HENNING BERGER

Katu.

Kuvaus Tukholmasta.

Hän syntyi kadun varrella, joka pohjosesta etelään kulkien sisälsi kaikki elämän vaiheet. Se alkoi sotilaskasarmista ja päättyi satamaan, ja näiden kahden paikan välillä oli rikkaiden taloja ja köyhäin kortteereita, oli kouluja, kirkkoja, kapakoita, panttilainauslaitoksia ja kaikenlaisia kauppoja.

Toinenkin syntyi saman kadun varrella. Ero oli vain se, että toinen tuli mailman pohjoispuolen 6-kertaisessa kulmatalossa, jonka otsikkoa sulotarten kuvat koristivat. Se oli hieno talo ja pihanpuolellakin asui hienoa väkeä, joilla oli varaa pitää palvelijoita. Syntyminen semmoisessa graniittipalatsissa, jossa on asfalttipiha, porttivahti ja sähkövalo, merkitsi pääsylippua ensi riville elämän teatterissa.

Toinen aukasi ensi kerran silmänsä kulmahökkelissä halkosataman puolessa. Siinä talossa asui vahtimestareita, käsityöläisiä, apulaisvaimoja ja naisia, jotka tuoksuivat huonolta hajuvedeltä ja lähtivät illoin kaupungille puettuina huokeihin turkiksiin, ja heillä oli suuret, vinot hatut käherretyillä hiuksilla ja maalatut kasvot, jotka päivän valossa näyttivät rypistyneiltä talviomenilta. Porttikäytävä haisi ja emännän sijainen kuritti väliin miestään hiilikoukulla. Mutta Juho, joka leikki pihan viottuneella kivityksellä, vanhan kaivon ja rikkaruohojen luona, halkojen ja ulkohuoneiden edessä, piti tätä ränsistynyttä taloa ihmeellisempänä kuin linnaa, joka näkyi kaukaa rinteen matalien töllien yli.

Juho ja Sixten tutustuivat istuessaan rinnan alkeiskoulussa. He olivat ystävät ja jakoivat nekut ja tappelut. Kunnes Juhon isä, joka muitten vahtimestaritointensa ohella oli ollut tarjoilijana juhlissa ja kantanut ruumiita, itse kannettiin ruumiina pois ja Juho viimeisen kerran sai konvehtia surupapereissa. Vähän myöhemmin oli hän juoksupoikana kauppakonttorissa.

Niiltä ajoilta alkoi hänen rakkautensa kotikatuun. Ensi kerran kun hän lakkeineen, jonka samettinauhasta koulun merkki oli täytynyt ratkoa pois, tuli suuri pakka kainalossa pohjoista kohti esimiehensä asuntoon päin, ja tapasi Sixtenin merikadetin univormussa, syttyi myös hänen rakkautensa. Kuuluu kai omituiselta, mutta selvenee hiukan, kun saa kuulla että se oli vihan rakkautta. Sillä Sixten oli punastuen ja loukkaantuneena kääntänyt päänsä pois, kun toveri tervehdykseksi nyökkäsi. Ja kun se iski syvälle Juhon rintaan ja pisti silmiin ja poltti korvalehdissä, tuntui hänestä äkkiä kuin olisi katu avautunut, talot väistyivät kumartuen, maa keinui ja lyhdyt tekivät välähtäen kunniaa. Ja selkeänä, kuin olisi ääni hänen korvaansa sanonut, iski ajatus hänen aivoihinsa: katua ylös, askel askeleelta, maksoi mitä maksoi, kunnes itse asut tuolla pohjoisessa!

Hän alkoi tarkastella katua. Se oli kuin hänen kotinsa, jossa hän vapaasti liikkui. Keskipaikoilla katua oli vanha talo, rauta-aitainen ja maljat portin yllä — siellä katsoi hän voivansa asua ylisillä toistaiseksi. Hän katseli sitä kuin huonekalua, joka kerran oli oleva hänen. Ylempänä oli toinen talo, jokseenkin uusaikainen talo — siinä voisi hän asua toisena kirjanpitäjänä. Ja sitten — se ajatus huimasi — jos hänestä tulisi ensi mies, miksei naineena kulmatalossa, puiston vierellä? Hämärästi tunsi hän, että katu oli kuva elämästä, tie ylös- tai alaspäin.

Monta vuotta astui Juho katuaan. Illoin kauppakoulutuntien jälkeen, kun kaasu loisti ja puodin akkunat valasivat katua. Hän näki sen aamuisin, kun tuli pienestä kahvilasta ja joustavasti asteli konttoriin. Siitä tuli hänen rakkain kävelypaikkansa ja pian tunsi hän joka kulman ja talon, pelastusarmeijan ja yhtiökapakan, kirjakaupat, sikaripuodit, ruokamyymälät, panttilainastot, torin kojut ja talojen numerot. Hän osasi kyltit ulkoa. Täällä revittiin kansan vaatimatonta teatteria ja tuolla rakennettiin kuninkaallista näyttämöä. Tuolla kiipeili töllejä kallionrinteellä ja täällä rakennettiin uusia palatseja. Kaikki tunsi hän; tuossa asui tehtailijan tytär, jonka kanssa hän oli ajanut hiihtoseuran rekiretkellä, ja tässä kaunis norjalaisnainen, joka ei neulonut eikä kehrännyt, vaan hohtavassa puvussa paljain hartioin tuli öisin ajurilla kotiin Sixtenin seurassa.

Muutamana vuonna tapahtui odottamaton tapaus. Sixtenin isä porasi pienen läven ohimoonsa paukahtavalla ja kiiltävällä metalliesineellä. Komea hautajaissaatto alaspäin katuja kellojen kumahdellessa. Mutta Sixten erosi laivastosta. — Juho arveli sen ehkä tuntuvan samalta kuin hänen ratkoessaan koulumerkkiä lakistaan.

