— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!… toisteli Oleńka astuessaan huoneeseen.
Wolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin vaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.
Tuokion kuluttua kuului pihalta pyörien jyrinää ja kavioitten kapsetta.
— No, lähdetään nyt! — toisti Oleńka.
— Matkalle! — huusivat upseerit.
Samassa paukahti ovi auki ja herra Zagloba lensi kuin pommi huoneeseen.
— Minä estin mestauksen! — huusi hän.
Oleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi kuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä pyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien katseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja yritti turhaan haastaa.
— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski ihmeissään. — Miksi?
— Miksi?… Antakaahan, kun ensin hengähdän… Niin, siksi, että jollei
Kmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka
tässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa… Uh!…
Olimme tappaa hyväntekijämme!
— Mitä tämä merkitsee? — huusivat kaikki.
— Mitäkö merkitsee? Lukekaa tämä kirje, niin ymmärrätte.
Wolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon tuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa ruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen tähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.
— No? — virkkoi Zagloba aina, kun lukija keskeytti lukunsa.
Kirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti täytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut kirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle, mutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.
Ei jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei
Kmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja
Zagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien
kanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.
— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa hänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän kanssanne!
— Se ei tule kysymykseen, — vastasi Wolodyjowski.
— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa luoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään…
— Teillä on erinomainen vaisto! — huudahti Mirski.
— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä olisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi tuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se, sillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo niitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan lukea, mitä tässä seisoo!… Aloin lukea… Tiedättekö, hyvät herrat, että päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä kaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et ole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!» Sellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua olisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!» Käskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että hevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut… Uh!…
— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei…
Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet saattoivat Kmicicin huoneeseen.
— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan kuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta miksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä ahdistaneet.
Ja sotamiehiin päin kääntyen hän lisäsi:
— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej Kmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän katsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.
— Te olette vapaa! — toisti Wolodyjowski.
— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa petturia isänmaataan vastaan.
— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!
— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme, niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan rikkonut.
— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään, mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.
— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!
— Tiesinhän, että turhaa olisi teitä käännyttää… Voikaa hyvin!
— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa. Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte sitä häneltä?
— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan ajan vankina Birźessä.
— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan ja viskasi sen lattialle.
— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän kätenne kautta!
Ja hän poistui huoneesta.
— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen, — siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki, luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on johdettu.
— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, — niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta. Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.
— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme nyt mitä meidän on tehtävä.
— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!… — sanoi
Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.
— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi
Mirski-herra miekankantajalta.
— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis, mutta en nyt.
— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä, — vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?
— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte… Sinne jätän tytön talteen, sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä palvella isänmaata ja kuningasta.
— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja paremmissa olosuhteissa kuin nyt.
— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan minut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.
— Voikaa hyvin!
— Onnea matkalle!
Ja he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan sanoivat hyvästi Aleksandra neidille.
— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani… Tervehtikää heitä ja voikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.
— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan onnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi Wolodyjowski.
Sitten seurasi muitten vuoro. Viimeisenä lähestyi Zagloba.
— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani rouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!
Vastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen ääneti huulilleen.
SEITSEMÄS LUKU.
Samana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli lähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin kartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän voivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli tapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa ja palasi Kiejdanyyn.
Hetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista. Tämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään julman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn lähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä. Sitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa salakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden tahtonut muistella asiaa sen enempää.
Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa. Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä kasvamistaan.
Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw takaisin Samogitiaan.
Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.
Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä, että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä, Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.
Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut käsittää edes koko Samogitiaa.
Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan, mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista selityksistä huolimatta juuri parantunut.
Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra, jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja oikaisi metsien kautta.
Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita. Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.
— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut, että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.
— Niin! — vastasi Kmicic.
— Ja minun kirjeeni pelasti sinut?
— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.
Radziwillin synkät kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Sinä tiedät siis?…
— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö…
— Vaikene! — huusi Radziwill.
— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen. »Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun täytyi hammasta purren niellä häpeä.
Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat, haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:
— Tukehdun!…
Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua tämä ilmaisi elonmerkkejä.
Kmicic poistui.
Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.
— Mitä uutta? — uteli viiksiniekka.
— Tuli jo tajuihin, — vastasi Kmicic.
— Hm!… Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee, niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen, että hän pääsi pakenemaan.
— Oliko hän sitten vähällä joutua kiinni?
— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on! Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia — mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.
— Tuotu?
— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin teitä.
— Missä he ovat nyt?
— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet, niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?
— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. —
Voikaa hyvin!
Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä, että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin! Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan. »Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia, niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?…»
— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo tuhannennen kerran.
Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:
— Toisin ei voi olla, sillä tytöllä on kivi sydämen kohdalla!
Tai:
— Sitä en olisi odottanut… Jumala häntä rangaiskoon!
Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi tavata häntä.
Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä, jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.
— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän
Andrzej-herralle.
— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä ajattelin.
— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja muista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.
Kmicic vaikeni.
— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, — mestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut, niin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia. Minä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko… Ja heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli, vai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella värillä iloa silmilleni?… Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään, että jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei sovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä pitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi on seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde ruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto. Katso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin kuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen surmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi… Älköön Jumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon pahaa tehneet!
— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne yrityksen tuhota voisivat.
— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa, niin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet minun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle, on jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi… De la Gardie on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni, sillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita…
— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen palvelijainsa kanssa.
— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä sille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät surut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei lisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi, että olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja Wisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin edessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä vaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja nostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.
— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja luottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.
— Jotka uskovat ja luottavat minuun… kunnes siitä herkeävät, — vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän puoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei se johdu kenenkään mieleen.
— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.
— Kiitän neuvosta… Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen kasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen…
— Katkeria sanoja, teidän ylhäisyytenne.
— Entä onko elämäni suloista sitten?… Jumala on luonut minut suorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani mitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien hallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun täytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen sijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä heikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan raunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut Kiejdanyn vallituksilla… Minua tukahduttaa… ei ainoastaan hengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden… Tämä toimettomuus tappaa minut vielä… Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?…
— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!… — virkkoi Kmicic alakuloisesti.
Radziwill alkoi hengittää raskaasti.
— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni. Olen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä… Hän sanoi, että konjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani kuitenkin muutosta kärsin… Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku liikkuu huoneessani… Jonkun silmä katsoo minuun… Toisinaan jähmetyn yht'äkkiä jääkylmäksi… Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni. Sietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja hylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat…
— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo tehnyt.
— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä alkavat epäröidä.
Kmicic muisti, mitä Charlampilta oli kuullut, ja vaikeni.
— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä, — virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet kuullut… Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi… Viha minut tänään valtasi. Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa olen suonut sen sinulle anteeksi… Mene nyt ja lähetä Mieleszko luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan, ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on näytettävä… Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!…
KAHDEKSAS LUKU.
Miekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin kovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan, jonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli miekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut, että kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien että paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää ruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli Aleksandra-neiti antanut myöten.
Vieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja tyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän oli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat pysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi vieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään pilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa korkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että valtava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat vastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja eikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi mahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat tervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa tietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten käskystä hurratessa.
Ajoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön huomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi rattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin pukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas astui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen hymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla kasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:
— Eläköön ruhtinas ja hetmani! Eläköön Vilnon vojevoda!
Radziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö upseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen näkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää »yksimielisestä» tervehdyksestä.
— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne, jotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon! Jumala teitä palkitkoon!…
Ja hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä puhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä vaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin runsaasta ruhtinaallisesta armosta.
— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti katsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori toivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä toisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee olemaan hyötyä.
Oli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä, jotka sanoivat:
— Olemme täällä vain siksi, että veitsi nostettiin kurkulle.
Mutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin äänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:
— Parempi on muuttaa isäntää kuin syöstä valtakunta perikatoon.
— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme ajattelemme.
— Kuka sitten on näyttänyt meille esimerkkiä, jollei Suur-Puola?
— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen ratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.
— Hän ansaitsee molemmat… Jollei hän voi meitä pelastaa, olemme hukassa…
— Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir, sillä hän on meidän vertamme!
Radziwill kuunteli ahnaasti näitä ajatuksia, jotka joko pelosta tai liehakoimishalusta lausuttiin, eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, että vaaran hetkellä niiden lausujat ensimmäisinä olisivat valmiit jättämään hänet. Hän antoi näitten lausuntojen huumata ja pettää itseään ja omaatuntoaan ja toisti ajatuksissaan kuulemiaan sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten todistivat hänen menettelytapansa oikeudenmukaisuutta:
— Extrema necessitas extremis nititur rationibus! [Äärimmäinen pakko turvautua äärimmäisiin keinoihin] Kulkiessaan erään suurenpuoleisen aatelismies ryhmän ohi hän kuuli herra Jurzycin huulilta sanat: »Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir!» — ja samassa hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan. Pelkkä hänen ja kuninkaan vertaaminen keskenään hiveli hänen ylpeyttään, ja lähestyen herra Jurzycia hän sanoi:
— Oikeassa olette, arvoisa veli, sillä Jan Kasimirissa on yhtä kannua verta kohti vain kortteli liettualaista, mutta minun suonissani on ainoastaan liettualaista verta. Jos tähän saakka kortteli on merkinnyt enemmän kuin kannu, niin teistä, arvoisat veljet, riippuu, saako sellainen jatkua.
