KARL ERIK FORSLUND

Jouluyö.

Ihana yö. Taivas kaareutuu syvänsinisenä ja tähtikirkkaana yli vuorten; tummina ja äänettöminä ovat metsät ylt'yleensä, ja sieltä täältä niiden keskeltä haamottaa vaaleampia läiskiä, lumipeitteisiä niittyjä ja ahoja. Maahankin on loistavia tähtiä sirotettu, mutta ei niin paljoa eikä niin tuhatkimmeltäviä, vyöryviä joukkoja kuin tuolla korkeudessa on, vaan yksinäisiä valopilkkuja, jotka loistivat pimeän keskeltä lämpösin punasin hohtein, tuvan akkunoista tuikkivia kolmihaarasia kynttilöitä tai loistavia joulukuusia.

Janne nousee suksilleen ja sujuttaa ne rakennusten lomitse metsää kohti. Talossa nukutaan; vain maantielle päin antavissa akkunoissa on tulia joulukirkkoon matkaajien iloksi; muuten kaikki pimeää.

Navetan luo hän pysähtyy, on kuulevinaan hiljaista ammumista sieltä ja — pilkottaakohan tultakin? — Joulutonttu. — Lapsiloruja, mutisee hän ja lähtee liukumaan niityn rinnettä alas.

Lumi on syvää, mutta hanki kantaa, pakkanen on kipinöivä ja miljonat kristallit välkkyvät lumella. Ääneti sujuvat sukset ja hiihtäjä uppoutuu kohta syvien metsien helmaan.

Mutta pitkälle ei hän ennätä, kun hän on kuulevinaan ääntä hiljaisuudessa, on kuin kuiskisi kuusi koivulle:

— Kyllä hän nyt kohta tulee, hänen täytyy tulla tämän myrskyisen syksyn jälkeen.

Ja koivusta kohisee vastaus:

— Mutta hän viipyy niin kauan.

— Sinusta tuntuu vain siltä, kun niin kauan olet häntä kaihoten odottanut.

Janne on kysyä, kenestä he puhuvat, mutta samassa kuulee hän askeleita takaapäin. Kääntyessään huomaa hän kauhukseen karhun tulla kämpivän hankea pitkin. Hän hypähtää ja kohottaa sauvansa, mutta rauhallisesti laskeutuu kontio hänen jalkojensa juureen.

Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi — onko metsä hereillä, onko lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen. Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.

Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.

Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.

Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään, ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.

Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi lähelle häntä.

Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet katsovat häneen valoisin silmin.

Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi…

Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.

Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä, hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen kuiskaus:

— Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? — Hän on äiti lapsineen, enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.

Janne ajattelee. Olihan tuo hänen lemmittynsä muotoinen, niin hänen piirteensä! Ihmeellistä, ihmeellistä…

Hän seisoo kauan siinä. Hän katsoo itää kohti, jossa tähdet kalpenevat valkenevassa taivaan kumussa.

Teeriemo.

Isotalon metsässä on vanha sysimiilun pohja monien muitten joukossa.
Löytyy paljon sellaisia yltympäriinsä metsissä.

Jo on vuosia kulunut siitä, kun miilun savu aaltoili puitten välillä ja harvapuheisia, nokisia vakavia miehiä istui sysimajassa tuijotellen nuotiovalkeaan pitkinä talvi-iltoina. Mutta maja on jälellä vielä, vaikka huonona ja ränstyneenä; tuuli pujotteleiksi esteettä sisään suurista raoista, savuaukko ja ovi ammottavat avoimina sadetta ja aurinkoa vasten, ruohoa kasvaa makuulavitsalla ja suuria leppä- ja koivupensaita seinissä ja katolla.

Myöskin ulkona miilupohjien mustalla sysimurskalla kasvaa ruoho yhä taajempana ja korkeampana, ja ympärillä on tiheä muuri kanervia ja pikkukuusia; se tunkeutuu yhä lähemmäksi ja kerran tulevina aikoina on metsän vihreä meri jälkeen sulkeutuva aukon yli ja hautaava sekä majan että pohjan tummiin syvänteihinsä.

Metsän asujamet ovat jo ottaneet paikan haltuunsa, kun ihminen on sen jättänyt. Niitä kävi siellä ennenkin, sen voivat sydenpolttajat kertoa; useilla heistä kävi yöllisiä vieraita ja oli heillä seikkailuja ihmeellisten naisolentojen kanssa toisinaan, niin että he tulivat hieman päästä vialle. Mutta velhot tulivat siihen aikaan hiipien yksi kerrallaan, hiljaa ja varovaisesti; nyt tulevat ne suurissa joukoissa tanssien metsäpolkuja pitkin ja metelöivät vapaasti ja hurjasti sysipohjilla. Ei tarvitse olla erityisen tarkkanäköinen nähdäkseen niiden jälkiä; kun kulkee aikasin aamulla ohi, näkee pienten jalkain merkkejä murassa, ruohoja on katkottu ja poljettu, ja sinne tänne on pensaisiin tarttunut pitkiä, loistavia kultakiharoita tahi palanen mitä hienointa hämähäkinverkkoharsoa.

Mutta eipä minulla ollutkaan määrä puhua sellaisista olennoista. Siellä löytyy koko joukko toisia sekä siivekkäitä että siivettömiä. Aivan miilupohjan vierellä kasvaa iso vanha mänty, jossa oravat mielellään istuvat kuorien käpyjään, ja tikat kiipeilevät runkoa ylös ja alas etsien toukkia. Siniset metsäkyyhkyset laskeutuvat usein ruohostoon kuhertelemaan; jänikset ovat ottaneet haltuunsa ruohottuneet miilupolut ja tehneet niistä itselleen julkisia kulkuteitä, ja kettu tulee joskus hiipien viidakon läpi ja asettuu vaanimaan sysimajaan. Lisäksi on ilma täynnä surisevia suvenkorennoita, ruoho kehrääviä heinäsirkkoja ja pensaat yltympäriin viserteleviä tiitisiä; kultarintakerttu istuu läheisessä kuusikossa ja soittelee hämärän tultua, ja syksypuoleen tulee teeripoikue kanervikkoon avoimen laitaan.

Siellä on teeriemo itse, sitten kolme pikku kanaa ja kolme kukkopoikasta. Niillä on siellä hyvä ja rauhaisa olo, tarvitaan ketunkuono vainuamaan ja haukansilmät huomaamaan heitä tuuhean kanervan keskeltä. Teeriemo kaakattaa ja lörpöttää, tämä on hänen mielestään koko hauska paikka; seuraakin löytyy, oravat ovat varsin puheliaita ja leikkisiä veitikoita, ja sinikyyhkyset ovat sangen rakastettavaa ja hienoa, tosin kyllä hieman kevytmielistä väkeä, ei koskaan muuta kuin suukkoja, hyväilyjä ja syleilyjä.

Toisinaan tulee nuori jänis koikkelehtien polkuja pitkin, hän on kauniisti vaalakanharmaa ja näyttää hauskalta ruohostolla. Hän pysähtyy keskelle miilupohjaa, nousee istualleen ja katselee ympärilleen; hänellä on pirteät silmät, jotka pyörivät ympäriinsä. Hän huomaa Teeriemon, tervehtii ja kysyy, kuinka voidaan; nuolasee käpäliään ja laskee muutamia kahvipapusia maahan; kääntää äkkiä päänsä, heittää korvat niskaan ja vierii keränä pois.

