NELJÄS LUKU.
Tultuaan lähemmäksi kylää he hiljensivät vauhtia ja näkivät leveän kyläkujan, joka oli niin kirkkaasti valaistu, että nuppineuloja olisi voinut siltä poimia, sillä taloja paloi tien kahden puolen ja toisia oli yhä syttymässä. Tuuli oli tuimanpuoleinen ja lennätteli kipinöitä, vieläpä kokonaisia roihuja läheisille katoille.
Tulen valossa näkyi milloin suurempia, milloin pienempiä ihmisjoukkoja, jotka liikkuivat nopeasti eri suuntiin. Huudot sekaantuivat kirkonkellojen läppäykseen, karjan ammuntaan, koirien haukuntaan ja pyssyjen pamahduksiin.
Ajettuaan vielä lähemmäksi herra Wolodyjowskin sotilaat näkivät joukon ratsumiehiä, joilla oli leveälieriset hatut päässä. Toiset heistä taistelivat talonpoikain kanssa, jotka olivat asestetut viikatteilla ja sirpeillä, toiset ajoivat pellolle karjaa. Jotkut, joita oli vaikea tuntea, koska olivat höyhenissä ja untuvissa, tekivät selvää siipikarjasta, joka vielä räpytteli siipiään kuolinkamppailussa. Kymmenkunta miestä piteli hevosia tovereille, jotka nähtävästi olivat ryöstämässä taloja.
Tie kylään kulki alamäkeä koivikon lävitse, niin että laudalaiset näkymättöminä saattoivat seurata vihollisen väkivaltaa, epäjärjestyksessä puolustautuvia talonpoikia ja epätoivoisia naisia.
Palo ravisteli tulista harjaansa kylän yli ja raivosi yhä kauheammin.
Kun herra Wolodyjowski oli lippukuntineen ehtinyt kylän avoimelle portille, hän komensi pysähtymään. Hän olisi voinut yllättää vihollisen ja yhdellä sivalluksella lyödä sen viimeiseen mieheen, mutta pienikasvuinen ritari oli päättänyt »tutkia ruotsalaisia» ja ryhtyi avoimeen taisteluun, ja sentähden hän tahallaan näyttäytyi viholliselle.
Jotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat lähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi jo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille jotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen oli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa lähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus halki melun ja melskeen.
Nyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli torvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset heittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.
Tuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin sydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa. Kaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen, päässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli käännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat kuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle päin.
Osaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa eteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti lähestyi.
Hän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä odottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja torvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.
— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi, mitä meiltä voi odottaa!
Kuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian pitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän alkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.
— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen upseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.
Laudalaisten ensimmäiset rivit ratsastivat jo portin lävitse.
Ruotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat heti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.
— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan lippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.
— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa harjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.
Ruotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat pistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa kuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut ryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.
Kevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra Wolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi miekkoihin.
Ensimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät kuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti päälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan. Miekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli sietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.
Ruotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin pakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän olisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu. Tuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.
Taistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten tukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.
Herra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan Skrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli ensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen edestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä suhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu näkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski painoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi pahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten itseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan ulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti silmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla. Noissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista, peloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin, että vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä kulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten joukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli hänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli Jozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.
Vihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle kirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin komennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun. Hetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän taistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli seurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut ruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin tiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja ahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman kimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan laudalaisia ja Kowalskin rakuunat.
Kaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin ahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja hajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin vastarintaa, mutta murtui sekin.
Lyödyt ruotsalaiset hajaantuivat eri suunnille laudalaisten ahdistamina. Toisin paikoin taisteltiin vielä joukoittain, mutta toisin paikoin käytiin kaksintaistelua.
Eri puolilla juoksenteli pelästyneitä hevosia ilman ratsumiehiä.
Herra Wolodyjowski etsi katseellaan komentavaa ruotsalaista upseeria, ja vihdoin hän huomasikin hänet taistelemassa kahden Butrymin kanssa. Wolodyjowski karahdutti heitä kohti.
