla mitään tekemistä toistensa käytöksen kanssa ja ett'ei heidän tule pitää vaaria kenenkään elämästä ja menestyksestä, joll'ei heidän oma etunsa ole siihen kietoutunut. Vähennyksen sijasta tarvitaan kyllä entistä paljoa enemmän rehellistä puuhaa toisen hyvän edistämiseksi. Mutta rehellinen hyväntahtoisuus voi löytää muitakin keinoja kehottaaksensa ihmisiä hyvään, kuin ruoskat ja vitsat, sanan mukaan tahi kuvaannollisesti käsitettyinä. Minä olen viimeinen alentamassa itsekohtaisten avujen arvoa; ne ovat ainoastaan tärkeydeltään alemmat yhteiskunnallisia hyveitä, jos ovat ollenkaan niitä alemmat. Kasvatuksen asia on yhtäläisesti viljellä molempia. Mutta kasvatuskin vaikuttaa vakauttamisen ja kehotuksen kautta yhtä hyvin kuin pakotuksen, ja ainoastaan edellisellä keinolla pitäisi, kuin kasvatuksen aika on ohitse kulunut, itsekohtaiset avut mieleen painettaman. Ihmisten tulee auttaa toisiansa erottamaan parempaa huonommasta ja vahvistaa valitsemaan edellistä ja välttämään jälkimäistä. Heidän pitäisi aina olla kiihottamassa toisiansa yhä enemmän harjottamaan korkeampia kykyjänsä ja yhä enemmän suuntaamaan tunteitansa ja tarkotuksiansa viisauteen eikä hulluuteen, ylentäviin eikä alentaviin seikkoihin ja mietelmiin. Mutta ei kukaan ihminen tahi mikään ihmisjoukko ole oikeutettu sanomaan toiselle täysi-ikäiselle ihmiselle, ettei hän saa elämänsä kanssa menetellä omaksi hyödykseen, niinkuin hän parhaana pitää. Hänen oma etunsa koskee kaikkein enimmin häntä itseään: se etu, mikä kenelläkään muulla voi olla hänen menestyksestänsä, on, paitsi lujan personallisen välin tapauksissa, vähäpätöinen siihen verraten, mitä hänellä itsellään on. Se etu mikä yhteiskunnalla on hänen personastaan (paitsi hänen käytöksestään muita kohtaan) on osannainen ja kerrassaan epäsuora: kuin taasen omat tunteensa ja olonsa tavallisinkin mies tahi vaimo käsittää äärettömästi paljoa paremmin kuin kukaan muu. Yhteiskunnan sekautumisen vallitsemaan hänen päätöksiänsä ja hankkeitansa asioissa, jotka koskevat ainoastaan häntä itseänsä, täytyy perustua yleisiin olettamisiin, ja ne saattavat olla aivan vääriä, ja jospa ovat oikeitakin, olla, yhtä hyvin kuin olla olematta, väärin sovitetut erityisseikkoihin ja ihmisten kautta, jotka eivät ole paremmin tutustuneet sellaisten tapausten kohtiin, kuin ne, jotka katselevat niitä syrjästä vaan. Tässä osassa ihmisasioita siis individualisuudella on oma alansa. Ihmisten käytöksessä toisiansa kohtaan on välttämätöntä enimmäkseen noudattaa yleisiä sääntöjä, jotta kukin tietää, mitä hänellä on odotettavana; mutta omissa asioissaan on kukin oikeutettu omaa itsenäisyyttänsä vapaasti harjottamaan. Mietteitä helpottamiseksi hänen ratkaisuansa, kehotuksia vahvistamaan hänen tahtoansa saavat hänelle tarjota, vieläpä tyrkyttääkin muut, mutta itse hän lopullisesti ratkaisee. Kaikki erehdykset, jotka hän mahdollisesti tekee neuvoa ja varotusta vastaan, ovat vähäpätöisiä siihen pahaan verraten, että sallittaisiin muitten pakottaa häntä siihen, mitä he hänen hyvänänsä pitävät.
Minä en tarkota, ett'ei niihin tunteisiin, joilla muut katselevat jotakin ihmistä, saisi mitenkään vaikuttaa hänen itsekohtaiset ominaisuutensa ja puutteensa. Tämä ei ole mahdollista eikä toivottavaa. Jos hän on etevä jossakin niitä ominaisuuksia, jotka tulevat hänen omaksi hyväksensä, hän on siinä suhteessa sopiva ihmeteltäväksi. Hän on sitä lähempänä ihmisluonnon ihanteellista täydellisyyttä. Jos hän on suuresti puutteellinen jossakin noita ominaisuuksia, ihmettelyn vastainen tunne on seurauksena. On narrimaisuuden aste, ja niin sanoaksemme (vaikka tätä nimeä sopii vastustaa) alhaisen ja turmeltuneen aistin aste, jotka, vaikk'eivät voi oikeuttaa tekemään pahaa ihmiselle, joka sitä osottaa, tekevät hänet välttämättömästi oikeaksi vastenmielisyyden ja pahimmassa tapauksessa halveksimisenkin esineeksi; ihmisissä ei voi ilman näitä tunteita olla vastaisia ominaisuuksia oikeassa määrässä. Tekemättä kenellekään vääryyttä saattaa ihminen toimia niin, että hän pakottaa meidät arvostelemaan ja pitämään häntä hassuna tahi alhaisemman asteen olentona, ja koska tämä arvostelu ja tunne on seikka, jota hän mielemmin välttäisi, on se palveluksen osotusta hänelle, että varottaa häntä siitä edeltäpäin, juurikuin jostakin muustakin vastenmielisestä seurauksesta, jolle hän panee itsensä alttiiksi. Olisi todella hyvä, jos tätä kelpo palvelusta tehtäisiin paljoa vapaammin, kuin tavallinen kohteliaisuuden tunto nykyään sallii, ja jos ihminen saisi rehellisesti huomauttaa toiselle luulevansa hänen olevan väärässä, tulematta pidetyksi epäkohteliaana ja röyhkeänä. Meillä on myös oikeus monella tavalla toimia epäsuopean käsityksemme mukaan toisesta, ei sortaen hänen individualismittansa, vaan omaamme käyttäen. Meidän ei esim. ole pakko hakea hänen seuraansa, meillä on oikeus välttää sitä, vaikk'ei tästä väittelemisestä melua pitää, sillä meillä on oikeus valita mieluisinta seuraa itsellemme. Meillä on oikeus, ja se saattaa olla meidän velvollisuutemmekin, varottaa muita hänestä, jos mielestämme hänen esimerkkinsä tahi puheensa turmiollisesti vaikuttaa niihin, joiden kanssa hän seuraa pitää. Me saamme etusijassa muille tehdä vapaaehtoisia hyviä töitä, paitsi niitä, jotka ovat hänelle parannukseksi. Näillä moninaisilla tavoilla saattaa ihminen kärsiä sangen ankaraa rangaistusta muitten puolelta virheistä, jotka suorastaan vaarantavat ainoastaan häneen itseensä. Mutta hän kärsii näitä rangaistuksia ainoastaan siinä määrin kuin ne ovat luonnollisia ja ikäänkuin välttämättömiä seurauksia itse virheistä, ei sentähden, että ne ovat aikomuksella hänelle sälytetyt rankaisemisen tähden. Ihmisen, joka osottaa kiivautta, itsepintaisuutta, suuriluuloisuutta, joka ei voi elää kohtuullisissa varoissa, joka ei voi hillitä vahingollisia taipumuksiansa, joka häärii eläimellisissä nautinnoissa tunteen ja ymmärryksen nautintojen kulumisen uhalla, täytyy odottaa alenevansa muitten ajatuksessa ja saavansa vähemmän osaksensa heidän suosiollisia tunteitansa; mutta siitä ei hänellä ole oikeutta valittaa, jollei hän ole ansainnut heidän suosiotansa erinomaisella etevyydellänsä yhteiskunnallisissa askareissaan ja siten hankkinut itselleen oikeuden heidän hyviin töihinsä, joihin eivät vaikuta hänen virheensä itseänsä kohtaan.
