Oli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen hevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä eteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana päivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse isompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä valleja seuraavan päivän taistelua varten.
Heti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen aloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua aukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan peloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää tulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.
Luostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin rohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä astuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä jyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan. Savumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.
Mitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään olleet nähneet sodan verisiä kasvoja!
Yhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien kuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja vastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä, sekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!…
Ja kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes mahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista kuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:
— Palaa! Vettä! Vettä!
— Katolle palokoukkujen kanssa!… Enemmän suojaverhoja!
Muureilla taasen kaikui sotamiesten huutoja:
— Tähtää ylemmäksi!… Ylemmäksi!… Talojen väliin!… Laukaise!
Keskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla, että savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain kuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä, levisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit tulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet häiritsemästä puolustusta.
Kmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne Müller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi syrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin innokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui ketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja paita yllä.
Sotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin, joka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa elementissään aivan kuin salamanteri tulessa.
Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat ja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä nähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja huuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen ja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:
— Hyvä! Hyvä!
Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen, niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti tähdätyllä laukauksella.
Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti terävästi kauas ja huudahti:
— Yksi tykki on ammuttu rikki!… Nyt siellä on vain kolme!…
Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan, paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.
Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle useamman kerran työn lomassa:
— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin hyvän opin saanut?
Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut säilyttää.
Kmicic hengähti syvään.
— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.
— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää, mitä sattuu olemaan!
Vanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa sekä astian savustettua kalaa.
Kmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa ylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä välinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.
— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej jatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän luoksemme!
Nämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan antanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus teki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat, vetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa hänen voimakkaiden siipiensä alla.
— Voivatko nuo tuolta päin tulevat kuulat osua meihin? — kysyi hän.
— Miksikä ei!-vastasi Andrzej. — Pelkäätkö, veliseni?
— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan kauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!
— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei ennättäisi syntyä riittävää määrää.
— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne niin pamahtavat haljetessaan?… Jumalan Äiti, auta!… ja haavoittavat niin pahasti?…
— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.
Tuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.
Yhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus
puinen nappula.
— Herra Jeesus! Tulppa?
— Niin! Tuohon tulppaan on pantu rikkiä, ja se syttyy palamaan, kun laukaistaan. Kuulan pitää pudota tulppa maata kohti, jotta tulppa tunkeutuisi ruutiin, jolloin kuula räjähtää kappaleiksi. Paljon kuulia kuitenkin putoaa toisin päin, mutta ei se haittaa, sillä kun tuli ennättää ruutiin asti, niin tapahtuu räjähdys.
Kmicic ojensi kätensä ja jatkoi vilkkaasti:
— Katso! Katso tuota! Siinä on esimerkki!
— Jeesus! Maria! Joosef! — huudahti munkki nähdessään kranaatin lentävän heitä kohti.
Kranaatti putosi samassa avoimelle paikalle heidän läheisyyteensä, alkoi sähisten ja pyörien hyppiä siinä sinisen, hienon savun siitä kohoillessa, kieri aivan heidän luokseen ja jäi märkään hiekkaläjään.
Onneksi se oli pudonnut tulppa ylös päin, mutta tuli siitä ei ollut sammunut.
— Maahan! Pitkällenne! — alkoivat pelästyneet äänet huutaa. — Pian maahan!
Mutta Kmicic hyppäsi samassa hiekkaläjälle, tarttui salamannopealla liikkeellä paperitulppaan, kiskaisi sen pois ja alkoi huutaa heilutellen palavaa paperia päänsä päällä:
— Nouskaa! Ei se koira enää pure! Ei se tapa kärpästäkään!
Toiset hämmästyivät nähdessään tämän luonnottoman rohkean teon. Vähään aikaan ei kukaan uskaltanut puhua mitään. Viimein huudahti Czarniecki:
— Huimapää! Jos se olisi räjähtänyt, olisitte murentunut yhtä hienoksi jauheeksi kuin ruuti!
Andrzej naurahti niin iloisesti, että valkoiset hampaat välkkyivät kuin sudella.
— Eikö teille sitten ruuti kelpaa? Olisitte ladanneet minulla tykin, ja minä olisin tuottanut vielä kuoltuanikin harmia ruotsalaisille!
— Hitto soikoon, missä kohti teissä pelko asuu? Nuori alokas pani kätensä ristiin ja katseli äänettömän ihailun vallassa Kmiciciä. Mutta tämän teon oli nähnyt myös priori Kordecki, joka oli tulossa sinne päin. Tämä meni Andrzejn luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja teki sitten sen yli ristinmerkin.
— Sellaiset kuin sinä eivät jätä Jasna Góraa vihollisen käsiin! — sanoi hän. — Mutta minä kiellän sinua panemasta tarpeettomasti henkeäsi vaaraan. Pommitus jo alkaa loppua ja vihollinen vetäytyy etemmäksi. Ota tämä kranaatti, poista siitä ruuti ja vie se Pyhän Neitsyen kappeliin. Tämä lahja on hänestä parempi kuin ne helmet ja kalliit kivet, jotka hänelle lahjoitit!
— Isä! — sanoi Kmicic liikutettuna. — Eihän se ole mitään!… Pyhälle Neitsyelle minä… Ah, en löydä sanoja!… Mihin kärsimyksiin tahansa, kuolemaankin olisin valmis… En tiedäkään, mitä kaikkea olisin valmis tekemään palvellakseni häntä…
Kyynelet kiilsivät Andrzejn silmissä ja isä Kordecki sanoi:
— Lähde ja polvistu hänen eteensä, ennenkuin nuo kyynelet kuivuvat! Hänen armonsa tulee sinun päällesi, rauhoittaa ja lohduttaa sinua, tuo sinulle kunniaa ja arvoa!
Näin sanoen isä Kordecki otti häntä käsivarresta ja lähti johdattamaan kirkkoon. Czarniecki katseli heidän jälkeensä hetkisen ja sanoi:
— Paljon olen eläessäni nähnyt pelottomia ritareita, jotka eivät ole vaaraa karttaneet, mutta tuo liettualainen lienee ihan pir…
Hän pani käden suunsa eteen, ettei lausuisi pahan nimeä pyhässä paikassa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Tykkitaistelu ei ollenkaan estänyt rauhanneuvotteluja. Illalla tämän pommituksen jälkeen Müller lähetti eversti Kuklinowskin kehoittamaan luostaria antautumaan. Tälle Kuklinowskille priori näytti kuninkaan suojeluskirjeen. Mutta Müllerillä oli kuninkaan myöhemmin antama käsky vallata erinäisiä paikkoja, m.m. Częstochowo.
Tähän vastasi priori Kordecki, että jos kenraalilla on käsky ottaa haltuunsa Częstochowo, niin hän voi sen huoletta tehdä ja saa olla varma siitä, että luostarin taholta ei häntä toimessaan häiritä, mutta Częstochowo ei ole Jasna Góra ja tätä jälkimmäistä ei ole käskyssä mainittu.
Kuultuaan tämän vastauksen Müller huomasi olevansa tekemisissä taitavampien diplomaattien kanssa kuin hän itse oli. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin turvautua aseihin.
