NELJÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti. He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.

Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa, sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat heidän herruutensa loppumista Puolassa.

Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.

Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:

— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?

— Kuinkas muuten, teidän armonne!

— Missä me nyt olemme?

— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!

— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä meidän armollisen kuninkaamme asunto on?

— Glogowassa.

— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!

— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään, epäröi, harkitsi ja lausui viimein:

— Toisin ei voi olla.

— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz

— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!… Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja Kuklinowskista voitte puhua… Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina, sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.

— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt
Częstochowossa…

— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?

— Toimin käskynne mukaan!

— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä tulla vakuutetuksi… Hän on sitten myöhemmin todistajani!

Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan. Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti selviää voittajana.

Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen. Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut ajamasta Jan Kasimirin asiaa.

Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen: »Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle, kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu. Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se tuhoutuu.»

He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.

Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.

Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten, aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.

— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit hämmästyneinä.

Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.

Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät olleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui ruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi pienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä ja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.

Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat ratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.

Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa, Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin, nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen ja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti »metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi, ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa. Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin. Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille rattoisiksi.

Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin. Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan Kasimirille.

Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä, että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista säännöllistä sotaväkeä.

Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi auttamattomasti äskeiset voittajat.

Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa, nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella ja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka olivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia, kuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen oivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti ryhtyi neuvotteluihin.

Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja kehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski kenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken vastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.

Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se oli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä nousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata käden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase kädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä uusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.

TOINEN LUKU.

Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita. Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään köydenpunojan luona.

Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.

Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään. Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja kuului urkujen ääni.

Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut, vaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen, mutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.

Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö, sillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat häneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan suortuvat kätkivät ne näkyvistä.

Kmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:

— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi voittaa uteliaisuuttani!

Kuka on tuo?

Hän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.

— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? — vastasi puhuteltu.

— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.

— Se on kuningas.

— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea evankeliumia, ja kuningas nousi.

Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin — niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi tekemänsä vääryydet.

Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi, ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.

— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät ja sydän tunsi.

Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui, kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.

Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn viereen.

— Kuka te olette? — kysyi hän.

Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.

— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.

— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta heräten.

— Mikä on nimenne?

— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin seudulta.

— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!… Saanko kysyä, tuletteko
Liettuasta ja Vitebskistä?

— En… Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen näköinen.

— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä? Częstochowon luota?

— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!

— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra puolustautuu?

— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo peräytymäisillään.

— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte tulevanne itse luostarista?… Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät läpi?

— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.

— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!…Tulitte kuin taivaasta!… Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin esittelen siinä teidät kuninkaalle!

Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään hitaasti astuen Jan Kasimir.

— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut
Częstochowosta!

Jan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:

— Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.

— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.

— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.

Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi nostaa häntä käsivarsista.

— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden, nouskaa! Sanokaa pian… Onko luostari valloitettu?

Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:

— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!
Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!

— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.

Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.

Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:

— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan Kasimir heti hänet nähtyään:

— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.

Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti, niinkuin totuus voi katsoa.

— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko suoraan Częstochowon edustalta?

— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis vieras!… Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle puheenvuoro… Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!

Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski, kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta leipää kuin olla uskottomia.

Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt aamiaisestaan, vaan lausui:

— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä uutisia… Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua paikoilleen kertomuksensa.

Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut. Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen Pyhän Neitsyen ansioksi.

Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.

Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet olivat kiintyneet hänen huuliinsa.

Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin puhumatta… Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta, niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa vertani kuninkaan puolesta…

— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo kolubriini?…

— Tuo kolubriini… minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen ruudilla rikki!

— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.

— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman kulun.

— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.

— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.

— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.

— Tämä mies voi sanoa itsestään: »Si fractus illabatur orbis, impavidum ferient ruinae!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.

— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. — Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan ruotsalaisten joukkojen läpi!

— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.

— Pääsitte siis pakenemaan?

— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan…

— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon edustalla… Se pitää paikkansa.

— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen… Silloin minä iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi minua.

— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan… Müller siis antoi teidät Kuklinowskille?

— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.

