»Anna sakset tänne!» Ja tyttö nosti sen pienelle ruskealle kämmenelleen ja asetti sen kanootin pohjalle ja antoi sille saksensa, ja se heilutteli niitä pienissä käsivarsissaan ja availi niitä ja sulki niitä ja naksutteli niitä ja sanoi:
»Voin syödä pähkinöitä. Voin murtaa näkinkenkiä. Voin kaivaa koloja.
Voin kiivetä puihin. Voin hengittää kuivaa ilmaa ja voin löytää Pusat
Tasekin jokaisen kiven alta. En tiennytkään, että olin niin etevä.
Kun?»
»Payah kun», sanoi Vanha Loitsija, ja hän nauroi ja antoi sille siunauksensa; ja pikku Pau Amma hypähti kanootin laidan yli veteen; ja se oli niin pikkarainen, että se saattoi piiloutua maalla kuivan lehden varjoon tai meren pohjalla kuolleen näkinkengän alle.
»Onko hyvin?» kysyi Vanhin Loitsija.
»Kyllä», sanoi Mies. »Mutta nyt meidän on mentävä takaisin Perakille, ja sinne on rasittava matka meloa. Jos olisimme odottaneet, kunnes Pau Amma olisi mennyt takaisin Pusat Tasekiin, niin vesi olisi itsestään vienyt meidät kotiin.»
»Sinä olet laiska», sanoi Vanhin Loitsija. »Sinunkin lapsesi tulevat laiskoiksi. Heistä tulee maailman laiskin kansa. Heitä tullaan nimittämään Malaiskoiksi — laiskaksi kansaksi», ja hän ojensi sormensa Kuuta kohden ja sanoi: »Oi Kalastaja, tässä on mies, joka on liian laiska soutaakseen kotiin. Vedä hänen kanoottinsa kotiin langallasi, Kalastaja.»
»Ei», sanoi Mies. »Jos minusta tulee laiska koko iäkseni, niin anna meren tehdä minulle työtä kaksi kertaa päivässä iankaikkisesti. Se säästää melomista.»
Ja Vanhin Loitsija nauroi ja sanoi:
»Payah kun.»
Ja Kuun Rotta lakkasi puremasta lankaa; ja Kalastaja laski lankaansa, kunnes se kosketti merta, ja veti koko syvän meren eteenpäin ohi Bintangin, ohi Singaporen, ohi Malakan, ohi Selangorin, kunnes kanootti suhahti takaisin Perak-joen suusta sisään.
»Kun?» kysyi Kuun Kalastaja.
»Payah kun», vastasi Vanhin Loitsija. »Pidä vain huolta meren vetämisestä kahdesti päivässä ja kahdesti yössä, niin että tämän laiskan kalastajan ei tarvitse meloa. Mutta varo, ettet vedä liian kovaa, muuten teen sinulle Loihdun niinkuin Pau Ämmälle.»
Sitten he meloivat pitkin Perak-jokea ja menivät nukkumaan, rakkaani.
Kuulehan nyt tarkasti!
Siitä päivin on Kuu vetänyt merta ylös ja alas ja saanut aikaan sen, jota me nimitämme vuorovedeksi. Joskus Kalastaja vetää liian kovaa, ja silloin on tulvavuoksen aika, ja joskus hän vetää liian hiljaa, ja silloin on matalan vuoksen aika; mutta melkein aina hän on huolellinen, sillä hän pelkää Vanhinta Loitsijaa.
Miehestä ja hänen pikku tyttärestään syntyi kansa, jota vieläkin nimitetään malaiskoiksi, mutta useammin kuitenkin malaijeiksi.
Entä Pau Amma? Rannalle mentyäsi voit nähdä, miten Pau Amman pikkulapset tekevät itselleen pieniä Pusat Tasekeita jokaisen kiven ja ruohomättään alle; voit nähdä niiden heiluttavan pieniä saksiaan, ja muutamissa paikoin maailmaa ne tosiaankin elävät kuivalla maalla ja nousevat palmupuihin ja syövät kookospähkinöitä, aivan niinkuin tyttö lupasi. Mutta kerran vuodessa kaikkien Pau Ammojen täytyy luopua kovasta kilvestään ja tulla pehmeiksi — jotta ne muistaisivat, mihin Vanhin Loitsija kykenee. Ja silloin ei ole kaunista tappaa ja ajaa Pau Amman pikkulapsia takaa vain siksi, että vanha Pau Amma oli tyhmänylpeä kauan, kauan aikaa sitten.
Niinpä niin! Ja Pau Amman pikkulapset eivät pidä siitä, että ne otetaan pienistä Pusat Tasekeistaan ja kannetaan pärekorissa kotiin. Siksi ne nipistävät sinua saksillaan, ja se on sinulle aivan oikein!
KISSA, JOKA KULKI ITSEKSEEN.
Kuuntele ja seuraa tarkasti mukana, sillä tämä sattui ja tapahtui ja oli, oi Rakkaani, silloin kun kesyt eläimet olivat villejä. Koira oli villi ja Hevonen oli villi ja Lehmä oli villi ja Lammas oli villi ja Sika oli villi — niin villejä kuin villi voi olla villi, ja‘ ne vaelsivat villissä yksinäisyydessään pitkin Vetisiä Villejä Viidakoita. Mutta villein kaikista villeistä eläimistä oli Kissa. Se kulki itsekseen, ja kaikki paikat olivat sille yhdentekevät.
Tietysti Mieskin oli villi. Hän oli peloittavan villi. Eikä hän alkanut kesyyntyä, ennen kuin tapasi Naisen, ja tämä sanoi, ettei hän halunnut elää Miehen villillä tavalla. Nainen valitsi kostean lehtikasan asemesta miellyttävän, kuivan luolan nukkumista varten; hän sirotteli puhdasta hiekkaa lattialle ja viritti iloisen tulen luolan pohjukkaan; ja sitten hän ripusti kuivuneen villihevosennahan häntä alaspäin luola-aukon eteen ja sanoi:
»Pyyhi jalkasi astuessasi sisään, ystäväiseni, nyt me rupeamme pitämään taloutta.»
Sinä iltana, rakkaani, he söivät villiä lammasta, joka oli käristetty kuumilla kivillä ja maustettu villillä ruoholaukalla, ja villisorsaa, joka oli täytetty villillä riisillä ja villillä ajuruoholla ja villeillä koriandereilla, ja villin härän luuydintä ja villejä kirsikoita ja villejä grenadilloja. Sitten mies paneutui levolle tulen ääreen, tyytyväisempänä kuin konsanaan, mutta nainen jäi istumaan kammaten hiuksiaan. Hän otti lampaan lapaluun — ison litteän lapaluun — ja katseli siinä olevia kummallisia merkkejä; sitten hän heitti enemmän puita tuleen ja loihti. Hän teki maailman Ensimmäisen Laulavan Loihdun.
