ULOSOTTAJA KUUSIRANNAN KYLÄSSÄ
Kuusirannau kylään ei nimismiehellä ollut sattunut asioita moneen vuosikymmeneen. Se oli merkillinen kylä muutenkin. Sinne ei päässyt uudenaikaisia "virtauksia" livahtamaan mistään päin. Eivät ottaneet kuusirantalaiset osaa mihinkään yhteispyrintöön, eivät tilanneet niitto- tai muitakaan koneita, eivät vieneet lehmiänsä karjanäyttelyihin, ja agronoomeille olivat epäkohteliaita. He elivät omaa vanhoillista elämäänsä, maksoivat kaikki ulostekonsa kiitettävällä tavalla, ja kaikin puolin koettivat elää "laillisesti". Ei nähty heitä käräjillä koskaan, mutta useasti heistä sanottiin, että olivat rikkaita.
Kerran olivat kirkonkyläläiset oikein miehissä, konsulentti etunenässä, menneet pitämään esitelmää, kehoittamalla kehoittaen heitä ostamaan separaattorin ja perustamaan meijerin. Mutta kuuroille korville puhuivat. Eivät luopuneet entisistä tavoistaan, olivat vain ilmoittaneet, etteivät he tahdokaan rikastua… että he tyytyvät entiseen viiliinsä. Ja toivoneet, että saisivat olla rauhassa… Eiväthän hekään tietensä ketään käyneet häiritsemässä… Ja niin saivat herrat poistua saamatta mitään toimeen.
Usein, kun me Lauri lautamiehen kanssa kuljimme pitäjällä ulosottoasioilla, kertoi hän kuusirantalaisista. Heistä oli monta naurettavaa juttua sepitetty, heidän saituruuteen asti menevästä säästäväisyydestään, heidän niukasta ravinnostaan ja kaikkein enimmin heidän tietämättömyydestään. Sillä yhtään ainoata sanomalehteä ei tullut koko kylään…
Mutta kun kirkonkylän isännille tuli kova rahapula, niin ei ollut muuta turvaa kuin lähteä lainaamaan kuusirantalaisilta. Sillä siinä kylässä oli aina rahaa, jyviä, heiniä ja kaikkia elämän tarpeita. Ei ollut montakaan isäntää kirkonkylässä, joka ei olisi ollut velassa kuusirantalaisille.
"Millä ja miten he ovat niin hyviin varoihin päässeet?" tiedustelin kerran Laurilta.
"He elävät niin perin säästävästi. Ei monta penniä saa heiltä porvari. Heillä on — poikkeuksetta joka talolla — erinomaisen hyvät luonnonniityt, ja heidän karjansa on vallan kaunista. Pellot ovat hyvässä kunnossa, ja kun kylä on etelään viettävällä vaaran rinteellä, tapaa hallakin harvoin. Joka talossa on viljaa aitan laareissa moneksi vuodeksi."
"Sinnepä sopisi ulosottomiehen mennä…"
"Vanhan vallesmannin, joka tässä piirissä oli neljättäkymmentä vuotta, ei ollut sinä aikana kertaakaan tarvinnut käydä kylässä. Kerran kuuluu huvikseen käyneen, ja vieraana oli pidetty. He pitävät siksi tarkoin huolta asioistaan, ettei sinne ulosottomies leikin pääse."
Niin kertoi Lauri.
Mutta eräänä kesänä, kun maanmittarilaskut päätöksineen saapuivat nimismiehen perittäviksi, huomasin minä, että Kuusirannan kylän kaikilta taloilta oli vaadittu, rajanaapureina ollen, maanmittaripalkkiota kultakin manttaalinsa mukaan. Perin pieniä olivat summat: miltä markka, miltä ei sitäkään.
Kuulutettuna maksupäivänä ei kuitenkaan saapunut yhtään kuusirantalaista suorituksille. Sieltä ei ollut kukaan käynyt kirkossa moneen viikkoon.
"No nyt jumal'auta päästäänkin, Lauri, Kuusirannalle", sanoin minä
Laurille eräänä aamuna.
"Niinkös? Mikä asiana? Jopa oli mainiota! Lähdemme heti, etteivät ehtisi tulla maksamaan", iloitsi Lauri ja niin hyvillään, että hyppeli. Pian me olimmekin taipaleella. Kuusirannan kylä on syrjässä maantiestä ja sivulla valtaväylän varrelta. Se on suuren vaaran takana, ison, kalarikkaan Kuusijärven rannalla. Tie sinne erkanee valtatiestä Nippikallion luona ja soita kierrellen ja vaaroja vältellen johtaa sieviä maita pitkin kylään.
"Nyt ne pelästyvät, etteivät saata öitänsä nukkua. Niitä pitää oikein nylkeä; he ovat itse hävittömiä koronkiskureita, ja monta heistä sanotaan varkaiksikin", kehoitteli Lauri. "Joutavatpa kulumme maksamaan", tuumasin. Mutta Lauri oli niin peräti hyvillään, että hytkyi. "Kerran minunkin täytyi turvautua tänne Kuusirannalle. Lainasin täältä — siltä rikkaalta Aaron Jussilta — kolmesataa markkaa. Annoin velkakirjan. Kahden viikon päästä sain rahat kokoon ja maksoin takaisin, ja tämä juutas peri siltäkin ajalta täyden koron… Siitä minulla on jäänyt niin hirmuisen paha sydän sitä miestä kohtaan, että…"
Olimme jo saapuneet lähelle kylää, sillä puiden lomitse vilahteli järven sileä pinta, ja ennenkun arvasikaan oli siinä kyläkin edessä.
Useimmat talot olivat maalaamattomia, mutta muuten siistiä. Pellot olivat sievissä saroissa, kivet raunioihin asetettuina. Kaikista merkeistä päättäen olivat kuusirantalaiset ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Kylässä oli yhteensä kahdeksan verotaloa. Mökkejä ja torppareita oli sitäpaitsi melko määrä kylän laidassa mäen päällä.
"Hyvät täällä pellot ovat… paljoa paremmat kuin kirkonkylässä", sanoin Laurille.
"Hyvät näyttävät olevan. Tässä on oivaa peltomaata, ja sitten joka talon pellot viettävät etelään, niin onko kumma…" tuumaili Lauri.
"Mutta näethän, että pellonojatkin ovat kiitettävässä kunnossa…"
"Näkyvät olevan…"
"Ja että joka talossa on kesätunkioitakin."
Siihen ei Lauri enää vastannut mitään. Hänestä kai tuntui vastenmieliseltä kuulla kiitettävän kuusirantalaisia.
Kylään tullessa ensimäisen talon nimi on Kuusela, ja kuuluikin olevan kylän vanhin talo. Siihen ajoimme pihalle.
Useimmat kylän isännistä minä tunsin, vaikka oli niin sattunut, etten ennen ollut kylässä käynyt.
Hyppäsin kärryistä kartanolle, virkalaukkuni riippuen hihnasta olan yli kupeellani.
Samassa tulla tupsahti isäntä melkein puoli juoksua pirtistä ja tervehtimättä ja pitämättä minkäänlaista "johdantoa" alkoi kummastella:
"Mikä maailmanen on pannut varavallesmannin liikkeelle meidän kylään? Ja lautamies muassa! Eipä pitäisi minun puumerkkiäni olla kenenkään arkun loovassa…"
Hän oli aivan kalpea ja niin säikäyksissään, että puhuessa ääni vapisi ja kädet tutisivat…
"No eikö täällä vieraisilla saa käydä… teitäkin katsomassa, että kuinka te täällä hyvin voitte", ilvehti Lauri.
