»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta se rasittaa vähän liikaa sinun selkälevyjäsi. Ne ovat nyt kaikki toistensa päällä, sen sijaan että liittyisivät toisiinsa kyljittäin.»
»Oh, se on harjoituksen tulos», sanoi Vitkallisen-Vankka. »Olen huomannut, että sinun piikkisi näyttävät sulavan yhteen, ja sinä rupeat muistuttamaan kuusenkäpyä, sen sijaan että ennen olet näyttänyt okaiselta kuin kastanjanhedelmä.»
»Rupeanko?» kysyi Pistävän-Piikikäs. »Se johtuu veden liottavasta vaikutuksesta. Oi, miten Pilkukas Jaguaari mahtaakaan hämmästyä!»
He jatkoivat harjoituksiaan, kumpikin auttaen toistaan aina aamun tuloon; ja auringon noustua taivaanlaelle he lepäsivät ja kuivailivat itseään. Ja sitten he sanoivat, että he kumpikin olivat aivan erilaisia kuin ennen.
»Pistävän-Piikikäs», sanoi Kilpikonna aamiaisen jälkeen, »minä en ole sama kuin eilen, mutta luulen, että vielä voin huvittaa Pilkukasta Jaguaaria.»
»Sitä samaa minä juuri ajattelin», vastasi Pistävän-Piikikäs. »Minusta levyt ovat suunnattoman paljon hienommat kuin piikit — puhumattakaan uimataidosta. Oi, kuinka mahtaakaan Pilkukas Jaguaari hämmästyä! Mennään häntä etsimään.»
Ennen pitkää he löysivät Pilkukkaan Jaguaarin, joka yhä hoiteli eilen illalla vahingoittunutta käpäläänsä. Hän ällistyi niin, että pyllähti kolme kertaa peräkkäin yli oman pilkukkaan häntänsä.
»Hyvää huomenta!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Miten sinun suloinen ja viehättävä äitisi jaksaa tänä aamuna?»
»Hän jaksaa hyvin, kiitoksia vain», vastasi Pilkukas Jaguaari, »mutta sinun on suotava anteeksi, ellen nyt juuri tällä hetkellä voi muistaa nimeäsi.»
»Se ei ole kohteliasta sinun puoleltasi», sanoi Pistävän-Piikikäs, »varsinkin, kun eilen tähän aikaan koetit käpälälläsi kaivaa minut kuorestani.»
»Mutta sinulla ei ollut kuorta. Ei muita kuin piikkejä», vastasi
Pilkukas Jaguaari. »Kai minä tiedän. Katso vain käpälääni!»
»Minun sinä käskit hypätä sameaan Amazoniin hukkumaan», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Miksi olet niin epäkohtelias ja huonomuistinen tänään?»
»Etkö muista mitä äitisi opetti?» sanoi Pistävän-Piikikäs:
»Kierry ei, mutta ui —
Pistin-Piikki, hän se on!
Kiertyy kyllä, muttei ui —
Vitkan-Vankka, hän se on!»
Sitten he molemmat kiertyivät kerälle ja vierivät Pilkukkaan Jaguaarin ympäri, kunnes hänen silmänsä pyörivät kuin kärrinpyörät hänen päässään.
Sitten se meni etsimään äitiään.
»Äiti», se sanoi, »tuolla metsässä on tänään kaksi uutta eläintä, ja toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa uida, ui, ja toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa kiertyä, kiertyy. Ja ne ovat nähtävästi tasanneet keskenään piikkinsä, sillä molemmilla on kuori yli koko ruumiin, sen sijaan, että toinen on ollut sileä ja toinen piikikäs; ja sitäpaitsi ne kiertävät alituista ympyrää, ja se tuntuu oikein ilkeältä.»
»Poikani, poikani!» sanoi Emä Jaguaari kerran toisensa perästä, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Siili on Siili eikä voi olla muu kuin Siili, ja Kilpikonna on Kilpikonna eikä voi muuksi milloinkaan muuttua.»
»Mutta se ei ole Siili, eikä se ole Kilpikonna. Se on vähän kumpaistakin, mutta minä en tiedä sen oikeata nimeä.»
»Lorua!» sanoi Emä Jaguaari. »Kaikilla on oma nimensä. Minä nimitän sitä 'Vyötiäiseksi', kunnes keksin oikean nimen. Ja minä jätän sen rauhaan.»
Pilkukas Jaguaari seurasi äitinsä esimerkkiä, varsinkin siinä suhteessa, että jätti ne rauhaan; mutta kummallisin juttu, oi Rakkaani, on se, että siitä päivin ei kukaan ole samean Amazon-joen rannalla nimittänyt Pistävän-Piikikästä ja Vitkallisen-Vankkaa miksikään muuksi kuin Vyötiäiseksi. Siilejä ja Kilpikonnia on tietenkin muilla paikoilla (muutamia on minun puutarhassani), mutta tuota oikeata vanhaa ja älykästä lajia, jonka kilvet ovat limittäin toistensa päällä kuin kuusenkävyn suomut ja joka jo ylen kaukaisina aikoina eleli samean Amazon-joen rannoilla, on aina nimitetty Vyötiäiseksi, koska se oli niin kekseliästä.
Siis sitäkin myöten kaikki on oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?
MITEN ENSIMMÄINEN KIRJE KIRJOITETTIIN.
Olipa kerran, kauan sitten, eräs Neoliittinen mies (Neoliittinen on Taikasana, jolla tarkoitetaan Myöhempää Kivikautta). Hän oli Alkuperäinen ja asui nokkelasti luolassa, ja hän pukeutui hyvin vähiin vaatteisiin, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa, eikä hän halunnutkaan, ja kun nälkä häntä ei ahdistanut, oli hän hyvin onnellinen. Hänen nimensä oli Tegumai Bobsulai mikä merkitsee: »Mies-joka-ei-liikuta-kinttujaan-kiireesti», mutta me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Tegumaiksi. Ja hänen vaimonsa nimi oli Teshumai Tewindrow, mikä merkitsee: »Rouva-jolta-kysymykset-eivät-lopu», mutta me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Teshumaiksi. Ja hänen pikkutyttärensä nimi oli Taffimai Metallumai, mikä merkitsee: »Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä», mutta minä aion nimittää häntä Talliksi. Ja hän oli Tegumai Bopsulain kaikkein rakkain, ja hän oli oman äitinsä kaikkein rakkain, eikä häntä piesty puoliksikaan niin paljon kuin hänelle olisi ollut hyväksi; ja he kaikki kolme olivat hyvin onnellisiäa Heti kun Taffi oppi juoksentelemaan, meni hän joka paikkaan isänsä Tegumain kanssa, ja joskus he eivät tulleet kotiin ennen kuin olivat nälissään, ja silloin Teshumai Tewindrow tapasi sanoa:
»Missä ihmeessä te molemmat olette olleet, kun olette tulleet niin hirvittävän likaisiksi? Totisesti, rakas Tegumai, et ole paljon Taffia parempi.»
No, kuuntelehan nyt!
Eräänä päivänä Tegumai Bopsulai lähti majavarämeen läpi Wagai-virralle keihästämään toutaimia päivälliseksi, ja Taffi lähti hänen mukaansa. Tegumain keihäs oli tehty puusta, ja sen päässä oli hainhammas, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt saada ainoatakaan kalaa, hän katkaisi sen sattumalta lyödessään liian kovaa joenpohjaan. He olivat monen monituisen mailin päässä kotoa (tietysti heillä oli välipala mukanaan pienessä pussissa), ja Tegumai oli unohtanut ottaa varakeihään mukaansa.
»Tässä on mainio kalapata!» sanoi Tegumai. »Ja minulta menee puoli päivää tämän keihään korjaamiseen.»
»Kotona sinulla on suuri musta keihäs», sanoi Taffi. »Anna minun juosta takaisin luolaan pyytämään sitä äidiltä.»
»Liian pitkä matka sinun palleroisille jaloillesi», vastasi Tegumai. »Voisit muuten vielä pudota majavarämeeseen ja hukkua. Meidän on koetettava parsia paha parhaan kykymme mukaan.»
Hän istuutui ja otti pienestä nahkaisesta työkalulaatikosta poronjänteitä ja nahkaviiluja ja isoja möykkyjä mehiläisenvahaa ja pihkaa ja rupesi korjaamaan keihästä. Taffikin istuutui loiskutellen varpaitaan vedessä ja nojaten leukaa käteensä ja ajatteli hyvin pontevasti. Sitten hän sanoi:
»Kuulehan isä, on kaamean haljua, että sinä ja minä emme osaa kirjoittaa, eikös olekin? Jos osaisimme, niin voisimme lähettää viestin uudesta keihäästä.»
»Taffi», sanoi Tegumai, »miten usein olen sanonut, ettet saa käyttää tuollaista siansaksaa! 'Kaamean haljua' ei ole kaunis sanontatapa — mutta olisipa tosiaankin mukavaa, jos voisimme kirjoittaa kotiin.»
Juuri silloin tuli eräs Muukalainen jokea pitkin, mutta hän kuului erääseen kaukaiseen heimoon, tewaralaisiin, ja hän ei ymmärtänyt sanaakaan Tegumain kieltä. Hän seisoi rantaäyräällä ja hymyili Taffille, koska hänellä itselläänkin oli pieni tytär kotona. Tegumai otti vyyhden poronsuonia ja rupesi korjaamaan keihästään.
»Tulepas tänne», sanoi Taffi. »Tiedätkö, missä äiti asuu?» Ja
Muukalainen sanoi: »Um!» — hän oli näet, niinkuin tiedät, tewaralainen.
»Tyhmyri!» sanoi Taffi polkaisten jalkaansa, sillä hän näki parven hyvin suuria toutaimia nousevan virtaa juuri nyt, kun isä ei voinut käyttää keihästään.
