YHDEKSÄS LUKU.
Sirkka menee ja rakastuu silmittömästi, ja minun kasvatustaitoni tekee kuperkeikan.
Jos herra tirehtööri ei ollutkaan mikään kirjallisuuden tuntija, osoittautui hän pian ensiluokkaiseksi liikemieheksi. Hän oli oikea todistus siitä, että oikea talousnero ei kaipaa korkeampaa sivistystä, kun on vain hyvä puheenlahja ja tarvittava määrä hävyttömyyttä.
Kun yhtiön perustava kokous pidettiin, halusin minäkin olla saapuvilla. Yhtiömiehistä sanottiin useita rakennusmestareiksi. Minä pidin sitä hyvänä enteenä, koska uudesta talosta ammattimiesten käsissä tulisi kunnollinen. Puheista päättäen olivat he perillä yhtiötoimintaa koskevissa asioissa ja puhuivat asiaintuntijain tavoin vekseleistä ja kiinnityksistä. Minä olin ainoa muukalainen joukossa. En siis rohjennut pyytää puheenvuoroa, koska pelkäsin paljastavani tietämättömyyteni ja joutuvani halveksituksi. Äänestyksissä kannatin puheenjohtajaa, tirehtööriä, koska hän tuntui kaikessa tarkoittavan yhtiön parasta.
Myöhemmin huomasin, että yhtiössä oli syntymässä vastustuspuolue, vaikka se oli vähemmistönä. Enemmistö kannatti tirehtööriä, ja tämä valvoi tarkkaan, että johtokunnan jäsenet ja tilintarkastajat valittiin hänen hengenheimolaisistaan. Jos ken rohkeni olla eri mieltä, sitä hän koetti saivartelulla, pilkkanaurulla, jopa henkilökohtaisilla hyökkäyksillä musertaa. Minua ei huvittanut heittäytyä taistelun pyörteisiin. Katsoin parhaaksi antaa sananvallan ammattimiehille, koskei minun kirjallinen viisauteni ja musiikintuntemukseni tässä mitään pyhittänyt.
Kokouksesta lähdettäessä antautui tirehtööri puheisiin minun kanssani, ja se seikka nosti suuresti arvoani omissa silmissäni. Hän piti minulle vielä kerran korkean veisun yhtiömme kunniaksi. Sanoi perustaneensa kymmenittäin yhtiöitä, mutta tämä uhkasi voittaa kaikki entiset. Onnelan osakkeista maksettaisiin jonkun ajan perästä nelinkertainen nimellisarvo. Hänen osakkeistaan oli jo tarjottu enemmänkin, mutta hän ei niitä möisi hinnasta mistään. Varoitti minuakin sitä tekemästä, muutoin saisin katkerasti katua. Samalla hän huomautti, että osakemaksujen kolmas viidennes oli ensi tilassa suoritettava, sillä yhtiö tarvitsi rahoja vekseliensä lunastukseen.
Äkkiä hän muisti jotakin ja sanoi:
"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta ottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului taas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna, ja silloin on kaikki mennyttä."
Kotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin pankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja kysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut nimeä, vaan että olin "varmalta taholta" kuullut asian.
Kun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani. Tietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista tunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!
Miten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja sijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.
Tuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta nousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.
Sitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää häntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti nopeasti vastaan vaikutuksia.
Ensimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli menoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä hän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle säästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli puettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta. Tyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten "vanha" nainut mies oli puettu.
Olisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta Katri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä hyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin asiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle neulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön sopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa itseni voitetuksi.
Sirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin, joka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä. Näimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan seurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa oli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa yhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja loivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa, jotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa toistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi ja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.
Mutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän mennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja itki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä vastauksia ja koetti välttää keskustelua.
Vaimoni naisellinen vaisto selitti pian arvoituksen:
"Ei ole epäilystäkään. Sirkka on rakastunut, usko tai älä", vakuutti hän.
"Rakastunut! Siinä ijässä! Se olisi kauheata", pääsi minulta.
Katri nauroi:
"Ei se kauheampaa ole kuin miehenkään rakastuminen."
"On siinä ero kuin yöllä ja päivällä. Jos mies rakastuu, hoitaa hän siitä huolimatta tehtävänsä, mutta nainen kulkee ja uneksii rakastetustaan, unohtaen koko maailman. Korkeintaan hän sepustaa rakkauskirjeitä."
Huomasin Katrin alahuulesta, että hän piti tätä väitettä hirveänä loukkauksena koko naissukua kohtaan. Ajattelin jo hiukan lieventää sitä myöntämällä, että rakastunut nainen joskus lisäksi neuloo kirjoitusmaton tai palttoon nimikirjaimet sulhaselleen.