"Vieraisilla! Ette te sitä varten ole liikkeellä… kyllä teillä on joku muu piru mielessä… Eipä tähän kylään ole 'haaralakkisilla' ollut asiaa…" [Haaralakkisiksi nimitti kansa ennen vallesmanneja, ainakin Pohjan perillä.]
Ja isäntä vapisi yhä enemmän. Pirtistä ja vainiolta kokoontui ympärillemme koko talon väki ja naapuristakin lapsia, kaikki katsellen ja kummastellen suut selällään, mistä oli kysymys.
"Kyllä se nyt taisi tulla asia tähänkin kylään", ilkkui Lauri, sillä häntä huvitti Kuuselan isännän mielenliikutus.
Kauhistuksissaan loi isäntä Lauriin nöyrän ja rukoilevan katseen.
"Eivät nämä, hyvä isäntä, ole isoja asioita. Markan toista asioita", lohdutin minä.
Ja kun minä sitten juurta jaksain selitin, mistä oli kysymys, ei hän ensi eikä vielä toisellakaan kerralla päässyt käsitykseen. Viho viimein hän älysi ja mainoi:
"No en minä ole kuullut… en minä ole kuullut… Markan toista asia… Mutta vallesmannin vaivat sitten… hyvä isä kuitenkin, kun en ole tiennyt…"
Epätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän kysyi:
"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi…?"
"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi."
Hän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa, jalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:
"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin… Olipa pakana vie…"
Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei vierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.
"Jo tämä oli kummaa… jo tämä oli kummaa… vai joka taloon. Mitähän ne muut sanovat?" mainoi hän yhä.
Ja hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen pikku lompakon ja porisi:
"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä sentään… paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa… Kyllä minä luulen, että täältä löytyy…"
Lompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.
Kun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä penniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:
"Eipä tässä näy olevan pienempää…"
"No on kai teillä pienempääkin…"
Hän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että mekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on… Ja taskustaan hän sitten maksoi ja arveli:
"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei isävainajankaan aikana…"
Mutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että joka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen isäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan näköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso lompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.
"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?" kysyi Aaron Jussi.
"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta", vastasi hänelle Lauri minun puolestani.
Tämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä kyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein riitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.
Mutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa, kirjoitin jokaiselle eri kuitin.
Ja koko ajan kun kirjoitin, päivittelivät he sitä, että kun eivät olleet tienneet… Varpulan ukko, joka oli kylän vanhin isäntä, muisteli olevan kuusikymmentä vuotta aikaa siitä kun vallesmannilla oli ollut tähän kylään asiaa.
"Opiksi tämä oli meille kaikille. Mutta kuka sen arvaa että maanmittarillekin… olisihan tuo maksettu, jos olisi tietty", puheli Laukkalan isäntä.
"Tästä asiasta on kirkossa kuulutettu ja vissiksi päiviksi määrätty vallesmannille maksamaan. Miksette käy kirkossa? Oma asianne", vastaili heille Lauri.
"Eihän sitä jaksa joka sunnuntai kirkossakaan käydä."
"Oma asianne! Ei tässä kylässä muuta vahinkoa tapahdukaan", rähisi
Lauri yhä.
Kun sitten Laurin kanssa ajelimme kotia päin, virkkoi hän ikäänkuin puoleksi moittien:
"Mahdoit oikein nylkeä niitä lurjuksia…! Paljonko otit vaivoistasi kultakin?"
"Neljä markkaa…"
"Neljä! Lempo, jos minä olisin ollut, niin neljäkymmentä olisin ottanut… Sinä olet kumma mies… Tämmöistä tilaisuutta ei koskaan enää satu."
"Kyllä minäkin niin luulen."
"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!" Lauri oli kovin tyytymätön, etten ollut "nylkenyt".
Mutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.
VANHA TARINA
Syyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin parhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle melkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.
Hän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli erinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta silti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat. Koko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli kärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.
Käskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni samat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän oli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja joskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.
"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö… Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa näkyivät tasaiset, valkeat hampaat.
Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta "mokka"-kuppia juonut, poronjuustoa nisuna.
"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä nähnyt", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä tyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä hyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.
"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen ollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän kylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa…"
Hänen näytti olevan vaikea jatkaa, ja kun katsoin häntä suoraan silmiin, punastui hän korviin asti. Erittäin hyvin ja siististi oli hän puettu, kuten yleensä peräpohjolaiset, ja sinisen harmaa huivi sopi hänen kasvojensa väriin.
"Vai Isossa-Anttilassa. Se taitaa olla rikas talo?"
"Kyllä niin sanotaan… ja toista rikastuvat. Kirkkoväärti sanoi tuonnottain, että Anttilan ukko oli epäilemättä rikkain mies koko seurakunnassa."
"Saattaapa niin olla… olen minäkin samaa kuullut…"
Hetken me olimme äänettöminä kumpainenkin.
Vihdoin sanoi hän melkein kuiskaamalla ja punastui taas kovasti:
"Minä tahtoisin kahden kesken puhutella vallesmannia."
Suljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän tuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo tyttö!
"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt", aloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.
"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja kertokaa, kuinka teille on käynyt", koetin sanoa hänelle ystävällisesti ja aloin aavistaa asiaa.
Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:
"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa, mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"
"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän on ristimänimenne?"
"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen, alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas… Tuli sitten kesä, ja kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se silloin oli oikeaa hänenkin puoleltaan… Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole Arvolta sanaa saanut… Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin vanhemmilleni kaikki… Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani…" Hän alkoi taas itkeä.
"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä", koetin häntä lohduttaa.
"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', — sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen pyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he eivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin hirveän vihanen ja kiivas — niinkuin vallesmanni tietää, — ettei hän uskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää lähteä varavallesmannin puheille… ja pyytää häntä. 'Köyhien ja sorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä nyt olen lähtenyt vallesmannin puheille."
Hän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista ihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti sääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut kyyneltyminen kaukana minustakaan.
"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin vimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen, jos Jumala terveyttä antaa."
"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan… Voisittehan mennä vieläkin naimisiin!"
"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle monet kerrat — hän ei päästänyt puheilleen — kuinka asiani ovat ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän ole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!"
"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko lurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi tulisi."
Hän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen täyttyvän kyynelistä.
… Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta — tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta — — synkkä, sydämetön tositarina…
Kun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena, alkoi Sofia puhua:
"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat kumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo heidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta heti lähtivät, kun Arvo haastettiin."
"Eikö ole muita todistajia, — huonompiakaan?"
"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki
Suopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä
Anttilassa, ja he kyllä tietävät."
"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus… eikö niin?"
Taas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:
"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen minulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien perässä se on…"
"Katsos konnaa, minkä teki!"
Taas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia kysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut Arvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka voi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin julmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka omatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt tunkeutumaan…
Puhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin ottaa sen ajaakseni.
"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?" kysyi hän ja näytti olevan kovasti hyvillään.
"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa."