Tapahtui outoja asioita. Eräänä iltana oli Juho saattanut tehtailijan tytärtä tanssiaisista ja tapasi kotimatkalla Sixtenin. Tämä tunsi heti hänet, pysähtyipä vielä ja puheli vanhoista kouluajoista. He kävelivät katua edestakaisin ja nyt kävi selville, että Juho asui hieman pohjosempana kuin toverinsa. Hän asui nimittäin uusaikaisessa talossa ja Sixten tuon vanhan talon yliskamarissa. Miten olikaan, hän lainasi tälle 25 kruunua. Ei voinut kieltää, sillä oli kihlaustuulella.

Aika nielasi vielä pari vuotta. Juho oli ensi mies ja käveli tehtailijan tyttären kanssa katselemassa huonekaluja, taloustarpeita ja asuntoa. He pitivät siitä kadusta.

Sixteniä ei Juho enää tervehtinyt. Entinen upseeri alkoi mennä rappiolle. Hän seisoskeli usein risasena kapakoiden edustalla. Ties herra missä lienee majaillut.

Tähtikirkkaana syysiltana kun ensi pakkanen kylvi huurrettaan kuutamoiseen maisemaan, ajoi vahtimestarin poika kotiinsa morsiamineen. Vaunut kulkivat ohi synnyinhökkelin ja ohi kadun tuttujen talojen ylös kulmarakennukseen, jossa pari akkunaa loisti ruusunpunasena syvään, kirkkaaseen yöhön. Katukäytävällä, nostaessaan vaaleapukuisen olennon vaunuista näki Juho sekunnissa elämänsä, joka kuvastui kadun pituudelta. Ja kiertäessään käsivartensa notkean vartalon ympärille, heitti hän kiitollisen katseen katua alas. — Sinä olet elämäni kuva, ajatteli hän.

Hän olisi sen kenties selkeämmin huomannut, jos olisi tiennyt, että samaan aikaan värisevä olento oli hiipinyt aidan viertä eteläisessä päässä olevaan satamaan, katsonut kauan öljyiseen veteen ja heitettyään vihanvimmastuneen katseen katua ylös heittäytynyt syvyyteen.

KNUT HAMSUN

Blåmansö.

Norjalainen saaristolaiskertomus.

Ulkosaaristossa on monta saarta, joiden joukossa muuan pieni nimeltään Blåmansö ja asuu siinä tuskin sataa henkeä. Naapurisaari on suurempi; siellä asuu noin kolme neljä sataa henkeä, ja siellä on kirkko ja esivalta. Sen nimi on Kyrkö. Minun lapsuuteni jälkeen on tullut posti ja sähkösanomalaitos tälle saarelle. Missä ulkosaaristolaisia tuli kokoon, oli aina hienointa olla kotoisin suurelta saarelta, jonka asukkaat eivät pitäneet manterelaisiakaan sen arvokkaampina. Asukkaat ovat kalastajia monta peninkulmaa laajalti. Koko Atlanti huuhtoo Blåmansötä, niin kaukana se on meressä. Sen äyräät ovat äkkijyrkät ja kolmelta puolen mahdottomat nousta maalle, ainoastaan etelää, puolipäivää kohti ovat Jumala ja ihmiset rakentaneet polun, kaksi sataa askelta vuorta ylös. Myrskyllä ajaa meri puutavaraa, lankkuja ja laivanhylkyjä saarelle, ja näistä rakentavat saarelaiset aluksiaan. Ainekset kantavat he ylös kukkulalle, jossa tupiensa luona veistävät veneet ja talven tultua laskevat ne sinisileää pohjoisrinnettä pitkin köysien avulla mereen. Lapsuudessani näin kuinka tämä tapahtui: kaksi miestä oli kukkulalla köysiä laskemassa ja yksi ohjaili venettä, ettei se tarttuisi kallion halkeamiin. Varovasti ja rohkeasti se työ suoritettiin hillityillä huudoilla merkkejä antaen. Mutta kun vihdoin vene oli vesillä, huusi siinä oleva mies: seis nyt, ali right, kaikki hyvin. Enempää ei hän sanonut siitä suurtyöstä, että vene saatiin onnellisesti alas.

Suurin tupa saarella on vanhan kunnon veneitten rakentajan Joakimin. Hänen tuvassaan pidetään joulutanssit joka vuosi, ja tilaa kyllä löytyy neljälle ja kuudellekin parille kerrallaan. Soittokoneena oli viulu ja sen vierellä istui Didrik niminen mies rallattaen ja tahtia polkien. Pojat tanssivat paitahiasillaan.

Ja silloin kulki tavallisesti ympäriinsä nuori mies ja oli isäntää, hän oli veneitten rakentajan nuorin poika ja samaa ammattia itsekin. Hän oli suuressa arvossa käsityönsä ja hyvän päänsä takia, ja Marcelius! ajattelee tyttö, ja Marcelius! ajattelee toinenkin, eikä hänen nimensä ollut tuntematon suurenkaan saaren nuorison keskuudessa. Mutta itse ajatteli Marcelius vain Fredrikkeä, opettajan tytärtä, vaikka tämä oli niin hieno ja puhui kirjakieltä ja niin ylhäinen, että poika ei mitenkään voinut häntä saada. Opettajan talo myös oli iso, ja kun hän ei ollut kalastaja, vaan päinvastoin edistynyt mies, niin oli hänellä uutimet akkunoissa, ja oli tapana koputtaa hänen ovelleen, ennenkuin astuttiin sisään.

Mutta Marcelius oli luottava ja sokea lemmessään. Hän oli viime vuonna opettajan luona, ja tänä vuonna hän taas tuli astuen sisään kyökin ovesta. Ja: "hyvää iltaa!" sanoi hän, "saanko puhua vähän kanssasi, Fredrikke."

"Mitä tahdot minusta?" kysyy vastaan tyttö ja seuraa häntä ulos.

"Niin tuota, etkö nyt voi, tiedäthän?"

"En, minä en voi. Äläkä sinä enää ajattele minua, Marcelius, äläkä astu tielleni enää."

"Niin niin, tiedän kyllä, että uusi opettaja lähentelee sinua", vastaa
Marcelius. "Mutta mitähän tuosta hienoudesta oikein tulee."