— Me olemme valmiit juomaan teidän ylhäisyytenne maljan vaikka kannusta! — vastasi herra Jurzyc.
— Se sattui aivan ajatuksiini! Pitäkää hauskaa, arvoisat veljet! Olisin mielelläni kutsunut vaikka koko Liettuan tänne.
— Siinä tapauksessa sitä olisi pitänyt silpoa vielä enemmän, — sanoi herra Szczaniecki Dalnowista, muuan rohkea ja teräväpäinen mies, jonka kieli oli yhtä pureva kuin hänen miekkansakin.
— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi ruhtinas katsoen häneen tutkivasti.
— Että teidän ylhäisyytenne sydän on laajempi Kiejdanya.
Radziwill hymähti väkinäisesti ja jatkoi matkaansa.
Samassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat seurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin julistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat kaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin sanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan miekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.
Molemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät hetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että vastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota heihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin epämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä, ikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän kuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön tai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan ylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa laumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset risteilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden heidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä voinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli menneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet, luottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä tämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he olisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda unhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.
Kmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta hän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut paikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen liikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä tuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.
Tuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla seurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa naapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan otsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla ei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.
Näky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään alkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen kylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!» Mutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän lisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta… ottakoon joku muu sinut, jos haluaa!»
Yht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes yrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen palasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan vihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän siinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes yrittänytkään voittaa neidon suosiota.
»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», — ajatteli hän.
Ja hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin, mutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa yhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin heidät olisi tavattu jostakin synnistä.
Aleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa itsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta Billewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi, että Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä määrässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä siis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli pelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi niin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä ei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut hänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä sanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.
Oleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti kuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili urhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä tuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen vasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic palvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta — ja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja kuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri sillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!
»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän välillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa, että olet tuominnut häntä väärin.»
Mutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin. Samassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei välitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.
»Jollei hän kysy, niin jääköön kuulematta!» — ajatteli Oleńka.
Mutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli velvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia todisteita.
»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin saisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön, että hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin joka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten puolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle on aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa. Jumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet ja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän ainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa järkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä…»
Nyt valtasi viha nuoren naisen, jonka silmissä alkoi säihkyä.
»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin. Niin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan hänet…»
Ja hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes merkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat toisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.
Katumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli täynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden jälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja hän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.
Sillävälin nousi juhlan mieliala.
Alussa oli kaikista tuntunut niin painostavalta, mutta sitä mukaa kuin maljat tyhjenivät, nousi mielikuvitus ja puheen sorina kasvoi.
Vihdoin nousi ruhtinas paikaltaan.
— Hyvät naiset ja herrat; pyydän saada sanoa sanan.
— Ruhtinas tahtoo puhua!… Ruhtinas tahtoo puhua!… — huudettiin eri puolilla.
— Ensimmäisen maljan juon hänen ylhäisyytensä Ruotsin kuninkaan terveydeksi, kuninkaan, joka auttaa meitä vihollisiamme vastaan ja hallitsee tätä maata, kunnes rauha on palannut. Nouskaa, hyvät herrat, sillä tämä malja on juotava seisten.
Vieraat, lukuunottamatta naisia, nousivat ja tyhjensivät maljan, mutta ilman huudahduksia, ilman innostusta. Herra Szczaniecki supatti jotakin naapureilleen, jotka purivat hammastaan, jotteivät remahtaisi nauramaan; nähtävästi hän oli sanonut jotakin pilkallista Ruotsin kuninkaasta.
Vasta kun ruhtinas kohotti toisen maljan »rakkaitten vieraitten» kunniaksi, jotka olivat saapuneet aina kaukaisilta seuduilta saakka Kiejdanyyn osoittamaan luottamustaan ruhtinaan aikomuksille, vasta silloin vastattiin hänelle äänekkäästi:
— Kiitoksia! Kiitoksia paljon!
— Ruhtinaan malja!
— Meidän liettualaisen Hektorimme malja!
— Eläköön ruhtinas ja hetmani, meidän vojevodamme!
Ja herra Jurzyc, joka oli jo hiukan hiprakassa, huusi täyttä kurkkua:
— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuriruhtinas!
Radziwill punastui kuin nuori, vihittävä neito, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat ääneti ja ihmetellen katsoa häneen, kiiruhti hän vastaamaan:
— Sekin on teidän vallassanne, mutta liian aikaisin te, herra Jurzyc, annatte minulle sen arvonimen, aivan liian aikaisin!
— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuri ruhtinas! — huusi herra
Jurzyc edelleen ja itsepäisesti kuin humalainen ainakin.
Nyt nousi herra Szczaniecki ja kohotti maljansa.
— Niin se on! — sanoi hän kylmästi, — Liettuan suuriruhtinas, Puolan kuningas ja Saksan keisari!
Seurasi jälleen hiljaisuus, mutta — yht'äkkiä vieraat rähähtivät nauramaan. Silmät pyörivät päässä, nauru vääristi kasvoja ja hytkytti vartaloita ja kajahteli kauan ja korkealle kattoon saakka. Yht'äkkiä se taas katkesi, niinkuin oli alkanutkin, ja kuoli kaikkien kasvoilla, mihin vaikutti hetmanin muuttunut muoto.
Radziwill hillitsi kuitenkin julman kiukkunsa ja virkkoi:
— Rohkeata pilaa, herra Szczaniecki!
Vähääkään hätääntymättä selitti aatelismies:
— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa teidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne saattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi, niin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi. Te seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon heti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.
Ja kääntyen vieraitten puoleen toisti hän vielä:
— Nouskoon ylös se, ken ei soisi Vilnon vojevodalle Saksan keisarikruunua!
Kukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan nousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton häikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan rauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan…
Mitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla. Turhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt karkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta. Radziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän tunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen aateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai tahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille, että Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin Saksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi, vaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä alkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi, että tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi pahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen toimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.
Ganchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan katsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä kulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai käynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi pelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla ilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja Radziwillin asiaa yhdistävä rengas.
Kmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja jolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä, olisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan uhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan, sillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti heidät toisistaan.
Milloin hänestä tuntui, että hän rakastaa tuota tyttöä, jonka vieressä istui, milloin hän sitävastoin vihasi häntä niin julmasti, että olisi vaikka surmannut hänet ja itsensä samalla.
Hän oli sotkeutunut niin pahasti tämän elämän lankoihin, että hänenlaisensa luonteen ainakin oli peräti vaikeata niistä selviytyä. Hän tunsi olevansa kuin paulaan joutunut petoeläin, joka ei päässyt siitä irti.
Juhlan rauhaton ja synkkä mieliala ärsytti häntä. Hänestä kaikki tuntui ihan sietämättömältä.
Mutta juhlan mieliala yhä vain synkkeni. Läsnäolijoista tuntui siltä, kuin katto heidän yläpuolellaan olisi ollut lyijyä.
Samassa astui uusi vieras saliin. Kun ruhtinas huomasi tulijan, huusi hän:
— Kas! Herra Suchaniec veljeni Boguslawin luota! Kaiketi on teillä kirjeitä minulle?
Tulija kumarsi syvään.
— On, teidän ylhäisyytenne. Tulen suoraa päätä Podlasiesta.
— Antakaahan kirjeet minulle ja istuutukaa itse pöytään. Hyvät vieraani suovat anteeksi, että luen kirjeet tässä, vaikka istummekin illallispöydässä, sillä saattavathan kirjeet sisältää uutisia, jotka voin heti kertoa. Herra marsalkka, olkaa hyvä ja pitäkää huolta lähetistä!
Näin sanoen ruhtinas otti herra Suchaniecilta tukun kirjeitä ja alkoi kiireimmiten murtaa sinettejä. Läsnäolijat katsoivat uteliaina ruhtinaan kasvoihin koettaen niistä arvailla kirjeitten sisällystä. Ensimmäinen ei nähtävästi sisältänyt mitään hyvää, koska ruhtinaan kasvoille nousi puna ja silmiin vihan välke.
— Arvoisat veljet! — huudahti hetmani. — Ruhtinas Boguslaw ilmoittaa minulle, että ne, jotka tahtoivat ruveta neuvotteluihin eivätkä halua lähteä vihollista vastaan Vilnoon, ryöstävät nyt minun maatilojani Podlasiessa. He käyvät mieluummin sotaa akkain kanssa maalla!… Ovat nekin ritareita!… No, mitäpä tuosta. Kyllä heille vielä näytetään!…
Sitten hän otti toisen kirjeen. Tuskin hän oli avannut sen ja silmäillyt sitä, kun hänen kasvonsa kirkastuivat ja niille nousi voiton ja ilon hymy.
— Sieradzin vojevodakunta on alistunut ruotsalaisten ylivaltaan! — huusi hän. — Se on seurannut Suur-Puolan esimerkkiä ja asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi.