— Pois tieltä! — huusi hän Butrymeille. — Pois tieltä!
Soturit kääntyivät kuuliaisesti syrjään, ja pienikasvuinen ritari ajaa karahdutti niin vimmatusti ruotsalaista päin, että molempain ratsut nousivat takajaloilleen.
Upseeri koetti nähtävästi saada vastustajansa satulasta maahan, mutta herra Wolodyjowski nosti rakuunamiekkansa kahvan rintaansa vasten, teki sitten sillä liikkeen salaman nopeudella ja lennätti ruotsalaisen tapparan ilmaan. Upseeri tapasi pistolinsa koteloa, mutta samassa silmänräpäyksessä osui isku hänen poskeensa, ja hän hellitti ohjakset vasemmasta kädestään.
— Ottakaa elävänä! — huusi Wolodyjowski Butrymeille.
Laudalaiset tarttuivat haavoittuneeseen, joka horjui satulassaan, mutta pienikasvuinen ritari ajoi edelleen kaataen vihollisia kuin viljaa.
Ruotsalaiset alkoivat jo joka puolella joutua alakynteen kaksintaisteluun tottuneemmista puolalaisista aatelisista. Toiset tarjosivat puolalaisille miekkansa kahvaa pitäen kiinni terästä, toiset viskasivat aseensa heidän jalkoihinsa huutaen: »pardon!»
Vihdoin ilmaantui aukealle kirkon edustalle talonpoikia ryöstämään kaatuneita ja antamaan haavoittuneille kuoliniskun.
Niin päättyi liettualaisten ensimmäinen ottelu ruotsalaisten kanssa.
Sillävälin herra Zagloban, joka oli edempänä vankkureineen ja niillä makaavine vankeineen, täytyi kuunnella tämän katkeria syytöksiä, koska oli sukulaisena menetellyt niin kehnosti häntä kohtaan.
— Setä on syössyt minut iäksi onnettomuuteen, sillä nyt minua ei ainoastaan odota kuula Kiejdanyssa, vaan nimeni on kunniaton ja pysyy ainiaan sellaisena. Ken tästä puoleen haluaa sanoa: lurjus, voi yhtä hyvin sanoa: Roch Kowalski!
- Se on totta, eikä sitä kukaan kielläkään, — vastasi Zagloba — Mutta paras todistus sinun hölmöydestäsi on, että vielä ihmettelet minun keppostani, vaikka minä olen itse Krimin kaania pyörähytellyt kuin nukkea. Luuletko todellakin, että minä olisin sallinut sinun viedä meidät, valtakunnan parhaat pojat, Birźeen ruotsalaisten surmattaviksi?
— Enhän minä omasta tahdostani ollut teitä sinne kuljettamassa!
— Mutta sinä toimit pyövelin apurina, ja se on aateliselle suuri häpeä, josta sinun on pestävä itsesi puhtaaksi, muuten sanon sukulaisuuteni irti sinun ja kaikkien Kowalskien kanssa. Petturi on heittiötäkin huonompi, ja sellaisen palveleminen on ihan viho viimeistä!
— Olen palvellut hetmania.
— Ja hetmani palvelee pirua! Nyt sen tiedät!… Sinä olet typerä, hyvä mies, muista se, äläkä milloinkaan antaudu väittelyyn kenenkään kanssa, vaan pitele mieluummin minun nuttuni liepeestä kiinni, niin voi sinusta vielä tulla mies. Kyllä minä olen tässä maailmassa useamman kuin yhden narrin sillä tavalla pelastanut.
Laukaukset keskeyttivät keskustelun, sillä taistelu kylässä oli juuri alkanut. Sitten ne lakkasivat, mutta huutoa ja melua kuului heidän syrjäiseen paikkaansa saakka koivikon laidassa.