Ja uusi opettaja todella lähentelikin Fredrikkeä. Hän oli kirkkosaarelta ja oli ollut seminaarissakin. Hänen isänsä oli vain kalastaja kuten muutkin, mutta hän oli mahtava ja rikas ja aina riippui turskaa ja kapakalaa hänen kuivuuhuoneessaan, ja voita ja silavaa ja vehnäjauhoja oli hänen aitassaan. Kun poika tuli seminaarista, oli hän yhtä hieno kun papinkin poika, joka tuli yliopistosta; hänellä oli poskiparta ja nenäliina taskussa, ja hänellä oli ylpeyttään pitkä kumminauha hatusta roikkumassa. Kansa teki pilaa hänestä nenäliinan takia ja sanottiin, että Simon Rust on tullut kovin säästäväiseksi mieheksi, koska pani talteen nenän antimetkin.

"Nyt on hän tilannut uuden veneen meiltä", sanoo Marcelius, "ja Jumala antakoon sen tulla hänelle siunaukseksi."

"Miksi niin sanot", kysyy Fredrikke.

"Sanonhan vaan. Hän haluaa saada laidat vihreiksi, — niin, voinhan maalata ne vihreiksi. Mutta hän tahtoo nimen veneeseen, sen hän saa maalata itse."

"Tahtooko hän nimen siihen?"

"Oletko kuullut mokomaa. Eihän se ole kannellinen vene, vaan tavallinen neliairoinen. — Niin että voisit ajatella, etkö voisi ruveta niin meikäläiseksi, että ottaisit minut, Fredrikke."

"Ei, en voi, kuuletko. Sillä hänellä on minun sydämeni."

"Vai niin, hänellä on sinun sydämesi", sanoo Marcelius ja menee.

Joulun alla tuli Simon Rust kirkkosaarelta maalaamaan nimeä uuteen veneeseensä. Hän oli asuntoa vanhan opettajan luona, ja Fredrikke kulki joka päivä kirkkopuvussa oikea silkkinauha kaulassa. Ja kun nimi oli maalattu, ei ollut monta, jotka osasivat lukea nuo latinalaiset kirjaimet, mutta siinä seisoi: Superfin. Niin oli nimi oleva. Eikä niin hienoa nimeä monet ymmärtäneetkään.

Niin tuli korkea ja tähtikirkas ilta, aaton aatto. Marcelius meni opettajan talolle ja pyysi puhutella Simon Rustia.

"Nyt on nimi kuiva", sanoi hän.

"Sitten laskemme veneen vesille huomenna", vastasi Simon Rust.

Marcelius jatkoi:

"Niinkö on, että sinä saat Fredrikken?"

"Se kai ei kuulu sinuun", vastasi Simon.

"Samapa se, mutta jos todella sanot, saatko Fredrikken, niin annan veneen ilmaseksi."

Simon Rust ajatteli asiaa, hän oli hyvin etuansa katsova kuten isänsäkin oli ollut. Hän kutsui Fredrikken ulos ja kysyi:

"Eikö olekin niin, että me kuulumme toisillemme?"

Ja Fredrikke myönsi, sillä hänen sydämensä oli Simonin.

Ja taivas oli tähdessä ja tytön silmät loistivat ilosta hänen sanoessaan sitä.

Kotimatkalla katui Marcelius sitä, että oli tehnyt veneen ilmaseksi Simonille. "Mutta hän sen saa surkeassa kunnossa", ajatteli hän, "minä vien sen itse alas."

Ja hän harhaili tuvalta tuvalle, ei mennyt mihinkään, kuljeksihan vaan revontulten ja tähtien valossa. Hän asteli saaren pohjoispäähän saakka, jossa hänen köytensä riippuivat valmiina laskemaan uutta venettä syvyyteen. Atlanti kohisi alhaalla.

Hän istuutuu.

Merellä loistaa kaksi tulta purjelaivasta, kauempana oli taas kaksi valoa höyrylaivalla, joka mustana ja painavana kulki itää kohti. Hän kai ajatteli: nyt on paras lähteä tuommoisella laivalla pois. Fredrikke on ainaiseksi mennyt, ei ole helppo jäädä tänne, kun hänkin on jättävä saaren… No, isä Jumala taivaassa olkoon hänen tukenaan ja apunaan elämässä! Ja mitä tuli siihen että hän ajatteli turmella Simonin veneen, niin pyysi hän anteeksi tämän pahan ajatuksensa, ja päätti tehdä parastaan, että se hyvin tulisi alas. Semmonen mies hän oli.

Hän nousi ja alkoi astua kotiinpäin, kun kuului hiljainen huuto, ja hän kuunteli. Joku tuli häntä vastaan.

"Fredrikke, sinäkö siellä?"

"Niin. Minä vaan tahdon sanoa sinulle ettet tekisi mitään pahaa itsellesi, Marcelius."

"Minä tässä vaan kävelen", vastasi Marcelius.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja jatkoi:

"Ei sinun tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Enkä minäkään ole vielä niin varmasti päättänyt."

"Olet kai?"

"Mitä siitä tulee?" huudahti tyttö. "Nyt ei tunnu siltä kun hän välittäisi minusta… Luotan sinuun enemmän kuin Simoniin. Hän pyrkii poispäin; sanoin tänään: odotetaanhan nyt."

Marcelius ei vastannut mitään. He kävelivät. Mutta Fredrikke oli viisas ja käytännöllinen kesken epätoivoaankin ja sanoi äkkiä:

"Älä sinä missään tapauksessa anna hänelle venettä ilmaseksi."

"En en", vastasi Marcelius.

Tienhaarassa ojensi tyttö kätensä ja sanoi:

"Nyt täytyy minun lähteä, muuten hän loukkaantuu, hän taisi nähdä, mihin minä menin."

He sanoivat hyvää yötä ja menivät kukin taholleen.

Seuraavana päivänä ei tuullut ollenkaan, ja meri oli aivan tyyni. Kunnon veneitten rakentaja Joakim oli poikiensa kanssa jo ennen päivän koittoa vienyt veneen köysien luo, heillä olivat olleet kaikki saaren miehet apuna, ettei hieno vene vikaantuisi. Nyt riippui se soreana hienona köysissä.