"Minä sitten maksan teille… Vielä minulle johtuu mieleen, että olen kuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä Oskari Härmä mitään, — hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi puolelleen…"
"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan."
"Huihai!… Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa", tiesi Sofia.
Kun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen päässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja vakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.
Hän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme silmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään. Ne olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin puuvilla.
"Minä sitten käyn viikon päästä täällä kuulemassa… Hyvästi vain, ja monta tuhatta kiitosta jo etukäteen", toivotti hän.
"Hyvästi, hyvästi! Sofia on vain hyvässä uskossa, kyllä me asianne kanssa tulemme toimeen."
Hän läksi. Akkunasta katsoin hänen jälkeensä. Hän käveli reimasti ja keveästi, ja sorea vartalo notkahteli kävellessä niin miellyttävästi…
Ylen apea oli mieleni.
* * * * *
Vasta viimeisenä istuntopäivänä oli Sofian ja Arvon asia oikeuden tutkittavana. Kumpikin Sofian todistajista, renkimiehet Heikki Suopanki ja Oskari Härmä, olivat saapuneet käräjille.
Arvo Anttila oli hankkinut lakimiehen asiaansa ajamaan. Arvoa itseään ei käräjäpaikalla näkynyt. Käräjäyleisö oli kovin uteliaana tietämään, miten asiassa alkaa käydä, sillä yleisenä luulona tuntui olevan, että Arvo oli parhaat todistajat toimittanut Amerikkaan. Mikä oli Arvon puolesta, ja mikä taas kiivaasti puolusti Sofiaa. Koko käräjätuvan porstua oli yhtenä ainoana äänenä.
Kaiken lainopillisen kykynsä koetti Arvon asiamies panna liikkeelle, sotkeakseen vierastenmiesten todistukset. Mutta pojat eivät sekaantuneetkaan puheissaan ja olivat yhtä hyviä kumpainenkin, varmoja siitä mitä olivat kuulleet ja nähneet. He tiesivätkin paljo enemmän kuin Sofia oli luullutkaan, ja asia tuli aivan selvästi toteennäytetyksi. Arvo määrättiin ensi käräjiin tuotavaksi.
"Lähti eläke lapselle kuin hyllyltä. Emme me rupea muutaman markkakymmenen takia väärin vannomaan", sanoivat pojat, kun oikeudesta tulimme.
"Niin, ja köyhä se on Sofia yksin ruokkimaan lastansa, yhdessä tehty, yhdessä elätetään", arveli herrastuomari.
"Oikeaa jälkeä se meni. Ei se auta aina rikkaan raha. On se köyhälläkin kunniansa", kuului arvosteluja.
Muutamia viikkoja oli kulunut käräjistä. Satuin asioilleni Perälän kylään, ja kun juuri olimme Ison-Anttilan kohdalla, sanoi kyytimieheni:
"Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan."
"Vai niin. Minkä nimellinen poika se oli?"
"Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."
Sofia raukka!
Monta vuotta on jo kulunut Arvon Amerikkaan-menosta, eikä ole onnistunut Sofia saamaan tietoonsa osoitettakaan. Niin tarkoin on se kyläläisiltä salassa pidetty.
Usein olen käynyt jälkeen päin Sammalvaarassa. Sofian poika on jo juokseva veitikka. Ja Sofia melkein vielä komeampi kuin koskaan ennen.
Mutta vieläkin uskoo hän Arvon kohtaavansa, eikä häneltä sitä uskoa kukaan saa riistetyksi.
Tulevaisuuteen ei kuitenkaan kukaan näe.
AJANGIN MIES
Eräänä koleana lokakuun päivänä istuin kirjoituspöytäni ääressä sepittämässä poliisitutkinto-pöytäkirjaa, kun näin pihalle tulla tallustelevan vanhan, köyryhartiaisen miehen. Hän seisahtui keskelle pihaa ja näytti miettivän, mihin päin lähtisi. En muistanut miestä ennen nähneeni, mutta puvusta ja muista merkeistä tunsin hänet kotopitäjän järvikyläläiseksi. Vihdoin hän teki päätöksensä ja astui huoneeseeni.
Outo mies, en muista koskaan nähneeni.
Mutta vieras astui pöydän luo, ojensi kauhean leveän ja likaisen kämmenensä ja toivottaen hyvää päivää tervehteli:
"Terveisiä sieltä meidänkin paikoilta."
Koetin muistella miehen nimeä, mutta en saanut mieleeni. Hänen kasvonsa olivat hyväntahtoiset ja harmaat silmänsä kuin aina hymyssä. Hiukset olivat takkuiset, ja puvusta tuoksahti vereksen kalan lemu.
"Ei se taida vallesmanni muistaakaan! Vaan kyllä minä olen nähnyt montakin kertaa… Minä olen sieltä Ajangin järven rannalta… sanotaan Ajangin mieheksi. Vissiin olette kuullut puhuttavan?" esitteli hän, kun katsoin kysyvästi häneen.
Olinpa tietenkin kuullut puhuttavan paljonkin.
"No istukaa nyt… siinä olisi tuolia… kyllä minä nyt tunnen…"
Hän jysähti istumaan semmoisella painolla, että tuoli valitteli.
Olin kuullut "Ajangin miehestä" mainittavan, että hän oli siivo ja hiljainen mies, mutta karhu voimiltaan. Totena kerrottiin, että hän kerran oli paljain käsin mesikämmenen tappanut, ja Ajankiin menevän polun vieressä oli minulle näytetty julman isoa kiveä, jonka hän ypö yksin oli polulta vääntänyt. Häntä ei koskaan sanottu ristimänimeltään Heikiksi, ei isännäksikään koskaan. "Ajangin miehen" nimellä tunsivat hänet kaikki pitäjäläiset.
Pääsimme juttelemisen alkuun. Tiedustelin kuulumisia sieltä piirin kulmalta, vuodentulosta, kulkutaudeista ynnä muuta.
"Eipä sinne muuta, mutta oli siellä soma tapaus, kun se naapurin, Antti Paljukan, emäntä toisella viikolla synnytti kolme lasta, poikia kaikki…"
"Elävätkö kaikki?"
"Elävät ja virkkuja ovatkin. Alkaa sillä Antti-parallakin olla eläminen tiukalla. Ennestään on kahdeksan sikiötä, ja nyt nämä kolmoset… ja nuoret ovat vielä molemmat sekä Antti että Priita… saattaa tulla vielä saman verran lisää… Se onkin Priita semmosta antoisaa sukua. Niitäkin sisaruksia kuuluu olleen kaikkiaan kaksikymmentä", selitteli vieraani.
"Tuleepa sinne sitten väkeä Ajankiinkin. Työväkeä siellä tarvitaankin."
"Jo se. Kun ne jaksaisi elättää niin kauan, että työhön kykenevät."
Hän kertoi sitten juurtajaksain naapurinsa elämästä, mutta omastaan ei puhunut mitään. Itsekseni ihmettelin, mikä asia mahtoi "Ajangin miehellä" olla. Mitään maksuja hänellä ei ollut. Kun hän sitten taukosi Antti Paljukasta kertomasta, istui hän kauan ääneti ja poltteli piippuansa mietteissään. Arvelin jo hänelle sanoa, että minulla oli kiireellistä työtä tässä. "No, mitä se Heikki nyt mietiskelee? Olisiko sitä asiaa?"