— Nyt on Michal jo työssä, — virkkoi Zagloba. — Hän ei ole suuren suuri, mutta puree kuin käärme. Kyllä hän vielä pieksää noita merentakaisia paholaisia kuin herneitä vain, sen saat nähdä. Siellä minäkin olisin paljon mieluummin kuin täällä koivikossa nyt kuuntelemassa, mikä on sinun syysi. Siinä sinun kiitollisuutesi! Sopiiko sellainen mielestäsi sukulaiselle?
— Mistä minun pitäisi olla kiitollinen?
— Siitä, että petturi ei saanut kyntää sinulla kuin härällä, vaikka oletkin siihen erittäin sopiva: typerä ja voimakas, ymmärrätkös? Hei-hei! Siellä otellaan yhä tulisemmin! Kuuletko? Ne ovat ruotsalaisia, jotka mörisevät kuin vasikat laitumella.
Zagloba kävi hiukan vakavammaksi; hän oli levoton. Mutta yht'äkkiä hän kysäisi katsoen Roch Kowalskia tuimasti silmiin:
— Kenen soisit voittavan?
— Meikäläisten, tietysti.
— Kas vain! Miks'ei ruotsalaisten?
— Siksi, että heitä minäkin mielelläni rökittäisin. Ken on meikäläinen, se on meikäläinen!
— Omatuntosi rupeaa jo heräämään… Mutta kuinka sinä saatoit omaa lihaa ja vertasi ruotsalaisten käsiin raastaa?
— Olin saanut käskyn.
— Mutta nyt sinulla ei ole sellaista käskyä?
— Ei olekaan…
— Sinun täytyy nyt tehdä mitä eversti Wolodyjowski käskee.
— Niin täytyykin.
— Ja hän käskee sinun ensi töiksesi luopua Radziwillista ja ruveta palvelemaan isänmaatasi.
— Hä? — pääsi Kowalskilta, jonka käsi rupesi korvallista raaputtamaan.
— Olet saanut käskyn! — jyrisi Zagloba.
— Tottelen! — tokaisi Roch.
— Hyvä on. Ensi tilaisuudessa täytyy sinun antaa ruotsalaisille selkään.
— Käsky on käsky, — sanoi Kowalski ja huokasi niin syvään kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan.
Zagloba oli myöskin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat aikeensa herra Kowalskiin nähden. He alkoivat kuunnella taistelun menoa, ja he kuuntelivat siinä yhdessä istuen pitkän aikaa, ennenkuin kaikki hiljeni.
Zagloba oli käynyt levottomammaksi.
— Kunhan meidän vain ei olisi käynyt huonosti?
— Kuinka voi setä, joka on vanha soturi, mitään sellaista ajatella? Jos olisi huonosti käynyt, niin tästä olisivat sivu paenneet…
— Se on totta, se… Kyllä sinussa on sentään järkeä…
— Eikö setä kuule kavioitten kapsetta? Hitaasti ajavat. Ovat kaiketi lyöneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen.
— Kunpa vain olisivat meidän miehiä? Ajanko katsomaan? Mitä arvelet?
Ja herra Zagloba ripusti miekkansa vyöhön, otti pistolin käteensä ja läksi. Pian hän äkkäsikin mustan jonon, joka hitaasti lähestyi tietä pitkin. Joukosta kuului ääniä.
Joukon etupäässä ajoi muutamia miehiä, jotka olivat joutuneet keskenään äänekkääseen keskusteluun. Zagloba tunsi Wolodyjowskin äänen, joka sanoi:
— Urhoollisia poikia! En tiedä, millaista jalkaväki on, mutta ratsuväki on varmasti oivallista!
Zagloba kannusti hevostaan.
— Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu? Aloin jo tulla kärsimättömäksi ja lähteä leikkiin mukaan… Onko kukaan haavoittunut?
— Kaikki voivat hyvin, Jumalan kiitos! — vastasi Michal-herra. — Mutta parikymmentä kelpo soturia olemme menettäneet.
— Entä ruotsalaiset?