Minä väitän siis, että ne ikävyydet, jotka suoraan seuraavat muitten epäsuopeasta arvostelusta, ovat ainoat, joiden alaiseksi ihmistä saisi koskaan saattaa sen osan tähden hänen käytöstänsä ja luonnettansa, joka koskee hänen omaa hyväänsä, mutta ei vaikuta muitten etuihin heidän väleissänsä hänen kanssansa. Muita ihmisiä sortavat toimet vaativat aivan toisenlaista kohtelua. Heidän oikeuksiansa loukkaaminen, saattaminen heille jonkun tappion tahi vahingon, joka ei ole omien etujen kautta oikeutettu; petollisuus ja kaksikielisyys keskinäisissä asioissa; ruma ja alhainen käyttäminen etevämmyyttänsä; vieläpä itsekäs kieltäytyminen suojelemasta lähimaista vääryyttä vastaan — kaikki nämät ovat omiansa siveellisen paheksumisen esineiksi ja, pahimmissa tapauksissa, siveellisen koston ja rangaistuksen. Eikä ainoastaan nämät toimet, vaan se mielentila, joka niihin saattaa, on oikeastaan epäsiveellinen ja syystä moitteenalainen, joka moite voi kohota kauhuksi saakka. Mielenlaadun julmuus, ilkeys ja pahaluontoisuus; tuo kaikista himoista enimmän yhteiskunnan vastainen ja inhottava kateus; teeskenteleväisyys ja epärehellisyys; vihastuminen joutavista asioista ja ylenmääräinen katkeruus; vallanhimo ja halu vetää puoleensa enemmän kuin oikean osansa (kreikkalaisten pleo neksia); ylpeys, jota tyydyttää muitten alentumus, itsekkäisyys, joka ajattelee itsensä ja omat asiansa tärkeämmiksi, kuin mikään muu ja ratkaisee kaikki epäilyksen alaiset asiat omaan puoleensa, — nämät ovat siveellisiä vikoja ja muodostavat huonon ja inhottavan siveellisen luonteen: toisin äskenmainitut itsekohtaiset virheet, jotka eivät oikeastaan ole epäsiveellisyyttä eivätkä, nouskootpa mihin määrään tahansa, ole rikoksellisuutta. Ne saattavat olla jonkunlaisen narrimaisuuden tahi personallisen arvokkaisuuden ja itsensäkunnioittamisen puutteen näytteenä; mutta ne ovat ainoastaan silloin siveellisen paheksumisen alaisia, kuin niissä on velvollisuuden rikkomista muita vastaan, jonka tähden ihminen on velvollinen ottamaan käytöksestänsä vaarin. Niin sanotut velvollisuudet itseämme kohtaan eivät ole yhteiskunnan kannalta pakottavia, jolleivät asianhaarat tee niitä samalla velvollisuuksiksi muita kohtaan. Sanat "velvollisuus itseänsä kohtaan", kuin ne tarkottavat muuta kuin viisautta, tarkottavat itsensä kunnioittamista tahi itsensä kehittämistä, eikä yhdestäkään näistä ole kukaan lähimmäisillensä vastuussa, koska ei ihmiskunnalla ole mitään hyvää hänen olemastaan niille vastuussa yhdestäkään niistä. Erotus arvossapidon menettämisen, joka syystä kyllä saapi sattua ihmiselle älyn ja personallisen arvokkaisuuden puutteen johdosta, ja sen paheksumisen välillä, jota hän ansaitsee loukkaamastaan muitten oikeuksia, ei ole paljas nimellinen erotus. Se vaikuttaa suurta erilaisuutta meidän tunteissamme ja käytöksessämme häntä kohtaan, onko hän meille vastenmielinen asioissa, joissa luulemme olevamme oikeutetut tarkastamaan häntä vai semmoisissa, joissa tunnemme, ettei meillä sitä oikeutta ole. Jos hän ei meitä miellytä, saatamme lausua vastenmielisyytemme, ja pysyä erillämme niin ihmisestä kuin asiasta, joka ei meitä miellytä, mutta emme siltä saa pitää asianamme ikävystyttää hänen elämäänsä. Meidän on ajateltava, että hän jo kärsi tahi on pian kärsivä täyden rangaistuksen virheestään; jos hän tuhlauksella turmelee elämänsä, ei meidän saa silti haluta sitä yhä enemmän turmella; emme saa toivoa rangaista, vaan pikemmin koittaa lieventää hänen rangaistustansa, näyttämällä kuinka hän saattaisi välttää tahi auttaa sen pahan, kuin hänen käytöksensä uhkaa hänelle tuottaa. Olkoon hän meidän säälimme, kenties paheksumisemme, mutta ei vihamme ja kostomme esineenä; emme saa kohdella häntä yhteiskunnan vihollisena; pahinta, mihin voimme ajatella itsemme oikeutetuksi, on jättää hänet aloillensa, jollemme ryhdy häneen hyväntahtoisesti osottamalla harrastusta ja osanottoa häntä kohtaan. Se on aivan toista, jos hän on rikkonut lähimäistensä, yksityisten tahi joukkojen, suojelemiseksi välttämättömiä sääntöjä. Hänen tekojensa pahat seuraukset eivät silloin satu häneen, vaan muihin; ja yhteiskunnan täytyy, kaikkien jäsentensä suojelija kuin se on, kostaa se hänelle; täytyy rangaista häntä rankaisemisen aikomisessa ja pitää huoli siitä, että se rangaistus on kyllin kova. Toisessa tapauksessa on hän rikoksellisena meidän tuomioistuimen edessä, ja meidän on tehtävänämme ei ainoastaan olla häntä tuomitsemassa vaan myös tavalla tahi toisella olla tuomiotamme toimeenpanemassa. Toisessa tapauksessa taas ei meidän asiamme ole häntä kärsimään saattaa, paitsi mitä satunnaisesti lähtee meidän käyttämästämme samaa vapautta asioitamme järjestäessämme, kuin me suomme hänelle hänen asioissaan.