— Hyvä Jumala!

— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja päästivät minut pinteestä.

— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.

— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.

Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä alkoivat kiilua kuin suden silmät.

Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:

— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!

— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän lienee paleltunut kuoliaaksi.

— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas, joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?

— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.

— Mater mea de domo Kiemlicz est, — sanoi arvokkaasti Wydzga.

— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! — sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia, vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle uskollisia.

Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:

— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä tietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.

Kmicic sävähti punaiseksi.

— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan korkeassa asemassa… Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa, joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.

— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi Lugowski.

Kmicic vihastui.

— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä, helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!

Koryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:

— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.

— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi
Kmicic tiukasti.

— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!

— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!

— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.

— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en erehdy ihmisistä.

Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.

— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.

— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.

Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän mennessään:

— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja ollut itsekin silloin poikaiässä.

Kmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.

— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.

— Mahdollista… Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet ovat muuttuneet. Mutta vaikka memoria fragil is est, niin minusta vain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.

— Ah, te varmaan sekoitatte minua johonkin toiseen, — vastasi Andrzej.

He olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua
Tiesenhausen palasi kuninkaan luo.

— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. —
Koko kylki on poltettu!

Kun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili häntä ja sanoi:

— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä kärsimystä palkitsematta.

Kuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa ja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti äidillisesti hänen päätään.

— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on, että tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat puhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville totuus de publicis.

— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle! — vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta senaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja isänmaanrakkaudessa.

Kansleri hymähti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä:

— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta tietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä vain mustetta.

Kuningas oli hyvin iloinen.

— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin hän on meille mieleen kuin aniharvat… Emme päästä häntä enää luotamme ja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen isänmaahan.

— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka olen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli, sotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin johdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne. Näyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko valtakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat talonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet ruotsalaisiin… Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui lähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia ja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne, tänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään ruotsalaista!

Kmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin innoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui kuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut kuningasta palaamaan.

Kääntyen Jan Kasimirin puoleen kuningatar sanoi tarmokkaasti:

— Koko kansan ääni puhuu tämän aatelismiehen suun kautta!

— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja elämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme parantumista.

— Se parantuminen on jo tapahtunut, — sanoi Maria Ludwika.

— Majestas infracta malis! — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti kuningattareen.

— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon luona?

— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera… Voin heidät toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo palata kuuliaisuuteen.

— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo, — sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että hedelmä jo on kypsä ja aika tullut…

— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —

Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?

Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Vähän ajaa kuluttua hän puhui:

— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti, vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat, vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa, joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa, vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa. Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista, vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme, kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.

— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen! — tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!

— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas, — mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä ilmoitti.

— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.

— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.

Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin änkyttäneeksi kysymyksen:

— Kuka oli semmoinen mies?… Kuka?…

— Joku Kmicic — vastasi kuningas.

Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:

— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen teitä, kuninkaani ja herrani!… Tuo petturi!… Kmicic ei olisi uskaltanut sitä!…

Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet, pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.

Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää, miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota aatelismiestä.

— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.

— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita meilläkin.

Tiesenhausen sanoi:

— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa tuosta aatelismiehestä… mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen… Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen häneen… Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin… kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi jossakin juhlassa, en voi muistaa missä…

— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.

— Hän… minusta tuntuu siltä… hänen nimensä ei ollut Babinicz.

— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.

— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta. Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta, että onni kääntyisi.

— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän valtiomiehen arvoiset.

— »… curasque gerens, animosque viriles», — sanoi pappi Wydzga.

Innostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui:

— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen, kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut. Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä, katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia… Sysäättekö te heidät luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä hallitustanne!… Menkää heidän pariinsa!… Minä, vaikka olen nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta, näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset iloksi, tappiot voitoksi!

Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:

    — Nulla sors longa est, dolor et voluptas
    Invicem cedunt.
    Ima permutat brevis hora summis.

Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja huudahti puna poskillaan:

— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja asetun inter regna. Se on parasta!

— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, — sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä. He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.

— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon mitä Jumala suo.

— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.

— Amen! — lausui primas.

KOLMAS LUKU.

Andrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin pirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin, että tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä ja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli peittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään puolalainen koskaan ollut huokaillut.

Oli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka oli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää kostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin raivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin kauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa hänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.

Kuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan rauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas taas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli saatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin tahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei edes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut helposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi paremmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.

Ei tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin kuin vienyt kunnian.

Kuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän kutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa Kmicicin, ja sanoi heille:

— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka jo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te sota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman menettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi huomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.

— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon asiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.

— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! — sanoi Kmicic.

— Kuinka niin? — kysyi kuningas.

— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen ruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa, että teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on inter regna. On senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä vuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.

— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on kolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo minulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne onnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —

— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa tuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?

— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli mieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja enemmänkin.

— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää tieto! — sanoi Kmicic.

— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä vastaanottamaan! — sanoi kuningas.

— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja vaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys kohdata, ei voi koskaan varmasti tietää…

— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette ollut sodassa.

Kmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa olisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi sen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?

Mutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä hän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:

— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä piilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:

— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko, sitä helpommin se pääsee perille.

— Selittäkää tarkemmin!

— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain kanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja kiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni joukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria myöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus suuntautuu toisaalle.

Kuningas taputti ihastuneena käsiään.

— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei Salomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja niin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas ajaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!

— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti
Tiesenhausen.

— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta tästä tuumasta emme luovu!

Kmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti, mutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.

— Teidän majesteettinne! -. sanoi hän.

Kieltäydyn rakuunain päällikkyydestä. Johtakoon heitä joku muu!

— Miksi? — kysyi kuningas.

— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille sattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla mukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa kaatua.

— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta rauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.

— Ottakoon herra… Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa omalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän majesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon… Minä otan Jumalan ja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!

Kmicic nousi paikaltaan ja asettuen Tiesenhausenin eteen kysyi:

— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla?

Mutta Tiesenhausen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän.

— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti! — sanoi hän.

— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää ruvetko tässä riitelemään!

Kuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että molemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen käyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.

Jan Kasimir taas sanoi:

— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt ruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan, vaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei ole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään, niin veri ilmaisee itsensä teoilla.

Te, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä meidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff. Mutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti lähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.

— Minä pesen käteni! — sanoi Tiesenhausen.

— Pitäkää vain suunnitelma salassa. Lähtekööt rakuunat tänään Raciborziin… ja laskettakoon liikkeelle huhu, että mekin olemme heidän mukanaan… Ja olkaa sitten valmiina lähtemään milloin tahansa… Herra Tiesenhausen! Menkää antamaan käsky rakuunain kapteenille!

Tiesenhausen lähti väännellen käsiään vihastuksesta, ja hänen jälkeensä erkanivat muutkin upseerit.

Samana päivänä levisi huhu kaikkialle Glogowassa, että hänen majesteettinsa kuningas Jan Kasimir oli lähtenyt Puolan rajaa kohti. Useat huomattavat senaattoritkin luulivat lähdön todella tapahtuneen. Vartavasten lähetetyt sanansaattajat veivät tämän uutisen Opoliin ja lähiseuduille.

NELJÄS LUKU.

Raciborziin pysähdyttiin vain hevosia syöttämään. Ei kukaan tuntenut kuningasta, ei kukaan kiinnittänyt joukkoon huomiota, sillä kaikkien mieliä askarruttivat aikaisemmin ohi kulkeneet rakuunat, joiden joukossa yleisen käsityksen mukaan oli myös Puolan kuningas. Saattuetta oli kuitenkin noin viisikymmentä henkeä, koska kuninkaan mukana oli useita arvohenkilöitä, viisi piispaakin ja näiden joukossa myös paavin lähettiläs. Keisarikunnan rajojen sisällä ei ollut mitään pelättävää. Olderbergissa mentiin Mährin alueelle.