»Älä vaivaa aikaihmisiä», sanoi Tegumai, joka paikkasi keihästään niin innokkaasti, ettei hänelle ollut aikaa kääntyä.
»En vaivaakaan», vastasi Taffi. »Haluan vain hänen tekemään mitä haluan hänen tekemään, mutta hän ei tahdo ymmärtää.»
»Älä sitten vaivaa minua», sanoi Tegumai, ja hän jatkoi poronsuonien jännittämistä suu täynnä irtonaisia jänteenpätkiä.
Muukalainen — hän oli oikea tewaralainen — istuutui ruohoon, ja Taffi näytti hänelle mitä isä oli tekemässä. Muukalainen ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän polkee minulle jalkaa ja hän irvistelee. Hänen pitää olla tuon ylhäisen Päällikön tytär, joka on niin suuri, ettei hän ole minua näkevinäänkään.» Sitten hän hymyili yhä kohteliaammin.
»Niin», sanoi Taffi, »tahdon, että sinä menet minun äitini luo, sillä sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun ja sinä et putoa majavarämeeseen, ja pyydät häneltä isän keihästä — sen, jossa on musta kädensija ja joka riippuu lieden yläpuolella.»
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän viittoo käsillään ja huutaa minulle, mutta en ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Mutta ellen tee mitä hän tahtoo, niin pelkään tuon ylpeän Päällikön, Miehen-joka-kääntää-selkänsä-vieraille, vihastuvan kovasti.» Hän nousi ja kiskaisi suuren tuohenkappaleen koivusta ja antoi sen Taffille. Hän teki niin, oi Rakkaani osoittaakseen, että hänen sydämensä oli yhtä valkoinen kuin tuohi ja ettei hän aikonut mitään pahaa; mutta Taffi ei ymmärtänyt lainkaan.
»Ohoo!» huudahti hän vihdoin. »Nyt käsitän! Sinä tahdot saada äidin osoitteen, vai mitä? Luonnollisesti minä en osaa kirjoittaa, mutta voin piirtää, jos vain saan jonkun terävän puukon. Ole hyvä ja lainaa hainhammas kaulaketjustasi.»
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ei sanonut mitään; silloin Taffi ojensi pienen kätensä ja tavoitteli hänen kaulastaan kauniista helmistä, siemenistä ja hainhampaista tehtyä kaulanauhaa.
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajattelu »Tämä on kovin, kovin, kovin ihmeellinen lapsi. Kaulaketjuni hainhammas on taikahain hammas, ja minulle on aina sanottu, että jos joku luvattani koskee siihen, niin hän heti paisuu tai halkeaa. Mutta tämä lapsi ei paisu eikä halkea, ja tuo mahtava Päällikkö, Mies-joka-tarkasti-hoitaa-tehtävänsä, joka ei vieläkään ole ollut minua huomaavinaan, ei näytä lainkaan pelkäävän, että hän paisuisi tai halkeaisi. Minun on parasta olla vielä kohteliaampi.»
Sitten hän antoi hainhampaan Taffille, joka heittäytyi pitkälleen maahan ja heilutteli jalkojaan ilmassa, niinkuin muutamat ihmiset piirustussalin lattialla, kun he aikovat piirtää, ja hän sanoi:
»Nyt piirustan oikein nätin kuvan! Voit katsella olkani yli, mutta et saa töykkiä. Ensiksi piirrän isän kalastamassa. Se ei ole aivan hänen näköisensä; mutta äiti kyllä tuntee, sillä olen piirtänyt keihään poikki. No niin, nyt piirrän toisen keihään, jonka isä tahtoo, sen, jossa on musta kädensija. Se näyttää pistävän isää selkään, mutta se johtuu siitä, että hainhammas luiskahti eikä tämä tuohenpala ole tarpeeksi iso. Tämä keihäs sinun pitäisi tuoda; sitten piirrän kuvan itsestäni selittämässä asiaa sinulle. Hiukseni eivät ole noin pystyssä, mutta on helpompi piirtää tällä tavalla. Nyt piirrän sinut. Minun mielestäni sinä olet oikein kaunis, mutta en osaa piirtää sinua kauniimmaksi, niin ettet saa loukkaantua. Oletko loukkaantunut?»
Muukalainen (ja hän oli eräs tewaralainen) hymyili. Hän ajatteli: »Jossakin on suuri tappelu tekeillä, ja tämä erikoinen lapsi, joka on ottanut minun taikahampaani, mutta ei paisu eikä halkea, käskee minua hakemaan heimon tuon suuren Päällikön avuksi. Hän on suuri Päällikkö tai muuten hän olisi jo ollut huomaavinaan minut.»
»Katsohan», sanoi Taffi piirtäen hyvin kovasti ja melkein raappien, »nyt olen piirtänyt sinut ja pistänyt sinun käteesi sen keihään, jonka isä haluaa, jotta muistaisit, että sinun on se tuotava. Nyt näytän, miten löydät äidin osoitteen. Kuljet eteenpäin, kunnes tulet kahden puun luo (nämä ovat ne puut) ja sitten menet yli kallion (tämä on se kallio) ja sitten joudut majavarämeeseen, joka on majavia täynnä. En ole pistänyt tähän kaikkia majavia, koska en osaa piirtää majavaa, mutta olen piirtänyt niiden päät, etkä niistä muuta näekään, kun kuljet rämeen läpi. Muista, ettet putoa siihen! Sitten luola onkin aivan rämeen takana. Se ei ole niin korkea kuin kalliot tavallisesti, mutta minä en osaa piirtää mitään pieneksi. Tässä ulkopuolella on minun äitini. Hän on kaunis. Hän on maailman kaunein äiti, mutta hän ei loukkaannu, vaikka hän näkee, että olen piirtänyt hänet näin rumaksi. Häntä ilahduttaa, kun minä osaan piirtää. No niin, siltä varalta, että unohtaisit, olen piirtänyt sen keihään, jonka isä tahtoo, luolan ulkopuolelle. Se on oikeastaan sisäpuolella, mutta kun näytät kuvaa äidille, niin hän antaa sen sinulle. Olen piirtänyt hänet kädet ylhäällä, sillä tiedän, että hän ilahtuu nähdessään sinut. Eikö tämä ole suloinen kuva? Ja oletko sinä ymmärtänyt oikein, vai pitääkö minun vielä kerran selittää?»
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) katsoi kuvaa ja nyökytteli innokkaasti päätään. Hän sanoi itsekseen: »Ellen hae tälle suurelle Päällikölle apua, niin hänen vihollisensa, joita tulee keihäät kädessä joka puolelta, tappavat hänet. Nyt ymmärrän, miksi suuri Päällikkö ei ollut minua näkevinään! Hän pelkäsi, että hänen vihollisensa ovat piilossa pensaikossa ja näkevät hänen antavan sanoman minulle. Senvuoksi hän käänsi selkänsä minulle ja antoi tämän viisaan ja ihmeellisen lapsen piirtää tämän kauhean kuvan, joka kertoo hänen vaikeuksistaan. Minä menen hankkimaan hänen heimoltaan apua.» Hän ei kysynyt Taffilta osoitetta, vaan kiisi pois tuulen lailla pitäen tuohenkappaletta kädessään, ja Taffi istuutui ylenmäärin tyytyväisenä.
»Mitä sinä olet hommaillut, Taffi?» kysyi Tegumai. Hän oli korjannut keihäänsä ja heilutteli sitä varovaisesti sinne tänne.
»Omia pikku toimenpiteitäni, isä-kulta», vastasi Taffi. »Ellet kysy mitään, niin saat kaiken tietää vähän ajan kuluttua, ja sinä hämmästyt. Et tiedäkään, miten hämmästyt, isä! Lupaa, että hämmästyt!»
»Olkoon menneeksi», sanoi Tegumai ja jatkoi kalastustaan.
Muukalainen — tiedätkö, että hän oli tewaralainen? — juoksi kuva kädessä monta mailia ja aivan sattumalta hän huomasi Teshumai Tewindrowin luolansa ovella juttelemassa muutamien Neoliittisten rouvien kanssa, jotka olivat tulleet Alkuperäiselle välipalalle. Taffi oli hyvin Teshumain näköinen, varsinkin kasvojen yläosan ja silmien puolesta, niin että Muukalainen — aina vain puhdasverinen tewaralainen — hymyili kohteliaasti ja ojensi Teshumaille tuohenkappaleen. Hän oli juossut kovaa, niin että hän huohotti, ja hänen jalkansa olivat raapiutuneet risukoissa, mutta hän yhä koetti pysytellä kohteliaana.
Kohta kun Teshumai näki kuvan, kirkaisi hän kuin mikäkin ja hyökkäsi Muukalaisen kimppuun. Muutkin Neoliittiset rouvat iskivät hänet maahan ja istuivat hänen päälleen kuusi rinnakkain, ja sillä aikaa Teshumai jauhoi hänen hiuksiaan.
»Se on yhtä ruma kuin tämän Muukalaisen nenä», hän sanoi. »Hän on pistänyt minun Tegumaini täyteen keihäitä, ja peloittanut Taffi-paran, niin että hiukset seisovat aivan pystyssä; eikä hän tyydy siihen, vaan tuo vielä minulle tämän hirvittävän kuvan työstään. Katsokaa!»
Hän näytti kuvaa kaikille Neoliittisille rouville, jotka kärsivällisesti istuivat Muukalaisen päällä.
»Tässä on minun oma Tegumaini käsi poikkinaisena; tässä keihäs pistää hänen selästään; tässä mies pitää keihästä valmiina pistämään; tässä toinen mies tuo keihästä luolasta, ja tässä on koko joukko ihmisiä» (ne olivat oikeastaan majavia, mutta ne näyttivät pikemminkin ihmisiltä) »jotka hyökkäävät Tegumain kimppuun takaapäin. Eikö tämä ole järkyttävää!»