"Ei sitä nyt juuri asiallista asiaa ole", tuumaili hän, lattiaan tuijottaen, "mutta ajattelin, että käyn mä häntä puheille, kun oli porvariinkin asiaa."
"Montako sitä Heikillä onkaan lasta?"
"Neljä niitä on sitä entistä vaimoa, ja tätä toista on yksi…"
"Vai niin! Heikki on toisissa naimisissa! En ole kuullutkaan. Mistä se
Heikki tämän toisen eukon sieppasi?"
"Se on Ison-Anttilan tyttäriä… Kaisa-niminen, jos olette kuullut puhuttavan…"
Olin kyllä kuullut. Kaisa oli kuuluisa rikkaudestaan, mutta vielä enemmän pahanilkisyydestään ja sisukkuudestaan. Hänellä oli ollut paljon kosijoita, mutta kukaan ei ollut uskaltanut häntä ottaa eukokseen.
"Vai Kaisa… olenhan minä kuullut puhuttavan…" vastasin minä, ja luultavasti vähä naureskelin, koska Heikki alkoi selitellä:
"Jo sitä menin minäkin syhymättä saunaan. Vaan mikä sen osasi uskoa, että vaimoihmisen sisussa niin paljon pirullisuutta on. Ottaa välistä miettimään, kun keskellä yötä alkaa mellastaa ja soimata ja kirkua, ettei yörauhaa saa."
"Sepä on ikävää. Hyvinhän Heikki entisen eukkonsa kanssa sopi?"
"No ei sanan riitaa yhtään kertaa, vaikka liki kaksikymmentä vuotta olimme naimisissa…"
"Taisi Heikkikin himoita Kaisan rahoja… rangaistus rikosta seuraa."
Siihen ei Heikki vastannut mitään, työnsi vain uutta tupakkaa piippuunsa. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla oikein asiana? Näin hänestä, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta vaikealta se tuntui.
"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän järven kautta", alkoi Heikki taas, "niin pyysivät ruokaa ja yösijaa makson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin miehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa vimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja heränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät huolineet kahvistakaan… Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja tyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy… Mitä hänelle pitäisi tehdä?"
"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään… Luulen, että se on paras lääke semmoiselle eukolle", neuvoin minä ja naureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan itseään kuranssata.
"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies… niin ei ole kokemusta… On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi hiilisaksilla päähän reijän…"
"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on kurista apu. Niin minä tekisin."
"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille ihmisillekin… Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään… se on sitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn."
"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa soittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin käyneensä kruunun kourissa…"
Heikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin panemaan.
"No olisi se", arveli hän.
"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei suinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!"
"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin… niin sitä varten minä läksin vallesmannin puheille…"
No nyt minä aloin ymmärtää, mikä miehellä asiana.
"Kyllä se niin on, että minulla on vähänen velka — kolmeensataan taitaa korkoineen nyt nousta — ja se on nyt hakemuksessa… Ehkä on jo päätös vallesmannin takana?"
"Ei vielä ainakaan ole."
"Sepä hyvä. Minä ajattelin noin… tuota… että minä maksaisin sen täällä kotona vallesmannille, ettei tarvitsisi tulla meille — ja kyllä minä vallesmannin vaivat silti suoritan… Jos saapi Kaisa tietää, niin siitä nousee semmonen pyry, että ei oleta koko talossa. Ja minä jättäisin nyt jo rahat valmiiksi, mutta se Kaisa…"
"Mitä niin? Tietääkö Kaisa velastanne?"
"Ei, Jumalan kiitos. Mutta se teki jo ensi päivänä, kun yhteen menimme, semmosen määrän, että hän rahat hoitaa… ja vei kukkaronkin silloin. Olisihan minulla omaa rahaa nytkin monet sadat markat, mutta ne ovat joka penni Kaisan takana. Mutta minä saan ensi viikolla tältä Yrjänäiseltä lainaan…"
"Ryöstäkää Kaisalta rahat pois ja ajakaa semmoinen akka hiiteen. Tuollainen vankka mies kuin te… Olkaa herra kotonanne, elkääkä antako akan elää yksinvaltiaana…"
Hän mietti hetken ja arveli sitten:
"Kyllä sen kuulee, ettette te ole naimisissa. Ei sille, hyvä vallesmanni, voi mitään. Ja minä koetan vaan parasta, että rauhan saisin…"
"Olettepa tosiaankin lammas mieheksi…"
Hän vaikeni hetkeksi ja aloitti taas:
"Niin, sitä minä, ettei vallesmanni missään tapauksessa tule 'panttaamaan'. Minä maksan reimasti teidän vaivanne ja ensi viikolla koko velan… Lupaako vallesmanni, ettei tule…?"
Hän katsoi minuun surkean pyytävästi, ja hänen hyväntahtoiset, hymyilevät silmänsä vesittyivät.
"Olisipa sitä soma ja hupainenkin puhutella, Kaisaanne", tuumasin
Heikille.
"Somako? Hupanenko? Sitä ette sanoisi, jos tuntisitte. Voi vallesmanni-kulta, sopiiko se niin? On pitäjällä sanottu teitä armeliaaksi mieheksi…"
Nyt hän melkein ääneensä itki.
"No olkoon. En minä tule!" lupasin hänelle.
Hän ilostui niin että laski leveän naurun, nousi seisomaan, tarjosi leveän, likaisen kämmenensä hyvästiksi ja vakuutti:
"Ensi viikolla tuon rahat. Kiitoksia nyt monta tuhatta ja voikaa hyvin, hyvä tuttavani!"
Ja kevein mielin lähti Heikki pois.
Seuraavalla viikolla tulikin päätös ulosotettavaksi.
Mutta saman päivän iltana tuli Heikkikin. Hänellä oli iso punainen kuhmu otsassa, ja posket olivat verinaarmuissa niinkuin kissa olisi kynsinyt.
"No, missä Heikki on tapellut?" tiedustin heti, vaikka aavistinkin, että se oli hänen armaan ainoansa kätten töitä.
Heikki kertoi:
"Oli saanut tietää asian, ja kun minä täältä kotia palasin, niin heti oli kimpussani… Jo minä meinasin suuttua… Palasin pois enkä vielä ole sitten käynytkään… Nyt minä maksaisin kaikki… Yrjänäinen antoi rahat lainaan…"
Hän maksoi ja sai velkakirjansa kuitattuna takaisin.
"No tohtiiko Heikki nyt mennä kotia?"
"Menen minä nyt. Jos tulee päälle, niin loukkoon istutan. Mutta jos saapi tietää, että olen Yrjänäiseltä rahat ottanut lainaan, niin siitä ei hyvä seuraa… Onni oli kuitenkin, ettei tarvinnut vallesmannin tulla… sitten siinä vasta elämä olisi alkanut. Jo minä polonen elämään joudin vanhoilla päivilläni", vaikeroi hän hyvästiä jättäessään.
Heikki-parka!
Katselin hänen jälkeensä, kun hän allapäin käveli maantiellä päin…
KUN VIINANMYYJIÄ RANGAISTIIN
X:n nimismiespiiri on tavattoman laaja, laajimpia koko Perä-Pohjolassa, ja kesän aikana ovat matkat piirin laitapuoliin jotensakin hankalia ja rasittaviakin. Pyörryttävien salojen halki vieviä polkuja kuljetaan, suurten sinisten järvien yli soudetaan, ja välisti kahlataan kaasikkoisen korven poikki, johon jalka uppoaa polvesta asti.