Koko yön kesti kuitenkin aselepoa. Ruotsalaiset toimivat pontevasti rakentaen vahvempia valleja. Luostarin puolustajat tarkastivat kärsimiään vaurioita ja ihmeekseen huomasivat, että semmoisia ei ollutkaan. Siellä täällä oli jokin katto tahi sen kannatin murtunut, paikoittain oli rappausta irtautunut seinistä — siinä kaikki. Ihmisistä ei yksikään ollut kaatunut eikä edes haavoittunut. Kulkiessaan ympäri muureilla isä Kordecki sanoi nauraen sotamiehille:
— Katsokaahan nyt, ei tuo vihollinen eikä hänen pommituksensa ole niin vaarallinen kuin on sanottu. Jumala meitä suojelee, Jumalan käsi meitä kaitsee. Olkaamme vain lujia, niin saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä.
Tuli seuraava päivä, joka oli sunnuntai ja kirkollinen juhlapäivä. Jumalanpalvelus pidettiin häiriöittä, sillä Müller odotti lopullista vastausta, joka oli luvattu lähettää puolenpäivän aikaan.
Kirje tulikin kello kaksi, mutta se ei sisältänyt antautumispäätöstä, vaan siinä toistettiin Kuklinowskille annettu vastaus, että kirkon ja luostarin nimi on Jasna Góra, kun taas Częstochowon kaupunki ei ollenkaan kuulu luostariin.
Müller raivostui ja käski uudelleen ryhtymään pommitukseen.
Käsky lensi nopeasti ruotsalaisten rintaman päästä päähän. Vallit peittyivät sinertävään savuun, luostari vastasi ammuntaan tarmokkaasti. Mutta nyt olivat ruotsalaisten tykit paremmin asetetut ja tekivät enemmän vahinkoa. Ruudilla täytettyjä pommeja lenteli jättäen jälkeensä pitkän liekin. Heiteltiin myös palavia tulisoihtuja ja tervattuja, palavia tappuroita.
Niinkuin toisinaan muuttava kurkiparvi väsyneenä lentämästään pitkästä matkasta istahtaa kukkulalle, niin näitten ilmaan lennätettyjen tulisten kappaleitten joukko putoili kirkon torniin ja rakennusten puisille katoille. Ne, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun eivätkä olleet tykkien luona, istuivat katoilla. Osa oli ammentamassa vettä kaivoista, toinen osa veti nuorilla vesiämpäreitä ylös, kolmas sammutti paloa märillä vaatteilla. Jotkin kuulat puhkaisten katon tahi murtaen sen kannattimia tunkeutuivat ullakolle ja savu sekä palaneen käry täytti huoneet. Mutta ullakoillakin oli sammuttajia odottamassa vesitynnyreineen. Suurimmat pommit puhkaisivat välikatonkin. Huolimatta yli-inhimillisistä ponnistuksista ja valppaudesta näytti selvältä, että tulipalo ennemmin tahi myöhemmin syttyisi luostarissa. Tulisoihdut ja tappuratukot, jotka putoilivat katoilta, muodostivat seinien vierustoille palavia rovioita. Ikkunaruudut halkeilivat kuumuudesta, huoneissa olevat naiset ja lapset olivat menehtyä savuun ja kuumuuteen.
Tuskin oli yksi tulipalon yritys sammutettu, kun jo uusi parvi tulikuulia, palavia aineita ja kipinöitä lensi sijaan. Koko luostari oli niitä täynnä, olisi voinut luulla taivaan avautuneen ja alkaneen sataa tulta. Luostari oli tulessa, mutta ei palanut, kyti, mutta ei mennyt raunioiksi. Alkoipa vielä keskeltä tuota tulimerta kuulua laulu niinkuin muinoin, kun nuorukaiset lauloivat tulisessa pätsissä.
Aivan kuin edellisenäkin päivänä kaikui laulu tornista torvien säestämänä. Miehet, jotka olivat muureilla ja tykkien ääressä ja jotka joka hetki saattoivat luulla, että kaikki heidän takanaan jo palaa ja raunioituu, saivat tuosta laulusta uutta voimaa ja lohdutusta, se vakuutti, että kirkko ja luostari seisoi paikallaan eikä tuli kyennyt voittamaan ihmisten ponnistuksia. Tuli tavaksi näillä sointuvilla sävelillä lieventää piirityksen kauhuja ja estää naisia kuulemasta taistelevien huutoja.
Ruotsalaistenkin leirissä teki tuo laulu ja soitto suuren vaikutuksen. Sotamiehet valleilla kuuntelivat sitä ensin ihmeissään, sitten pelästyen.
— Mitä ihmettä? — sanoivat he toisilleen. — Olemme syytäneet tuohon kanakoppiin niin paljon rautaa ja tulta, että moni vahva linnoitus siitä olisi mennyt tuhaksi ja raunioiksi, mutta nämä laulavat ilosta… Mitä se on?
— Taikakeinoja! — vastasivat toiset.
— Kuulat eivät tunkeudu heidän seiniensä läpi. Katoilta ponnahtelevat kranaatit kuin leikkipallot. Taikakeinoja! Taikakeinoja! Ei meillä ole täällä mitään hyvää odotettavissa!
Mutta Müller käski pommittamaan kahta vertaa ankarammin.
Hänen käskynsä täytettiin liian hätäisesti. Tähdättiin kiireessä tykeillä liian korkealle, niin että kuulat alkoivat lentää luostarin yli aina toisella puolella oleviin ruotsalaisten varustuksiin asti tehden niissä tuhoa.
Kului tunti ja toinen. Kirkon tornista kuului edelleen laulu ja soitto.
Müller seisoi kaukoputki kädessä Częstochowossa.
Hän tähysti kauan.
Lähellä olevat huomasivat, että käsi, joka piteli kaukoputkea silmien edessä, alkoi yhä enemmän vavista. Viimein hän kääntyi toisiin ja huudahti:
— Kuulat eivät ollenkaan vahingoita kirkkoa!
Hillitön viha valtasi vanhan soturin. Hän paiskasi kaukoputken maahan niin että se meni rikki.
— Minut tekee hulluksi tuo soitto ja laulu! — huusi hän.
Samassa nelisti hänen luokseen insinööri de Fossis.
— Herra kenraali! — sanoi hän. — Kaivantoja ei voi laittaa, sillä maakerroksen alla on kallio. Pitäisi olla vuoren louhijoita.
Müller alkoi sadatella, mutta ei ennättänyt sitä jatkaa alkua pitemmälle, kun saapui upseeri Częstochowon varustuksilta ja ilmoitti:
— Suurin tykkimme on säretty! Onko tuotava sijaan toinen Lyotasta?
Ammunta kuului todellakin heikommalta, laulun saattoi erottaa selvemmin.
Müller poistui asuntoonsa sanomatta sanaakaan. Mutta hän ei käskenyt lopettamaan taistelua. Hän päätti näännyttää piiritetyt. Luostarissa oli puolustusväkeä vain parisataa miestä, ja hän saattoi aina vaihtaa joukkojaan vereksiin voimiin.
Tuli yö. Tykit jyrisivät yhtä mittaa, luostarista vastattiin tuleen tarmokkaasti, tarmokkaammin vielä kuin päivällä, sillä ruotsalaisten leiritulet helpottivat tähtäämistä. Sattui monta kertaa, että juuri kun sotamiehet asettuivat tulen ääreen ja ripustivat siihen kattilansa, pimeydestä lennähti pommi kuin surman henki. Tulirovio hajosi lennätellen kipinöitä, sotamiehet juoksivat pelästyneinä eri tahoille ja hakivat turvaa toisten toverien luota tahi harhailivat pimeässä viluisina ja nälkäisinä.