Vetisissä Villeissä Viidakoissa kokoontuivat kaikki villit eläimet katsomaan kaukaa kajastavaa tulenloistetta, ja ne ihmettelivät mitä se mahtoi merkitä.
Silloin Villi Hevonen polkaisi villillä kaviollaan ja sanoi:
»Oi Ystäväni, oi Viholliseni, miksi Mies ja Nainen ovat tehneet tuon suuren tulen tuohon suureen luolaan, ja mitä vahinkoa siitä on meille?»
Villi koira kohotti villiä kuonoaan ja vainusi käristetyn lampaan hajun ja sanoi:
»Minä menen sinne ja katselen ja tarkastelen ja kerron, sillä luulen, että se on hyvää. Kissa, tule mukaani.»
»Enkä!» vastasi Kissa. »Minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. En tahdo lähteä mukaasi.»
»Sitten emme enää ole ystäviä», sanoi Koira ja juoksi luolalle. Mutta kun se oli juossut jonkun matkaa, sanoi Kissa itsekseen:
»Kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. Miksen minäkin menisi ja katselisi oman mieleni mukaan?» Ja se hiipi Villin Koiran jäljestä hiljaa, hyvin hiljaa ja kätkeytyi paikkaan, josta se saattoi kuulla kaiken.
Kun Villi Koira oli ehtinyt luolan aukolle, nosti se kuivunutta hevosen nahkaa kuonollaan; ja haistoi käristetyn lampaan ihanaa hajua. Nainen, joka katseli lampaan lapaluuta, kuuli sen tulevan ja nauroi sanoen:
»Tässä tulee ensimmäinen. Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mitä haluat?»
Villi Koira vastasi:
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, mikä se niin hyvälle haisee
Villeissä Viidakoissa?»
Silloin nainen otti käristetyn lampaan luun ja heitti sen Villille
Koiralle ja sanoi:
»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, maista ja koeta.»
Villi Koira kalusi luuta, ja se oli parasta, mitä se milloinkaan oli maistanut, ja se sanoi:
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, anna minulle vielä yksi.»
Nainen sanoi:
»Villi Eläin Villeistä Viidakoista. Auta miestäni metsästyksellä päivisin ja vahdi tätä luolaa öisin, ja minä annan sinulle käristettyjä luita niin paljon kuin haluat.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli. »Tuo on hyvin viisas nainen, mutta ei niin viisas kuin minä.»
Villi Koira ryömi luolaan ja pani päänsä Naisen helmaan ja sanoi:
»Oi Ystäväni ja Ystäväni Vaimo, minä autan Miestäsi metsästyksessä päivällä ja yöllä vahdin luolaanne.»
»Ahaa!» sanoi Kissa, joka kuunteli. »Tuo on hyvin typerä Koira.»
Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään.
Kun Mies heräsi, sanoi hän:
»Mitä Villi Koira tekee täällä?»
Ja Nainen vastasi:
»Sen nimi ei enää ole Villi Koira vaan Ensimmäinen Ystävä, koska se on oleva ystävämme iankaikkisesta iankaikkiseen. Ota se mukaasi mennessäsi metsälle.»
Seuraavana iltana nainen leikkasi suuren sylillisen tuoretta, vihreätä ruohoa ja kuivasi sen tulen loisteessa niin, että se haisi vasta niitetyltä heinältä ja istuutui luolan aukolle ja punoi hevosennahasta riimun; sitten hän katseli lampaan lapaluuta — litteätä leveää lapaluuta — ja loihti. Hän teki maailman Toisen Laulavan Loihdun.
Villeissä Viidakoissa kaikki villit eläimet ihmettelivät, minne Villi
Koira oli joutunut, ja Villi Hevonen polkaisi kaviotaan ja sanoi:
»Minä menen ja katselen ja kerron, miksei Villi Koira ole palannut.
Kissa, tule mukaani.»
»Enkä», sanoi Kissa. »Minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. En tahdo tulla kanssasi.»
Mutta kuitenkin se seurasi Villiä Hevosta hyvin hiljaa ja kätkeytyi paikkaan, josta se saattoi kuulla kaiken.
Kun Nainen kuuli Villin Hevosen tulevan kompastellen pitkään harjaansa, nauroi hän ja sanoi:
»Siinä tulee toinen. Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mitä haluat?»
Villi Hevonen sanoi:
»Oi minun Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, missä Villi Koira on?»
Nainen nauroi ja otti lapaluun ja katseli sitä ja sanoi:
»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, et sinä tullut tänne Villin Koiran, vaan tämän mehevän ruohon takia.»
Ja Villi Hevonen, joka kompasteli pitkään harjaansa, sanoi:
»Puhut totta; anna minun syödä sitä.»
Nainen sanoi:
»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, taivuta villi pääsi ja pidä sitä, jonka sinulle annan ja sinä saat syödä tätä ihmeellistä ruohoa kolmasti päivässä.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »tuo on taitava nainen, muttei niin taitava kuin minä.»
Villi Hevonen taivutti villiä päätään ja Nainen solautti sen kaulaan punotun riimun ja Villi Hevonen hengähti naisen jalalle ja sanoi:
»Oi minun Valtiattareni ja Valtiaani Vaimo, tahdon palvella sinua ihmeellisen ruohon takia.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »sepäs hyvin typerä Hevonen.» Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessä. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään.
Kun Mies ja Koira palasivat metsältä, virkkoi Mies:
»Mitä Villi Hevonen tekee täällä?»
Ja Nainen sanoi:
»Sen nimi ei ole enää Villi Hevonen, vaan Ensimmäinen Palvelija, koska se tulee kantamaan meitä paikasta toiseen iankaikkisesta iankaikkiseen. Ratsasta sen selässä, kun menet metsästämään.»
Seuraavana päivänä Villi Lehmä meni luolalle villi pää korkeasti koholla, jotteivät sen villit sarvet olisi tarttuneet villeihin puihin, ja Kissa seurasi ja kätkeytyi, ja kaikki kävi aivan samoin kuin ennen, ja Kissa puhui samoin kuin ennen; ja kun Villi Lehmä oli luvannut antaa Naiselle maitonsa ihmeellistä ruohoa vastaan, meni Kissa takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään aivan samoin kuin ennen. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään. Ja kun Mies ja Hevonen ja Koira palasivat metsältä ja tekivät samat kysymykset kuin ennenkin, niin Nainen sanoi:
»Sen nimi ei ole enää Villi Lehmä, vaan Hyvän Ravinnon Antaja. Se antaa meille lämmintä, valkoista maitoansa iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minä hoidan sitä, kun sinä ja Ensimmäinen Ystävä ja Ensimmäinen Palvelija olette metsällä.»