Tässä huomautettua erotusta sen osan välillä ihmisen elämää, joka vaarantaa häneen itseensä vaan, ja sen, joka vaarantaa muihin, ei monikaan tahdo myöntää. Kuinka (kysytään ehkä) saattaa osa yhteiskunnan jäsenen käytöstä olla toisille jäsenille yhdentekevää? Ei kukaan ihminen ole kerrassaan yksinäinen olento; on mahdotonta ihmisen jollakin tavoin ankarasti ja kestäväisesti vahingottaa itseään, ilman että siitä turmiota tulisi ainakin hänen läheisimmillensä, useinpa paljoa laajemmallekin. Jos hän laiminlyö omaisuutensa hoitoa, vahingottaa hän niitä, jotka siitä omaisuudesta saavat välittömän tahi välillisen elatuksensa, ja tavallisesti vähentää suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhteiskunnan yhteisiä varoja. Jos hän pilaa ruumiinsa tahi henkensä kykyjä, ei hän ainoastaan tuota pahaa kaikille niille, joitten onni jossakin määrin on hänestä riippuvainen, mutta tekee itsensä kykenemättömäksi, siihen palvelukseen, johon hän on velvollinen lähimäisilleen yleensä; kenties tulee kuormaksi heidän osanotollensa ja hyväntahtoisuudellensa, ja jos sellainen käytös olisi hyvin lukuisa, tuskin mikään muu rikos, joita tehdään, enemmän vähentäisi yhteisen hyvän määrää. Lopuksi, jollei ihminen virheillään ja hulluuksillaan suorastaan ketään vahingota, hän kuitenkin pahentaa, sanotaan ehkä, esimerkillään, ja on pakotettava ottamaan itsestänsä vaarin niiden tähden, jotka näkemästään tahi tuntemastaan hänen käytöksensä saattavat tulla turmelluiksi tahi harhaan viedyiksi.
Ja jospa, lisättäneen vielä, hänen huonon käytöksensä seuraukset pysähtyisivätkin virheelliseen tahi ajattelemattomaan individiin itseensä, tuleeko yhteiskunnan jättää omiin valtoihinsa ne, jotka selvästi ovat kykenemättömät omassa vapaudessaan elämään? Jos tunnustetaan velvollisuudeksi antaa lapsille ja alaikäisille suojelusta heitä itseänsä vastaan, eikö yhteiskunnan tule samaten antaa sitä suojelusta vanhemmillekin ihmisille, jotka ovat samaten kykenemättömiä itseänsä hallitsemaan? Jos pelaus, juoppous, ylellisyys, laiskuus ja epäsiisteys ovat yhtä suuressa määrin onnea turmelevia ja yhtä suuria esteitä edistymiselle kuin monetkin tahi useimmat laissa kielletyt teot, miksei (kysytään ehkä) lain pitäisi, sen mukaan kuin käytännöllistä ja sopivaa on, koettaa tukehuttaa niitäkin? Ja eikö ainakin yleisen mielipiteen pitäisi täytteeksi lain välttämättömään epätäydellisyyteen olla voimallisena vartijana näitä paheita vastaan ja ankarasti iskeä niihin, joiden tunnetaan niitä harjoittavan. Tässä ei ole ensinkään kysymys (sanotaan ehkä) individualisuuden kahlehtimisesta tahi uusien ja itsenäisten elämiskokeitten ehkäisemisestä. Ainoa, mitä koetetaan estää, on semmoista, että sitä on koeteltu ja tuomittu maailman alusta tähän päivään saakka, semmoista, josta kokemus on näyttänyt, ettei se ole kenelleen hyödyllistä eikä sopivaa yhdenkään ihmisen individualisuuteen. Täytyy olla joku määrä aikaa ja kokemusta, jonka perästä siveellinen tahi järjen totuus on katsottava vakauneeksi; ja on haluttu ainoastaan estää sukupolvea toisensa perästä putoamasta samaan kuiluun, jossa on ollut heidän edeltäjäinsä surma.
Minä myönnän täydellisesti, että se vahinko, jonka ihminen itsellensä tekee, saattaa kovasti koskea hänen läheisiinsä sekä heidän myötätuntoisuutensa että etujensa kautta ja, vähemmässä määrässä, yhteiskuntaan yleensä. Kuin mainitunlaatuisen käytöksen kautta ihminen tulee loukanneeksi selvää velvollisuuttansa yhtä tahi useampaa muuta kohtaan, niin se seikka ei kuulukaan itsekohtaisiin asioihin ja joutuu siveellisen paheksumisen alaiseksi, sanan oikeassa merkityksessä. Jos esim. mies juoppoutensa tahi hurjuutensa kautta tulee kykenemättömäksi maksamaan velkojansa, tahi otettuaan niskoilleen siveellisen vastuun perheestä, tulee samasta syystä kykenemättömäksi elättämään ja kasvattamaan sitä, hän on ansainnut moitetta ja on laillisesti rangaistava: mutta se tapahtuu hänen rikkomastaan velvollisuutensa perhettänsä tahi velkojiansa vastaan eikä hänen hurjuutensa tähden. Jos varat, jotka olisivat olleet niille tulevat, olisi heiltä otettu mitä järkevimmin käytettäviksi, niin siveellinen vastuu olisi ollut sama. Yrjö Barnwell murhasi setänsä saadakseen rahaa hentulleen, mutta jos hän olisi sen tehnyt päästäkseen asioimistoimiin, olisi hän samaten hirtetty. Samoin tuossa sangen usein tapahtuvassa seikassa, että mies tuottaa perheelleen surua pahoilla tavoillaan, hän on moitittava tylyydestään tahi kiittämättömyydestänsä; mutta sama on asianlaita, jos hän käyttää tapoja, jotka eivät sinään ole paheellisia, vaan tuskallisia niille, joiden kanssa hän viettää elämänsä, tahi joiden onnellisuus on personallisten siteitten kautta hänestä riippuva. Jokainen kuin laiminlyö tarpeellisen vaarinoton toisten eduista ja tunteista, ilman että joku tärkeämpi velvollisuus häntä siihen pakottaa tahi luvallinen huoli itsestänsä oikeuttaa, on tästä laiminlyönnistään siveellisesti moitittava, mutta ei syystä siihen, eikä niistä suorastaan personallisista hairauksista, jotka ovat etäämpää siihen saattaneet. Samalla tapaa on ihminen, jos hän aivan itsekohtaisen käytöksensä kautta pilaa itsensä täyttämästä jotakin varmaa velvollisuutta yleisöä kohtaan, yhteiskunnalliseen rikokseen syypää. Ei ketään pitäisi rangaista paljaasta juopumisesta, vaan sotamies tahi polisi ovat rangaistavat juovuksissa olemisesta palveluksessaan. Lyhyesti sanoen: missä on selvä vääryys tahi selvä vääryyden uhka yksityistä tahi yleisöä kohtaan, niin asia ei kuulu vapauden alaan, vaan siveellisyyden tahi lain.
