— Olit papin, mutta pääset vapaaksi mieheksi! — huudahti Czarniecki.
Mutta Michalko ei enää kuullut näitä viimeisiä sanoja, sillä verenvuodon uuvuttamana hän kaatui maahan päällikön eteen.
— Ottakaa hänet ja hoitakaa häntä hyvin! — määräsi Czarniecki. — Vakuutan, että hänet ensi valtiopäivillä julistetaan teidän kaikkien vertaiseksi säädyltään, niinkuin hän jo on teidän veroisenne sydämeltään!
Michalko pantiin paareille ja vietiin pappilaan.
Sitten Czarniecki kuuli niiden selostuksen, jotka olivat nähneet, miten herra Roch ajoi takaa Kaarle Kustaata. Tästä kertomuksesta Czarniecki suuresti ilostui, sillä hän ymmärsi, että tämä oli omiaan suuresti lamauttamaan Kaarle Kustaata.
Yhtä iloinen oli Zagloba, joka puhui ylpeästi muille:
— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan olisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti tunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.
Zagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch
Kowalskin eno.
Czarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty mistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt latoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta seuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen alakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse hänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.
— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin saavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. "Se mies on (sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta näkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!"
— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa päivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta… Ja minä kun jo olin niin lähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet satulaansa!… Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!
— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet oiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että sinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!
— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva
Kowalski…
SEITSEMÄS LUKU.
Rudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin ja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin takajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan myös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski seurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa verkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin. Elintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän, mielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.
Viimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat helpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta puolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun vahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.
Asemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara oli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla toivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista vesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne eversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti heille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa nukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi Jumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.
Mutta Czarniecki valmisteli heitä vastaan uusia iskuja.
Niin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä aina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla toimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.
Lubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia luopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi jalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden neuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt ympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä varustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.
He tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi vimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät voineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät karkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa jäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä vastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää puoliaan.
Kiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja elintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta rannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.
Linnoitus joutui puolalaisten käsiin.
Mutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan ruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi sen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.
— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse
Czarniecki saa surmansa!
— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset kohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.
Hän jäi kaikkine kenraaleineen odottamaan.
Huolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset ja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia ja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava linnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.
Äkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan kuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin viisisataa siellä olijaa.
Kaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat huutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:
— Puolalaiset lentävät taivaaseen!
Mutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir oli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli suljettu jokien väliseen nurkkaan.
Czarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia ja piti silmällä ylimenopaikkoja.
Liettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen toiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.
Näin olivat ruotsalaiset täydelleen saarroksissa.
— He ovat joutuneet kiikkiin! — sanoivat puolalaiset sotamiehet toisilleen.
Sota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt ehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.
Sen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja sotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle rannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.
Sitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa yötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein ja musketein.
Ei voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin molemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet lähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he näkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.
Alkoi sarja raskaita päiviä ja rauhattomia öitä. Muona alkoi taas loppua.
Czarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen rykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja neuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.
Tällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti isänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia uhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.
Liettuan hetmani ei kadehtinut Czarnieckia eikä tämä hetmania. Päinvastoin he ihailivat toisiaan, ja heidän kohtaamisensa muodostui sellaiseksi, että vanhojen sotamiesten silmiin nousivat kyynelet.
— Isänmaa riemuitsee, kun tuommoiset sen pojat syleilevät toisiaan! — sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Skrzetuskeille. — Czarniecki on mainio soturina kelpo mies mutta Sapieha on myös miesten parhaita. Ruotsalaiset pakahtuisivat harmista, jos näkisivät, kuinka nämä harvinaiset miehet rakastavat toisiaan, sillä mikä on vienyt ruotsalaiset voittoon, jos ei suurten herraimme epäsopu ja keskinäinen kateus? Ovatko he muka paremmuudellaan meidät nujertaneet? Pyh!… Mutta sydän ihan hypähtelee, kun näkee tuollaisen kohtaamisen! Vakuutanpa teille senkin, että tässä nyt ei olla kuivin suin, sillä Sapieha pitää hyvistä kemuista., ja näin mieluisan vieraan tultua kyllä tynnyrien tapit aukeavat…
— Jumala on armollinen! Paha väistyy! Jumala on armollinen! — sanoi Jan
Skrzetuski.
Keskustelu katkesi, kun he näkivät Babiniczin, jonka kookas vartalo erottautui joukosta. Wolodyjowski ja Zagloba alkoivat nyökätä hänelle, mutta hän oli niin kiintynyt katsomaan Czarnieckia, että ei heti huomannut heitä.
— Katsokaa! — sanoi Zagloba. — Onpa poika laihtunut!
— Hänen kostosuunnitelmansa Boguslawiin nähden eivät varmaankaan ole onnistuneet, — sanoi Wolodyjowski. — Muuten hän olisi iloisemman näköinen.
— Eivät olekaan. Tiettyä on, että Boguslaw on Stenbockin kanssa piirittämässä Marienburgia.
— Jumala suokoon, että eivät saisi mitään aikaan! Siihen pisti Zagloba väliin:
— Jos he valloittaisivatkin tuon Marienburgin ja me sillä välin captivabimus Carolus Gustavuksen, niin eivätköhän he vaihtaisi linnoitusta kuninkaaseen?