Seuraavana päivänä Kissa odotti saadakseen nähdä, menisikö joku muu Villi Eläin luolalle, mutta kukaan ei liikuskellut Vetisissä Villeissä Viidakoissa, niin että Kissa meni sinne yksin; se näki Naisen lypsävän lehmää, ja se näki tulen valoa luolasta, ja se haistoi lämpimän, valkoisen maidon hajun.
Kissa sanoi:
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, minne Villi Lehmä jäi?»
Nainen nauroi ja sanoi:
»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mene takaisin Viidakkoon, sillä minä olen palmikoinut tukkani ja olen pannut taikakalun pois, emmekä me tarvitse ystäviä enempää kuin palvelijoitakaan luolaamme.»
Kissa sanoi:
»En minä ole ystävä enkä palvelija. Olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja minä haluan päästä luolaanne.»
Nainen sanoi:
»Mikset tullut Ensimmäisen Ystävän mukana ensimmäisenä iltana?»
Kissa suuttui kovasti ja sanoi:
»Onko Villi Koira kielinyt siitä?»
Silloin Nainen nauroi ja sanoi:
»Sinä olet Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat sinulle yhdentekevät. Et ole ystävä etkä palvelija. Niin sanoit itse. Mene matkoihisi ja kulje itseksesi kaikilla yhdentekevillä paikoillasi.»
Silloin Kissa tekeytyi surulliseksi ja sanoi:
»Enkö saa tulla luolaan? Enkö milloinkaan saa olla lämpimän tulen ääressä? Enkö milloinkaan saa juoda lämmintä, valkeata maitoa? Sinä olet hyvin viisas ja hyvin kaunis. Sinun ei pitäisi olla paha edes Kissalle.»
Nainen vastasi:
»Tiesin olevani viisas, mutta en tiennyt olevani kaunis. Teen sopimuksen kanssasi. Jos jolloinkin sanon sanankin ylistykseksesi, saat tulla luolaan.»
»Entä jos sanot kaksi sanaa ylistyksekseni?» kysyi Kissa.
»Niin ei tapahdu milloinkaan», sanoi Nainen. »Mutta jos sanon kaksi sanaa ylistykseksesi, saat istua luolassa tulen ääressä.»
»Entä jos sanot kolme sanaa», Kissa kysyi.
»Niin ei tapahdu milloinkaan, vastasi Nainen, »mutta jos sanon kolme sanaa ylistykseksesi, niin saat juoda lämmintä, valkeata maitoa kolmasti päivässä iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Silloin Kissa köyristi selkänsä ja sanoi:
»Muistakoot luola-aukon Verho ja luolassa palava Tuli ja Maitoruukut, jotka ovat tulen luona, mitä Viholliseni ja Viholliseni Vaimo on sanonut.»
Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään.
Illalla Miehen, Koiran ja Hevosen palattua metsältä ei Nainen kertonut mitään sopimuksesta, jonka hän oli tehnyt Kissan kanssa, sillä hän pelkäsi, etteivät he siitä pitäisi.
Kissa meni kauas, kauas pois ja kätkeytyi villiin yksinäisyyteensä pitkäksi aikaa, kunnes Nainen unohti sen. Vain yölepakko — pieni ylösalaisin kääntynyt Yölepakko — joka riippui luolan seinällä, tiesi Kissan kätköpaikan, ja joka ilta se lensi Kissan luo ja kertoi kaikki, mitä tapahtui.
Eräänä iltana Yölepakko sanoi:
»Luolassa on Pikkulapsi. Se on uusi ja punainen ja paksu ja pieni, ja
Nainen on siihen hyvin ihastunut.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »mutta mihin Lapsi on ihastunut?»
»Se pitää esineistä, jotka ovat pehmeät ja kutittavat sitä», sanoi Yölepakko. »Se pitää mielellään lämpimiä esineitä käsissään, kun se nukkuu. Se pitää siitä, että sen kanssa leikkii. Kaikesta sellaisesta se pitää.»
»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »nyt on minun aikani tullut.»
Seuraavana iltana Kissa kulki läpi Vetisten Villien Viidakoiden ja kätkeytyi luolan läheisyyteen aamuksi, jolloin Mies ja Hevonen ja Koira menivät metsälle. Naisella oli sinä aamuna hyvin kiirettä ruoanlaitossa ja Lapsi huusi ja esti häntä. Sentähden hän kantoi sen luolan ulkopuolelle ja antoi sille käteen piikiviä, jotta se leikkisi niillä. Mutta kuitenkin se huusi yhä.
Silloin Kissa ojensi pehmeän käpälänsä ja taputti lapsen poskea, niin että Lapsi rupesi jokeltamaan iloisena ja Kissa hieroi itseään sen paksuja polvia vastaan ja kutitti lihavan leuan alle hännällään. Ja Lapsi nauroi, ja Nainen kuuli sen ja hymyili.
Silloin Yölepakko — pieni ylösalainen Yölepakko — joka riippui luolan sisäänkäytävän seinässä sanoi:
»Oi Emäntäni ja Isäntäni Vaimo ja Pojan Äiti, Villi Eläin Villeistä
Viidakoista leikkii niin ystävällisesti Lapsesi kanssa.»
»Siunattu olkoon se Villi Eläin, kuka se lieneekin», sanoi Nainen suoristaen selkänsä, »sillä minulla oli paljon tekemistä tänä aamuna ja se oli minulle hyödyksi.»
Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuivunut hevosennahka alas — ropsis! — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen; ja kun nainen nosti sen ylös, niin katsoi — Kissa istui tyytyväisenä luolassa.
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »minä täällä olen, sillä sinä olet sanonut sanan ylistyksekseni ja nyt minä voin istua luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta vielä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»
Nainen oli hyvin vihainen ja nipisti huulensa tiukasti yhteen ja rupesi kehräämään.
Mutta Lapsi huusi, kun Kissa oli poistunut, eikä Nainen saanut sitä vaikenemaan, sillä se potki ja huitoi ja tuli aivan mustaksi kasvoiltaan.