Hän kuuli kai jotain epäiltävää, mitä lieneekään ollut. On turvallista, kun kerttu on likellä koskaan pettämättömänä vartijana. Kuulkaapas — hän huutaakin kuusikosta. Tit, tit! kuuluu varottava viserrys ja sisii! piipittää hän. Joku tulee, kuka lieneekin; tikka lakkaa nakuttamasta ja viheltää — tys tys! — kyyhkyset lopettavat kuhertelun, orava painautuu runkoa vasten ja tekeytyy niin pieneksi kuin voi, ikäänkuin tahtoen uskotella olevansa kasvannainen punasenruskealla kaarnalla. Ja sii-sii! huutaa kerttu taas; kettu se ei ole, kenties haukka, tai mahdollisesti ihminen… Teeriemo sävähti — ihminen se on, ihminen kulkee läpi metsän; viserrys lakkaa joka pensaasta, säveleet ja huudot ilmasta ja latvoista, sipinä ja supina vaikenee mättäiltä ja viidakoista. Vavisten seisovat kaikki puut, lehdet ja havut värisevät; pikkulinnut ryömivät kauhuissaan lehdon pimeimpiin kätköihin, päästäjäiset ja metsähiiret lennättävät loukkoihinsa, ja liikkumattomina ovat kaikki maan matelijat. Kaikki on hiljaa, kaikki pitää henkeään ja kuuntelee vavistuksella — ihminen käy läpi metsän!

Nyt kuuluvat polulla hänen askeleensa — keveinä ja hiipien, mutta kyllin raskaina katkomaan kuivia oksia ja rapisuttamaan pudonneita lehtiä ja neulasia. Nyt lähenevät ne nopeasti — kyyhkynen lentää ylös, läpättäen siivillään yleisen lähdön merkiksi, ja toiset seuraavat kadoten kaikki puitten lomaan. Teeriemo on painava ja kömpelö ja hänen on vaikea saada ilmaa siipien alle; mutta se käy vähitellen, kun askeleet ovat aivan lähellä — hän nousee meluten ja vaivoin ja huutaa poikasilleen, hädissään änkyttäen: tu-tu-tul, tul! Pari seuraa häntä, toiset lentävät eri tahoille. Kat-katkat-sokaa! huutaa Teeriemo rak-rakkaat va-va-rokaa! Hän katselee tuskissaan ympärilleen, lentää sitten metsään ja piilottuu puolukanvarsiin.

Siellä hän istuu hyvän aikaa höyhentäkään liikauttamatta. Hän vaan kuuntelee tuskin uskaltaen hengittää. Yhä on kaikki hiljaista, askeleita ei enää kuulu, mutta vaara ei ole ohi vielä, sen kerttu kyllä olisi kertonut. Hän katsoo varovasti ympärilleen, mutta poikasiaan ei hän näe; pysyisivät nyt vaan piilossa uskaltamatta liian aikasin esille, ne eivät ole paljoa kokeneet.

Hänen siinä juuri miettiessään, kuulee hän äänen sysipohjalta — tukahutetun tuskaisen vihellyksen. Jokohan joku pikku elävistä? — — — Niin, ääni uudistuu, kaiketi joku pikkukukoista, niille ei maksa saarnata varovaisuutta! Hy-u, hy-y-u, kuuluu yhä uudelleen. Teeriemo hiipii edelleen ja pysähtyy kuuntelemaan. Hy-y-u! — silloin vastaa hän puoliääneen ja pelosta änkyttäen — tu-tu-len, ko-ko-kohta! sanoo hän ja vaeltaa risukon läpi. Vähitellen sentään, hän painautuu likelle maata, kurottaa kaulaansa tähystellen ympärilleen suurin silmin ja kaakattaa silloin tällöin vastaukseksi. Mutta sitten pysähtyy hän jälleen; on kovin omituista, väliin on kuin ei hän tuntisi ääntä; se on toisinaan hieman karhea, toisinaan liian terävä. Mutta täytyyhän sen olla teerikukon; ei ole toista metsän elävää, joka viheltäisi juuri niin, nuo merkilliset vivahdukset kai johtuvat pelosta. Kun hän on tämän saanut selville, lähtee hän taas liikkeelle vastaten selvemmin houkutukseen.

Kohta kuulee hän rapinaa risukosta, kai pari pienokaistakin kuultuaan vihellysmerkin on matkalla kokouspaikalle. Hän kääntyy sinne päin ja kurkottuu katsomaan, jaha, tuolla näkee hän pienen ruskeatäpläisen ruumiin ruohostossa, se on pikkukana, ja tuolla mustan loistavin syvänsinisin vivahduksin, hän on koko komea veripunaisine täplineen silmien yläpuolella, pienin pikkukukko, niin isänsä näkönen nokasta pyrstöön! Emo nyykäyttää niille ja kotkottaa, katsokaa! ja ne nyykäyttävät takasin ja kaikki kolme kämpivät hiljaa edelleen. Teeriemo on levollisempi nyt, vaara tuntuu olevan onnellisesti ohi, kohta on koko poikue taas kyllä koossa.

Silloin pamahtaa laukaus — ja toinen. — Vuoret antavat kaiun, kohaus käy läpi latvojen, ja sininen pilvi häilyy miilunpohjan yllä.

Teeriemo vaikenee heti, painautuu sammaleeseen niin alas kuin voi.
Piiloon, piiloon! huutaa hän puoliääneen lähimmille poikasille.

Mutta myöhään. Tuolla lentää yksi ylös — pienin kukko — ja tuolla pikkukana. — Molemmat kohoavat hiukan — silloin kajahtaa taas kaksi laukausta — ja ne putoavat maahan, raskaasti ja jäykästi kuin kivet.

Teeriemo on poissa suunniltaan ja on juuri itsekin nousemassa, hän ei voi ajatella selvää aatosta. Silloin kuulee hän uusia ääniä sysipohjan puolelta ja jää liikkumatonna makaamaan; kuuluu äänekästä naurua, ja pari kovaa ääntä puhelee ja huutaa. Ne lähenevät ensin, hän odottaa joka hetki tulevansa ilmi; silloin vetäytyvät ne jälleen pois, kuuluvat yhä heikommin ja haihtuvat lopulta metsän hiljaisuuteen.

Hän makaa kauan hiljaa, nyt ei hän enää usko hiljaisuuteenkaan. Hän on väsynyt ja alakuloinen, ei rasahdustakaan kuulu risukosta, kenties hän on yksin jälellä, ei maksa toivoa.

Mutta hetken kuluttua sukeltaa lyhyt ja arka viserrys esiin hiljaisuudesta. Si si — tänne vaan, tänne vaan! sanoo se; kerttu se kuusikosta kutsuu. Teeriemo herää kuin raskaasta unesta; nyt voi olla rauhallinen, tissutus ja tassutus alkaa yltympäriinsä, ruohokossa ja männynlatvoissa, kanervikossa ja pensaissa ja puolukanvarsistossa. Heinäsirkka virittää viulunsa, orava tirkistää hakojen keskeltä, maiskauttaa kerran ja tarttuu uuteen käpyyn, ja tikka tulee lentäen ja asettuu nakuttelemaan männynrunkoa.

Nyt ei viivy kauan kuin Teeriemo taas on kanervikossa sysipohjan vierellä. Mutta hänellä on vain kaksi poikasta luonaan; kuinka he houkuttelevatkaan, kotkottavat ja viheltävät, niin ovat ja pysyvät toiset poissa.

— Nyt kävi huonosti, sanoo orava. Otan osaa suruunne.

— Kiitos, kiitos, vastaa Teeriemo synkän näkösenä. Sitten katsoo hän poikasiin ankarana ja surullisena ja sanoo: mutta kuka vihelsi, oliko joku teistä, niin tunnustakaa vaan!