Mutta ne olivat hauskimpia minusta, tuommoiset retket. Luonto on niin suuri ja satumainen. Toisen vaaran huipulta siintää toinen, välistä näkyy järviä, mustia korpia ja korpien lomissa surumielisiä soita. Mutta jos nouset tunturimaisen vaaran korkeimpaan huippuun, niin näet ympärillesi penikulmittain, näet suuria järviä, joiden pohjukoista siintää sieviä kyliä ja saloa silmän siintämättömiin…
Olin tapani mukaan yksin matkalla. Palasin Kinasjärven rannalta, missä ei ollut kuin yksi talo ja kaksi torppaa. Sinnekin oli ollut ulosotto.
Matka oli kovin vaivaloinen, mutta nuori mies, jolla on hyvät kintut, menee, että vinkuu. Ei häntä pidätä heiluvat jänkät, eivät korpien kaulamättäät eivätkä pienet purot.
Oli kevätkesä, ja tukinuitto metsäjo'illa oli parhaillansa. Soilla ja pimeiden korpien kuusikoissa vastasi vielä talven routa, ja yökylmät olivat ankaria. Kovilla mailla ja vaarojen rinteiltä noustessa piti panna pikku juoksua, jotta lämpimänä pysyi.
Varhainen aamu oli, kun saavuin Raitikoskelle, jossa silloin parhaallaan laskettiin tukkeja. Kun tiesin tukkilaisten joukossa olevan sellaisia miehiä, joilla vielä oli ruununverot rästinä, päätin käyttää tilaisuutta ja käydä heiltä veroja "purraamassa". Nyt ne olivat rikkaimmillaan tukkilaisetkin.
Raitikoski on salon villi lapsi, joka on eksynyt erämaahan. Se on jyrkkä ja kevättulvan aikana voimakas. Mutkikkaana ja vihasta vaahdoten siinä vesi kiehuu kivikkouomaansa pitkin. Sen vuoksi oli täytynyt rakentaa tukeista ränni, vasitulla pohjalla, jota pitkin tukit yksi erältään laskettiin kosken alle. Kosken niskassa on tammi, ja tammen kautta päästetään tukit ränniin. Sen molemmin puolin seisovat tukkipojat, keksit käsissä, tarkastamassa etteivät tukit korvauksissa saa puskea rännin seiniin.
Hauskaa oli nähdä noiden metsän jättiläisten kuohuissa keinuvan ja mutkikkaassa rännissä tulista vauhtia kiitävän. Ne kiitävät peräkkäin, sillä kahta tukkia ei uskalleta yhtaikaa tammen päältä hellittää…
"Tämä Raitikoski on pahin ja juonikkain koski näissä vesistöissä", kertoi minulle uittopäällikkö. "Tässä oli viikon työ ennenkun saimme tämän rännin valmiiksi, ja vaikka koetimme sen laittaa niin hyväksi kuin ymmärsimme, särkyy se sittenkin… ja kallista aikaa menee hukkaan…"
Kosken rannalla, korkealla törmällä, on kahvinkeittäjillä somat kotansa, ja tulella on lakkaamatta nelijalkainen, korkearintainen kahvipannu. Siinä kulkee miehiä kahakäteen, millä keksi, millä kanki olalla. Toiset seisovat korvauksilla. Mikä laulaa, mikä veisaa, kuka noituu ja minkä mitäkin ilvettä pitää, sillä työtä ei oikeastaan ole mitään…
Se on kirjavaa ja hauskaa elämää. Monta sataa miestä on siinä yhdellä näkösällä, ja toiset — eli ne, jotka ovat yövuorolla olleet — ovat asettuneet nukkumaan rankavalkean viereen. Pääpohjasena ja patjana on havuja ja peitteeksi takki riisuttu. Jalat tulta vasten siinä nukkuvat, nukkuvat makeasti, vaikka tuuli puhaltelee savua ja väliin kipunat tarttuvat vaatteisiin, ja mies herää vasta sitten kun ihoa polttaa. Pitää siinä vain olla rautainen terveys, kun kirsimaan päällä nukkuu, housut ja sukat märkinä…
Viivyin koko päivän Raitikoskella oikein tutustuakseni tukkipoikain elämään, ja kun inspehtori, joka oli vanha tuttava minulle, vaati yötäkin olemaan, suostuin tarjoukseen.
Kosken rannalle, korkeimmalle paikalle, oli kyhätty hongista jonkunlainen pirtin tapainen, jossa oli kivinen takka loukossa, pöytä akkunan luona ja seinillä lavitsat. Mutta lysti ja lämmin siinä oli oleskella. Me keitimme kahvia, söimme ulkonakuivattua poronlihaa ja elimme kuin herrat.
Sitä sanottiin konttoriksi, ja sieltä kävivät pojat rahaa noutamassa. Usealta onnistuin minäkin saamaan ruununveron, sillä inspehtori piti minun puoltani. Muutamat äkäisimmät noituivat, mutta suostuivat lopulta maksamaan.
"Tänne se riivattu nyt arvasi tuon kirotun rästilistansa kanssa tulla", kuulin Heiskas-Pekan sanovan, kun "konttorin" pihalla puheli toisten kanssa.
"Mitä sinä hullu maksoit… eipä saanut minulta", kuului joku muu arvelevan.
"No, se on siivo mies tämä varavallesmanni… Maksaa sille pitää… se on aina jätkäin puolella eikä välitä, jos vähä hutikassa kiljaseekin", kuului muuan kehuvan.
Iltamyöhäsellä vaihtuivat miehet, ja yövuoro alkoi. Oli kirkas ja kolkko yö. Täällä erämaassa oli kovin kylmää, maa jähmettyi ja lammikot jäätyivät, mutta tukkipojat huvittivat toisiaan lauluilla, ja tukkeja laskettiin lakkaamatta.
"Konttoriin" koetimme me inspehtorin kanssa laittaa vuoteen, ja takassa paloi taukoamatta rankavalkea.
Aamupuoleen yötä olin minä nukahtanut, väsynyt kun olin kahden edellisen yön valvonnasta, ja heräsin siitä, että ulkoa kuului tappeluksen melskettä, kirouksia ja uhkauksia. Inspehtori oli poistunut vuoteeltaan, ja hänenkin äänensä kuului joukosta. Kiireesti olin minäkin pönkilläni ja riensin katsomaan, mistä oli kysymys. Oliko joku ollut huolimaton toimessaan, vai oliko ränni särkynyt?
Mistä tämä mellakka varhaisena aamuhetkenä?
Mutta ulos päästyäni huomasin osan miehistä olevan humalassa ja haastavan tappelua. Inspehtori koetti heitä rauhoittaa ja pyyteli työhön menemään. Jotkut lähtivätkin, ja riita näytti loppuvan.