— Maassa kuin heinää…
— Oletpa, hyvä mies, tainnut huitoa siellä kuin susi karsinassa. Mutta sopiko mielestäsi jättää minut, vanha mies, tänne vahtiin? Olin melkein poissa suunniltani… niin teki mieleni ruotsalaisen lihaa. Raakana olisin ne syönyt.
— Saat kyllä paistetultakin, sillä palaneita on myöskin.
— Syökööt koirat ne! Entä otitteko vankeja?
— Ratsumestarin ja seitsemän muuta miestä.
— Mitä aiot tehdä heille?
— Tekisi mieleni hirtättää ne, kun hyökkäsivät avuttoman kylän kimppuun kuin rosvot ja niin julmasti kyläläisiä surmasivat… Mutta Jan sanoi, että sitä ei pidä tehdä.
— Kuulkaahan, hyvät herrat, mitä mieleeni juolahti. Hirttää heitä ei saa, vaan heidät on laskettava vapaiksi.
— Miksi niin?
— Te tunnette minut soturina, nyt tulette tuntemaan myös valtiomiehenä. Me päästämme ruotsalaiset vapaiksi, mutta emme sano, keitä olemme. Sen toki sanomme, että olemme radziwillilaisia ja että olemme hetmanin käskystä tuhonneet tämän osaston niinkuin kaikille muillekin tulemme tekemään, koska hetmani on vain olevinaan ruotsalaisten puolella. Täten me vahingoitamme kovasti hetmanin asiaa. Jos minun ajatukseni antaa vähääkään perää teidän voitollenne, niin kasvakoon minulle häntä kuin hevoselle. Kiejdany on kaukana Birźestä ja Radziwill on vielä kauempana Pontus de la Gardien luota. Saattaaksemme petturit ja rosvot keskenään riitaan, koska se on vain hyödyksi isänmaalle.
— Neuvo on hyvä ja voiton arvoinen! — sanoi Stankiewicz.
— Teillä on kanslerin järki, — lisäsi Mirski.
— Juuri niin teemme, — sanoi Michal Wolodyjowski. — Huomenna päästän miehet vapaiksi, mutta tänään en tahdo tietää siitä sen enempää, sillä minua väsyttää julmasti… Aukealla tiellä oli kuuma kuin pätsissä… Uh! Käsivarteni ovat ihan hervottomat… Upseeri ei voisi missään tapauksessa lähteä tänään, hän sai haavan poskeensa.
— Mutta kuinka me selvitämme heille tämän kaiken? — kysyi Jan
Skrzetuski.
— Olen sitä asiaa kyllä ajatellut, — vastasi Zagloba. — Kowalski sanoi minulle, että hänen rakuunoittensa joukossa on pari preussilaista miestä, jotka osaavat kyllä saksaa. Selittäkööt he ruotsalaisille, jotka kaiketi myöskin sen verran saksaa osaavat, sillä ovathan he olleet jo niin monta vuotta Saksanmaalla. Kowalski on meidän sekä sielultaan että ruumiiltaan. Meillä tulee olemaan hänestä vielä paljon hyötyä.
— Hyvä on! — virkkoi Wolodyjowski. — Olkoon joku herroista hyvä ja ottakoon asian huolekseen, sillä minä olen niin väsyksissä, etten pysty mihinkään. Olen jo ilmoittanut väelle, että viivymme tässä koivikossa aamuun saakka. Kylästä tuodaan syötävää… ja nyt nukkumaan.
— Hyvät herrat, — virkkoi Zagloba, — tuolla koivikon takana on
heinälato. Menkäämme sinne kunnollisesti nukkumaan matkan varalta…
Emmehän tänne enää palaja, koska herra Sapiehan kanssa nyt käymme
Radziwillia vastaan.
VIIDES LUKU.
Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.
Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot, jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä Radziwillia vastaan.
Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan, alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi, vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa maan kuuliaisuuteen.
Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin kostolta.
Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja asiain kehityksestä.
Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa, mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän, johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa. Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.
Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja sanoi heille:
— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?
— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin kotona.
— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, — että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä ajelehdimme…
— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz
— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse. Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista hänen nahkansa varmaan sinistyisi…
— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman etunsa ja kunnianhimonsa tähden.
— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.
— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.
Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut, koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.
Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.
Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:
»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita syntejänne…»
Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan valtaistuimen anastaja!
Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan. Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.
Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt
Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.
Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.
»Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää, mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan; heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat, on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi taivuttaa hänet meidän puolellemme.
Pysyen sinulle yhä suosiollisena toivotamme sinulle Jumalan armoa.»
Luettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli onnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta Radziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan kaikki käskyt.
»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä tapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa. Sitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka vastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen hän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole isänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen Radziwillia.»
Näissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa, josta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.
Sillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi Wolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja tiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää kohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.
Herra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä useammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:
— Michal Wolodyjowski, Herran nimessä, lyömmekö läpi vai emmekö?
— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän, etten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen… mutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme ahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos avoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa meidät.
— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin olisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!… Eiköhän meidän olisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?
— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot sulkevat meiltä tien.
— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti
Zagloba epätoivoissaan.
Mutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja talonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki kääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa mukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta saakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita vastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut kuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.
Suljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli itsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja, joita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.
Mutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki mahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan molemmat kyljet yhtyivät..
Se tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari lippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin jousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli jousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli esteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari sataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli asetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta toiselle rannalle.
Silloin alkoi jousen kaari supistua. Sen keskustaa johti hetmani itse.
Michal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät hyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin ala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen puoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.
Aamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja, hyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen hämmästyneinä.
Wolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt ainoatakaan elävää sielua.
Itse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen kahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan aiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun, että pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään maksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan vakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.
Saatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta hyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa ruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat nähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet osoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.
Kauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä laukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen johtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin kanssa yhteyteen.
Mutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia tai hyökkäisi ryöstämään linnaa?
Kauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan rahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä varustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt, voi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi. Radziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta hyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä pujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.
Joka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi. Ruhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa eteenpäin.
Saavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki oli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä hänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä. Vielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi illalla tälle:
— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi pitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa nuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.
Mutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä, vaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal Wolodyjowski.
— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille, — jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla hurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on käynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.
— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi
Ganchoff.
Ruhtinas loi häneen silmäyksen ja virkkoi painostaen sanojaan:
— Teidät lyödään, minut hylätään.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän lähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.
— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet täältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.
— Kutka kaikki?
— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan ruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä kaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja kutsuneet sen tänne.
— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin siellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.
— Kysymyksessä on Liettua ja sen pitäminen kuuliaisena.
Ruhtinas alkoi astella lattiata pitkin ja virkkoi:
— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten käsiimme… He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne jättämättä kiveä kiven päälle.
— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien kanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä siksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?
— Pontuksen kanssa?… — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä päähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse kuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun voimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle käskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä kävisi päinsä… mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi lähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.
Ganchoffin laihat kasvot punastuivat, silmät alkoivat palaa.
— Jos teidän ylhäisyytenne käskisi…
— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka, se on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle vaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä kuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden kuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte, koska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta kuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.
— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.
— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.
Ganchoff vaikeni.
Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa, hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto, peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia. Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi ylivoimaisen taakan alla.
Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.
Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään otsaansa.
— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.
Ganchoff katseli häneen ihmetellen.
— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.
— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.
KUUDES LUKU.
Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun. Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.
Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä, hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä, ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan takanaan.
Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi, mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus, joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet, että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan, milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille, joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja kasakoille.
Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni. Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.
Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan hevoset huostaansa.
Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin. Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki toisessa ja miekka toisessa kädessä.
Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt vieraan tulosta.
»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»
Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.
Hänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka vastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.
Mutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö huomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan tuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä ilme.
Kmicic kumarsi ja virkkoi:
— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne kunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut, vaikk'ei halua ole puuttunut.
— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja sivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai epävarmuutta.
Kmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat toisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen miekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.
Siellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista, Billewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski, Ejragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät heti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin uhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.
Seurasi kiusallinen hiljaisuus.
Kmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat häneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.
— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin osoittaen kannua ja laseja.
— Olkaa hyvä!
— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi
Kmicic jäykästi.
Herrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät kuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään kuuluisan sotasankarin kanssa.
Isäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.
— Iloitsen tulostanne, — sanoi hän nostaen lasinsa huulilleen.
— Olisin onnellinen, jos niin on asian laita.
— Vieras on aina tervetullut, — sanoi isäntä miettivästi.
Hetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena ylläpitämään keskustelua, kysyi:
— Mitä Kiejdanyyn kuuluu? Miten hetmani voi?
— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. — Nykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista… Ruhtinaalla on paljon huolia ja harmia.
— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.
Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen ja jatkoi:
— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita…
— Surkeata! — huokasi miekankantaja.
— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle. Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan, sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.
— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.
— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani puhuttavankaan?»
— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.
— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra… Hän pitää teitä suuressa arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa…
Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.
Nuorukainen ilmaantui ovelle.
— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?… Valoa! — huusi isäntä.
— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen, olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne…
— Liian suuri kunnia!… — ehätti miekankantaja.
— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona, mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä. Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin kuin usva niityltä…
— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.
— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.
— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta… minulla on paraikaa vieraita, kuten näette… Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi hetmanilta…
— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin tieltä.
— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.
— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.
— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin saapumaan Kiejdanyyn.
— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.
— Meillä on muutakin tekemistä.
Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin jollekin muulle henkilölle:
— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!
Isäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.
— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.
— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.
— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä… Vannon: teidän päästänne ei tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo, että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn. Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja ystävää, siitä annan ritarinsanani.
— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra miekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!
— Ja miekat myös! — huusivat Chudzynski ja Dowgird.
Kmicic rupesi nauramaan, rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:
— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken seisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!
Molemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja
Kmiciciin, ja miekankantaja huusi:
— Tämä on hävytöntä väkivaltaa aatelismiehen vapautta vastaan!
— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi Kmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani kylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria. Älkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää huomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa vakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä. Ymmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata kertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne teitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava yhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra Heraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas olisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja tarkoituksia teihin nähden.
— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut lähtemään?… Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu siitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä, jotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?
Kmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että miekankantajan vastarinta alkoi raueta.
— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien naapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä tarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja lukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte häntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka minä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin katson minä ainoastaan teidän parastanne… Kapinallisia joukkoja kuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät laumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette pääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta ja ryöstöltä!… Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua täällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa ei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston, joka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään talikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.
Miekankantaja alkoi astella pitkin huonetta.
— Voinko luottaa sanoihinne?
— Voitte, — vastasi Kmicic.
Samassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä häntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet paikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.
— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen
Oleńkan eteen.
— Miksi?
— Hetmani kutsuu luokseen.
— Kunnioitettavasti kuten hyvän naapurin ainakin! — lisäsi Kmicic.
— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja alakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari käskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.
— Jumala varjelkoon asiata kääntymästä sellaiseksi! — sanoi Kmicic.
— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän olisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi meitä rauhaan… Siinä se nyt oli!
— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti miekankantaja.
— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään tapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät kahleihin ja rääkätkööt… Me emme ole ainoita sorretulta… mutta tietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.
Hän kääntyi mitä halveksivin ilme kasvoillaan Kmicicin puoleen.
— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa hevosillanne, sillä muuten me emme lähde!
Veri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän olisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä.
— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei ole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua roistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa, minäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne kuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te nautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli rajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!…
— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me emme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.
Mutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin kiihtynyt hän oli.
— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette julistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja, antamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!… Mutta Kiejdanyyn te lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun aikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut tuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli. Muuta kostoa en halua… Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette jännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut… Teidän suloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!
— Me emme lähde! — huusi miekankantaja entistä päättävämmin.
— Emme lähde! — yhtyivät herrat Chudzynski ja Dowgird.
Kmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa löivät loukkua kuin kuumeessa.
— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!… Kuuletteko kavioitten kapsetta!… Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei lähde?!
Ikkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki näkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:
— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten saa setänne kuulan kalloonsa.
Ja yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että ikkunat helisivät:
— Matkalle!
Mutta samassa avautui ovi eteisestä, ja vieras ääni kysyi:
— Minne, herra ritari?
Kaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle ilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja kädessä paljastettu miekka.
Kmicic astui askelen; taaksepäin, ikäänkuin olisi nähnyt näyn.
— Herra… Wolodyjowski! — huudahti hän.
— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui muutaman askelen huoneen keskustaan päin.
Hänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit,
Stankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.
— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari sai toisen kuonon kourahansa!
— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka uhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit… pelastakaa aatelisen vapaus!
— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat kaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.
— Ja pappia! — iski Zagloba.
— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen, — sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni… Te ette kai arvellut saavanne tavata minua täällä?
— En, — vastasi Kmicic, — luulin teidän olevan ruhtinaan käsissä.
— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun te ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät kaksintaisteluun… eikö niin?
— Niin, — sanoi siihen Kmicic vieden kämmenensä otsalleen.
— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan, mikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt te ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.
— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen
Wolodyjowskia suoraan silmiin.
— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska olette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat tahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että tämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!… Lyhyesti: valmistautukaa kuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän viimeinen hetkenne nyt lyönyt.
— Millä oikeudella te tuomitsette ja tapatte minut? — kysyi Kmicic.
— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä kysy millä oikeudella… Jos teillä on puolustukseksenne jotakin sanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään, joka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan teille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä sittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.
Kaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat tällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät maahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.
Kmicicin ääni keskeytti hiljaisuuden.
— Minä en pyydä tältä neidiltä puolustavaa sanaa!
Aleksandra-neiti vaikeni.
— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen seuraamana huoneeseen.
— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja ampukaa kuula kalloon!
Butrymin raskas käsi laskeutui Kmicicin olkapäälle.
— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic
Wolodyjowskille. — Menen itse!
Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui rauhallisesti virkkamatta sanaakaan… rukousta vain hiljaa supattaen.
Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna lattialle.
Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:
— Hyvät herrat, te vedätte Radziwillin koston minun pääni päälle.
— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen pettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta. Voitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen, hovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.
— Mutta omaisuuteni tuhotaan.
— Sen korvaa valtakunta.
— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan, eikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko mitä löysin Roch Kowalskilta?
— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit tahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle, jottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja helposti säikähtyviä.
Zagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa kavioitten kapse.
Herra Wolodyjowski kääntyi miekankantaja Billewiczin puoleen:
— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun puolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.
— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Jollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen, olisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta vaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän kuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.
— Niin juuri! — yhtyi Wolodyjowski.
— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski… Oh! Se kirottu Opalinski!
— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut puolustaa petturia?
— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat, että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle koetuksen raskas hetki.
— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.
— Hyvä on! — virkkoi miekankantaja ja poistui huoneesta.
Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.
Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle. Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja, ja vihdoin neiti avasi silmänsä.
— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me naiset tulemme täällä toimeen.
Miekankantaja johti vieraat pois.
— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, — sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?… Hän sairastuisi.
— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta me kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka tapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota pikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja sanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi tänne jo saapua Radziwillin joukkoja.
— Se on totta! — myönsi miekankantaja. — Menen.
Hän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo toipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna ja silmissä loisti kuumeinen kiilto.