Poikaset vaikenevat, mutta orava vastaa:

— Nyt iskette kiveen, Teeriemo, sanoo hän. Ei mikään teeri viheltänyt. Sen teki ihminen. Minä näin kyllä kuinka hän oli piilossa tuon kuusen takana ja soukensi kuonoaan; näin myös kuinka pienokaisenne tulivat kanervikkoa pitkin ja olisin kernaasti varottanut heitä, mutta en tohtinut suoraan sanoen. Kukin itseään lähinnä kuten tiedätte, sanoo orava ryhtyen käpynsä kimppuun uudelleen.

— Raukat, kotkottaa Teeriemo itsekseen ja katsoo polulle ja Ihmiselle olisi ehkä sen katseen näkeminen ollut hyödyksi.

Palkintokilpailu.

Koivikkomäellä, tuolla vainioitten takana kilpailu pidettiin ja osaa saivat ottaa kaikki linnut, jotka halusivat näyttää lentotaitoaan.

Lähtöpaikkana oli pieni aukeama koivujen keskellä kummun laella. Sen toista sivua kulki aita ja keskellä oli heinälato.

Palkintotuomareina olivat varikset. Ei heille kukaan ollut tätä tointa antanut, väittivät toiset linnut, vaan olivat he itse ottaneet sen, ja koska heitä oli iso joukko, joka itsepintaisesti pysyi koossa, ei ollut hyvä ottaa tuota oikeutta heiltä pois.

Muutamia oli jo saapunut vihreälle ja aurinkoiselle juhlapaikalle; he istuivat koivunlatvoissa ja heinäsuovalla odotellen ja pakinoiden. Ja toisia tuli kaikilta tahoilta; jo kaukaa kuului heidän vaakkuva huutonsa. Toisiakin lintuja houkutteli melu paikalle, suuria ja pieniä, ja asettuivat ne kaikkialle puihin, pensaisiin ja maahankin. Kilpailu näytti lupaavalta.

Useampia oli jo ilmottautunut ja istuivat he jo valmiina puitten latvoissa, toiset vielä koettivat siipiensä kestävyyttä.

— Ihana ilma, sanoi kottarainen, joka istui aidanseipäässä katsojain joukossa.

— Paras mitä toivoa voi, vastasi leivoemo, mutta eikö herra Keltanokka aio ottaa osaa?

— Olen liian vanha, entäs te, rouva Leivo, — tehän olette keskellä visertävää nuoruutta?

— Olen puoliso ja äiti, ja minun kunnianhimoni on kääntynyt toisaalle, mutta mieheni on mukana.

— Vai niin. Siishän otatte osaa tavallanne. Toivotan menestystä!

— Kiitos. Minulla on todellakin toiveita. Jos minkäänlaista oikeutta on, niin pitäisi hänen saada ensi palkinto.

— En luota oikein varisten oikeamielisyyteen. No, mitäs se ensi palkinto tuo sitten?

—- Oh, hupsu mies kulki läpi ha'an koristeltuna kukilla ja köynnöksillä. Näistä putosi lakastunut koivunlehti, johon on sidottu lankasilmukka, kohta otti sen varis ja se nyt ripustetaan voittajan kaulaan. Mitätönhän se on, mutta se loistaa kuin kulta ja kunniahan on pääasia.

— Totta. Sehän on vertauskuva — ja hyvin kuvaakin loistonsa pian kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?

— Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti valittu.

— Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko kunnialla mainitaan?

— Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.

He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen avausvaakkunan ja sitten alettiin.

Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen, lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.

Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin ensimäinenkin.

— Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.

Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät ilosta.

Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.

Sitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät nokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa tasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät ikävystyneiltä.

— Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.

Enemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa muistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen äänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.

— Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös niin hurjasti. Muutenhan — ei hullumpaa.

Kuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin, sitten suokurppa, räkättirastas ja muita.

— Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista taiteilijaa emme ole vielä nähneet.

— Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja kuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti, nopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa — siivet värisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä mutkikkaimpia lirityksiä.

— Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.

Leivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni pisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti yksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa alas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.

Hetkisen tätä kesti, ääni vaikeni äkkiä — ja yks kaks tuli ilmasta alas kuin pieni kivi. Mutta sillä oli siivet — se pysähtyi aivan maahan tullessaan ja mättäällä istui leivonen antaen kuulua helisevän naurun.

Suosionosotukset olivat myrskyiset, pikkulinnut vikisivät, tikat nakuttivat puunrunkoja ja kyyhkyset räpistelivät siipiään.

Vain varikset vaikenivat.

— Mikä noille tuli? kuiskasi leivonen. — Ovatko ne sokeita ja kuuroja — vai voiko kenkään olla ihastumatta semmoisesta.

— Ihastua! kertasi kottarainen. Älkää puhuko variksista ja ihastuksesta samana päivänä, rouva Leivo. Mutta nyt on pääskysen vuoro. Hänpä on hieman terävämpi kuin teidän herra miehenne, mutta vain lennossa.

— Se on totta, mutta livertää hän ei osaa.

Pääsky heittäytyi korkean kiven kupuralta alas, ampui maata myöten ja nousi sitten ihanassa kaaressa korkeuteen ja liiteli siellä hetkisen. Milloin häilyi hän hetkisen paikallaan miellyttävästi heilauttaen siipiään; milloin hän sivuttain nuolen nopeudella ampui alas, siivet painuivat kylkiin, avautuivat taas ja rohkealla keikauksella nousi hän ylös. Kuin sorea ja soleva pursi suipoin siipipurjein, pyrstö peräsimenä liiteli hän avaruuksien ääretöntä merta; kuin terävä nuoli tuli hän viuhuen maata kohti — ja lenti kepeänä pallona ylös sinistä taivaanlakea kohti tehden lyyryn rohkean ja kauniin kaaren. Ja nyt ajoi hän suvenkorentoa pitkin koivujen latvoja, nyt sieppasi hän hyttysen lennosta. Ja sitten teki hän muutamia sukkelia käännähdyksiä, lensi alas ja tarttui kuin ohimennen kiven huipulle.

— Ihastuttavaa, ihastuttavaa, vihelsi kottarainen ja maiskautti kielellään. Toiset katsojat yhtyivät ja kuorossa huudettiin ihastusta.

Vain varikset olivat vaiti.

— Mikä niitä vaivaa? kuiskasi leivoemo. Eikö tämäkään ollut hyvää lentoa?

— Heidän mielipiteensä tulee vähitellen esille, vastasi kottarainen, pelkäänpä arvaavani sen.

Oli jälellä vain muutamia kilpailijoita. Urosmetso, kömpelö ja hidas, lento ei ollut hänen vahvin puolensa, hän olisi mieluummin kuusenlatvassa soitellut, sillä sitä hän osasi. Mutta variksista oli hänen lentonsa mainio, hänen ääntään eivät he ymmärtäneet.

Kissapöllökin oli uskaltanut esille keskellä päivää näyttämään pehmeätä, äänetöntä lentoaan. Varpushaukka liiteli esiin ja tornihaukka ampui kapein, pitkin siivin ja pyrstö levällään kuin viuhka.

Heistäkään eivät varikset välittäneet. Mutta ääntä saivat he, kun joku heidän joukostaan taas esiintyi.

Se oli keski-ikäinen naaras. Ei hän erikoisemmin lentänyt kuin muutkaan sukulaisensa, sama tahti ja sama tie koivun latvuksia pitkin. Eikä hänen äänelläänkään omaa kaikua ollut, kenties oli se sentään karheampi, hävyttömämpi ja itserakkaampi.