Ja hetken kuluttua hän jatkoi:
— Tässä on viimeinen posti! Hyviä uutisia, arvoisat veljet! Jan Kasimir on lyöty Widowan ja Kamowin luona!… Hänen sotajoukkonsa luopuu hänestä!… Itse hän vetäytyy Krakovaan päin. Ruotsalaiset seuraavat häntä. Veljeni kirjoittaa, että Krakovankin täytyy antautua!
— Iloitkaamme, hyvät herrat! — sanoi herra Szczaniecki omituisella äänellä.
— Niin, iloitkaamme! — toisti hetmani kiinnittämättä huomiota herra
Szczanieckin äänen sävyyn.
Ja ruhtinaan koko olemus alkoi huokua iloa, hänen kasvonsa muuttuivat tuossa tuokiossa nuorekkaiksi, silmät loistivat. Innostuksesta vapisevin käsin hän mursi viimeisen kirjeen sinetin, silmäili, loisti kuin aurinko ja huudahti:
— Varsova on vallattu!… Eläköön Kaarle Kustaa!
Nyt vasta ruhtinas huomasi, että se vaikutus, minkä nämä uutiset olivat vieraihin tehneet, oli aivan toinen kuin hänen omansa. Kaikki istuivat ääneti ja katsoivat toisiaan epäröiden. Kuka rypisti kulmakarvojaan, kuka peitti kasvot käsillään. Eivät hetmanin hovilaiset eivätkä edes kaikkein heikkoluontoisimmatkaan rohjenneet jakaa iloa ruhtinaan kanssa Varsovan valloituksen, Krakovan vastaisen antautumisen ja toinen toisensa jälkeen vihollisen haltuun joutuneitten vojevodakuntien menetyksen johdosta. Jotakin kaksinaamaista oli siinä tyytyväisyydessä, jolla valtakunnan puolen sotavoiman päällikkö ja yksi sen kaikkein huomattavimmista arvohenkilöistä ilmoitti maata kohdanneista onnettomuuksista. Ruhtinas huomasi, että tätä mielialaa oli muutettava.
— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän kanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta valtakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää. Kelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö. Näen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.
— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi
Szczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski
Ujsciessa… Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!…
Sen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin, nousi ja poistui salista.
— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi täyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi hämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten johdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen rajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.
Jonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin lyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.
Yhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei tässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon on alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. — Onhan meidän parempi kuin muitten… Eläköön Janusz Radziwill, meidän vojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!
— Liettuan suuriruhtinas! — huusi herra Jurzyc taaskin..
Mutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla, vaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:
— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän meitä hallitkoon!
Ylimys nousi paikaltaan purppuranpunaisena.
— Minä kiitän teitä, arvoisat veljet!… — sanoi hän arvokkaasti.
Kynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt kuumaksi kuin saunassa.
Aleksandra-neiti kurkottautui Kmicicin ohi miekankantajan puoleen ja sanoi:
— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja otsalla helmeili hikipisaroita.
Mutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että hänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli urhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.
Päällepäätteeksi hetmani lausui juuri samassa silmänräpäyksessä:
— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan saakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!
— Kuulitko? — sanoi miekankantaja.
— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka rukoilevalla äänellä.
— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen huomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi hänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.
Silloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä ympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.
— Minä saatan teitä, neiti! — virkkoi Andrzej-herra.
Ja pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui ritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi tyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.
Silloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi hänet salista.
YHDEKSÄS LUKU.
Vielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti ruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli salainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.
Kmicic saapui seuraavana aamuna ja pääsi heti hetmanin luo.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne anomuksen kera.
— Mitä haluat minulta?
— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä suuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa. Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää minut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä Zoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.
— Zoltarenko alkaisi kyllä mielellään mitellä voimiaan kanssamme, mutta se ei käy päinsä, sillä me olemme Ruotsin suojeluksen alaisia, ja ilman ruotsalaisia emme mahda sille mitään… Kreivi Magnus etenee tavattoman hitaasti, ja minä tiedän kyllä syynkin siihen. Hän ei näet luota minuun. Mutta onko sinun sitten niin paha ollaksesi täällä Kiejdanyssa meidän luonamme?
— Teidän ylhäisyytenne on erittäin ystävällinen minua kohtaan, mutta siitä huolimatta on minun täällä niin vaikea ollakseni, etten voi sitä sanoin kuvata. Totta puhuen, luulin, että kaikki tulee olemaan toisin… Luulin nimittäin, että saamme tapella, olla tulessa ja savussa ja istua satulassa yöt päivät. Sellaiseen on Jumala minut luonut. Mutta täällä täytyy istua riitoja ja juoruja kuuntelemassa, ikävöidä toimettomuudessa tai taistella omia kansalaisia vastaan, sen sijaan että saisi tapella vihollisen kanssa… Minä en kestä tätä enää kauempaa, yksinkertaisesti en kestä… Sata kertaa mieluummin kuolen kuin kärsin tällaista tuskaa!