— Katsokaa, Babinicz on jo tulossa meitä kohti! — keskeytti Skrzetuski.
Andrzej oli todellakin huomannut heidät ja alkoi tunkeutua heitä kohti väkijoukon läpi heiluttaen heille hattuaan ja hymyillen jo kaukaa. He tervehtivät toisiaan niinkuin hyvät ystävät ainakin.
— Mitä kuuluu? Mitä olette tehnyt ruhtinaalle? — kysyi Zagloba.
— Huonoja ovat kuulumiset. Mutta nyt ei ole aikaa kertoa niistä. Nyt käymme pöytään. Te jäätte tänne yöksi. Tulkaa kemujen jälkeen nauttimaan yölepoa minun luokseni, tataarilaisteni pariin. Minulla on hyvä teltta, ja voimme puhella pikarien ääressä aamuun asti.
— Kun joku esittää jotakin viisasta, niin minä en pane vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kertokaa meille vain, miten olette noin laihtunut?
— Se paholainen syöksi taistelussa minut hevosen selästä ja löi minut rikki kuin saviruukun, ja siitä asti olen sylkenyt verta eikä minusta tule ihmistä. Jumala olkoon armollinen ja sallikoon minun vielä vuodattaa hänen vertaan. Mutta menkäämme nyt, sillä herrat Sapieha ja Czarniecki näkyvät jo alkavan kursailla, kumman heistä on mentävä edellä. Se osoittaa, että on aika käydä pöytään. Hartaasti olemme täällä teitä odottaneet, sillä olettepa jo kylliksi vuodattaneet ruotsalaisten verta!
— Kertokoot toiset, mitä olen saanut aikaan! — sanoi Zagloba. — Ei ole sopivaa, että teen sen itse.
Koko joukko lähti nyt teittäin välillä olevaa suurta aukeamaa kohti, jonne pöydät oli katettu. Sapieha osoitti Czarnieckille kuninkaallista kunnioitusta. Pöytä, jonka ääreen kastellaani vietiin istumaan, oli ruotsalaisilla lipuilla verhottu. Simaa ja viiniä virtaili niin runsaasti, että molemmat johtajat olivat lopulta hiukan pehmoisia. Ylenpalttisesti oli iloa, pilapuheita, eläköönhuutoja ja melua. Vasta illan viileys sai ilonpitäjät eroamaan.
Silloin Kmicic kuljetti vieraansa tataarilaisten luo. Istuttiin hänen teltassaan säkeillä, jotka olivat tungetut täyteen kaikenlaista saalista, ja alettiin puhua Kmicicin retkestä.
— Boguslaw lienee nyt Marienburgin edustalla, — sanoi Andrzej. — Toiset taas kertovat, että hän on vaaliruhtinaan luona ja aikoo tämän kanssa tulla auttamaan Ruotsin kuningasta.
— Sitä parempi! Sittenhän tavataan! Te nuoret ette osaa hänestä selviytyä, katsotaanhan, miten vanha selviää. Hän on ollut tekemisissä monen kanssa, mutta ei vielä ole kohdannut Zaglobaa. Sanon, että me tapaamme toisemme, jos ei Janusz testamentissaan nimenomaan ole käskenyt häntä välttämään jo kaukaa Zaglobaa. Se on kyllä mahdollista!
— Vaaliruhtinas on viekas mies, — sanoi Jan Skrzetuski, — ja kun hän vain näkee, että Caroluksen asiat ovat huonosti, niin hän unohtaa kaikki lupauksensa ja valansa.
— Vähät siitä! — sanoi Wolodyjowski. — Kertokoon mieluummin Babinicz meille retkestään!
— Niin, kuunnelkaamme! — sanoi Skrzetuski.
Vähän aikaa vaiti oltuaan Kmicic kertoi Sapiehan ja Boguslawin kesken käydystä sodasta, Boguslawin tappiosta Janowon luona ja miten Boguslaw löi hänet satulasta ja pääsi hengissä pakenemaan.
— Tehän sanoitte, — keskeytti Wolodyjowski, — että ajatte tataarilaisinenne häntä takaa vaikkapa Itämerelle asti!
Kmicic vastasi:
— Mutta te kerroitte myös aikanaan minulle, että kun herra Skrzetuskilta, joka on täällä läsnä, Bohun ryösti hänen lemmittynsä, niin hän ei lähtenyt, etsimään tyttöään eikä kostamaan, koska isänmaa tarvitsi häntä. Minä tahdon seurata sitä esimerkkiä!
— Palkitkoon Jumalan äiti teitä niinkuin hän palkitsi Skrzetuskia! — huudahti Zagloba. — Kuitenkin toivoisin, että tyttönne mieluummin olisi erämaassa kuin Boguslawin käsissä.
— Ei tee mitään! — huudahti Wolodyjowski.
— Kyllä te vielä tyttönne saatte!
— Minun ei ole saatava vain hänen persoonansa takaisin, vaan myös hänen kunnioituksensa ja rakkautensa.
— Toinen tulee toisen mukana, — vastasi herra Michal, — vaikkapa te anastaisitte henkilön väkisinkin, kuten silloin… muistatteko?
— Sitä en enää tee!
Andrzej huokasi raskaasti, mutta sanoi vähän ajan kuluttua:
— Ei siinä kyllin, että en ole häntä saanut takaisin, vaan Boguslaw ryösti minulta vielä toisenkin.