»Kauhean järkyttävää!» sanoivat Neoliittiset rouvat, ja he täyttivät
Muukalaisen hiukset mudalla (mistä hän ällistyi kovasti) ja he
rummuttivat kumahtelevia Heimorumpuja, ja kutsuivat koolle kaikki
Tegumain heimon päälliköt.
Hetmanneineen ja Dolmanneineen ja kaikki Negukset ja Woonit ja Akhoondit sekä Warlockit ja Angekokit ja Dshudshu-miehet ja Bonait ja muut, jotka päättivät, että ennen kuin pää katkaistaisiin poikki Muukalaiselta, oli hänen heti paikalla vietävä heidät virralle ja näytettävä, mihin hän oli piiloittanut Taffi-paran.
Tällä välin Muukalainen (huolimatta siitä, että hän oli tewaralainen) oli todellakin tuskaantunut. He olivat hieroneet hänen tukkansa mutaa täyteen; he olivat kieritelleet häntä terävillä piikivillä; he olivat istuneet hänen päällään kuusi rinnakkain; he olivat muksautelleet ja moksautelleet häntä, kunnes hänen henkensä oli salpautua; ja vaikka hän ei ymmärtänyt heidän puhettaan, oli hän aivan varma, että ne nimet, joilla Neoliittiset rouvat häntä nimittivät, olivat kaikkea muuta kuin naismaisia. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, kunnes koko Tegumain Heimo oli kokoontunut, ja sitten hän johdatti heidät Wagai-virran rannalle, ja he tapasivat Taffin tekemästä kaulaketjua päivänkakkaroista ja Tegumain huolellisesti keihästämästä pieniä toutaimia korjatulla keihäällään.
»Hyvä, oletpa ollut sukkela!» sanoi Taffi. »Mutta miksi sinä toit noin paljon ihmisiä mukaasi? Isä kulta, tässä on se hämmästys. Oletko hämmästynyt isä?»
»Kovin», vastasi Tegumai; »ja se on pilannut koko kalastukseni tältä päivältä. Miksi koko arvoisa, rakastettava, suloinen, siisti, rauhallinen heimo on täällä, Taffi?»
Ja niin olikin. Ensimmäisenä käveli Teshumai Tewindrow ja Neoliittiset rouvat pitäen lujasti kiinni Muukalaista, jonka hiukset olivat mutaa täynnä (vaikka hän oli tewaralainen). Heidän jäljestään tulivat Ylipäällikkö, Varapäällikkö, Sijais- ja Apulaispäälliköt (kaikki aseistettuina hampaita myöten), Hetmannit ja Sadanpäällysmiehet, Platoffit plutoonoineen, Dolmannit detashementteineen, Woonit, Negukset ja Akhoondit järjestyneinä jälkijoukoksi (kaikki aseistettuina hampaita myöten). Niiden jäljestä tuli koko Heimo arvonmukaisessa järjestyksessä alkaen niistä, jotka omistivat neljä luolaa (yhden kutakin vuodenaikaa varten) ajokasporon ja kaksi lohiputousta, aina läänitysmaaorjiin, jotka olivat puoleksi oikeutetut puoleen karhuntaljaan talviöinä ja seisomaan seitsemän metrin päässä nuotiosta, ja lopuksi tulivat orjat, joilla oli oikeus pitää kaluttua ydinluuta kilvessään. (Eikö se ollut komea kulkue, Rakkaani?) Kaikki siellä olivat rehennellen ja meluten, ja he pelottivat jokaisen kalan kahden mailin päähän, ja Tegumai kiitti heitä sujuvalla Neoliittisella puheella.
Sitten Teshumai Tewindrow juoksi suutelemaan ja halailemaan Taffia; mutta Tegumain Heimon Ylipäällikkö tarttui Tegumaita niskavilloihin ja ravisti häntä ankarasti.
»Selitä! Selitä! Selitä!» huusi koko Tegumain Heimo.
»Herran tähden!» sanoi Tegumai. »Päästä minun niskavillani. Eikö ihminen voi katkaista toutainkeihästään ilman että koko maailma hyökkää hänen niskaansa? Te olette kiusallista väkeä.»
»En usko, että olette tuoneet kuitenkaan isän mustavartista keihästä», sanoi Taffi. »Ja mitä olettekaan tehneet suloiselle Muukalaiselle?»
He olivat mukiloineet häntä kaksittain ja kolmittain ja kymmenittäin, kunnes hänen silmänsä tuijottivat aivan tylsinä. Hän saattoi vain läähättää ja osoittaa Taffia.
»Missä ovat ne pahat ihmiset, jotka ovat sinut keihästäneet, rakkaani?» kysyi Teshumai Tewindrow.
»Ei täällä ole ketään», vastasi Tegumai. »Ainoa vieraani tänä aamuna on ollut tuo vaivainen veitikka, jonka te olette melkein läkähdyttäneet. Hullujako te olette vai viisaita, oi Tegumain Heimo?»
»Hän toi kauhean kuvan», sanoi Ylipäällikkö, — »kuvan, joka kertoi, että sinä olit keihäitä täynnä.»
»Mi.. o… ehkä minun olisi pitänyt paremmin selittää, että minä annoin hänelle sen kuvan», sanoi Taffi, mutta hän ei tuntenut oloaan oikein mukavaksi.
»Sinä!» huudahti Tegumain Heimo yhteen ääneen.
»Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä! Sinäkö?»
»Taffi-kulta, pelkään, että olemme joutuneet pieniin ikävyyksiin», sanoi hänen isänsä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja silloin ei Taffi enää pelännyt.
»Selitä! Selitä! Selitä!» sanoi Tegumain Heimon Ylipäällikkö ja hyppi yhdellä jalalla.
»Tahdoin Muukalaista hakemaan isän keihästä, ja senvuoksi tein tuon piirroksen», sanoi Taffi. »Ei ollut useampia keihäitä. Oli vain yksi keihäs. Piirsin sen varmuuden vuoksi kolme kertaa. En voinut auttaa, että se näytti pistävän isää selkään — tuohenpalasessa ei ollut enempää tilaa; ja nuo olennot, joita äiti sanoo ihmisiksi, ovat majavia. Piirsin ne näyttääkseni hänelle tien rämeen läpi; ja minä piirsin äidin luolan suulle ihastuneena katselemaan Muukalaista, koska hän on niin mainio mies, ja minun mielestäni te olette maailman tylsin kansa», sanoi Taffi. »Hän on hyvin mainio mies. Miksi olette voidelleet hänen hiuksensa mudalla? Peskää hänet!»
Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes Ylipäällikkö purskahti nauruun; sitten Muukalainen (joka lopuksikin oli tewaralainen) nauroi; sitten Tegumai nauroi, kunnes hän vaipui vatsalleen rannalle; sitten koko Heimo purskahti kovaan ja äänekkääseen nauruun. Ainoat nauramattomat ihmiset olivat Teshumai Tewindrow ja muut Neoliittiset rouvat. He olivat hyvin kohteliaita miehilleen ja sanoivat yhtämittaa: »Idiootti!»
Sitten Tegumain Heimon Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi:
»Oi Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä, sinä olet tehnyt suuren keksinnön!»
»En minä sitä tarkoittanut; tahdoin vain isän mustavartisen keihään», vastasi Taffi.
»Älä huoli. Se on suuri keksintö, ja joskus sitä tullaan sanomaan kirjoittamiseksi. Nykyään se on vain kuvakirjoitusta, mutta niinkuin tänään olemme nähneet, kuvat eivät aina ole oikein ymmärrettäviä. Mutta tulee aika, oi Tegumain Lapsi, jolloin me teemme kirjaimia — kaikki kaksikymmentäseitsemän kappaletta — ja me osaamme lukea yhtä hyvin kuin kirjoittaa ja silloin voimme tarkasti, erehtymättä, sanoa mitä tarkoitamme. Peskööt Neoliittiset rouvat mudan Muukalaisen tukasta!»
»Se ilahduttaa minua», sanoi Taffi, »sillä vaikka te olette tuoneet Tegumain Heimon jokaisen muun keihään, olette kuitenkin unohtaneet isän mustavartisen keihään.»
Silloin Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi: »Taffi-kulta, kun ensi kerralla kirjoitat kuvakirjeen, niin sinun on parasta lähettää sen mukana mies, joka voi selittää mitä kirje tarkoittaa. Itse puolestani en välitä, mutta seuraukset ovat hyvin pahat muulle Tegumain Heimolle, ja niinkuin näet, se hämmästyttää vierasta.»
Sitten he ottivat Muukalaisen (Tewarista kotoisin olevan syntyperäisen tewaralaisen) Tegumain Heimon jäseneksi, koska hän oli gentlemanni eikä nostanut melua siitä mudasta, jota Neoliittiset rouvat olivat hieroneet hänen tukkaansa. Mutta siitä päivästä tähän saakka (ja luulen, että vika on Taffin) sangen harvat pikkutytöt ovat mielellään opetelleet lukemaan tai kirjoittamaan. Useimmat heistä mieluummin piirtävät kuvia ja leikkivät isänsä kanssa — aivan niinkuin Taffikin.
MITEN AAPINEN TEHTIIN.
Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin Taffimai Metallumai (nimitämme häntä edelleenkin Taffiksi, Rakkaani) oli tehnyt tuon pienen erehdyksensä isän keihään ja Muukalaisen ja kuvakirjeen ja kaiken suhteen, läksi hän taas kalaan isänsä kanssa. Hänen äitinsä olisi tahtonut hänen jäävän kotiin auttamaan vuotien ripustamisessa kuivausseipäille heidän Neoliittisen luolansa ulkopuolelle, mutta Taffi livahti isänsä matkaan hyvin aikaisin, ja sitten he kalastelivat. Pian Taffi rupesi tirskumaan, ja hänen isänsä sanoi:
»Älä tee tyhmyyksiä, lapsi.»