Mutta puheen ollen ainoastaan satunnaisesta tahi, kuten sopii sanoa, johdannaisesta vääryydestä, jota joku tekee yhteiskunnalle käytöksellä, joka ei loukkaa mitään erityistä velvollisuutta yleisöä kohtaan, eikä aikaan saata tuntuvaa vahinkoa kenelleen erityiselle ihmiselle, paitsi hänelle itselleen, niin tämä on epäkohta sellainen, että yhteiskunta voi sitä kestää suuremman hyvän, ihmisvapauden tähden. Jos täysikasvanneita ihmisiä on rangaistava siitä, etteivät pidä kylliksi huolta itsestään, minusta olisi se pikemmin tehtävä heidän itsensä tähden, kuin muka estääkseen heitä vähentämästä kykyänsä tekemään yhteiskunnalle hyvää, johon ei yhteiskunta väitä voivansa ketään pakottaa. Mutta minä en myönny siihen, ettei yhteiskunnalla muka ole mitään keinoja saattaaksensa heikompia jäseniänsä tavalliseen järkevän käytöksen malliin, paitsi odottaminen kunnes he tekevät jotakin epäjärjellistä, jolloin heitä muka sopii rangaista siitä, laillisesti tahi siveellisesti. Yhteiskunnalla on ollut ehdoton valta heidän ylitsensä koko aikaisemman osan heidän elämäänsä: sillä on ollut koko lapsuuden ja ala-ikäisyyden aika koettaakseen silloin, voipiko se tehdä heidät mahdolliseksi järkevään käytökseen ja elämään. Nykyinen sukupolvi on tulevan sukupolven kasvatuksen ja kaikkein muitten asianhaarain valtija; tosin se ei voi tehdä nousevaa polvea täydellisen viisaaksi eikä hyväksi, sentähden, että se itse on niin surkean puuttuvainen hyvyydessä ja viisaudessa, eivätkä sen parhaat yritykset aina ole kussakin tapauksessa onnistuneimpia, mutta se kykenee täydellisesti tekemään nousevan sukupolven kokonaisuudessaan yhtä hyväksi ja vähää paremmaksikin, kuin se itse on. Jos yhteiskunta sallii suuren osan jäseniänsä kasvaa paljaiksi lapsiksi, kykenemättömiksi järkevästi punnitsemaan etäisiä vaikuttimia, saa se itse hävetä seurauksista. Varustettuna ei ainoastaan täydellä kasvatusvallalla, mutta myös sillä mahdilla, joka perinnäisen mielipiteen auktoriteetillä on mieliin, jotka ovat vähimmän kykeneviä itse arvostelemaan; kannatettuna luonnollisten rangaistusten kautta, joita ei voi estää sattumasta niihin, jotka joutuvat tuttaviensa vieroiltaviksi ja halveksittaviksi, älköön yhteiskunta vaatiko tarvitsevansa kaiken tämän ohessa valtaa antaa käskyjä ja pakottaa tottelevaisuuteen yksityisten personallisissa asioissa, joissa kaiken oikeuden ja viisauden mukaan ratkaisuvalta pitäisi olla sillä, jonka on vastattava seurauksista. Eikä ole mitään, joka enemmän on omiansa saattamaan epäluottamukseen ja turhaksi tekemään parempia vaikutuskeinoja käytökseen, kuin turvautuminen huonompiin. Jos niissä, joista on yritetty väkisten tehdä järkeviä ja kohtuullisia ihmisiä, on niineksikään sitä ainetta, josta eloisat ja itsenäiset luonteet ovat, he varmaan potkiskelevat ijestä vastaan. Ei sellainen ihminen koskaan tunnusta, että muilla on oikeus tarkastaa häntä hänen omissa asioissaan, niinkuin niillä on oikeus estää häntä väärintekemästä heille, ja vähällä tulee pidettäväksi miehuuden merkkinä hypätä sellaista anastettua valtaa silmille ja uhalla tehdä ihan sitä vastoin; niin esim. oli sen raakuuden laita, joka Kaarle II:n aikana seurasi puritanien silmitöntä siveellistä suvaitsemattomuutta. Mitä taas on sanottu välttämättömyydestä suojella ihmiskuntaa paheellisten huonosta esimerkistä muille, niin totta on, että huono esimerkki saattaa vaikuttaa turmelevaisesti, etenkin rankaisematta jäävän väärinteon esimerkki. Mutta meillä on tässä puheina käytös, jonka, tekemättä mitään vääryyttä muille, arvellaan olevan suureksi vahingoksi tekijälle itselleen: enkä minä voi käsittää, kuinka ne, jotka tätä uskovat, voivat ajatella muuta, kuin että esimerkin yleensä täytyy olla enemmin terveellinen kuin vahingollinen, koska se, jos näyttääkin väärinkäytöksen, näyttää myös tuskalliset ja alentavat seuraukset, jotka, jos käytöstä on oikeuden mukaan tuomittu, meidän täytyy olettaa aina tahi useimmin sitä sattuvan.
Mutta pätevin syy yleisön sekaumista vastaan puhtaasti personalliseen käytökseen on se, että sellainen sekautuminen todenmukaisesti tapahtuu väärällä tavalla ja väärällä paikalla. Yhteiskunnallista siveellisyyttä ja velvollisuutta muita kohtaan koskevissa seikoissa yleinen s.o. vallitsevan enemmistön mielipide, vaikka usein väärässä, on todennäköisesti vielä useammin oikeassa; sillä sellaisissa asioissa tulee ihmisten päättää ainoastaan omista eduistaan ja siitä miten joku käytöstapa, käytäntöön pantavaksi suvaittuna, heihin koskisi. Mutta saman enemmistön mielipide, lain arvoisena tyrkytettynä vähemmistölle itsekohtaisen käytöksen alalla, saattaa aivan yhtä hyvin olla väärässä kuin oikeassa, sillä näissä seikoissa yleinen mielipide merkitsee parhaintaan jonkun ihmisen ajatusta siitä, mikä toisille on hyvää tahi pahaa; ja hyvin usein se ei merkitse edes tätäkään, yleisö kuin täydellisesti välittämättä heittää niiden mielihyvän ja mukavuuden vaarinottamatta, joiden käytöstä se arvostelee, ja pitää vaan omaa mielihaluansa silmällä. On monta, jotka katsovat vääryydeksi heitä vastaan käytöstä, joka on heille vastenmielistä, ja pitävät sitä loukkauksena heidän tunteillensa; niinpä esim. erään uskonnollisen kiihkoilijan, kuin hänen syytettiin halveksivan muiden uskonnollisia tunteita, kerrotaan vastanneen heidän halveksivan hänen tunteitansa, kuin pysyvät kammoksuttavassa jumalanpalveluksessansa eli opissansa. Mutta se tunne, jolla ihminen pitää mielipiteestänsä kiinni, ei ole verrattava siihen tunteesen, jolla toinen loukkautuu tästä hänen pitämisestään, yhtä vähän kuin varkaan halu näpistää rahakukkaro on verrattava oikean omistajan haluun sitä säilyttää. Ja ihmisen maku on aivan yhden verran hänen oma asiansa, kuin hänen mielipiteensä tahi kukkaronsa. On helppo kuvailla ihanneyleisöä, joka jättää yksityisten vapauden ja valinnan kaikissa epävarmoissa seikoissa häiritsemättä ja vaatii ainoastaan heitä luopumaan käytöstavoista, jotka yleinen kokemus on hyljännyt. Mutta missä on nähty sellainen yleisö, joka täten rajoittaa tuomarinvaltaansa? tahi milloin piittaa yleisö yleisestä kokemuksesta? Sekautuessaan personalliseen käytökseen se harvoin ajattelee muuta kuin sitä hirmua, että toimitaan ja tunnetaan siitä eriäväisesti; ja tätä tuomio-ohjetta, hienosti peitettynä, esittää ihmiskunnalle yhdeksän kymmenettä osaa kaikkia siveys- ja viisausopillisia kirjailijoita uskonnon ja filosofian käskyinä. Nämät opettavat, että asia on oikea, koska se on oikea; koska me tunnemme, että se on niin. He kehottavat meitä etsimään omasta mielestämme ja sydämestämme käytöksen lakia itsellemme ja kaikille muille. Mitä yleisö parka muuta tietää kuin näitä opetuksia seurata ja tehdä omat käsitteensä hyvästä ja pahasta, jos se on niistä riittävästi yksimielinen, koko maailmalle pakollisiksi.