"Niin, näetkös, asia on se, että nainen ottaa alunpitäin rakkautensa syvemmältä kuin mies. Kun nainen rakastaa, hän rakastaa koko sielullaan; muu kaikki on hänelle toisarvoista. Mutta miehelle rakkaus on sivuasia", innostui Katri.
Huomasin keskustelun luistaneen pois asiasta ja palautin sen oikeille raiteille:
"Tästä asiasta riittäisi miehen ja naisen välillä kinastelua vaikka tuomiopäivään saakka. Mutta kaikissa tapauksissa on syytä olla varuillaan Sirkan suhteen, jos hän todella on saanut rakkauden houreita päähänsä."
"Eikö mitä! Rakkaus kehittää naisen tunne-elämää ja syventää hänen luonnettaan. Rakkaus se oikean taiteilijankin tekee."
Minun täytyi tunnustaa, etten ollut odottanut Katrilta tällaista perinpohjaisuutta. Melkein liikutettuna sanoin:
"Sinä voit olla oikeassa. Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se hyvin ikävä. Mies, jota Sirkka rakastaa, saattaa tunnottomasti käyttää väärin nuoren tytön kokemattomuutta. Sellaisia konnia on Jumala paratkoon turmeltuneessa kaupungissa enemmän kuin kylliksi."
Katrin vakavista kasvoista huomasin, että asia hänestäkin oli ajattelemisen arvoinen. Mutta hän koetti ottaa kaikki parhaimmalta puoleltaan ja sanoi:
"Sirkka on vilkas, mutta hän ei ole kevytmielinen. Hän ymmärtää torjua lähentelemisyritykset, jotka uhkaavat hänen mainettaan."
Katrin luottamus ei kuitenkaan voinut minua täysin rauhoittaa. Päätin sen vuoksi vakavasti kehoittaa Sirkkaa karttamaan kaikkia epäilyttäviä miestuttavuuksia.
Eräänä iltana pistäydyin Katrin tietämättä Sirkan luo. Sain kuulla, että joku herrasmies oli käynyt hakemassa häntä ulos. Hänen huoneessaan vallitsi epäjärjestys, aivan kuin olisi kiireessä vaihdettu pukua. Pöydällä oli monenmoista pikkutavaraa: hajuvesipullo, hammasjauhetta, jonkunlaista kauneusvettä, karamellilaatikko. Piaanolla oli kukkakimppu, luultavasti ihailijalta saatu. Mutta ennen muuta kiintyi huomioni keskeneräiseen kirjeeseen, joka oli unohtunut pöydälle. En voinut vastustaa kiusausta vilkaista siihen. Kirjeen tuttavallinen sävy ja monet viittaukset yhdessä vietettyihin hauskoihin hetkiin ilmaisivat liiankin selvään, kelle se oli aiottu. Siinä laskettiin pilaa "kraapaamisesta", opettajien antamista muistutuksista ja kaikenmoisista pikkusynneistä. Istuuduin odottamaan syntipukin kotiintuloa. Aikani kuluksi aloin rangaista piaanoa — siksi kunnes saisin sen ihanan omistajattaren käsiini.
Vasta yhdentoista jälkeen tyttö tuli ja hämmästyi kovin minut nähdessään. Nuhtelin häntä aluksi myöhäisestä ulkonaolemisesta. Hän sanoi tulevansa toverin nimipäiviltä. Luotuaan lyhyen silmäyksen pöydälleen hän huomasi kirjeensä ja katsoi minuun kuin salapoliisi:
"Onko eno lukenut tämän kirjeen?"
Tuntien syyllisyyteni painoin pääni alas ja mutisin jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Olin paljastettu…
"Kuinka eno on niin tuhma, että menee lukemaan toisten kirjeitä!"
Olin tullut syyttäjänä, mutta jouduinkin itse syytettyjen penkille.
Aloin tiedustella hänen voinnistaan, rahantarpeista ja muusta sellaisesta. Sitte kävin valmistamaan päähyökkäystä: miksi oli Sirkka typeryyttään rakastunut?
Mutta tuo veitikka teki kiertoliikkeellä minun suunnitelmani tyhjäksi.
Hän istahti äkkiä piaanon ääreen.
"Tahtooko eno kuulla Schubertia?"
Luonnollisesti tahdoin. Ja vastoin tahtoani tempasi sävelten tenho minut valtoihinsa. Ja kun viimeinen akordi haihtui, olin unohtanut maan ja taivaan ja koko tytön ja mitä varten olin tullut. En mahtanut muuta kun kyynelsilmin puristaa tytön kättä ja sanoa:
"Miten ihana sävellys! Ja miten mainiosti sinä sen tulkitset!"