— Kyllä minä tiedän mistä tuollainen toivottomuus on peräisin: rakkaudesta. Sitä se on eikä mitään muuta! Kun vanhenet, tulet nauramaan mokomille tuskille. Näin eilen, että asiasi tuon tytön kanssa yhä mutkistuu.
— Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä hänellä minun kanssani. Mikä on ollut, se on ollut!
— Hän taisi eilen sairastua?
— Niin.
Ruhtinas oli vaiti hetken aikaa.
— Olen sinua jo neuvonut ja neuvon vieläkin, — jatkoi hetmani sitten, — että jos tahdot saada hänet, niin ota joko vapaaehtoisesti tai väkisin. Minä annan kyllä määräyksen vihkiä teidät. Tyttö tietysti vikisee ja itkee vähäisen, mutta mitäpä siitä. Vihkiäisten jälkeen otat hänet luoksesi… ja jos hän vielä seuraavanakin päivänä tulisi itkemään, niin siihen se sitten loppuukin!
— Pyydän, teidän ylhäisyydeltänne jotakin sotilaallista tehtävää enkä häitä! — vastasi Kmicic päättävästi.
— Sinä et siis huoli hänestä?
— En. En minä hänestä, eikä hän minusta. Vaikka sydämeni halkeaisi, niin en pyydä häneltä mitään. Tahtoisin lähteä jonnekin kauas unohtaakseni kaiken, ennenkuin järkeni pimenee. Täällä ei ole mitään tekemistä, ja toimettomuus on pahinta. Muistaahan teidän ylhäisyytenne itsekin, kuinka teidän oli vaikea olla, ennenkuin niitä hyviä uutisia oli saapunut… Niin on minunkin tänään, eikä se muutu täällä sen paremmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Tarttuako kaksin käsin päähäni, jotteivät katkerat ajatukset sitä halkaisisi? Ja mitä saisin minä täällä kokea? Omituiset ovat ajat nyt! Jumala ties, mitä oikeastaan on tämä sota, jota en voi tajuta, en käsittää. Tuumit ja tuumit, mutta yhä raskaammaksi vain mieli muuttuu. Vannon, että jollette vain, teidän ylhäisyytenne, anna minulle jotakin tehtävää, niin minä vielä karkaan, kokoan oman joukkoni ja alan käydä sotaa omaan laskuuni…
— Ketä vastaan? — kysyi ruhtinas.
— Ketäkö vastaan? Lähden Vilnoon! Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minun lähteä liikkeelle lippukuntani kanssa, niin sota on kohta taas täydessä vauhdissa!
— Tarvitsen lippukuntasi täällä sisällisiä vihollisia vastaan.
— Mutta se on juuri kaikkein surkeinta, kun täytyy täällä Kiejdanyssa kädet ristissä pitää vahtia tai ajaa takaa jotakin Wolodyjowskia, jonka kanssa paljon mieluummin taistelisi asetoverina!
— Minulla on tehtävä sinua varten, — virkkoi ruhtinas, — Vilnoon en sinua päästä enkä lippukuntaa sinulle anna. Ja jos sinä toimit vasten tahtoani ja kokoot oman sotajoukkosi, niin tiedä, että silloin sinä et enää ole minun palveluksessani.
— Mutta minä tulen palvelemaan isänmaata!
— Ken palvelee minua, palvelee isänmaatakin, sen olen sinulle jo selittänyt. Muista myöskin valasi, jonka olet minulle tehnyt. Ja vihdoin, jos sinä poistut palveluksestani, niin sinä samalla poistut suojeluksestani ja joudut oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistasi… Oman itsesi tähden ei sinun pidä sitä tehdä.
— Mitä merkitsee nykyään oikeusistuin!
— Kownon tuolla puolen ei mitään, mutta täällä, jossa rauha vallitsee, täällä se toimii edelleen. On totta, että voit olla saapumatta oikeusistuimen eteen, mutta tuomiot pitävät paikkansa siitä huolimatta ja tulevat painamaan sinua aina siihen saakka, kun rauha on tehty. Laudalainen aatelisto pitää kyllä huolen siitä, että sinua ei unohdeta.
— Sanoakseni teidän ylhäisyydellenne totuuden olen valmis kärsimään oikeuden langettaman tuomion mukaisen rangaistuksen. Ennen olin valmis aloittamaan sodan vaikka koko valtakuntaa vastaan, mutta nyt on omatuntoni muuttunut herkemmäksi… Pelkään mennä kauemmaksi kuin mitä mieleni tekee ja olen aina rauhaton.
