SYNTYMÄPÄIVÄ
1.
Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin: korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo muutamia hopeisia haivenia.
Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä mikään… mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät kahdeksaankymmeneen… Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin sitä kuolla kupsahtaa…
Mutta eipähän tuolle mitään mahda!
Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni ruokasaliin.
Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.
Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa. Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.
— Keneltä? kysyi rouva.
— Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.
Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan olevan miehensä kirjoituspöydällä.
Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. — —
Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät. Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.
Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan — viime aikoina sitä oli tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä… Hän olikin alkanut lihoa aivan pelottavasti —!
— — Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon lautasliinan ja nousi pöydästä.
— Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin vieressä olevaan työhuoneeseensa. — Hävytön naiselukka!
Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa vasten ja alkoi miettiä.
Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin kanssa… puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa… Mutta sitten takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.
Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m. oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri, mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi: olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen, entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle… joka sen kautta säilyi kautta aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen… Mutta juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen vaimonsa tullut sisään:
— Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on muka yksityistä asiaa…
Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan "yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut lyhyesti: — Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä, joustavia askeleita… Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen, solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.
— Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut paikaltaan.
Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.
Nainen oli naurahtanut kevyesti:
— Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen rientänyt sinua tapaamaan…
Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.
Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen; hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa… Ja nyt —!
Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:
— Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.
Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.
— Kaksi sataa, kolme… — Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa… sinä vihaat häntä…
Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta nainen oli jatkanut: — Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit mennä minun kanssani naimisiin… Etkö muista?
Yhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:
— Millä voitte nuo väitteenne todistaa?
Mutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:
— Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa mustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta hänen kanssaan, hän voi todistaa…
Tuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin skandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:
— Kuinka paljon Te vaaditte?
Kylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:
— Tuhat markkaa.
Antti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli hän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.
— Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan rahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.
Ja samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.
* * * * *
Kauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua. Täyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen jäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha… Mutta kuta tarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt oli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille kiitollista kunnioitusta.
Ja hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan…
Sitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin, luki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn "kiitoksen eilisestä lahjasta" ja repi sen pieniksi siruiksi.
2.
Päivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat enimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.
— Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä kunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä Yorkshire-kasvojaan. — Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda…
Mutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta poissaolevalle emännälle — uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja rohkaisevalle työtoverille… Se oli runollisen lennokas ja monikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun ehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään kukkaistervehdystä.
Ja soittokunta soitti "Naisen ylistyksen".
Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti. Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan — —.
Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja odotti… Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin kiehtovan käärmemäinen… Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja kirjava kukkaissato.
Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista tyydytystä, pientä iloakin… Ja aivan välinpitämättömänä oli hän kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.
Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat. Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen reessään oli siis tilaa… Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.
Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota pitkään ja intohimoisesti…
Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän. Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas onnentunne hänen rintansa — hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut yli kimmeltävimpienkin toiveitten!
LYÖNTIEN LOMISSA
Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.
Likainen, ikävä piha — puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.
Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla, kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös. Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.
Heidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat — ketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on, jonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut täällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut vasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski — —? Vähitellen tulen aivan vakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.
Mutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan. Toisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu vieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja pieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap…
Olen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei vain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos, kun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja aivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.
Mutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen. Nyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen. Alan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan olutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin aamiaiselle.
Portaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua suututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.
Mutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin — se on toisessa kerroksessa valitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan akkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä, että pöly tunkeutuu sieramiini.
Piha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja naiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä tyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee kokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan verettömine huulineen.
— — — Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis lähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä siivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.
— Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii hihallaan hikisiä kasvojaan.
Sumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät pyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.
— Niin, sanoo, nainen, se lapsi…
— Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!
— Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.
Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut paukuttamistaan.
— No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.
Hoi, hevoset, siivolla senkin…
Mies päästää ohjasten perät pyörästä.
— Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti, niin… että… nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa…
Mies on raivoissaan:
— Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka koskaan tinkinyt, häh?
Taaskin nainen — nyt aivan tyynesti ja varmasti:
— Lapsi kuoli viime yönä.
— No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle istuimelleen.
— Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen työhönsä.
Mutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa povitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.
— Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!
Maiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.
Hilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:
— Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!
Ja toinen vastaa vakuuttavasti:
— Hyvä se on!
— — Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.
VUOKSELLA
1.
20. VI.
Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.
Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.
Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta; päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose…
Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet soivat hopeatiukuina…
Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:
— Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.
Herra jumala! Setä —! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme risuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret kannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa. Millä riemulla niitä raahasimme!
Mutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat… huomaamattaan.
Eikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut uskoa!
Nyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle. Hänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen leninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan. Hilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus ruumistuneena.
Tohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti kumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen epävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella kiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.
Niin, niin, me vanhenemme… ja käymme naurettaviksi…
Tohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja kalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia tanssin säveleitä.
Tunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä tihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina hattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme edessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean petäjän välillä.
2.
21. VI.
Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.
Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani, tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran tuollainen mahdollisuus — ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei ole liian vaativainen.
Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön, jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi. Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin — hän on aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.
Sitten kului monta vuotta.
Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.
Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme; se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.
Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.
Ja nyt alkaa romaani!
Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat…
Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa — mutta nyt tulivat hänen huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei… niin miksei? Rouvan pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.
Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka olivat karanneet ryytimaahan — luvattomille teille. — —
Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista kiertokulkua… Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet ja menneet murheet!
Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:
— Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.
Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.
Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:
— Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa lasia kaatamatta!
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.
Asessori oli aivan ymmällä?
— Mitä helv… Ymmärrätkö sinä tätä?
— En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. — Mutta eiköhän ole parasta, että mekin jo menemme levolle?
He puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:
— Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella…
Sitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan ullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä hälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti hohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja tohtori hyräili hiljaa itsekseen: "Viel Vogel sind geflogen…"
Ja aamulla hän matkusti.
3.
24. VI.
Tohtori on tänään omissa maailmoissaan.
Ihmiset eivät koskaan tyydy siihen, mitä nykyhetki tarjoaa; he viihtyvät mieluummin vanhoissa muistoissa ja tulevaisuuden toiveissa. Onko se onneksi vai onnettomuudeksiko? — —
Nyt on ihmeellisen kirkas päivä; ilma on täynnä auringon kultahiukkasia, palavia, huikaisevia, värähteleviä… Rannan ruohikossa ovat sorsaparvet leikkimässä — kevytmieliset urokset huvittelevat sälytettyään naarasten niskoille kaikki pesän taloushuolet. — Valkeat matkustajalaivat ovat koivunoksilla koristetut ja täpötäynnä ihmisiä. Tänne rannalle asti kuuluu iloinen puheensorina ja hanurin sävelet. Papinkoskessa painaa virta kovasti, alus kallistelee, ja naiset kirkasevat, mutta potkuri puskee varmasti ja vankasti eteenpäin kohti tyyneempiä taipaleita ja väljempiä vesiä.
Mutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän makaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa hänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme olevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella… Köln… Rudesheim… rannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään raakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia…
Omituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme lauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi hän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta päänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja saunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti pitkän esitelmän Rooman termeistä.
Mutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan…
Kenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa tietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.
Isäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla: sinistä, vihreää, kultaa…
Me hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.
— Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme piloillaan.
Mutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin vuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten hartautta ei saa häiritä.
— — Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat sukatkin.
KUUDES KÄSKY
Tänään aamupäivällä, kun istuin kahvilassa Simplicissimusta lukemassa, tuli muuan pieni vanha herra minua tervehtimään. Katsahdin häneen hiukan vihaisesti, sillä lehden kansikuva oli paljon hauskemman näköinen kuin hän. Vasta kun tulija ojensi peukalottoman kätensä, selvisi minulle, että hän oli vanha maantiedon opettajani. Hän oli muuttanut pääkaupunkiin — eläke-ikään päästyään — ja kävi joka aamupäivä kahvilassa pilalehtiä lukemassa. Tämä sielujemme sukulaisuus poisti minusta heti kaiken nurjamielisyyden. Ja ollakseni kohtelias ojensin minä lehden hänelle ja aloin kahvikuppiani hämmentää.
Kuta kauemmin häntä katselin sitä useampi muisto liukui silmieni ohi. Meistä oppilaista ei yksikään sietänyt tuota pientä, pistäväsilmäistä miestä. Hänellä oli niin ikävä tapa äyskiä ja pieksää pöytää karttakepillä. Luultavasti vihasi hänkin meitä, aivan vaistomaisesti niinkuin vanginvartija vihaa vankeja. Joka luokalla oli sitäpaitsi joku oppilas, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Meidän luokallamme oli tämän onnettoman nimi Antti Vääränen. Hän oli pitkä ja luiseva, laiha nuorukainen, jolla oli säikähtäneet silmät ja suhteettoman pitkät käsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta koko hänen olennossaan oli jotain arkaa ja epävarmaa, ja kun hänen piti vastata kysymyksiin, hämmentyi hän ja alkoi avuttomana änkyttää.