— Siinäpä todellinen turkkilainen, jumaliste! — huudahti Zagloba.
— Minkä toisen?
— Ah, se on pitkä juttu! — vastasi Kmicic.
— Oli ihmeen kaunis tyttö Zamośćiessa, ja häneen mielistyi ja tunsi häpeällistä himoa linnan päällikkö Zamoyski. Koska tämä pelkäsi sisartaan, ruhtinatar Wisniowieckia, niin hän ei uskaltanut toimia julkisesti, vaan keksi lähettää tytön minun mukanani muka herra Sapiehan luo Liettuaan, mutta tarkoituksena oli ottaa minulta tyttö pois puolen penikulman päässä Zamośćiesta ja viedä johonkin syrjäiseen paikkaan, jossa staarosta olisi saanut vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta minä vainusin hänen aikeensa. Aiotko tehdä, ajattelin, minusta parittajan? Maltahan! Pieksin pahanpäiväisiksi hänen miehensä ja vein neidin kaikessa neitseellisessä hyveellisyydessään herra Sapiehalle. Tyttö oli sievä kuin pulmunen, ja kunnon ihminen… Minäkään en enää ole sama mies kuin ennen, ja huimapäät toverini ovat jo kauan sitten maatuneet mullassa.
— Mikä tyttö se oli? — kysyi Zagloba.
— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan kihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte…
— Anusia Borzobohata!!! — huudahti Wolodyjowski hypähtäen paikaltaan.
Zagloba hyppäsi myös pystyyn.
— Malttakaa mielenne, herra Michal!
Mutta Wolodyjowski syöksyi kuin tiikeri Kmicicin luo.
— Annoitko, roisto, Boguslawin ryöstää hänet?
— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet onnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä Boguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka turvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin, niin upseerin nimi oli Glowbicz.
— Missä se mies on?
— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä olin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä oikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä on kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt väärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme! Hän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme käy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.
— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä elämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän maksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä minä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää rukouksen.
Herra Michal alkoi niin tuimasti kiertää pieniä viiksiään ja kalisuttaa sapeliaan, että Zagloba pelästyi, sillä hän tiesi, että Wolodyjowskin kanssa ei käynyt leikkiminen.
— En haluaisi olla ruhtinas Boguslawin housuissa, — sanoi hän vähän ajan kuluttua, — vaikka saisin siitä koko Liivinmaan. Riittää jo sekin, kun saa sellaisen villikissan niskaansa kuin herra Kmicic, mutta nyt tuli vielä lisäksi herra Michal! Mutta ei siinäkään vielä kyllin! Minulla on vakava aikomus tehdä foedus kanssanne. Minun järkeni, teidän sapelinne! Enpä luule koko kristikunnassa olevan hallitsijaa, joka ei vapisisi tämmöisen mahdin edessä! Sitäpaitsi Herra Jumala ennemmin tahi myöhemmin tekee lopun hänen onnestaan, sillä mahdotonta on, että petturi ja kerettiläinen pääsisi rangaistuksetta…
— Se vain on paha, — sanoi Wolodyjowski, — että emme aina voi kulkea yhdessä, sillä virka ennen kaikkea. Meidät voidaan lähettää aivan eri puolille valtakuntaa. En tiedä, kumpi hänet ensin kohtaa.
Kmicic oli hetkisen vaiti.
— Oikeudenmukaisuus vaatii, että minä ensimmäisenä kohtaan hänet… Kunhan se vain ei taaskin päättyisi nolosti, sillä häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että en pysty pitämään tuota paholaista käsissäni…
— Minä opetan teille kaikki temppuni! — huudahti Wolodyjowski.
— Taikka minä! — sanoi Zagloba.
— Ei, suokaa anteeksi! — vastasi Kmicic. – Tahdon oppia herra
Michalilta.
— Vaikka hän on semmoinen urho, niin minä rouva Kowalskin kanssa en pelästy häntä! — pisti Roch joukkoon.
— Vaiti, Roch! — sanoi Zagloba. — Jumala saattaa rangaista sinua kerskumisesta.
— Pyh, ei minulle mitään tapahdu!
Roch parka ei ollut mikään onnistunut profeetta, mutta hän oli nyt kulauttanut paljonlaisesti kurkkuunsa ja tunsi halua haastaa koko maailman taisteluun. Toisetkin ryyppäsivät reippaasti omaksi terveydekseen, Boguslawin ja ruotsalaisten tuhoksi.
— Olen kuullut, — sanoi Kmicic, — että heti kun olemme täällä voittaneet ruotsalaiset ja ottaneet kuninkaan vangiksi, lähdemme täältä Varsovaan. Silloin sota varmasti loppuu ja tulee vaaliruhtinaan vuoro. Kuulin kerran itse herra Sapiehan puhuvan siitä, ja hän on suuri mies, joka osaa tehdä paremmin laskelmat.
— Hyvä olisi saada juttu ruotsalaisten kanssa pian päättymään! — sanoi Zagloba, — luovuttakoot Liivinmaan ja maksakoot miljoonan, niin saavat pitää henkensä!
— Ei pitäisi myydä karhun nahkaa ennenkuin karhu on tapettu! — sanoi Jan Skrzetuski nauraen. — Vielä on Carolus Puolassa, vielä ovat Krakova, Varsova ja Posen ja kaikki huomattavimmat kaupungit hänen käsissään, ja te jo sanelette hänelle rauhan ehdot. Ah, paljon on meillä vielä tehtävää, ennenkuin voimme ajatella vaaliruhtinasta.