»Mutta eikö se ollut huvittavaa!» vastasi Taffi. »Etkö muista, miten
Ylipäällikkö pullisti poskiaan ja miten hullunkuriselta meidän mainio
Muukalainen näytti mutaisine hiuksineen?»
»Muistan kyllä», sanoi Tegumai. »Sain maksaa kaksi porontaljaa — kaksi pehmeätä, reunuksilla koristettua porontaljaa — Muukalaiselle kaikesta mitä olimme hänelle tehneet.»
»Me emme tehneet mitään», vastusteli Taffi. »Emme me, vaan äiti ja Neoliittiset rouvat — ja muta.»
»Älkäämme siitä jutelko», sanoi Tegumai. »Syökäämme välipalaa.»
Taffi otti ydinluun ja istui hiirenhiljaa kymmenen kokonaista minuuttia, ja sillä välin hänen isänsä kiskoi hainhampaalla tuohta. Sitten ei Taffi enää voinut pitää suutaan kiinni:
»Isä, olen ajatellut salaista yllätystä. Lausu joku ääni — mikä tahansa.»
»Ah!» sanoi Tegumai. »Kelpaako tämä aluksi?»
»Kelpaa», vastasi Taffi. »Sinä näytit aivan toutaimelta, jonka suu on auki. Sano se uudelleen, ole hyvä.»
»Ah! Ah! Ah!» sanoi isä. »Älä rupea hävyttömäksi, tyttöni.»
»En aio olla hävytön, en lainkaan», vastasi Taffi. »Tämä on osa sala-yllätys-ajatustani. Sanothan, isä kulta, a h ja pidät suutasi auki ja lainaat tuota hammasta. Aion piirtää toutaimen, joka pitää suutaan ammollaan.»
»Miksi?» kysyi hänen isänsä.
»Etkö huomaa?» vastasi Taffi piirtäen tuohelle. »Tästä tulee meidän oma pieni salainen yllätyksemme. Kun minä piirrän avosuisen toutaimen nokeen luolan perälle — jos äiti ei huomaa — niin se muistuttaa sinua tästä ah-äänestä. Sitten me voimme leikkiä, niinkuin minut olisi heitetty pimeyteen ja yllättäisin sinut tuolla äänellä — niinkuin tein majavarämeellä viime talvena.»
»Todellako?» sanoi isä sillä äänellä, jota aikuiset käyttävät, kun he kuuntelevat tarkasti. »Jatka, Taffi.»
»Äh!» huudahti Taffi. »En osaa piirtää koko toutainta, mutta voin piirtää jotakin, mikä muistuttaa toutaimen suuta. Tiedäthän, miten ne seisoivat päällään mutaan uppoutuneina? Hyvä, tässä on vaatimaton toutain (voimme kuvitella, että se on kokonaan piirretty). Tässä juuri on suu, ja se merkitsee: ah.»
»Ei hullumpaa», sanoi Tegumai ja raapusti itseään varten omaan tuohenkappaleeseensa, »mutta olet unohtanut viiksisäikeen, joka riippuu sen suun poikki.»
»Mutta minä en osaa piirtää, isä.»
»Ei sinun tarvitsekaan piirtää siitä muuta kuin suuaukko ja viiksisäije sen poikki. Silloin tiedämme, että se on juuri toutain, koska ahvenilla ja taimenilla ei ole viiksisäijettä. Katsohan tätä, Taffi.»
»Minä jäljennän sen», sanoi tyttö. »Mutta ymmärrätkö, kun näet tämän?»
»Täydelleen», vastasi hänen isänsä. »Ja nähdessäni sen missä tahansa minä hämmästyn, aivan kuin sinä hyppäisit puun takaa ja sanoisit ah!»
»No, lausu joku toinen ääni», kehoitti Taffi hyvin ylpeänä.
»Yah!» sanoi hänen isänsä hyvin äänekkäästi.
Nyt sinun pitää muistaa, Rakkaani, että Tegumai Bopsulain kielessä y lausuttiin niinkuin meillä j; Tegumai siis äänsi: »Jah!»
»Hm», sanoi Taffi. »Se on sekalainen ääni. Loppupuoli on ah-toutaimensuu; mutta miten me piirrämme alkupuolen? Ye-ye-ye jaah! Ya!»
»Se muistuttaa paljon toutaimensuu-ääntä. Piirtäkäämme joku toinen osa toutainta ja yhdistäkäämme ne», sanoi hänen isänsä. Hänkin oli innostunut.
»Ei. Jos ne yhdistetään, niin silloin minä unohdan. Piirrä se erikseen.
Piirrä pyrstö. Jos se seisoo päällään, niin pyrstö tulee ensiksi.
Luulen muuten, että osaan piirtää häntiä helpommin», sanoi Taffi.
»Sattuva huomautus», sanoi Tegumai. »Tässä on toutaimen pyrstö ye-ääntä varten.»
»Minäkin koetan», sanoi Taffi.
»Muista, etten minä osaa piirtää yhtä hyvin kuin sinä, isä. Eikö menettele, jos piirrän vain hännän haljenneen osan ja pistän pienen viivan siihen, missä ne yhtyvät?»
Isä nyökkäsi, ja hänen silmänsä säteilivät innostuksesta.
»Ihastuttavaa», sanoi Taffi. »No, lausu taas joku ääni, isä.»
»Oh!» sanoi hänen isänsä hyvin kovaa.
»Se on hyvin helppo», sanoi Taffi. »Sinun suusi on pyöreä kuin muna tai kivi. Siis joku muna tai kivi voi merkitä sitä.»
»Et aina löydä munia tai kiviä. Meidän on piirrettävä ympyrä, joka suunnilleen muistuttaa sellaista.»
»Voi miten lystiä!» sanoi Taffi. »Miten monta äänikuvaa me jo olemmekin saaneet kokoon! No, isä, lausu taas jotakin.»
»Ssh!» sanoi hänen isänsä rypistäen otsaansa, mutta Taffi oli liian innoissaan sitä huomatakseen.
»Sehän on ihan helppo», sanoi hän riipustaen tuohelleen.
»Mh, mitä?» kysyi hänen isänsä. »Tarkoitin, että olin ajatuksissani enkä tahtonut tulla häirityksi.»
»Sama ääni juuri, aivan sama. Saman äänen käärme tekee, kun se on ajatuksissaan eikä tahdo tulla häirityksi. Tehdään ssh-ääni käärmeestä. Kelpaako tämä?»
»Kas tällä tavalla», jatkoi hän. »Tämä on toinen salayllätys. Kun piirrät sihisevän käärmeen pienen takaluolasi ovelle, jossa sinä korjaat keihäitäsi, niin minä tiedän, että sinä ajattelet kovasti; ja minä tulen sisään ihan hiirenhiljaa. Ja jos sinä piirrät sen puuhun joen rannalle, kun olet kalastamassa, niin minä tiedän, että sinä tahdot minun kulkevan ihan, ihan hiirenhiljaa, jotteivät rannat tärisisi.»
»Aivan oikein», sanoi Tegumai. »Tässä leikissä on paljon enemmän asiaa, kuin saatat ajatellakaan. Taffi-kiltti, olen huomannut, että sinun isäsi tytär on keksinyt hienoimman asian, mikä ikinä on keksitty siitä pitäen, kuin Tegumain heimo otti käytäntöön hainhampaat keihäittensä kärkiin piikiven asemesta. Uskon, että me olemme keksineet maailman suurimman salaisuuden.»
»Kuinka niin?» kysyi Taffi, ja hänenkin silmänsä kimalsivat ihastuksesta.
»Katsohan nyt», sanoi hänen isänsä. »Mikä on vesi Tegumain kielellä?»
»Ya luonnollisesti, ja se tarkoittaa myöskin jokea — niinkuin Wsgai-ya — Wagai-joki.»
»Mikä on paha vesi, joka juotua antaa kuumeen — musta vesi — rämevesi?»
»Yo tietenkin.»
»No, katsohan nyt!» sanoi hänen isänsä. »Otaksutaanpa, että näet tämän piirrettynä jonkin majavarämeessä olevan seipään kylkeen?» Ja hän piirsi näin (YO).
»Toutaimenpyrstö ja pyöreä muna. Kaksi ääntä sekoitettu! Y o, huono vesi», sanoi Taffi. »Tietysti minä en juo tuota vettä, koska tiedän, että se on pahaa.»
»Mutta minun ei tarvitse olla lainkaan lähellä tuota vettä. Voin olla penikulmien päässä metsästämässä ja kuitenkin…»
»Ja kuitenkin olisi aivan samaa, kuin jos sinä olisit siinä huutamassa: 'Mene pois, Taffi, tai saat kuumeen!' Kaikki tuo on toutaimenpyrstössä ja pyöreässä munassa! Voi isä, meidän täytyy pian päästä tästä kertomaan äidille!» ja Taffi tanssi hänen ympärillään.
»Ei vielä», virkkoi Tegumai, »ei ennen kuin olemme päässeet hiukan pitemmälle. Katsotaanhan! Yo on huonoa vettä, mutta so on tulella keitettyä ruokaa, eikö niin?» Ja hän pursi näin (SO).
»Niin. Käärme ja muna», sanoi Taffi. »Se merkitsee siis, että ateria on valmis. Jos näet sen piirrettynä puuhun, niin tiedät, että on aika tulla luolalle. Niin minä tekisin.»