Tässä esiintuotu paha ei ole sanoissa vaan, ja odotetaan ehkä, että minä erikseen luettelen ne kohdat, joissa tämän ajan ja maan yleisö sopimattomasti antaa omille mieliteoilleen siveellisen lain luonteen. En kirjoita tutkimusta voimassa olevan siveellisyydentunteen hairauksista. Se on liian tärkeä aine käsiteltäväksi sulkumerkkien sisällä ja valaisuna. Mutta esimerkit ovat välttämättömiä osottamaan, että minun puolustamani periaate on vakavaa ja käytännöllistä laatua ja etten minä yrittele rakentamaan muureja kuviteltuja epäkohtia vastaan. Eikä ole vaikea näyttää lukuisilla seikoilla, että niin sanoaksemme siveellisen polisivallan ulottaminen, kunnes se anastelee ihmisen aivan kieltämättömästä laillista vapautta, on yleisimpiä ihmisellisiä mielihaluja.
Ajatellaanpa ensiksikin ihmisten vastenmielisyyttä niin joutavasta seikasta, kuin ettei heistä eriäväin uskonnollisten mielipideitten tunnustajat noudata heidän uskonnollisia menojansa, varsinkaan heidän uskonnollisia kieltäymyksiänsä. Mainitakseni oikein arkipäiväisen esimerkin, niin ei kristittyjen uskonnossa eikä jumalanpalveluksessa mikään enemmän kiihota muhamedilaisten vihaa heitä vastaan, kuin se että he syövät sikaa. Harvoja tekoja kristityt ja europalaiset niin perinpohjin ja teeskentelemättä kammovat, kuin muhamedilaiset juuri tuota näljän tyydyttämistapaa. Se on ensiksi loukkaus heidän uskontoansa vastaan; mutta tämä seikka ei mitenkään selvitä heidän inhonsa määrää eikä laatua, sillä viini on myös uskonnossa kielletty ja sen nauttimista kaikki muselmannit pitävät vääränä, vaan ei inhottavana. Heidän vieromisessansa "saastaisen eläimen" lihaa on päinvastoin se omituinen, vaistomaiselta antipatialta tuntuva luonne, jota saastaisuuden käsite, kuin se kerran oikein vaipuu tunteisiin, aina näyttää kiihottavan niissäkin, joiden omat tavat eivät suinkaan ole ylen puhtaat, ja josta tuo hindulaisissa niin voimallinen tuntemus uskonnollisesti saastaisesta on merkillisenä esimerkkinä. Oletetaanpa nyt, että kansassa, jonka enemmistö on muselmanneja, tämä enemmistö vaatisi kiellettäväksi sianlihan syömistä maan rajain sisässä. Tämä ei olisi ensinkään uutta muhamedilaisissa maissa.[11] Olisiko se yleisen mielipiteen siveellisen vallan oikeutettua käyttämistä? ja jollei, niin miksi ei? Tuo tapa on todella inhottava sellaiselle yleisölle. Vakavasti ne ihmiset siis ajattelevat Jumalan kieltäneen sen ja kauhistuvan sitä. Eikä tuota kieltoa saisi pitää uskonnollisena vainonakaan. Uskonnollinen se voi alkujaan olla, mutta ei se olisi vainoa uskonnon tähden, sillä ei kenenkään uskonto velvota syömään sianlihaa. Ainoa pätevä peruste tuomitsemaan sitä olisi, ettei yleisöllä ole mitään syytä sekautua yksityisten personallisiin mielipitoihin ja itsekohtaisiin seikkoihin.
Tullaksemme vähän likemmäksi kotimaatamme: Enimmät espanjalaiset pitävät suurena jumalattomuutena ja pahimpana loukkauksena korkeinta olentoa vastaan palvella häntä millään muulla kuin roomalaiskatolisella tavalla, eikä mikään muu julkinen palvelus ole Espanjan maissa laillinen. Kaikki Etelä-Europan kansat pitävät naineita pappeja ei ainoastaan uskonnottomina, vaan epäsiveinä, säädyttöminä, sopimattomina ja inhottavina. Mitä ajattelevat protestantit näistä täydellisen vakaista tunteista ja yrityksestä pakolla istuttaa niitä ei-katolisiin? Mutta jos ihmiset ovat oikeutetut sekaumaan toistensa vapauteen asioissa, jotka eivät vaaranna muiden etuihin, niin minkä periaatteen mukaan on mahdollista johdonmukaisesti erottaa nämät tapaukset? Tahi, kuka voi moittia ihmisiä halusta, tukehduttamaan, mitä he pitävät pahennuksena Jumalan ja ihmisten edessä? Pätevämpää syytä ei voida näyttää ehkäisemiseen mitään luuleteltua personallista epäsiveellisyyttä, kuin näiden tapojen tukehduttamiseen on niiden silmissä, jotka niitä katsovat jumalattomuudeksi, ja jollemme me mieli omistaa vainoojain logikia ja sanoa, että me saamme vainota toisia, koska olemme oikeassa, ja etteivät he saa vainota meitä, koska he ovat väärässä, täytyy meidän varoa myöntymästä periaatteesen, jonka sovittaminen meihin itseemme tuntuisi meistä törkeältä vääryydeltä.