»Oi minun Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »katkaise pätkä langasta, jota kehräät, ja sido se rukin pyörän napaan ja laahaa sitä yli lattian, niin näytän sinulle Loihdun, joka saa lapsen nauramaan yhtä suuriäänisesti kuin se nyt itkee.»
»Teen niin», sanoi Nainen, »sillä en tiedä, mihin muutenkaan ryhtyä — mutta en ylistä sinua.»
Hän sitoi langan pätkän pieneen savesta tehtyyn rukinnapaan ja veti sitä yli lattian, ja Kissa juoksi sen jälestä ja iski sitä käpälällään ja heitti kuperikeikkaa sen yli ja viskeli sitä yli päänsä ja laahasi sitä mukanaan takajaloillaan ja oli pudottavinaan sen ja iski siihen taas kiinni, kunnes Lapsi alkoi nauraa yhtä kovasti kuin se äsken oli itkenyt ja konttasi Kissan jälkeen ja peuhasi pitkin luolaa, kunnes väsyi ja asettui makaamaan Kissa sylissään.
»Nyt», sanoi Kissa, »minä laulan Lapselle niin että se nukkuu tunnin». Ja se alkoi kehrätä korkeasti ja matalasti, matalasti ja korkeasti, kunnes Lapsi vaipui sikeään uneen. Nainen hymyili katsellessaan heitä molempia ja sanoi:
»Se oli ihmeellinen työ. Täytyy todellakin myöntää, että olet taitava, oi Kissa.»
Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä Tulesta nouseva savu laskeutui katosta alas — puh! — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen; ja savun haihduttua — katso! — Kissa istui tyytyväisenä aivan tulen ääressä.
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »tässä olen minä, sillä sinä olet sanonut toisen sanan minun ylistyksekseni, ja nyt minä voin istua lämpimän tulen ääressä luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta vielä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»
Silloin Nainen tuli kovin, kovin vihaiseksi ja päästi tukkansa irralleen ja pani enemmän puita tuleen, ja otti lampaan lapaluun esiin ja alkoi tehdä Loihtua, joka estäisi häntä sanomasta kolmatta sanaa Kissan ylistykseksi. Se ei ollut Laulava Loihtu, se oli Hiljainen Loihtu ja lopulta luolassa oli niin hiljaista, että pikkuruinen hiiri ryömi nurkasta esiin ja juoksi poikki lattian.
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »onko tuo hiiri osa loitsuasi?»
»Uijui! Hush! Ei suinkaan!» sanoi Nainen ja hän pudotti luun ja hyppäsi tulen luona olevalle jakkaralle ja nosti hyvin nopeasti tukan ylös, sillä hän pelkäsi hiiren alkavan ryömiä sitä pitkin.
»Ahaa», sanoi Kissa, joka katseli, »eipä taitaisi olla vahingoksi, vaikka söisin hiiren?»
»Ei», sanoi Nainen palmikoiden tukkaansa, »syö se pian, niin olen sinulle kiitollinen.»
Kissa loikkasi ja otti pienen hiiren kiinni ja Nainen sanoi:
»Paljon kiitoksia! Ei Ensimmäinen Ystäväkään osaa pyytää hiiriä niin vikkelästi kuin sinä.»
Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä oi Rakkaani, tulen luona oleva Maitoruukku meni kahdeksi kappaleeksi — rats! sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen, ja kun Nainen hypähti jakkaralta katso! — silloin Kissa latki lämmintä, valkoista maitoa, jota oli toisessa ruukun puolikkaassa.
»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »minä tässä olen, sillä sinä olet sanonut kolme sanaa ylistyksekseni, ja nyt minä saan juoda lämmintä, valkoista maitoa kolmasti päivässä iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»
Silloin Nainen nauroi ja antoi Kissalle kupillisen lämmintä maitoa ja sanoi:
»Oi Kissa, sinä olet yhtä viisas kuin ihminen; mutta muista, ettei sopimusta ole tehty Miehen ja Koiran kanssa, enkä tiedä, mitä he tekevät palattuaan kotiin.»
»Mitä se minua liikuttaa?» sanoi Kissa. »Jos minulla on sija lämpimän tulen ääressä luolassa ja saan maitoni kolmasti päivässä, en välitä siitä, mitä Mies ja Koira tekevät.»
Illalla Miehen ja Koiran tultua metsältä Nainen kertoi koko jutun sopimuksesta, ja Kissa istui sillä välin hymyillen tulen ääressä. Silloin Mies sanoi:
»Niin, mutta se ei ole tehnyt mitään sopimusta minun kanssani eikä kaikkien jälkeeni tulevien kunnon Miesten kanssa.»
Sitten hän riisui molemmat nahkasaappaansa ja otti pienen kivikirveensä (siinä oli kolme) ja haki puunkappaleen ja piilun (siinä oli viisi), ja hän pani ne riviin ja sanoi:
»Nyt me teemme oman sopimuksemme. Jollet pyydystä hiiriä ollessasi luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen, niin minä heitän sinua näillä viidellä esineellä, milloin vain sinut näen, ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Miehet.»
»Ahaa», sanoi Nainen, joka kuunteli, »tuo on hyvin ovela Kissa, muttei niin ovela kuin Mieheni.»
Kissa laski nuo viisi esinettä (ne näyttivät sangen kovilta) ja sanoi:
»Minä pyydystän hiiriä, ollessani luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen; mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»
»Ei minun läsnäollessani», sanoi Mies. »Ellet olisi sanonut noita viimeisiä sanoja, olisin pannut nuo esineet pois iankaikkisesta iankaikkiseen, mutta nyt heitän sinua molemmilla saappaillani ja pienellä kivikirveelläni (yhteensä kolme) milloin hyvänsä sinut tapaan. Ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Miehet!»
Sitten Koira sanoi:
»Odota hiukan. Se ei ole tehnyt mitään sopimusta minun kanssani ja kaikkien jälkeeni tulevien kunnon Koirien kanssa.»
Ja se näytti hampaitansa ja sanoi:
»Jollet ole hyvä Lapselle minun ollessani luolassa, iankaikkisesta iankaikkiseen, niin minä ajan sinua takaa, kunnes saavutan sinut, ja kun olen saavuttanut sinut, puren sinua. Ja niin tekevät kaikki minun jälkeeni tulevat kunnon Koirat.»
»Ahaa», Nainen sanoi, joka kuunteli, »tuo on hyvin ovela Kissa, muttei niin ovela kuin Koira.»