— Mistä se sellainen omatunto on nyt sinuun tullut? Mutta se sikseen! Sanoin jo sinulle, että jos tahdot lähteä liikkeelle, niin on minulla arvokas tehtävä sinua varten. Ganchoff tahtoo kaikin mokomin, että minä antaisin sen tehtävän hänen suoritettavakseen, ja pyytää sitä minulta joka päivä. Onpa vähällä ollut, etten ole sitä hänelle antanutkin… Mutta parempi on lähettää sinne synnynnäinen puolalainen huomatusta suvusta. Se on samalla mitä parhain todistus siitä, etteivät vielä kaikki ole minua hylänneet ja että minun puolellani on vielä vaikutusvaltaisia kansalaisia… Sinä sovit hyvin, koska et hevillä muita kumartele, vaan annat mieluummin muitten kumartaa itseäsi.
— Mutta mistä on kysymys, teidän ylhäisyytenne?
— Sinulla on edessäsi pitkä matka…
— Olen valmis vaikka jo tänään!
— Ja omalla kustannuksellasi, sillä minulla on niukalti rahoja. Osa maatiloistani on vihollisen hallussa, osan ovat kapinalliset ryöstäneet, eivätkä tulot tule lainkaan ajoissa. Sitäpaitsi on minun nyt ylläpidettävä koko armeijani. Valtion rahastonhoitajalta, joka paraikaa on täällä vankina, en saa ropoakaan, ensiksikin, koska hän ei tahdo antaa, toiseksi, koska hänellä itselläänkään ei ole. Mitä valtion rahoja ikänä käsiini saan, kaikki kokoan kysymättä, mistä ne ovat ja paljonko niitä on. Ruotsalaisilta saat mitä hyvänsä, mutta et rahaa, sillä jos he vaikkapa vain kolikon näkevät, niin alkavat heidän kätensä vavista innostuksesta.
— Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse tuhlata enempää sanoja sen seikan tähden. Jos lähden, niin lähden omalla kustannuksellani.
— Mutta siellä pitää esiintyä muhkeasti eikä säästäen…
— Minä en aio säästää enkä sääliä! Hetmanin kasvot kirkastuivat, sillä hänellä oli todellakin puute rahoista, vaikka hän hiljakkoin oli ryöstänyt Vilnon ja oli luonteeltaan ahnas.
— Kas niin! — huudahti hän. — Ganchoff olisi heti alkanut tiukata minulta rahoja, mutta sinä olet toista maata. Kuulehan siis, mistä on kysymys… Ensiksi tulee sinun lähteä Podlasieen. Matka sinne on vaarallinen, sillä siellä on kapinallisia, jotka ovat nousseet minua vastaan. Mitenkä vältät heidät, se on sinun asiasi. Jakob Kmicic mahdollisesti säästäisi sinua, mutta pidä varasi, ettet joudu Horotkiewiczin ja etenkään Wolodyjowskin ja hänen laudalaisen lippukuntansa käsiin.
— Olen jo ollut heidän käsissään ilman että minulle mitään tapahtui.
— Hyvä on. Käyt Zabludowissa tapaamassa Harasimowicziä ja annat hänelle käskyn, että hän kokoaa rahaa niin paljon kuin mahdollista ja mistä ikänä irti saa ja lähettää ne minulle, mutta ei tänne, vaan Tilsitiin, minne olen jo lähettänyt arvoesineeni. Pantatkoon mitä voi ja ottakoon juutalaisilta lainaksi niin paljon kuin vain saa. Samalla tehköön konfederaateille niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Mutta se ei ole enää sinun tehtäväsi, sillä lähetän hänelle omakätisen käskykirjeen. Anna kirje hänelle ja jatka heti matkaa Tykociniin ruhtinas Boguslawin luo.
[Puolassa sanottiin konfederaateiksi niitä henkilöitä, jotka 1600-luvulla ja myöhemmin yhtyivät aateliston keskuudessa muodostettuihin liittoihin erilaisten valtiollisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Tällaiset liitot, konfederatsionit joilla on ollut suuri merkitys Puolan historiassa, käsittivät tavallisesti jonkin maakunnan, joskus koko valtakunnan. Liitot aiheutuivat siitä, että n.s. liberum veto ja maalaisedustajia sitovat ohjesäännöt ehkäisivät laillisten valtiopäivien toimintaa. Kofnederatsionissa sitävastoin tehtiin päätökset nopeasti kun asiat ratkaistiin yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Suom. huom.]