— Miksi me sitten istumme täällä ristissä käsin? — kysyi äkkiä Roch silmät selällään. — Emmekö voi lyödä ruotsalaisia?
— Sinä olet tyhmä, Roch! — sanoi Zagloba.
— Minä olen tottunut jo kuulemaan tuota. Mutta minä näin veneitä rannassa. Voisi mennä yli ja vaikkapa yllättää vartijat. On niin pimeä, että ei näe kättä edessään. Ennenkuin ne selviävät ällistyksestään, niin olemme jo tulleet takaisin. Näin näytämme molemmille johtajille ritarien rohkeuden. Jos te ette tahdo tulla, niin lähden yksin.
— Kas ihmettä, kun kuollut vasikka heilautti häntäänsä! Sokea kana löysi jyvän! — sanoi Zagloba vihoissaan.
Mutta Kmicicin sieraimet laajenivat.
— Ajatus ei ole ollenkaan hullumpi! — sanoi hän.
— Ei ollenkaan hullumpi joillekin rengeille, mutta ei kelpaa niille, jotka vähänkin välittävät arvostaan. Olettehan te everstejä, ettekä poikanulikoita.
— Totta on, että se ei maksa vaivaa! — sanoi Wolodyjowski. — Käydään mieluummin nukkumaan, sillä on myöhä.
Kaikki yhtyivät tähän, lankesivat polvilleen ja lukivat ääneen rukouksen. Sitten he heittäytyivät patjoille ja vetelivät kohta hurskaan unta.
Mutta tuntia myöhemmin kaikki hyppäsivät jaloilleen, sillä joen toiselta puolen kuului muskettien laukauksia, mikä synnytti Sapiehan leirissä liikettä.
— Jeesus Maria! — huusi Zagloba. — Ruotsalaiset hyökkäävät.
— Mitä puhuttekaan! — vastasi Wolodyjowski siepaten sapelinsa.
— Roch hoi! — huusi Zagloba, joka vaikeissa tilanteissa mielellään piti sisarenpojan läheisyydessään.
Mutta Roch ei ollutkaan teltassa.
Juostiin ulos aukealle paikalle. Siellä oli joukko sotamiehiä, ja kaikki tähystivät joen toiselle puolen. Siellä välähteli tulia, ja laukaukset pamahtelivat tiheämpään.
— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti rannalla.
Mutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa hiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut mitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.
Tämän kuultuaan Zagloba tarttui epätoivoissaan päähänsä.
— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää vartijat!
— Hyväinen aika, onko se mahdollista! — huudahti Kmicic.
— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba epätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa? Herra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista kummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä? Oi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!
— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!
— Odotan tässä vaikka aamuun asti! Oi, Jumalan äiti!
Laukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja tunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana, joka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään. Mutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki valkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.
KAHDEKSAS LUKU.
Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.
Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän alkoi lohduttaa tätä:
— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi kuljettanut hänen ruumistaan.
— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi, vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.
— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!
— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala antaisi hänen palata takaisin.
— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.
Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia. Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän puhui sujuvasti saksaa.
Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat veneeseen ja lähtivät.
He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja sanoi:
— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat lurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!
— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät lähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.
— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies, joka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin joudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.
— Kas, vartijat näkyvät! — sanoi Kmicic.
Torvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella rannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli keltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään silmiään ja alkoi tähystää.
Muutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien, ja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.
— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle! — huusi Andrzej näyttäen kirjettä.
Samassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja laittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin, sekä lausui latinaksi:
— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut saamaan tietoja hänestä.
— En osaa latinaa — vastasi upseeri.
— Moukka! — murahti Zagloba.
Upseeri kääntyi Andrzejn puoleen:
— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!
Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli myös armeijan pääosa.
— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! — sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.
— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi
Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!
— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.
— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!
— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin pylväät ja töllistävät meitä.
Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.
Upseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt mukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat suitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja sanoi puolankielellä:
— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska sinne on matkaa, toimme teille hevoset.
— Oletteko puolalainen? — kysyi Zagloba.
— En, olen tshekkiläinen, Sadowski, upseeri Ruotsin armeijassa.
Kmicic meni äkkiä hänen eteensä.
— Tunnetteko minut?
Sadowski katsoi nopeasti hänen kasvojaan.
— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja
Müller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!
— Entä mitä Kuklinowskille kuuluu?
— Ettekö sitä tiedä?
— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua kohdella, mutta jätin hänet henkiin.
— Hän kuoli.
— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.
— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch
Kowalski?
Sadowski naurahti:
— Onpa kylläkin!
— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan hänet täältä. Jumalan kiitos!
— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski
— Miksi ei luovuttaisi?
— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?" Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?" Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli: "Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies. Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään näytelmän lopun!
— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä vaikkapa kolme hyvää upseeria.
— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on nykyisin harvinaista.
— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja puristi sitten Kmicicin kättä.
— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa, että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.
— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.
— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.
— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! — vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.
Näin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin, jossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista aselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut tahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä, sillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen kypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla sanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla tosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli niillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt oli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä. Wolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä, jotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski puolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:
— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on taalalaista jalkaväkeä!
— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä Zagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset riippuivat kahden puolen päätä.
— Ne ovat lappalaisia, kaikkein pohjoisimpana asuvaa kansaa.
— Ovatko ne hyviä taistelemaan? Minusta tuntuu kuin voisin niitä ottaa yht'aikaa kolme kappaletta kouraani ja keikutella siinä.
— Sen te varmasti voisitte tehdä! Ei niistä ole taisteluun. Ruotsalaiset kuljettavat niitä mukanaan palvelusväkenä ja osaksi vain kummana. Sen sijaan ne ovat exquisitissimi noitina; jokaisella heistä on palveluksessaan vähintään yksi, mutta useilla viisikin pirua.
— Mistä tuommoinen yhteys pahojen henkien kanssa johtuu? — kysyi Kmicic tehden ristinmerkin.
— Siitä, että heillä vallitsee yö puoli vuotta ja kauemminkin, ja tiettyähän on, että öisin helpoimmin joutuu kosketuksiin pirujen kanssa.
— Onko niillä sielu?
— Ei tiedetä, omasta puolestani luulen, että ne enimmän lähenevät animalibus.
Kmicic kannusti hevostaan, tarttui yhtä lappalaista kurkkuun, nosti hänet kuin kissan ilmaan, katseli häntä uteliaasti, laski hänet sitten takaisin maahan ja sanoi:
— Jos kuningas antaisi minulle yhden tuommoisen lahjaksi, niin antaisin hänet savustaa ja ripustaisin Orszan kirkkoon, jossa muitten harvinaisuuksien ohella on myös kamelikurjen munia.
— Menkäämme eteenpäin, muuten niistä voi meihin vielä tarttua jotakin iljetystä! — sanoi Zagloba.
— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut peitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä mitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä parempi.
He lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon luona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja lähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.
He näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha Wittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta. Kaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle Kustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista vastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu repaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa, luuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät selällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään, että hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun Sadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja etiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä välin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä nähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat kuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän mustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien välke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat vain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä ihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa melkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies, yksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen. Noissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran voimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se sydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin alabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.
Kuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki hymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen herra Michaliin ja sanoi:
— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät kääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:
— Palvelukseksenne, teidän majesteettinne!
— Arvonne? — kysyi kuningas.
— Laudalaisen rykmentin eversti. — Missä palvelitte aikaisemmin?
— Vilnon vojevodan sotajoukossa.
— Ja jätitte hänet yhdessä toisten kanssa? Petitte hänet ja minut.
— Olen oman kuninkaani alamainen, en teidän majesteettinne.
Kuningas ei vastannut mitään. Kaikkien otsat rypistyivät ja silmät alkoivat tarkastaa herra Michalia, mutta hän seisoi rauhallisena.
Äkkiä kuningas sanoi:
— Mieluisaa on minusta tutustua niin etevään ritariin. Kannenbergia pidettiin meidän joukossamme voittamattomana. Te olette varmaan paras sapelin käyttäjä tässä valtakunnassa…
— In universo! — sanoi Zagloba.
— En viimeinen, — vastasi Wolodyjowski.
— Lausun teidät tervetulleiksi! Herra Czarnieckia kohtaan tunnen todellista kunnioitusta, sillä hän on suuri soturi, vaikka on rikkonut lupauksensa, sillä hän oli sitoutunut pysymään paikoillaan Siewierskissä.
— Teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic. — Ei herra Czarniecki, vaan kenraali Müller rikkoi ensimmäisenä lupauksensa saartamalla kuninkaallisen jalkaväkirykmentin, jota johti Wolf.
Müller astui askelen eteenpäin, katsahti Kmicicin kasvoihin ja alkoi kuiskailla jotakin kuninkaalle, joka silmiään vilkuttaen kuunteli tarkasti, katseli Andrzejta ja lausui lopulta:
— Huomaan herra Czarnieckin lähettäneen luokseni parhaat ritarinsa. Tiedän vanhastaan, että joukossanne ei ole puutetta urhoollisista miehistä, puuttuu vain uskollisuutta lupausten ja valojen pitämisessä.
— Teidän majesteettinne lausui totisen totuuden! — sanoi Zagloba.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Jos kansallamme ei olisi tuota vikaa, niin teidän majesteettinne ei olisi täällä!
Kuningas vaikeni taas vähäksi aikaa, ja kenraalit rypistivät kulmakarvojaan lähettilään rohkeitten sanojen johdosta.
— Jan Kasimir on itse vapauttanut teidät uskollisuuden valasta, — sanoi
Kaarle Kustaa, — sillä hän jätti teidät ja pakeni ulkomaille.
— Valasta voi vapauttaa vain Kristuksen sijainen, joka asuu Roomassa, eikä hän ole meitä vapauttanut.
— Vähät siitä! — sanoi kuningas. — Tämän valtakunnan olen saanut tällä (hän löi kädellään miekkaansa), ja tällä sen myös pidän hallussani. En tarvitse vaalejanne enkä valojanne. Jos tahdotte sotaa, niin saatte sitä. Kai herra Czarniecki vielä muistaa hyökkäyksensä leiriämme vastaan Golembiessa, vai kuinka?
— Hän on unohtanut sen matkalla Jaroslawista, — vastasi Zagloba.
Kuningas ei vihastunut, vaan naurahti.