Kissa laski Koiran hampaat (ne näyttivät sangen teräviltä) ja sanoi:
»Minä olen hyvä Lapselle ollessani luolassa niin kauan kuin se ei vedä minua hännästä, iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta yhä vielä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»
»Ei minun läsnäollessani», sanoi Koira. »Ellet olisi sanonut noita viimeisiä sanoja, olisin sulkenut suuni iankaikkisesta iankaikkiseen; mutta nyt ajan sinut puuhun, milloin hyvänsä sinut tapaan. Ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Koirat».
Sitten mies heitti molemmat saappaansa ja pienen kivikirveensä (yhteensä kolme) Kissan perään, ja Kissa juoksi ulos luolasta ja Koira ajoi sen puuhun; ja siitä päivästä lähtien, oi rakkaani, kolme kunnon Miestä viidestä heittää aina jollakin kapineella Kissaa, milloin he vain tapaavat sen, ja kaikki kunnon Koirat ajavat sen puuhun. Mutta Kissa täyttää myös osansa sopimuksesta. Se tappaa hiiriä ja on hyvä Lapselle, ollessaan sisällä, juuri niin kauan kuin Lapsi ei vedä sitä liian kovasti hännästä. Mutta kun se on tehnyt tuon kaiken, niin joskus, kun kuu nousee ja yö saapuu, se on Kissa, joka kuljeksii itsekseen ja kaikki paikat ovat sille yhdentekevät. Silloin se menee Vetisiin Villeihin Viidakoihin tai nousee Vetisiin Villeihin Puihin tai Vetisille Villeille Katoille, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään.
PERHONEN JOKA POLKAISI.
Tämä, oi Rakkaani, on kertomus — uusi ja ihmeellinen kertomus — kertomus Maailman Viisaimmasta Hallitsijasta Suleiman-bin-Daoudista — Salomosta, Daavidin pojasta.
Suleiman-bin-Daoudista on olemassa kolmesataa viisikymmentä kertomusta, mutta tämä ei ole mikään niistä. Tämä ei ole kertomus Hyypästä, joka löysi veden, eikä myöskään Harjalinnusta, joka suojeli Suleiman-bin-Daoudia helteeltä. Se ei ole kertomus lasisesta katukivityksestä, ei rubiinista, jonka sisällä oli sokkelokäytävä, eikä myöskään Balkisin kultaisesta aitauksesta. Tämä on kertomus Perhosesta, joka polkaisi.
Kuulehan nyt tarkasti!
SuIeiman-bin-Daoud oli viisas. Hän ymmärsi, mitä nelijalkaiset sanoivat, mitä linnut sanoivat, mitä kalat sanoivat, ja mitä hyönteiset sanoivat. Hän ymmärsi mitä kalliot sanoivat syvällä maan alla, kun ne ähkyen nojautuivat toisiansa vasten. Hän ymmärsi mitä puut sanoivat, kun ne suhisivat aamutuulessa, hän ymmärsi kaiken, ja Balkis, hänen pääkuningattarensa, Maailman Kaunein Kuningatar Balkis oli melkein yhtä viisas kuin hän.
Suleiman-bin-Daoud oli mahtava. Hänen oikean kätensä keskimmäisessä sormessa oli sormus. Kun hän kiersi sitä kerran, niin kaikki maahiset ja henget tulivat maan sisästä täyttämään hänen käskyjään. Kun hän kiersi sitä kahdesti, niin haltiattaret tulivat pilvistä täyttämään hänen käskyjään, ja kun hän kiersi sitä kolmasti niin kuolon enkeli Azrael tuli puettuna vedenkantajaksi ja kertoi hänelle uutisia kolmesta maailmasta, yläpuolisesta, alapuolisesta ja tästä.
Kuitenkaan Suleiman-bin-Daoud ei ollut ylpeä. Hän kerskaili sangen harvoin, ja jos hän siihen joskus erehtyi, niin hän katui jäljestä päin. Kerran hän päätti syöttää kaikki maailman eläimet yhden päivän ajan, mutta kun ruoka oli koottu, nousi syvältä merestä eräs Eläin, joka hotkaisi kaiken kolmena suupalana. Suleiman-bin-Daoud oli aivan ällistynyt ja sanoi: »Oi Eläin, kuka sinä olet?» Ja Eläin vastasi; »Oi kuningas, olkoot sinun päiväsi lukemattomat! Olen pienin kolmestakymmenestä tuhannesta veljeksestä, ja meidän kotimme on meren pohjassa. Me kuulimme, että sinä aioit ruokkia maailman kaikki eläimet, ja veljeni lähettivät minut kysymään, milloin päivällinen on valmis.» Suleiman-bin-Daoud oli entistä ällistyneempi ja sanoi: »Oi Eläin, sinä olet syönyt kaiken muonan, jonka minä olin varannut maailman kaikille eläimille.» Silloin Eläin virkkoi: »Oi kuningas, olkoot elinpäiväsi loppumattomat, mutta voitko todellakin sanoa tätä ateriaksi? Siellä, mistä minä olen kotoisin, syö jokainen kaksi kertaa noin paljon vain välipalaksi.» Silloin Suleiman-bin-Daoud heittäytyi kasvoilleen ja huudahti: »Oi Eläin! Aioin tarjota tämän aterian osoittaakseni, miten suuri ja rikas kuningas minä olen, enkä senvuoksi, että todellakin tahtoisin olla eläinten kuningas. Nyt olen häväisty ja se on minulle aivan oikein.» Suleiman-bin-Daoud oli todellakin viisas mies, Rakkaani. Hän ei näet milloinkaan unohtanut, että kerskaileminen on typerää; ja nyt minun tarinani oikein alkaa.
Hänellä oli monen monta vaimoa. Hänellä oli yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vaimoa paitsi Suunnattoman Suloista Balkista. Kaikki he elivät suuressa kultaisessa palatsissa, joka oli keskellä ihanaa suihkulähteillä koristettua puutarhaa. Hän ei oikeastaan olisi välittänyt yhdeksästäsadastayhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vaimosta, mutta niinä aikoina jokaisella oli niin monta vaimoa, ja kuninkaan oli otettava niin monta juuri osoittaakseen, että hän oli kuningas.
Jotkut vaimoista olivat kauniita, mutta jotkut suorastaan hirvittäviä, ja nuo hirvittävät torailivat kauniitten kanssa ja tekivät nekin hirvittäviksi. Mutta Balkis, Suunnattoman Suloinen, ei riidellyt Suleiman-bin-Daoudin kanssa. Hän rakasti kuningasta liian paljon. Hän istui huoneessaan Kultaisessa Palatsissa tai käveli Palatsin puutarhassa ja oli oikein suruissaan kuninkaan puolesta.