Vanha opettaja oli saanut hienon virkaveljensä lykkäämään kotimatkansa iltapäivään, ja nyt oli vene laskettava alas. Kihlattujen kesken ei näkynyt olevan parempaa sopua kuin eilenkään, he kävivät happaman näköisinä kaukana toisistaan polulla, ja se, jonka oli määrä olla morsian oli täynnä epäilystä. Kun he tulivat köysien luo, olivat miehet siellä koossa. Kaikki miehet paljastivat päänsä opettajalle ja hänen seurueelleen.

"Onko kaikki valmiina?" kysyy Simon.

Joakim vastaa: "Kaikki on valmiina. Mikäli me käsitämme."

Silloin sanoo äkkiä Fredrikke epäilyksen kiusaamana:

"Älä sinä mene tänään Marcelius. Eikö joku toinen voisi mennä puolestasi?"

Kaikki kuuntelevat.

"No, hän on niin tottunut", sanoo Joakim, pojan isä.

"Silläpä sitten on nimi", sanoo Fredrikke.

"Se on päinvastoin hyvin hieno nimi", sanoo hänen isänsä anteeksi antavasti.

"Sitä et sinä ymmärrä, Fredrikke."

Silloin sanoo Simon Rust lyhyesti:

"Minä menen itse veneseen."

Kaikki koettavat pidättää häntä, mutta Simon kiipee veneeseen ja istuutuu. Häntä pyydetään kauan, mutta Simon vastaa ylpeästi ja raivoissaan:

"Saakoon Fredrikke sielulleen rauhan."

"Sido itsesi ainakin kiinni", sanoo Joakim ja ojentaa hänelle nuoran.

"Laskekaa!" huutaa Simon ärtyisesti.

Köydet irrotetaan, vene alkaa laskeutua. Simon tarttuu lakkinsa kumminauhaan ja kiinnittää sen pään nappiin.

Joakim huutaa, Simon vastaa yhä kauempaa, mutta he eivät enää näe toisiaan. Marceliuksella ei ole mitään kuunneltavaa ja hän seisoo kauempana.

"Hän on puolitiessä", sanoo Joakim. "Mies kelpaa kyllä."

Silloin kuuluu huuto syvyydestä. Kukaan ei ymmärrä sitä. Se ei ole: pysähtykää hetkeksi, eikä: all right, vaan: ai, ai, ja merkkinuoraa nyitään kovin. Ylhäällä luulevat kaikki, että on vedettävä ylös. Silloin kohoaa terävä ja läpitunkeva huuto kuilusta, kuuluu veneen kolahduksia kalliota vastaan, tuntuu kun koko saari yskähtelisi.

Kaikki kalpenivat. Köydet kevenivät samassa. Kysytään ja huudetaan, Joakim sanoo: "laskekaa!" sitten kohta: "vetäkää!" Mutta kaikki ymmärtävät, ettei mikään auta, vene on tyhjä, Simon on kaatanut sen ja pudonnut vuorta pitkin alas.

Niin alkaa kesken tätä kaikkea kirkonkello soida joulua.

Mutta Fredrikke oli yhä viisas ja käytännöllinen, hän sai käsiinsä Marceliuksen ja sanoi: "Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta minä olen iloinen, ettet sinä ollut siellä. Mitä tässä seisot? Etkö juokse alas eteläpuolelta ja lähde veneellä katsomaan, miten on asian laita."

Ja kun kaikki ymmärsivät, että hänellä oli oikein, lähdettiin juoksemaan saaren toiseen päähän. Vaikka kaikki tiesivät, ettei se mitään hyödyttänyt.

PELLE MOLIN

Äiti varustaa kalamiehiä Lofotin matkalle.

Joulu ja uusivuosi ovat menneet, niitä on vietetty yhtä juhlallisesti kuin Ruotsissakin vähän huonommalla ruokavalikoimalla tosin ja ilman kirkkomatkaa.

Niin vanha joulukirkko! Mutta täällä Pohjolan rannikolla ei kernaasti purjehdita pitkiä matkoja kirkkoon, kun pimeys on mustana turkkina yllä, mustia kareja ei erota mustasta vedestä ja salakavala myrsky voi syöksyä alas tunturin rinnettä ja varottamatta kaataa kaikki purjehtijat vuonolla.

Äiti ja tytöt ovat vavistuksella odottaneet pyhien loppua. Tammikuun alku on heille — Helgelannissa, Norrlannissa ja Tromsössä — vuoden vaivaloisin aika. Isä väkineen on varustettava suurille turskanpyynnille Lofotille.

Tammikuun 16 p:nä alkaa turskanpyynti Lofotlain mukaan. Silloin ovat kaikki kalastusajaksi määrätyt: lääkärit, sähköttäjät, tarkastajat, tuomarit, poliisit, nimismiehet y.m. asemillaan ja kaikki kulkevat jännityksessä. Mitenhän kalastus käy? Onkohan turska lihava tai laiha? Siimatko vai rihmapyydykset enemmän tuottavat? Itä- vai Länsi-Lofotilleko mennään? Hinnat? Onkohan maksa lihava? Tulispa hyvä ilma! Jumala varjelkoon kylmiltä itätuulilta, tunturiviimoilta ja turskia karkottavilta myrskyiltä!

Jo joulun maissa voi tulla sähkösanoma lehtiin, odotetuin sanoma. Se koskee ensi turskaa. Tieto tulee Rostista, Lofotin uloimmalta saarelta, rosvojen piilopaikalta, haaksirikkojen ja laivaryöstöjen saarelta, jota ympäröi vaarallinen karikko.

Tänä vuonna on turska laiha! Siis muistellaan vuotta 1895, jolloin rihmamiehet valittivat, mutta siimalla pyytäjät olivat tyytyväisiä. Nälkäinen turska näet käy halusta koukkuun, olipa syöttinä sitten suolattua silliä, turskan mätiä tai kalan palasia.

Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille, täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.

Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen.
Onpa osuusveneitäkin.

Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. — Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin, kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää. Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua, sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3 vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen. Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä — kauhea keksintö.

Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi venekuntaa kohti.

Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka vastaa kumeasti.

Puita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva. Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.

Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen. Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä. Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää unta.

Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja toinen paistuu — niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla varustetut.

Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen, ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä, öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.

Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran. Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa, jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee emo ja lemmitty.

Mutta kesken tanssia tulee tuuli. Johtajat kokoovat miehensä. Ei tuntiakaan armonaikaa. Pikku vene soutaa rannan ja viislaidan väliä. Tytöille tarjotaan korppua, lihaa, rinkilää ja lasi viiniä. Pojat lupaavat kirjeitä, odotettuja Lofotkirjeitä; ja tytöt uskollisuutta. Helppo luvata, sillä nuoria miehiä ei ketään jää. Sitten maihin, vene vedetään viislaidan kannelle ja purjeet nostetaan. Äiti katselee lähtöä, mutta kyyneleitä ei sovi näyttää.

Miehet purjehtivat vuonon jyrkkien rantojen väliä. Tuiman tunturin takaa yhtyy toisia Lofotveneitä. Niin aina edelleen ja lopuksi on 6 à 70 jopa 90:kin venekuntaa.

Naiset taasen ovat puhdistustyössä ja alkavat sitten kehruun ja kudonnan. Tytöt puivat jälellä olevat pari ohratynnyriä. Yksitoikkoisesti kuluu aika kevääseen.

Vain kerran, helmikuun 2:na päivänä, Kynttilänpäivänä, on pienet kestit, "akkaväen joulu." Mäkien yli polkuja pitkin käyvät eukot ja tytöt toisiaan tapaamaan, juovat kahvia ja lukevat Lofotkirjeitä.

AUGUST BLANCHE

Kotiopettajatar.

Tuskin mistään on niin paljon kirjotettu kuin sivistyksen ja varallisuuden suhteista. Varmaa on, että ne hyvästi sopivat yhteen tai kunnioittavat toisiaan. Sivistyneet, pitäen varallisuutta välikappaleena, pyrkivät siihen päästäkseen itsenäiseen asemaan; mutta tunnen sangen monia varakkaita, jotka, jolleivät juuri halveksikaan sivistystä, panevat sen hyvin alas hintaluettelossaan, vaikkakin heillä on siitä sekä huvia että hyötyä. Tietysti tarkotan rikkaita sivistymättömiä, sillä ihmeellistä kyllä ei sivistyksen puutteen ja köyhyyden suhde ole sama.

Ystävä-vainajani, runoilija Ingelman kertoi seuraavaa:

"Kerran tuli luokseni köyhä sukankutoja, joka asuu hökkelissä sivukaupungilla, ja pyysi minua kirjottamaan muutamia säkeitä hänen vaimonsa hautajaisissa jaettaviksi. Hän sai niin mukiinmenevät kuin kiireessä kokoon sain. Hautajaisten jälkeen tuli hän kiittämään runosta ja toi kuusi paria sukkia, puoliksi villaisia ja puoliksi puuvillaisia. Hän oli ajatellut kesääni ja talveani. En olisi ottanut niitä vastaan, mutta hän näytti pahastuvan niin että minun täytyi. Olin kirjottanut joukottain tilapäisrunoja leipureille ja oluenpanijoille, mutta en ollut saanut edes rinkilää tai haarikallista olutta. Tosin minut väliin pyydettiin illalliselle tai totia juomaan, mutta minä kutsuin heidät vuorostani ja siinä kaikki. Mutta runoistani olisivat he vielä saatavapuolella kirjoissani, jos joskus olisin semmosia pitänyt."

Toinenkin nuoruuden ystäviäni, runoilija ja hyvä, on kokenut samaa. Hän oli vuosien kuluessa kirjotellut lukuisia nimi- ja syntymäpäivärunoja erään rikkaan oluenpanijan perheelle. Samasta talosta haki hän pienen olutvarastonsa, josta vuoden vaihteessa raha tarkalleen karhuttiin. Lasku tuli ensin ja sitten kävi kirjanpitäjä patruunan käskystä karhuilemassa. Runoilija kun oli köyhä eikä hänellä niin muodoin ollut liikoja rahoja, niin pistikin hänen päähänsä kerran lähettää patruunalle vastalasku runoistaan, ja kun ei suoritusta kuulunut, meni hän itse karhuamaan, sillä hänellä ei ollut kirjanpitäjää.

Patruuna nauroi mahaansa pidellen. Ilo ei aina mene sydämeen, vaan väliin vatsaan.

"Kuinka semmosesta voi laskua lähettää", kysyi hän.

"Eivätkö tavarat kelvanneet", kysyi runoilija.

"Kyllä, kyllä, mutta sehän on niin helppo ja maisteri pudistaa runoja hiastaan kuin tyhjää."

"Onko helpompi pudistaa runoja hiasta kuin laskea olutta tynnyristä", kysyi runoilija.

"Mutta onhan tavarassa ero", muistutti patruuna.

"Mutta korkkipäisilläkö vain on rahallista arvoa", kysyi runoilija.

Patruuna loukkaantui enkä muista miten asia päättyi; mutta varma on, että patruuna kertoili huvittavan jutun tuttavilleen. Kaikki nauroivat ja jotkut pitivät suorastaan hävyttömänä ottaa maksua muutamista runopahasista. Mutta nuo pahaset olivat kumminkin olleet perhejuhlien loistonumerona, hankkineet huvia kaikille, vieläpä liikuttaneet patruunan rouvan kyyneleihin saakka. Patruunakin oli ollut syvästi liikutettu, kun hänen syntymäpäivänään vanhin lapsista sisarustensa puolesta oli lukenut hänelle omistetun saman runoilijan runon.

Tätä muistettiin yhtä vähän kuin sitä, että runoilijankin on elettävä työstään. Eikä näy ymmärretyn, että tarvitaan joku määrä sivistystä hyvän tilapäisrunonkin laatimiseen, ja että semmosen hankkimiseen menee aikaa, työtä ja rahaa.