Näitä esimerkkejä saatetaan vastustaa, vaikka ilman perusteita, koska ne muka ovat otetut meidän oloissa mahdottomista seikoista: yleinen mielipide tässä maassa ei muka luultavastikaan tahdo pakottaa kieltäytymään ruo'ista tahi sekautua ihmisten jumalanpalvelukseen ja joko naimiseen tahi naimatta olemiseen, uskonsa ja taipumuksensa mukaan. Mutta seuraava esimerkki otetaan sekaumisesta vapauteen kohdassa, jossa vaara ei suinkaan ole meillä ohitse. Missä vaan puritanit ovat olleet kyllin voimallisia, niinkuin Uudessa Englannissa ja Suuressa Britanniassa tasavallan aikana, ovat he joltisellakin menestyksellä koettaneet lopettaa kaikki julkiset ja melkein kaikki yksityiset huvitukset, erittäin soiton, tanssin, julkiset leikit tahi muut kokoukset hauskuttelemista varten ja teaterin. On vieläkin tässä maassa suuria ihmislahkoja, joiden ajatuksen mukaan siveellisyydestä ja uskonnosta nämät virkistykset ovat kirotut; ja kuin nämät ihmiset etupäässä ovat keskisäätyä, joka on valtijamahtina kuningaskunnan ollessa nykyisellä yhteiskunnallisella ja valtiollisella kannallaan, niin ei ole ensinkään mahdotonta, että tämän tunteisten ihmisten käskyvallassa jonkun kerran on oleva enemmistö parlamentissa. Kuinka tyytyy muu osa yhteiskuntaa siihen, että suvaittavat huvitukset jäljestetään ankarain kalvinilaisten ja metodistien uskonnollisten ja siveellisten käsitysten mukaan. Eivätkö he jotenkin vakaasti toivoisi näiden tunkelijaiden hurskasten yhteiskunnan jäsenten hoitavan omia asioitansa? Ja aivan samaa olisi sanottava jokaiselle hallitukselle ja jokaiselle yleisölle, jotka vaadiskelisivat, ettei kukaan ihminen saa nauttia huvia, jota he pitävät vääränä. Mutta jos taasen tuon vaatimuksen periaate myönnetään, ei voi kukaan järkevästi vastustaa sen toimeenpanemista enemmistön mielipiteen mukaan tahi muun painavan vallan mukaan, ja kaikkien ihmisten täytyy olla valmiina mukaumaan kristillisen tasavallan aatteesen, sellaisena kuin Uuden Englannin aikaisemmat asukkaat sen käsittivät, jos uskontunnustus sellainen kuin heidän koskaan onnistuisi takaisin voittamaan menetetyn alansa, niinkuin rappeutuviksi luultujen uskontojen niin usein tunnetaan tehneen.
Oletetaanpa toinen seikka, kenties luultavammin toteen käyvä kuin äsken mainittu. Selvästi on vankka taipumus nykymaailmassa demokratista yhteiskuntamuotoa kohti, kansaisten valtiolaitosten yhteydessä tahi ilman niitä. Vakuutetaan, että siinä maassa, missä tämä taipumus on täydellisimmin toteutunut, missä sekä yhteiskunta että hallitus on enin demokraatinen. Yhdysvalloissa enemmistön tunteet, jolle kaikki loistavampi ja kalliimpi elintapa, kuin minkä kanssa se voi kilpailla, on vastenmielistä, vaikuttaa juurikuin jotenkin tehokas ylellisyyslaki, ja että monessa osassa Yhdysvaltoja on todella vaikea ihmisen, jolla on tosisuuret tulot, keksiä keino niiden käyttämiseen, niin ettei joudu kansan paheksimisen alaiseksi. Vaikka sellaiset tiedot kuin nämät epäilemättä ovat suuresti liioteltuja olevien olojen kuvaajiksi, niin niiden esittämä asiainlaita ei ole ainoastaan ymmärrettävä ja mahdollinen, mutta todennäköinen seuraus demokratisista ajatuksista yhteydessä sen käsityksen kanssa, että yleisöllä on kielto-oikeus sitä tapaa vastaan, jolla yksityiset kuluttavat varojansa. Meidän on vaan enää oletettava, sosialististen mielipidetten jommoinenkin leviäminen, niin käy enemmistön silmissä häpeälliseksi omistaa varoja muuta kuin joku vähäinen määrä, tahi saada tuloja, joita ei ole kätten työllä ansaittu. Periaatteeltaan tämänkaltaiset mielipiteet ovat jo laajalti vallalla käsityöläisluokassa ja painavat raskaasti niitä, joihin varsinkin tämän luokan mielipide sattuu, nimittäin sen omia jäseniä. Tunnettua on, että huonot työmiehet, jotka ovat enemmistönä monen teollisuuden haaran työväessä, ovat jyrkästi sitä mielipidettä, että huonojen työmiesten pitäisi saada sama palkka kuin hyvätkin ja ettei kenenkään pitäisi sallittaman kappaletyöllä tahi muuten suuremman taitonsa ja uutteruutensa avulla ansaita enempää kuin muut ilman sitä. Ja he pitävät siveellistä vahtia, joka joskus käy ruumiilliseksikin, pelottaakseen taitavia työmiehiä vastaanottamasta ja työnteettäjiä antamasta suurempaa palkkaa hyödyttävämmästä palveluksesta. Jos yleisöllä on tuomiovalta yksityisissä asioissa, niin en käsitä, että nämät ihmiset ovat väärässä, tahi että kenenkään yksityisen erityistä yleisöä voidaan moittia anastamastaan itselleen saman vallan jäsentensä individualisen käytöksen yli, kuin koko yleisö anastaa koko kansan jäsenten yli.
Mutta älkäämme viipykö oletetuissa tapauksissa. Todellisuudessa tehdään juuri meidän päivinämme suuria anastuksia yksityiselämän vapauden alalla, vielä suurempia on uhkaamassa jommoisillakin menestyksen enteillä, ja tuumia harkitaan, jotka vaativat rajatonta valtaa yleisölle ei ainoastaan lain kautta kieltää, mitä se ajattelee vääräksi, mutta päästäkseen sen kimppuun, mitä se vääräksi ajattelee, kieltää joukon semmoisiakin asioita, joiden se myöntää olevan vahingottomia.