»Kyllähän sinä tulisit!» sanoi Tegumai. »Mutta olet oikeassa. Odotahan hiukan; tässä on pieni hankaluus. So merkitsee 'tule syömään', mutta sho tarkoittaa kuivaussalkoja, joihin me ripustamme taljoja.»
»Inhoittavat vanhat kuivausseipäät!» sanoi Taffi. »Minua vihoittaa, kun pitää auttaa äitiä ripustamaan noita raskaita, kuumia, karvaisia nahkoja niille. Jos sinä piirtäisit käärmeen ja munan, ja minä luulisin sen tarkoittavan päivällistä ja tulisin metsästä kotiin ja huomaisinkin, että minun pitäisi auttaa äitiä ripustamaan nahkoja kuivausseipäisiin, niin kuinka silloin kävisi?
»Sinä olisit äreä ja tekisit äidin samanlaiseksi. Meidän on tehtävä uusi kuva sho-ääntä varten. Meidän on piirrettävä täplikäs käärme, joka sihisee: 'sh-sh', ja kuvitella, että sileä käärme sihisee vain: 'sss'.»
»En ole varma, osaisinko pistää nuo täplät», sanoi Taffi. »Ja ehkä sinä olisit niin kiireissäsi, että jättäisit ne pois, ja minä luulisin, että on so, kun onkin sho, ja äiti saisi minut kiinni joka tapauksessa. i! Minusta on parempi piirtää nuo hirvittävät korkeat kuivausseipäät itse, ja tehdä asia aivan selväksi. Pistän ne heti sihisevän käärmeen jälkeen. Katsohan!» Ja hän piirsi näin (SHO).
»Ehkä tuo on varminta. Kyllähän nuo muistuttavat meidän kuivausseipäitämme», sanoi hänen isänsä nauraen. »Nyt minä teen toisen äänen, jossa on käärme- ja kuivausseiväs-äänet. Sanon: shi. Se merkitsee Tegumain kielellä keihästä, Taffi.» Ja hän nauroi.
»Älä tee minusta pilkkaa», sanoi Taffi, joka muisti kuvakirjettä ja
Muukalaisen hiuksiin hierottua mutaa. »Piirrä sinä se, isä.»
»Emme tällä kertaa välitä majavista emmekä kallioista, vai mitä?» sanoi hänen isänsä. »Piirrän suoran viivan keihästäni varten.» Ja hän n piirsi näin (SHI).
»Äitikään ei voisi erehtyä luulemaan, että minut on murhattu.»
»Pyydän, ettet jatka, isä. Se tuntuu niin epämiellyttävältä. Anna tulla enemmän ääniä. Me olemme päässeet pitkälle.»
»Mm-hm!» sanoi Tegumai tuijottaen eteensä. »Otetaan shu. Se merkitsee pilveä.»
Taffi piirsi käärmeen ja kuivausseipään. Sitten hän pysähtyi.
»Meidän pitää tehdä uusi kuva tuolle äänelle, eikö pidäkin?»
»Shu-shu-u-u-u!» sanoi hänen isänsä. »Se kuulostaa samalta kuin tuo pyöreä muna-ääni ohennettuna.»
»Ehkä piirrämme pyöreän ohuen munan ja kuvittelemme, että se on sammakko, joka on paastonnut vuoden.»
»E-ei», sanoi hänen isänsä. »Jos me piirrämme sen kiireesti, niin voimme erehtyä ja luulla sitä oikeaksi pyöreäksi munaksi. Shu-shu-shu! Sanonpa mitä on tehtävä. Me avaamme pienen reiän sen toiseen päähän osoittaaksemme, miten O-ääni vuotaa ohueksi. Tällä tavalla.» Ja hän piirsi näin (U).
»Voi, kun siitä tuli hyvä! Paljon parempi kuin laiha sammakko. Jatka», sanoi Taffi käytellen hainhammastaan.
Hänen isänsä jatkoi piirtämistä, ja hänen kätensä vapisi kiihkosta. Hän jatkoi, kunnes oli piirtänyt tämän (SHUYA).
»Älä katsele muualle, Taffi», hän sanoi. »Koeta, voitko saada selville mitä tämä merkitsee Tegumain kielellä. Jos voit, niin me olemme keksineet Salaisuuden.»
»Käärme — seiväs — särjetty muna — toutaimenpyrstö ja toutaimensuu», sanoi Taffi. »Shu-ya. Pilvi-vesi (sade).»
Juuri silloin putosi pisara hänen kädelleen. Taivas oli mennyt pilveen.
»Hei, isä, sataa. Sitäkö aioit sanoa minulle?»
»Tietysti», sanoi hänen isänsä. »Ja minä puhuin sinulle siitä sanomatta sanaakaan, eikö niin?»
»Kyllä. Luulen, että olisin ymmärtänyt sen pian, mutta sadepisara sai minut aivan varmaksi. Nyt muistan sen aina. S h u-y a merkitsee sadetta, tai että sade on tulossa'. Mainiota, isä!» Hän hypähti pystyyn ja tanssi isänsä ympärillä. »Otaksutaan, että sinä olet lähtenyt ulos ennen minun heräämistäni ja piirtänyt shu-ya nokeen seinälle, ja silloin minä tiedän, että sade on tulossa ja panen päähäni majavannahkaisen hilkan. Kylläpä äiti hämmästyy!»
Tegumai hyppäsi pystyyn ja tanssi. (Isätkin tekivät sellaista siihen aikaan.)
»Enemmän vielä! Enemmän vielä!» huusi hän. »Jospa minä tahtoisin kertoa, ettei sada kovasti ja että sinun on tultava luokseni joelle, niin mitä silloin piirrän? Sano se ensin Tegumain kielellä.»
»Shu-ya-las, ya maru. (Pilvivesi loppuu. Joki tule luokse.) Kovin monta uutta ääntä! Minä en ymmärrä, miten voit niitä piirtää.»
»Mutta minä voin — minä voin!» sanoi Tegumai. »Seuraa nyt mukana hetkinen, niin sitten lopetamme tältä päivältä. Shu-ya on selvä, vai miten, mutta tämä las tekee kiusaa. La-la-la!» ja hän heilutti hainhammastaan.
»Sen lopussa on käärme ja käärmeen edellä toutaimensuu — as-as-as.
Puuttuu vain la-la», sanoi Taffi.
»Tiedän sen, mutta meidän on tehtävä la-la. Ja me olemme maailman ensimmäinen kansa, joka sitä on yrittänyt, Taffimai!»
»Hyvä juttu», sanoi Taffi haukotellen, sillä häntä rupesi väsyttämään. »Eikö las merkitse katkaisemista tai lopettamista yhtä paljon kuin loppumista?»
»Kyllä», vastasi Tegumai. »Yo-las merkitsee ettei äidin sammiossa ole vettä keittämistä varten — varsinkin silloin, kun minä olen menossa metsälle.»
»Ja shi-las merkitsee, että sinun keihääsi on poikki. Jos olisin vain ajatellut sitä, sen sijaan että piirtelin typeriä majavankuvia Muukalaiselle!»
»La! La La!» lallatteli Tegumai heilutellen kulmat rypyssä piirrintään. »Oh, mikä kiusa!»
»Olisin piirtänyt shi-sanan hyvin helposti», jatkoi Taffi. »Sitten olisin piirtänyt keihääsi aivan poikkinaisena — näin!» Ja hän piirsi. (L).
»Siinäpä se», sanoi Tegumai. »Nyt on la selvä. Se ei ole minkään muun merkin näköinen.» Ja hän piirsi näin (LAS).
»Nyt ya. Jaa niin, senhän me olemme jo tehneet. Sitten maru. Mum-mum-mum. Mum sulkee suun, eikö niin? Siis on piirrettävä suljettu suu tähän tapaan.» Ja hän piirsi. (M).
»Sitten avonainen toutaimensuu. Siitä tulee ma-ma-ma! Mutta mistä r r r r r-äänne, Taffi?
»Se kaikuu karkealta ja ratisevalta, aivan samalta kuin sinun hainhampaasi, kun se leikkaa lankkua kanoottia varten», sanoi Taffi.
»Sinä tarkoitat teräväpäistä tähän tapaan?» kysyi Tegumai. Ja hän piirsi (r).
»Juuri niin», vastasi Taffi. »Mutta me emme tarvitse kaikkia noita hampaita; kahta vain.»
—»Minä pistän vain yhden», sanoi Tegumai. »Jos tästä meidän leikistämme tulee sitä, mitä ajattelen, niin sen parempi jokaiselle, mitä helpommaksi ne teemme.» Ja hän piirsi.
»Nyt olemme saaneet sen», sanoi Tegumai seisoen yhdellä jalalla.
»Piirränpä ne kaikki riviin niinkuin kalat vitsakseen.»
»Eikö olisi parempi pistää pieni tikku tai joku sellainen jokaisen sanan väliin, etteivät ne töykkisi toisiaan ja tunkeilisi niinkuin olisivat toutaimia?»
»Oh, jätän kyllä pienen kolon sitä varten», sanoi hänen isänsä. Ja hän oli niin innoissaan, että piirsi ne kaikki yhtä mittaa uudelle suurelle tuohenkappaleelle. (SHU YA LAS YA MARU)
»Shu-ya-las ya-maru», sanoi Taffi lukien äänne äänteeltä.
»Riittää tämän päivän osalta», sanoi Tegumai. »Näytät muuten olevan väsyksissä, Taffi. Älähän huoli, pienokaiseni. Pääsemme loppuun huomenna, ja sitten meitä muistetaan vielä vuosia senkin jälkeen kuin isoin puu, minkä näet, on hakattu polttopuuksi.»
Sitten he menivät kotiin, ja koko illan Tegumai istui tulen toisella puolen ja Taffi toisella piirrellen ya- ja yo- ja shu- ja shi-merkkejä nokeen seinälle ja hihittäen keskenään, kunnes rouva Teshumai Tewindrow sanoi:
»Totisesti, Tegumai, sinä olet vielä pahempi kuin Taffi.»
