— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa! — huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle… häpeä ja Jumalan viha!

Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen lyömänä, puhkesi puheeseen:

— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet?
Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta!
Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan!
Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!

Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc, viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:

— Petturi, petturi!…

Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena maahan.

— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.

Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.

— Seis! — komensi ruhtinas.

Sitten hän kääntyi everstien puoleen:

— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!

— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! — sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.

— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.

— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy totella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois komentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.

Heitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta
Mirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat
Skrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan
paikoilleen.

Skottilainen jalkaväki piiritti nämä muurina.

Kun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden mukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta, ja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:

— Jumala!… Jumala!… Jumala!… Mitä olen tehnyt?

Silloin hän oli kuullut äänen kuiskaavan hiljaa läheltään:

— Andrzej!… Andrzej!…

— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!… — vaikeroi ritari tarttuen molemmin käsin tukkaansa.

Neiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat silmät iskivät Kmiciciin:

— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!… Valitkaa!…
Kaikkivaltias Jumala!… Mitä teette?… Valitkaa!…

— Jumala!… Jumala!… voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä kajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan ruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt myöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän seisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen mielettömästi eteensä huulet sinisinä.

Yht'äkkiä hän kääntyi neiti Billewiczin puoleen ojentaen kätensä.

— Oleńka!… Oleńka!… — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi, jota on kohdannut vääryys.

Mutta Oleńka peräytyi hänen luotaan inhon ja vihan ilme kasvoillaan.

— Pois… petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi: »Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit mukanaan.

Kmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja miksi menee.

Pidot olivat päättyneet…

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa, mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja, joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus Gabriel de la Gardien kanssa.

Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista jalkaväkeä?

Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki, ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä… Mitä silloin voisikaan tapahtua?

Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus, jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä enemmän heikontanut voimiaan.

Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.

Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin huonetta… Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.

Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!… Oliko hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa, vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»

Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat. Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.

Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön, helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen korvaansa:

»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä…»

»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta? Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se kenelle hyvänsä?»

Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.

Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle kukistamattomalle voimalle?

Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas, Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen, Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa! — toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia everstejä!… Eikö se ole pilaa, komediaa?

Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.

— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla hulluksi!… Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!

Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.

— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras, mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan halveksimaan…

Mitä tehdä?

Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään. Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei ollut sekä sotilas että puolalainen.

Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten, jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa… Tarvittiin ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.

Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen? Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan, seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan. Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot, kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut hänen puolelleen.

»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan tahdo kanssani jakaa…»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.

Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita, niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä, kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae! Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet. Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen se oli suurhetmani.

— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?

»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.

»Liettua!» — vastaa ylpeys.

Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä
Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.

— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle…
Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.

— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen alkoi minua kiusata. Mitä uutta?

— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua sisään kutsumatta.

— Anna se nopeasti tänne!

Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.
Se kuului:

»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta, niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua, sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan haltuun!

                            Michal Kazimierz Radziwill,
 Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»

Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.

»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!… Haa! Vaikeata! Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä… Meidän puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua kylvää, se ei tule myöskään niittämään…»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.

— Vastausta ei tule.

— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?

— Odotahan… Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?

— Ovat.

— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?

— On.

— Mitä Kmicic tekee?

— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan, mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.

— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?

— Ei ollut käskyä pidättää.

— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen palkka ja antamaan heidän huvitella… Sano myöskin, että hän saa Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo hengenahdistus… Odota!

— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?

— Mitä Kmicic tekee?

– Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.

– Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta anna ottaa häneltä köydet pois.

— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen…

— Ole huoletta! Mene!

Harasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja pani sen pöydälle kätensä ylettyville.

Neljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana.
Ruhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.

Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti, mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut äärettömään epätoivoon.

Molemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:

— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!

— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu, jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa kaikki yhdentekevää!

— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.

— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden… Nyt minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.

– Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.

Samassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:

— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut puolustaa maata?

— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.

— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!… Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa, kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi, sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee, Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi siitä, jos se olisi mahdollista… Näyttäkää te, jotka tuomitsette minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte, tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.

Kmicic oli vaiti.

— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja kaikki viholliset maasta!… Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä kaadu!… Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!…?

— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei minulle kuulu, siitä en välitä… Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta vastaan, niin hyökkään!

— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä se minun tehtäväkseni ja luota minuun!

— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja jatkoi:

— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele… Olen nostanut sinut jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet, sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet? Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?

Ruhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:

— Jumalani! Jumalani! Jumalani!