Mutta silloinkin kun sivistyksestä on ollut varallisuudelle suoranaista hyötyä, ei sitä ole paremmin arvosteltu, ja siitä minulla on moninaisia todisteita.

Vänrikkivuosinani — sillä ne ovat läpikäytävät vaikkei kruunua palvelisikaan — olin usein kutsuissa hyvin rikkaan porvarin talossa. Miehellä oli suuri tehdas, hän hoiti mainiosti asiansa ja ansaitsi paljon rahaa. Muuten oli hän hiljainen ja kiltti mies etenkin vaimoaan kohtaan.

Tämä, vaikkakin köyhä syntymältään ja kasvatukseltaan, eli komeasti ja näyttäytyi yhtä korskeana kuin konsanaan kreivitär vanhaan aikaan, vaikka ei hän, kuten vanha sukuaateli, ymmärtänyt näyttää ylhäisyyttään vähittäin, jolloin se on helpommin siedettävissä. Sukuylpeys on toki alentuessaankin kohtelias ja armollisen avulias. Se rakastaa, ainakin on rakastavinaan sivistystä, koska se pitää sitä yksinoikeutenaan. Mutta rahanomistaja ei semmoista käsitä. Joka paikasta pilkistää esiin raha ja samalla myös home. Ei se edes välitä muulta näyttääkään. Ettei sivistys huolehdi edes puutteittensa ja heikkouksiensa peittämisestä, se on paras todistus sen puutteesta. Toinen on muitten sivistyksen halveksiminen.

Kysymyksessä olevassa perheessä oli puoli tusinaa lapsia. Pojat kävivät parasta yksityiskoulua, mutta tytöillä, joista vanhin oli 15-vuotinen, oli kotiopettajatar. Suuremmissa pidoissa en koskaan nähnyt tätä; mutta pikkutanssiaisissa tuli hän myöhemmin soittamaan tansseja pianolla. Suurissa kemuissa oli soittamassa kaartilaisia, neljä messinkitorvea, jotka pitivät kauheaa melua, mutta maksoivat paljon ja se oli siis hienoa. Olin kerran jokapäiväispäivälliselläkin siellä. Kaksi pöytää oli katettu, kuului olevan tavallista. Toisen ääressä istuivat vieraat, isäntä, emäntä, vanhin poika ja tytär, mutta toisen ääressä opettajatar ja pienet lapset. Aterian aikana alkoi joku näistä ulvoa ja emäntä heitti vihasen katseen opettajattareen.

Kotiopettajatar ja lapsenpiika, kaksi tointa, yksi henkilö! Sitä pidin minä liikana niin hienosti esiintyvässä talossa. Väärällä ylhäisyydellä on epäjohdonmukaisuutensa.

Kun herrasväki oli vieraisilla, ei kotiopettajatar koskaan ollut mukana, ja kun mentiin näytäntöjä katsomaan, joka tapahtui ainakin kaksi kertaa viikossa, sai hän jäädä kotiin. Ainoa huvi, mikä hänelle suotiin, oli se, että sai ihailla rouvan hienoa pukua tämän huveihin lähtiessä.

Kerran kutsuin perheen oopperaan ja jätin lipun opettajattarellekin. Astuessani ensi riville loosiini, näin tehtailijan, opettajattaren ja kaksi tytärtä, mutta en rouvaa. Hän ei ollut hyvinvoipa, mutta oikea tauti oli se, että "armollinen rouva", kuten hän kutsutti itseään, ei katsonut arvolleen soveltuvan näyttäytyä lastensa opettajattaren seurassa. Hän piti tätä palvelusväkeen kuuluvana.

Tämän yhteydessä kerron jutun, joka tapahtui päivää opettajattaren perheeseen tulon jälkeen. Tämä joka yksinkertaisuudessaan luuli, että hän jollakin tavoin voisi lähemmin seurustella oppilaittensa äidin kanssa oli päivällisen jälkeen asettunut rouvan huoneeseen pitääkseen tälle seuraa.

"Onko neidin huoneessa kylmä", oli rouva kysynyt.

"Ei, täällä on kylmempi", kuuluu opettajatar vastanneen eikä hän sitten enää rouvalle seuraa pitänyt.

Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat hienoa ihmistä.

"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia", — se oli hänen nimensä — "useammin näy herrasväen seurassa", kysyin kerran rouvalta.

"Oh", vastasi tämä, "hän on mieluimmin yksikseen."

"En uskoisi sitä", huomautin minä, "sillä viime kerran tavatessamme oli hän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä."

"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa seuroissa", lausui rouva.

"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka", uskalsin huomauttaa.

"Hänellä on kylliksi", selitti rouva jyrkästi, "eikä muuten pidä pilata ihmisiä."

"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa", sanoin.

Tehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.

Joka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin kutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin ensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa tilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä soitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.

"Kuka heitä opettaa", kysyi oikeusneuvos.

"Kotiopettajatar", vastasi äiti ja kiiruhti näyttelemään lastensa piirustuksia.

"Kenen opetusta he nauttivat", kysyi vieras.

"Saman opettajattaren", vastasi äiti.

"Oikein onnittelen herrasväkeä, teillä kun on niin hyvä opettajatar", lausui oikeusneuvos.

"Ja vanhin tyttäreni puhuu ranskaa ja englannin kieltä kuin ulkomaalainen", ylpeili äiti.

"Mutta kuka näistä naisista on herrasväen kotiopettajatar", kysyi neuvos, katsellen ympärilleen; "olisi todella hauskaa tutustua häneen."

"Hän ei ole tänään mukana", vastasi emäntä.

"Sairasko hän on?"

"En luule", vastasi emäntä, "mutta… mutta… en tiedä, kuinka hän…"

"Niin", autoin minä, "hänhän ei koskaan ole vieraitten aikana täällä."

"Pelkääkö hän ihmisiä."

"Ei suinkaan."

Emäntä heitti minuun vimmastuneen katseen. Oikeusneuvos katsoi kauan ja terävästi emäntään. Hän ymmärsi asian laidan.

"Jos minun lapsillani olisi sellainen opettajatar", lausui hän, "pitäisin joka hetkeä miltei hukattuna, jolloin hän ei olisi omaisteni seurassa."

