— Minä.
— Mitä siinä tehdään?
— Se on varvi.
— Mitä se on.
— Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.
"Gabriel parka," — ajatteli Henrik, — "kyllä hän on tavalla tai toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."
— Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, — sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. — Vaatii kolmesataa sovintorahoja.
— Minulla on rahat mukanani, — sanoi Henrik tuntien, että tällä hän juuri piti Gabrielia vallassaan.
— Mammaltako?
— Niin.
Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.
— Kyllä minä sen tiesinkin, — sanoi hän. — Kiitoksia nyt sinulle Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.
— Vai niin, sepä hyvä, — sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli, että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin, suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma, jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden ihmisten elämän-urille.
Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä ihmisistä.
— Mitäs se oli? — kysyi Henrik kummissaan.
— "Sapaas," — sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.
— No nyt mennään, — sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään hänen tutun äänensä.
Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.
Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin seppäin.
Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä kulkevat rinnatusten.
Kulmassa Henrik pysähtyi.
— Tänneppäin, — sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.
— Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä huone.
— Voi, voi sinua, olisithan minunkin luona olla saanut, — sanoi
Gabriel. — No minä tulen ainakin saattamaan.
— Ei, kyllä minäkin voin sinua saattamaan tulla, — sanoi Henrik kääntyen valmiiksi menemään Gabrielin kortteeriin päin. Hän ei tahtonut mielellään näyttäytyä Gabrielin seurassa keskellä kaupunkia ja erittäinkin Phoenixin portierille.
He päättivät niin, että huomenna, kun oli juhannus-aatto ja tehtaasta oli iltapäivästä saakka vapaus, Henrik tulee työn loppuessa jälleen konetehtaalle ja he menevät yhdessä Gabrielin kortteeriin, josta sitten menevät tullivahtimestari Vestlundin luona käymään ja Ingridin kanssa tutustumaan. Sieltä he menevät kaikki yhdessä juhannusaaton vietolle kaupungin puistoihin tai venheellä katsomaan tervakokkoja. Tämä kaikki oli Gabrielin mielestä suurenmoista ja hän oli ihan haltioissaan, kun he eräästä kulmasta erkanivat.
* * * * *
Henrik viipyi Turussa pyhien yli, tällä ajalla tarkkaan tutkien Gabrielin elämää, hänen tuttavapiirejään, ja rakkaushistoriaansa, niinkuin oli tullessa päättänyt.
Mitä rakkaushistoriaan tulee, niin Ingrid ei häntä lainkaan miellyttänyt.
Jo heti ensi näkemästä, kun he juhannusaattona tulivat tullivahtimestarin luo, tympäsi Henrikiä Ingridin ulkonainen käytöstapa, — tympäsi erittäinkin siitä syystä, että Ingrid suuresti muistutti sitä punatukkaista Hilmaa sieltä Henrikin vanhasta Helsingin kortteerista, joka Hilma oli ollut hänen pahimpia antipatiojansa. Sama aiheeton tulistuminen, sama epäjohdonmukaisuus, sama sanotun monikertainen toistaminen ja jonkun asian itsepäinen päähänsä saaminen, ilman mitään mahdollisuutta sitä sieltä poistaa. Sanalla sanoen: sama piikamaisuus. Mitä hyvänsä Henrik olisi sanonut, Ingrid otti sen tahalliseksi hyökkäykseksi häntä tai hänen piiriänsä vastaan ja asettui puolustusasemaan, luottamatta mihinkään leppeyteen, jolla Henrik koetti häntä kesyttää.
Ja niinkuin heidän ensimäinen teenjuontinsa oli muodostunut piinaavaksi salataisteluksi ulkonaisesti viattomilta näyttävien sanojen alla, niin jatkui tätä taistelua edelleen silloin kuin Henrik jälleen tuli puheihin hänen kanssaan.
Henrik olisi Gabrielin tähden tahtonut kyllä teeskennellä, että Ingrid miellyttää häntä, mutta Ingrid itse teki tämän aikeen tyhjäksi, ja Henrik joutui vastoin tahtoansa koviin kahakkoihin hänen kanssaan, jotka enemmän kuin kylläksi osoittivat mitä Henrik oikeastaan hänestä ajatteli.
Gabriel koetti sovittaa, milloin kääntäen kinastukset leikiksi, milloin taas ottaen muka osaa ja hakien puolueetonta näkökohtaa, ja kokien suostuttaa molemmat siihen.
Yhtä tyytymättömäksi jäi Henrik Gabrielin muihin tuttaviin, vaikka hänen oli tässä helppo peittää Gabrielilta vastenmielisyyden tunteita.
He kävivät sekä Vilénin että värkmestarin luona, koska Gabriel nimenomaan esitti ne tuttavikseen.
Viléni jäykistyi kokonaan, kun Gabriel tuli Henrikin kanssa heidän kellarikerrokseensa, joka sijaitsi eräälle hovioikeusneuvokselle kuuluvan puutalon kivijalassa. Vilénillä oli yksi pieni huone ja hyvin paljon lapsia, eivätkä he olleet tulleet huonettaan siivonneeksi juhannuksen varalle. Viléni itse sattui olemaan hyvin likainen, samoin hänen vaimonsa. Henrikille levitettiin karkea, verrattain puhdas lakana vuoteen yli, ja pyydettiin siihen istumaan, ettei likaantuisi. Hän koetti keskustella, mutta siitä ei tullut mitään, Viléni töllötti ihan juuri niinkuin se mies siellä raittiusravintolassa. Jokaiseen Henrikin lauseeseen hän huusi: joo, joo, — eikä mitään sen enempää. Ja oli vaiti, kun oli toista mieltä, antaen Henrikin parhaansa mukaan arvoitella, mitä hän ajatteli.
Värkmestarin luona taas oli sen puolesta ikävä, että tämä luuli keksineensä hyvin sopivan keskusteluaineen, kun rupesi puhumaan nykyisen elinkeinovapauden ala-arvoisuudesta verraten vanhaan ammatti-aikaan, ja jauhoi sitä ainetta herkeämättä.
— Eikö sinulla todellakaan ole mitään tuttavuuksia sivistyneiden joukossa, — sanoi Henrik, kun he kulkivat pois värkmestarin luota.
Gabriel joutui vähän hämilleen.