Yö toi raskaita tappioita ruotsalaisille. Joukko miehiä kaatui, ja muutamat rykmentit joutuivat semmoiseen epäjärjestykseen, että niitä ei saatu aamuun mennessä järjestetyiksi. Piiritetyt ampuivat yhä ahkerammin aivan kuin osoittaakseen, että eivät tarvitse unta.
Kun päivä sarasti, nähtiin luostarin muureilla valvoneita, väsyneitä ja kalpeita mutta samalla kuitenkin innostuneita kasvoja. Priori Kordecki ilmestyi muureille, ja hänen sointuva äänensä kuului joka paikassa.
— Jumala antaa päivän, lapset… Olkoon sen valo siunattu! Ei kirkko eivätkä muut rakennukset ole kärsineet vahinkoa… Tuli on saatu sammutetuksi, henkeään ei kukaan ole menettänyt. Herra Mosinski! Tulikuula putosi teidän lapsenne kehdon ääreen ja sammui tekemättä mitään vahinkoa. Kiittäkää Pyhää Neitsyttä ja palvelkaa häntä!
Oli jo valoisa, kun priori Kordecki saapui Kmicicin ja Czarnieckin vartiopaikalle. Kmiciciä hän ei siellä nähnyt, sillä tämä oli mennyt muurin toiselle puolelle tutkimaan ruotsalaisten tykinkuulien jälkiä. Priori kysyi heti:
— Missä on herra Babinicz? Onko hän ehkä nukkumassa?
— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille. — Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen palveluksessa.
— Parempi, parempi, sinä uskollinen palvelija! — vastasi priori.
Mutta Andrzej näki samassa kaukaa pilkoittavan ruotsalaisen tulen ja huudahti:
— Tuolla on tulta! Tähtää! Ylemmäksi!
Isä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja palasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.
Sitä nauttiessaan sotamiehet puhelivat:
— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt päivällä suovat itselleen ja meille lepoa.
Mutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se oli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja liekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen väki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat tottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt vauriot olivat vähäisiä.
Oli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet varmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman ulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän peitossa.
Kmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi jalkojaan vastakkain.
— Kylmä on! — sanoi hän nähtyään Kmicicin. — Ja päätäkin kivistää tämä ainainen meteli. Korvani soivat yhtä mittaa.
— Kenelläpä ne eivät soisi. Mutta nyt meillä on rauhaa. Nukkuvat sikeästi tuolla. Heidät voisi nyt kiertää kuin karhun pesässään. Tokkopa pyssyn laukauskaan heitä herättäisi…
— Oo! — sanoi Czarniecki nostaen päänsä pystyyn. - Mitä te ajattelette?
— Ajattelen Zbarazia, jossa piiritetyt uloshyökkäyksillään tekivät lurjuksille paljon vahinkoa.
— Teidän mielenne vain yhä tekee verta niinkuin suden yöllä?
— Jumalan tähden, tehkäämme hyökkäys! Lyömme miehet, teemme tykit kelvottomiksi. Nuo tuolla eivät epäile mitään.
Czarniecki hypähti seisomaan.
— Ja aamulla he ovat aivan ymmällä! Luulevat ehkä peloittaneensa meidät ja saavansa antautumaan. Siinä olisi heille vastaus. Totisesti tuo on oivallinen ajatus, tosiritarin päähänpälkähdys! Minulle se ei olisi tullut mieleen. Täytyy vain ilmoittaa isä Kordeckille.
He lähtivät priorin luo.
Isä Kordecki oli neuvottelusalissa Zamoyskin kanssa keskustelemassa. Kuullessaan askelia hän kohotti päätään, siirsi kynttilöitä syrjään ja kysyi:
— Kuka siellä? Kuuluuko jotakin uutta?
— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz. Emme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä. Tämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt hänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse kysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko meille ja itselleen huoahtamisen aikaa.
— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko
Babinicz poistua linnoituksesta?…
— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. — Minun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa takana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi meidän heikkouteemme.
— Naulaamme kiinni tykit! — lisäsi Kmicic innokkaasti.
— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on suuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen liettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä kukaan sinne aja, oma halu vain vetää!
Priori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin, kun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin ajateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.
— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan äidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:
— Rukoilkaa nyt tekin! Sitten saatte lähteä matkaan.
Neljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit kauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.
— Montako miestä tahdotte ottaa? — kysyi isä Kordecki Kmiciciltä.
— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö enkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan taistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain tahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.
Tämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki siinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin. Valittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin raivaamaan pääsyä muurista ulos.
Tunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja pistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.
Tultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui sen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin vallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät lammastarhaan.
Joskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi jalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu alas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja, osan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi kulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua pehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan nopeammin eteenpäin.
Hänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun takaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti. Tämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli kädessä hänen vierellään.
Äänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi hiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.
Kuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi ruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja pääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö ei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.
— Nyt aivan hiljaa! — sanoi Czarniecki. — Jo näkyy telttoja.
— Ja kahdessa on valoa… Niissä valvotaan… Varmaankin päälliköitä…
Nyt pitäkää varanne, että aseet eivät kalahda yhteen…
He tulivat mäelle, joka oli laitettu vallien taakse. Siellä oli joukko rattaita, joilla kuljetettiin ruutia ja tykinkuulia. Rattaitten luona ei ollut ketään.
Näin saapuivat he aivan telttojen luo aseet käsissä. Kmicic vaihdettuaan pari sanaa Czarnieckin kanssa sanoi:
— Menen ensin niihin, missä ei nukuta… Odottakaa, kunnes laukaukseni pamahtaa, ja sitten käykää kimppuun.
Näin sanottuaan hän lähti.
Partioretken menestys oli jo taattu, eikä hän koettanutkaan kulkea hiljaa. Hän sivuutti muutamia pimeässä olevia telttoja. Ei kukaan niissä herännyt, ei kukaan kysynyt: »Wer da?»
Jasna Góran sotilaat kuulivat hänen rohkeitten askeltensa kopinan ja oman sydämensä lyönnit. Hän kulki valaistun teltan luo, kohotti verhoa ja seisoi ovella pistoli kädessä.
Hän oli pysähtynyt sen vuoksi, että valo jonkin verran häikäisi hänen silmiään. Pöydällä oli kuusihaarainen kynttilänjalka palavine kynttilöineen.
Pöydän ääressä istui kolme upseeria kumartuneina karttojen yli. Keskimmäinen upseereista oli niihin niin syventynyt, että hänen pitkät hiuksensa valuivat valkeille karttalehdille. Huomattuaan jonkun ovella hän nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä:
— Kuka siellä?
— Sotamies! — vastasi Kmicic.
Toisetkin kaksi upseeria käänsivät katseensa ovelle.
— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de
Fossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.
— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin peloittavaa.
De Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi suorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa, jotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.
Salamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli paennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:
— Mitä tahdot?
— Tätä! — huudahti Kmicic ampuen häntä rintaan.
Samassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De Fossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri hyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun vasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä pois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki jalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.
Sillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot »Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten avunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä minne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät huomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran miehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden iskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan. Monet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös nostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen väliin.
Kun huudoista vihdoin saatiin selville, että hyökkäys ei tullut luostarista päin, vaan selkäpuolelta, niin ahdistettujen hämminki tuli täydelliseksi. He luulivat yhdistyneitten puolalaisten sotajoukkojen yllättäneen heidät.
Jasnagóralaiset olivat sillä välin, jakaen iskuja joka puolelle, päässeet tykkien luo ja syöksyivät niitä naulaamaan. Toimekas päällikkö Horn koetti huutaen ja miekkaansa heilutellen koota miehiään. Ruotsalaiset tunsivat hänet ja alkoivat järjestyä hänen ympärilleen, mutta silloin viuhahti ilmassa viikate ja Hornin ääni vaikeni äkkiä. Ruotsalaisjoukko hajaantui aivan kuin kranaatti olisi siihen sattunut. Kmicic ja Czarniecki muutaman miehen kanssa hyökkäsivät heidän jälkeensä ja tekivät heistä lopun.
Patteri oli valloitettu.
Ruotsalaisten pääleirissä alkoivat torvet antaa hälyytysmerkkejä. Äkkiä alkoivat luostarin tykit toimia helpottaakseen partioretkeilijäin paluuta. Nämä palasivat hengästyneinä ja verellä tahrittuina kuin sudet, jotka tehtyään tuhoja lammastarhassa poistuvat, kun kuulevat ihmisten lähestyvän. Czarniecki kulki etunenässä, Kmicic viimeisenä.
He saapuivat luostariin tykkien paukkuessa ja liekkien loimottaessa. Heitä vastassa oli jo isä Kordecki ja laski heidän lukumääräänsä sikäli kuin päät tulivat sisälle muurin aukosta. Ei puuttunut ketään muita kuin Janicz.
Häiritty yörauha ei enää palautunut. Luostarin muureilla paukkuivat tykit, ruotsalaisten keskuudessa vallitsi suuri hämminki. Ei tiedetty tappion suuruutta eikä voitu sanoa, hyökkääkö vihollinen ehkä uudestaan. Ruotsalaiset vetäytyivät pois lähinnä luostaria olevilta pattereiltaan. Kokonaiset rykmentit harhailivat epäjärjestyksessä aamuun asti, luulivat usein omia miehiä vihollisiksi ja ryhtyivät ampumaan niitä. Itse pääleirissäkin sotamiehet ja upseerit poistuivat teltoistaan ja odottivat taivasalla tämän kaamean yön loppumista.
Aamulla Müller esikuntineen meni valloitettua patteria tarkastamaan. Hänet voitiin kyllä nähdä luostarista ja avata tuli häntä kohti, mutta vanha kenraali ei siitä välittänyt. Hän tahtoi omin silmin nähdä kärsityt vauriot ja itse laskea kaatuneitten lukumäärän.
Taistelun jälkiä näkyi kaikkialla. Repeytyneitä telttoja oli tykkien alla. Ruumiskasoja makasi varsinkin telttojen välissä. Kaatuneet olivat vain puoleksi pukimissa, kauhun ilme avoimissa silmissä. Ilmeisesti nämä miehet oli kaikki yllätetty keskellä syvää unta.
Müller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä, naulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli tykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen iskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon. Müller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei yksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.
Kuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka varomattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin aloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä. Olihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi ja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä yhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa! Olihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!
Raskas oli Müllerille tämän päivän alku.
Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä, jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.
Müller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.
— De Fossis…, — sanoi hän käheällä äänellä.
Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:
— Horn on tässä!
Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat mulkoilla ja hän pyörtyi.
— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon hänet heti!
Lähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:
— Horn, Horn… Näin hänestä viime yönä unta… heti illalla… Kauhea, käsittämätön asia…
Luoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä herätti Sadowskin pelästynyt ääni:
— Kenraali, kenraali! Katsokaa! Tuolla, tuolla, luostari!
Müller katsoi ja hämmästyi.
Oli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen sumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin tavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan alhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.
Sotamiesten huudot todistivat, että hekin olivat havainneet ilmiön.
— Ylöspäin nousee! Ylös, ylös! - huusivat he — Katoaa näkyvistä!
Todellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan tavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan päässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se viimein häipyi näkyvistä.
Müller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys ja pelko.
— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt tämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine olla muuta kuin paavillisten taikoja.
— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka osaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.
— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne. Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan eteenpäin!
— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen… eikä tämänpäiväinen ole niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien vaanivan ympärillämme…
— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —
Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.
— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja hajoitti sumua.
Aurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.
Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.
— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.
— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.
Upseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:
— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.
— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä kiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä neuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut ryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut en minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen soraläjäksi tahi itse sortunut!
Müller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt aivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka Wittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi synkän näköisenä:
— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy taisteluun, rahvas yhtyy siihen… Liikkeen johdossa on Zegocki, joka aikoo tulla Częstochowon avuksi.
— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät vastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä kansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta myöhemmin tulette heidät tuntemaan.
— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on minusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen… He alistuivat itse ja nostavat nyt aseen… Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!
— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme neuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä… Ei ole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan hallitusvallasta tässä maassa.
— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin huomenna, se on varmaa!
Heidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen suuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat hänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:
— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne ovat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin enpä luule hänen panevan pahakseen!
Mutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen toi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa edes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan häntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni äskettäin olin.»
Ja Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen Kiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, — »en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo tekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä. Tietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»
Ja niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei huomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:
— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy muusta välittävän kuin sodasta.
VIIDESTOISTA LUKU.
Upseeriensa toivomuksia noudattaen Müller ryhtyi uudestaan neuvotteluihin. Luostariin saapui vihollisleiristä tunnettu ja yhteiskunnallisen asemansa puolesta huomattu puolalainen aatelismies. Munkit ottivat hänet ystävällisesti vastaan arvellen, että hän vain pakosta ehdottaa antautumista, mutta itse asiassa antaa heille uutta intoa vahvistamalla todeksi luostariinkin jo saapuneen tiedon, että Suur-Puola on kapinassa, ruotsalaisten käskettävinä olevat sotajoukot haluttomia sotaan, Jan Kasimir saamassa voimakasta apua.
Mutta miten veljet erehtyivätkään! Tuo henkilö toikin aivan päinvastaisia uutisia, sellaisia, jotka olivat omiaan jäähdyttämään suurimmankin innostuksen, murtamaan lujimmankin vastarinnan, viemään kiihkeimmänkin uskon.
Kun hän oli lopettanut pitkän puheensa, olivat sekä aateliset että munkit vaiti. Epäröinti valtasi heidät kaikki, ja sydämet tunsivat ahdistusta, joka lähenteli epätoivoa.
— Odotan vastaustanne! — sanoi ylhäissukuinen petturi ja painoi päänsä alas.
Priori Kordecki nousi seisomaan, ja äänellä, jossa ei ollut vähintäkään empimistä eikä horjumista, hän lausui profeetallisesti:
— Se, mitä te sanotte, nimittäin että Jan Kasimir on meidät jättänyt ja luopunut valtaistuimesta Kaarle Kustaan hyväksi — se on valhetta! Karkoitetun kuninkaamme sydämessä on syttynyt toivo, ja innokkaammin kuin koskaan ennen hän toimii isänmaan pelastamiseksi, valtaistuimensa takaisinsaamiseksi ja meidän auttamiseksi ahdistuksessamme.