— Minä palautan sen hänen mieleensä!
— Jumalalla on onnen ohjat.
— Sanokaa hänelle, että hän tulisi minua tervehtimään. Hän saa hyvän vastaanoton. Mutta pitäköön kiirettä, sillä kun olen syöttänyt hevoseni, jatkan matkaa!
— Silloin me otamme vastaan teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba kumartaen ja laskien kevyesti kätensä miekalleen.
Kuningas sanoi:
— Huomaan, että herra Czarniecki ei ole lähettänyt tänne vain parhaita taistelijoita, vaan myös parhaat puhujat. Silmänräpäyksessä te torjutte jokaisen lausuman. Onpa onni, että sotaa ei käydä sillä keinoin, sillä siinä olisi vastustaja minun veroiseni. Mutta siirtykäämme asiaan! Herra Czarniecki kirjoittaa minulle, että jos päästän tämän vangin, niin hän sen korvaukseksi antaa kaksi hyvää upseeria. Minä en pidä sotureitani niin halpa-arvoisina kuin te luulette enkä lunasta heitä liian huokeasta, sillä se ei olisi minun eikä heidän arvon mukaista. Mutta kun minä en tahtoisi kieltää mitään herra Czarnieckilta, niin annan hänelle lahjaksi tuon ritarin vapautuksen.
— Teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba. — Herra Czarniecki ei suinkaan tahtonut vähäksyä ruotsalaisten upseerien arvoa, vaan osoittaa minulle suopeuden, sillä tämä vankinne on minun sisareni poika, ja minä taas olen, teidän majesteettinne luvalla sanoen, herra Czarnieckin neuvonantaja.
— Oikeastaan, — sanoi kuningas nauraen, — minun ei pitäisi vapauttaa tätä vankia, koska hän on antanut lupauksen, että vainoaa minua, eikä ole peruuttanut tuota lupaustaan.
Hän viittasi kädellään Rochille, joka yhä seisoi paikoillaan:
— Tulkaahan lähemmäksi!
Roch saapui muutaman askelen päähän ja seisoi suorana.
— Sadowski! — sanoi kuningas. — Kysykää häneltä, lakkaako hän minua ahdistamasta, jos päästän hänet vapaaksi!
Sadowski toisti vangille kuninkaan kysymyksen.
— En lakkaa! — huudahti Roch.
Kuningas ymmärsi vastauksen ja alkoi taputtaa käsiään.
— Mitä? Tuommoinenko olisi päästettävä vapaaksi? Kahdeltatoista sotilaaltani hän on vääntänyt niskat nurin ja minut valinnut kolmanneksitoista uhrikseen. Hyvä! Hyvä! Uljas mies hän on! Kenties hänkin on herra Czarnieckin neuvonantaja? Siinä tapauksessa hän pääsee heti vapaaksi.
— Älä ynähdäkään, poika! — kuiskasi Zagloba.
— Mutta riittää jo leikinlaskua! — sanoi äkkiä Kaarle Kustaa. — Ottakaa hänet, ja olkoon siinä teille uusi todistus lempeydestäni. Tämän valtakunnan hallitsijana minä voin armahtaa, mutta mihinkään sopimusten tekoihin kapinoitsijain kanssa en ryhdy.
Kuninkaan kulmakarvat rypistyivät, ja hymy oli kadonnut hänen huuliltaan.
— Ken nostaa kätensä minua vastaan, hän on kapinoitsija, sillä minä olen täällä laillinen hallitsija. Lempeydessäni en tähän saakka ole teitä rangaissut, niinkuin olisitte ansainneet, vaan olen odottanut parannustanne. Mutta aika tulee, jolloin lempeyteni on lopussa ja rangaistus kohtaa. Teidän omavaltaisuutenne ja epäluotettavaisuutenne tähden on valtakunta liekeissä, teidän valapattoisuutenne tähden virtailee veri. Mutta sanon teille: aika on kulumassa loppuun… jos ette halua totella muistutuksia ja lakia, niin saatte totella miekkaa ja hirsipuuta!
Kuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä hämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta oli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä hiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:
— Kiitämme teidän majesteettianne!
Sitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch
Kowalski.
— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan, ärähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi ryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta ei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet kuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä on Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet mennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein meille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä olemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää pihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch! Sinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt anteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen ahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!
— Kas, kun enokin on tyytyväinen! — sanoi Roch.
— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän sanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee susi pässiä… Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on henkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön niiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä Neitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme niskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.
YHDEKSÄS LUKU.
Kului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa ja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille kenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen oli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin, mikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta päivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen joutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole hevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi huonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut kuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät joukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet lähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin pitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli esimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja uhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet vain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät kaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan he hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät hirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten kiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos hän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika, kaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla Suur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin. Rangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa. Pellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan, mutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa suljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.
Myöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat samalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä, asettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat ja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin Sapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli tataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat jo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja Ruotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi ja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan kimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä jotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että luovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.
Mutta äkkiä Kaarle Kustaan ja ruotsalaisten asema parani.
Maaliskuun 20 päivänä antautui Marienburg, jota Stenbock oli kauan piirittänyt. Näin vapautui sieltä vahva ja hyvin varustettu sotajoukko, joka saattoi rientää auttamaan kuningasta.