Mutta kotimatkalla minä tytön kepposta muistellessani puristin nyrkkiä taskussani ja ajattelin: voi sinua julmettunutta!
Enkä kehdannut mainita Katrille sanaakaan siitä, minkä kovan kolauksen minun kasvatusopillinen viisauteni oli saanut.
KYMMENES LUKU.
Oman kodin unelma lähenee toteutumistaan.
Pitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä, tehty päätöksiä ja purettu vanhoja.
Minä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin läheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken pois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa kaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.
Tällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi, että rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.
Eräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla. Hän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa raastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa hän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta hän kyllä toimittaisi toisen pojan "tiilenpäitä lukemaan". Ennenkuin erottiin sanoi hän:
"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä rakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä, päästään syksyllä omaan taloon."
On mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma talo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota kohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme ja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se asiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!
Kirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en maininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa Sirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta hänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen seurassa.
Aamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla, sulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat iloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset matkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.
Uutisrakennus sijaitsi kaukana laitakaupungilla.
"Käännytään takaisin! Täällä tulee vastaan erämaa", sanoi Katri.
"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka", sanoin salaperäisenä.
Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari tiiliriviäkin muurattu.
Menimme lähemmäksi. Katri sanoi:
"Kukahan tännekin perustaa talon?"
Minä vain hymyilin vastaukseksi.
Silloin hän arvasi asian.
"Kuule, onko tämä meidän?"
Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan, ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan sataman maailman myrskyissä.
En hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin:
"Miellyttääkö sinua?"
"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin pölystä ja kuumuudesta."
"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja ikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun lumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää kehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen tuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen katsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin…"
Korkealentoisen runollisen esitykseni katkaisi samalla läheltä kuuluva melu:
"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se hulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin menee kaikki päin seiniä."
Katri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä tunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa rahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He kuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.
Nähtyään meidät sanoi hän:
"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö, millaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee talo, ettei vertaa koko Helsingissä."
Hän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt huomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen, katsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri kiipesi telineille ja pauhasi sieltä:
"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja sosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja haukkuvat porvareja."
Sanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat, kunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.
Mutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja sanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on isännöitsijänä.
Samassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut. Näimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän jalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän: "Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen tapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä todistamaan, miten onnettomuus tapahtui."
Hän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän surkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen. Heidän mentyään kysyi Katri: "Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää olevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa."
Minä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin paljosta kiitollisuuden velassa.
Samassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen seurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme joutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.
Käytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän ei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli tarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan kuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.
Minulle tuli mieleen äskeinen kohtaus ja sanoin:
"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin liikkeelle."
Mies katseli minua pitkään.
"Isännöitsijäkö?"
"Niin. Hädin tuskin kykeni omin avuin liikkumaan."
Toinen joutui yhä enemmän ymmälle.
"Hän tuli meitä vastaan tuolla ja käveli kuin ennenkin."
Nyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin kuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta "työkyvyttömyydestään" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta kesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!
* * * * *
Edellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme. Tuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin kerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät viestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut erimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo eroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon käsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi osan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti ajanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen johdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.
Sijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen opintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa, mutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi sen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin tirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi ja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta luonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja millaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta. Lopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava osakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.
Minä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui siltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta palkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.
Mutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa summaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle sellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni, mutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani viitonen.
Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta luovutti nyt mielellään sen.
Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta, mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta, jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.
Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa, ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut, sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!
Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen kaikkia kohtaan.
Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä pakoittaisi.
Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.
Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.
Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja toverit tulivat saattamaan häntä.
Kun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.
"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu", muistutin minä.
"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä", lupasi Katri.
Kun kello soi kolmannen kerran, astuimme Sirkka ja minä junaan.
"Pitäkää nyt hauskaa!" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä huiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.
Sirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi heiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin ja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli vaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.
YHDESTOISTA LUKU.
Sulhasmiehiä tulee taloon, mutta minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki seinässä.
Kesä meni kuin siivillä. Syyskuun ensi päiväksi piti Sirkan saapua kaupunkiin alottamaan viimeistä kouluvuottansa. Hän oli maalla voimistunut, tullut päivänpaahtamaksi ja vereväksi. Soitellut hän oli, ei sentään läheskään niin paljoa kuin minä olisin tahtonut. Enimmän aikansa hän käytti rakkausromaanien lukemiseen ja haaveiluun — siltä ainakin minusta näytti. Vähintään pari kertaa viikossa hän kirjoitti rakastetulleen Helsinkiin, ja ellei ensi postissa tullut vastausta, kävi hän hermostuneeksi ja arveli jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Tyttö-hupakko oli pihkaantunut nenännipukkaa myöten!
Minä olin koko kesän valmistanut suurta romaania. Ennakkolaskujen mukaan piti siitä tulla maailmaamullistava. Helsingissä viimeistelin tekeleen ja annoin sen urakalla Katrin ja Sirkan puhtaaksikirjoittaa. Katri pani ehdoksi, että omistaisin teokseni hänelle. Sirkka oli vaatimattomampi: pyysi kirjaa yhden kappaleen, kun se ilmestyisi. Minun olisi omakätisesti kirjoitettava siihen: "Sirkka Vanamolle kiitollisuudella tekijä". Lupasin siihen vielä lisätä "ikuisella". Siitä hän taas lupasi olla ikuisesti kiitollinen.
Kun olin korjannut kirjoitusvirheet, joita Sirkan työssä oli vilisemällä — ihmekös se, kun on rakastunut! — lähetin käsikirjoituksen kustantajalle.
Heti kaupunkiin tultuamme menimme katsomaan, miten pitkälle talomme oli edistynyt. Lakkoselkkaus oli vihdoin sovittu, työt jälleen saatu käyntiin. Rakennuksen ulkopuolinen osa näytti olevan valmis. Aloimme taas haaveilla, miten hauskaa tulee, kun Sirkkakin muuttaa luoksemme ja saamme kuulla kaunista soittoa joka päivä.
Samassa näin tirehtöörin tulevan seuralaisensa kanssa käsikynkässä kuin mies ja vaimo ikään. Katri ei voinut sietää moista pariskuntaa ja tahtoi lähteä kotiin. Mutta mies oli huomannut meidät ja sanoi:
"Jahah, juu! Onko oltu poissa, kun ei ole nähty kokouksissa? On tehty tärkeitä päätöksiä, osakepääomaa koroitettu ja niin poispäin. Konttorissa saatte kuulla tarkemmin."
"Rouva" katseli Katria sillä kateuden ja vihan sekaisella tunteella, jolla vanha, ruma nainen aina silmäilee nuorta ja kaunista. Nostin hattuani ja lähdin. Mutta tirehtööri lisäsi vielä:
"Teillä on maksamatta viimeinen erä osakemaksua. Se on suoritettava ensi tilassa, yhtiöllä lankeaa näinä päivinä pari vekseliä."
Tieto ei tullut yllätyksenä, ja kuitenkin se teki minuun masentavan vaikutuksen. Mistä sieppaisin yhtäkkiä ne rahat? Pohdin asiata pari päivää ja yötäkin, pääsemättä askeltakaan pitemmälle. Kohta tuli jyrkkään muotoon laadittu kirje, jossa sanottiin, että ellen heti maksaisi puuttuvaa summaa, myytäisiin osakkeeni yhtiön sääntöjen mukaan huutokaupalla. Säikähdin, mutta muistin samassa setäni, joka usein oli ollut viimeinen turvani. Sydän kurkussa juoksin kuin olisi tuli ollut nurkassa.
Setä oli huonolla tuulella, sadatteli ja noitui syksyä, joka oli niin turmiollinen luuvaloisille. Kuuntelin kärsivällisesti valitusvirren loppuun — muutoin ei olisi maksanut vaivaa edes puhua rahapulastaan. Katsoinpa eduksi asialle muutamin valituin sanoin huomauttaa, että setä oli viime aikoina tullut nuoremmaksi ja terveemmän näköiseksi, niin etten ihmettelisi, vaikka joku nuori neitonen vielä rakastuisi häneen.
Se oli kuitenkin taktillinen virhe, sillä setä sai siitä tervetulleen aiheen kehua monia valloituksiaan naismaailmassa, eikä siitä epistolasta tahtonut loppua tulla. Sitte hän tyrkkäsi minua salaperäisenä kylkeen ja kysyi, joko minulla oli perillisen toivoa. Vastasin, etten ollut vielä mitään virallista ilmoitusta saanut. Ukko näytti pettyneeltä, tuumi, että alkaisi jo niinkuin olla aika.
Tullakseni lähemmäksi asiaa rupesin puhumaan oman kodin hommasta. Hän tuntui olevan huvitettu ja sanoi:
"Vai että jo ollaan niin pitkällä! No, minkä niminen on yhtiö ja missä talo sijaitsee?"
Saatuaan haluamansa tiedon hän jatkoi kyselyään:
"Suuriko on osakepääoma?"
"Osakepääoma! En ole muistanut kysyä", vastasin hämilläni.
Setä päästi aika naurun.
"Olet sinäkin yhtiömies, kun et tiedä yhtiön osakepääomaa! Entä kuka on isännöitsijä?"
Mainittuani tirehtöörin kunnianarvoisan nimen kävi setä totiseksi ja vaipui syviin mietteisiin.
"Sekö herrasmies!" pääsi häneltä vihdoin.
Minä istuin kuin tulisilla neuloilla; sydämeni alkoi lyödä kuin vasara.
"Tunteeko setä Esa Ansion?" kysyin.
Ukko katsoi minua pitkään.
"Jumalan kiitos, etten ole persoonallisesti tuttu sen miehen kanssa.
Mutta —"
"Mutta —!" Tuntui kuin olisi maa vajonnut jalkaini alla.
Hän ravisti epäilevästi päätänsä ja sanoi: "Pelkään, että olet joutunut veijarin kynsiin."
"Veijarin! Hyvä Jumala! Mitä sanotte!" huudahdin hypähtäen kauhistuneena ylös kuin olisi käärme puraissut minua.
Setä huomasi hätäni ja sanoi:
"Niinkuin sanoin, en tunne lähemmin miestä, mutta olen kuullut hänestä paljon pahaa ja tuskin ollenkaan hyvää. On paras olla varuillaan sen herrasmiehen suhteen."
Mitä ristiriitaisimmat ajatukset riehuivat sekavissa aivoissani. Tuntui kuin olisin tullut suljetuksi pimeään, sokkeloiseen luolaan, josta oli mahdoton löytää tietä ulos.
Lopettaakseni tuskallisen vaitiolon sanoin: "Siinä tapauksessa on viisainta, etten suorita penniäkään lisää yhtiölle." Setä hymähti.
"Siinä tapauksessa menetät kaikki, mitä jo olet pannut osakkeihin. Lisäksi voi yhtiö velvoittaa sinut maksamaan eroituksen, jos myyntihinta jää alle nimellisarvon."
"Ei koskaan", väitin minä jyrkästi.
Mutta setä selitti, että merkintä oli sitova, siitä ei mihinkään päässyt. Yhtiölaki oli merkillisen ilkeä keksintö.
Kaikesta huolimatta hän antoi pyytämäni summan, mutta kehoitti ottamaan tarkan selon yhtiön tilasta. Jos asema tuntui horjuvalta, oli minun heti myytävä osakkeeni mihin hintaan hyvänsä, sillä parempi pieni tappio kuin suuri.
Toistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien ajattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli se yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani samaan kadotukseen.
Kun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan ristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja kaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin vakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun tiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli varmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla hän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.
Verrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos Sirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja soitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä tulisi taloon.
* * * * *
Ja olihan yksi, joka tiesi ja myöskin ymmärsi käyttää sitä hyväkseen.
Eräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi puhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui palttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa ja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin minun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen astui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari Johanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.
Kaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä. Hän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa osoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli kellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.
Odotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän näkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi suunsa ja sanoi syvämietteisesti:
"Siellä tuulee tänään. Taitaa valmistaa sadetta."
Johon minä sanoin:
"Ehkä herra palvelee meteoroloogisessa laitoksessa?"
Nuorukainen oikaisi hiukan nolona:
"Minulla on asianajotoimisto."
Kun ei minulla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, jatkoi hän:
"Tämä näyttää olevan hyvä talo. Onko täällä vuokrat kalliit?"
"Minä en ole täällä isännöitsijänä", vastasin siihen.
Huomattuaan, ettei keskustelu ottanut sujuakseen, sanoi hän:
"Pian on eduskuntavaalit."
"Mitä puoluetta herra edustaa?" kysyin minä.
Nuorukainen katsoi parhaaksi käydä itse asiaan.
"Olen kuullut, että te olette neiti Sirkka Vanamon holhooja. Ja koska hänen vanhempansa ovat kuolleet, ajattelin kääntyä…"
"Kääntykää vain, koska tilaa on", kehoitin minä.
"Me rakastamme toisiamme…" jatkoi nuorukainen.
"Me…? Te ja minä…?"
Sulhasmies oli eksyä tolaltaan, mutta sai pian säikeestä kiinni:
Samassa tuli mieleeni sisar-vainajani viimeinen pyyntö, ja päätin menetellä ankarasti, ettei kasvattini joutuisi keljun kelkkaan istumaan. Kohdistin sulhaskokelaaseen murhaavan tulen ja sanoin musertavasti:
"Nuori herrasmies! En tunne katsantotapojanne, mutta olen siinä ijässä, ettei minua miellytä kuulla puhuttavan palturia, kun on vakavasta asiasta kysymys."
"Palturia! Suokaa anteeksi!" huudahti hän loukkaantuneena ja alkoi hermostuneesti hivellä ylähuulensa haivenia.
"Pankaa mieleenne", jatkoin, "mitä nyt sanon. Ensiksi ei ole tapana, että koulutytöt menevät naimisiin. Toiseksi kehoitan teitä menemään kotiin ja tutkimaan sydäntänne, jos teillä sellainen on."
Tämän sanottuani osoitin hänelle sitä paikkaa, mistä tie kulki ulos. Hän laski käden mahtipontisesti sydämelleen ja lausui kuin paras näyttelijä:
"Vakuutan, että tunteeni neiti Vanamoa kohtaan ovat mitä puhtaimmat…"
Ovella hän vielä kääntyi ja sanoi:
"Pyydän anteeksi! Neiti Vanamolla on talletuksia, ja minulla olisi tilaisuus sijoittaa ne erittäin edullisesti."
Moinen julkeus kävi yli minun ymmärrykseni. Sanoin myrkyllisesti:
"Todella oiva näyte tunteittenne puhtaudesta! Mutta neiti Vanamon talletuksista huolehdin minä. Teillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Menkää — ja olkoon tämä käyntinne viimeinen niinkuin se oli ensimäinen!"
Tuskin oli ovi sulkeutunut sulhasmiehen jälkeen, kun Katri, joka tietysti oli kuunnellut oven takana, tuli ja sanoi:
"Mutta tuolla lailla ei sovi kohdella vierasta henkilöä! Hän teki erittäin sivistyneen ja miellyttävän vaikutuksen."
"Teillä naisilla on oma tapanne katsella asioita. Kun miehellä vain on moitteeton ulkoasu ja siro käytöstapa, on hän teidän mielestänne kaiken vanhurskauden täyttänyt."
Katri ei antanut vaikuttaa itseensä. "Sirkka on kertonut, että hän on erittäin lahjakas ja lupaava lakimies ja lisäksi hyvästä perheestä — isä on valtioneuvos tai kunnallisneuvos."
"Kauppaneuvos kaiketi, koska pojalla näkyy olevan taipumusta ahvääriin", sanoin minä ivallisesti ja jatkoin:
"Nuorukainen voi olla minkä neuvoksen poika hyvänsä, mutta minun silmissäni hän on hävytön lurjus. Mies, joka rakastaa, ei ensi työkseen kysy naisen talletuksia. Vai teinkö minä sillä tavalla, kun kosin sinua?"
Katri joutui hämilleen ja sanoi: "Eihän minulla ollutkaan mitään. Mutta ei se minusta rikos ole, jos sulhanen huolehtii tulevan vaimonsa varojen tallettamisesta. Se osoittaa käytännöllistä älyä."
Tiesin hyvin, etten tässä asiassa saisi Katrilta viimeistä sanaa.
Lausuin senvuoksi:
"Elkäämme kiistelkö! Osoittakoon tulevaisuus, kumpi meistä on oikeassa. Jos minä erehdyn, sen parempi Sirkalle. Mutta sisareni viimeinen tahto on minulle pyhä, enkä ikänä hyväksy miestä, joka ottaa Sirkan etupäässä rahojen takia."
Kaikesta päättäen oli tyttö ollut lähettyvillä ja saanut tietää, millaisen vastaanoton sulho oli saanut. Hän oli kartteleva ja harvasanainen. Nähtävästi olin koskettanut häntä arimpaan kohtaan: loukannut hänen rakkauttansa. Eikä nainen koskaan salli sitä rankaisematta tehdä.
Eräänä aamuna sain kustantajalta postipaketin — käsikirjoitukseni oli hylätty. Se oli karvas pala, mutta nielaisin sen ääneti. Olin liian ylpeä ilmaistakseni Katrille tappiotani. Itsepäisenä tarjosin kirjaani toiselle kustantajalle ja levottomana odoteltuani pari viikkoa sain vastauksen, tällä kertaa myöntävän.
Kirjani siis näki päivänvalon. Käänteentekevää ei siitä kuitenkaan tullut. Arvostelu päinvastoin piteli sitä varsin kovakouraisesti. Mutta kekseliäs kustantaja ymmärsi alleviivata sen ansiopuolet. Kun muuan aikakauslehti kirjoitti: "Jos teos olisi rakenteeltaan kiinteämpi ja esitystapa selvempää, olisi se taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen romaani", niin kustantaja lainasi lausunnosta ainoastaan sanat "— — — taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen romaani". Sellainen arvostelu ei ollut hullumpi esikoisteoksesta!
Mutta Katrin ennustus viidennen painoksen keskenloppumisesta ei ikänä toteutunut. Pahoin pelkään, että ensimäistäkin on vielä melkoinen osa kirjakauppojen hyllyillä pölyttymässä.
Mikä todistaa, ettei kirjailijan ole hyvä käyttää omaa vaimoansa arvostelijana — eikä toisenkaan muuta kuin hätätilassa!
KAHDESTOISTA LUKU.
Millaiseksi oma koti valmistui.
Kun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut, että se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville, että aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan osakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin kiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin, joten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi, ettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli yhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa koroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani. Sain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli pienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö pysyisi pystyssä.
Samoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous. Ilmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon tiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko hökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön tilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti tirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki kiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.
Samalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa. Lähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja keskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt niin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan haki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että kylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin, ymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti…
Vaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä vaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka luomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin järjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone sisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä pidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni nyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet viekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.
Uudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen, koska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä tuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli siitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.
Hääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin muutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan nähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:
"Ei, mutta Katri! Kuva on sinun näköisesi."
Minä sanoin tehneeni saman huomion, mutta se oli varmaan paljasta kuvittelua.
"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty madonna", väitti Sirkka uudelleen.
Katri punehtui ja sanoi:
"Minulla ei ole lasta… Enkä minä ole mikään madonna…
"Annappa Sirkan lukea se kaunis laulusi", pyysin minä.
"Onko Katri kirjoittanut laulun?" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia sitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän sanoi:
"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä tulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta ihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin runoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä välitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään."
"Mikä mies sinun sulhasesi on?" kysyi Katri.
Sirkka punastui ja alkoi katsella madonnankuvaa.
"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut musiikin teoriaa", sanoi tyttö.
"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista", lupasin saadakseni hänet kimpustani.
Kun madonna sitte vietiin muun romun mukana ullakolle, unohtui koko asia.
Jos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa silmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille enää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone tuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka puolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka olisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi tuottaa 15—20 markkaa kuussa.
Aloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan ottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon kehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.
Eräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään sanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi muuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren muotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän oli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella maininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua hävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea rauhassa.
Olimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja kun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä vastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin, miten vain halusimme.
Käydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille, ettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi varattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa uudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä katsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä puuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen tuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena tarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se tuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se vika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet korkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että talossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa täsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.
Samassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka herätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään tuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin "keinottelu", "huijaus", "petkutus". Samassa hän veti tukun papereita taskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: "Tuossa ovat roskapaperinne!" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään, kun mies jo huusi ovelta: "Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua tekemisiin!"
"Tämä juttu ratkaistaan raastuvanoikeudessa!" uhkasi tirehtööri.
Mutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita ja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut olla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne pois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli. Kysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty, maksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut kahtakymmentä.
Sirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä salaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona, toisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä. Eräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa, ja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa hänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään tietoa sennimisestä henkilöstä.
Pian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen eräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa, mutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me kauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa Sirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän hyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka aivan tilapäiseen tarpeeseen.
"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta olisi uskonut sellaista!" päivitteli Katri.
"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia asukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle."
Vielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin toivonut. Matka oli liian pitkä.
Siunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua vastaanottamaan iloista tapausta.
Syystä kyllä kaipasi Katri kylpyhuonetta!
KOLMASTOISTA LUKU.
Kurjuus astuu kynnyksen yli.
Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.
Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä — itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.
Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut. Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.
Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien aikojen tultua.
Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.
Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.
Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi "vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat kaikista rakkaimmat.
Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä maalle.
Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet saamaan sopivaa kesäasukasta.
Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui niin vaikealta.
Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi katkerasti naurahtaen:
"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."
"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa etuansa laskeva järki."
Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.
Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia. Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha. Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi? Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.
Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta asettui itse hyökkäävälle kannalle.
"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi tilassa, muuten…"
Hän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.
Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä. Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni —, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.
"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä on mahdollista."
Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen, tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.
Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan. Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja kysyi, miksi minä en luottanut häneen.
Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni; miksen maksanut ajoissa?
Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään, sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua rohkaisemaan.
Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun asianajotoimiston huostaan.
Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".
Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta seurasta lähteä?"
Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö — yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti tilatakseen maukkaan aamiaisen.
Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa — nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi, oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.
Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.
Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin esitystäni.
Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti, että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati juttua heti päätettäväksi.
Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja niin paljon.
Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä kuin etevä peluri sakkinappuloita.
"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä voittanut."
Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen lapun.
Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt synnytyslaitokseen.
Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.
Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.
Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli kuitatuksi.
Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi hyödyttänytkään salata totuutta.
"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"
Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:
"Pitää vuokrata soittokone."
Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten ennenkin.
Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen:
"Olen hankkinut vuokralaisen!"
Olin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:
"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan."