"Eilen illalla on tänne ilmestynyt viinakauppiaita, — parhaat miehistä, taitavimmat tukkipojat, ovat juovuksissa", kertoi minulle inspehtori huolissaan. "Muuan tunti tekee monta sataa markkaa yksistään miesten palkoissa, ja kun näillä tukeilla on tavaton kiire meren suulle, niin pitäisi koettaa kuletusta jouduttaa minkä sielu sietää. Menneellä viikollakin niitä lurjuksia oli liikkeellä, ja toiset puolet miehistä olivat rokulissa koko päivän… Viivytystä tuli siinäkin… Jos niillä nyt on enemmän viinaa, niin tästä koskesta emme heti pääse…"
"Missä he sitten piilevät, ne lurjukset… Niiltä pitää ottaa viinat pois ja ajaa ne h—ttiin", sanoin minäkin innoissani.
"Niistä on paha saada selvää, kun miehet eivät sano", tiesi inspehtori, mutta lisäsi sitten:
"Koeta sinä ottaa selvä."
Samassa tulla kompuroi Heiskas-Pekka konttoriin. Pullo pullisteli hänen povessaan, ja hän oli aika lailla hutikassa.
"Saakelin miestä… on pannut vettä puoleksi, ja seitsemän markkaa ottaa kelvoton litrasta. — Vaan kyllä minä näytän…" Hän lähestyi minua ja kuiskasi korvaan: "Vallesmanni lähtee mukaan… ryöstetään niiltä viinat pois… ei ne tästä kaukana ole… Kulkulaisia, Ruotsin puolen miehiä ja perkeleitä… lähetään heti!"
Heiskas-Pekka töksähti istumaan viereeni lattialle. Hän kai oli juonut kovasti, sillä hän oli ylen väsynyt, silmät pikkusen raollaan.
Minä aloin innostua. En ollut koskaan sattunut yhteen tuollaisten kulkulaisten kanssa, vaikka kyllä usein olin kuullut, että heitä tukkijoella viinakaupalla kulki.
"Ja sitä onkin näillä kauppiailla enemmältä. Niin kehuivat, ettei lopu, pojat! Niillä on Särkänivassa koko astia, ja sinne kuuluu yksi mies kantavan yötä päivää", tolkutti Heiskas-Pekka, mutta hän oli niin päissään, ettei hän kyennyt mihinkään. Hän torkahti kyljelleen ja mörisi: "En minä nyt… mutta Iso-Iivari tietää ja moni muu .." Ja hän ummisti silmänsä eikä enää vastannut mitään. Me jätimme hänet siihen nukkumaan ja riensimme ulos. Olin tehnyt päätökseni ja selitin sen inspehtorille.
"Loppu niiden kaupasta ainakin tällä kerralla tulee", sanoin lopuksi.
Inspehtori laskeusi alas törmältä ja meni puhelemaan Ison-Iivarin kanssa, joka sattuikin keksineen seisomaan aivan lähellä.
Yhtäkkiä oli ympärillämme parikymmentä reipasta tukkilaista, nuoria, rotevia miehiä kaikki.
"Selkäänsä ne tarvitsevat joka mies… valaneet vettä liemeensä ja ottavat semmosen hinnan", arveli Iso-Iivari, joka tuntui maistelleen kelpo lailla.
"Ainakin otamme viinat pois ja kaadamme maahan", sanoin.
"Elkää saakelissa maahan… juodaan miehissä suuhumme", pyyteli Jussi
Härkönen, tunnettu viinamies.
Sovittiin, että hiljaisuudessa lähestytään paikkaa, jossa viinakauppiaat majailivat. Joka haaralta oli kierrettävä, etteivät pääse pakoon. Erottiin eri joukkoihin, kaksi ja kolme miestä kussakin. Iso-Iivari ja minä läksimme yhdessä, ja määrä oli, että me ensiksi lähestymme salakapakoitsijoita, ja toiset ryntäävät sitten esiin.
Kivistä, polutonta kangasta kulki Iivari, minä jälessä.
"Ne taitavat olla Ruotsin puolelta?" kysäisin Iivarilta.
"Sieltä ne ovat kaikki. Eräs heistä on muinakin vuosina täällä kulkenut, kyllä minä hänet tunnen, mutta nimeä en tiedä. Satoja markkoja se lurjus minultakin on saanut… Peeveli vie… nyt yölläkin sai kolmattakymmentä markkaa… Minä otan pois rahani… piru vieköön!"
Ja Iivari pui kauhean leveää nyrkkiään ja uhkaili. Varovaisuuden vuoksi otin minäkin revolverin tupesta ja työnsin sen oikean takin taskuun.
"Niillä näkyi olevan revolveri, ainakin yhdellä", sanoi Iivari,
"Ollaan kavalana, osta sinä muka viinaa. Kun toiset tulevat, niin otetaan heiltä revolverit ensiksi pois", esittelin minä sotasuunnitelmaa.
"Se passaa. Tästä tulee hauskaa lopuksi", iloitsi Iivari.
Kivikkokangas oli muuttunut pehmeäksi kuusikkokorveksi, joka paikoitellen oli niin sakea, ettei läpi tahtonut päästä.
"Jo ollaan likellä", sanoi Iivari.
Palasen matkan päässä nousi sauhu hirveän ison ja tuuhean kuusen juurelta. Siinä näytti havujen päällä kaksi miestä nukkuvan, mutta kolmas istui mättäällä, piippua poltellen ja tuijottaen tuleen. Siinä oli vieressä, kuusen tyveä vasten, kolme pulleata laukkua, ja niiden alta kiilui läkkisen astian kiiltävä kylki…
Kun Iivari lähestyi, säpsähti istumassa oleva mies, mutta rauhoittui tuntiessaan Iivarin. Samassa hän huomasi minut ja kysyi hätäisesti Iivarilta:
"Kuka se tuo sinun kumppanisi on?"
"Onpahan muuan. Mitä se sinuun kuuluu! Paneppas nyt viinaa, mutta jumal'auta, jos olet vettä sotkenut kuten yölliseen…"
Samassa kuului risujen räiskettä aivan likeltä, ja miehiä näkyi puiden lomitse.
Ne kaksi nukkuvaakin heräsivät. Silloin juoksi viisi miestä metsästä, ja ennenkun osasin aavistaakaan he karkasivat nuotiolle ja tarttuivat kiinni nukkumassa olleihin miehiin. Iivari oli käynyt istuvaan mieheen käsiksi, tarttunut kurkkuun rautakourallaan ja pusersi, jotta mies mustana naamaltaan muljotti.
"Vai sinä vesiporvari", arveli Iivari vain ja yhä kuristi kurkusta.
"Ottakaa heiltä aseet pois!" huusin minä ja riensin paikalle. Kaikki muutkin miehet kävivät esiin, ja pian oli miehiltä riistetty sekä revolverit että puukot.
Nähtyään, ettei mikään auttanut, rupesivat he rukoilemaan armoa…
Siinä syntyi kauhea hälinä ja meka. Kuului kirouksia, rukouksia, huutoja ja itkuakin. Muutamat miehistä repivät puukoillaan laukkuja auki, ottivat pulloja esille ja joivat.
"Nyt pojat… antakaa vallesmannillekin…"
"Täällä on… tässä on kolmen tähden konjakkia… Leikatkaa tuo laukku helvettiin… Lyökää naamaan niitä… elkää armahtako…"
"Lyökää… lyökää…"
Jussi Heiskanen koetti kurkottaa laukkujen alla olleita läkkisiä astioita, onnistuikin saamaan yhden ja pötki sitten aika vonkaa tiehensä. Siinä ei auttanut mikään. Tukkilaiset olivat siksi villiintyneet, ettei heille ollut kiellosta apua.