Naamari putosi heti petturin kasvoilta. Viha ja pettymys kuvastui niissä aivan kuin kätkössä ollut käärme olisi madellut esiin.
— Mistä tuo tieto? Mistä tuo varmuus? — kysyi hän.
— Tuolta! — sanoi priori Kordecki osoittaen neuvottelusalin seinälle ripustettua suurta ristiinnaulitun kuvaa. — Menkää, asettakaa sormenne Kristuksen jalkain päälle ja toistakaa se, mitä kerroitte!
Petturi alkoi vääntelehtiä kuin rautaisen käden puristamana. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa. Mutta isä Kordecki seisoi ryhdikkäänä ja uhkaavana kuin Mooses, ja hänen silmänsä säkenöivät.
Syntyi painostava äänettömyys. Viimein kuului lähettilään soinnuton ääni:
— Minä pesen käteni…
— Niinkuin Pilatus! — sanoi priori Kordecki. Petturi nousi ja poistui neuvottelusalista. Pian saatiin nähdä, että hänen kylvönsä alkoi kantaa hedelmää.
Uutinen Jan Kasimirin luopumisesta valtaistuimelta kulki aatelisten kautta naisille, sieltä palvelusväelle ja tätä tietä sotajoukkoon, johon se teki sangen pahan vaikutuksen. Vähimmän siitä hätkähtivät talonpojat. Mutta kokeneet ammattisotilaat arvostelivat sodan kulkua omalta kannaltaan. He alkoivat kokoontua yhteen, keskustella siitä, että oli todennäköisesti mahdotonta jatkaa puolustusta, moittia asioihin perehtymättömien munkkien itsepintaisuutta ja lopuksi kuiskutella ja tehdä salaliittoja.
Muuan saksalainen tykkimies neuvoi sotamiehiä ottamaan johdon omiin käsiinsä ja sopimaan ruotsalaisten kanssa linnoituksen antautumisesta. Toiset yhtyivät tähän, mutta oli semmoisiakin, jotka eivät ainoastaan vastustaneet jyrkästi petosta, vaan ilmoittivatpa siitä heti Kordeckille.
Priori Kordecki, joka rajattomasti — luotti taivaallisiin voimiin, ei silti laiminlyönyt huolenpitoa maallisista asioista eikä varovaisuutta. Hän kukisti salaisesti suunnitellun kapinan alkuunsa. Vartiointi järjestettiin entistä tarkemmaksi, puolustus entistä tehokkaammaksi.
Näin kuluivat päivät ja viikot. Talvi tuli yhä ankarammaksi. Tatran lumisilta huipuilta puhalteli purevia tuulia tuoden mukanaan jäätä ja lunta, öisin ruotsalaiset kokoontuivat leiritulien ympärille antautuen mieluummin luostarin kuulien kuin pakkasen surmattaviksi.
Maa oli kova, ja se vaikeutti varustusten rakentamista. Piiritys ei tuottanut tuloksia. Ei vain upseerit vaan koko sotajoukko toisteli yhtä ainoata sanaa: »neuvottelu».
Aloite tuli munkkien puolelta. Müllerin luo saapuivat lähettiläinä isä Dobrosz ja oppinut Stawicki. Nämä vihjailivat Müllerille, että antautuminen voisi tulla kysymykseen. Sen kuultuaan Müller oli vähällä syleillä heitä ilosta, sillä nyt ei ollut kysymys Częstochowosta vaan koko maasta. Jasna Góran antautuminen olisi vienyt isänmaanystäviltä viimeisenkin toivon ja lopullisesti antanut valtakunnan Ruotsin kuninkaan käsiin, kun taas päinvastoin voitollinen vastarinta saattoi muuttaa mielet ja saada syntymään uuden kauhean sodan.
Enteitä oli jo näkynyt. Müller tiesi sen ja tunsi, mihin hän oli antautunut, mikä ankara edesvastuu oli hänen hartioillaan. Hän tiesi, että häntä odotti joko kuninkaan suosio, marsalkan sauva, kunniavirat ja arvonimet tahi lopullinen lankeemus. Kun hän nyt itse huomasi ottaneensa liian kovan pähkinän purtavakseen, niin hän otti munkit vastaan niin kohteliaasti kuin he olisivat olleet keisarin tahi sulttaanin lähettiläitä. Hän piti heille kemut, esitti itse heidän maljansa ja myös priorin maljan, lahjoitti heille kalaa luostariin vietäväksi ja myönsi lopuksi niin edulliset antautumisehdot, että hän ei hetkeäkään epäillyt niiden tulevan ilomielin hyväksytyiksi. Isät kiittivät nöyrästi niinkuin munkkien sopi, ottivat paperin ja poistuivat. Müller tiedoitti leirille, että seuraavana aamuna portit avattaisiin. Kuvaamaton ilo vallitsi ruotsalaisten leirissä. Sotamiehet poistuivat valleilta ja juoksuhaudoista, lähestyivät muureja ja ryhtyivät keskustelemaan piiritettyjen kanssa.
Mutta luostarista ilmoitettiin, että ennen näin tärkeän asian päättämistä priorin piti neuvotella koko veljeskunnan kapitoliumin kanssa, minkä vuoksi pyydettiin vielä yhden päivän lykkäystä. Müller suostui empimättä. Neuvottelusalissa kesti istunto todellakin myöhään yöhön.
Vaikka Müller oli vanha, kokenut soturi, joka oli käynyt monet neuvottelut, niin kuitenkin hänen sydämensä löi levottomasti, kun hän seuraavana päivänä näki kahden valkopukuisen munkin lähestyvän leiriä.
Ne eivät olleet samoja isiä kuin viime kerralla. Edellä kulki isä
Maciej Bleszyński, filosofian lehtori, kantaen sinetöityä kirjettä.
Hänen jäljessään asteli isä Zacharyasz Malachowski kädet ristissä
rinnalla, pää alas painettuna ja hieman kalvennein kasvoin.
Kenraali otti heidät vastaan esikuntansa ympäröimänä, ja vastattuaan kohteliaasti isä Bleszyńskin syvään kumarrukseen hän otti nopeasti vastaan kirjeen, avasi sen ja alkoi lukea.
Mutta äkkiä hänen kasvonsa peloittavasti muuttuivat: veri tulvahti hänen päähänsä, silmät pullistuivat, kaula paisui ja hirveä vihastus kuvastui hänen kasvoillaan. Hän ei saanut sanaakaan suustaan ja osoitti vain kädellään Hessenin prinssille kirjettä. Tämä silmäsi siihen ja kääntyen päälliköiden puoleen sanoi tyynesti:
— Munkit vain ilmoittavat, että he eivät voi luopua Jan Kasimirista, ennenkuin primas on julistanut uuden kuninkaan, toisin sanoen he eivät halua tunnustaa Kaarle Kustaata.
Hessenin prinssi rupesi nauramaan, Sadowski loi ivallisen katseen Mülleriin, ja Wrzeszczowicz väänsi raivostuneena viiksiään. Suuttunut murina kuului muiden läsnäolijani joukosta.