— Kyllähän minulla alussa olikin, mutta minä olen vähitellen jättänyt ne kaikki. Meillä on niin erilaista, ja — minähän olen tämmöinen —
— Olisit koettanut vaan pysyytyä sivistyneiden piireissä niin kauan kuin mahdollista. Katsos, ihminen rupee helposti menemään alaspäin, jos hän joutuu huonompiin seuroihin, — enhän minä tarkoita "huonompiin", mutta noin, — sinä ymmärrät.
— Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, — sanoi Gabriel ja otti sydämmelleen harkitakseen, oliko hän todellakin mennyt alaspäin.
— "Olen tietysti," — ajatteli Gabriel. — "Alaspäinhän minä aina olen mennyt, ja Ingridille olen vannonut, etten koskaan edes pyri ylöspäin. Voi, voi, jospa sinä Henrik aavistaisit, — ajatteli hän edelleen, — kuinka minä tahtoisin, ettet sinä olisi täällä, ettet kulkisi minun vieressäni, ettet huolisi minusta. Olisit kaukana, ja minä rakastaisin sinua kaukaa niinkuin ennenkin. Mutta nyt sinä olet tullut tänne, ja sinä revit rikki minut, ihan tietämättäsi. Sillä ethän sinä tiedä, että minulla voi olla vaan sinä taikka Ingrid, jompikumpi, mutta molempia ei."
— Eihän Vilénissä tavallisesti noin likaista ole, mutta kuinka sattui juuri tällä kertaa, — koetti Gabriel puolustaa, vaikka ei hän siitä puolustuksestaan paljokaan apua luullut lähtevän. Sanoihan vaan.
— Hm, — pani Henrik.
Gabriel oli viime aikoina erityisesti kiintynyt Viléniin, ja syynä siihen oli se, että Viléni, kun Gabriel joutui ampumishistoriansa vuoksi pulaan, pani parastaan auttaaksensa Gabrielia. Hänen ainoa keinonsa oli uhata erota työstään, ellei tehtailija saa pakotetuksi konttoristia kohtuulliseen sovintoon, — mutta Viléni oli tehtaan paras seppä. Tehtailija ei tahtonut sekaantua asiaan. Silloin Vilén meni värkin luo sanomaan, että hän eroo. Ja olisi eronnut ja jäänyt työttömäksi suuren perheensä kanssa. Mutta värkki oli myöskin Gabrielin ystävä ja nyt ne yhtyivät Vilénin kanssa, vaikka tavallisessa työssä olivat kuin kissa ja koira keskenään. Värkki meni tehtailijan luo ja sanoi että sekä Vilén että hän eroovat molemmat, ellei tehtailija pakota konttoristia sopimaan. Silloin tehtailija sanoi konttoristille, että joko sopii taikka muuttaa muualle. He määräsivät 25 markkaa sovintorahoiksi, ja Viléni ja värkki tyytyivät siihen sekä menivät päivällistunnilla yhdessä Anniskeluyhtiön raittiusravintolaan limonaadia juomaan tukahduttavan kuuman ilman ja oman harvinaisen sopunsa johdosta. Mutta Gabriel juoksi kotiin mammalle kirjoittamaan, ettei tarvittu rahoja, ennättääkseen laskea kirjeen ajoissa laatikkoon.
— Etköhän sinä, Gabriel, tahtoisi päästä polyteknikoon, — sanoi
Henrik, alotellen näin panna vireille ennakolta mietittyä tuumaa.
— Kuinka niin?
— Arvelen vaan, että sinulla nyt on käytännöllistä kokemusta kylläksi mekaanisella alalla, ja pitäisi ehkä täydentää teoreettisia tietoja.
— Kohtahan minä suoritan tutkinnon.
— Minkä tutkinnon?
— Ensimäisen koneenkäyttäjä-tutkinnon.
— Niin, mutta ethän sinä sillä tutkinnolla voi esimerkiksi insinöörinpaikkoja saada.
— En.
— Näätkös nyt. Mutta polyteknikumi valmistaa insinöörejä. Eikös se ole suuri erotus?
— Tunnen minä sen sepän, joka on kaartinmaneesin rautaisen välikaton rakentanut, eikä se ollut mikään insinööri vaan ihan tavallinen seppä, samallainen kuin minäkin, — tosin vanhempi.
— Mitäs erinomaista siinä välikatossa on?
— Et ole sitten nähnyt sitä. Siinä ei ole ainoatakaan pylvästä, joka sitä kannattaisi.
— Mutta sen on insinööri piirtänyt —
— Insinööri on laskenut kuinka paljon se tulee maksamaan —
— No mutta kuinka sinä noin sanot, Gabriel?
— Sanon niinkuin asia on: insinöörillä ei ole mitään tekemistä, mutta seppä rakensi ja ymmärsi sen asian ihan yhtä hyvin.
— Polyteknikumi on siis tarpeeton?
— Ei ainakaan niin tarpeellinen kuin luulet, — sanoi Gabriel.
He vaikenivat. Heille molemmille oli ihan odottamaton tämä kahakka, jossa he yhtäkkiä kiivastuivat.
Henrik huomasi siitä, että Gabriel vainusi hänen aikeitaan ja oli niitä vastaan.
— Minkähän tähden sinulle lukeminen on aina ollut niin vastenmielinen, Gabriel? — sanoi Henrik entisellä rauhallisella äänellä, niinkuin mitään kiivastumista ei olisi ollutkaan.
— Sehän on jo vanha asia, sanoi Gabriel kärsimättömästi; hän ei vielä ollut voittanut itseänsä.
— Oletko todella jostain suuttunut? — kysyi Henrik niinkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.
— Sinä vaan pidät kaikkia työmiehiä nollana.
— Suo anteeksi, siinä erehdyt suuresti. Rehellinen työmies, olipa millä alalla tahansa, on minusta yhtä kunnioitettava.
— Kuitenkin tahdot välttämättä minua polyteknikoon.
— Sinua tahdon, siksi että olet veljeni.
Gabrielilla oli tähän jotain väittämistä, mutta hän ei mitenkään saanut selitetyksi mitä tarkoitti.
— Jos sinä tahdot minua polyteknikoon siksi että minä olen sinun veljesi, niin sittenhän sinä pidät lukenutta ihmistä parempana ja vaan siksi tahdotkin minua sinne.
— En minä nyt oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat, mutta sinua tahdon myöskin siksi, että sinä olisit voinut tulla lukutielle ja päästä eteenpäin, mutta silloin kuin olisit voinut, et viitsinyt, olit laiska. Ja nyt minä sanoin sinulle, ettei vieläkään ole liian myöhäistä ja minä ja Uuno kyllä voisimme toimittaa sinulle tilaisuuden päästä polyteknikoon.
— Minä olen ihan sama kuin ennenkin, en kärsi lukemista, konetutkinto piinaa minua niin, että olemme — että olen päättänyt, ainakin melkein päättänyt, että jään tänne enkä rupeekaan veturinkuljettajaksi, — sanoi Gabriel yhä kiivaasti. — Niin, sinähän et tiedäkään, että me, että minä aijon veturinkuljettajaksi, — lisäsi hän leppeällä äänellä.
— Kyllä, kyllä, mutta siitä lukemisesta vielä. Ei sinulla ole mikään huono pää, ei ensinkään. Mamma kertoi, että papalle kaikki opettajat sanoivat, ettei päässä mitään vikaa ollut. Sinä vaan olit kouluaikana hirveän laiska. Mutta nyt kun olet oppinut työtä tekemään, nythän sinä voisit jälleen lukuakin koettaa.
— Siihen et sinä minua saa. Asia on sitäpaitsi jo päätetty.
— Päätetty?
Henrik siinä silmänräpäyksessä käsitti, mitä se merkitsi. Hän oli jo heti Ingridin seuraan tultuansa huomannut, että tämä se oli, joka määräsi Gabrielin aikeet ja asiat, ja erittäinkin hän pani merkille Ingridin itsepäisen vastarinnan kaikkeen, mikä vähänkin herrassäätyä koski. "Se oli siis Ingrid, joka kannatti Gabrielin huonoa puolta", — ajatteli Henrik, ja jo entisen valmiin vastenmielisyyden lisäksi hänessä nyt kiehahti selvä viha Ingridiä kohtaan.
— Missä merkityksessä päätetty? — toisti Henrik. — Etkö sinä ole vapaa ihminen?
— O-olen. Mutta me olemme tulleet siihen päätökseen, että minun täytyy tulla veturinkuljettajaksi, paitsi että jos tutkinto menee huonosti, silloin jään tänne konepajaan.
— Mikään ei voi olla päätetty niinkauan kuin et vielä ole vihitty. Ei, kuuleppas Gabriel, — sanoi Henrik, pysähtyi ja otti kiinni Gabrielin rintanapista. — Vastaa minulle äskeiseen kysymykseen: mistä syystä lukeminen on sinulle niin vastenmielinen, että ennen voit 12 tuntia seista kuumassa tehtaassa, kuin olla joku 6 tuntia lukutyössä?
Gabriel ei ennen ollut erityisesti tätä kysymystä ajatellut, mutta Henrikin tähden hän nyt pinnisti voimansa ja koetti ajatella. Hän alkoi kulkea silmät rypyssä miettien. Henrik antoi tahallaan hänelle aikaa eikä kiiruhtanut vastausta.
— Siitä syystä, — alotti Gabriel vihdoin pontevasti, mutta keskeytti yhtäkkiä ja sanoi: — Ei, odotas. — Ja taas jatkoi miettimistä. Henrik odotti maltillisesti.
Mikä teki Gabrielille vaikeaksi selittää, oli se, että osaksi se oli Ingridin tahto, että hän oli lopullisesti jättänyt luvut, osaksi taas hän todella omasta puolestaan tunsi, että lukeminen kouluaikana ja vielä nytkin, kun oli kysymys konetutkinnosta, oli hänellä voittamattoman vastenmielinen. Hän olisi nyt voinut näin sanoakin, että kaikki luku oli hänelle vastenmielinen. Mutta se ei olisi ollut totta, sillä kun hän jotain itse tahtoi tietää, luki hän kylläkin mielellään. Äskenkin hän esimerkiksi oli algebraata tarvinnut omissa asioissaan; hän oli lainannut kirjan ja lukenut sen kannesta kanteen ja oppinut yhtäkkiä kaikki tärkeimmät asiat. Se oli häntä vielä jälkeenkin päin niin kiinnittänyt, ettei hän pitkiin aikoihin voinut iltasin panna maata, ellei katsonut kirjaan ja jotain uutta siitä oppinut. Selville oli siis saatava: milloin luku oli hänelle vastenmielinen ja milloin ei. Ja sitä Gabriel nyt miettikin. "Silloin luku ei ole vastenmielinen, kun minä itse tahdon tietää jotakin", — ajatteli hän. — "Siis se on vastenmielinen, silloin kuin minä en tahdo tietää ja kuitenkin pitää lukea. Juuri niin. Mutta se ei ole vielä riittävää, sillä luku ei ole ainoastaan vastenmielinen, vaan se inhoittaa minua. Ihan niinkuin silloin kuin Vilén taotti minulla turhan päiten kylmää rautaa. Minun pitää lukea muka tullakseni joksikin, eikä siksi että tahdon tietää. Se se on, jota minä en kärsi." Nyt oli Gabrielille itselleen asia selvänä.
— Minkä tähden välttämättä pitää tulla joksikin. Minä en kärsi tuota: -ksi, -ksi, — sanoi hän.
Henrik ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.
— Mutta jos sinä olet konetehtaassa ja varvailet akseleita, — sanoi Henrik, — niin teethän sinä sitäkin vaan tullaksesi vihdoin joksikin, — tullaksesi veturinkuljettajaksi. Siis myöskin -ksi.
— Siinäpä se juuri onkin, — sanoi Gabriel. — Nyt itse sanoit semmoista, joka selittää asian. Johan sanoin sinulle, etten voi edes koneasioita lukea, jos sitä varten että veturinkuljettajaksi. Mutta akseleita mielelläni varvailen ja teen kaikellaista muuta mitä täytyy tehdä, mutta en siksi että veturinkuljettajaksi, vaan siksi, että laitan akseleita; ymmärrätkö? Ja minä olenkin jo Ingridin kanssa puhunut, että ehkä jäänkin tehtaaseen.
— Siis sinä et tahtoisi olla veturinkuljettajana?
— Sama se minulle on olenko lämmittäjä vai veturinkuljettaja. Lämmittäjänä on vapaampi. Mutta Ingridin tähden olen sentään luvannut koettaa. Ymmärrätkö? Mutta minä itse tahtoisin tehdä vaan sitä mitä minä tahdon tehdä.
— Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan toisin kuin tahtoisit.
— Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?
— Mi-minäkö? — änkytti Henrik. — Ehkä. Luultavastikin.
— No?
Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel katsoi eteensä eikä häneen.
— Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.
Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan puutteesta.
Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille, millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.
— Miksikäs sinä sitten aijot? — kysyi Gabriel.
Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä, johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa. Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, — viisi vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa", ja kuudennella saanut villin aatteen — mennä naimisiin!
Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita. Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:
— Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi —
— Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi hotellissa.
Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.
— Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi.
Niinkö? — sanoi Henrik.
— Hyvä vaan, tehdään niin, — sanoi Gabriel. Ja he erosivat.
"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" — ajatteli Henrik. "Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä hänestä hyviä puolia, — tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet kirposivat käsistäni."
"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"
Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.
Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.
Ja se tunto, että hän on jotakin loukannut, — se sama tunto, joka hänellä oli äskettäin tässä samassa huoneessa raskaan päivällisunen jälkeen ja jota hän oli luullut vaan tavalliseksi painajaiseksi, tuli nyt uudestaan hänen ollessa ihan valveilla. Eikä voinut olla mitään epäilystä, että ne olivat hänen omia esiinpyrkiviä ajatuksiaan, ja että niitä ei enää sopinut välttää.
Huoneessa oli ikkunat auki. Laskeva aurinko paistoi suoraan sisälle ja taas kuului tuo kaukainen soitanto jostakin puistosta. "Merkillistä kun ihmiselämässä samat hetket voivat uudistua!" ajatteli Henrik. Tuntien että hän voisi jälleen ruveta nojalleen ikkunaa vasten ja katsomaan ulos, hän meni ja sulki ikkunat, ollakseen uskollisempi omalle itselleen kuin silloin, veti vielä tummat uutimet eteen, niin että huoneeseen tuli jotenkin hämärä. Hän heittäytyi istumaan pehmeälle sohvalle, venytti käsiään, ja haukotteli; huomasi että häntä janottaa, meni ja joi ja tuli samaan paikkaan jälleen istumaan. Sitten tuntui, että toinen saapas vähän puristaa; hän veti molemmat jalasta ja heitti pois, sekä riisui samalla myöskin takin, ja istui uudestaan.
"No tulkaa nyt sitten", — ajatteli hän omista ajatuksistaan ja piteli käsiään silmiensä edessä.
Ensin oli vaan pimeä ja jonkinlaista kaksi rinkiä kulki vasemmalta oikealle. Henrik seurasi niitä, mutta hänen huomionsa kiintyi hyvin kirkkaaseen vihertävään ristintapaiseen kuvioon, joka seisoi paikallaan pimeässä. Hän tuijotti siihen. Silloin sen väri muuttui muuttumistaan, tummeni punaiseksi ja siitä rupesi kellertämään, kirkastui jälleen ja aukeni niin omituiseen, ihanaan, uuteen valoväriin, ettei Henrikillä ollut ikinä ollut semmoisesta väristä aavistusta. Hän katsoi suljettujen silmäinsä pimeään, ja ihmetteli.
"Mitäpä jos taivaassa, meidän herättyämme, saamme kokea juuri näin jotakin ihan, ihan uutta", — ajatteli Henrik. — "Johannes sanoi, ettemme voi taivaasta mitään tietää, ja että meillä on ihan kylläksi näkemistä ja ajattelemista tämän maan asioita. Hän sanoi, että jumalaa voi vaan tuntea eikä ajatella. Ei, hän sanoi, että sitä voi kuulla, — varmaankin juuri näin omain silmäin pimeydessä —."
Henrik avasi yhtäkkiä silmänsä, käännähti, katsahti sivuilleen ja vihelsi keskipaikan eräästä laulunpätkästä.
"No, ettehän te tulleetkaan", — ajatteli hän taas omista ajatuksistaan ottamatta lukuun edellistä, joka oli tapahtunut jossakin vielä syvemmällä tavallisia ajatuksia.
"Missähän se on se minun keltanen ristini", — ajatteli hän ja pani silmänsä taas kiinni. Siinä ei ollut enää kuin heikko sininen viiru, joka toisinaan näkyi, toisinaan hälveni. Hän avasi silmänsä ja aikoi nousta avaamaan myöskin uutimia, mutta häntä raukasi tänpäiväiset pitkät kävelyt. Olisi voinut mennä maatakin, mutta oli vähän liian varhaista. Hän nosti jalkansa sohvalle ja asettui mukavammin, puoleksi makuulle. Ajatukset tulivat ja menivät. Hän muisti jostakin syystä sen issikan, joka oli hänen vanhassa kortteerissaan seinän takana asunut, muisti lukunsa, sitten: kuinka hän kerran haki valkoista kaulahuivia ja jäi tanssihuveista pois, kun ei sitä löytänyt. "Olisinhan minä voinut mennä ostamaan, minä hölmö, mutta minä en tullut sille päällekään. Minä kuvailin, että se oli ihan ratkaiseva este. Olikohan se minun luontoni syy, vai oliko se kohtalo?"
"Johannes sanoo, että paitsi kuulla Jumalaa, voi myöskin nähdä Jumalaa, se on: nähdä kuinka kohtalo johtaa kaikkia tapauksia. Johanneksen mukaan minun pitäisi pysyä yhä edelleen hiljaa paikallani, ja antaa asiain muodostaa minua miksi tahtovat. Johanneksen mukaan jumala ei yhtään moiti minua siitä, etten minä ole löytänyt alaani. Päinvastoin minun pitäisi vieläkin vaan pysyä hakevalla kannalla, eikä turvautua edes tähtitieteeseen, sillä olihan sekin oikeastaan keksittyä. Johanneksen mukaan minulla ei ole mitään omaa tulevaisuutta, vaan kaikki on annettava kohtalon käsiin: siis myöskin tuo rakastuminen. Pitäisi jättää kaikki ajatuksetkin sinnepäin. Ehkä se tulee itsestään; ehkä ei. Nyt heti pitäisi jättää. Tästä hetkestä riippuu kaikki. Kaikki riippuu siitä jätänkö nyt vai en —"
"Mutta minun iloni, minne se sitten joutuu?"
Henrikin nousi tuskallinen hiki otsalle.
Sohvan yläpuolella seinässä oli valkonen sähkönappi ja hänen ajatuksensa, paeten vaikeaa ratkaisua, kiintyivät siihen.
"Tuohon jos painan, tulee kyyppari ja kysyy mitä tahdon, ja minä pyydän sanomalehtiä. Painanko siis vai enkö paina? Kuinka hullunkurista! Riippuuko nyt kaikki todellakin siitä että minä painan tai en paina?"
"Joutavia! Voinhan minä lukea vähän sanomalehtiä välillä. Tietysti voin."
Henrik painoi valkoista nappulaa ja kuuli kaukaa seinien ja käytävien takaa vastaavan kellonkilinän. Hän nousi sohvalta, huokasi keventyen, ja työnsi uutimet ikkunan edestä. — Aurinko oli juuri laskennut. Hän avasi molemmat puoliskot ja ulkoa lehahti tuore illan-ilma ja rattaat rämisivät kadulta.
Kyyppari tuli sisälle.
— Tuokaa minulle sanomalehtiä — Nya Pressen, Åbo Tidning.
— Jaha — sanoi kyyppari ruotsalaisella murteella ja meni.
"Kun en minä kerran ymmärrä, mitä väärää siinä olisi, että minäkin rakastun, kuten kaikki muut ihmiset!"
Kyyppari koputti, tuli sanomalehdet kädessä, asetti ne pöydälle, kumarsi ja läksi.
Henrik otti turkulaisen lehden ja meni ikkunan ääreen lukemaan. Mutta hän ei vielä ehtinyt taittaa lehteä sopivaan muotoon kuin hänen silmänsä ensi sivulla sattuivat tutun lääkärin nimeen, ja hän luki ilmoituksen, että lääkäri C—— on jälleen saapunut kaupunkiin ja ottaa sairaita vastaan.
"Sepä mainiota!" — ajatteli Henrik. — "Jospa minä nyt paikalla lähdenkin hänen asuntoonsa, ehkä tapaan hänet. Kello on vasta vähän yli 9".
Sen enempää hän ei vitkastellut. Ahtaanlaiset saappaat olivat tuossa tuokiossa jälleen jalassa, kaikki napit kiinni ja takki yllä. Hotellin rappusia alas mennessään hän oikein tahallaan koetti kuinka pian hänen jalkansa taisivat siirtyä portaalta portaalle. Alhaalla vestibyylissä kaikille vieraille ystävällinen portieri, huomattuaan Henrikin tyytyväiset kasvot, avasi ovet ja päästi myhäillen hänet ohitsensa.
— Skön afton! — ei hän voinut olla sanomatta.
— Härlig, — vastasi Henrik pysähtymättä ja meni vihellellen ja rintaansa pullistellen kaupungille.
Kaikesta siitä mitä hän äsken oli ajatellut, ei ollut jäljellä muuta kuin tämmöinen tunne: äsken istuin itsekseni ja ikävöin, nyt elän jälleen.
Henrik oli juuri avannut sen kaksinkertaisen kivimuurin alaoven ja tullut hengästyneenä kiviportaille, kun yläkerrasta kuului kovaäänistä puhetta. Sanoja tosin ei voinut erottaa tavattoman kaikumisen vuoksi, mutta Henrik kuitenkin heti tunsi sen ystävänsä ääneksi. Tohtori puhui ovelta sisään palvelijallensa, jonka ääni kuului yhtaikaa. Sitten kuului kuinka ovi naksahti kahdesti lukkoon ja askeleet tulivat nopeasti rappusia alas.
— Mitä minä näen? Henrik! — huusi iloisesti keskikokoinen herra pysähtyen kummastuksesta ylemmäksi Henrikiä ja levittäen hansikoidut kätensä. Hänellä oli vaalea ranskalainen suippoparta, silinterihattu päässä, vaalea kesäpalttoo auki ja toisessa kädessä kävelykeppi.
— Mistä, kuinka, miksi, minne? — sanoi hän iloisesti.
— No, muuten vaan, minulla on täällä sukulaisia.
Sinä olet menossa kävelemään?
— Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.
Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili ovessa.
— Käy sisään, käy sisään vaan!
Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.
— He-hei vaan, — sanoi Henrik kehuvasti, — kylläpä sinä oletkin asettunut komeasti. — Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.
— Katsos, katsos vaan! — pani Henrik.
— Mitä niin? — kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.
— Täällä sinä vaan Turussa? — sanoi Henrik katsellen kuviteltuja seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, — yksi liehui ilmassa pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan, kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.
— Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän pesään kyllästynyt.
— No?
— Muutan Helsinkiin.
Tohtori oli jo istunut, mutta nousi jälleen ylös, tuli Henrikin luo ja, puistaen häntä olasta, sanoi:
— Minä olen kihloissa, mies. Hurraa!
— Hurraa, hurraa! — sanoi Henrik, mutta ajatteli itsekseen: "noin ne kaikki menevät kihloihin, eikä se tälle ainakaan ole mikään kärsimyksen tie". — Ja he huusivat yhtaikaa:
— Hurraa! — ja ottivat toisiaan hartioista.
— Ei, ei se käy tämä nuoren miehen elämä enää, naimisiin sitä pitää mennä, — sanoi tohtori istuen nojatuoliin.
— Niinkö arvelet, heh, — sanoi Henrik.
— Minä saan ehkä paikan kirurgissa. Täällä Turussa minä olen liian tuttu ihmisille — niin ja syyskuussa menen naimisiin. Minulla on jo kortteeri Helsingissä. Häiden jälkeen matkustamme kuukaudeksi Italiaan.
— Mutta kenen kanssa, kenen kanssa?
Tohtori nimitti morsiamensa ja näytti valokuvan.
— Henrik vähän ihmetteli, että juuri semmoiseen voi rakastua. Neiti oli kyllä kaunis, tai ainakin hyvin maukkaasti puettu, mutta hänellä oli Henrikin mielestä aivan liian paksut huulet.
— Juu, juu, — sanoi Henrik katsellen valokuvaa.
— Mitäs sanot?
— No mitäs muuta kuin onnea vaan! Milloin sinä häneen tutustuit?
— Oikein hävettää vastata, — ainoastaan pari kuukautta sitten.
— Sinä rakastuit paikalla?
— Ihan paikalla näin että siinä se on minun.
— Mitäs kummaa siinä on! Voihan rakastua valokuvastakin, sanotaan, — sanoi Henrik katsellen kysyvästi ja jännityksellä ystäväänsä. Mutta kun tämä ei vastannut, hän kysyi:
— Etkö ollut ennen ajatellut naimisiin-menoa?
— Katsos, se on minulle aivan välttämätöntä, — sanoi tohtori, vaipuen hetkeksi mietteihinsä.
Henrik katsahti tohtoriin ja ymmärsi, että se oli tälle välttämätöntä siveellisistä syistä. Henrikillä ei ollut tämmöisiä syitä. Hän huokasi, ja jatkaakseen keskustelua sanoi:
— Ja kaikki on päätetty?
— Katso! — sanoi tohtori vastaukseksi ja näytti paksua kultasormusta. — Häät vietetään Heinolassa. Tiedätkö, se on pikkuinen nätti kaupunki lahtien, salmien ja lehtojen keskellä. Lähdemme sieltä laivalla, sitten junalla Hankoniemeen ja siellä Lyybekkiin. — Mutta hauskimmaksi ajattelen sentään tuloa uuteen kotiimme Helsinkiin. Tiedätkö ne on kerrassa erinomaiset huoneet, korkeat, hyvin maukkaasti maalatut. Ne tulevat sisustettaviksi Iiriksen johdolla. Niin — sivumennen sanoen: mehän tulemme kumpikin kaksi kertaa rikkaammiksi, kun yhdymme.
— Vai niin, hänkin on varakas.
— Tuoda vaimo omaan kotiin ja ruveta asumaan, se mahtaa olla taivaallista.
— Sen nyt arvaakin, — sanoi Henrik.
Tohtori kääntyi nyt Henrikiin päin, löi kämmenillään polviinsa ja sanoi, niinkuin uutta puheainetta alottaessa:
— No, entä sinä, Henrik?
— Minäkö? Minä olen ajatellut antautua lakitieteen alalle.
Henrik keksi tämän asian juuri nyt ja ihmetteli, ettei hänelle ilmestynyt mitään vastaväitteitä tämmöistä aijetta vastaan, jos se olisi ollut tosi.
— No mikä sinut juristiksi on saattanut, — sanoi tohtori; — sinä olit ennen semmoinen filosoofi ja luonnontieteilijä.
— Ei filosofia elätä.
— Ei, se nyt on varma, — sanoi tohtori yhtyen leikkiin, mutta samalla pitkään katsellen Henrikiä. — Vai juristiksi, vai juristiksi. Hm, hm. — Tohtori etsi mitä hän voisi sanoa muuta kuin mitä ajatteli. — Niin, olenhan minäkin yhden termiinan juristina ollut, — sanoi hän. — Meidän vanha professorimme sanoi aina: juridiikka se ei ole mitään muuta kuin "läran om mitt och ditt". — Hm, vai niin, vai niin. — Vaikka kyllähän se niin on, että kun kerran muuten on kypsynyt, niin antautuipa mille alalle tahansa, se menee puolta lyhyemmässä ajassa.
— Tietysti, — sanoi Henrik. — Grölssi, esimerkiksi! Hän suoritti oikeustutkinnon puolessatoista vuodessa, ja sitä ennen hän ei ollut juriidista kirjaakaan avaissut. Eikä kuulu menevän sitäkään, jos oikein lujalle pannaan.
— Apropos: hän on naimisissa, — sanoi tohtori.
— Grölssi?! — huusi Henrik.
— Niin-niin. Mitäs kummaa siinä on.
— No en olisi ikinä uskonut. Grölssi naimisissa! — ihmetteli Henrik, suu mehellä.
— Ja hänellä on ainakin kuudentuhannen tulot. Kuuluu makselleen jo velkojansakin.
— Niin se maailma menee ylösalasin.
— Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa olemasta vieraani.
He nousivat ja menivät etehiseen.
Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.
— Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.
— Pidätkö?
— Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja, laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia. Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!
— Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?
— No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.
— Ja sinä ajattelet, että vaikka se on — että se ei ole mitään pahaa, — että vaikka se on veljen vaimo —
— Ajattelen, että rakastumisen faktumi on ylin laki, — sanoi tohtori pannessaan ovea ulkopuolelta lukkoon.
— Sinä et siis luule, että sitä voi voittaa?
— Ei ikipäivinä. Se tahtoo sanoa: kyllä voi, mutta se ei ole ihmisen tehtävä. Se kostaa itsensä: ihminen kadottaa terveytensä. Ja useimmissa tapauksissa se on sitäpaitsi ihan mahdotontakin.
Kun he tulivat ulos kadulle, jatkoi tohtori puhettaan edelleen:
— Minulla on tämmöinen teoria: kaikki mikä vaikuttaa haitallisesti ihmisen terveyteen, se on pahaa; kaikki mikä vaikuttaa siihen edullisesti, se on hyvää,
Henrik ei ollut ennen koskaan asiata tältä kannalta ajatellut. Ja se tuntui hänestä hyvin selvältä ja yksinkertaiselta. Myös tuli hänen eteensä taas hakeva, rasittuneen näköinen Johannes. "Ehkä Johannes ei olisi semmoinen, jos hän toisella lailla ajattelisi avioliitostaan; — ottaisi sen reippaammalta, kevyemmältä kannalta", — ajatteli Henrik.
— Kuihtuva ihminen, — puhui tohtori, — siinä on aina jotakin väärää pohjalla, siitä saa olla varma.
Ja hän innostui omaan teoriaansa yhä enemmän.
— Luonto se on meidän kaikkien äitimme, — sanoi hän. — Se antaa meille rakkauden, ja sitä vastaan älä mene sotimaan. Kaikki lakisi ja laitoksesi ja yleiset mielipiteet alistukoot sen alaisiksi.
"Kuinka ihan päinvastoin tämä on kaikkeen siihen, mitä Johannes puhui", — ajatteli Henrik iloiten itsekseen, että hän oli löytänyt tämmöisen tieteellisen tukeen omille väitteilleen Johannesta vastaan.
He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja toivehikkaalta.
Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja iloitsi suuresti.
Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei ajatukset menneet sinnepäin.
Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."
Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, — ja sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.
Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli
päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan.
Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli
Henrikin määrä lähteä Turusta.
Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin. Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa, niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan. Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.
— Tuohon on vielä jäänyt, — sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.
Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä avonaisemmin ja tuttavallisemmin.
He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta, koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu kohtalosta.
Sitten sanoi Henrik:
— Miten sinä, Gabriel, oikein jumalaa ajattelet?
— En minä mitään jumalaa usko, vaan kaikki riippuu minusta itsestäni, — vastasi Gabriel, ja Henrik ihmetteli, että hänellä oli vastaus näin kohta valmiina.
Henrik tuli hyvin uteliaaksi.
— Etkö yhtään mihinkään, et mihinkään, — kysyi hän.
— En.
— Mutta kuinka sinä sanot, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi?
— Niin juuri, sillä minähän itse ajattelen jumalaakin, ja jos tahdon, voin olla hyvä, ja jos tahdon, voin olla paha, ja voin tappaakin itseni.
— Etkä kuitenkaan tapa. Luulet voivasi, etkä sittenkään voi.
— Usko minua, kyllä voin, mutta en tahdo.
— Mikset tahdo?
— Siksi, että on tullut semmoisia asioita. —
— Sepä se.
— Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan siksi.
Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:
— Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.
— Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.
Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli kahdenvaiheella.
— Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin järjestää sinun elämäsi? — kysyi hän.
— En ole koskaan mitään sellaista huomannut.
— Sinä siis väität, että voit järjestää elämäsi ihan niinkuin tahdot?
— En minä ole koskaan tahtonutkaan järjestää, muut ne tahtovat.
Sinäkin tahdot minua polyteknikumiin, että minä tulisin joksikin.
Henrik ei tiennyt mitä tähän sanoa. Hänelle oli aivan uutta se, että Gabriel osasi keskustella tällaisissa järjen kysymyksissä, jopa saada hänet kiinni epäjohdonmukaisuudesta. Eikä hän voinut olla ihailematta Gabrielin selvänäköisyyttä. "Kuka hänen tietää, minkälaisia taipumuksia hänessä ehkä piilee", — ajatteli hän itsekseen. "Ja tännekö hänen pitää hautaantua sivistymättömien ihmisten keskuuteen ja vähitellen tylstymistään tylstyä!"
— Koska "minä" sinusta merkitsee niin paljon, että kaikki on sen käsissä — alkoi Henrik, mutta Gabriel keskeytti:
— Ei kaikki minä, mutta semmoinen erityinen, luonnollinen — kuinka sanoisin.
— Niin, niin no — jos se nyt merkitsee niin paljon, niin sinä siis uskot sielun kuolemattomuuteen?
— Ei, mutta minä uskon, että sama luonnollinen minä on aina maailmassa ja vaikka minä siis kuolen, niin minä kuitenkin elän niinkuin ennenkin, vaikkei minun nimeni tietysti tarvitse enää olla Gabriel, niinkuin nimi ei nytkään oikeastaan mitään merkitse.
— Mistä sinä olet tuon ajatuksen saanut? — kysyi Henrik.
— Omasta päästäni vaan olen siihen tullut. Tai oikeastaan se oli niin, että minä kerran ostin karpaloita puodista ja niiden ympärillä oli mikä lie rikkinäinen painettu paperi, — niin siinä oli siitä, että minä on aina maailmassa — ja se selvitti minulle tämän asian. Eikä siitä olekaan kauan. Mutta siitä saakka minulle se on niin — niin selvä, etten voi sanoakaan.
Henrik käänsi puhe-aineen toisaanne.
— Kävin eilen ja tänään erään ystäväni luona täällä Turussa. Ehkä tunnetkin tohtori C——.
— Kyllä tiedän.
— Puhelimme hänen kanssaan sinustakin. Hän sanoi, että hyvin mielellään ottaa sinut vastaan, jos käyt hänen luonansa niinkauan kuin hän on vielä Turussa.
— Vai niin.
— Ja hänen kauttaan voisit sitten tutustua muidenkin intresanttien ihmisten kanssa, joita täällä ihan varmaan on.
— Se sama tohtori on kuitenkin eleskellut jotenkin huonosti täällä Turussa, — sanoi Gabriel, ja Henrik ei huomannut, kuinka hänen huulensa tällöin kalpenivat ja vavahtivat.
— No jaa, no jaa, — pani Henrik, niinkuin olisi sanonut: "mitäs nyt siitä!" — Henrik tiesi hyvin, että hänen ystävänsä oli ollut äärimmäisiin asti kevytmielinen naisasioissa. Mutta ei hän koskaan ollut tullut sille päällekään, että olisi sen johdosta moittinut häntä tai pitänyt vähemmin ystävänä. Päinvastoin tuo vapaa elämä ikäänkuin sopi hänelle, teki hänestä sen, mikä hän oli.
— Hän on nyt sitäpaitsi kihloissa, — puolusteli Henrik.
— Vai niin, — sanoi Gabriel: — sitä pahempi.
— No, Gabriel, ei sitä pidä asettua noin tuomitsevalle kannalle. Onhan jokaisella virheensä.
Gabriel aikoi jotakin sanoa, mutta pidätti itsensä.
— Hän on erinomaisen intelligentti ja sinulle voisi monessa suhteessa olla hyötyä hänestä, — jatkoi Henrik.
Siihen päättyi heidän avonaiset välinsä.
Gabrielilla oli jotakin sanottavaa, jota hän ei sanonut. Henrik taas, kun kerta oli tullut tälle alalle, päätti niin jatkaa loppuun asti ja sanoa kaikki sanottavansa.
— Merkillistä on, — sanoi Gabriel pitkän äänettömyyden perästä, kun he jo lähestyivät hänen kortteeriansa, — että sinä annat kaikki anteeksi semmoisille kuin hän on, mutta toisilta taas kylläkin vaadit.
— Keiltä toisilta?
— No eipä ne sinua vaan miellyttäneet, joiden luona kävimme.
— Miksei. Semmoisinaan ne kyllä voivat miellyttää minua, mutta ei vaan sinun tuttuinasi.
— Mikäs minä sitten olen?
— Sinä olet sivistyneestä perheestä.
— En ole käynyt koulua.
— Olkoon, mutta kaikki sinun käsityksesi, koko sinun ajatustapasi, on jotakin toista.
— Ethän sinä niitä tunne.
— Noh, ei ole vaikeata nähdä.
— Ja mitä erinomaista on minun käsityksissäni. Viléni on paljon viisaampi minua.
— Sehän nyt kumma on, ettet tahdo ymmärtää.
— En ymmärrä.
— Vaikka hän olisi kymmenen kertaa viisaampi sinua, niin teidän välillänne sittenkin on suuri eroitus — ja kyllä sinä sen itsekin tiedät. Älä nyt viitsi, Gabriel, kinata.
— Hm, — sanoi Gabriel.
He olivat molemmat niin kiinni siinä, mistä puhuivat, että ihan koneen tapaisesti tulivat kortteerille, avasivat oven, astuivat sisälle ja yhä puhuivat, huomaamatta että olivat tulleet.
— Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä — sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten" joukkoon myöskin Ingridiä.
— Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.
Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.
— Istuhan, Henrik, — sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse hän istui sänkynsä laidalle.
Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.
Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä sanomatta.
Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn laidalle.
— Kuules nyt, Gabriel, — sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä Gabrielin harteille. — Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin veljenäsi.
— Sano vaan, mikäs siinä on! — sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.
— Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se voi ymmärtää sinua, — hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, — ja ennen tai myöhemmin sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.
Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.
— Miksi sinä niin luulet? — sanoi hän hiljaa.
— Noh, en tahdo ruveta väittelemään, — sanoi Henrik ja otti kätensä Gabrielin harteilta. — Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa onneasi.
— Niin, niin, — kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni siihen.
Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.
Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:
"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. — Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen miettimään tätä asiaa."
— Sanon vieläkin sinulle, — kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten hänen vierestään, — älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä oli sydämmelläni.
Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel mahdollisesti loukkaantuu, — että tämän täytyi lopulta ruveta taas lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.
— Niin, niin, ymmärränhän minä, — sinä sanoit niinkuin sinusta näyttää, — sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.
— Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi näet.
— No niin, niin.
— Eikä siitä siis sen enempää.
Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia sovinnon merkiksi.
— Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, — sanoi
Gabriel hyvästiksi.
Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä syvemmin kuin äsken; — ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri Henrik —!
Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään, Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista, Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he", eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä, ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen voimiansa.
"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", — ajatteli hän. "Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."
"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi. — Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? — kysyy hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."
"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean ajattelemaan ja tulen totiseksi."
Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.
Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.
Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi, tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen, saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten, pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen riisuutua levolle.
III LUKU.
Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin, käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä, vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä, huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.
Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin. Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat toiset.
Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha, ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.
Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin, kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.
Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T——, suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra, kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, — hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä lisääntyvät mukavuudet.
Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan päälle.
"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", — sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.
Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T—— oli, harvoin saattoi enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä henkilöstä selvän; — ja jos samainen henkilö sattui olemaan lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.
Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä: "minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".
Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen, ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla. Toisinaan tuntui — että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet toisiinsa.
Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten sivistymässä, keskimäinen, Hanna, — se, jonka valokuvan Henrik oli nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut lukua pitää.
Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut, niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä jauhoa Suomeen.
Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos ei koskaan ollut.
Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas tulla ja ottaa osansa.
Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä. Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien päässä, metsän takana, — siitä, minne johti punaset kaideaidat ja sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.
Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän metsän reunaan.
Kyytimies ei uskaltanut ajaa hiekkakäytävälle, joka kaarena kiersi pylväskattoisten portaiden eteen ja toisena kaarena pois, vaan tahtoi ajaa vasemmalle, josta näkyi etäämpänä talousrakennuksia ja näiden takaa peltoja. Henrik nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle, otti kapsäkkinsä ja meni jalan vallasportaita kohden.
Ei ollut ketään vielä eteisessäkään, josta kaksoisovet johtivat joka haaralle. Kaikki muut ovet olivat suljetut paitsi yhdet, joiden läpi näkyi varjoiseen, melkein pimeään huoneeseen. Sen lattia oli peitetty paksulla matolla ja pimeydestä hohti kultakehyksinen seinäpeili. Siitä huoneesta näkyi sitten avatun oven läpi ulos balkongille, joka oli auringolta suojattu alas asti ylettyvällä markeesilla ja jossa valo läpäisi jonkin kirkkaankeltaisen varjostimen suurilehtisten palmukasvien keskellä. Balkongilla näkyi kolmella jalalla seisova pikku pöytä, sen vieressä matala, hienoista virpilöistä nidottu nojatuoli ja jotain pöydälle jätettyjä ompeluksia, mutta ei ketään ihmistä.
Omituinen, miellyttävä sekoitus ruusuntuoksusta ja inhimillisistä hajuvesistä tuntui tulevan tästä pimeästä huoneesta, jossa, silmän totuttua pimeään, alkoi näkyä mitä viettelevimpiä lepotuoleja ja loikoilusohvia.
Henrik jätti kapsäkkinsä eteisen oven suulle, harjasi hiukan pukuansa harjoilla, suki vähän päätänsä ja päätti avata keskimäisen suuren kaksoisoven, jonka takaa hän oli jostakin kauempaa kuulevinaan nauravia ihmisääniä.
Kun hän kurkisti sisälle oli siellä suuri komea sali, parkettipermanto, valkosia tuolia pitkin seiniä, suunnaton flyygeli, pikku laseista kimalteleva suuri kruunu katossa ja ovet auki avonaiselle terassille, jonka kaiteiden takaa näkyi sypressin tapaisia tummia tötteröpuita ja sitten alkava puutarha.
Salissakaan ei ollut ihmisiä, mutta viereisessä vastaanottohuoneessa tuntui nais-ääniä, ei kuitenkaan herrasväen, vaan suomalaisten palvelustyttöjen, ja silloin tällöin mörähteli miesäänikin leikkisästi joukkoon.