Päivä oli pilvinen ja lunta sateli niin sakeaan, että muutaman askelen päässä ei nähnyt tietä edessään. Mutta kuningas oli iloinen ja toivehikas, sillä oli sattunut tapaus, jonka kaikki olivat selittäneet hyväksi enteeksi ja jonka historioitsijat sittemmin panivat aikakirjoihinkin. Juuri kun kuningas oli lähdössä Glogowasta, ilmestyi hänen hevosensa eteen valkoinen lintu ja alkoi iloisesti viserrellen kierrellä hänen päänsä yllä. Muistettiin, että samanlainen lintu, mutta musta, oli kierrellyt kuninkaan yläpuolella silloin, kun hän lähti Varsovasta ruotsalaisten tullessa.

Jo matkan alussa nähtiin, miten hyvä oli ollut Kmicicin neuvo, että matkustettaisiin erikseen. Kaikkialla Mährissä puhuttiin Puolan kuninkaan äskeisestä käynnistä. Muutamat vakuuttivat nähneensä hänet omin silmin haarniska yllä, miekka kädessä ja kruunu päässä.

— No? — kysyi kuningas Tiesenhausenilta. —

Eikö Babinicz ollut oikeassa?

— Emme vielä ole perillä, teidän majesteettinne! — vastasi nuori ylimys.

Mutta Babinicz oli tyytyväinen itseensä ja matkaan. Enimmäkseen hän kolmen Kiemliczin kanssa kulki edellä tutkimassa tietä. Väliin hän yhtyi toisiin ja huvitti kuningasta kertomalla yksityistapauksia Częstochowon piirityksestä, joita Jan Kasimir oli väsymätön kuulemaan. Ja yhä enemmän miellytti kuningasta tuo nuori mies, joka oli iloinen, reipas, nuoren kotkan kaltainen. Aikaansa kuningas käytti rukoilemiseen ja hurskaisiin mietiskelyihin tulevasta elämästä tai keskusteluihin tulevasta sodasta ja keisarilta odotettavasta avusta, taikka hän katseli aseleikkejä, joilla sotamiehet matkan varrella kuluttivat aikaansa. Jan Kasimirin luonteeseen kuului, että hän helposti siirtyi arvokkuudesta vähäpätöisiin harrastuksiin ja raskaasta työstä ilon pitoon, johon hän saattoi antautua niin kokonaan, kuin eivät mitkään huolet koskaan olisi häntä painaneet.

Sotamiehet näyttivät taitoaan kukin parhaansa mukaan. Nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, huvittivat kuningasta taittamalla hevosenkenkiä kuin tikkuja, ja hän käski antamaan heille taalerin jokaisesta, vaikka kuninkaan rahakukkaro olikin jokseenkin tyhjä, sillä kaikki rahat ja kalleudetkin oli niellyt sotajoukko.

Andrzej herätti huomiota heittämällä raskaan kirveen niin korkealle ilmaan, että se melkein katosi näkyvistä, ja sieppaamalla sen sitten ratsastaessaan ilmasta. Kuningas taputti käsiään tätä katsellessaan.

— Missä olette saanut tuon arven kasvoihin? — kysyi kerran kuningas
Kmiciciltä. — Joku lienee sivaltanut teitä kelpo lailla sapelilla!

— Se ei ole sapelin jälki, teidän majesteettinne, vaan kuulan. Minua ammuttiin niin, että melkein hana oli kiinni kasvoissani.

— Vihollinenko ampui vai oma mies?

— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin, mutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.

— Niinkö pitkävihainen olette?

— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on otsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli maksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna hänelle ollenkaan vihaa.

Näin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän arven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.

— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle sellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.

— Kuka se oli?

— Herra Wolodyjowski.

— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin sitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä toi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden mukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi. Paksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.

— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä miehuullinen mies että älyniekka.

— Mitä he nyt tekevät, tiedättekö?

— Wolodyjowski oli Vilnon hetmanin rakuunain päällikkö.

Kuningas tuli synkän näköiseksi.

— Ja palvelee nyt vojevoda-ruhtinaan kanssa ruotsalaisia?

— Hänkö? Ruotsalaisia? Hän on herra Sapiehan joukossa. Näin itse, miten hän ruhtinas vojevodan petoksen jälkeen paiskasi hetmanin sauvan hänen jalkojensa eteen.

— Oi, hän on kelpo soturi! — sanoi kuningas. — Herra Sapiehalta olemme saaneet tietoja Tykocinista, jonne hän on saartanut ruhtinaan. Jumala auttakoon häntä! Jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, niin eivät ruotsalaiset meillä isännöisi!

Tiesenhausen, joka oli kuullut koko keskustelun, kysyi äkkiä:

— Te siis olitte Kiejdanyssa Radziwillin luona? Kmicic joutui hiukan hämilleen ja alkoi viskellä kirvestään.

— Olin! — vastasi hän.

— Antakaa kirveenne olla rauhassa! — jatkoi Tiesenhausen. — Mitä te teitte ruhtinaan hovissa?

— Olin vieraana! — vastasi Kmicic kärsimättömästi. — Söin ruhtinaan leipää, kunnes petturi kävi minulle vastenmieliseksi.

— Miksi ette mennyt muitten kelpo miesten kanssa Sapiehan joukkoon?

— Koska olin luvannut mennä Częstochowoon.

Tiesenhausen pyöritteli päätään ja maiskutti suutaan, ja se herätti kuninkaan huomiota, niin että hänkin alkoi katsoa tutkivasti Kmiciciin.

Tämä puolestaan kääntyi kärsimättömästi Tiesenhausenin puoleen ja sanoi:

— Hyvä herra! Miksi minä en kysy teiltä, missä olette ollut ja mitä tehnyt?

— Kysykää! — sanoi Tiesenhausen. — Minulla ei ole mitään salattavaa.

— En minäkään ole tuomioistuimen edessä, ja jos joskus joudun, niin ette te tule olemaan tuomarini. Antakaa senvuoksi minun olla rauhassa, että en menettäisi kärsivällisyyttäni!

Näin sanottuaan hän paiskasi kirveensä ylös semmoisella voimalla, että se näytti häviävän yläilmoihin. Kuningas kohotti katseensa eikä sillä hetkellä ajatellut mitään muuta kuin saako Babinicz sen kiinni lennosta vai eikö.

Babinicz kannusti hevostaan ja sai sen kiinni.

Samana iltana sanoi Tiesenhausen kuninkaalle:

— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä päivältä yhä vähemmän!

— Ja minua yhä enemmän! — vastasi kuningas.

— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta hän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin takana!

— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo puhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.

— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se ei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos hän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin yhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka tällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka vain teidän majesteettinne voi pelastaa.

— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän koittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin luokseen.

— Missä te olette ollut everstinä? — kysyi kuningas äkkiä.

Syntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen mielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin ja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.

Mutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen tekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen jälkeen.

Kuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota syytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada nyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt parannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?

Hän päätti olla puhumatta. Mutta samalla hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä kaikkea kiertelemistä kohtaan. Voisiko hän puhella paikkansa pitämättömiä asioita tälle hallitsijalle, jota hän koko sydämestään rakasti? Hän tunsi, että hänellä ei ole voimaa semmoiseen.

Vähän ajan kuluttua hän lausui:

— Teidän majesteettinne! Tulee hetki, ehkäpä piankin, jolloin voin avata teidän majesteetillenne koko sydämeni niinkuin papille ripissä. Mutta minä tahdon, että minusta, minun vilpittömästä kiintymyksestäni, uskollisuudestani ja rakkaudestani majesteettia kohtaan todistaisivat jotkin teot eivätkä paljaat sanat. Minä olen rikkonut, teidän majesteettinne, rikkonut teitä ja isänmaata vastaan, ja etsin nyt tekoja, joilla voisin rikokseni sovittaa… Ja kukapa ei olisi rikkonut? Onko koko valtakunnassa ketään, jonka ei olisi lyötävä rintaansa? Kenties minun rikkomukseni ovat suuremmat kuin muiden, mutta minä myös ensimmäisenä käännyin pois niistä. Älkää kysykö minulta mitään, teidän majesteettinne, sillä en voi vastata mitään, jotta en sulkisi itseltäni pelastuksen tietä. Jumala on todistajani, että olen valmis antamaan viimeisen veripisarani teidän majesteettinne puolesta!