Tietenkin jos Suleiman-bin-Daoud olisi halunnut kiertää sormustaan ja kutsua luokseen nuo henget ja maahiset, niin nämä olisivat voineet loihtia nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän toraisaa vaimoa erämaan valkoisiksi muuleiksi tai vinttikoiriksi tai omenansiemeniksi; mutta Suleiman-bin-Daoud ajatteli, että sellainen olisi ollut kerskailua. Kun he siis torailivat liikaa, niin hän vain käveli ihanassa palatsipuutarhassa ja toivoi, ettei olisi milloinkaan syntynyt.
Eräänä päivänä, kun he olivat torailleet kolme viikkoa — kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän naista yhdessä — Suleiman bin-Daoud läksi tapansa mukaan rauhaa ja lepoa etsimään. Appelsiinipuiden keskellä hän tapasi Suunnattoman Suloisen Balkisin, joka oli hyvin pahoillaan, koska Suleiman-bin-Daoud oli niin tuskastunut. Ja hän sanoi kuninkaalle:
»Oi, herrani ja silmieni valo, kierrä sormustasi ja näytä näille Egyptin ja Mesopotamian ja Persian ja Kiinan kuningattarille, että sinä olet suuri ja hirmuinen kuningas.»
Mutta Suleiman-bin-Daoud pudisti päätään ja vastasi:
»Oi valtiattareni ja elämäni ilo, muista Eläintä, joka tuli merestä ja häpäisi minut maailman kaikkien ihmisten edessä, koska olin kerskaillut. Jos minä nyt kerskailisin näille Persian ja Egyptin ja Abessinian ja Kiinan kuningattarille vain sen vuoksi, että he ovat tuskastuttaneet minua, niin ehkä minut häväistäisiin vieläkin pahemmin.»
Suunnattoman Suloinen Balkis kysyi: »Oi herrani ja sieluni aarre, mitä aiot tehdä?»
Suleiman-bin-Daoud vastasi:
»Oi valtiattareni ja sydämeni lohtu, jätän edelleenkin kohtaloni näiden yhdeksänsadanyhdeksänkymmenen yhdeksän kuningattaren käsiin, jotka kiusaavat minua alituisella torailullaan.»
Sitten hän meni liljojen ja ruusujen ja vahvatuoksuisten inkiväärikasvien sekaan, kunnes hän tuli suuren kamferttipuun luo, jota nimitettiin Suleiman-bin-Daoudin Kamferttipuuksi. Mutta Balkis piiloutui pitkien kurjenmiekkojen ja pilkullisten bambujen ja punaisten liljojen sekaan kamferttipuun taakse, niin että hän oli lähellä sydämensä rakastettua, Suleiman-bin-Daoudia.
Pian kaksi Perhosta lensi puun alle riidellen.
Suleiman-bin-Daoud kuuli toisen sanovan toiselle:
»Ihmettelen sinun julkeuttasi, kun tuolla tavalla puhut minulle.
Etkö tiedä, että jos minä polkaisisin jalallani, niin koko
Suleiman-bin-Daoudin palatsi ja tämä puutarha heti häipyisi
olemattomiin kovalla ryminällä?»
Silloin Suleiman-bin-Daoud unohti yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän vaivalloista vaimoaan ja nauroi Perhosen kerskumiselle, kunnes kamferttipuu vapisi. Ja hän ojensi sormensa ja sanoi: »Pikku mies, tulehan tänne!»
Perhonen oli hirveän peloissaan, mutta sen onnistui leijailla Suleiman-bin-Daoudin kädelle ja siipiään leyhytellen tarrautua siihen. Suleiman-bin-Daoud kumarsi päätään ja kuiskasi hyvin hiljaa: »Pikku mies, sinä tiedät, ettet kaikella polkemisellasi saisi taipumaan edes ruohon lehteä. Mikä sinut sai kertomaan tuon hirvittävän valheen vaimollesi? Epäilemättä hän on vaimosi?»
Perhonen katsoi Suleiman-bin-Daoudiin ja näki tuon maailman viisaimman kuninkaan silmien vilkuttavan kuin pakkasyönä tähdet, ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja pyöritteli päätään sanoen:
»Oi kuningas, elä iankaikkisesti. Hän on vaimoni; ja sinä tiedät, millaisia vaimot ovat.»
Suleiman-bin-Daoud hymyili partaansa ja sanoi:
»Kyllä, minä kyllä tiedän, pikku veli.»
»Jollakin tavalla heitä on pidettävä järjestyksessä», sanoi Perhonen, »ja hän on toraillut minulle aamusta alkaen. Sanoin niin tyynnyttääkseni häntä.»
Ja Suleiman-bin-Daoud virkkoi:
»Toivottavasti se tyynnyttää häntä. Mene vaimosi luo, pikku veli, ja kuunnelkaamme mitä hän sanoo.»
Takaisin lensi Perhonen vaimonsa luo, joka oli suunniltaan hermostumisesta erään lehden takana; vaimo sanoi: »Hän kuuli sinua! Suleiman-bin-Daoud kuuli sinun puheesi!»
»Kuule!» virkkoi Perhonen. »Tietysti hän kuuli minun puheeni. Tarkoitin juuri sanani hänen kuultavakseen.»
»Ja mitä hän sanoi? Oi, mitä hän sanoi?»
»Hyvä», virkkoi Perhonen pyristellen siipiään varsin tärkeän näköisenä, »näin meidän kesken, rakkaani — tietenkään en voi vahingoittaa häntä, koska palatsi on maksanut joukon rahaa ja appelsiinit ovat juuri kypsymäisillään — hän pyysi, etten polkaisisi, ja minä lupasin, etten sitä tekisi.»
»Ihanaa!» sanoi hänen vaimonsa ja istuutui aivan rauhoittuneena; mutta Suleiman-bin-Daoud nauroi pahan pikku Perhosen häpeämättömyyttä, kunnes kyyneleet valuivat poskia pitkin.
Suunnattoman Suloinen Balkis seisoi puun takana punaisten liljojen seassa ja hymyili itsekseen, sillä hän oli kuullut kaiken puheen. Hän ajatteli: »Jos olen viisas, niin voin suojella herraani noiden riitaisten kuningattarien kiusaamiselta»; ja hän ojensi sormensa ja kuiskasi hiljaa Perhosen vaimolle: »Pikku nainen, tulehan tänne.» Ilmaan kohosi Perhosen vaimo, hyvin peloissaan, ja tarrautui Balkisin valkoiseen käteen.