Müller alkoi lyödä kämmenillään polviinsa ja huutaa:
— Vahti tänne!
Neljä viiksisuuta muskettisoturia ilmestyi ovelle.
— Ottakaa nämä paljaspäät luurangot ja viekää lukon taakse! — huudahti kenraali. — Te, herra Sadowski, kuulutatte luostarissa-olijoille, että jos he ampuvat ainoankaan tykinlaukauksen muureiltaan, niin minä samassa hirtätän molemmat munkit!
Molemmat isät kuljetettiin pois sotamiesten ivatessa heitä. Muskettisoturit panivat omat hattunsa heidän päähänsä tahi paremmin sanoen heidän silmilleen ja johtivat heitä tahallaan kaikenlaisten esteitten yli, ja kun jompikumpi munkeista kompastui tahi kaatui, kävi naurun hohotus läpi joukon, ja kaatunut autettiin pystyyn pyssynperien avulla. Jotkut syytivät heidän päälleen hevosen lantaa, toiset heittelivät lumipalloja heidän tonsuureihinsa tahi pistivät lunta viittojen sisään. Irroitettiin nuora torvista ja sidottiin se munkkien kaulaan, minkä jälkeen sotamiehet tarttuivat nuoran toiseen päähän ja ollen kuljettavinaan karjaa markkinoille huutelivat kuuluvasti hintaa.
Munkit kulkivat ääneti kädet ristissä rinnalla ja rukous huulillaan. Vilusta värisevinä heidät suljettiin erääseen latoon ja eteen asetettiin vahteja ladatut musketit käsissä.
Luostarin edustalla kuulutettiin Müllerin määräys eli oikeammin uhkaus.
Isät kauhistuivat, koko sotajoukko oli hämmästynyt. Tykit vaikenivat. Kokoonnuttiin neuvotteluun, mutta ei tiedetty, mitä olisi tehtävä. Mahdotonta oli jättää isät barbaarien käsiin. Jos lähetettäisiin uudet lähettiläät, niin Müller pidättäisi nekin. Muuten hän jonkin tunnin kuluttua lähetti itse lähettilään kysymään, mitä munkit aikoivat tehdä.
Hänelle vastattiin, että mitkään neuvottelut eivät voineet tulla kysymykseen niin kauan kuin isiä pidettiin vangittuina, sillä kuinka saattoi veljeskunta uskoa kenraalin pitävän lupauksensa, kun hän vastoin kansainvälisen oikeuden peruslakeja vangitsi lähetit, jollaisille raakalaiskansatkaan eivät tee väkivaltaa.
Tähän selitykseen ei tullut mitään vastausta. Kiusallinen epävarmuus vallitsi luostarissa ja lamautti puolustusintoa.
Ruotsalainen sotajoukko sen sijaan, joka tunsi turvallisuutta, kun sillä oli panttivankeja, teki innokkaasti valmistuksia uutta hyökkäystä varten. Väkivoimin luotiin uusia valleja ja asetettiin tykkejä paikoilleen. Rohkeat sotamiehet tulivat aivan muurien läheisyyteen ja uhkailivat kirkkoa ja sen puolustajia. Puolijuopuneet sotamiehet huusivat heristellen nyrkkejään muureja kohti:
— Luovuttakaa luostari, taikka me hirtämme munkit!
Toiset herjasivat kamalasti Jumalan äitiä ja katolista oppia. Piiritettyjen täytyi vankina olevien isien takia kuunnella kärsivällisesti. Kmicic oli tukahtua raivoon. Hän repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja puhui käsiään väännellen Czarnieckille:
— Sanoinhan, sanoinhan, että ei pidä käydä neuvotteluja roistojen kanssa! Nyt ei muuta kuin seiso, kärsi, anna heidän hyppiä silmille! Jumalan äiti, armahda minua, anna minulle kärsivällisyyttä! Kautta elävän Jumalan! Pian ne kiipeävät muureillemme!… Pidelkää kiinni minua, kahlehtikaa minut, minä en jaksa enää sietää!
Ruotsalaiset lähestyivät yhä pelottomammin ja herjasivat yhä rohkeammin.
Priori Kordecki ajatteli ensi sijassa, miten vangitut isät saataisiin vapautetuiksi, ja kirjoitti tässä mielessä Müllerille, että hän mielellään uhraa nämä isät kirkon hyväksi. Tuomitkoon kenraali heidät vain kuolemaan. Silloin kaikki muut saavat tietää, mitä häneltä on odotettavissa ja minkä arvoiset ovat hänen lupauksensa.
Molemmat vangitut munkit tuomittiin kuolemaan.
Se tapahtui Müllerin päämajassa, esikunnan ja ylempien upseerien läsnä ollessa. Kaikki nämä katselivat tarkasti munkkeja uteliaina näkemään, minkä vaikutuksen tuomio heihin tekee. Suureksi hämmästyksekseen he näkivät kummankin niin riemastuvan, kuin olisi heitä kohdannut korkein onni. Heidän kalpeat poskensa punastuivat, silmät kirkastuivat, ja isä Malachowski lausui innostuksesta väräjävällä äänellä:
— Ah, miksi emme saa kuolla jo tänään, kun osanamme on olla uhrina
Jumalalle ja kuninkaalle!
Müller käski viedä heidät heti pois. Upseerit katselivat toisiaan, ja viimein eräs heistä sanoi:
— Tuollaista kiihkomielisyyttä vastaan on vaikea taistella.
Ja Hessenin prinssi lisäsi:
— Tuommoinen usko oli vain ensimmäisillä kristityillä.
Samassa astui Sadowski esille ja tuli Müllerin luo.
— Teidän ylhäisyytenne ei käskene teloittaa noita munkkeja! — sanoi hän pontevasti.
— Miksi?
— Siksi, että silloin eivät enää mitkään neuvottelut tule kysymykseen, kostonhimo valtaa linnoituksen puolustajat, ja nuo ihmiset mieluummin kaatuvat viimeiseen mieheen kuin antautuvat.
— Wittenberg lähettää minulle raskasta tykistöä.
— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä! — sanoi Sadowski lujasti. — He ovat lähettiläitä, jotka ovat luottamuksellisesti tulleet tänne!
— Ei heitä ripustetakaan luottamukseen, vaan hirsipuuhun..
— Huhu tästä teosta leviää yli koko maan, kuohuttaa sydämet ja vieroittaa ne meistä.
— Antakaa minun olla rauhassa huhuiltanne!… Olen kuullut niistä jo sata kertaa.
— Teidän ylhäisyytenne ei tee sitä hänen majesteettinsa kuninkaan tietämättä!
— Teillä ei ole oikeutta muistuttaa minulle velvollisuuksistani kuningasta kohtaan!
— Mutta minulla on oikeus pyytää eroa palveluksesta ja selittää syyt siihen hänen majesteetilleen. Tahdon olla sotilas enkä pyöveli!
Hessenin prinssi astui joukosta esille keskelle huonetta ja sanoi mielenosoituksellisesti:
— Herra Sadowski, antakaa minulle kätenne! Te olette ritarillinen ja kelpo mies!
— Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? — kiljaisi Müller hypähtäen seisomaan.
— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi kylmästi. — Rohkenen olla sitä mieltä, että herra Sadowski on kelpo mies, enkä luule siinä olevan mitään sotilaskurin vastaista.