Mutta siltikin, tai juuri sen tähden, tervehti koko varisjoukko häntä ihastuksen melulla. Hänen ympärilleen kokoontui joukko kumartelevia ja imartelevia sukulaisia.

— Se oli lentoa! sanoi puheenjohtaja. Voimakasta, kunnon lentoa!

— Mutta kuinka vienoa ja viatonta samalla! sanoi sihteeri ja katsoi lentäjään himokkain silmin; sillä tämä oli komea neito, kiihottavan komea.

— Se oli kotoista, tuttua lentoa, arveli toinen. Säännöllistä ja sopivaa. Kaikki siiven-iskut ihan yhtä pitkät.

— Vanhaa, jaloa lentoa, lisäsi kolmas. Ei mitään tarpeettomia ja hulluja uutuuksia, ei odottamattomia käänteitä eikä oikullisia heittoja tai muuta käsittämätöntä.

Ja neljäs:

— Aivan niin kuin pitikin. Hänelle kuuluu ensi palkinto.

— Hänelle ensi palkinto! huusivat varikset asettuen uudelleen koivuihin ja heinäsuovalle ja ryhtyivät palkintojen jakoon.

Mutta kun varikset vaikenivat, alkoivat toiset linnut. Olihan huutava vääryys tapahtumassa. Ei tyydytä. Kuka tahansa voi sen ymmärtää, eikä siihen tarvittu erikoisia tietoja lentotaidon salaisuuksista, silmillään sen näki. Ja jos tuolle palkinto annetaan, niin eivät toiset ikinä enää ota kilpailuun osaa.

— Ei kukaan, pahus vieköön! vakuutti vihreävarpunen uskaltaen heinäsuovan seipääseen.

Mutta ikävintä oli, kun ei voitu olla yhtä mieltä vastaehdokkaasta. Pääskyset ehdottivat pääskystä, leivoset leivoa ja haukat omaa ehdokastaan. Jos he olisivat yhtyneet, niin olisi kai varisten täytynyt taipua.

Mutta heidän riidellessään katsoi kottarainen taivasta kohti ja vihelsi. Tuolla se tulee koivunlehden ottaja! huusi hän.

Kaikki nokat nousivat. Kyyhkyshaukka siellä purjehti kaukana maan yläpuolella. Hän liiteli leveitten siipien nojassa, sininen ilma näytti kantavan häntä, tyyneenä hän tuli ja ylpeänä kuin joku jumala.

Hän saapui kukkulan kohdalle, teki kierroksen, kohosi näkymättömiin, laskeutui taasen, pysähtyi liikkumattomaksi mustaksi pisaraksi sinitaivaalle.

Linnut tunsivat, että hänen terävät silmänsä vartioivat heitä. Varikset alkoivat äristä, jotkut pikkulinnut hädissään piipittivät, mutta kukaan ei liikkunut.

Silloin irtautui pisara — putosi nopeasti maata kohti ja heilauksella oli se korkeimman koivun tuuheassa latvassa.

Siellä istui tuo pelätty tulokas tuimana ja ääneti. Neulanterävät koukkuiset kynnet kouristivat paksua oksaa, suuret pyöreät silmät tuijottivat suoraan eteenpäin kuin rypistyneiden silmäkulmain takaa, ja lyhyt, voimakas koukkunokka oli painunut rinnan paksuun viiruiseen höyhenverhoon.

Hiljaisuutta kesti kotvan. Sitten kokosi kottarainen rohkeutensa ja korotti äänensä.

— Siinä on ensi palkinnon ottaja, sanoi hän. Ei kukaan voi kilpailla hänen kanssaan lentämisen taidossa.

— Hän on nopein avaruuden alla, myönsi pääskynen.

— Ei kukaan lennä korkeammalle, lisäsi leivo. Hän on ryöväri ja raakalainen, mutta se ei muuta asiaa. Hän lentää kaikista kauneimmin. Hänelle kuuluu koivunlehti.

— Hänelle kuuluu koivunlehti! kertasivat monet äänet, hienot ja karheat.

Varikset pitivät melua, ei ollut helppo kuulla mitä he puhuivat. Enemmistö kyllä piti kiinni varisneitosesta, mutta toiset tuntuivat kallistuvan kyyhkyshaukan puolelle.

Ja lopuksi lensi muuan tämän luo, sopivan välimatkan päähän tietysti, ja kysyi, oliko tämä ottanut osaa kilpailuun — siinä tapauksessa…

Varis oli näet nuori naaras, joka itsekin oli lentänyt ja kadehti tuota ihailtua.

Turha vaiva.

Kyyhkyshaukka kiitti kunniasta: — En kilpaile varisten kanssa, sanoi hän. En myönnä teidän kykenevän arvostelemaan minua ja lentoani. En myöskään välitä palkinnoistanne. Elävä kana tai jänis olisi toista. Lakastunut lehti ja hiirenraato, mitä roskaa se on.

Hän lennähti ylös sysäten siivellään variksen alas, kohosi ja katosi.

Nyt voittivat varikset. He antoivat koivunlehden tuolle keski-ikäiselle immelle, kunnialausuntoja nuorille variksille ja nokkahiiren nielasi vanhus, joka oli kilpailun alkanut; ei hän kenenkään mielestä ollut sitä ansainnut, mutta eihän hänelle ijän kaiken voitu kunnialausuntoakaan antaa.

Palkintoja jaettaessa lentivät pikku-linnut aidalle, toiset lentelivät mutisten ympäriinsä.

— Tämä on hävytöntä, sanoi kottarainen.

— Olisivat nyt voineet sinut kunnialla mainita, sanoi leivoemo ukolleen.

— Olen mieluummin ilman, vastasi tämä. Kunnian käsite on minulla ja heillä erilainen.

Vanha varismuori kuuli mutinan ja lensi sinne.

— Älkää nyt mukisko, pakisi hän. Piti lentää paraiten, ei ollut kysymystä kauneimmasta tai nopeimmasta, eikä laulun lirityksistä.

— No, mutta millainen on sitten paras lento? kysyi pääsky.

— Luonnollisesti variksen lento, vastasi varismuori. Opetelkaa nyt sitä ensi kerraksi, niin kyllä tekin voitte saada palkinnon. —

Mutta ensi kerralla saivat varikset lentää yksin, eikä kukaan taiteilijalintu heidän kilpailuihinsa enää osaa ota.

VICTORIA BENEDICTSSON

Tutkimusmatkalla.

Hän oli kauhea demokrati, tuo hyvä notario, s.o. teoriassa, käytännössä ei hän juuri ollut osottanut, kelpasiko mihinkään.

Hänen hienopintaisilla kasvoillaan ei näkynyt näivettymisen jälkeäkään, viikset olivat pikkusievät ja silmät syvintä ruskeaa.

Hän oli lempeä kuin kasvihuonekasvi ja näytti vielä hellävaraisemmalta reippaitten maatyttöjen rinnalla, joitten seurassa hän asteli maantietä pitkin.

Nuo kolme kävelijää keskustelivat vilkkaasti ja näyttivät ulkonaisista eroavaisuuksista huolimatta sopivan hyvin yhteen.

Notario oli tullut maalle "tutkimaan luontoa" — kuten hän sanoi — ja huomasi sen väärentämättömän skoonelaiseksi: aaltoilevia peltoja ja kukkivaa apilasta, joka tuoksui niin makealta, että luuli tuntevansa sen maun kielellään.

Toinen tytöistä oikeastaan piti puhetta yllä kummankin puolesta, ja notario oli tullut mieliaineeseensa: valtiollisiin asioihin.

"Enpä luule teidän täällä pitkälle pääsevän", sanoi neitonen.