Balkis taivutti suloista päätään ja kuiskutti:
»Pikku vaimo, uskotko mitä miehesi juuri sanoi?»
Perhosen vaimo katsoi Balkisiin ja näki Suunnattoman Suloisen Kuningattaren silmien loistavan kuin metsälampien tähtikirkkaana yönä ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja virkkoi:
»Oi, kuningatar, ollos rakastettava iankaikkisesti. Sinä tiedät millaisia miehet ovat.»
Ja kuningatar Balkis, Seeban Viisas Balkis, pisti käden suulleen piiloittaakseen hymyään ja sanoi: »Pikku sisko, minä kyllä tiedän.»
»He ärtyvät kaikesta», sanoi Perhosen vaimo leyhytellen nopeasti siipiään, »mutta meidän täytyy tehdä heille mieliksi. Ne eivät tarkoita puoliakaan siitä, mitä sanovat. Jos miestäni miellyttää uskoa, että minä uskon, että hän voi hävittää Suleiman-bin-Daoudin palatsin polkaisemalla jalkaansa, niin se on minusta yhdentekevää. Hän on kaiken unohtanut jo huomenna.»
»Pikku sisko», virkkoi Balkis, »olet aivan oikeassa; mutta jos hän vielä rupeaa kerskailemaan, niin tartu hänen sanaansa. Vaadi häntä polkaisemaan ja katso mitä tapahtuu. Me tiedämme mitä miesväki on, eikö totta? Hän saa suuren häpeän.»
Taas lensi Perhosen vaimo miehensä luo, ja viiden minuutin kuluttua ne torailivat pahemmin kuin milloinkaan ennen.
»Muista!» sanoi Perhonen. »Muista mitä voin tehdä, jos polkaisen jalkaani!»
»En usko hituistakaan sinun jutuistasi», vastasi Perhosen vaimo.
»Minusta olisi sangen hauskaa nähdä. Koetahan polkaista.»
»Lupasin Suleiman-bin-Daoudille, etten niin tekisi», sanoi Perhonen, »enkä voi rikkoa lupaustani.»
»Ei syntyisi mitään, vaikka koettaisit», väitti vaimo. »Et kykenisi taivuttamaan edes ruohonkortta polkemisellasi. Uskallan vaatia sinua polkaisemaan», sanoi se. »Polkaise! Polkaise! Polkaise!»
Suleiman-bin-Daoud, joka istui kamferttipuun alla, kuuli jokaisen sanan, ja hän nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen koko elämänsä aikana. Hän unohti kaikki kuningattarensa, hän unohti Eläimen, joka oli tullut merestä, hän unohti kerskailunsa seuraukset. Hän nauroi iloisesti. Balkis, joka seisoi puun takana hymyili, koska hänen sydämensä rakastettu oli niin iloinen.
Pian Perhonen, hyvin hikisenä ja pöyhkeilevänä lepatteli takaisin kamferttipuun varjoon ja sanoi Suleimanille:
»Hän vaatii minua polkaisemaan! Hän tahtoo nähdä mitä tapahtuu, oi Suleiman-bin-Daoud! Tiedän, etten voi sitä tehdä, ja nyt hän ei milloinkaan enää usko sanaakaan minun puheistani. Hän nauraa minua koko ikänsä.»
»Ei, pikku veli», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »hän ei naura sinua enää milloinkaan», ja hän kiersi sormusta sormessaan — vain pikku Perhosen vuoksi, ei kerskaillakseen — ja katso! neljä valtavaa henkeä nousi maan sisästä!
»Orjat», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »kun tämä herrasmies sormellani» (siinä tuo julkea Perhonen näet istui yhä) »polkaisee vasenta etujalkaansa, niin viekää minun palatsini ja nämä puutarhat hirvittävällä ryminällä kadoksiin. Kun hän polkaisee uudelleen, niin tuokaa kaikki huolellisesti paikoilleen.»
»No, pikku veli», sanoi hän, »mene takaisin vaimosi luo ja polkaise niin kuin mielesi tekee.»
Pois lensi Perhonen vaimonsa luo, joka yhä huusi: »En pelkää! En pelkää! Polkaise! Polkaisepas! Polkaise!» Balkis näki neljän suunnattoman hengen kumartuvan puutarhan neljään nurkkaan, ja hän taputti hiljaa käsiään ja sanoi: »Vihdoinkin Suleiman-bin-Daoud tekee Perhosen takia sen, minkä hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt tehdä itsensä tähden; kylläpä nuo riitaiset kuningattaret pelästyvät!»
Silloin Perhonen polkaisi. Henget nykäisivät äkkiä palatsin ja puutarhat tuhannen penikulmaa ilmaan; syntyi kauhistuttava ryminä ja kaikki muuttui mustaksi kuin muste. Perhosen vaimo lepatteli pimeydessä huutaen: »Oi, olen jo kiltti! Kadun puhettani! Vie vain puutarha takaisin, rakas mieheni, niin minä en milloinkaan väitä sinua vastaan.»
Perhonen oli melkein yhtä pelästynyt kuin vaimonsakin, ja Suleiman-bin-Daoud nauroi nim, ettei hän muutamiin minuutteihin saanut henkeä tarpeeksi kuiskatakseen perhoselle: »Polkaise uudelleen, pikku veli. Oi maailman suurin loihtija. Anna palatsini takaisin.»
»Niin, anna hänen palatsinsa takaisin», sanoi Perhosen vaimo, joka yhä lenteli pimeydessä kuin koi. »Anna hänen palatsinsa takaisin, ja päästä meidät näistä hirveistä taikatempuistasi.»
»Hyvä, rakkaani», sanoi Perhonen niin karskisti kuin osasi, »näet nyt mihin nalkutuksesi on vienyt. Tietenkin minusta on aivan yhdentekevää — minä olen tottunut tällaisiin asioihin — mutta osoittaakseni suosiotani sinulle ja Suleiman-bin-Daoudille tahdon laittaa asiat paikoilleen.»
Sitten hän polkaisi vielä kerran; siinä silmänräpäyksessä henget laskivat kolahduksenkaan kuulumatta palatsin ja puutarhat paikoilleen. Aurinko paistoi tummanvihreiden appelsiinilehtien läpi, suihkulähteet solisivat vaaleanpunaisten egyptinliljojen keskellä, linnut jatkoivat laulamistaan, ja Perhosen vaimo asettui paikoilleen kamferttipuun alle räpytellen siipiään ja huohottaen:
»Oi, olen kiltti! Olen kiltti!»