Müller ei pitänyt Hessenin prinssistä, mutta niinkuin moniin alhaissyntyisiin niin häneenkin vaikutti suuresti ylhäisille ominainen kylmä, kohtelias ja samalla ylpeä puhetapa. Hän koetti itsekin omaksua samanlaisen tavan siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt hän hillitsi vihan puuskan ja sanoi tyynemmin:
— Munkit hirtetään huomenna.
— Asia ei kuulu minuun, — sanoi Hessenin prinssi, — mutta näin ollen käskekää, teidän ylhäisyytenne, jo tänään ryhtyä toimenpiteisiin niitä kahtatuhatta puolalaista vastaan, jotka ovat leirissämme, sillä muussa tapauksessa he huomenna ryhtyvät toimiin meitä vastaan… Jo nytkin on ruotsalaisten sotamiesten turvallisempaa mennä susien luolaan kuin heidän telttoihinsa… Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, ja nyt saan toivottaa teidän ylhäisyydellenne menestystä…
Näin sanoen hän lähti päämajasta.
Müller huomasi menneensä liian pitkälle. Määräyksiään hän ei kuitenkaan peruuttanut, ja vielä samana päivänä alettiin koko luostarin nähden laittaa hirsipuuta. Samaan aikaan sotamiehet, käyttäen hyväkseen aselepoa, tulivat yhä lähemmäksi muureja jatkaen herjauksiaan ja ärsyttelyään. Kokonaisia joukkoja heitä kiipeili kalliolle, ja he lähestyivät niin tiheinä ryhminä kuin aikoisivat tehdä väkirynnäkön.
Kmicic, jota ei, kuten hän oli pyytänyt, oltu pantu kahleisiin, ei todellakaan jaksanut enää sietää tätä menoa. Hän laukaisi äkkiä tykin tähdäten suurimpaan joukkoon niin hyvällä menestyksellä, että kaikki etumaisina kulkevat sotamiehet syöksyivät kuolleina alas. Se oli kuin merkkinä, sillä heti käskemättä ja vastoin kieltojakin alkoivat kaikki tykit jylistä ja musketit paukahdella.
Ruotsalaiset, joita näin ammuttiin eri suunnilta, alkoivat huutaen paeta linnoituksen luota, mutta monta kaatui vielä tielle. Czarniecki riensi Kmicicin luo.
— Tiedättekö, että tuon saatte maksaa hengellänne?
— Tiedän, mutta se on minusta samantekevää! Kas noin!…
— Siinä tapauksessa tähdätkää hyvin! Kmicic tähtäsi hyvin.
Pian hänellä kuitenkaan ei ollut edessään ketään, johon tähtäisi. Ruotsalaisten leirissä oltiin raivostuneita. Ymmärrettiin ruotsalaisten itsensä olleen syynä aselevon rikkoutumiseen, ja Müller itsekin mielessään myönsi luostarin puolustajain menetelleen oikein.
Mutta, mikä oli tärkeämpää ja mitä Kmicic itsekään ei aavistanut, hän oli laukauksillaan todennäköisesti pelastanut vangittujen isien hengen, sillä nyt Müller tuli vakuutetuksi, että munkit pahimmassa tapauksessa olivat todellakin valmiit kirkon ja luostarin hyväksi uhraamaan kaksi veljistään. Sekin ajatus nousi nyt kenraalin mieleen, että jos hiuskarvakaan putoaa lähettiläiden päästä, niin silloin ei ole enää mitään muuta mahdollisuutta jäljellä kuin taistelu luostaria vastaan.
Seuraavana päivänä hän kutsui molemmat vangitut munkit luokseen päivälliselle ja sitä seuraavana hän lähetti heidät takaisin luostariin.
Isä Kordecki itki nähdessään heidät kaikki syleilivät heitä ja ihmettelivät kuullessaan heiltä, että juuri nuo laukaukset olivat heidät vapauttaneet. Priori, joka oli tähän saakka ollut vihainen Kmicicille, kutsui hänet luokseen ja sanoi:
— Olin vihainen, sillä luulin sinun syösseen heidät turmioon, mutta Pyhä Neitsyt näyttää sinut innoittaneen. Se on armon merkki, riemuitse siitä!
— Isä armahin, nyt kai ei enää jatketa neuvotteluja? — kysyi Kmicic suudellen hänen kättään.
Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun torvi törähti portin edustalla ja uusi Müllerin sanantuoja saapui sisälle luostariin.
Se oli Kuklinowski, vapaaehtoisen joukon päällikkö, joka oli yhtynyt ruotsalaisiin.
Pahimmat lurjukset, joilla ei ollut uskoa eikä kunniaa, palvelivat tuossa joukossa. lisäksi siinä oli eriuskolaisia, kuten luterilaisia, areiolaisia ja kalvinilaisia. Tämä selitti heidän myötätuntonsa ruotsalaisia kohtaan, mutta pääasiassa oli heidät vienyt Müllerin leiriin ryöstön ja saalistamisen halu. Tämä joukko, johon kuului rosvoja, paenneita vankeja ja kuolemaantuomittuja, muistutti jonkinverran Kmicicin entistä joukkoa, mutta Kmicicin miehet rakastivat taistelua, nämä vain ryöstöä. Kuklinowski itse oli vielä vähemmän Kmicicin kaltainen. Hänen tukassaan oli harmaata, hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ilme julkea ja kavala. Hän oli niitä sotilaita, joista rosvoileva elämä ja alituiset taistelut ovat kokonaan kuolettaneet omantunnon. Paljon tuollaisia kierteli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisenä aikana kaikkialla Saksassa ja Puolassa. He olivat valmiit palvelemaan ketä tahansa, ja usein ratkaisi vain sattuma sen, kenen puolella he olivat.
Isänmaa, uskonto — sanalla sanoen kaikki mikä on pyhää — oli heistä aivan samantekevä. He tunsivat vain sotilaselämän ja etsivät siitä huvia, etuja ja unhotusta. Kuitenkin he tavallisesti palvelivat jokseenkin uskollisesti sitä, jonka palvelukseen olivat ruvenneet. Tämä johtui jonkinmoisesta sotilaan ja rosvon kunniantunnosta ja myös siitä, että he eivät tahtoneet vahingoittaa ansiomahdollisuuksiaan.
Sellainen oli myös Kuklinowski. Rohkeus ja tavallista parempi menestys yrityksissä oli tuottanut hänelle mainetta ammattiveljien keskuudessa. Hänen oli helppo värvätä miehiä. Koko ikänsä hän oli palvellut erilaisia aseita käyttäen ja eri leireissä. Väärät sääret osoittivat, että hän oli suurimman osan ikäänsä ollut hevosen selässä. Muuten hän oli laiha kuin keppi ja jonkin verran köyryssä irstaan elämän johdosta. Eikä hän kuitenkaan ollut luonnostaan täysin huono ihminen, jolla ei olisi joskus ollut jalompiakin tunteita, hän oli vain perin turmeltunut ja villiintynyt. Itse hän usein päissään ollessaan sanoi toveriseurassa:
— Olen tehnyt monta tekoa, joiden takia olisin ansainnut, että salama olisi iskenyt minuun, mutta eipä se ole iskenyt!