Emäntä kävi tulipunaiseksi, mutta se ei auttanut. Tehtailija toi kiireesti opettajattaren seuraan, ja miltei koko illan seurusteli oikeusneuvos hänen kanssaan.

Sitten kuulin neuvoksen lausuvan emännälle:

"Tiedättekö, armollinen rouva, olen ihan ihastunut herrasväen kotiopettajattareen. Minun talossani olisi hänellä kunniapaikka. Ei koskaan voi kyllin kunnioittaa ja kiittää niitä, jotka tekevät lapsemme hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi, ja tällä naisella on todella tuo harvinainen taito. Vielä kerran kadehtien onnittelen herrasväkeä."

Tämä semmoisen henkilön lauselma ei suinkaan parantanut opettajattaren asemaa tehtailijan talossa, päinvastoin kävi se yhä vaikeammaksi ja lopulta niin sietämättömäksi, että neiti Liljendahl eräänä päivänä jätti talon. Vähän ajan kuluttua oli hän oikeusneuvoksella lasten opettajana ja otti tämän perhe hänet avoimin sylin vastaan.

Muutamia kuukausia myöhemmin kävin tehtailijan talossa.

"Voin tavallani sanoa terveisiä neiti Liljendahlilta", sanoin rouvalle.

"Vai niin, no kuinka on hänen laitansa nykyisin", kysyi tämä halveksuvalla äänellä.

"Luullakseni hyvin. Näin hänet eilen oikeusneuvoksettaren rinnalla teatterissa. Tyttäret istuivat heidän takanaan."

"Oho, sepä oli hienoa."

"Ja eilen", jatkoin minä päättäneenä antaa niin että tuntui, "eilen näin hänet Kuningattarenkadulla oikeusneuvoksen komeissa ajopeleissä. Hän istui oikeusneuvoksettaren vieressä, ja heidän edessään neuvos itse tyttärineen."

"No oli kai hänen nenänsä pystyssä", huomautti rouva.

"Sivistyneillä ihmisillä ei ole tapana istua nenä pystyssä", väitin säälimättä, "ja neiti Liljendahlilla on koko kaunis nenä. Paljoa rumempain nenien olen nähnyt olevan pilviin päin."

Tehtailijan rouva oli harmistunut ja sen kerran meni minulta hukkaan päivällinen, joka oikeastaan ei ollut halveksittava, eikä minua siihen taloon enää kutsuttu.

Kaksi sulhasta ja yksi morsian.

Eräänä syysiltana n. 25 vuotta sitten tuli luokseni äsken nimitetty kirkollistoimikunnan kopisti Gustaf Holmerz, ylioppilastoverini. Hän oli tosin palvellut vain ylimääräisenä, mutta oli siksi etevä, että sivuutti monta vanhempaa toveria ilman että näistä kukaan ohimennenkään ilmaisi tyytymättömyyttä, paras todistus nimityksen oikeudesta. Hän oli niitä, jotka eivät näytä tekevän mitään, mutta ennättävät olemaan kaikessa mukana. Hänet nähtiin jokapaikassa, näytännöissä, konserteissa, tanssiaisissa ja nuorten miesten illanvietoissa. Hän voi viettää suuren osan yötä iloisissa seuroissa, mutta kotiin tultuaan kuinka myöhään tahansa istuutui hän kirjoituspöytänsä ääreen eikä lähtenyt siitä ennenkuin oli työnsä tehnyt. Kahden tunnin unta vuorokaudessa piti hän täysin riittävänä.

"Mitä vähemmän unta, sitä enemmän elämää", oli hänellä tapana sanoa, "ja uni kuuluu haudalle. Sinä päivänä kun olen elänyt viisikymmentä vuotta voin sanoa eläneeni sata."

Paitsi lupaavaa virka-uraansa oli hän lahjakas kirjailija. Hän oli kirjottanut useita artikkeleita politiikasta ja kirjallisuudesta viralliseen lehteen, jonka julkaisija vakuutti, että Holmerzin kynä oli lupaavimpia nuorten sanomalehtiin kirjottelijain joukossa.

Emme tosin olleet läheisemmin tutut, mutta yhteinen rakkautemme kirjallisuuteen lähensi meitä, ja muuten kunnioitin hänessä kykyä, joka voi nousta yhteiskunnan ylimmille asteille. Hän oli sitäpaitsi taloudellisesti riippumaton.

Kun hän tuli luokseni tuona syysiltana, en ollut nähnyt häntä useaan viikkoon. Huomasin että hänen silmänsä eivät olleet niin kirkkaat eivätkä hänen poskensa yhtä kukoistavat kuin ennen, sillä olematta kaunis mies oli hän kumminkin edullisen näköinen. Ei hän ollut tavallisella hyvällä tuulellakaan, vaan oli synkkä kuin vuodenaikakin.

"Oletko ollut sairas?" kysyin.

"Joutavia!" vastasi hän; "syksy sitä tuo… Vai tätä sinä luet?" lisäsi hän ottaen kirjan pöydältä. Se oli Voltairen kirja optimismista.

"Omituista että juuri tapasin tämän kirjan jota niin usein olen lukenut ylioppilasaikanani", lausui Holmerz. "Tunnetko uljaampaa mailmanivaa? Kuka on terävämmin kuin Voltaire kuvaillut houkkamaisuutta tai mailmaa semmoisena kuin se on? Ja samalla, kuka on epäonnistuneempi kuvatessaan mailman onnea? Mitä hän tietää onnelastaan muuta kuin että lampailla on punaset villat ja maantiet kultahietaa, puhumatta kapakoista, joissa saa syödä ja juoda ilmaiseksi?"

Sitten heitti hän kirjan pois ja istui hetkisen kyynäspäät pöydällä ja pää käsissä. Kyselin häneltä yhtä ja toista, mutta hän vaikeni itsepintaisesti. Tavantakaa otti hän kellonsa esille pannen sen lopuksi pöydälle. Puolen tunnin kuluttua nousi hän mumisten: "Se on nyt seitsemän." Sitten kysäsi hän: "kuules, huvittaako sinua morsianten näkeminen?"