Suleiman-bin-Daoud saattoi tuskin puhua naurultansa. Hän nojautui puuta vastaan aivan uupuneena ja nikotellen, ja hän heristi sormeaan Perhoselle ja virkkoi: »Oi suuri taikuri, mitä minua hyödyttää saada palatsiani takaisin, jos tapat minut nauruun?»
Samassa syntyi hirvittävä meteli, sillä nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentä yhdeksän kuningatarta juoksivat palatsista huutaen ja kiljuen ja kutsuen pikkulapsiaan. He syöksyivät isoja marmoriportaita pitkin suihkulähteen luo, sata aina rinnakkain, ja viisas Balkis meni ylhäisesti heitä vastaan sanoen:
»Mikä hätänä, kuningattaret!»
He seisoivat marmoriportailla sata aina rinnakkain ja huusivat:
»Mikäkö meillä on hätänä? Olimme kaikessa rauhassa kultaisessa palatsissamme, niinkuin tapamme on, kun palatsi äkkiä katosi, ja me jäimme istumaan tiheään ja meluisaan pimeyteen; ja kävi kova ryminä, ja henget ja maahiset liikkuivat pimeydessä! Se on meillä hätänä, oi ylin kuningatar ja me olemme äärimmäisen hätäytyneitä tästä hädästä, sillä se oli kova hätä, erilainen kuin mikään hätä minkä olemme tunteneet.»
Silloin Balkis, suunnattoman suloinen kuningatar — Suleiman-bin-Daoudin kaikkein rakkain — Seeban ja Sabian ja Eteläisen Kuvavirran Kuningatar — hallitsijatar Zinnin erämaasta Zimbabwen kaupunkeihin — Balkis, melkein yhtä viisas kuin maailman viisain Suleiman-bin-Daoud itsekin, sanoi:
»Oi kuningattaret, ei tämä ole mitään! Eräs Perhonen on tuskastunut vaimoonsa, koska tämä riiteli hänen kanssaan, ja meidän herraamme Suleiman-bin-Daoudia on huvittanut opettaa tuolle torailijalle hiljaa-puhumista ja nöyryyttä, sillä niitä pidetään hyveinä Perhosten vaimojen keskuudessa.»
Silloin eräs Egyptiläinen kuningatar — faaraon tytär — sanoi hänelle:
»Meidän palatsiamme ei ole voitu reväistä juurineen niin kuin sipulia niin pienen hyönteisen takia. Ei! Suleiman-bin-Daoud on varmasti kuollut ja se, minkä kuulimme oli maanjäristys ja auringonpimennys.»
Silloin Balkis nyökkäsi tuolle nenäkkäälle kuningattarelle ja muille:
»Tulkaa katsomaan.»
He tulivat alas pitkin marmoriportaita sata aina rinnakkain, ja kamferttipuun alla uupuneena naurusta näkivät he Maailman Viisaimman Kuninkaan Suleiman-bin-Daoudin keinuttelevan perhosta kummallakin kädellään ja he kuulivat hänen sanovan:
»Oi ilmassa leijailevan veljeni vaimo, muista tämän jälkeen mukautua kaikessa miehesi tahtoon, muuten voit ärsyttää häntä polkaisemaan uudelleen; sillä hän on sanonut, että hän on tottunut tähän taikaan, ja hän on erittäin suuri noita — sellainen, joka varastaa kokonaisen palatsin Suleiman-bin-Daoudilta itseltään. Menkää rauhaan, pikku väki!» Ja hän suuteli niiden siipiä, ja ne lensivät pois.
Sitten kaikki kuningattaret paitsi Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Loistava Balkis, joka seisoi hymyillen syrjässä — heittäytyivät kasvoilleen ja sanoivat:
»Jos nämä asiat ovat tehdyt vain senvuoksi, että Perhonen oli riitaantunut vaimonsa kanssa, niin mitä tapahtuisikaan meille, jotka olemme kiusanneet kuningastamme huutamisella ja torailemisella kaiket päivät.»
Sitten he verhosivat hunnuilla päänsä ja panivat kädet suulleen ja sipsuttivat takaisin palatsiin aivan hiirenhiljaisina.
Silloin Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Ylhäinen Balkis, meni punaisten liljojen läpi kamferttipuun siimekseen ja laski kätensä Suleiman-bin-Daoudin hartioille ja sanoi:
»Oi herrani ja sieluni aarre, iloitse, sillä olemme antaneet Egyptin ja Abessmian ja Persian ja Intian ja Kiinan kuningattarille suuren ja muistettavan opetuksen.»
Ja Suleiman-bin-Daoud, joka yhä katseli auringon valossa kisailevia perhosia sanoi: »Oi valtiattareni ja autuuteni jalokivi, milloin se on tapahtunut? Minä olen näet leikitellyt erään perhosen kanssa aina puutarhaan tulostani asti.» Ja hän kertoi Balkisille mitä oli tehnyt.
Balkis — hellä ja rakastettava Balkis — vastasi:
»Oi herrani ja elämäni hallitsija, olin piilossa kamferttipuun takana ja näin kaiken. Minä juuri sanoin perhosen vaimolle, että hän vaatisi miestään polkaisemaan, koska toivoin, että herrani huvikseen tekisi jonkun suuren taian ja että kuningattaret näkisivät sen ja pelästyisivät.»
Ja hän kertoi mitä kuningattaret olivat sanoneet ja nähneet, ja ajatelleet. Silloin Suleiman-bin-Daoud nousi istuimeltaan kamferttipuun alta, ojensi käsivartensa, iloitsi ja sanoi:
»Oi valtiattareni ja päivieni sulostuttaja, tiedä, että jos olisin tehnyt taian kuningattariani vastaan vain ylpeydestä tai suuttumuksesta, niinkuin valmistin tuon aterian kaikille eläimille niin varmasti olisin saanut häpeää. Mutta sinun viisautesi avulla minä tein taian leikillä ja pikku Perhosen vuoksi ja katso! Se on myöskin vapauttanut minut kiusallisten vaimojeni kiusoista! Kerro, oi sydämeni sydän, kuinka tulit niin viisaaksi?»
Ja kuningatar Balkis, suloinen ja korkea, katsoi Suleiman-bin-Daoudm silmiin ja pani päänsä hiukan kallelleen niinkuin Perhonen ja vastasi: »Ensiksikin, oi herrani, koska minä rakastan sinua; ja toiseksi, oi herrani, koska minä tiedän mitä naisväki on.»
Sitten he menivät palatsiin ja elivät onnellisina.
Eikö Balkis ollutkin älykäs?