Toiselta puolen Badenin maakreivi oli saanut värvätyksi sotajoukon ja riensi vereksin voimin jokien kulmauksessa olevaa leiriä kohti.
Molemmat sotajoukot etenivät lyöden pienemmät kapinoitsijajoukot, hävittäen, polttaen ja ryöstäen. Matkan varrella niihin liittyi ruotsalaisia joukkoja, ja ne kasvoivat kuin joki, johon yhtyy puroja.
Sanoma Marienburgin antautumisesta sekä Stenbockin ja maakreivin armeijain tulosta saapui pian kummankin joen rannalle leiriytyneitten puolalaisten tietoon ja vaikutti lamauttavasti mieliin. Stenbock oli vielä kaukana, mutta Badenin maakreivi, joka läheni pikamarssissa, saattoi pian ilmestyä paikalle ja muuttaa koko aseman Sandomirin edustalla.
Puolalaiset päälliköt pitivät sotaneuvottelun, ja siinä päätettiin, että Sapieha joukkoineen jäisi vartioimaan, ettei Kaarle Kustaa pääse pois loukusta, mutta että Czarniecki rientäisi Badenin maakreiviä vastaan, ryhtyisi ensitilassa taisteluun, ja jos Jumala soisi hänelle voiton, palaisi takaisin saartamaan kuningasta.
Asianmukaiset määräykset annettiin heti, ja aamulla lähdettiin liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa, sillä Czarniecki tahtoi, että lähtö pysyisi salassa ruotsalaisilta. Leiripaikalle sijoitettiin aatelisten ja talonpoikain vapaajoukkoja. Nämä virittivät tulia ja melusivat estääkseen vihollista pääsemästä selville sotajoukon lähdöstä.
Koko armeija pysähtyi Zawadaan. Czarniecki ratsasti joukkonsa etunenään ja antoi sen sitten kulkea ohitseen saadakseen tarkan käsityksen sen suuruudesta ja laadusta. Tuo ohikulku oli komea näky, ja kastellaanin sydän paisui. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti hevosta ja miestä, näkyi tuimia sotilaitten kasvoja ja päiväpaisteessa välkkyviä aseita. Se ei ollut mikään tilapäisesti koottu vapaaehtoisten joukko, vaan sodassa karaistua väkeä, järjestettyä ja kouliintunutta ja taisteluissa niin rohkeata, että mikään ratsuväki maailmassa ei sitä voinut vastustaa. Czarniecki tunsi tällä hetkellä, että hän aivan varmasti näillä miehillä hajoittaa maakreivin sotajoukon kuin akanat tuuleen, ja tuo voitonvarmuus sai hänen kasvonsa kirkastumaan.
— Jumalan avulla voittoon! — huusi hän.
— Jumalan avulla! Voitamme! — vastasivat voimakkaat äänet.
Tuo huuto lensi joukosta joukkoon niinkuin ukkosen jyrinä kulkee läpi pilvien. Czarniecki kannusti ratsuaan ja joukko lähti liikkeelle.
He kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet haaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa tämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja joivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät, kylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos mökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut pölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä hevosten takia.
Viimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista eskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät ensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset seurasivat jäljessä.
Ruotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen kanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin kuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut mennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.
Sitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin luo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi koko sotajoukkoineen oli Warkassa.
Wolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan selville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.
Tämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa Wisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi murisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten joukkoon.
— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen satulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa olevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia huulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja Caesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin kaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja yötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan, niin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto vieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään oman hevoseni korvat!
— Huomenna, jos Jumala suo, lepäämme voitettuamme ruotsalaiset!
— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin suot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin lämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?… Huoju vain, vanhus, hevosen selässä, huoju, kunnes huojut hautaan… Eikö siellä kellään ole nuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta… Kuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan asti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole. Hitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!
— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! — sanoi Roch.
— Jos söisin sinut, niin voisin sanoa syöneeni härän lihaa, mutta pelkään, että se ateria veisi järkeni jäännöksetkin!
— Jos minä olen härkä ja eno on minun enoni, niin mikä on eno sitten?
— Luuletko sinä teräväpäisyydessäsi, että Althaea senvuoksi synnytti tulen, että hän istui uunin ääressä?
— Mitä se minuun kuuluu?
— Kuuluu sen verran, että jos sinä olet härkä, niin kysy ensin, kuka
oli isäsi, äläkä etsi enoasi, sillä härkä ryösti Euroopan, mutta
Euroopan veli, joka oli hänen jälkeläistensä eno, oli silti ihminen.
Ymmärränkö?
— En ymmärrä, mutta jos olisi syötävää, niin söisin.
— Syö mikä hitto tahansa, mutta anna minun nukkua! Mitä siellä on, herra Michal? Miksi me pysähdyimme?.
— Warka näkyy! — sanoi Wolodyjowski. — Kirkon torni loistaa kuutamossa.
— Olemmeko kulkeneet Magnuszewin ohitse?
— Magnuszew on jäänyt oikealle. Omituista on minusta, että joen tällä puolen ei ole yhtään ruotsalaista joukkoa. Menkäämme tuonne metsikköön ja seisokaamme siellä! Kenties joku tulee.
Näin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan metsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän tiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että yksikään hevonen ei hirnahtaisi.
Seisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten innokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat nuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui sikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin tottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.
— Valmiit! — huusi hän sotureilleen.