Hetmani vaikeni ja hengähti, sillä hän oli väsynyt paljosta puhumisesta. Kmicic katsoi häneen uteliaana, sillä hänen mielensä paloi halusta saada kuulla jatkoa ja lähteä seikkailurikkaalle matkalle, joka tulisi olemaan balsamia hänen sydämensä haavoille.
Hetken kuluttua hetmani jatkoi:
— En voi käsittää, miksi ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa? Kautta Jumalani, hän saattaa sekä minut että itsensä turmioon. Kuule tarkasti, mitä sinulle nyt sanon, sillä vaikka lähetänkin mukanasi kirjeen hänelle, tulee sinun osata suullisesti selittää kaikki, mitä hän kysyy ja mitä kirjeeseen ei voi kirjoittaa. Tiedä siis, että eiliset uutiset, vaikka olivatkin hyviä, eivät kuitenkaan olleet niin hyviä kuin kerroin, eivätkä edes niin hyviä kuin itse ensin luulin. Ruotsalaiset ovat tosin voiton puolella: he ovat miehittäneet Suur-Puolan, Masovian ja Varsovan, Sieradzin vojevodakunta on antautunut heidän valtaansa, ja he ovat karkoittaneet Jan Kasimirin Krakovaan, jonka he varmasti myöskin piirittävät. Czarniecki tulee sitä puolustamaan, tuo vastaleivottu senaattori, mutta totta puhuen oiva soturi. Kuka voi nähdä, mitä tulee tapahtumaan? Ruotsalaiset osaavat hyvin valloittaa linnoituksia, eikä Krakovan varustamiseen ole aikaa, mutta Czarniecki saattaa kuitenkin pitää puoliaan pari kolme kuukautta. Toisinaan tapahtuu sellaisia ihmeitä kuin esimerkkisi Zbarazin luona… Mutta jos Czarniecki tulee pitämään puoliaan, saattaa piru pilata asiamme. Sinun pitää perehtyä politiikan salaisuuksiin. Muista, että Wienissä ei tulla suopeasti seuraamaan Ruotsin vallan laajenemista ja että sieltä voidaan lähettää apua… Tataarilaiset myös, paina se tarkoin mieleesi, ovat taipuvaisia auttamaan Jan Kasimiria. Tänään saattaa hänen asiansa näyttää toivottomalta, mutta huominen päivä voi tuoda onnen tullessaan…
Ruhtinaan täytyi taas huoahtaa. Andrzej Kmicic tunsi omituisen tunteen liikkuvan rinnassaan, eikä hän ollut selvillä, mitä se oikeastaan oli. Hän, Radziwillin ja ruotsalaisten puoluelainen, tunsi ikäänkuin iloa ajatellessaan, että onni saattaisi kääntää selkänsä ruotsalaisille.
— Suchaniec kertoi minulle, — jatkoi ruhtinas, — miten taistelu Widowan ja Zarnowin luona tapahtui. Ensimmäisessä ottelussa meidän joukkomme… tarkoitin: puolalaiset joukot… tuhosivat ruotsalaisten rintaman kokonaan. Ne eivät olleet yleistä kutsuntaa… ja ruotsalaisten mieliala oli painunut kovasti.
— Mutta sitten he suoriutuivat kuitenkin voittajina?
— Niin suoriutuivat, sillä Jan Kasimirin lippukunnat alkoivat kapinoida, ja aateliset ilmoittivat, että rivissä he kyllä voivat seisoa, mutta taistelemaan he eivät ryhdy. Joka tapauksessa kävi ilmi, että avoimessa taistelussa ruotsalaiset eivät ole sen kummempia kuin puolalaiset joukot. He saattavat kyllä voittaa vielä kerran, toisenkin, mutta sitten voi heidän joukkojensa henki muuttua. Jos Jan Kasimir saa rahoja, niin hän maksaa sotureilleen palkat, ja kapina on lopussa. Potockilla ei ole suurtakaan joukkoa, mutta hänen väkensä on urhoollista, kurissa pysyvää… Tataarit voivat liittyä häneen, ja päällepäätteeksi vaaliruhtinas heittää meidät oman onnemme nojaan.
— Kuinka niin?
— Sekä minä että Boguslaw luulimme, että hän heti tekisi liiton ruotsalaisten ja meidän kanssamme, mutta hän on kovin varovainen mies ja ajattelee vain omaa parastaan. Nähtävästi hän odottaa miten tulee käymään, ja odotellessaan solmii liittoja preussilaisten, Jan Kasimirille uskollisten kaupunkien kanssa. Sillävälin ovat ruotsalaiset saaneet kokonaisen sarjan liittoja vastaansa, ja jos he sattuvat kompastumaan Vähässä-Puolassa, niin nousevat Suur-Puola ja Masovia heti, preussilaiset liittyvät heihin, ja saattaa tapahtua…