"Kyllä, itse kansa on juuri se terve lähde, josta meidän teennäisen aikamme on ammennettava", sanoi hän innostuksella.

Tyttö nauroi.

"Tahtoisinpa nähdä, miten tulisitte toimeen talonpoikiemme kanssa", sanoi hän. "Minun vakaumukseni on, että tulee olla kasvanut heidän keskuudessaan voidakseen oikein heitä käsittää."

"Oh, sellaisten ihmisten luonne on vähemmän monimutkainen kuin meidän eikä niin vaikeasti tajuttava".

"Mutta karhea kuori voi alussa tympästä", sanoi tyttö vakavasti.

"Kuuluu, ettette tunne minua", väitti notario. "Ei mikään todellinen minua tympäse."

"No, sitte näette tuossa skoonelaisen maatyöläisen perikuvan", sanoi hän osottaen vähän matkan päässä tien vierellä istuvaa miestä.

He astuivat hiljemmin tehdäkseen huomioita.

Vanha mies istui ojan vierellä nauttien päivällistään. Se päättyi mustaan leipään ja piimään, jota hän sarvilusikalla söi saviruukusta.

Hän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse istui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli mudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja kesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden pohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.

Kasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen. Hän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa auringon paahtaa selkäänsä.

Vartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat käsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat lujat.

"Hyvää päivällistä, Anders Hansson", sanoi puhelias tyttö pysähtyen seurueensa kanssa ukon eteen.

"Kiitos toivotuksesta", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.

"Kaunis ilma", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.

"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui", vastasi Anders Hansson ja maistoi lusikastaan.

"Kovaa työtä tuo", lausui notario osottaen painavaa lapiota.

"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole", arveli mies. "Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää." Hän katseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.

Mutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!

Pienen kuolleen rotan.

Se oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut elämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta skoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta ja pani sen maahan viereensä.

"On niin paljon hiiriä aitassa", sanoi hän selitellen. "Hukuttavat itsensä maitoon ihan tämän tästä."

Ja niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut liikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja oksetus oli likellä.

Neiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.

"Noo?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.

"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi käsittämään moisia elukoita", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin hienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan jotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.

"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt", myönsi hän. "Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä hukkaan."

Hetken kävelyn jälkeen lisäsi hän:

"Vaimolla on keuhkotauti ja mies keittää kahvin hänelle joka aamu ennenkuin menee työhön. Tehkääpäs perässä."

Notario pudisti päätänsä. Hänen mieltänsä käänti eivätkä sovittavat sanat mitään vaikuttaneet.

Kahvin keitto ei sovittanut rottajuttua.

Joulu.

Kertomus Etelä-Ruotsista.

Ei lunta maassa, eikä huurretta puissa. Avuttoman alastomina seisoivat ne kylmästä väristen. Kuu ei valase maisemaa; on likasenharmaa hämärän hetki ja kenttien yli käy nihkeä tuuli, joka tunkee luihin ja ytimiin.

Tie on lokanen ja jalat tarttuvat saviseen maahan, joka on sitovan sitkeä. Pieni kivetön oikotie, polkemalla, ei ajaen tehty.

Ylös mäkeä nousee pieni ukko laahustaen rattaita. Kuorma on kova vanhalle miehelle. Läiskähtäen vaipuvat puukengät likaan ja imaseva ääni kuuluu, kun hän ne vetää ylös. Ylempänä on tie kovempaa ja kulku käy helpommin. Mäen päällä huoahtaa hän, lykkää lakin niskaan ja pyyhkii otsaansa lammasnahkaturkin hialla.

Se oli viimeinen ylämäki, mutta myös pahin. Hämärä tummenee. Olisipa jo kotona!

Hän sylkäsee kämmeniinsä, hierasee niitä toisiaan vasten ja tarttuu aisoihin. Nyt käy kulku helpommin, hän käy reippaasti — reippaammin kuin huomaakaan, sillä hän ajattelee kalaa ja puuroa. Siksi ikävöi hän kotiin.

Huomaamattaan alkaa hän hölkyttää ja kärryt tahtovat lisätä vauhtia. Mäki on jyrkkä. Ei ole helppoa hiljentää kulkua, ja niin täytyy hänen juosta, painavasti, kömpelösti. Se näyttäisi naurettavalta, sillä hänen polvensa vapisevat väsymyksestä. Mutta ei ole ketään auttamassa häntä, eikä nauramassakaan hänelle; missään tapauksessa ei hän välittäisi semmosesta. Hän mutisee pikku kirouksia, nykäyttelee rattaita kuin vikuri hevonen, saa lopulta vauhdin hiljenemään ja lönkyttää hiljaista tahtia edelleen. Kotia ennättää hän ennen puuron valmistumista.

* * * * *

"Joulukuvahan piti olla! Mitä on meillä tekemistä kärryjä vetävän ukon kanssa?"

"Köyhän joulu on väliin omituinen."

"Mutta moinen aihe! Ei, valoa — paljon valoa! Nyt on joulu-ilta!"

* * * * *

Kartanon asukkaat pukeutuvat. Salonki on tyhjä.

Valoa tulvii pöytälampusta, kattokruunusta ja kynttilöistä. Sitä tulee joka puolelta niin armottomasti, että varjoparat eivät tiedä mihin piiloutua, vaan saavat sikin sokin tuskin huomattuina langeta kaikkiin suuntiin.

Niin on oleva!

Kuusi, jonka oksilta tähdet ja kultakorut kimaltelevat, ei ole vielä sytytetty. Sen tummanvihreät havut imevät ahnaasti valoa ja levittävät vuorostaan pihkasta metsätuoksua huoneeseen. Se sanoo sanoja selvemmin, että nyt on joulu.

Hienolla pöytäliinalla loistaa hedelmämaljoja täynnään omenia ja pähkinöitä. Valonsäteet taittuvat pullojen särmiä vasten ja ohkasia laseja on ympärillä, kirkkaina kuin kaste, hauraina kuin onni.

Kaikki on odotuksessa.

Ulkona kyökissä on myös lämmintä ja valosaa. Padassa porisee hanhi, ja Liina seisoo juhlapuvussa liikuttaen puuroa. Hänen kasvonsa ovat sievät ja hän näyttää pikemmin neidiltä kuin palvelustytöltä. Hänen ilmeensä osottaa, että hän itsekin sen tietää, ja se näkyy siitä siroudesta, jolla hän kauhaa pitelee. Mutta hän onkin sisäkkö hienossa talossa. Hyväntahtosesti hän vain hoitaa keittäjättären tointa tämän pukeutuessa.

"Hyvää iltaa, Liina", sanoo nuorekas ääni oven avautuessa.

"Herranen aika kun säikähdin", sanoo Liina herttasimmasti hymyillen, eikä ollenkaan näytä säikähtyneeltä.

"Ymmärräthän, että olen märkä, sillä ilma on sumuinen, eikä minulla ole halua näyttäytyä sulhaselle ennenkuin olen hienoissa pukimissa." — Tulija on parinkymmenen vuoden ijässä oleva nuori mies.

"Missä on äiti?"

"Rouva on pukeutumassa, mutta kai hän jo on valmis, herra voi mennä salonkiin, siellä ei ole ketään ja rouva tulee kohta. Minä en voi lähteä puuron takia."

"Ei tarvitsekaan Liina. — Täälläpä on lämmintä ja hyvää! — tahdotko viedä nämät sitten huoneeseeni?" Hän asetti laukun ja päälysvaatteet tuolille.

"Heti kun Johanna tulee."