Liiallisuutta muka estääkseen ovat erään englantilaisen siirtomaan ja melkein puolen Yhdysvaltain asukkaat lailla kieltäneet mitenkään käyttämästä käyneitä juomia paitsi lääkkeellisiin tarkotuksiin: sillä niiden myymisen kielto on itse asiassa, niinkuin sillä on tarkotettukin, niiden käyttämisen kielto. Ja vaikka tämä laki epäkäytöllisyytensä vuoksi on peruutettu monessa valtiossa, jossa se ensin hyväksyttiin, siinäkin, josta se on saanut nimensä, alku on kuitenkin tehty, ja sitä ovat erinomaisella pontevuudella pitkittäneet monet tunnustetut filantropit, keräämisen puolustajia samallaiselle laille tässä maassa. Yhdistys eli "allianssi", niinkuin se itseänsä sanoo, joka on tätä varten perustettu, on tullut johonkin huutoon julkaisemalla kirjeenvaihdon sen sihteerin ja erään välillä niitä harvoja Englannin julkisia miehiä, jotka pitävät, että valtiomiehen mielipiteiden tulee nojautua periaatteisiin. Lordi Stanleyn osalla tässä kirjevaihdossa on laskettu vahvistettavan hänestä jo olevia toiveita niissä, jotka tuntevat kuinka harvinaisia sellaiset ominaisuudet, kuin on ilmestynyt muutamissa hänen julkisissa esiintymisissään, onnettomuudeksi ovat niissä, jotka ottavat osaa valtiolliseen elämään. Allianssin äänenkannattaja, jota "kovasti surettaisi hyväksyminen sellaisen periaatteen, mitä voitaisiin vääntää ulkokultaisuuden ja vainon oikeuttamiseksi", ottaa näyttääkseen sen "leveän ja ylipääsemättömän muurin", joka erottaa sellaiset periaatteet yhdistyksen periaatteista. "Kaikki ajatusta, mielipidettä ja omaatuntoa koskevat seikat tuntuvat minusta olevan, hän sanoo, lainsäädännön piirin, ulkopuolella; kaikki yhteiskunnallista tekoa, tapaa ja välejä vaarantavat asiat, jotka ovat ainoastaan sen rajattoman vallan alaisia, joka on valtiolla itsellään eikä individillä, olevan sen sisäpuolella". Ei ole ensinkään mainittu kolmatta luokkaa, eroavaa näistä kummastakin, tekoja ja tapoja näet, jotka eivät ole yhteiskunnallisia vaan individualisia, vaikka juuri tähän luokkaan varmaan käyneitten juomain juomisteko kuuluu. Käyneitten juomain myyminen tosin on kaupantekoa ja kauppa on yhteiskunnallinen teko. Vaan valittamamme loukkaus ei tapahdu myyjän vapautta vastaan, vaan ostajan ja kuluttajan; sillä valtio saa aivan yhtä hyvin kieltää häntä juomasta viinaa, kuin tahallaan tehdä hänelle mahdottomaksi saada sitä. Mutta sihteeri sanoo: "minä vaadin, kansalaisena, oikeutta säätää lakia, milloin vaan minun yhteiskunnallisia oikeuksiani tallataan toisten yhteiskunnallisten tekojen kautta". Ja sitten määrittelemään näitä "yhteiskunnallisia oikeuksia". Jos mikään polkee minun yhteiskunnallisia oikeuksiani, varmaan väkeväin juomain kauppa sitä tekee. Se hävittää minun oikeutetun turvallisuuteni, yhä vaan luomalla ja ärsyttämällä yhteiskunnallista epäjärjestystä. Se polkee minun oikeuttani tasa-arvoon, hyötyen kurjuuden luomisesta, jota minä verotetaan auttamaan. Se estää minun oikeuteni vapaasen siveelliseen ja henkiseen kehitykseen, ympäröimällä tieni vaaroilla ja heikontamalla sekä turmelemalla yhteiskuntaa, jolta minulla on oikeus vaatia molemminpuolista apua ja kannatusta. Tämä oppi "yhteiskunnallisista oikeuksista", jonka vertaista ei luultavasti koskaan ennen ole selviin sanoihin puettu, on siis lyhyesti: kunkin individin ehdottomana oikeutena on vaatia, että kukin muu elää kaikin puolin niin, kuin hänen tulisi; joka tästä vähänkään horjahtaa, loukkaa minun yhteiskunnallista oikeuttani ja oikeuttaa minut lainsäädännöltä vaatimaan epäkohdan poistamista. Niin kummallinen periaate on paljoa vaarallisempi, kuin mikään erityinen sekauminen vapauteen: ei ole mitään vapauden loukkausta, jota se ei oikeuttaisi. Se ei tunnusta ensinkään mitään oikeutta vapauteen, paitsi ehkä jos pitää mielipiteensä salassa, niitä koskaan ilmaisematta; sillä samalla kuin ajatus, jota minä katson vahingolliseksi, livahtaa jonkun huulilta, se polkee kaikkia "yhteiskunnallisia oikeuksia", kuin "allianssi" on minulle taannut. Tämä oppi etuuttaa kaikki ihmiset kaikkien muiden siveellisestä, henkisestä ja vielä ruumiillisestakin täydellisyydestä, joka on kunkin vaatijan määrättävänä oman ohjeensa mukaan.
Toinen tärkeä esimerkki laittomasta sekaumisesta yksityisen oikeutettuun vapauteen, eikä ainoastaan uhkaavasta vaarasta, vaan jo kauvan loistavalla menestyksellä toimeenpannusta, on laki pyhäpäivän viettämisestä. Epäilemättä luopuminen yhtenä viikon päivänä, sen mukaan kuin elintarpeet sen sallivat, tavallisista jokapäiväisistä askareista, vaikkei siihen uskonto velvota muita kuin juutalaisia, on erittäin hyvä tapa. Ja jollei tätä tapaa voi noudattaa ilman työväestön yhteistä suostumusta siihen, niin, kuin joku työnteollaan pakottaisi toisiakin työhön, on ehkä luvallista ja oikein, että laki takaa jokaiselle vapauden noudattaa sitä muista huolimatta, keskeyttämällä teollisuuden suuremmat työt erityisenä viikon päivänä. Mutta tämä oikeutus, perustuva toisten suoraan etuun siitä, että kaikki sitä tapaa noudattavat, ei uletu niihin omavalitsemiin puuhiin, joissa joku ihminen näkee sopivaksi kuluttaa joutoaikansa, eikä se vähimmässäkään määrässä koske huvitusten ehkäisemiseen lain kautta. Tosin on yhden huvitus toisen päivätyötä, mutta monen nautinto, puhumattakaan hyödyllisestä virkistyksestä, kannattaa kyllä jonkun ihmisen työnteon, kuin vaan ammatti on vapaasti valittu ja siitä vapaasti pääsee. Työväki on aivan oikeassa tuumiessaan, että jos kaikki tekisivät työtä sunnuntaina, annettaisiin seitsemän päivän työ kuuden, päivän palkasta: mutta kuin suurin osa töitä on seisautettu, se pieni määrä, jonka toisten nautintoa varten vielä täytyy työtä tehdä, saapi samassa määrässä palkan lisää, eikä heidän ole pakko niihin töihin antautua, jos pitävät joutilaisuutta sivutuloja parempana. Jos muuta apukeinoa siihen halutaan, niin sopiihan tavaksi ottaa joutopäivän pidon jonakin muuna viikon päivänä juuri näitä ihmisluokkia varten. Ainoa peruste siis, jolla pyhäpäivän huvitusten ehkäisemistä voi puolustaa, täytyy siis olla, että ne ovat uskonnollisesti väärät: lainsäädännön vaikutin, jota ei koskaan voi kyllin vakavasti vastustaa. "Deorum injuriae Diis curae" (Loukkaamiset jumalia jumalien huoleksi). On vaan näytettävänä, että yhteiskunta tahi joku sen virkamies on ylhäältä saanut toimekseen kostaa luultuja loukkauksia Kaikkivaltiasta vastaan, joissa loukkauksissa ei samalla ole vääryyttä lähimäisiämme vastaan. Käsitys, että yhden ihmisen velvollisuutena on toisen uskonnollisuuden valvominen, oli pohjana kaikkiin uskonnollisiin vainoihin, ja, jos se myönnettäisiin, oikeuttaisi ne täydellisesti. Vaikkei se tunne, joka puhkee yhä uudistettuihin yrityksiin seisauttaa rautatieliike sunnuntaisin, vastustaa museitten avaamista j.m.s., ole niin julma kuin muinaisten vainoojain, niin mielenlaatu, joka siinä ilmaistaan, on pohjaltaan aivan sama. Se on päätös, ettei sallita muitten tehdä, mitä heidän uskontonsa myöntää, koskei vainoojan uskonto sitä myönnä. Se on usko, ettei Jumala ainoastaan kauhistu harhauskoisen tekoa, vaan lukee meille rikokseksi, jos me jätämme harhauskoisen ahdistamatta.