Minä koetin särkeä pulloja minkä ehdin, ja kahdesta läkkiastiasta sain viinan maahan kaadetuksi, mutta sitten syntyi semmoinen temmellys pullojen ympärillä, ettei siihen ollut hyvä mennä…
"Saatanaa, kun särkee kaikki", huusi jo eräs ja pui nyrkkiään minulle.
Iso-Iivari ja kolme muuta miestä pieksivät onnettomia viinakauppiaita, jotka rukoilivat armoa ja aikoivat paikalla poistua.
"Ei. Kiinni teidät pannaan ja viedään linnaan. Eikö niin, vallesmanni?" huusi Iivari.
"Antakaa, hyvät miehet, heidän jo mennä. Kyllä ne nyt täältä pysyvät poissa", koetin minä. Rääkätyt miehet olivat verissään, kasvot turvonneina ja vaatteet repaleina. Pelkäsin pahempia seurauksia ja koetin kaikin voimin asettaa Iivaria, joka oli kaikkein rajuin.
"Vieläkö panet vettä viinaan? Häh? Vieläkö panet vettä viinaan, häh, häh, häh?"
Ja läksiäisiksi antoi Iivari vielä miestä korville, jotta läiske kuului.
Nopeasti poistuivat miehet metsään päin, surkeasti valitellen. Mutta tukkipojat olivat vallanneet kaikki pullot ja jatkoivat juontia. Laukut olivat tyhjät ja puukoilla leikeltyjä moneksi kappaleeksi.
"Antakaapas nyt minullekin konjakkia, muuten tässä tulee tappelu", karjaisi Iivari, kun meni joukkoon.
Hänelle ojennettiin monesta pullosta ja Anttilan Ville huusi:
"No, nyt tulivat herrain päivät, Iivari, — juo että vatsanahka paukkuu!"
"Elkää hyvät miehet kaikkia juoko, me tulemme liiaksi humalaan, ja Raitikoskella on tarkkaa työtä ja tukeilla kova kiire", koetin minä esitellä.
Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Heikkilän Jaakko, joka oli parhaita laulumiehiä, alkoi loilottaa, ja toiset yhtyivät samaan:
Tukkijunni se sahan laittoi pienillä varoillansa, tiluranttantaa, tiiuranttantaa, pienillä varoillansa. Ja tukki se kulkea hyssyttää, ja raamit on kallellansa, tiluranttantaa, tiluranttantaa, ja raamit on kallellansa.
Se oli pitkä ja ryöttä laulu, oikein alkuperäinen, kaikkine kummallisine ajatuksineen ja loppusointuineen. Korpi kajahteli heidän kirkumisestaan, ja kaiku kierteli vaaran laelta toiselle.
"Lähetään pojat koskelle ja aletaan keittää kahvia", ehdotti joku.
Siihen suostuttiin.
"Ei, mutta, pojat, kyllä meidän pitää halata tuota vallesmannia, kun se laittoi meille näin komeat kalaasit", huusi muuan lyhyt ja paksu tukkipoika, Napa-Tuomaaksi mainittu.
Se kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti tulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin, kaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin kaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan pystyyn.
Iso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti vaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli uudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.
Olimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli korkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo selvään.
"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?" tuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten, retkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.
Ja useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä. Ainoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta päästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja joivat suihinsa, mitä jälellä oli.
* * * * *
Sinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei kuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien elämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa valettakin kaiken kesää.
Syksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.
"No, mitä kuuluu Iivarille?"
"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?"
Iivari oli kuin vähän häpeissään.
"Oletko tavannut niitä kesällisiä viinaporvareita?"
"Tapasin minä yhden Haaparannalla. Mukisi se ja noitui… mikä lie ollut mielessä… mutta pois siitä katosin minäkin… Eikä ole niitä miehiä enää näkynyt täällä päin viinankaupalla."
VIKLUNDIN "HURRA"
Ylpeimpiä miehiä pitäjässä oli Sakari Viklund eli Taalin Sakke.
Hän omisti pitäjän parhaimpia maatiloja, ja rahaa sanottiin hänellä olevan pankissa vaikka kuinka paljon. Pomona ja pönäkästi hän aina esiintyikin, komealla hevosella ajaen ja itse kuin herrat puettuna.
Hän halveksi kaikkia muita ihmisiä, ja köyhästä miehestä hän ei välittänyt enempää kuin kenkärajasta. Ja virkamiehiä hän halveksi sydämensä pohjasta. Ja varsinkin vallesmanneja.
Hänelle ei ollut mitään asiaa. Mitäpä hänelle olisikaan: rikkaalle miehelle, joka huolehti kaikin käsin kuntoon asiansa.
Mutta kerran oli hänelle sattunut kumma juttu. Markkinoilla oli oltu, ja Sakkekin oli tavallista ylpeämmällä tuulella. Mellasti ja kehui "Hurraansa", sen erinomaisia tapoja ja juoksulahjaa. Mutta sattui siinä olemaan muuan etelänpuolen mies, Jaanus Kalleksi kutsuttu, jolla oli mainio juoksija. Ja kun Taalin Sakke yhä kehui ja pyöri keskellä kapakan lattiaa kuin kukko parvessaan, oli Jaanus Kalle sanonut:
"Mitä tuossa tyhjää kehuu, lähdemme ajamaan kilpaa. Sata markkaa lyödään veikkaa…"
"Minä en niin pienen rahan tähden liikuta hevostani", oli Sakke siihen ylpeästi vastannut.
"No… olkoon menneeksi. Pannaan kaksisataa", oli Jaanuskin äkäpäissään luvannut.
Ja silloin löivät vetoa.
Ja kävi niin, ettei Viklundin "Hurra" riittänytkään juoksussa Jaanus Kallen "Linnulle", joka oli kahdesti palkittu juoksija. Mutta Viklund ei maksanutkaan. Jaanus haastatti ja sai päätöksen.
Oli syksy, lokakuussa, kun tuo Jaanus Kallen päätös saapui minulle, ruununvoudin määräyksen seuraamana. Vieläpä oli ruununvouti tilitysajan pannut lyhemmäksi kuin tavallisesti.
Kun kerroin Lauri lautamiehelle asiasta, arveli Lauri:
"Kyllä siellä vaan nousee nyt eri pyry. Sakke on itsekin löylynlyömä, mutta vaimo sillä on täysi hullu, ja niin suukko, ettei täälläpäin toista tiedetä."
Kun Taaliin ei ollut pitkä matka, läksimme kävellen Laurin kanssa asiaa ajamaan.
"Kumma mies, kun ei maksanut. Selväähän se oli, että tuomitaan semmonen", puheli Lauri.
"Luuli varmaan Sakke, ettei tuomita", vastasin minä.
Taalin talo oli lähellä maantietä vähäisellä mäenkukkulalla. Se oli komea ja varakkaan näköinen talo jo päältäkin nähden. Talli ja navetta varsinkin vetivät huomiota puoleensa uutuutensa ja kokonsa vuoksi.
Me kävelimme pihaan. Huomasin Laurista, että tämä matka ei häntä miellyttänyt. Näytti aivan kuin hän olisi pelännyt mennä Taaliin.
Juuri kun ehdimme pihalle, tuli emäntäkin navetasta.
"Hyvää päivää, emäntä", toivotin minä.