»Pyydän, älä välitä», sanoi Taffi. »Se on vain meidän salainen yllätyksemme, äiti rakas, ja me kerromme sinulle kaiken, kohta kun se on valmis; mutta ole ystävällinen, äläkä kysy sitä nyt tai muuten minun täytyy kertoa.»
Siispä hänen äitinsä huolellisesti vältti kysymästä, ja aikaiseen seuraavana aamuna Tegumai meni rannalle ajattelemaan uusia äänikuvia, ja noustessaan vuoteesta Taffi näki, että luolan ulkopuolella olevan suuren vesisammion kylkeen oli liidulla piirretty: Ya-las (vesi on lopussa tai loppumassa).
»Mmm», sanoi Taffi. »Nämä kuvaäänet ovat pelkäksi kiusaksi! Sama kuin jos isä itse olisi tullut sanomaan, että äiti tarvitsee lisää keittovettä.»
Hän meni lähteelle asunnon taakse ja täytti sammion ämpärillä; sitten hän juoksi joelle ja veti isäänsä vasemmasta korvasta — siitä, josta hän sai vetää ollessaan kiltti.
»Tulehan nyt tähän, niin piirrämme loput äänikuvat», sanoi hänen isänsä, ja he saivat äärettömän jännittävän päivän, maittavan välipalan ja kaksi tanssileikkiä muun lomassa. Kun he tulivat T-kirjaimeen, niin Taffi sanoi, koska hänen nimensä samoin kuin isän ja äidinkin alkoi sillä, niin oli piirrettävä jonkunlainen perheryhmä käsi kädessä. Se oli mukava piirtää kerran tai kahdesti; mutta kun se oli piirrettävä kuusi tai kymmenen kertaa, niin Taffi ja Tegumai piirsivät sen hutiloivammin, kunnes T:stä oli lopuksi jäljellä vain pitkä laiha Tegumai, joka ojentaa käsiään pitääkseen Taffia ja Teshumaita.
Monet muista kuvista olivat aluksi liiankin viehättäviä, varsinkin ennen välipalaa; mutta kun niitä oli piirretty uudelleen ja uudelleen tuohenkappaleelle, niin ne muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja helpommiksi, kunnes lopuksi Tegumaikin sanoi, ettei hän voinut huomata mitään virhettä niistä. He käänsivät sihisevän käärmeen toisin päin z-äännettä varten osoittaakseen, että se taakse päin kääntyneenä sihisi pehmeämmin ja vienommin; E:tä varten he piirsivät sivukuvan hypistelevistä sormista, koska se esiintyi kuvissa niin usein; ja B:tä varten he piirsivät Tegumain Heimon pyhän Majavan, joka Tegumain kielellä on Beshawar; ja koska N oli ruma nenä-äänne, piirsivät he sitä varten neniä, kunnes aivan väsyivät; ja he piirsivät ison hauen suun ahnetta Ga-ääntä varten; ja he piirsivät uudelleen hauen varustettuna takana seisovalla keihäällä kovaa, kiukkuista Ka-äännettä varten; ja he piirsivät kappaleen väärää Wagai-virtaa tuota viehättävää Wa-äännettä varten; ja niin poispäin ja niin poispäin ja niin edespäin, kunnes olivat piirtäneet kaikki ne äänikuvat, mitkä he halusivat, ja silloin oli aapinen valmis.
Ja vuosituhansien kuluttua ja hieroglyfien ja demoottisen ja niloottisen ja kryptiläisen ja kufulaisen ja doorilaisen ja joonilaisen ja riimukirjoituksen ja kaiken mahdollisen jälkeen (sillä Woonit ja Negukset ja Akhoondit ja Perintötapojen Säilyttäjät eivät milloinkaan jättäneet rauhaan hyvää asiaa, kun sattuivat sen näkemään) tuo vanha hieno helppo ymmärrettävä aapinen — A, B, C, D, E ja koko loppujono — pääsi taas puhtaassa muodossa esille kaikkien Rakkaitten opittavaksi, kun ovat ennättäneet tarpeelliseen ikään.
Mutta minä muistan Tegumai Bopsulain ja Taffimai Metallumain ja Teshumai Tewindrowin, hänen äiti kultansa, ja nuo vanhat ajat. Ja niin tapahtui — juuri niin — kauan sitten — ison Wagai-virran rantamilla!
* * * * *
Ensimmäisiä tehtäviä, johon Tegumai Bopsulai ryhtyi sen jälkeen kuin hän ja Taffi olivat saaneet aapisten valmiiksi, oli taika-aakkos-kaulaketjun laittaminen kaikista kirjaimista; sitä oli tarkoitus säilyttää Tegumain temppelissä iankaikkisesti. Koko Tegumain Heimo toi kauneimmat helmensä ja kalleutensa, ja Taffi ja Tegumai kuluttivat kokonaista viisi vuotta kaulaketjun järjestelemiseen. Nauha oli tehty hienoimmasta ja vahvimmasta poronjänteestä, joka oli kiedottu ohueen kuparilankaan.
Jos aloitetaan yläpäästä, niin ensimmäinen helmi on vanhaa hopeata, joka kuului Tegumain Heimon ylipapille; sitten tulee kolme mustaa simpukkahelmeä; sitten savihelmi (sininen ja harmaa); sitten nystyräinen kultahelmi, saatu lahjaksi eräältä heimolta, joka puolestaan oli saanut sen Afrikasta (mutta oikeastaan se oli Intiasta peräisin): seuraava on pitkä sileäsivuinen afrikkalainen lasihelmi (Tegumain Heimon sotasaalista): sitten kaksi savihelmeä (valkoinen ja sininen), toinen pilkullinen, toinen pilkullinen ja viirullinen; sitten kolme jonkun verran särkynyttä meripihkahelmeä; sitten kolme savihelmeä (punaisia ja valkoisia), joista kaksi on pilkullista, ja iso keskimmäinen on koristettu ripsulaitaisella kangaspalasella. Sitten alkavat kirjaimet, ja jokaisen kirjaimen välissä on pieni vaaleahko savihelmi, johon kirjain on toistettu pienoiskoossa. Tässä ovat kirjaimet:
A on kaiverrettu hampaaseen — hirven torahampaaseen luullakseni.
B on Tegumain Pyhä Beshawar (Majava), joka on piirretty vanhalle norsunluukappaleelle.
C on helmiäisnäkinkenkä — sisäpuoli ulospäin.
D on varmaankin jonkinlainen simpukankuori — ulkopuoli ulospäin.
E on hopealangasta kierretty silmukka.
F on särkynyt, mutta jäljellä oleva on kappale uroshirven sarvea.
G on puukappaleelle maalattu mustalla. (G:tä seuraava helmi ei ole savea, vaan pieni näkinkenkä. En tiedä minkävuoksi.)
H on jonkinlainen suuri ruskea kauri-näkki.
I on pitkän, käsin hiotun simpukan sisäpuoli. (Sen hiominen vei
Tegumailta kolme kuukautta.)
J on helmiäisestä tehty ongenkoukku.
L on hopeainen katkennut keihäs. (K:n pitäisi seurata J:tä tietenkin, mutta kaulaketju katkesi kerran ja se liitettiin uudelleen väärin.)
K on ohut luusirpale, joka on kaivettu ja kiilloitettu mustaksi.
M on piirretty himmeänharmaalle näkinkengälle.
N on palanen niin sanottua porfyyria, jolle on kaiverrettu nenä.
(Tegumailta meni viisi kuukautta tuon kiven kiilloittamiseen.)
O on kappale osterinkuorta, jonka keskessä on reikä.
P ja Q puuttuvat. Ne katosivat kauan aikaa sitten eräässä suuressa sodassa, ja heimo korjasi kaulaketjun kalkkarokäärmeen kalistimilla, mutta P:tä ja Q:ta ei milloinkaan löydetty. Siitä syntyi Tegumain Heimon keskuuteen sananlasku: »Sinun pitää muistaa peesi ja kuusi!»
R on tietenkin hainhammas.
S on pieni hopeainen käärme.
T on pieni luunkappale, ruskeaksi ja kiiltäväksi kiilloitettuna.
U on taaskin simpukankuori.
W on kiemurainen kappale helmiäistä, joka löydettiin suuren helmisimpukan sisältä ja sahattiin hiekkaan ja veteen upotetulla langalla. Taffilta vei puolitoista kuukautta sen kiilloittaminen ja reikien poraaminen.
X on hopealangasta, jonka keskestä yhdistää hiomaton granaattikivi.
(Taffi löysi granaattikiven.)
Y on norsunluulle piirretty toutaimenpyrstö.
Z on kellonmuotoinen agaattikivi, jossa on Z:n muotoisia juomuja. Z-käärmeen he tekivät kaivertamalla tuon pehmeän kiven erästä juovaa ja hieromalla siihen punaista hiekkaa ja mehiläisvahaa. Juuri kellon suussa näet savihelmen, jossa Z-kirjain toistuu.
Siihen ne kirjaimet loppuvat. Ä:tä ja Ö:tä ei Tegumain kielessä ollut.
Eräs toinen heimo keksi ne vasta paljon myöhemmin.
Kaulaketjun seuraava helmi on pieni pyöreä vihertävä kuparimalmikappale; seuraava on hiomaton turkoosikappale; sitten hiomaton kultapala (niin sanottua vesikultaa); seuraava on melonin muotoinen savipallo (valkoinen ja viheriäpilkkuinen). Sitten tulee neljä litteätä norsunluukappaletta, jotka pilkkuineen muistuttavat dominonappuloita; sitten tulee kolme kovin särkynyttä kivihelmeä; sitten kaksi pehmeätä ruostesyrjäistä rautakappaletta (luultavasti taikakapineita, koska ne ovat niin kuluneen näköisiä); ja lopuksi hyvin vanha afrikkalainen helmi, joka näyttää lasiselta — sininen, punainen, valkoinen, musta ja keltainen. Sitten tulee silmukka, joka kiinnitetään toisessa päässä olevaan suureen hopeanappiin, ja siinä kaikki.