En malta olla näihin esimerkkeihin lisäämättä, kuinka vähän yleensä välitetään ihmisvapaudesta, kuinka ilmeistä vainon kieltä kuohuu tämän maan sanomalehdistö, milloin se vaan mormonisuuden kummallisen liikkeen puheeksi ottaa. Paljon olisi sanottavaa tuosta odottamattomasta ja opettavaisesta seikasta, että uskoteltua uutta ilmestystä ja siihen perustettua uskontoa, käteen tuntuvan petoksen tuotetta, jonka perustajassakaan ei ollut erinomaisten ominaisuuksien tenhovoimaa, ovat sadat tuhannet uskoneet ja että se on tehty yhteiskunnan perustukseksi sanomalehtien, rautateitten ja sähkölangan aikakaudella. Meitä liikuttaa tässä vaan se, että tällä uskonnolla, niinkuin muilla ja paremmilla uskonnoilla, on marttyrinsä, että sen profeta ja perustaja tuli opetuksensa tähden roistoväen raadeltavaksi, että muut sen tunnustajat menettivät henkensä saman laittoman väkivallan kautta, että heidät pakolla karkotettiin joukossa siitä maasta, jossa he ensiksi esiintyivät, että vielä nytkin, kuin heidät on ajettu autioon olopaikkaan erämaan keskeen, moni tässä maassa peittelemättä julistaa, että olisi oikein (vaikka se on hankalaa) lähettää retkikunta heitä vastaan ja väkivallalla pakottaa heidät mukautumaan muitten ihmisten ajatuksiin. Se kappale mormonisessa tunnustuksessa, joka pääasiallisesti synnyttää sitä vastenmielisyyttä, mikä täten puhkoo uskonnollisen suvaitsevaisuuden tavalliset laidat, on moniavioisuuden pyhitys, joka, vaikka sallittu muhamedilaisille, hindulaisille ja kiinalaisille, näyttää kiihdyttävän sammumatonta vihaa, kuin sitä harjoittavat englanninkieltä puhuvat ja kristillisyyteen kuuluviksi tunnustautuvat ihmiset. Ei kukaan syvemmältä paheksu tätä mormonista laitosta kuin minä, sekä muista syistä, että siitäkin, ettei se likimainkaan ole vapauden aatteen mukaista, vaan on sen aatteen suoraa polkemista, koska se vain juottaa kokoon toisen yhteiskuntapuoliskon kahleita ja vapauttaa toisen keskinäisistä velvollisuuksistaan sitä kohtaan. Mutta on muistettava tämän välin olevan yhtä vapaaehtoisen siinä olevien vaimojen puolelta, joiden tässä saa arvata kärsivän, kuin missään muussa avioliitossa; ja kuinka oudolta tämä seikka näyttäneekin, on siihen selitys maailman yhteisissä käsityksissä ja tavoissa, jotka opettavat vaimon ajattelevan aviota välttämättömäksi ja saattavat ymmärrettäväksi sen, että moni vaimo mielemmin olisi yksi useita emäntiä, kuin ei ollenkaan emäntä. Muita maita ei vaadita tunnustamaan sellaisia avioliittoja eikä mormonisten mielipidetten hyväksi vapauttamaan osaa asukkaitaan heidän omasta laistaan. Mutta kuin erioppiset ovat väistyneet muitten vihamielisiä ajatuksia paljon enemmän kuin heiltä oikeudella voitiin vaatia, kuin he ovat jättäneet maat, joissa ei voitu hyväksyä heidän oppiansa, ja asettuneet syrjäiseen maanääreen, jonka he ensimäisinä ovat tehneet ihmisten asuttavaksi, on vaikea saada päähänsä, minkä muun kuin tyrannian aatteen mukaan heitä voidaan estää elämästä siellä lakinensa, kuin vaan eivät hyökkäile muiden kansain kimppuun ja kuin suovat täyden lähtövapauden niille, joita heidän menonsa ei tyydytä. Eräs uusi kirjailija, muutamissa suhteissa hyvinkin ansiokas, ehdottaa, hänen omia sanojansa käyttääksemme, ei ristiretkeä vaan sivistämisretkeä tätä moniavioisuuden yhteiskuntaa vastaan, lopettaakseen tuon hänen mielestään taantumisaskeleen sivistyksessä. Taantumiselta se tosin tuntuu minustakin, mutta minä en ymmärrä, että toisella yhteiskunnalla olisi oikeus pakottaa toista sivistymään. Niin kauvan kuin ne, jotka noista huonoista laista saavat kärsiä, eivät pyydä muilta yhteiskunnilta apua, en voi myöntää, että kerrassaan syrjäisten tulisi astua väliin vaatimaan lakkautettavaksi asiaintilaa, johon kaikki, joihin se suoraan koskee, ovat tyytyväiset, siitä syystä että se muka on kauhistus monen tuhannen penikulman päässä oleville ihmisille, joilla ei siihen ole mitään osaa eikä siinä tekemistä. Lähettäkööt, jos tahtovat, lähetyssaarnaajia saarnaamaan sitä vastaan, ja vastustelkoot oikeilla keinoilla (jommoinen ei opettajien vaijistaminen ole) sellaisen opin edistystä heidän omassa kansassaan. Onhan sivistys saanut raakuudesta voiton, kuin maailma oli raakuuden vallassa; onpa siis liikaa tunnustaa pelkäilevänsä, että raakuus juuri oikein kukistuttuansa uudestaan virkoaisi ja tekisi sivistyksen tyhjäksi. Sivistys, joka täten voi sortua voitetun vihollisensa edessä, on varmaan sitä ennen niin turmeltunut, etteivät sen varsinaiset saarnaajat ja opettajat eikä kukaan kykene eikä ota vaivakseen nousta sitä puolustamaan. Jos näin on asian laita, niin sitä parempi, kuta pikemmin semmoinen sivistys saa lähdön. Se voi ainoastaan jatkua huonosta huonompaan, kunnes häviää ja uudistuu (niinkuin länsiroomalainen keisarikunta) tarmokkaitten barbarien kautta.