"Älä minua kiitä", sanoi hän nauraen. "Se on yhtä paljon sinun ansiotasi."
Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä, säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni. Mutta hän sanoi:
"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki…"
"Anna anteeksi, Katri rakas!" rukoilin. "Minä olen syypää kaikkeen."
Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän oli kalpea ja vapisi.
"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka."
Hän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:
"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!"
Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut sydänverellään sitä lämmittää…
NELJÄSTOISTA LUKU.
Oman kodin unelma särkyy.
"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut poika!" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön astiasoikossa.
"Sanos muuta! Luonnollisesti hän peruuttaa lahjoituksensa."
Samassa tuli Sirkka nuottilaukku kädessä musiikkiopistoon lähteäkseen.
"Joko olet pitkällä äänenmuodostuksessa?" kysyin.
"Harjoituksia minä laulan ja vokaliisejä. Piakkoin saan aarian."
Katri kuivasi lapsen ja lopetti kylvyn suutelemalla sitä.
"Annas kun koetan, paljonko se painaa!" pyysi Sirkka.
"Sinä pudotat."
"Enkä pudota." — Ja hän otti lapsen varovasti käsivarrelleen.
"Mikä sen nimeksi tulee?"
"Matti", sanoin minä.
"Matti! Mikä nimi se on!" huusivat naiset yhdestä suusta.
"Rehellinen suomalainen nimi", ilmoitin minä.
Mutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä huomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin. Sitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä ja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin kannesta kanteen.
"Moosesko siitä tulee?" kysyin minä.
"Ei, kuin Kullervo", sanoi Sirkka.
"Kullervo on niin traagillinen nimi", yhtyi Katri.
"No, olkoon vaikka Kalervo! En puutu koko juttuun."
Nähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan, tunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus näytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää paikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet olemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet onnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme panneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi vuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.
Kaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut osakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se käsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin nimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että minua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli pörssissä kolminkertainen.
Eräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan takia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi yhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa myyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja kysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän nyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja sanoin:
"En aio poistua, ennenkuin asia on perinpohjin selvitetty."
Tirehtööri kääntyi hermostuneena minuun ja kysyi:
"Mitä te siis tahdotte?"
"Tahdon tietää, onko osakkeilla mitään arvoa vai ovatko ne roskapaperia."
Hän naurahti halveksivasti ja sanoi yli olkain:
"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä ymmärrä osakkeiden arvoa."
Syntyi hiljaisuus. Minä kokosin viimeiset voimani loppurynnäkköön.
"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet ovat paljasta, käärepaperia."
Hän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja sanoi sitten:
"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää vararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön."
Tunsin, miten veri kuohahti koskena aivoihini.
"Mitä minulla on siitä iloa?"
"Voitte ottaa osakkeita uudessa yhtiössä."
"Entä vanhat?"
"Jaa, vanhatko osakkeet? Ne ovat tietysti arvottomia."
Maailma musteni silmissäni, mutta koetin säilyttää malttini ja sanoin:
"Se on ainakin suoraa puhetta. Entä ne muut osakkeet?"
Tirehtööri katsoi ovea kohti, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.
"Jaa, nekö kasvisvoi-osakkeet! Ne ovat parhaita, mitä yleensä on olemassa."
"Totuus esiin!" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti askeleen takaperin.
Hän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa.
Se riitti minulle.
"Siis kaikki mennyttä! Sisarentyttäreni koko perintö menetetty!"
Tirehtööri hymähti:
"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette panoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa voitte voittaa."
Moinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston.
Astuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:
"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen vastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut hoitooni, tietäkää se!"
"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!" murahti hän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.
Nyt en voinut enää hillitä itseäni. Vihasta vavisten huusin:
"Petturi! Rosvo!"
Tirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen sanoistani.
"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä huoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!"
Olin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus tarkoitti.
Kotiin tultuani olin aivan näännyksissä ja huokasin:
"Katri rakas! Jumala meitä armahtakoon! Sirkan perintö on menetetty!"
"Menetetty! Laupias taivas!" parkaisi Katri.
Kerroin koko asian. Hän puhkesi itkemään.
"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut tarkempaa selkoa asiasta?"
Mutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli menetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle onnettomuudesta ainakin toistaiseksi.
* * * * *
Huijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen, jossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset Jutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.
Epätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että olin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli menetetty, suuttui hän yhä enemmin.
"Kas sillä lailla! Sinä olet oivallinen holhooja, sinä!"
Tämä moite sattui minuun niin kipeästi, etten voinut pidättää itkuani.
"Mistä minä tiesin, että se mies sellainen konna oli!"
Setä pahastui yhä enemmän.