Nuori mies avasi oven salonkiin ja astui sisään. Hänet valtasi omituinen tunnelma; ei koko maan päällä ollut paikkaa näin ystävällistä, puhdasta ja iloista kuin tämä — hänen kotinsa!

Hän olisi tahtonut levittää käsivartensa sitä kohden kuin olisi se ollut elävä olento, jonka hän voi pusertaa onnen syleilyyn. — Ovi avautui ja sisään astui hänen äitinsä.

"Äiti", sanoi hän ainoastaan. Yksi sana voi sisältää paljon. Ja äiti, tämän kodin sielu, laski kätensä poikansa olkapäille ja katsoi häntä silmiin.

"Lapsi", sanoi hän hyväillen, "isä on pahoillaan, kun et päässyt ylioppilaaksi."

He suutelivat toisiaan.

"Äiti saa kysyä tovereiltani", sanoi poika, "kaikki sanovat että tehtiin vääryyttä."

Äiti katsoo häneen epäillen, mutta uskoo tietysti.

"Pelkään, että olet huvitellut liikaa, olet maksanut isälle paljon." Ihaillen ja varoen katsoo hän poikansa kauniisiin kasvoihin. Tämä painaa kätensä hänen poskilleen ja suutelee häntä jälleen.

"Ei nyt toruta jouluiltana."

"Mutta isä —?"

"Niin isä luulee, että voi päntätä latinaa, niinkuin hän tutkii numeroitaan, hiljaa ja varmasti, ettei erehdystä tule."

"Mutta hän suuttuu."

"Silloin lepyttää pikku-äiti hänet."

"Mutta, Otto, saat ajatella —."

"Minä olen ajatellut!" huudahtaa tämä iloisesti pyörittäen äitiään ympäri, "mutta nyt on joulu ja nyt iloitaan, ja minä olen ostanut niin sieviä joululahjoja siskoille, ja sitten on minulla pikku velkoja, joilla en nyt voi huolettaa isää, sillä autathan sinä minua vähän. Ja sinä olet kaikkein herttaisin pikku äiti!" Ja taas hän suuteli häntä.

"Mutta Otto!"

"Niin, ei sitä voi auttaa, on niin ihanaa tulla kotiin mailman melusta
—. Ja Emmi kun on kihloissa!"

"Niin, ja Herbert on hieno mies."

"Uskonpa kyllä — luutnantti! Ovat kai hyvin rakkaat?"

"Kuten vastakihlatut ainakin."

"Hauskapa nähdä siskoa! Hän on kai sievä morsian. Hän on niin hieno ja soma kuin konfekti. Äiti — Emmi on kaunis tyttö!"

Äiti hymyili. Hän oli onnellinen lapsistaan. Jos Otto nyt olisi ollut ylioppilas, niin olisi tullut liikaa. Sokea, jumaloiva äidin rakkaus oikein säteili hänen kasvoistansa.

Poika tarttui hänen käsiinsä. Ihailtuna oleminen on nautintorikasta.

"Missä on isä?"

"Tietysti konttorissaan, eipä häntä saa edes pukeutumaan. Oikein ikävää
Herbertin takia." Tyytymättömyyden varjo lennähti äidin kasvoille.
"Sellainen on isä aina."

"Ei mitään", sanoi poika lohduttaen; "olkoon puettu tai ilman, hänestä täytyy pitää."

Hän sai kiitollisen katseen näitten sanojensa takia, he puristivat toistensa käsiä; ei ollut pilveä perhe-elämän taivaalla.

* * * * *

Konttoripöytänsä ääressä istui isä kumartuneena yli ison kassakirjan ja nojaten päätään käsiinsä. Mutta hän ei työskennellyt.

Siinä oli kaunis pää, parta aaltoileva ja harmaa. Mutta kun hän nyt istui siinä yksin, oli hänen asennossaan jotain tuskastunutta painostusta — keskeymätön, kalvava levottomuus oli piirtänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Ne olivat erikoisen hennot nuo kasvot.

Hän istui kokoon vaipuneena. Harvoin hän tätä ajatteli, oli paras haihduttaa nuo ajatukset. Hän oli aina toivonut, että saisi tilaisuuden suorittaa takasin, mutta ei ollut onnistunut.

Nyt oli tilinteko taasen.

Mitä kekseliäisyyttä olikaan hänen täytynyt käyttää peittääkseen vajausta —. Se oli onnistunut. Mutta se kasvoi kuin lumivyöry. Nyt ei voinut pitkälti viipyä. Sen täytyi vyöryä heidän kaikkien yli, nyt näki hän sen. Hän oli kaikin voimin vastustanut sitä, ja odottanut pelastusta — turhaan. Nyt loppuivat hänen voimansa.

Ennen ensi joulua — —. Niin. Ei kauempaa.

Tuntui kuin olisi säälimätön käsi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Onnettomuus painoi häntä hautaa kohti. Jospa hän vaan saisi kuolla sitä ennen. Kuolla omaistensa ympäröimänä, viimeiseen saakka nauttien heidän rakkauttaan, jonka takia hän oli uhrannut niin paljon — senkin, jota ei kellään ole oikeus uhrata. Nyt oli vain yksi onni, se oli tämä.

Hän risti kätensä ja rukoili kuin lapsi tuskassaan, rukoili sitä ainoaa vedet silmissä.

Ennen ensi joulua — ensi joulua! Ja tämän viimeisen tahtoi hän tehdä niin valosaksi ja iloseksi, viime juhlanaan tahtoi hän ahmia heidän hellyyttään.

Hän ei moittinut itseään, tunsi vain tuskaa. Jos hän olisi saanut alkaa alusta, niin olisi käynyt samoin. Hän ei voinut sanoa: ei — heille; hän ei voinut kestää tyytymättömyyttä — heidän puoleltaan; ei sanoa totuutta — heille. Siinä kaikki.

Hän ei voinut elää ilman hellyyttä, siksi oli hän sen ostanut —- ostanut sitä niin kauan vaimoltaan ja lapsiltaan, että nyt oli kunniaton mies.

Kuinka hän olikaan vanha ja väsynyt? Hän nousi raskaasti. Nyt oli joulu. Häntä odotettiin.

Heikko ilon heijastus kuvastui hänen kasvoistaan, kun hän ajatteli valoa ja iloa ja kiitollisuutta joululahjoista. Hän oli kärsinyt niin paljon, että hänestä tuntui, kuin olisi itse kärsimys sovittava.

Rikkaan joulu voi olla omituinen.

* * * * *

Rattaat olivat vajassa ja isoisä itse istui juhlapuvussaan puhtaana uunin vieruspenkillä, hänellä oli yllään tummansininen sarkatakki, joka näyttää kankealta ja uudelta kolmenkymmenenkin vuoden vanhana. Isä istuu pöydän ääressä ja lukee rypistynyttä sanomalehteä, joka on kulkenut kädestä käteen, kunnes on tullut tahraiseksi ja pehmeäksi kuin vanha seteli.

Pöydällä loistaa lamppu. Puhdas liina peittää pöytää ja särvinvati on jo esillä, vierellään leipää.

Ruokaa laitetaan tuvassa, säästyy siitäkin. Sängyssä on perunavati peitettynä päänalusella lämmön säilyttämiseksi. Kala kiehuu parhaillaan, ja äiti sekottaa puuroa, niin että lämmin höyry leviää ympäri huoneen kiihottaen ruokahalua. Isoisän silmät seuraavat kauhan kiertoliikettä sillä nautinnolla, jota toimeton tuntee työtä katsellessaan.