Hetken kuluttua hän jatkoi taas:

— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja rappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa tautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat parantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen luottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat ristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta… Kristuksen veren ja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla ajattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua on petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?… Miksi katsot minuun noin hämmästyneenä?… Saat nähdä, että hämmästyt vielä enemmän, kun kuulet kaikki… sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin, jota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta minä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä peräydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn, mutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi! Minä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy ensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee vastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni kautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja Gosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa isänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen käytettäviä… Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja… Sellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt. Kunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä siihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole, otan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!…

Sen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän todellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli jotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä Vihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:

— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?… Mikä on päämääränne?…

— Kruunu! — huudahti Radziwill.

— Hyvä Jumala!…

Seurasi syvä hiljaisuus. Huuhkaja vain linnan tornissa huusi vihlovasti.

— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki… — sanoi ruhtinas. Valtakunta joutuu perikatoon… sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa pelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen synnyinmaamme… ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin feniks-lintu… Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä päähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva… Olen jättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan toisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen sisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot. Kuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei ole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa. He voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa he eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi yksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan vartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä voi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan Suur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia valtauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan kanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni laskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä hetkellä on todellisuudessa maan valtias… [Tarkoitetaan Venäjän tsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä suoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten» nimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten »hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä mielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin mahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä ota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko minulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä veisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko toista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen taakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja sukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja rajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus tulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä kyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua… sillä tunnen itsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden minun päämääräni onkin korkealla… Ja tässä taivaallisessa valossa ja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä — että minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja lujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.

Ruhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin omituisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää tätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!

— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten… Ruotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät hänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle jälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit… Kenen he valitsevat, jos tahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi mahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen valtaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin… Puolalaiset eivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee täällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja turkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin käyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja typerä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas muodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin saamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää hallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon heille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!…»], ja minä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan, jonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin ja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme, samalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala, joka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun ja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät minun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!… Tässä seison…

Ruhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:

— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!…

— Ruhtinas!… Ruhtinas!… — huusi Kmicic.

— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi! Sano minua petturiksi!… Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu Jumalan tuomioistuimen eteen… Siellä meidät tuomittakoon…

Kmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.

— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan isä! Pelastaja!

Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.

— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —
Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän
kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet… Nouse, tuleva suurhetmani ja
Vilnon vojevoda!…

Taivaalla alkoi kajastaa.

TOINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.

— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.

— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi
Wolodyjowski.

— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä nyt kysymys onkin!…

— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen järkeni pimenevän!… Kaksi sotaa, kolmas kasakkain… ja kaiken lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski, Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!

Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto häkissä.

— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille armollinen!

— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta epätoivoiseksi!

Stanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.

— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!

— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut aavistaa, että näin tuli käymään… Kärsi, niinkuin muutkin saavat kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä… Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!

Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että jäsenet rusahtelivat.

He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.

— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.

— Minusta yhtä kaikki!

— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen petturia?!

— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.

— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?

Wolodyjowski remahti epätoivoiseen nauruun.

— Miksi? Se olisi hauska tietää!… Eikö hänellä ole nyt oikeus toisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?

— Mitä sanot? Mikä oikeus?

— Minun suhteeni hetmanin oikeus ja… teidän suhteenne valta!

— Josta hänen täytyy vastata…

— Kenelle? Ruotsin kuninkaalleko?

— Kylläpä sinä minua kauniisti lohdutat, en voi muuta sanoa!

— En ole aikonutkaan lohduttaa…

He vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain tasaisia askelia.

— Eipä tässä näy auttavan muu kuin viekkaus, — arveli Zagloba.

Kukaan ei virkkanut siihen mitään. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi:

— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta kiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin yhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on vanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että hän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole hänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen mielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi aateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy kieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä… Missä on lippukuntasi, Michal?

— Upitassa!

— Sano, oletko varma siitä, että miehesi ovat sinun puolellasi?

— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät myöskin, että hetmani on minun päämieheni.

Zagloba mietti kotvan.

— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta, että pääsisin tästä sen luo.

— Taidatpa jo kuvitella olevasi vapaa!

— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja ehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille Skrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin lippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.

— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä livistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia, mustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.

— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!

— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.

Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi ajatuksissaan astella edestakaisin.

Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli hellittämättä ristikkoon.

— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko, — niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.

— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.

Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua seisoi Jan heidän olkapäillään.

— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.

— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.

— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin pitelen… Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi käärmeenä luikertaa ristikon läpi.

Mutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.

— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.

— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan, kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta huomenna antakoon Jumala kipinän… Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.

Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:

— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä, kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen… Eipä ole maailmassa vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan aikaan?… Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa…

Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja. Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia, aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.

— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.

— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. — Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee, ennemmin kuolen!

— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.

— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei luule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt paholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.

Huudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului komennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.

— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille apua tulossa?

— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. — Nostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin kukaan…

Jan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui ristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.

— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä unkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin kovasti, ja hänet on myöskin vangittu… Varmasti on siellä nyt hänestä kysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan ystävä.

Samassa huudot kasvoivat taas.

— Ganchoff ajoi heidän luokseen… Juttelee Stachowiczin kanssa… Huutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin lähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa kasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset näkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista kokoontuu upseereja unkarilaisten luo… Ilman heitä he eivät uskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri…

— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal, onko puolalaisia lippukuntia paljonkin?… Jos ne kerran kapinaan ryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.

— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden päivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain olisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta. Odottakaapas… Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko — toinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella… Niewiarowski liittyi myös ruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana… Kaksi rykmenttiä skottilaisia…

— Siis neljä rykmenttiä ruhtinaan puolella.

— Ja Korfin tykistöä kaksi rykmenttiä.

— Oh, paljonhan niitä on!

— Ja Kmicicin lippukunta, joka on lujasti asestettu… kuusisataa miestä.

— Entä kenen puolella Kmicic on?

— En tiedä.

— Eikö häntä näy? Viskasiko hän eilen komentosauvansa maahan?

— Emme tiedä.

— Kutka siis ovat ruhtinasta vastaan? Mitkä lippukunnat?

— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat miehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran aatelisia… ja mahdollisesti Kmicic.

— Mutta siinä on vähäisen!…

— Unkarilaiset vastaavat kahta rykmenttiä.

He ovat vanhaa ja kokenutta väkeä. Odottakaas…

Tykkejä sytytetään… Jo haisee ruudille.

Skrzetuskit vaikenivat, Zagloba vääntelihe kuin kuumeessa.

— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki riippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!

— Kuin itse paholainen… Valmis kaikkeen.

— Kyllä hän on meidän puolellamme, kuinkas muuten.

— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti
Wolodyjowski.

— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa hallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.

— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä. Osa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä rykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?

— Everstit vapaiksi! Everstit vapaiksi! — huudettiin pihalla hurjasti.

— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja panssarirykmentin.

— Hiljaa!

Silloin Zagloba alkoi itse huutaa.

— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa pettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!

— Hiljaa!

Yht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus musketeista…

— Jeesus, Maaria! — huusi Wolodyjowski.

— Michal, mitä se oli?

— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. — Kyllä se sitä oli.

— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!

Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni, mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna vavahteli perustuksiaan myöten.

— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.

— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat poispäin. En minä täältä tule.

Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja taistelutanterelta.

— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä! — huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään…

Laukaukset alkoivat vaimentua.

— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.

— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.

— Skottilaiset hyökkäävät.

— Tuli ja leimaus! Ja meidän täytyy istua täällä! — huusi Stanislaw.

— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko, ettette voi nähdä noita kunnon poikia!

— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista vastaan…

— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle. Hei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät kahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset joutuisivat tulen alle… Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin rykmentin miehiä… Porttia vastaan hyökkäävät!… Kas noin!… Kuin myrsky! Kaiken murtavat!…

— Kunpa he valloittaisivat koko linnan! — huusi Zagloba.

— Charlamp kaatui!… Ei, nousee, haavoittui… Nyt ovat jo aivan lähellä porttia… No mitä nyt?… Ei suinkaan skottilainen vartioväki vain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan… Pöly tupruaa!… Kmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!

— Kenen puolella?! Kenen puolella?! — huusi Zagloba.

Wolodyjowski vaikenee. Aseitten kalske ja huudot kaikuvat kahta kauheammin.

— Hävisivät! — huusi Michal vihlovasti.

— Kutka? Kutka?

— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät… kaataa, surmaa! lippu on
Kmicicin kädessä!… Kaikki on lopussa, lopussa!

Wolodyjowski ryömi ikkunasyvennyksestä ja putosi Jan Skrzetuskin syliin.

— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun miekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle käskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan, jolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on tiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita, rosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen miehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää käsistäni hengissä pääse!…

Huudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla, mutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi Kiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain askelet häiritsivät.

— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi
Zagloba.

— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se muutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä… Kmicic siellä nyt näyttelee voittajaa!

— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä tataarilaisten haareminvahti!

TOINEN LUKU.

Michal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa. Unkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli sakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt pakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa ratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut huokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan leirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti suurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle, everstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.

Sillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja unkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa. Hän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.

— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla ylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia kuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta tuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.

— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni oli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat päällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli näytettävä esimerkkiä.

— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo tehdä vangeille?

— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin. Tänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään heille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain samoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten on alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää Charlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään… Muutin aikomukseni.

— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on laudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.

— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa ammutaan heti.

— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn vapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.

— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti saksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.

— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui polviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.

— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he olisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään mieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä… Onneksi he saivat sinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa, ennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi, jotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.

— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta ei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.

— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine sukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä hänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja minä odotin häneltä paljon… mutta, ikävä kyllä, hän petti minut. Jollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen tovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin molemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi määkiä: »Petturi, petturi!»

Kmicic hytkähti kuin tulisen raudan polttamana.

— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti teidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.

— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle Dydkiemien maatilan… Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken ampua hänet.

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, sieraimet pullistuivat.

— Teidän ylhäisyytenne! Se ei voi olla mahdollista!?

— Miks'ei? — kysyi Radziwill kulmakarvat rypyssä.

— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, — ettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan. Teidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi… rukoilen!… Wolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää teidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!… Hän on minut perikadosta pelastanut!… Siitä johtuu, että olen nyt teidän ylhäisyytenne palveluksessa… Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka rakasti samaa tyttöä kuin minä… Olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja olen vannonut palkitsevani hänelle!… Teidän ylhäisyytenne, älkää rangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko heidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä olen hengissä!… Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!

Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.

Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran, onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja purra isäntäänsä.

Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.

— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän koroittaen ääntään.

— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! — huusi Kmicic.

— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä en nuhtele… minä pyydän, rukoilen… Mutta niin ei tule tapahtumaan! Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan… Ei voi!… Ei voi!… Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä hyväntahtoisuutta.

— Entä jos kiellän?

— Käskekää silloin ampua minutkin!… En tahtoisi elää! Surmatkoon minut salama!… Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!

— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.

— Teidän ylhäisyytenne, älkää syöskö minua epätoivoon!

— Pyynnölle voisin kallistaa korvani, uhkaukseen en kiinnitä huomiota.

— Minä pyydän… rukoilen!… Andrzej polvistui.

— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten menetän järkeni!

Radziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen kasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että vielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.

— Nouse! — virkkoi Radziwill. Andrzej nousi.

— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat siis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta aineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta mitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan lähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos sodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, rakasta isääni! — huudahti Andrzej.

— Odotapas… — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun päätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua… Sille vanhalle aatelismiehelle… en muista nyt hänen nimeään… sille suurisuiselle paholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä olen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä solvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita… Tuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi ollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin pikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku uskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!» Päin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei ole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä pyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.

Mutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt hän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän tarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin sydämellisesti kuin taisi.

— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt minun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä puolinaisesti, osittain, vaan kokonaan… Teidän ylhäisyytenne! Mitä tuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin ajattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni… Polttakoon minut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää siihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi mitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä siitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä alttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra Wolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän ukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos ketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut säästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen armon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa minulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo huomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.

— Jo eilen allekirjoitin hengessäni hänen kuolemantuomionsa.

— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan suuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi armossaan muuttaa…

Kmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että hän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen tepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.

— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua, — etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen. Istukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin se tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.

— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! — huudahti Kmicic.

— Mene nyt viemään heille hyviä uutisia.

— Uutinen on hyvä minulle, ei heille… He eivät vastaanota sitä kiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on uhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan, koska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille vaikutusvaltaani.

— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta varmaan et tule kieltäytymään.

— Mikä se on, teidän ylhäisyytenne?

— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan sukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan tänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?

Kmicic hämmentyi.

— Hän ei mielellään sitä tee… Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin vihaisena.

— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi; jolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta heidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli aatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin, niin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten hänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni. Tarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä vahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten sytytän kenelle haluan… Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan hänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa paljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden, vieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran, ennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on laudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät otettaisiin vastaan avoimin sylin… Tämä on tärkeä seikka, niin tärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.

— Wolodyjowskin lippukunnassa on pelkästään laudalaisia.

— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot neidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan meidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä parhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä hän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme teille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan… Naisten kanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään, mutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin hirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen erositte?

— Huonosti, hyvin huonosti.

— Mitä hän sanoi?

— Petturiksi minua nimitti… Hyvä, etten halvausta saanut.

— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle, että rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset tiukalla.

— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen mukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia. Ennenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.

— Iske sinäkin, iske hänen sydämeensä… Koetapas!

— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta sitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta… Ja mitä teidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille, niin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että itselleni, etten enää käytä väkivaltaa… Kaikki toivo on nyt siinä, saako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme ole pettureita, vaan isänmaan pelastajia… Kun herra miekankantaja on siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja tämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien luo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän luostariin… Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että niin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin mieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon tytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää minua petturina.