KRAPU, JOKA PITI MERTA LEIKKINÄÄN.
Kauan sitten, jo ennen etäisiä aikoja, oi Rakkaani, tuli Varsinaisen Alun aika; se tapahtui niinä päivinä, jolloin Vanhin Loitsija järjesteli kaikki asiat kuntoon. Ensin hän järjesteli Maan, ja sitten hän järjesteli Meren, ja sitten hän kutsui kaikki eläimet leikkimään. Ja eläimet sanoivat:
»Oi Vanhin Loitsija, mitä meidän on leikittävä?»
Ja hän vastasi:
»Näytän teille kohta.»
Hän otti Norsun — Koko-Maailman-Norsun — ja sanoi:
»Leiki Norsuna olemista», ja Koko-Maailman-Norsu leikki.
Hän otti Majavan — Koko-Maailman-Majavan ja sanoi:
»Leiki Majavana olemista», ja Koko-Maailman-Majava leikki.
Hän otti Lehmän — Koko-Maailman-Lehmän — ja sanoi:
»Leiki Lehmänä olemista», ja Koko-Maailman-Lehmä leikki.
Hän otti Kilpikonnan — Koko-Maailman-Kilpikonnan — ja sanoi:
»Leiki Kilpikonnana olemista», ja Koko-Maailman-Kilpikonna leikki.
Toinen toisensa jälkeen hän otti kaikki nelijalkaiset ja linnut ja kalat ja sanoi kullekin, mitä oli leikittävä.
Mutta illansuussa, kun ihmiset ja eläimet käyvät rauhattomiksi ja väsyneiksi, tuli paikalle Mies (Omine pienine tyttärineenkö?) — Niin, omine pienine rakkaine tyttärineen, joka istui hänen olkapäällään; ja Mies sanoi:
»Mikä leikki tämä on, Vanhin Loitsija?»
Ja Vanhin Loitsija vastasi:
»Hoi, Aatamin Poika, tämä on Varsinaisen Alun leikki, mutta sinä olet liian viisas tähän leikkiin.»
Ja mies tervehti ja sanoi:
»Niin, olen liian viisas tähän leikkiin, mutta laita niin, että kaikki eläimet ovat minulle alamaisia.»
No niin, heidän keskustellessaan Krapu Pau Amma, joka juuri odotti vuoroaan, hypähti sivuun ja pujahti mereen sanoen itsekseen:
»Tahdon leikkiä omaa leikkiäni syvällä vedessä enkä milloinkaan tahdo totella tätä Aatamin Poikaa.»
Kukaan muu ei nähnyt sen poistuvan kuin pikku tytär, joka nojautui miehen olkapään ylitse. Ja leikki jatkui, kunnes kaikki eläimet olivat saaneet ohjeensa; sitten Vanhin Loitsija pyyhkäisi tomun käsistään ja läksi kiertämään maailmaa katsoakseen, miten eläimet leikkivät.
Hän meni Pohjoiseen, oi Rakkaani, ja hän tapasi Koko-Maailman-Norsun kaivamasta torahampaillaan ja polkemasta jaloillaan hurmaavaa uutta puhdasta maata, joka oli järjestetty sitä varten.
»Kun?» sanoi Koko-Maailman-Norsu; se on: »Onko oikein?»
»Payah kun», vastasi Vanhin Loitsija; se on: »Aivan oikein.» Ja hän hengähti suurille kallionkärjille ja multakummuille, jotka Koko-Maailman-Norsu oli kasannut, ja ne muuttuivat suuriksi Himalajan Vuoriksi, jotka voit nähdä kartastasi.
Hän meni Itään ja tapasi Koko-Maailman-Lehmän laitumelta, joka oli järjestetty sitä varten, ja se nuolaisi koko metsän kerrallaan ja nielaisi sen ja istuutui märehtimään.
»Kun?» sanoi Koko-Maailman-Lehmä.
»Payah kun», vastasi Vanhin Loitsija, ja hän henkäisi niille paljaille läiskille, jotka se oli syönyt, ja niille paikoille, johon se oli asettunut makuulle; edellisistä tuli suuri Intian erämaa ja jälkimmäisestä Saharan erämaa, jotka voit nähdä kartastasi.
Hän meni Länteen, ja tapasi Koko-Maailman-Majavan rakentamasta majavapatoa isojen jokien suihin, jotka olivat järjestetyt sitä varten.
»Kun?» kysyi Koko-Maailman-Majava.
»Payah kun», vastasi Vanhin Loitsija, ja hän henkäisi kaatopuille ja seisovalle vedelle, ja niistä tuli Floridan ruohonevat, jotka voit nähdä kartastasi.
Sitten hän meni Etelään ja tapasi Koko-Maailman-Kilpikonnan räpyläjaloillaan kaapimasta hiekkaa, joka oli järjestetty sitä varten, ja hiekka ja kallionlohkareet kiisivät ilman läpi ja putosivat kauas mereen.
»Kun?» kysyi Koko-Maailman-Kilpikonna.
»Payah kun», vastasi Vanhin Loitsija, ja hän hengähti hiekalle ja kallioille, jotka olivat vierineet mereen, ja niistä tulivat koko maailman ihanimmat saaret Borneo, Celebes, Sumatra, Jaava ja muut Malaijien saariston saaret, jotka voit tarkemmin katsoa kartastostasi.
Ennen pitkää Vanhin Loitsija tapasi Miehen Perak-joen rannoilta ja sanoi:
»Hei, Aatamin poika, ovatko kaikki eläimet alamaisia sinulle?»
»Ovat», vastasi Mies.
»Onko koko maa sinulle alamainen?»
»On», vastasi Mies.
»Onko koko meri sinulle alamainen?»
»Ei», sanoi Mies. »Kerran päivällä ja kerran yöllä meri nousee Perak-joelle ja ajaa makeanveden metsään, niin että taloni kastuu; kerran päivällä ja kerran yöllä se virtaa jokea alas ja vetää kaiken veden jäljessään, niin ettei jää muuta kuin mutaa jäljelle ja kanoottini jää kuivalle maalle. Oletko sinä käskenyt sen leikkiä sellaista leikkiä?»
»En», sanoi Vanhin Loitsija. »Se on uusi ja ikävä leikki.»
»Katso!» sanoi Mies, ja hänen puhuessaan kohosi meri Perak-joen suusta päin ajaen jokea taaksepäin, kunnes se peitti penikulmittain synkkiä metsiä ja tulvi yli Miehen talon.
»Tämä on väärin. Lykkää kanoottisi vesille, niin menemme etsimään sitä, joka pitää merta leikkinään», sanoi Vanhin Loitsija.
He nousivat kanoottiin, ja pikku tytär tuli heidän mukaansa; ja Mies otti krisinsä — käyrän, aaltomaisen puukon, jonka terä loisti kuin liekki — ja he meloivat pitkin Perak-jokea. Sitten meri rupesi vetäytymään taaksepäin, ja kanootti ajautui Perak-joen suusta ohi Selangorin, ohi Malakan, ohi Singaporen aina Bintangin saarelle aivan kuin sitä olisi langasta vedetty.
Silloin Vanhin Loitsija nousi seisomaan ja huusi:
»Hei, nelijalkaiset, linnut ja kalat, jotka otin käsieni väliin Varsinaisessa Alussa ja opetin leikkimään kunkin omaa leikkiään! Kuka teistä pitää merta leikkinään?»
Silloin kaikki nelijalkaiset, linnut ja kalat sanoivat yhteen ääneen:
»Vanhin Loitsija, me leikimme sitä leikkiä, jonka sinä opetit meille — me ja meidän lapsenlapsemme. Mutta kukaan meistä ei leiki merellä.»
Silloin Kuu nousi suurena ja täyteläisenä meren yli, ja Vanhin Loitsija sanoi kyssäselkäiselle vanhukselle, joka istuu Kuussa kehräten ongen siimaa, jolla hän jonakin päivänä toivoo saavansa maailman kiinni:
»Hei, Kuun Kalastaja! Sinäkö leikit merellä?»
»En», sanoi Kalastaja, »minä kehrään lankaa, jolla jonakin päivänä otan maailman kiinni, mutta minä en leiki merellä.» Ja hän jatkoi lankansa kehräämistä.
Onpa Kuussa myöskin Rotta, joka aina puree poikki vanhan Kalastajan langan, kohta kun se on valmis, ja Vanhin Loitsija sanoi sille:
»Hei, Kuun Rotta! Sinäkö leikit merellä?»
Ja Rotta vastasi:
»Minulla on liian kiire purressani lankaa, jota vanha Kalastaja kehrää.
Minä en leiki merellä.» Ja se jatkoi langan puremista.
Silloin pikku tytär ojensi pienen pehmeän, ruskean käsivartensa, joka oli koristettu valkoisista raakunkuorista tehdyllä rannerenkaalla, ja sanoi:
»Oi Vanhin Loitsija! Kun isäni puheli sinun kanssasi Varsinaisen Alun aikana, ja minä kumarruin hänen olkansa ylitse, ja kaikki eläimet opettelivat leikkiään, meni eräs eläin kavalasti mereen, ennen kuin sinä olit opettanut sille sen leikin.»
Ja Vanha Loitsija sanoi:
»Miten viisaita ovat pikkulapset, jotka näkevät ja osaavat olla vaiti!
Miltä se eläin näytti?»
