He puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että Oleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä yöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.
Pian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui päivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan olivat toistensa täydellisiä vastakohtia.
Ketling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu, kunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea vastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla mitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta jättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.
Turhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi kevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa sitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen tunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He puhuivat hänestä usein.
— Toiset huokailevat, — selitteli Anusia, — mutta tämä huusi vain tataarilaisilleen eikä katsahtanutkaan minuun, ja jos puhui, niin aina käskevästi: "Nouskaa, neiti! Syökää! Juokaa!" Kunpa hän samalla olisi ollut epäkohtelias, mutta sitä hän ei ollut, enkä myöskään voi sanoa, että hän ei olisi pitänyt minusta huolta! Krasny Stawissa päätin: "Koska et välitä katsoakaan minuun, niin maltahan!" Mutta jonkin ajan kuluttua tunsin jo oloni pahaksi. Sanonpa sinulle, että vain katsoin katsomistani hänen harmaisiin silmiinsä, ja kun hän naurahti, niin ilo valtasi minunkin sydämeni, aivan kuin olisin ollut hänen orjansa…
Oleńka painoi päänsä alas, sillä hänkin muisti harmaat silmät. Sekin harmaasilmäinen mies puhui samalla lailla ja aina käskevästi sekä oli toiminnan mies, mutta hänellä ei ollut omaatuntoa eikä hän pelännyt Jumalaa.
Mutta Anusia jatkoi viehättyneenä muistelemaan:
— Kun hän kiiti kedolla komentosauva kädessä, niin hän oli minusta kuin hetmani. Tataarilaiset pelkäsivät häntä pahemmin kuin tulta. Paljon näin Lubnyssa uljaita ritareita, mutta en koskaan sellaista, jota olisin pelännyt.
— Jos Jumala on määrännyt hänet sinulle, niin sinä saat hänet, mutta sitä en jaksa uskoa, että hän ei olisi sinua rakastanut.
— Kyllähän hän tavallaan minua rakastikin… hiukan vain… Hän itse puhui minulle: "On onni teille, neiti, että minä en voi unhottaa enkä lakata rakastamasta, sillä muussa tapauksessa olisi parempi panna susi lampaan kaitsijaksi kuin uskoa minun haltuuni tämmöinen tyttö."
— Mitä sinä hänelle siihen vastasit?
— Sanoin hänelle: "Mistä te tiedätte, että saisitte vastarakkautta?" Mutta hän vastasi: "En minä kysyisikään!" Mitä tuommoiselle voi tehdä?… Tyhmä se oli, joka ei häntä lempinyt, ja kova sydän sillä on. Kysyin häneltä, mikä on hänen lemmittynsä nimi, mutta hän ei sanonut. "Parasta on", — sanoi hän, — "olla kajoamatta siihen, sillä se on kipeä kohta, ja toinen kipeä kohta on Radziwillit… petturit!" Ja tämän sanottuaan hän tuli niin peloittavan näköiseksi, että olisin tahtonut painua maan alle. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä… Mutta mitäpä tästä, ei hän ole minua varten, ei ole!
— Rukoile häntä pyhältä Nikolaukselta! Tätini sanoo, että tämä on semmoisissa asioissa paras suojelija. Katso vain, että et vihastuta häntä, kun panet muitten päitä pyörälle!
— En minä enää! Vain pikkuisen, tuon verran! Anusia näytti sormellaan, että hän ei harjoita veikistelyä kuin noin puolen kynnen verran, jotta pyhä Nikolaus ei vihastuisi.
— Enhän minä tee sitä vain omavaltaisuudessani! — puolusteli hän itseään miekankantajan edessä, joka myös paheksui hänen haluaan saada miesten päät pyörälle. — Minun täytyy niin menetellä, sillä jos nuo upseerit eivät auta meitä, niin me emme pääse täältä koskaan pakenemaan.
— Pyh! Braun ei koskaan suostu meitä päästämään.
— Braunin olen jo lumonnut! — vastasi Anusia vienolla äänellä ja luoden silmänsä alas.
— Entä Fitz-Gregory?
— Hänen laitansa on samoin! — vastasi tyttö vielä hiljempaa.
— Von Irben?
— Samoin!
— Tepä vasta olette!… Nähtävästi siis vain Kettingistä ei teidän ole onnistunut selviytyä!
— En voi häntä sietää! Mutta hänestä selviytyy joku muu. Muuten asia järjestyy ilman häntäkin.
— Ja te luulette, että he eivät pane esteitä, jos pakenemme?
— Tulevat mukaan! — vastasi Anusia viskaten päätään ja vilkuttaen silmiään.
— Miksi sitten, Herran nimessä, istumme täällä? Olisin halukas lähtemään vaikkapa jo tänään! —
Ryhdyttiin heti neuvottelemaan, mutta tulokseksi tuli, että täytyi odottaa, kunnes Boguslawin kohtalo ratkaistaisiin ja Sapieha tulisi Samogitiaan. Muuten saattoi uhata kaamea tuho omienkin puolelta. Vierasmaalaiset upseerit eivät olleet mikään turva, vaan tekivät päinvastoin vaaran vielä suuremmaksi, sillä rahvas oli niin vihainen kaikille ulkomaalaisille, että se armotta surmasi jokaisen, joka ei ollut puolalaisessa puvussa. Ulkomaalaisissa puvuissa olevat puolalaiset arvohenkilöt, puhumattakaan itävaltalaisista ja ranskalaisista diplomaateista, eivät voineet matkustaa muuten kuin vahvojen sotaväkiosastojen turvissa.
— Uskokaa minua, sillä minä olen kulkenut läpi koko maan, — sanoi Anusia. — Ensimmäisessä kylässä tahi metsässä meidät surmataan kysymättä keitä me olemme. Ei voi paeta, jos ei ole turvana sotajoukko.
— Minä kokoan oman joukon!
— Ennenkuin sen olette saanut toimeen, olette jo menettänyt henkenne.
— Tietoja ruhtinas Boguslawista täytyy piakkoin saapua.
— Olen käskenyt Braunia ilmoittamaan heti kaikesta.
Braunilta ei kuitenkaan pitkään aikaan tullut minkäänlaista ilmoitusta.
Ketling sen sijaan alkoi taas käydä Oleńkan puheilla, sillä kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, oli tyttö ojentanut hänelle kätensä. Nuori upseeri piti hiljaisuutta pahana merkkinä. Hänen mielestään ruhtinas jo ruotsalaisten ja vaaliruhtinaan takia olisi pitänyt ääntä pienestäkin voitosta.
— En luule, että hän jo on kärsinyt täydellistä tappiota, — sanoi Ketling, — mutta aivan varmaan hän on tukalassa asemassa, josta on vaikea pelastua.
Muutaman päivän kuluttua tämän keskustelun jälkeen saapui uutisia. Saatiin tietää, että ruhtinas Boguslawin asema oli toivoton, sotajoukko väsynyt, ruokavarat lopussa ja peloittava vihollinen ahdistamassa yötä päivää. Ruhtinaan lähetti, joka oli matkalla Preussiin pyytämään apua ja nyt oli poikennut Taurogiin, antoi niin yksityiskohtaisia tietoja tapahtumain kulusta, että Anusia heti ymmärsi ruhtinaan leppymättömän ahdistajan olevan Babiniczin.
— Mitä minä sanoin? — puhui Anusia miekankantajalle ja Oleńkalle. — Kuka pani ruhtinas Boguslawin noin ahtaalle? Herra Sapiehako? Vielä mitä! Kuka samalla lailla tuottaa tuhoa ruotsalaisille? Kuka antaa ansaitun palkan pettureille? Kuka on urhoollisin ritari, suurin sankari? Herra Andrzej!
Herra Andrzej!
— Mikä herra Andrzej? — kysyi Oleńka kalveten.
— Enkö kertonutkaan sinulle, että hänen nimensä on Andrzej? Hän itse sanoi sen minulle. Herra Babinicz, herra Babinicz! Eläköön herra Babinicz! Mikä sinun on, Oleńka?
Neiti Billewicz pyyhkäisi kädellään kasvojaan aivan kuin karkoittaakseen pahan ajatuksen.
— Ei mitään! — vastasi hän. — Oli muuan, joka tarjoutui myymään kuninkaamme elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille tahi ruhtinas Boguslawille, ja hänenkin nimensä oli… Andrzej.
— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti miekankantaja. — Mitäpä me muistelemme pettureita yötä vastaan! Iloitkaamme mieluummin, kun kerran on syytä!
— Kunhan Babinicz vain pian saapuisi tänne! — lisäsi Anusia. — Kas niin! Minä panen tahallani nyt Braunin pään aivan pyörälle, jotta hän saattaisi koko miehistön tekemään kapinan ja siirtyisi miehineen ja hevosineen ja meidät mukanaan vieden Babiniczin puolelle.
— Tehkää niin, neiti, tehkää niin! — huusi miekankantaja innostuen.
— Sitten laputtakoot saksalaiset tiehensä… Ehkäpä hänkin unhottaa tuon arvottoman ja minuun rakast…
Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta äkkiä näytti jokin ajatus välähtävän hänen päähänsä, hän löi vihaisesti kantapäitään yhteen ja sanoi:
— Mutta jos ei, niin minä otan herra Wolodyjowskin!
SEITSEMÄS LUKU.
Kaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana saapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi neljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina, enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon Boguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki: sotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa oli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli vain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun tuoksinasta.
Puolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki ne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät olleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra Sapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat vapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut yksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja nöyryytettynä.
Niinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat ahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet nurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan jäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti sellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan jälkeen muista.
Saatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten asiat olivat.
— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko herra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille seuduille.
— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri, — sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei ainakaan ole nopeata.
— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?
— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta. Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja… Älkää erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen, että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen sotaretkelle lähtöä.
Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu kuin koiraa.
— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.
— Pidin velvollisuutenani…
Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.
— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole kieltänyt teitä minua varoittamasta.
Ketling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:
— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon: Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan apuun.
Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka pidätti hänet.
— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia palvelemaan!
— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi! Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.
Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa osoittautuivat turhiksi.
Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.
Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.
Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas, nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.
Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun sanomalla:
— No, kaikki meni hiiteen!
— Meni! — sanoi Sakowicz.
— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei olisi tuonut sinne tuota Babiniczia… Älkää kertoko siitä kenellekään, turhaa on kuulutella hänen kunniaansa!
— Minä en kerro… Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä kuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille saappaansa luona makaavana.
— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä. Heille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin sarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo käsissäni… ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan, vei koko Glowbiczin joukon mukanaan!… Hänen suonissaan täytyy virtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli vallassani, oli… ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio taistelussa.
— Hän oli käsissänne, mutta minun pääni oli panttina.
— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet nylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta rummun!
— Kiitos! Enempää en ystävyydestänne voinut odottaakaan.
Ruhtinas alkoi nauraa:
— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!… Kaikki konnuutenne olisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska katsella!
— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin käsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia, ja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti, että Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.
— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea, mutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.
— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte näyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa, että lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!
— Nuoraan!
— Siihen nuoraan, jolla hän köyttää Radziwillin.
— Riittää!
— Nöyrin palvelijanne!
— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat, ja palauttaa järjestys!
— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat nuorassa, sillä tuuli on kova.
— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin päälliköksi?
— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin minä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät, että minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että tänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.
— Selviydyttekö myös kapinallisista?
— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa tavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä ja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja jos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni johonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi tarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.
— Minä annan minkä voin.
— Myötäjäisrahojako?
— Mitä tarkoitatte?
— Billewiczien rahoja, jotka maksatitte itsellenne etukäteen.
— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta miekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.
— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin lähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?
— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja sitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.
— Teidän korkeutenne saa kadehtia minua, kun jään Taurogiin.
— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!… Antaisin hakata teidät kappaleiksi… Miksi te niin haluatte tätä tehtävää täällä?
— Koska tahdon mennä naimisiin.
— Kenen kanssa? — kysyi ruhtinas nousten istumaan vuoteessaan.
— Neiti Borzobohata-Krasierikan kanssa.
— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen kuullut jostakin jälkisäädöksestä…
— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja mainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä tosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja joissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa loppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö suuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään tänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.
— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti, ymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan suosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin ruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.
— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat vakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.
— Toivoisin, että saisitte rukkaset.
— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta minulle eivät rukkaset sovi.
— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet päähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain naimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.
Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan puheen leikiksi:
— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana, rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!
— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä pahasti noiduttaisiin!
— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.
— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte minusta yhä inhoittavammaksi.
— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.
— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!
— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä on.
Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin kiitollisuudella.
Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.
Siinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä kaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.
— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte, — sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.
— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia huoaten.
Ruhtinas naurahti.
— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä Sapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta se tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan putoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti kunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä täysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä pois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti sotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän matkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja rauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon merkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua antaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa, vaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne harrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.
— Mistä minä orpo sellaisen holhojan löydän? — huudahti Anusia.
— Juuri Taurogista.
— Tahtoisiko teidän ruhtinaallinen korkeutenne itse…
Anusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen, että jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin hän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:
— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille. Mutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin päälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja taitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä täällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi tehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän asiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan muu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille vain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten saisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin parhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä hänen kanssaan.
— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.
— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee…
— Ketäpä minä voisin viehättää!
— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.
Mutta ääneensä hän lisäsi:
— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä, sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.
KAHDEKSAS LUKU.
Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi, joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka. Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan, jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.
Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.
Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias, arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan välimatkan päässä.
Anusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa. Hänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa, käytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat upseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan tähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan rukousnauhaansa.
Vaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö kuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa Sakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas Boguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.
— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he kärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä ole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista, mutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan päässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei päästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on myös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi ollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei olisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin, tahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää hänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen Radziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet häntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.
Anusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana Oleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä ystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta syyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien olo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin Sakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli heidät julistanut.
Kun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään Taurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta vastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta alkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä paeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä tahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja vankeuteen.
Tästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä. Jälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö muualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan mahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan voinut olla varma huomispäivästä.
Mutta Anusiasta alkoi olo Taurogissa tuntua yhä vain paremmalta.
Sakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan lähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei vielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista, että ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin ilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle yhden vuoden ajaksi.
Sakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle ratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua, jotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin tyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä uskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen vain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.
Jos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin kärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei varmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja asukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän ankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi heitä poltettiin tulisilla raudoilla.
Usein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä myrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä lähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi liittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta talonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.
Hänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia. Suuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin lähelle.
Kaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi väsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen sotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa käytettäviksi.
Uskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut mistään löytää.
Mutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla, vaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.
Näin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta Oleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää tuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat kulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin nimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän alkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja murheitten kautta luostarin rauhaan.
Hän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja silmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa ja nauroi niin että metsä kajahteli.
Kevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren jäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset aukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta onneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta, ja maassa oli yhä levottomampaa.
Miekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan tulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella, hän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä antoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.
Sanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin lohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän vuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.
Puhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan metsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon kuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon nousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan vihollista maasta.
Ruotsalaiset hukkuivat tähän joukkoon niinkuin tulvivaan virtaan.
Czarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset, valoi rohkeutta puolalaisten sydämiin. "Hän on voittanut Kozienicen luona!" — sanottiin yhtenä päivänä. — "Hän on voittanut Jaroslawin luona!" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — "Hän on saanut voiton Sandomirin luona!" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten ruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.
Viimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin kuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa. Loppu näytti olevan aivan käsissä.
Sakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain öisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.
Miekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan luo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin mieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin tuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä, purskahti itkuun ja sanoi:
— Sinä olet minulle rakas, tyttöni, mutta isänmaa on rakkaampi!
Seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäljettömiin.
Oleńka löysi vain kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala, jos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut jättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut enää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa puolalaista verta pro patria et libertate eikä minun veripisarani ole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun vihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa asuu amor patriae ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi ja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua. Mutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä annat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin jalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin sinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä Neitsyt, Kuningattaremme."
Oleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa setää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi Taurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta hattua päästään kysyi raivon vallassa:
— Missä on setänne?
— Siellä, missä kaikki muutkin, paitsi petturit!
— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä, katsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:
— Tiesin — entä sitten?
— Neiti! Totisesti, jos ei ruhtinas… Te vastaatte ruhtinaalle!
— En ruhtinaalle enkä hänen rengilleen! Menkää!
Ja hän osoitti sormellaan ovea.
Sakowicz puri hammasta ja meni.
Samana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli saatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten puoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka julkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.
Suuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja myöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa ilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien kulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas pyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran sotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.
Lähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden jäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki huomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille välttämättömän tarpeellinen.
Taurogi oli nyt vielä tyhjempi kuin ruhtinaan lähdettyä.
Anusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz taas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen lähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat lähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä käsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä antoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille ja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.
Tappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot, joita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin lopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.
Toimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä päivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.
Mutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein vähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.
Anusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa hyvä olla. Liittoutuneitten "puolueitten" partioretket eivät häntä ollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet Taurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että vieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan riippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli aivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan lähtöä vastaan.
— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi hän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.
— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu jalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin pahanpäiväiseksi.
— Suokoon Jumala, että saisit sen toimeen.
— Minäkö en saisi toimeen?… Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi, että hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen, tahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja vaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa raukeaisivat.
Osoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen iloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan näköinen.
— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin
Billewiczejä pakoon?
— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz rypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä voi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.
— Onnea matkalle!
— Mitä? Ette kai te luule, että lähden ilman teitä, toivoni armahin?
— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette liian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin ette ainakaan te olisi se.
Sakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei olisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän seisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja sanoi aivan kuin leikillään:
— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien mennessäni.
— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan ilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en eläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut Lubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!
— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!
Mutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.
— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun. Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!
— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti
Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?
— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia nyyhkyttäen.
Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan. Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi, niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:
— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä
Billewiczejä!
Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja surmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.
Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät kapinoitsijat taas edempänä.
Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.
— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti… Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte, niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin meren taakse ilman minuakin.
Tämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.
— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja minä, sitten pakenimme?
— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.
— Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!
— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!
Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä, sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.
Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi, mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:
— Varsova on valloitettu!
Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg, joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!
Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä, omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja lähestyivät taas lisätyin voimin.
Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja ruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville, missä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän pelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.
Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli ollut petturin oikea käsi.
Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä
Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.
— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu
Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?
Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren taakse Ruotsiin.
Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran, saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:
"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani olen menettänyt. Myöhäistä on jo recedere, sillä kiihtymys minua vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa. Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin, että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon. Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta. Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa, vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte, että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt, sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."
Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat uutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto päätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja asioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan jotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän, Sakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt? Mentäväkö Preussiin?
Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin, mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi. Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen, ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole ennen kuultu.
Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.
Seuraavana päivänä hän kutsui neuvotteluun
Bützowin, Braunin ja muutamia muita upseereita.
Päätettiin jäädä Taurogiin ja odottaa uutisia Varsovasta.
Mutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen, nimittäin
Anusian luo.
Kauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti Oleńkan luo.
— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. — Meidän on paettava!
— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten samassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.
— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz nukkuu kaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet pitoihin. Herra Dzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin hänen viiniinsä. Braun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan viisikymmentä ratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen olen!
Anusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä semmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:
— Mikä sinun on, Anusia? Kuinka sait Braunin taivutetuksi siihen?
— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä puhunut mitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra Babinicz tulee tänne! Polttaa, hävittää! Erään joukon hän on tuhonnut viimeistä miestä myöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja tulee niin nopeasti kuin kiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano, olenko minä mieletön?
Kyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin, kohotti katseensa ja sanoi:
— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä, siunatkoon ja varjelkoon häntä!
YHDEKSÄS LUKU.
Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli vahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten sinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin estää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill. Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock, toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.
Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire, ja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta ei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän arveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että tarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä ihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin hän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli heitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa Wyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan lähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille. Itse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin divisioonassa.
Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten kuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen saattajiston.
Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät voineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot, jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli tieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit, niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa. Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi kuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.
— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.
— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.
Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi. Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.
Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.
Douglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.
Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla houkutella hänet ansaan.
— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen häntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän puoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä livistämään.
Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä. Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui. Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.
— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, — sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi joutuu elävänä käsiimme.
Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon Babiniczille. Niin kävikin.
Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.
Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen, jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas Boguslawin kimppuun.
Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä, hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.
Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä, mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin, kun se on taistelussa.
Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi, asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi odottaa.
Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään, mutta hän pidätti heitä sanoen:
— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.
Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin laukauksia.
Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä, aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.
Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä suurinta varovaisuutta.
Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa liikkeelle.
Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin korpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä mallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä paikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato, josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.
Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.
— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?
— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan nähdä, kun oksia on edessä.
Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän muskettisotureillamme.
Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka liikkumatta seisoivat puun juurella.
— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.
— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.
— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka heidän täytyy kuulla lähestymisemme.
Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.
— Nuo miehet on hirtetty!
— Niin on! — vastasi Douglas.
He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.
Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten aivan kuin itsekseen:
— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä kulkeneet.
Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään, oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä Ostrolekaan johtavalle valtatielle.
Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.
Mutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?
Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.
Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin yli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.
— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä sodassa sitä ei voi välttää.
— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?
— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.
— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?
— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien läpi välttääkseen tataarilaisia.
— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä. Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin kokenut sotapäällikkö.