En saanut selvää, vastasiko emäntä vai ei, mutta sen minä näin, ettemme olleet tervetulleita. Kukapa muuten muukaan ikävöi vallesmannia ja lautamiestä!
Emäntä mennä tuijottikin sen enempää virkkamatta asuinrakennukseen.
Mutta hetken perästä ilmaantui hän taas pihalle.
"Onko isäntä kotona?" kysyin minä ja koetin olla niin virallisena kuin suinkin mahdollista.
"Ei ole. Mitä on asiaa?" tivasi emäntä vastaan. "Eipä taloon pitäisi olla tuommosilla herroilla asiaa. Minä luulen, että meillä eletään omista. Eikä juosta naapurista lainaamassa niinkuin kuuluvat eräät tekevän… (tuo viimeinen oli kohdistettu Lauriin) leivistä asti lainailevat…"
"No elkää nyt, hyvä emäntä… Tämä asia on isännälle…"
"Olkoon! Kumma, ettei noilta rakkikoirilta saa koronaankaan rauhaa", tiuskasi emäntä ja näytti yhä enemmän vimmastuvan.
Minä selitin, mikä oli asiana, ja että minun nyt täytyi kirjoittaa ulosottoon jotakin irtainta.
"Vai niin. No, kirjoittakaa, että semmoista asiaa ei ikinä makseta…"
"Jos panisimme jonkun lehmän?"
"Ei puhettakaan! Lehmiä! Minun on joka ainoa lehmä."
"No pannaan sitten 'Hurra'. Sehän on isännän?"
"Pankaa vaikka perkeleitä, mutta pois meidän pihalta!… Pian!"
Ja emäntä polkaisi kiukkuisesti jalkaansa.
Mutta me menimme Laurin kanssa yhdessä talliin nähdäksemme, oliko "Hurra" siellä. Siinä se seisoikin parressaan, uljas raudikko ori. Ja niin kirjoitettiin "Hurra" ulosottoon.
"Olkaa hyvä ja sanokaa isännälle, että hän käy maksamassa velan, muutoin myydään 'Hurra' pakkohuutokaupalla", sanoin emännälle.
"Niin tehkää… nälkäherrat…!"
Ja hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.
Oli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille. Minä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille ketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että "Hurra" myydään kievaritalossa.
Mutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän vihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla solvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa kuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän tunsi lakia myöskin.
"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä… niin linnaa saatte", vakuutti hän lopuksi.
"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna huutokauppapäivänä, että paukkuu", vakuutin hänelle.
"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, minun hevoseni! Varjelkoon kalloaan se mies", uhkaili Sakke.
"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on", vakuutin minä.
Ylpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:
"Sitten se nähdään… sitten se nähdään."
Minä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta pääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta riitelemään ja kuluttamaan lisää.
Mutta hän ei uskonut.
Määrättynä päivänä panin kaksi poliisikonstaapelia noutamaan "Hurraa" kievariin, johon uteliaita oli kokoontunut piha puolilleen. Tappelutta oli Sakke "Hurran" antanut monen todistajan läsnäollessa. Mutta kovat olivat olleet uhkaukset, ja linnaa oli luvannut meille kaikille. Ja aikonut oli lähteä tuomareita puhuttelemaan ensiksi.
No, niinpä niin. Kestikievarin pihalle talutettiin "Hurra", ja huutokauppa alkoi…
"Paljonko tarjotaan?"
Ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka joukossa oli varakkaita talokkaitakin.
"No… tarjotkaa, miehet… hyvä on hevonen ja komea ja lihava…
Paljostako aletaan?"
Siinä näkyi olevan joukossa Maksniemen Viljaamikin, itsellismies, mutta varakas ja säästäväinen ja aika taitava hevoshuijari. Hevoskaupoilla sanottiin hänen rikastuneenkin.
"Olkoon neljäsataa markkaa", kuului vihdoin Viljaamin ääni väkijoukosta.
"Neljäsataa… neljäsataa markkaa… neljäsataa ensimäinen… neljäsataa toinen kerta… jopa menee liika halvalla noin pulska ja hyväikäinen hevonen… pankaa lisää… neljäsataa… neljäsataa toinen kerta… soo, pojat… eikö hevosen tarvitsijoita olekaan… neljäsataa… jo menee… ja neljäsataa kolmas kerta!"
Ja vasara paukahti pihalla olevaan kärrynrattaaseen.
Siihen keräysivät nyt "Hurran" ympärille kaikki ja hokivat:
"Jopa sai Viljaami halvalla hyvän hevosen…"
"Aivan ilman. Tuhatta markkaa on Sakelle menneellä viikolla
Piippuliinin patruuni tarjonnut…"
"Sillä on oma onnensa tuolla Viljaamilla…"
Ja kukin tunkeusi "Hurraa" tunnustelemaan ja silittelemään.
Mutta Viljaami tarttui riimunvarteen ja talutti "Hurran" seinään kiinni, ja solmiessaan hän puheli:
"Mahdoitte lisätä… kyllä siihen lisää olisi sopinut vaikka kaksituhatta… ja suuhan teillä on niinkuin minullakin…"
Sitten hän kääntyi minuun päin ja kerskaten virkkoi:
"Vallesmanni on hyvä ja lähtee sisälle, niin maksan huutoni… ja kuitin tietenkin saan päälle."
Ja Viljaami löi mahtavasti polvelleen, jossa pullotti paksu rahalompakko.
Hän maksoi ja sai kuitin.
Viikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana luokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän lohdutusta.
Koetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes huolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.
"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!" sanoi hän kiukusta vapisevalla äänellä.
"Jaa-hah… 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami.
Kysykää Viljaamilta."
"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan tahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa…"
"Se on teidän asianne…"
"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! — Minä vaadin, että nimismies lähtee heti ottamaan hevosen pois… Minun hevoseni tuommosella hunsvotilla…"
"Asia ei enää kuulu minuun."
Selitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että hevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan tahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin itse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.
"Oma hevoseniko minun siis pitää ostaa… vaan minä näytän, että…"
Lautamieskin koetti Sakelle asiaa selittää. Vihoviimein näytti hän käsittävän, ja kiukkuisena ja raivoissaan löi hän pullottavaa poveansa kämmenellään ja kiljaisi:
"Sen minä sanon, että pois minä hevoseni semmoselta lurjukselta otan, vaikka kymmenentuhatta maksaisi… Mutta senaatissa minä käyn… täällä on vielä lantinjäännöksiä jälellä!"
Ja hän löi toisen kerran povelleen. Hyvästi jättämättä hän lähti.
Maksniemen Viljaami antoi "Hurran" takaisin kuudellasadalla markalla, — ei penniäkään siitä helpottanut.
Ikuisen vihamiehen sain minä Sakari Viklundista. Monta vuotta olemme "Hurran" takia käräjöineet. On käyty kihlakunnassa, kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissa. Varmaan on "Hurran" juttu tullut Sakelle maksamaan kauniit summat, kun on käyttänyt monta asianajajaa.
Nyt hän kuitenkin on herjennyt käräjöimästä, mutta joka kerta kun tulemme vastakkain, katselee hän metsään päin eikä ole minua näkevinäänkään.
"Hurra" hänellä vielä on, ja yhtä ylpeästi, yhtä pönäkästi ajelee hän kylän läpi kuin ennenkin.