Itse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa kuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse kuitenkin läheni.
— Tulevat! — sanoi Wolodyjowski.
Kaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut muuta kuin satakielten laulu lepikosta.
Mutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului noin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä, vaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut laulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin rinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra Michalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien piippujen savun.
Viimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti, kunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi miestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:
— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa päästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!
— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua kylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja palaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin taistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi vaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on johtaja!
— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan
Skrzetuski.
— En minä moiti, vaan minun suoleni, joita nälkä soittelee kuin viulua.
— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen kapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.
He jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin metsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa, hiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei kuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten ääniä.
— Siellä ne ovat! — sanoi Wolodyjowski.
Ruotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät sieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa. Mutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas aitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.
Wolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi tataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto: "Allah!" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi aivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat, kuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia saatettu loppuun.
Kapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja. Wolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta vankia.
Päivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei kukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli vastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.
— No? — kysyi hän Wolodyjowskilta. — Onko vankeja.
— On viisikolmatta.
— Ja paljonko pääsi pakoon?
— Nec nuntius cladis. Kaikki on otettu tahi tapettu.
— Teidät kelpaa lähettää vaikka mihin! Hyvä! Ottakaa ne heti kuulusteltaviksi. Minä kuulustelen heitä itse.
Czarniecki kääntyi menemään ja sanoi poistuessaan:
— Olkaa valmiina, sillä saattaa tapahtua, että heti hyökkäämme!
— Kuinka? — kysyi Zagloba.
— Hiljaa nyt! — sanoi Wolodyjowski.
Ruotsalaiset vangit tunnustivat heti ilman kidutusta, mitä he tiesivät Badenin maakreivin sotavoimista, tykkien lukumäärästä, jalkaväestä ja ratsuväestä. Czarniecki tuli hieman miettiväiseksi, sillä hän kuuli nyt, että armeija tosin oli äsken värvätty, mutta että siihen kuului veteraaneja, jotka olivat ottaneet osaa jo Herra tiesi miten moneen sotaan. Joukossa oli paljon saksalaisia ja huomattava ranskalainen osasto. Koko sotajoukko oli muutamia satoja miehiä suurempi kuin puolalainen. Mutta sen sijaan ilmeni tunnustuksista, että maakreivi ei aavistanutkaan Czarnieckin olevan niin lähellä, vaan luuli puolalaisten kaikkine voimineen piirittävän kuningasta Sandomirin luona.
Tuskin ennätti Czarniecki kuulla tämän, kun hän hypähti paikaltaan ja huusi:
— Witowski, käskekää soittamaan lähtömerkki!
Puoli tuntia myöhemmin sotajoukko lähti liikkeelle ja kulki raikkaassa kevätaamun ilmassa läpi kasteisten metsien ja kenttien. Lopulta alkoi näkyä Warka, eli oikeastaan sen rauniot, sillä kaupunki oli kuusi vuotta sitten palanut perustuksiaan myöten.
Czarnieckin sotajoukko kulki nyt avoimella paikalla eikä voinut pysyä näkymättömänä. Ruotsalaiset huomasivatkin sen, mutta maakreivi arveli, että jotkut partiojoukot olivat yhtyneet peloittaakseen heitä.
Vasta kun yhä uusia lippuja ilmestyi näkyviin metsän sisältä, alkoi kuumeinen liike ruotsalaisten leirissä. Nähtiin pienten ratsuväkiosastojen ja upseerien liikkuvan kiireesti rykmenttien välillä. Kirjava ruotsalainen jalkaväki alkoi keräytyä keskelle tasankoa, rykmentit asettuivat järjestykseen puolalaisten sotamiesten nähden, ja pian välkkyivät auringon paisteessa pitkät keihäät, joilla jalkamiehet tavallisesti torjuivat ratsuväen hyökkäyksiä. Viimein saapuivat rautapukuiset ruotsalaiset ratsumiehet ja asettuivat paikoilleen siipien päihin. Tykkejä vedettiin myös kentälle. Kaikki nämä valmistelut ja liikkeet näkyivät aivan selvästi, sillä aurinko valaisi kirkkaasti koko seudun.
Pilica erotti toisistaan kaksi sotajoukkoa.
Ruotsalaisten puoleisella rannalla soivat torvet, pärisivät rummut ja kajahtelivat huudot joukkojen asettuessa kiireesti järjestykseen. Czarniecki jatkoi samaan aikaan marssiaan jokea kohti.
Äkkiä hän nelisti eversti Wasowiczin luo, jonka rykmentti oli lähinnä jokea.
— Vanha soturi! — huudahti hän. — Kiiruhtakaa sillan luo, siellä alas hevosten selästä ja musketit käsiin! Te saatte koko vihollisen voiman vastaanne! Johtakaa!
Wasowicz punastui innostuksesta ja kohotti komentosauvansa. Huutaen lähtivät hänen miehensä kiitämään ja seurasivat häntä tomupilvessä.
Kolmensadan askelen päässä sillasta he hiljensivät vauhtia. Kaksi kolmasosaa joukosta hyppäsi satulasta ja juoksi siltaa kohti.
Ruotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat musketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi joen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien sotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea, vaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa ainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.
Neljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat
Wasowiczin avuksi.
Mutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa. Uusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli rakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.
Badenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli kaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois silmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.
— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon sillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää hallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.