Äiti on tuskin kolmenkymmenen ijässä mutta näyttää vanhemmalta, jos häntä vertaa ylemmän luokan naisiin. Hän on iso ja voimakas, posket ovat sileät ja punaset ja hän pyhkäsee kasvojaan silloin tällöin esiliinallaan, sillä lieden ääressä on lämmintä.

Pienokaiset pyöriskelevät pitkin lattiaa, hyvin levottomina, mutta ääneti ja hartaina, sillä äiti pitää järjestystä. Yksi heistä seisoo lieden ääressä, ja kun luulee, ettei häntä huomata, koettaa hän etusormellaan varovasti kalanpalasta tunnustellakseen, onko se kiehunut.

"Paavo annas olla!" huudahtaa äiti ja pukkaa häntä päähän toisten salaa virnistäissä.

Mutta nyt on ruoka valmis. Puuropata nostetaan tulelta — — kolistellaan hellan renkaita ja sitten merkitsevä äänettömyys.

"Hanna! otas perunat esiin!" käskee äiti ja määräys täytetään täsmällisesti. Itse asettaa hän lipeäkalan kivivatiin. Se levittää höyryä hänen ympärilleen. Odotus on jännittynyt ylimmilleen. Ainoastaan isä näyttää välinpitämättömältä; se kuuluu hänen arvokkuuteensa. Vasta kun kala asetetaan pöydälle, panee hän lehden pois.

"Kas niin, nyt on ruoka pöydässä", sanoo äiti lapsille ja vilauksessa ovat he paikoillaan.

Ja nyt on joulu tuvassa. Ei lahjoja ja vastalahjoja, ei kuusta makeisineen, mutta ateria niin vankka, tyytyväisyys niin sydämellinen, että sen muistaa koko vuoden.

"Isoisä, nyt on puuro pöydässä", sanoo isä. Ja "isoisä" kömpii pöydän ääreen.

Ei ajattele hän enää, että rattaat olivat painavat ja tie pitkä, tai että nuorempain jalkain olisi ollut se matka tehtävä. — Ainoastaan puuroa — puuroa!

Kansanystävä.

Uusi maaseutulehti oli hyvin kannattanut loppuun kuluneena vuotena ja sen toimittaja oli hienon käytöstapansa ja pienten samppanja-aamiaisten kautta tullut hyvin "muotiin." Hänen lehtensä oli maltillisesti kansanystävällinen eikä astunut kenenkään varpaille; oli kevytsisältöinen ja huokea ja nähtiin se niin köyhän töllissä kuin rikkaan talossakin.

Yritys oli onnistunut.

Uudeksi vuodeksi aikoi toimittaja muuttaa Tukholmaan ja tehdä lehdestään työväenliikkeen äänenkannattajan, ja häntä onniteltiin yleiseen tuuman johdosta, sillä hän tuntui valetulta johtajaksi, eikä hän koskaan tekisi itseään syypääksi liioitteluun. Siihen mieheen voi luottaa, siitä oltiin yhtä mieltä.

Hän seisoi peilinsä edessä ja täydensi pukeutumistaan huolellisesti, tarkasti kuten kaiken mitä teki. Viimeiset päivät olivat olleet pelkkiä juhlia ja kutsuja, sillä kaikki tahtoivat nähdä hänet, kaikki tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset ennenkuin hän jätti kaupungin.

Täksi päiväksi oli työväenyhdistys komeaan huoneustoonsa laittanut juhlan, ja toimittaja itse oli sepittänyt vaikuttavan runon, jolla hän jätti hyvästit yhdistykselle.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, mutta näytti vanhemmalta; tukka oli otsanrajasta harva, tumma ja sileäksi kammattu. Solakka vartalo oli aika soma, etenkin mustissa, ja koko ihmisessä oli jotain silkosta sievistettyä: saavuttamaton, kohtelias tyyneys, joka pakotti kaikki kohteliaiksi.

Lyhyt talvipäivä oli jo lopussaan ja kaasu sytytetty hänen sievässä kaksikamarikossaan. Kello soi ja kohta sen jälkeen avautui ulommaisen huoneen ovi. Toimittaja heitti viimeisen silmäyksen peiliin, pyyhkäsi viiksiään ja astui esille. Hän näki aivan nuoren miehen, joka kumartaen seisoi oven pielessä. Tuo oli tavallaan tuttu, oli näet avustanut lehteä. Enempää ei toimittaja hänestä tietänyt. Hänen toimeentulonsa näytti olevan vaikea. Esiintymisessä oli jotain joka sen sanoi vaikka vaatteet olivat siistit ja moitteettomat. Hänen aikomuksensa oli ottaa ylioppilastutkinto, mutta hän ei koskaan ollut käynyt missään kunnollisessa oppilaitoksessa, vaan luki yksityisesti ilman suuria onnistumismahdollisuuksia. Hän kirjotti kuitenkin luontevasti ja tuntui lukevan paljon.

"No, hyvä herra Andersson", sanoi toimittaja hyväntahtoisesti. "Mitäs on sydämellä? Pyrkiikö joku pieni kynänpiirros päivänvaloon?"

"Ei, ei nyt", vastaa puhuteltu hämillään ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tahdoin vain kysyä, voisinko saada jotain korvausta kirjotelmistani."

"Ei, paras herraseni, sitä saamme vielä hiukan aikaa odottaa", sanoi toimittaja hymyillen. "Te olette vielä liian kypsymätön voidaksenne saada korvausta. Olen ottanut lehteen koelmanne tehdäkseni teille palveluksen."

"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi nuori mies anteeksi pyytävästi.
"Suokaa anteeksi kysymykseni."

"Ei vaaraa. Päivä tulee, jolloin kokoatte rahaa kirjotuksillanne", sanoi toimittaja iloisesti.

Hänen suosikkinsa näytti aikovan sanoa jotain, mutta sitten voitti kainous, hän kumarsi hätäisesti ja meni. Eteisessä hän pysähtyi ottamaan päällystakkiaan, ja juuri hänen lukkoon tarttuessa lykättiin ovi ulkopuolelta auki.

Hän peräytyi askeleen, kun oli saada oven otsaansa vasten.

"Herran nimessä, en kai sinua kuoliaaksi lyönyt?" sanoi tulija reippaasti.

"Et. Mutta ei se sinunkaan ansiosi ole", sanoi nuori mies nauraen ja vaihtoi lujan kädenlyönnin tulokkaan kanssa.

Tämä näytti työmieheltä, kädet olivat valkeat, mutta kovat, kasvot kalpeat, mutta tarmokkaat. Hän olisi ollut kaunis mies, jos hänen vartensa olisi ollut parempi. Hän oli nuoren ystävänsä täydellinen vastakohta, ja pitäen tämän kättä vielä omassaan katseli hän tutkistellen tämän kasvoja.

"No, saitko rahaa?" sanoi hän.

"En", vastasi toinen hiljaa.

"Ei äyriäkään?"

Nuorukainen pudisti päätään. "Olisit ottanut nämät mukaan", sanoi toinen eloisasti. "Sinä olet liian pelokas, se ei kelpaa. Tule sisään, niin puhun hiukan sille miehelle."

"En mistään hinnasta."

Varjo vetäytyi toisen kasvoille.

"Ei kelpaa", sanoi hän heittäen tämän käden, joka retkahti alas. "Et kelpaa, olet pelkuri."

"Engberg", sanoi toinen moittien.

"Niin, ei se ole helppo sanoa", sanoi Engberg tyynempänä, "mutta totta se on. Päätä sinulla on, mutta pontta ei kylliksi. Tahi, jollet ole arka, mikset uskalla mennä sisään?"

"Tiedät, että olen semmoinen; se tarttuu kurkkuun, en voi puhua."

"Ei tarvitsekaan, minä puhun."