Eräänä kirkkaana toukokuun päivänä tuli maisteri luokalle vielä tavallista tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja me pelkäsimme kuumaa koetuntia. Mutta maisteri vetikin povitaskustaan paperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä nimiä, syntymävuotta, isän ammattia j.n.e. jotakin tilastoa varten. Helpotuksen huokaus nousi rinnoistamme, ja rohkeimmat uskalsivat panna pois kirjansa ja alkaa kuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vääränen istui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.
Maisteri kirjoitteli tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin vastaamaan samoihin yksitoikkoisiin kysymyksiin.
Päivänsäteet leikkivät iloisesti mustalla taululla ja Amerikan juhlallisen suurella kartalla. Jollakin koiranleualla oli peilinpalanen, jolla hän vilkutteli valokuvioita seinään maisterin selän taakse. Ja pelätty tunti kului kulumistaan mitä hauskimmalla tavalla.
Mutta kuta lähemmäksi Vaarasta maisteri ehti kyselyissään, sitä hermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin pyyhki hän hikeä otsaltaan ja vääntelihe kuin tuskissa, sitten istui hän taas liikkumattomana pää käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Hänen käytöksensä alkoi vähitellen herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi seisalleen, oli koko luokan huomio häneen kiintynyt. Peilinpalaset unohtuivat ja keskustelut saivat katketa.
— Vääränen, Antti Arvo.
— Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereistaan.
Vuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettoman selvästi
Antin suusta.
— Isän ammatti?
Silloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun sanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti tuolinnojaa.
Maisteri nosti päänsä papereistaan:
— Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?
Ikäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan. Veret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:
— En tiedä…
Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi ilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:
— Etkö sinä tiedä sitäkään?
Antti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän katseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen suunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja soinnuttomalla äänellä:
— Minulla ei ole isää ollutkaan!
Luokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin sarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi tuijottaa kirjaansa.
— — — Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni, vaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan toisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja sydämellisesti kuvia katsellessaan.
Kun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin minulle:
— Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona oli: Kuudes käsky.
KAHDEN PUOLEN AITAA
Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento — Sulo Armas ja minä.
Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa — siinä suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! — ja ruokalajien valitseminen kesti niin ollen kauan.
Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää, sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta, valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin juhlamenoihin.
— Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan suositella…
Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu, sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla korostuksella:
— Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen arvostelemaan ruokaa…
Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa — sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan pöytäseuran vastaväitteet. —
Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.
— Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.
Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä pitkää tukkaansa.
Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:
— Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!
— Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. — Eiväthän nämä tosin ole sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!
— Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan ällistyneenä ja vähän vihaisena.
— Eivät?
— Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää, minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?
— Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.
— Mitä? Kuinka sinä kehtaat?… Kaikkia…
Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi hirmuisesti… seuraa oli häväisty — ikäänkuin heidän tapanaan olisi syöttää vierailleen sillinhäntiä — —. Turhaan koetti herra Andersson selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi odottaa lautasten lentävän ilmaan.
Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:
— Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?
Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:
— Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden… joiden… nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.
Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus — ei niin hiiskahdustakaan. Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa pyörimään.
Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään. Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin, sillä se oli tuorein.
Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan kiltisti:
— Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?
Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa kertomustaan.
Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.
— Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.
Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:
— Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.
Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat itsepintaisesti.
— Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja teki? kysyi ystäväni.
— Kuka?
— No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.
— En tiedä.
— Hän rakastui vaimooni.
Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.
— Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.
Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin teeskentelemättä:
— Ihmeelliset ovat Herran tiet!
Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä, jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.
— Niin… niin… roskaa, toistivat herrat mörähdellen.
Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:
— Nyt sinä puhuit järkeä.
Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.
Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää tarinaansa:
— Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.
Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa kuului herra Anderssonin iloinen ääni:
— Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää…
— Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.
— Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.
Mutta ystäväni jatkoi:
— Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän, nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan, mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat kuluneet.
— Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani lautasliinan pöydän alle.
— Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. — Kun muutimme kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen — kadulla, kahviloissa… Eilen lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle… Ja huomiseksi olen kutsunut miehen puheilleni.
Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista. Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista, joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.
— Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. — Olisiko minun ammuttava…
— Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.
— Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän nilkuttaisi: Vento… Vento… Vento…
Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken rouvan kanssa.
— Sellaista on elämä, sanoi Andersson.
Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka olisi uskollinen — —. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden leninkinsä.
Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:
— Kyllä se sittenkin on parasta!
Soitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.
Kulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni, mustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me menimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia pitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.
Sulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.
End of Project Gutenberg's Väsynyt ja muita kertomuksia, by Erkki Kivijärvi