"Tiedän hauskempaakin."

"Omansa näkeminen?"

"Niin kai, selväähän se on."

"Mutta mitä sanoisit jos näkisit morsiamesi toisen vieressä vihillä?"

"Eipä se hauskaa olisi."

"Kaksi sulhasta ja yksi morsian!" jatkoi Holmerz; "siinäpä olisi ainetta teatterikirjailijalle."

"Mutta olinhan unohtaa asiani", sanoi hän ojentaen minulle paperilapun, jossa oli nimikirjotukseni. Se oli velkakirjasta, johon olin kirjottanut takauksen Holmerzille. Oli omituista saada nimensä pois paljoa ennen lankeamispäivää. Sitten lähti Holmerz luvaten mennä aikaisin levolle.

Hetkisen kuluttua lähdin minäkin liikkeelle ja tapasin erään Holmerzin tuttavan, jolle kerroin tämän käynnin.

"Holmerz parka!" huudahti toveri, "hänellä on kova päivä. Tuskin neljä viikkoa sitten oli hän kihloissa mamseli S:n kanssa ja tänä iltana menee tyttö erään tyhmeliinin kanssa naimisiin."

"Holmerz kai eron teki?"

"Ei, ihme kyllä teki sen tyttö", vastasi toveri, "mutta nainen näkee nerokkaassa miehessä vain hänen vikansa ja tyhmässä tämän ansiot."

Menimme Holmerzin asuntoon, mutta hän ei ollut kotona. Emme tavanneet häntä myöskään paikoista, missä hän tavallisesti vietti iltansa. Emme tavanneet häntä enää koskaan.

Muutamia tunteja myöhemmin astui valaistuun äsken kalustettuun asuntoon Hallituskadun varrella mustapukuinen herra valkein kaulaliinoin ja hansikkain. Kummassakin kädessä oli hänellä suuri kimppu mitä valituimpia kukkia. Salissa oli palvelusväkeä toimiskelemassa pöydän ympärillä, jolla oli laseja rivissä; nurkassa oli kori samppanjapulloja.

"Olen sulhaspoikia", sanoi herra, "ja olen tullut katsomaan että kaikki on järjestyksessä. Hääsaatto tulee kohta. Mutta eikö ole torttuja ja makeisia viinin kanssa?"

"On", vastattiin, "mutta vadit ovat ruokakaapissa."

"Asettakaa ne pöydälle!" komensi herra.

Vadit tuotiin ja herra asetteli laseja niiden ympärille.

"Pullot pannaan keskeen", määräsi hän järjestelyssään. Määräys täytettiin ja hän katseli kaikkea mielihyvissään.

"Kas niin", sanoi hän, "nyt on kaikki hyvin, menkää nyt, ystäväni, portille odottamaan. Minä vien kukkavihot makuukamariin. Kiirehtikää, vaunut kuuluvat tulevan!"

Herra hävisi sisähuoneisiin, palvelijat menivät vastaanottamaan vieraita, joita pian vilisi sali täynnään.

Morsian oli kaunis kukkineen, kultineen ja jalokivineen. Sulhanen, pitkä mies, nauroi kaikelle, mitä sanottiin. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen käyntinsä oli epävarma. Hän näytti maistaneen liikaa hääaterialla, mutta se ei estänyt häntä tyhjentämästä lasia kunkin vieraan kanssa. Eräs sulhaspojista piti runomittaisen loppupuheen toivottaen kodin onnea nuorelle parille ja houkutellen kyyneleitä morsiamen ja toistenkin naisten silmiin.

Hetken kuluttua katosi morsian neitoineen. Odoteltiin morsiamen sukkanauhaa ja sitä tuovan morsiusneidon suuteloa. Maisteltiin myös ahkerasti ja joku oli juuri pitämässä puhetta onnelliselle sulhaselle, kun sisältä kuului useista suista lähtevä tuskanhuuto, joka ajoi samppanjahumalan sulhasenkin päästä. Herrat juoksivat sisähuoneisiin. Mikä näky! Oli kuin lumivyöry yhtäkkiä olisi haudannut kukkaisen ilotarhan. Kaikkialla liidun valkeita kasvoja. Morsiuskamarin edellisessä huoneessa oli morsian kouristuksissa sohvalla ja sanattomina osottivat neidot makuuhuoneeseen. Rynnättiin sinne.

Morsiussängyn vieressä oli pöydällä kynttiläjalka palavin kynttilöin ja sen kummallakin puolella komea kukkavihko. Nämät olivat heti herättäneet morsiamen huomion.

"Kukahan on antanut minulle nämät?" oli hän kysynyt.

"Sulhanen tietysti", arvasivat neidot.

"Hst! mitä se on!" huudahti morsian tuijottaen kalpeana sänkyyn.

"Mitä tarkoitat?" kysyivät neidot.

"Joku sanoi nimeni", änkytti morsian… "ettekö kuule mitään?"

Sängystä kuului korisevaa ääntä. Kaikki katselivat toisiaan.

"Onko kissa hiipinyt sinne", sanoi joku, "katsotaan!"

Neito juoksi sinne, mutta katsahdettuaan verhojen taa vetäytyi hän kauhistuneena takaisin.

"Mitä sinä pelästyit?"

"Kauheata!"

Nyt ryntäsi morsian vuoteen luo ja vaipui sanatonna maahan.

Kiljahtaen juoksivat neidot apuun. Se huuto oli kuulunut saliin. Sisäänryntäävät herrat tempasivat vuodeverhot sivuun ja silkkivuoteella makasi mustapukuinen herra kuolleena. — Holmerz! — — —

Onneton Holmerz ei siis saavuttanut ikää, jolloin olisi voinut sanoa eläneensä sata vuotta. Mutta kenties saavutti hän sittenkin tämän ijän. Onneton rakkaus lukee päiviä, niinkuin toiset vuosia. Ja niin tulee Metusalemiksi elonsa keväimessä ja kenties tappaa itsensä pelosta, ettei muuten voisi kuolla.