Engberg astui rivakasti sisään ja toinen seurasi. Toimittaja oli mennyt makuuhuoneeseensa.

Engberg meni ovelle, joka oli auki.

"Anteeksi, kenties häiritsen", sanoi hän kohteliaasti.

Toimittaja käännähti pöytänsä äärestä. Kohtaus ei näyttänyt tervetulleelta.

Engberg oli hänen ent. suutarinsa.

"Olisin kiitollinen, jos Engberg toisten tahtoisi naputuksella ilmaista tulonsa", sanoi työväenystävä hieman ylhäisesti.

"Olisin sen tehnyt, jollen olisi tiennyt että toimittaja oli tavattavissa. Tapasin juuri tämän nuoren miehen eteisessä", hän katsahti yli olkansa seuralaiseensa, joka seisoi puoleksi uteliaana puoleksi arkana. "Ja minä lupasin puhua hänen puolestansa."

"Kai hän sen itsekin osannee."

"Ei. Se hänen vikansa juuri onkin, mutta kirjottaa hän osaa. Nyt pyytäisin herra toimittajaa antamaan jotain hänen työstään. Hän tarvitsee sitä."

"Ei ollut koskaan puhetta maksusta, kun kirjotukset jätettiin, eikä lehti nyt voi maksaakaan."

"Miksei?"

"Sitä ei herra Engberg ymmärrä."

"Ymmärrän vain, että kun jonkin työ on täysikelpoisena vastaanotettu, niin hän myös on ansainnut maksun siitä." Näkyi, että työmiehessä kohosi viha, vaikka hän vielä hillitsikin sen.

Hän oli juonut; ei niin että olisi ollut päissään, vaan kuitenkin niin että veri liikkui nopeammin suonissa ja sanat lähtivät liukkaammin.

"Kuka on sanonut, että olen pitänyt herra Anderssonin työtä täysikelpoisena?" sanoi toimittaja.

"Ei kukaan, mutta en luule teidän tahtoneen tarjota maksaville lukijoillenne semmoista, mitä itse piditte ala-arvoisena. Jos me, käsityöläiset, tahtoisimme tehdä samoin pidettäisi sitä petollisena menettelynä kaupanteossa."

Engberg hymyili, hän luuli antaneensa oikean surmaniskun vastustajalleeen, mutta tämä seisoi välinpitämättömänä, vieläpä hän näytti pidättävän hymyäänkin.

"Ensiksikin puhutte, mitä ette ymmärrä ja toiseksi puututte asioihin, jotka eivät teihin kuulu", sanoi toimittaja.

"Laskuni, jota ette ole maksanut, ei kai myöskään kuulu minulle!" jatkoi toinen hänen tyyneytensä ärsyttämänä.

"Jos olisitte alusta pitäen esiintynyt vähemmän pöyhkeästi, olisi tuo ylioppilasvelka kai nyt maksettu."

"Minä haen sen ulos."

"Olkaa hyvä, teillä on kai velkakirja?"

"Aiotteko kieltää olevanne minulle velkaa 87 kruunua ja 97 äyriä?"

Toimittaja ei vastannut, kohautti vain olkapäitään säälivästi; koko hänen asennossaan oli teatterinaisen väsynyttä siroutta, joka oli toisen kasvoissa hehkuvan vihan täydellinen vastakohta.

"Jos teillä on vielä jotain sanomista minulle, niin pyydän teidän puhumaan lyhyesti", sanoi toimittaja katsoen kelloaan. "Minulla on ainoastaan 10 minuttia jäljellä."

"Niin, minulla olisi halu sanoa teille jotain", sanoi työmies astuen kokonaan huoneeseen. Hetkisen näytti siltä kuin aikoisi hän hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta tämä ei muuttanut ilmettäkään, ja kylmässä katseessa, jonka hän heitti vastustajaansa, oli yhtä vähän vihaa kuin pelkoa.

"Engberg, Engberg, älä tee itseäsi onnettomaksi!" varotti toveri oven takaa.

"Ole huoletta, mäkijänis, en koske häneen", vastasi työmies pakottaen ääntään tyveneksi. "Mutta totuuden saa hän kuulla ennenkuin lähtee niin totta kuin nimeni on Kristoffer Engberg."

"Älkää kursailko, herra Engberg", sanoi toimittaja nostaen käsivarret ristiin rinnalle, nojasi pöydänlaitaan ja näytti voivan seista siinä kuinka kauan tahansa.

"Täällä olen minä juossut kuukausia", alkoi työmies kumealla äänellä ja käsi kouristeli vaistomaisesti lakkia. "Täällä olen juossut kerjäämässä sitä, mikä on minulle oikeudella tuleva, ja herra on elänyt humussa ja sumussa minun elättäessäni vaimoa ja lapsia." — Ääni paisui kuin vähitellen yltyvä raju-ilma. — "Ja kaiken aikaa kirjotti herra leveästi ja laveasti työmiesten oikeuksista ja köyhyyden auttamisesta tehden itsensä kansan mieheksi. Niin, sellaisia sitä ollaan! Ja työmiehet lukevat ja maksavat" — hän hymyili ivallisesti. — "Minäkin luin ja maksoin, vaikkakin oma laskuni oli täällä suorittamatta. Mutta semmoisia me olemme. Löytyy monia, jotka kirjottavat mustan valkeaksi, kun ovat opin saaneet", ääni laskeutui taasen.

Hän oikasi lakkinsa poimut ja jatkoi alas katsellen: "kun makasin lavantaudissa, tuli vaimoni tänne, hän joka yksin meidän puolestamme raatoi", ääni tarttui kurkkuun ja hänen täytyi levähtää liikutuksen tähden, mutta siten purkaantui viha leimuavaan ponteen, "ja sinä annoit hänen mennä — — — heittiö!"

"Suus kiini lurjus!" ärjäsi sanomalehtimies sävähtäen. Hän ei ollut korskea muulloin kuin oikein vihastuessaan, mikä harvoin tapahtui.

Työmies nauroi uhittelevasti, otti askeleen taapäin ja ojensi vartalonsa niin että se täytti oviaukon.

Nyt oli hän sanonut pahimman, sen mikä oli ollut syvimpänä käyteaineena hänen mielessään. Nyt tulivat sanat nopeasti ja äänekkäästi, kuten olisivat ne olleet valmiina varastossa.

Nuorempi toveri oli lähestynyt toista ovea valmiina pakoon, mutta joka sana tunkeutui ulos hänen luokseen, selkeänä ja terävänä ja itse kauhistus poltti ne kiinteiksi hänen mieleensä.

"Vihata kapitaalia — tyhmyyksiä! Sitä me juuri tarvitsemme. Hallitus? Puh — laki ja oikeus ovat tarpeen. Mutta pois nämät tuulenpieksäjät, joilla ei ole äyriäkään, mutta tahtovat elää kuin olisi heillä miljoonia! Raukat, jotka juhlivat ja pitävät kemuja ja petkuttavat työmieheltä hänen ansionsa: jotka pelaavat korttia satakruunusista ja ovat velassa vaatteistaan. Vastaa, mikä ui pinnalla! Kerjäläisylpeyttä, joka häpeää vanhaa takkia! Päivä tulee, jolloin me työmiehet emme anna pettää itseämme lörpötyksillä, jolloin me opimme näkemään, ja jolloin me näemme teidät. Silloin puhaltaa tuuli koruherrojen korttirakennuksiin, ja teidät pyyhkäisee pois vedenpaisumus, sillä te olette rakentaneet sannalle — ja meitä on paljon."

Hän heristi nyrkkiään, painoi lakin päähänsä ja meni.