Andrzejn silmät kostuivat, mutta vilpittömyys ja murhe kuvastuivat hänen hehkuvilla kasvoillaan.

— Jumala näkee pyrkimykseni, — jatkoi hän, — ja arvioi ne tuomiopäivänä… Mutta jos, teidän majesteettinne, ette luota minuun, niin ajakaa minut pois, älkää antako olla läheisyydessänne. Seuraan teitä kauempaa tullakseni jonakin vaikeana hetkenä vaikka kutsumattakin antamaan henkeni edestänne. Silloin, teidän majesteettinne, tulette vakuutetuksi, että en ole petturi, vaan sellainen palvelija, jommoisia teillä ei ole paljon edes niiden läheisimpienne joukossa, jotka herättävät muita kohtaan epäluuloja.

— Uskon teitä nytkin! — sanoi kuningas, — Jääkää kuten ennenkin luoksemme, sillä petturi ei puhu tuolla tavoin!

— Kiitän teidän majesteettianne! — sanoi Kmicic.

Hän kannusti ratsuaan ja yhtyi joukon takimmaisiin miehiin.

Mutta Tiesenhausen ei tyytynyt esittämään epäluulojaan vain kuninkaalle, vaan muillekin, ja seurauksena oli, että kaikki alkoivat katsoa Kmiciciä karsaasti. Hänen lähestyessään äänekäs puhelu lakkasi ja alettiin kuiskutella. Tarkattiin hänen joka sanaansa, pidettiin silmällä hänen jokaista liikettään. Andrzej huomasi sen, ja hänen olonsa kävi ikäväksi näitten ihmisten parissa.

Kuningaskin, vaikka ei lakannut häneen luottamasta, ei luonut häneen enää yhtä iloisia silmäyksiä kuin ennen. Nuori soturi tympeytyi, suru sai vallan hänen sydämessään. Hän oli aina tottunut kulkemaan etunenässä, mutta nyt hän tulla laahusti alla päin ja surullisissa mietteissä muutamia askelia muun joukon jäljessä.

Viimein matkamiesten edessä hohtivat Karpaatit. Lumi peitti niiden rinteet, pilvet nojasivat raskaita ruumiitaan niiden huippuihin, ja kun ilta oli kaunis, verhoutuivat nuo vuoret välkkyvään pukuun ja kimmelsivät siihen asti, kunnes ne sammutti koko maailman verhoava pimeys. Kmicic katseli noita luonnon ihmeitä, jommoisia hän ei ennen ollut nähnyt, ja niitä ihaillessaan unhotti murheensa.

Päivä päivältä nuo jättiläiset kasvoivat suuremmiksi ja mahtavammiksi. Viimein kuninkaan joukkue saapui niiden luo ja ratsasti vuorensolaan, joka äkkiä avautui sen eteen kuin portti.

— Raja ei voi olla kaukana! — sanoi kuningas liikutettuna.

Matkaajat kohtasivat rattailla ajavan miehen.

He pysähdyttivät hänet.

— Mies hoi! — kysyi Tiesenhausen. — Olemmeko jo Puolassa?

— Tuolla, tuon kallion takana, on keisarikunnan raja, mutta te seisotte jo kuningaskunnan alueella.

Vuoristolainen löi hevostaan, mutta Tiesenhausen kiiruhti vähän kauempana olevan joukon luo.

— Teidän majesteettinne! — huudahti hän innostuneena. — Te olette jo inter regna, sillä tuosta alkaa kuningaskuntanne!

Kuningas ei vastannut mitään, laskeutui alas hevosen selästä ja polvistui luoden silmänsä taivaaseen.

Sen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas painoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua ja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes suonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.

Alkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan suulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin. Välke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.