Tämä rangaistuksetta pääseminen teki sen, että hän ei uskonut Jumalan oikeamielisyyteen ja rangaistuksiin tässä elämässä tahi kuoleman jälkeen, toisin sanoen hän ei uskonut Jumalaan, mutta kyllä perkeleeseen, noitakeinoihin, astrologeihin ja alkemiaan.
Müller, joka oli samaa tyyppiä, mutta suuripiirteisempi, piti häntä suuressa arvossa ja näki hänet mielellään pöydässään vieraana. Nyt oli Kuklinowski itse tarjoutunut häntä auttamaan ja vakuuttanut saattavansa kaunopuheisuudellaan munkit järkiinsä.
Hän oli ruvennut lähettilääksi ensiksikin itse toimen vuoksi, mutta toiseksi myös nähdäkseen paikat ja kylvääkseen sinne ja tänne huonon siemenen. Koska hän ennestään tunsi Czarnieckin, niin hän suuntasi kulkunsa tämän vartioitavan portin luo. Mutta Czarniecki oli nukkumassa ja hänen paikallaan Kmicic Tämä johti tulijan neuvottelusaliin.
Kuklinowski katsahti tuntijan silmin Kmiciciin, ja häntä miellytti nuoren miehen ryhti ja sotilaallinen olemus.
— Sotilas tuntee heti oikean sotilaan, — sanoi hän nostaen käden lähelle hatun reunaa. — En luullut papeilla olevan näin komeita upseereita palveluksessaan. Mikä arvo teillä on, jos saan kysyä?
Kmicic, joka oli innostunut kuten kaikki äskenkääntyneet, saattoi tuskin hillitä harmiaan nähdessään ruotsalaisten palvelukseen antautuneen puolalaisen. Mutta hän muisti Kordeckilta äskettäin saamansa läksytyksen ja myös sen, että tämä piti neuvotteluja tärkeinä. Senvuoksi hän vastasi kylmästi ja rauhallisesti:
— Olen Babinicz, ennen ollut everstinä liettualaisessa armeijassa, nyt vapaaehtoisena Pyhän Neitsyen palveluksessa.
— Ja minä olen Kuklinowski, myöskin eversti, josta lienette kuullut, sillä useassa sodassa on tämä nimi ja tämä sapeli (hän löi kupeeseensa) mainittu sekä Puolassa että ulkomailla.
— Palvelijanne! — sanoi Kmicic. — Olen kuullut.
— Mutta… anteeksi… tehän olette Liettuasta? Sielläkin on uljaita sotureita… Me tiedämme toisistamme, sillä maineen torvi kuuluu maailman toisesta päästä toiseen… Tunnetteko erään Kmicicin?
Kysymys tuli niin odottamatta, että Andrzej jäi seisomaan hämmästyneenä.
— Miksi kysytte hänestä?
— Koska pidän hänestä, vaikka en häntä tunne. Olemme toistemme kaltaisia kuin saapaspari. Aina olen sanonut: kaksi on tosisoturia tässä valtakunnassa, nimittäin minä Suur-Puolassa ja Kmicic Liettuassa. Kaksi kyyhkyläistä, eikö niin? Tunsitteko hänet henkilökohtaisesti?
— Rutto sinut syököön! — ajatteli Kmicic.
Mutta muistaen, että Kuklinowski oli lähettiläs, hän vastasi:
— En tuntenut häntä henkilökohtaisesti… Mutta olkaa hyvä ja astukaa sisälle tänne, teitä jo odotetaan.
Hän osoitti ovea, josta samassa vierasta vastaanottamaan saapui eräs papeista. Kuklinowski lähti tämän kanssa heti neuvottelusalia kohti, mutta kääntyi sitä ennen vielä Kmicicin puoleen.
— Minulle olisi mieluista, — sanoi hän, — jos juuri te eikä kukaan muu saattaisitte minut täältä takaisin.
— Odotan täällä teitä, — vastasi Kmicic.
Hän jäi yksikseen. Vähän ajan kuluttua hän alkoi astella edestakaisin kiivain askelin. Hänen sielussaan raivosi myrsky, ja veri kiehui vihasta.
— Ei tartu terva niin lujasti vaatteeseen kuin häpeä ihmisen nimeen! — mutisi hän. — Tuo lurjus, tuo roisto, tuo kavaltaja nimittää rohkeasti minua veljekseen ja pitää vertaisenaan. Niin pitkälle olen tullut! Kaikki hirtehiset kehuvat minua, mutta jokainen kunnon ihminen puhuu minusta inhoten… Kunpa edes voisin kelpo lailla löylyttää tuon lurjuksen…
Neuvottelu salissa kesti kauan. Tuli pimeä.
Kmicic odotti yhä.
Viimein herra Kuklinowski tuli. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta hänen kiivaasta hengityksestään Andrzej päätteli, että hän ei ollut onnistunut tehtävässään. Olipa Kuklinowski menettänyt halunsa puhellakin. He kulkivat vähän aikaa ääneti. Kmicic päätti kuitenkin ottaa selville miten oli käynyt ja lausui senvuoksi muka osaaottavasti:
— Varmaankin palaatte tyhjin toimin… Munkkimme ovat itsepäisiä, ja meidän kesken sanoen (hän alensi ääntään) he tekevät tyhmästi, sillä emmehän me voi pitää ikuisesti puoliamme.
Kuklinowski pysähtyi ja nykäisi häntä hihasta.
— Ahaa, tekin olette sitä mieltä, että he tekevät tyhmästi? Huomaan, että olette järkevä mies. Pappismiehille käy vielä hullusti, takaan sen. Kun he eivät halua totella Kuklinowskia, niin saavat totella hänen miekkaansa.
— Katsokaahan, en minä heistä välitä, — sanoi Kmicic, — vaan tästä pyhästä paikasta!… Kuta myöhemmin he antautuvat, sitä ankarampia ovat tietenkin ehdot… Jos ei nimittäin ole totta, että, kuten kerrotaan, maassa on syntymässä kapinoita, ruotsalaisia on alettu jo siellä täällä piestä ja kaani on tulossa puolalaisten avuksi. Jos tämä on totta, niin Müllerin täytyy peräytyä.
— Sanon teille näin meidän kesken: halu suistaa ruotsalaisten ies on herännyt kansassa ja myös sotaväen keskuudessa, se on kyllä totta… Kaanista puhutaan myös… Mutta Müller ei peräydy! Parin päivän kuluttua saamme järeätä tykistöä… Ajamme nämä ketut ulos luolastaan, ja sittenhän saamme nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu. Mutta tehän olette ymmärtäväinen mies!
— Tässä on portti! — sanoi Kmicic. — Tässä minun on lausuttava teille jäähyväiset. Tahi tahdotteko ehkä, että saatan teitä vielä rinnettä alas?
— Saattakaa, saattakaa!… Minulla on teille puhuttavaa muutama sana.
— Ja minulla teille.
He menivät ulos portista ja katosivat pimeyteen. Siellä Kuklinowski pysähtyi ja tarttuen taas Kmicicin hihaan sanoi:
— Minusta te näytätte ymmärtäväiseltä ja älykkäältä mieheltä, ja huomaan sitäpaitsi, että olette sotilas kiireestä kantapäähän… Mitä hittoja te olette munkkien palvelijana, kun voisitte toimia armeijassa? Meillä on paljon hauskempaa seuraa pikareitten, pelilautain ja tyttöjen parissa… Ymmärrättekö?