Ja pikku tytär sanoi:
»Se oli pyöreä ja se oli litteä, ja sen silmät olivat varsien päässä, ja se kulki sivuttain, ja sen selkä oli vahvan kilven peittämä.»
Ja vanha Loitsija sanoi:
»Miten viisaita ovat pikkulapset, jotka puhuvat totta! Nyt tiedän minne
Pau Amma on mennyt. Anna airo minulle!»
Sitten hän otti airon; mutta airoa ei tarvittu, sillä vesi juoksi edelleenkin ohi kaikkien saarien, kunnes he tulivat paikalle, jota nimitettiin Pusat Tasekiksi — Meren sydämeksi — missä on suuri luola, joka johtaa maailman sydämeen, ja siinä luolassa kasvaa Ihmeellinen puu, Pauh Janggi, joka kasvaa taikakaksoispähkinöitä. Silloin Vanhin Loitsija pisti käsivartensa olkapäätä myöten syvään lämpimään veteen ja Ihmepuun juurien alla hän kosketti Krapu Pau Amman leveätä selkää. Ja Pau Amma sukelsi kosketuksen tuntiessaan syvemmälle, ja meri nousi niinkuin vesi nousee pesumaljassa, kun pistät kätesi siihen.
»Ahaa!» sanoi Vanhin Loitsija. »Nyt tiedän kuka on pitänyt merta leikkinään.»
Ja hän huusi:
»Mitä sinä teet, Pau Amma?»
Ja Pau Amma vastasi syvältä alhaalta:
»Kerran päivällä ja kerran yöllä menen hakemaan ruokaa. Kerran päivällä ja kerran yöllä palaan takaisin. Jätä minut rauhaan.»
Silloin Vanhin loitsija sanoi:
»Kuule, Pau Amma. Kun sinä lähdet luolastasi, niin meren vedet juoksevat Pusat Tasekiin ja kaikkien saarien kaikki rannat tulevat kuiviksi ja pikkukalat kuolevat ja Raja Moyang Kaban, norsujen kuningas, saa jalkansa mutaisiksi. Kun sinä menet takaisin ja istuudut Pusat Tasekiin, niin meren vedet nousevat ja puolet pikkusaarista hukkuvat ja Miehen talo joutuu veden valtaan ja Raja Abdullah, krokodiilien kuningas, saa suunsa täyteen suolaista vettä.»
Silloin Pau Amma, joka istui syvällä alhaalla, nauroi ja sanoi:
»Enpä tietänytkään, että olin niin tärkeä. Tästä lähtien lähden ulos seitsemän kertaa päivässä, ja vedet eivät milloinkaan saa olla rauhassa.»
Ja Vanhin Loitsija sanoi:
»En voi antaa sinulle sitä leikkiä, joka oli tarkoitettu sinua varten, Pau Amma, koska sinä livahdit minulta pakoon Varsinaisen Alun aikana; mutta ellet pelkää, niin tule ylös keskustelemaan siitä.»
»En pelkää», sanoi Pau Amma, ja se nousi meren pinnalle kuunvaloon. Maailmassa ei ollut ketään niin suurta kuin Pau Amma — sillä se oli kaikkien Krapujen Kuningaskrapu. Ei tavallinen Krapu vaan Kuningaskrapu. Sen mahdottoman kilven toinen kylki kosketti Sarawakin rannikkoa, toinen kosketti Pahangin rannikkoa, ja se oli korkeampi kuin kolmen tulivuoren savu! Noustessaan ihmepuun oksien läpi se raastoi irti erään noita suuria kaksoispähkinöitä — taikavoimaa sisältäviä kaksisydämisiä pähkinöitä, jotka tekevät ihmisen nuoreksi — ja pikku tytär näki sen kelluvan kanotin vieressä ja otti sen käteensä ja rupesi kaivelemaan sen pehmeätä sydäntä pienillä kultaisilla saksillaan.
»No», sanoi Loitsija, »teehän Loitsu, Pau Amma ja näytä, että tosiaankin olet tärkeä.»
Pau Amma pyöritteli silmiään ja heilutteli jalkojaan, mutta ei voinut muuta kuin nostattaa merta, sillä vaikka se oli Kuningaskrapu, niin se ei kuitenkaan ollut muuta kuin Krapu, ja Vanhin Loitsija nauroi.
»Etpä loppujen lopuksi olekaan ylen tärkeä, Pau Amma», sanoi hän. »Annahan minun yrittää», ja hän teki Loihdun vasemmalla kädellään — juuri vasemman kätensä pikkusormella — ja katso, Rakkaani, Pau Amman kova sinisenvihreänmusta kilpi putosi niin kuin kuori putoaa kookospähkinästä, ja Pau Amma oli muuttunut pehmeäksi — yhtä pehmeäksi kuin ne pienet kravut, joita joskus löydät rannalta, Rakkaani.
»Oletpa totisesti ylen tärkeä», sanoi Vanhin Loitsija. »Pyydänkö tätä
Miestä viiltämään sinua krisillään? Lähetänkö Raja Moyang Kabanin,
norsujen kuninkaan, paloittelemaan sinut torahampaillaan? Vai kutsunko
Raja Abdullahin, krokodiilien kuninkaan, puremaan sinua?»
Silloin Pau Amma sanoi:
»Minä häpeän! Anna takaisin kova kilpeni ja anna minun mennä takaisin Pusat Tasekiin, niin en nostata merta hakeakseni ruokaa kuin kerran päivällä ja kerran yöllä.»
Ja Vanha Loitsija sanoi:
»Ei, Pau Amma, minä en anna sinun kilpeäsi takaisin, sillä sinä kasvat suuremmaksi ja ylpistyt ja vahvistut ja ehkäpä unohdat lupauksesi ja tahdot vielä kerran pitää merta leikkinäsi.»
Silloin Pau Amma sanoi:
»Mitä minun on tehtävä? Olen niin iso, että voin vain piiloutua Pusat Tasekiin ja jos minnekään muualle menen näin pehmeänä, niin hait ja valaat syövät minut. Ja jos menen näin pehmeänä Pusat Tasekiin, niin vaikka olisinkin turvassa, en milloinkaan voisi lähteä ruokaa hakemaan ja niin kuolisin nälkään.» Sitten se heilutteli jalkojaan ja voivotteli.
»Kuuntele, Pau Amma», sanoi Vanhin Loitsija. »En voi antaa sinulle sitä leikkiä, joka oli tarkoitettu sinua varten, koska sinä livahdit minulta pakoon Varsinaisen Alun aikana; mutta jos haluat, niin voin tehdä jokaisen kiven ja jokaisen kolon ja jokaisen meriruohotukun kaikissa merissä turvalliseksi Pusat Tasekiksi sinulle ja sinun lapsillesi iankaikkisiksi ajoiksi.»
Silloin Pau Amma sanoi:
»Hyvä on, mutta en valitse vielä. Katsohan, tässä on mies, joka puheli kanssasi Varsinaisen Alun aikana. Jos hän ei olisi kiinnittänyt sinun tarkkaavaisuuttasi, niin minä en olisi väsynyt odotukseen ja juossut pois ja kaikki tämä ei olisi tapahtunut. Mitä hän tekee minun hyväkseni?»
Ja Mies sanoi:
»Jos haluat, niin minä teen Loihdun, joka tekee sekä syvän veden että kuivan maan sinun ja lastesi kodiksi — niin että voit piiloutua sekä maalle että mereen.»
Ja Pau Amina sanoi:
»En valitse vielä. Katso, tässä on tyttö, joka näki minun karkaavan
Varsinaisen Alun aikana. Jos hän olisi puhunut siitä, niin Vanhin
Loitsija olisi kutsunut minut takaisin, eikä kaikki tämä olisi
tapahtunut. Mitä hän tekee minun hyväkseni?»
Ja pikku tytär sanoi:
»Tämä pähkinä, jota syön, maistuu hyvältä. Jos tahdot, niin teen Loihdun ja annan sinulle tämän saksiparin, hyvin terävän ja kovan, niin että sinä ja sinun lapsesi voitte tällä tavoin syödä kookospähkinöitä kaiket päivät, kun nousette merestä maalle. Sinä voit myöskin kaivaa Pusat Tasekin itsellesi näillä saksilla, kun kiveä tai koloa ei ole lähistöllä; ja kun maa on liian kovaa, voit näiden samojen saksien avulla nousta puuhun.»
Ja Pau Amma sanoi:
»En valitse vielä, sillä näin pehmeätä kuin minä eivät nämä lahjat voi auttaa. Anna takaisin kilpeni, oi Vanhin Loitsija, niin sitten leikin sinun leikkiäsi.»
Ja Vanhin Loitsija sanoi:
»Annan sen takaisin, Pau Amma, yhdeksitoista kuukaudeksi vuodessa; mutta jokaisen vuoden kahdenneksitoista kuukaudeksi sinä muutut pehmeäksi jälleen, jotta sinä ja sinun lapsesi muistaisitte minun loihtutaitoni ja olisitte nöyriä. Minä näen, Pau Amma, että jos sinä voit liikkua veden alla ja maalla, niin sinä tulet pöyhkeäksi; ja jos sinä voit kiivetä puihin ja särkeä pähkinöitä ja kaivaa koloja saksillasi, niin sinä tulet ahnaaksi, Pau Amma.»
Silloin Pau Amma mietti hiukan ja sanoi:
»Olen tehnyt valintani. Otan kaikki nuo lahjat vastaan.»
Silloin Vanhin Loitsija teki Loihdun oikealla kädellään, kaikilla oikean kätensä viidellä sormella, ja katso, Rakkaani, Pau Amma pieneni, pieneni, pieneni, kunnes lopulta vain pieni vihreä krapu ui kanootin sivulla huutaen pienen pikkaraisella äänellä: