Henrik eteni niin että saattoi nähdä siihen huoneeseen, ja rykäsi.
Silloin tässä huoneessa kaikki vavahti; jokin hyökkäsi, jokin hyppäsi pystyyn, jokin lensi ulos, ja samassa silmänräpäyksessä hiljeni kaikki.
Salin ovelle ilmestyi nyt vierashuoneesta hengästynyt palvelustyttö kysymään mitä asiaa Henrikillä oli.
Herrasväki oli poissa huviretkellä, sanoi hän.
Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.
Tyttö puhui tuttua savonmurretta.
— Kyllä minä en ou teältä päin, — vastasi hän Henrikin kysymykseen.
— Et. Sin oot Savosta, — sanoi Henrik.
— Niinpä kyllä, — sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.
Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna — se oli tytön nimi — selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti päästä sinne.
Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään, mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun hän oli päässyt ohitse.
Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.
Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.
Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi valloilleen.
"Tuossa ne siis käyvät uimassa — ja siinä minäkin rupean uimaan. Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan, sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, — illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli päivämääränkin. Niin teen."
Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne hän katsoi, — etäisyyteen asti.
Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa huviretkeläisten piti olla.
Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.
— Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan varmaan. Onpa sinne matkaakin, — sanoi hän ääneen.
Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.
Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas nuotiosta.
— Aha, siinä ne ovat, — sanoi Henrik, asetti melkein ympäri kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.
Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.
Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt, sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan portin edessä.
Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.
Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.
"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", — ajatteli hän. "Täytyy pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."
Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen, vaikka tahdon", — ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. — "Koketeeraankohan minä?" — ajatteli hän katsellen luonnottoman miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä ja kääntää profiilia saareen päin.
Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa puserossa, — seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin venheeseen päin.
"Se se on!" — ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo venheestä, vai nousta ensin maalle?"
"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen, mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös, kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.
Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.
Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea, samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, — joka seikka hyvin rohkaisi Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.
— Nimeni on Henrik ——, — esitteli hän itseään. — Kotiopettaja —
— Vai niin, — sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä. — Terve tuloa!
Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat silmäkeskuksen ympärillä.
— Pappa, mamma, se on maisteri ——, — huusi hän taaksensa.
Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos. Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään tapauksien menoa.
— Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, — puhui valkonen neiti.
— Siellä oli paljon ihmisiä, — sanoi Henrik.
— Niin, niin, — nauroi neiti.
— Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, — huusi kauppaneuvos päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia Henrikiä kohden. — Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että hän toimitti teidät tänne. No, pojat, — tulkaapas tänne, — pojat hoi!
Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien viivyttelemisen syytä.
— Tässä esitän tyttäreni, Hannan, — sanoi kauppaneuvos, — ja neiti
Selig. Tässä lankoni — herra Stråhlman. Pojat, pojat!
Neiti Selig oli se punapuseroinen. Hänellä oli omituinen veitikan vino hymy, kun hän antoi Henrikille kättä, ja vaikka hymy oli ihan aiheeton, niin se kuitenkin pani Henrikin ajattelemaan: "no tuosta nyt saadaan ainakin ensi hätään ystävä".
Herra Stråhlman oli tavattoman kohtelias nuori mies, silmät epävakavina päässä, nauru omituisella tavalla tuleva ja samassa taas menevä, jättäen kasvot yhtäkkiä ihan totisiksi. Tervehtiessä hän sähisi kovasti pelkästä kohteliaisuudesta, mutta ei siltä sanonut mitään. Päässä oli hyvin vähän hiuksia. Hän muuttui totiseksi, kun kaikki oli tehty, sekä rupesi katsomaan merelle.
— Pojat! — huusi nyt kauppaneuvos, tällä kertaa vaan rahtusen erilaisella äänenväreellä, jolla oli se kummallinen seuraus, että pojat tulivat kuin piilit paikalle.
— Tässä on nyt maisterinne.
Pojat kumarsivat päällänsä ja löivät saappaan korot yhteen, ja kättä antaessa kumarsivat toisen kerran erinomaisella huomaavalla ja arvonantavalla kunnioituksella. Tehtyään tämän velvollisuudentyön he kertaakaan katsahtamatta edes minkä näköinen Henrik oli, poistuivat ja olivat jälleen leikeissänsä.
"Lapset eivät osaa peittää välinpitämättömyyttänsä", — ajatteli Henrik kadottaen osan ilostansa ja rupesi heti tutkimaan olivatko nuo aikaihmisetkin hänelle vaan kohteliaat, vai todella ystävälliset niinkuin näyttivät.
Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen.
Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina. Hän oli tummaverinen, ja punavuorinen hattu yhdessä punasen liivin kanssa heijastuivat hänen kasvoihinsa, jotka siitä saivat taikamaisen viehättävyyden.
Kauppaneuvoksetar otti vastaan maisterin istualtaan. Hän oli lihava, vaatteilla hyvin pingoitettu; kasvot olivat vertyneet, harmaan punertavat. Otsatukka oli pantu hienoihin kiharoihin, päässä pitsilaitoksia, samoin kaulassa, vaalean, sinipunervan silkkiliivin päällä.
Kaksi hyvin vanhaa, arvostelevannäköistä, tummapukuista tätiä istui kauppaneuvoksettaren kummallakin puolella. Toinen katsoi lornjetilla Henrikiä.
Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan esitetyksikään.
— Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon vaivaa meitä löytääksenne, — sanoi kauppaneuvoksetar.
"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" — ajatteli Henrik.
— Oh, mikä vaiva se oli minulle! — sanoi Henrik niinkuin olisi ollut maailman vapain seuramies. — Minä rakastan soutua, ja matka tänne on todellakin erinomaisen —
— Mutta kuinka osasitte, — kuka teille neuvoi?
— Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, — odottakaapas: — Anna oli hänen nimensä, jos oikein muistan.
— Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.
— Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia. Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen: psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.
Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.
— Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, — sanoi kauppaneuvoksetar osoittaen kiveä vieressänsä. — Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole kysytty sen mallia. — Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? — sanoi hän tarjoten teelasia. — Kenties pidot siellä olivat tanssin kanssa?
— Arvattavasti puuttui vaan pianisti, — jatkoi Henrikkin leikkiä, — mutta muuten tuntui siellä kyllä olleen kaikki tanssiin tarpeelliset sukupuolet.
— Todellakin.
Kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar vaihtoivat keskenään katseen ja tädit koettivat Henrikin huomaamatta supattaa toisilleen.
— Eikö totta, tee maistuu mainiolta näin saaressa, ulkoilmassa? — sanoi emäntä yhä kääntyen Henrikiin ja muuttaen jyrkästi puheaineen. — Mutta ottakaahan toki leipää.
— Mainiolta, — sanoi Henrik keräten teeleipää kuppivadin reunalle. Hän oli alkanut omasta mielestään sangen vapaasti ja sujuvasti, ja ilo sen johdosta lisäsi yhä hänen vauhtiansa ja sukkeluuttansa.
— Mutta rakas Emelie, — puuttui nyt kohtelias lanko puheeseen, — sinä et ole kysynyt, olisiko maisterilla ehkä nälkäkin.
Henrik ei olisi epäillyt tämän kohteliaisuuden alla mitään pahaa, mutta hän oli näkevinään, että kauppaneuvoksetar rypisti varoittaen silmiänsä kohteliaalle veljelleen ja tämä sen johdosta kääntyi väliäpitämättömästi pois. Henrikiin iski nyt ajatus, että tuo oli piikki hänen runsaan leipäkokoelmansa johdosta ja hän vasten tahtoansa ja ponnistuksistaan huolimatta alkoi punastua.
Jonkun ajan kuluttua oli vilkas keskustelu täydessä käynnissä ilman Henrikin osanottoa, eikä hän enää ollut huomion keskuksena, vaan päinvastoin, — hänellä oli hyvä aika itsekseen hävetä äskeistä riehahdustaan.
Ja istuessaan nyt siinä teensä kanssa ja järjestäessään noita onnettomia leipiä polvelle, hän yhtäkkiä muisti mamman ja kuinka mamma ennen latoi heille leivoksiaan, ja hänen tuli niin ikävä, että leuka tahtoi värähtää. Ikävä oli siksi, että kaikki tuntui yhtäkkiä vieraalta ja yksinäiseltä tässä ihmispaljoudessa.
Hän haki pian ajatustensa joukosta oman lohduttajansa, johon hänen tämmöisissä tapauksissa oli aina tapana tarttua, ja löysikin, mutta siihenpä ei nyt voinutkaan tarttua, sillä sen kanssa hänellä oli Turusta asti epäselvyyksiä eli ikäänkuin huono väli, jota ei nyt joutanut selvittämään, niin että hän kääntyi apein mielin siitäkin.
Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä. Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.
— Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille mainioita paikkoja, — sanoi neiti Hanna.
Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin olisi mitenkään paha olla.
— Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.
He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.
"Tietysti minä olen erehtynyt," — ajatteli hän. — "Minä olen vaan niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä herttaisimpia."
— Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea vähän matkaa pitkin rantaa, — sanoi neiti Hanna.
— No miksi se olisi niin vaikeata? — kysyi Henrik.
— Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä!
— Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.
He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä, niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.
Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.
He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.
— Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, — sanoi neiti Hanna.
— Siis lasketaan sinne, — sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.
— Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. — Ja hän koetti melalla voittaa Henrikin soutua.
— Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.
— No se on eri asia se.
He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.
Henrik istui ruuhen kokan varaan.
— Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle, mutta minä en huomannut, — sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.
— Ah se on mamman veli, — sanoi neiti Hanna äänellä, joka osoitti, ettei se henkilö ole pidettävä minään tärkeänä olentona täällä. — Hän on vaan semmoinen. — Mutta sanokaa nyt vihdoin minulle, mistä te oikein tulette?
Tämä oli sanottu niinkuin nyt vihdoinkin olisi päästy oikeaan aineeseen.
— Turusta viimeksi, — vastasi Henrik.
— Ettekö te siis ollutkaan Pohjanmaalla? — sanoi neiti Hanna avaten silmänsä niinkuin peljästyessä.
— Olin kyllä, sitä ennen.
— Niin, niin: sitä ennen. Tuota noin — sehän taisi tulla lyhyeksi se visiitti?
— Olisin ehkä jäänytkin, mutta kun tämä tuuma tässä tuli väliin —
— että teidän piti lähteä? — ja te läksitte ihan yksin?
— Veljeni kanssa.
— Aha. No — no — tuota noin — te matkustitte sitten yhdessä
Turkuun?
— Niin.
— Teillä oli varmaan asioita Turkuun?
— Niin, minulla on siellä sukulainen.
— Kuka niin?
— Veli.
— Todellakin, sitä en ole tiennytkään. Mikä hän on siellä?
— Hän on mekaanikeri.
— Mekaanikeri, mikä se on? Ah niin, se on insinööri?
— Kas kuinka kaunista tuonnepäin todellakin on! — sanoi Henrik.
— Juu, onhan se. No tuota te asetuitte sitten sen veljenne luokse?
— Ei, hänellä on vaan pikkuinen huone. — Mutta katsokaahan tuonne, neiti, se on suuremmoista, — sanoi Henrik koettaen jo muuttaa keskustelun ainetta toisaalle.
Neiti Hanna katsahti taas ja sanoi vaan: "ai kuinka kaunista". Sitten kääntyi taas takasin ja hänellä oli selvästi mielessä vielä kysellä samoja asioita, mutta hän ikäänkuin epäili, ja sanoi vaan yleisesti:
— No kertokaa minulle jotain Turusta. En minä ole koskaan siellä käynyt.
Neiti Hanna kuunteli Henrikin kertomusta kuitenkin vaan puolella korvalla. Muutamin paikoin hänen uteliaisuutensa tosin näytti ihan odottamatta heräävän, Henrikin pääsemättä perille missä nimenomaan, mutta se sammui yhtä odottamatta. Silminnähtävästi neiti Hanna ei vieläkään ollut tullut pääasiaan.
— Ja sitten te matkustitte yksin Viipuriin?
— Niin.
— Vai niin, — sanoi hän huokaisten.
Henrik rupesi ajattelemaan, että neiti Hanna ehkä ei löydä keskustelun ainetta.
— No soudammeko siis sitä kaunista paikkaa katsomaan? — sanoi hän.
— Ah se on totta, sitähän meidän piti —
Neiti Hanna nousi istualtaan, mutta veneeseen menosta ei tahtonut tulla mitään. Hän istui vuorostaan sille paikalle, josta Henrik oli jo noussut pois.
Taas neiti Hanna huokasi alakuloisesti ja vaikeni, mutta ei noussut veneen kokalta.
Henrik ajatteli, että häntä varmaan huvittaa kuulla ihmisistä, ja rupesi kertomaan veljestänsä Johanneksesta ja Alinasta, mutta huomasi pian, että neiti Hanna tahtoi olla tarkkaavainen vaan kohteliaisuudesta. Silloin hän rupesi kertomaan eräästä helsinkiläisestä tuttavastaan, mutta sitä neiti Hanna silminnähtävästi ei ollenkaan kuunnellut.
— Onko veljenne Johannes vanhin? — kysyi hän kesken kaikkea.
— On.
— Ja nuorin se, joka jäi Turkuun?
Henrik luuli hänen tarkoittavan Gabrielia, ja sanoi:
— Ei, nuorin on Uuno.
Neiti Hanna sai silmänsä suuriksi.
— Mutta eikös hän juuri jäänyt Turkuun?
— Ei hän edes ollutkaan Turussa.
Neiti Hanna vilkastui suuresti. Hän rupesi nauramaan ääneensä.
— Mutta tehän juuri vastikään sanoitte: me matkustimme Turkuun!
— Kuinka, sanoinkohan minä?
— Ihan varmaan sanoitte. Te sanoitte: me matkustimme Turkuun. Niin te sanoitte.
— Mahdotonta.
— Ja minä vielä ajattelin: hän on siis jäänyt sen lääkärin luokse.
— Uunoko?
— Niin.
— Ei, hän erosi jo Toijalassa minusta.
— No sitähän minäkin. — Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa katsomaan.
Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan soututuhdolle.
Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.
Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo pääasia nyt jo oli ohitse.
— Osaatteko tekin laulaa? — kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.
— Kukas vielä osaa? — kysyi Henrik.
— Ei, mutta osaatteko te?
— En minä niinkään, mutta veljeni Uuno — hän laulaa jotenkin hyvin.
— Vai niin?
— Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? — sanoi
Henrik.
— Jaa niin, se on totta, — sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. — Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, — sanoi hän koettaen voittaa punastustansa.
— Minunko ikävä?
— Ei sitä tiedä.
— Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.
— Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.
— En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.
— Hm, onhan se.
— Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin — jos voisin.
— Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.
Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen mökkiin, — jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa. Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.
Nyt katsahti Henrik — aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain — Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin puristamassa airoa, hänen vartalonsa, — tukan, hatun — nenän ja huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, — yhtaikaa koko hänen olemuksensa.
Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki valokuvan, — se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, — se, mitä hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, — se oli nyt ihan elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden kaaripuun takana.
Tuo, tuo on se vieras nainen — ajatteli Henrik, — vieras ja kuitenkin niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan ympärillä.
Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden, ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.
Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.
— Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen takana, — sanoi Hanna. — Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki hermostuvat.
— Ja minä tulen soutamaan, — sanoi Henrik nousten seisaalleen.
— Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt ensin hiljakseen tännepäin.
Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.
Tämä kosketus huumasi Henrikiä, — eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa, mutta pakenivat sitä, kun löysivät.
Kun he tulivat rantaan, olivat muut jo lähdössä.
— Kiitoksia, — sanoi Henrik tarjoten kättä Hannalle.
Hanna ensin antoi kätensä, mutta sitten katsahti vähän kummastuen
Henrikiin.
— Mistä te oikeastaan kiitätte? — sanoi hän.
— Halutti vaan kiittää teitä, — ja kiitän vieläkin.
— Mistä täällä nyt ollaan niin kiitollisia, — sanoi sievä neiti Selig tullen heidän luokseen ja sekaantuen puheeseen. — Mennään me kolmisin tällä ruuhella, — ehdotti hän ja rupesi työntämään ruuhta jälleen vesille.
Henrik hyppäsi ruuheen ja rupesi sitä airolla työntämään sopivan nousukiven luo.
— Hanna ja Olga tänne! — huusi kauppaneuvos. — Olkaa niin hyvä, maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, — sanoi hän Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa.
Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa, pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia myöten vedessä.
— Kukas tämän sitten soutaa? — sanoi Henrik.
— Olkaa huoletta, tulkaa vaan tänne.
— Ei, ei, kyllä minä hyvin mielelläni soudan tämän, koska sen toinkin.
— Herra maisteri, se ei tule kysymykseen, minä pyydän.
Tämän sanoi kauppaneuvos semmoisella omituisella hiljaisemmalla mutta samalla ehdottomasti käskevällä äänellä, että Henrik heti heitti ruuhensa ja asettui muun seuran yhteyteen veneeseen.
Ruuhi sidottiin perään, rengit kiipesivät vedestä etutuhdolle ja alkoivat seuran selkäin takana äänettöminä soutaa pitkillä airoillaan suurta venettä, jossa Henrikin ruuhen hidastuttavat nytkähdykset tuon tuostakin tuntuivat. Seura oli heti hyvin vilkkaassa ja sotkuisessa puhelussa. Muutamat nauraa kikattivat keskenään, toiset puhuivat käsittämättömillä lyhennyksillä ja viittauksilla, ja ainoastaan kauppaneuvos, jonka ääni hallitsi koko seuraa, jakeli armollista huomiotansa yhdestä toiseen.
Pojat oli käsketty Henrikin viereen. Ne istuivat yksi kummallakin puolen häntä ja puhelivat keskenään kurottautuen hänen ohitsensa.
Henrik puolestaan tunsi turvallisuutta vaan siksi, että tiesi Hannan istuvan kohta toisella puolella neiti Seligiä, jota herra Stråhlman hakkasi toiselta puolen. Muuten hän olisi ollut taas painuksissa, sillä kun pojat komennettiin lähtiessä hänen viereensä, tuntui hänestä yhtäkkiä niinkuin hänelle olisi sanottu: tiedä sinäkin asemasi ja tehtäväsi! Mutta kauppaneuvoksen kohteliaat seurustelusanat, jotka kummallisella tavalla puhuivat ihan toista, antoivat hänen luulla loukkaantumistansa taaskin erehdykseksi.
Kesken Stråhlmanin, neiti Seligin ja koko muun seuran kovaäänistä seurustelupalpatusta, kumartui neiti Hanna rivin ulkopuolelle ja katsahti kauniilla silmillään Henrikiin sekä sitten ulapalle, vaatien näin häntä huomaamaan kuinka tyyni ja suurenmoinen meri oli. Henrik teki niin ja sitten pudisti Hannalle päätä, merkiksi ettei sen näön ihanuutta voi kielin kertoa.
Mutta hänen oli niin äärettömän hyvä olla tämän mykän ajatuksenvaihdon jälkeen, ettei hän ollenkaan enää tuntenut yksinäisyyttä eikä loukkaantumista, vaan koskettaen kädellään eväskorin päällä olevaan vaippaan kysyi kauppaneuvoksettarelta eikö olisi syytä viileyden vuoksi ottaa sitä hartioilleen.
— Todella, antakaa vaan tänne, — sanoi rouva peräpenkiltä, ojentaen kätensä vaippaa ottamaan.
Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.
Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.
Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään. Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.
Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.
Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala, valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen vintikamari-ikkuna.
Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia — tai oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, — kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin. Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.
Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien hahmot.
Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta jälkeenpäin.
Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.
Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi hyvää ylläpitoa.
Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella, että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva, jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä kanssa.
Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.
"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" — ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.
Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä ruokasaliin. — Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan kanssa, muutakuin silmillään.
Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:
Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli myöskin Henrikin huoneen siivoojana.
Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi. Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.
Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan eroittaminen, — kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.
Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa vesirengin sisälle.
— Ja te olette ilmiantaja, — sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi, että Henrik hämmästyi, lisäsi: — no, no, kyllä minä tiedän ettette tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne — hha-ha-ha-ha.
— Minä en todellakaan aavistanut, — sanoi Henrik peittäen hämmästystään sen johdosta, että neiti Selig oli nähnyt hänen läpitsensä: — En olisi ikinä luullut, että tämä ystävällinen isäntäväki on niin ankaria.
— Oo, — pani neiti Selig nostaen päätänsä ja silmiään ummistaen: —
Järjestys ennen kaikkea!
Henrik ei oikein ollut varma miltä kannalta hänen oli ottaminen tämä asia. Hänen tuntui kyllä kipeältä se, että hän oli syynä niin monen ihmisen onnettomuuteen, mutta ei hän nytkään voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta sitä hiljaisuutta ja tarmoa, millä noin suuret mullistukset talossa pantiin toimeen. Kun ennen muinoin mamma sattui joutumaan jonkun palvelijan kanssa riitaan, ja tuli kysymys sen eroittamisesta, niin vaati tämä asia sekä aikaa että punasia poskipäitä ja kyyneleitä, eikä sittenkään tullut varmaa päätöstä, mutta täällä ei näkynyt edes pienintäkään keskeytystä hymyilevässä seurustelukohteliaisuudessa, ja kuitenkin ne hävisivät kuin akanat.
"Ainoastaan tämmöisellä isännyydellä ja emännyydellä on mahdollinen tämmöinen järjestetty onnela", — päätteli Henrik.
Innolla Henrik ryhtyi omiin juriidisiin lukuihinsa. Tottuneena ottamaan selvää ja käsittämään monenlaisia tieteitä ja niiden perusteluja ei Henrikille ollut mitään vaikeata päästä hyvin pian myöskin lakitieteen perille.
Yhtäkkiä hänen eteensä avautui aivan kuin uusi maailma, josta hän ei ollut aavistanutkaan, vaikka oli elänyt sen keskellä.
Hän oli aina ennen ajatellut tästä yhteiskunnasta, että se on jotakin perin pahanpäiväistä, joka täytyisi kiireimmän kautta laittaa parempaan kuntoon. Mutta nyt hän tuli ihan toiseen käsitykseen: tämän yhteiskunnan tarkoitus oli varjella juuri hänen omia oikeuksiansa niitä vastaan, jotka mahdollisesti aikoivat niitä loukata. Ja hänellä todella oli oikeuksia: joita ei hän ennen tiennytkään, suuria, laajoja oikeuksia, oli personaoikeuksia, oli perheoikeuksia, oli kansalaisoikeuksia, oli yhteiskunnallisia, oli valtiollisia oikeuksia. Hän tosin ei näitä oikeuksia itse puolestaan paljon tullut käyttäneeksi, kun oli hiljainen mies, mutta sitä enemmän hän niitä tulee tarvitsemaan, jos hänkin kerran pääsee niin merkitseväksi olennoksi kuin esimerkiksi tämä kauppaneuvos.
Mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Henrikiin se kaikilta suunnilta valaistu ja paksusti alleviivattu ilmoitus, että koko tämän uuden maailman: valtion, kansan ja yhteiskunnan perustus on Perhe. Eli että perhe on kuin onkin ihanne!
Hänen silmänsä avautuivat.
Johannes oli siis yksin ei ainoastaan Luterusta, vaan myöskin kaikkea tiedettä vastaan!
Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.
Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja perustelunsa kukistuvan.
Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen tieksi!"
Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.
Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään epäillyt enää, — ei välittänyt entisistä epäilyksistään.
Hän oli rakastunut korvia myöten.
Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, — ne ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset, joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli Henrikille rajattoman rakasta.
Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!
"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", — ajatteli Henrik, tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, — "sitä, että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota naista, — sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."
"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon, että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla pelastan!"
"Oikea rakkaus on sitä, että uhraa toiselle, ja sitähän minä juuri tahdon, — en ainoastaan tahdo, vaan se on minun suurin onneni, minä elän ainoastaan voidakseni palvella häntä, — niin juuri: palvella häntä!"
"Tämä rakkaus on siis oikea, pyhä rakkaus."
Hanna ei ensin huomannut mitään Henrikin suhteen, mutta itse hän puolestaan kiintyi Henrikiin päivä päivältä yhä enemmän eikä mitään niin rakastanut kuin jutella kahden kesken Henrikin kanssa kaiken maailman asioista, enin kuitenkin omistaan.
Kun hän sitten vihdoin huomasi Henrikin tunteiden laadun, alkoi hän usein punastua tämän seurassa ja näytti epätietoiselta, ei enää niin vapaasti hakenut kahdenkeskisyyttä, ja piteli mielellään Seligin käsivarresta, kun tämä oli läsnä, pysyytyen itse taaempana.
Kävi niinkuin joskus näyttämöllä, kun jonkun näyttelijän erehdyksen takia kaikki sekaantuvat eivätkä tiedä mitä sanoa.
Sillä samaan aikaan huomasi Henrik, joka ei tiennyt Hannan tehneen oman huomionsa, että neiti Selig oli rakastumaisillaan ellei jo rakastunut häneen, Henrikiin.
Tämä Henrikin huomio, omituista kyllä, ei lainkaan kiinnittänyt häntä neiti Seligiin eikä herättänyt palvelemisen halua, vaan ihan päinvastoin: neiti Selig alkoi häntä vähän niinkuin hermostuttaa, erittäin senvuoksi, että alinomaa katseli häneen, kääntämättä silmiään, — ihaili häntä.
Neiti Selig muuttui tästä syystä vähän totisemmaksi, kun hänkin puolestaan huomasi kestä toinen piti, ja he kävelivät Hannan kanssa haaveksien metsissä, niinkuin semmoiset, jotka ovat uskoneet surunsa toisilleen, tai semmoiset, joiden aikeet ovat menneet nurinpäin.
Asiat kävivät vielä monimutkaisemmiksi, kun herra Stråhlman huomasi Seligin suhteet. Hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi kaikin tavoin kiusata neiti Seligiä ja vainota Henrikiä.
Niin että kesän loppuosa uhkasi tulla ulkonaisissa suhteissa sangen pilviseksi ja myrskyiseksi.
IV LUKU.
Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.
Hän tuli varhain aamulla.
Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana, nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.
— No terve, Heikki, — sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.
Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.
Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä kuin kauppaneuvos ja yleensäkin — hallitsi mielialaa.
Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka tavan mukaan syötiin seisoalta.
Henrikin suureksi kummastukseksi Uuno tuli esiin kukkavihon kanssa ja vei sen, taitavasti kumartaen, Hannalle. Uunolla oli vähän suurenlainen pään takaraivo, ja tässä tilaisuudessa se erityisesti pisti Henrikin silmään, kun Uuno, annettuaan kukkavihon, perääntyi.
Ottaessaan vastaan Uunon kukkavihkoa Hanna katsahti Henrikiin ja punastui niin onnettoman rajusti, ettei se voinut keltään jäädä huomaamatta.
Hän oli sitten koko päivän poskipäät punasina, nauroi onnellisena Uunon sukkeluuksille ja punastui punastumistaan.
Henrik katseli tätä asiaa ihmetellen.
Hänessä kiehahti yhtäkkiä outoja, repiviä epäilyksiä esille.
Hän kierteli heitä kuin tiikeri kierteli peuraparia siinä kuvakirjassa, joka oli aina ollut vanhan pappilan lastenhuoneen pöydällä. He lapset kyselivät huolestuneina mammalta, hyökkääkö se peurojen kimppuun vai ei, ja vaikka mamma lohdutteli että kyllä peurat vielä ehtivät paeta, niin oli heihin kuitenkin jäänyt jäytävä epäilys. Unissa he vielä näkivät tiikeriä ja surivat viattomien peurojen puolesta. — Nyt oli Henrik itse tiikeri, ja vaikka muisti heidän entisen kauhunsa ja epätoivonsa peurojen puolesta, antoi hän kaikkien suhteiden mennä rikki ja tämä rikkoontuminen vielä enemmän kasvatti ja nostatti häntä tiikeriksi.
"Nyt, Henrik, pois ujous, pois turha, lapsellinen riippuvaisuus ihmisten katseista! Jollet nyt ota, mikä on sinun, niin kadotat ainiaaksi kaikki!"
Henrik tunsi kummallisen väreen käyvän ruumiissansa, niinkuin kylmän tullessa, tai niinkuin rohkean hypyn edellä.
Hän oikasihe. Hän kasvoi. Hänen huulensa vetäytyivät hienosti kurttuun, pää kohosi, olat antoivat tilaa hänen vartalollensa. Ei hän ollut enää Henrik. Ilman pelkoa, varmana kuin kallio hän lähestyi Hannaa. Mutta ei hän sanonut mitään tavatonta, sanoipa vaan:
— No neiti Hanna, minä hävisin viime kroketissa, minun täytyy voittaa takasin!
Mitä merkillistä oli näissä sanoissa? Ja kuitenkin: Hanna, joka ensin oli antamaisillaan leikillisen vastauksen, yhtäkkiä alistuvasti pysähtyi ja pelästyneenä katsahti hänen silmiinsä.
Silloin oli jo ilta tulemassa. He läksivät krokettikentälle.
— Uunon täytyy saada parhain nuija, — sanoi Henrik sinne tultua: —
Saanko valita?
— Tietysti, valitkaa, — sanoi Hanna urkkien vilkaisten häneen.
— Ja tämä neiti Seligille, — jakeli Henrik.
— Ohhoh, — sanoi neiti Selig, — tehän olette tänään jalomielinen, kun valitsette vihollisillenne.
— Me olemme parempia pelaajia, — sanoi Hanna muka naurahtaen, — me tulemme toimeen huonommilla.
— Suokaa anteeksi, mutta minä aijoin pelata neiti Seligin kanssa, — sanoi Henrik.
Hanna katsahti taas kummastuneena ja kysyvästi Henrikiin, arasti, niinkuin olisi epäillyt jotenkin loukanneensa häntä.
Mutta Henrik, yhä sama mahtava varmuuden ja päättäväisyyden tunto joka jäsenessään, ei ottanut huomatakseen mitään vivahduksia kenenkään kasvoissa.
Hän määräsi vuorot ja pyysi Uunoa alottamaan.
Uuno, tuntien taitavuutensa ja aikoen tietysti voittaa, alkoi pelin loistavasti, mutta keskiporttien luona, kun piti kulkea viidennen läpi, oli ruoho niin kasvanut, että Uunon pallo kimposi ohitse ja hänen pelinsä pilaantui. Uuno ei osannut salata harmiansa, vaan suuttui syyttömästi Henrikiin.
Neiti Selig ja Hanna hermostuivat vähän toisiinsa samojen ruohojen tähden, kun neiti Selig rupesi repimään niitä pallonsa edestä pois, mutta Hanna väitti semmoista luvattomaksi.
Ainoastaan Henrik pysyi yhä alkuperäisessä maltissaan. Hän repi nyt tarkasti ruohot Hannan pallon edestä, mutta tuli itse viimeisenä ja sivuutti kaikki, lennättäen Hannan pallon kentän ulkopuolelle ja auttaen neiti Seligin asentoon.
Uuno teki parastaan, mutta kun hänen aikeensa tulivat tyhjäksi, hermostui hän taas Henrikille, joka ei ollut kuitenkaan siitä nytkään tietääksensä.
Kun peli oli loppumassa, oli Uuno, Hanna ja Selig ilmeisesti kiihoittuneet.
Henrik koetti kaikin tavoin sovittaa.
Vihdoin kun Hanna oli jo palannut ja hänen pallonsa seisoi Uunoa odottamassa pari kyynärää puikosta ja Henrik oli antanut Seligin tappaa itsensä, tuli Henrik Uunon palloon kosketettuaan Hannan pallon viereen. Hän olisi voinut koskettaa Hannan palloon ja taas lennättää se pois, mutta hän katsoi Hannaa naurahtaen silmiin ja löi samalla pallonsa syrjään, ikäänkuin muka osumatta.
— Aha, aha, — huusi nyt Uuno työntäen innoissaan rillejään nenälleen ja valmistuen lyömään. Hän löi ja he voittivat.
— No kyllä osasitte pilata pelin, — sanoi neiti Selig happamesti
Henrikille.
— Kaikki syy on minun, — sanoi Henrik.
Niin että ainoastaan Hanna tiesi hänen vaan rauhan nimessä tahallaan luopuneen voitosta.
Siitä saakka kuin Henrik ensin pyysi krokettia pelaamaan, mutta erittäin tämän pelin loppuessa Hanna koko ajan katseli häntä ja ihmetteli, koetti lähestyä ja tahtoi osoittaa erityistä ystävyyttä, mutta ei tiennyt mitä sanoa, kun Henrik ei ottanut häntä vastaan. Hänestä se ei ollut Henrik, Se oli joku ihan toinen, voimakas henkilö, joka yhtäkkiä oli ottanut hänet valtaansa, josta hän riippui, — jota hän olisi pitänyt onnena rakastaa, jos olisi uskaltanut, ja tiennyt ettei se ole vihoissaan hänelle.
Henrik ei koko aikana millään tavalla osoittanut muuta kuin kohteliaisuutta, ainoastaan että illalla hän ei katsahtanut ulos, kuten oli tullut tavaksi Hannan ja Seligin mennessä makuulle valkoiseen rakennukseen, vaan veti rullakartiinin jo edeltäpäin alas omassa huoneessaan.
Ja tiesi että hän sillä vaan yhä enemmän vangitsi Hannaa.
Seuraavana päivänä Hanna lähestyi taas Henrikiä alistuvalla ja etsivällä katseella, niinkuin olisi kysynyt millä voisi palvella, millä lepyttää, millä hyvittää. Mutta Henrik, vaikka näki kaikki, ei ollut mitään näkevinänsä, ja katseli Hannaa avonaisella, riippumattomalla, ikäänkuin muita asioita ajattelevalla katseella.
Sisässään hän tunsi, että yksi ainoa hellä sana, jolla hän kutsuisi Hannan luoksensa, tekisi kaikki, ja sitten Hanna seisoisi hänen vieressään ja painaisi päänsä hänen rintaansa vasten ja kiertäisi kätensä hänen kaulansa ympäri. Ainoastaan siksi, että hän oli niin varma siitä, ei hän kiirehtinyt.
Ei Henrik tänäkään iltana katsahtanut ulos. Raosta hän näki, että Hanna ja Selig katsahtivat.
Uuno makasi Henrikin kanssa hänen huoneessaan.
He eivät olleet vielä alkaneet juttelujaan, jotka edellisenä iltana olivat kestäneet yli puolen yön.
Uuno riisuutui äänetönnä ja kiipesi vuoteeseensa. Siellä hän rutisti pehmeän tyynyn kyynäspäänsä alle ja nojautui poskellaan kättänsä vasten.
— Kuules, Henrik, — sanoi hän: — mitä sinä oikein pidät Hannasta?
Tämän hän sanoi ei yhtään tavallisella Uunomaisella, vaan viattoman lapsellisella, melkein tytön äänellä, eli semmoisella kuin hänellä oli ennen muinoin kotona.
— Ooja, — sanoi Henrik: — onhan se. — Ja kävi kädellään leukaansa.
— Niin minustakin, — sanoi Uuno: — se on oikein hyvä tyttö.
— On se, on se, — myönsi Henrik.
— Niin ihmeesti, noin, kuinka sanoisin —
— Niin juuri. No kuule ja sinähän toit sille kukkavihon.
Uuno hämmästyi ja keikahutti itsensä toiselle kyljelle.
— Ha-ha-ha-ha, — nauroi hän. — Ei, nyt täytyy ruveta maata.
— Kuka sinun tietää? — sanoi Henrik muka leikkien.
— Ole nyt. Ei, no hyvää yötä vaan.
— Sammuta toki ensin.
— Jaa se on totta, — sanoi Uuno ja puhalsi kynttilästä tulen. —
Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Ihan samalla tavalla he taas makasivat pimeässä kuin silloin yöasemalla, eivätkä kumpikaan nukkuneet. Jotakin oli kuitenkin ihan päinvastaista silloiseen verraten. Ja se oli, että Uuno oli nyt Henrik ja Henrik oli Uuno.
Henrikin sänky oli semmoisessa asennossa, että Uuno ei voinut nähdä häntä, mutta Henrik taisi nähdä Uunon. Vähän aikaa nukuttuansa hän heräsi siihen, että Uuno raapasi jälleen tulen kynttilään ja nousten puoli koholle kääntyi hiljaa katsomaan oliko Henrik hereillä. Ja oli sillä lailla vähän aikaa liikkumatta. Sitten kohosi istuilleen, otti tuolilta, takkinsa povitaskusta lompakon, ja taas kuunteli kauan oliko Henrik valveilla. Henrik oli varjossa kynttilältä, melkein pimeässä, ja teeskenteli nukkunutta, vaikka silmät olivat raollaan.
Uuno ottaa nyt lompakosta esille valokuvan, Hannan valokuvan, ja katsoo sitä kauan, käännähtää välillä äkisti päänsä Henrikiin päin, ja sitten taas katsoo, katsoo ja katsoo. Sitten hän lähentää valokuvaa suutansa kohden, mutta taas kääntää päänsä Henrikiin, kuuntelee, jättää tekemättä mitä aikoi, ja panee valokuvan takasin lompakkoonsa. Hän huokaa ja heittäytyy selälleen makaamaan, korkealle tyynylle, kädet pään alle, kyynäspäät pystyssä. Näin hän makaa kauan-kauan.
Henrik on heräävinään.
Uuno sammuttaa kynttilän, kääntyy seinään päin ja parin minutin päästä nukkuu.
"Ei ole epäilemistäkään", — ajattelee Henrik, — "Uuno on rakastunut, on ollut jo ennen minua."
Ensin oli Henrikistä kaikki niin kummallista ja uskomatonta. Puoleen yöhön hän vaan ihmetteli ja toisti toistamistaan ajatuksissaan kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut valokuvan ensimäisestä näkemisestä näihin päiviin asti.
Sitten tuli kauhistus: Seuraukset kuvastuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.
Suhde Uunoon täytyy rikkoontua.
Henrik ymmärsi nyt paremmin kuin ennen, että rakkaus todella oli se voima, jonka rinnalla, kuten tuossa Turun matkalla luetussa, hänen ystävänsä ylistämässä novellissa sanottiin: kaikki muut suhteet ja siteet saavat alempiarvoisina väistyä ja murskaantua.
Niin se todella oli. Ei mikään, ei mikään maailmassa saa estää Henrikin yhtymästä Hannaan ja ottamasta vastaan Hannan rakkautta, joka jo oli syttynyt!
Tuossa makaa Uuno eikä aavista mitään, ei aavista, ettei hän koskaan, ei koskaan Hannaa saa, ei aavista mitä on edessä, — että Henrikin ja hänen suhteensa kohta rikkoutuvat! Henrikin teki niin kipeätä, että hän väänteli itseään vuoteessaan. Mutta muuta keinoa ei ollut: huomispäivänä oli Uunolle sanottava suoraan kuinka asiat olivat.
Ja monella tavalla kuvautui Henrikin mieleen se keskustelu, joka aamulla oli syntyvä hänen ja Uunon välillä. Milloin hän oli säilyttävinään rauhallisuutensa, milloin taas yltyvinään, jolloin tuli sanotuksi ratkaisevat katkeruuden ja eron sanat. Henrik tapasi itsensä kiihoittuneesti hengittämästä, täynnänsä intohimoista vihaa Uunoa vastaan. Ja kuitenkin häntä itseänsä kauhistutti tämä viha. Päästyään siitä hetkeksi vapaaksi, hän koetti huokaista sen pois niinkuin olemattoman ajatuksen.
"Enhän minä ainakaan vielä vihaa häntä, omaa Uunoani, ja voihan olla että hän ottaa asian tyynesti, ja kaikki selviää itsestään kun aamu tulee," — ajatteli hän ihankuin painajaisen tuskissa.
Ja aamu tuli Henrikin saamatta unta koko yönä. Aamu tuli ja valaisi huoneita kartiinin läpi. Kyökistäkin, joka oli Henrikin huoneen alla, alkoi jo kuulua jotakin jyskytystä, ja kardemumman hajua levisi huoneeseen.
"Tänään on Hannan syntymäpäivä, varmaan on aikomus kaakkua leipoa," — ajatteli Henrik. — "Hannan syntymäpäiväksihän Uuno siis onkin saapunut."
Jo kuului pihamiehen vihellys, joka valjasti hevostaan, ja sitten hänen tynnyrinsä kumina, kun hän ajoi kaivolta vettä ammentamaan.
Vielä kaksi tuntia, ja jo oli muidenkin nousuaika.
— Hehei — sanoi jo Uunokin, venytellen käsiään. — Huomenta.
— Huomenta, — vastasi Henrik kääntymättä päin.
— Etkö aijo vielä nousta? — kysyi Uuno.
— Kohta. Anna minun vähän vielä nukkua.
Uuno rupesi, hiljaa viheltää sihistäen, hyvällä mielellä pukeutumaan; nähtävästi hän kiirehti pian puutarhaan, jossa tytöt tavallisesti olivat aamulla.
"Nyt minun täytyy puhua, nyt ennenkuin hän menee, tai se tulee kymmentä kertaa pahemmaksi," — ajatteli Henrik.
Hän alkoi myöskin pukeutua, ja saavutti Uunon silloin kuin tämä oli pesuhommissa. Mutta kun piti sanoa, tuli niin sääli Uunoa, ettei sana syntynyt.
"Minun täytyy sanoa, juuri nyt täytyy", — ajatteli Henrik.
— Sinä taidat olla vähän pahalla tuulella? — sanoi Uuno kuivatessaan itseänsä.
— En nukkunut. Päätä kivistää.
— Ai-ai, kun ei vaan olisi ollut häkää, täällä tuntuukin jonkinlaista kyökkikäryä.
— Ei se tee mitään.
Nyt oli Henrik sanomaisillaan, mutta sydän löi liian kovasti.
Uuno pani vikkelästi liivin napit kiinni, sujahutti takin yllensä ja sanoi mennessään ovessa:
— No sinä tulet sitten.
Näin Henrikiltä jäi kuin jäikin sanomatta.
Kaksi kertaa hän oli ollut aukasemassa suutansa, mutta sydän oli molemmilla kerroilla lyönyt niin, ettei hän voinut alottaa. Ei voinut koko sinä päivänä.
Sanoa Uunolle — se olisi ollut sama kuin ikuisiksi määrätä kaikki. Uunon olisi senjälkeen täytynyt jollakin erityisellä tavalla suhtautua tähän ilmoitukseen, eikä mitään voinut enää koskaan peruuttaa. Joka kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia tulevaisuuteen.
Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen tämän huomion seurauksena. Ja vaikka hän tiesi sen vielä vaikeammaksi, oli se kuitenkin tulevaisuuden asia, ja siksi tuntui helpommalta.
Koko päivänä hän ei ollut lähestynyt Hannaa, ja kuitenkin kaukaa hallinnut tätä vielä suuremmalla voimalla kuin edellisenä päivänä.
Illalla, kun he kaikki olivat puutarhassa ja Hanna seisoi erillään, hän vihdoin lähestyi. Nyt oli tullut ratkaiseva hetki. Hän tuli ihan hiljaa Hannan luo, niinkuin ei olisi ollut mitään erinomaista heidän välillään, ja seisahtui ensi kerran tänäpäivänä hänen viereensä.
Hanna kääntyi puolittain poispäin ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin, että Henrik taisi sen nähdä.
Henrik aikoi juuri sanoa hänelle jotain, mutta jäi sen sijaan katsomaan häntä, eikä sanonutkaan. Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon parempi kuin puhuminen.
"Jätä, Henrik, hänet", — ajatteli hän.
Tätä ajatusta vastaan tulvahti ensin joka haaralta voimakkaat, palavat vastalauseet, muistui luettu novelli, muistui tohtorin "rakkauden faktumi", välähti oma nouseva tulevaisuus, alotettu lainoppi, — näkyi unohtuminen, näkyi entisen epätietoisuuden, vähäpätöisyyden harmaa hämärä, vasta voitetun tarmon herpoutuminen. Mutta tämä sama ajatus, niin uusi ja niin perin mahdoton kuin se olikin, ei jättänyt häntä, vaan yhä enemmän hämmensi hänen mieltänsä.
Kaikkein syvimmässä sydämmessä tuntui, että tämä ajatus vei häntä ikäänkuin kotiin päin, mutta puhuminen vei johonkin vieraaseen.
"Olkoon sitten", — ajatteli Henrik: — "minä olen erilainen kuin kaikki muut."