Niin hän ei sanonutkaan mitään, ja tunsi päästävänsä käsistään tilaisuuden, joka ei ole enää koskaan palaava.

Hän meni pois erilleen, puutarhan ympäri kulkevan syrjäisen käytävän käänteeseen, yksinäiselle penkille, ja siellä rupesi itkemään.

Itkun kanssa tuli ensimäinen lohdutus:

"Minne sinä aijoitkaan lentää! Aijoitko unohtaa vanhat polkusi, tutut maat vaihtaa vieraihin korkeuksiin! Pysy vaan alallasi Henrik. Tunnustele, tunnustele, sinun alasi on tämä tuttu, tasainen, näkymätöin —"

Ennen pitkää hän huomasi itkun asemesta tavoittelevansa sirenin lehtiä käsiinsä ja paukahuttavansa niitä rikki toisen käden nyrkin päällä.

Hän alkoi miettiä, että pian tullaan häntä hakemaan. Mutta ihmisiä ei hän nyt tahtonut millään tavalla nähdä.

Ainoa keino oli sanoa itsensä sairaaksi, — päätä kivistää — tai jotain sellaista. Niin ainakin sai olla häiritsemättä yksinäisyydessä, kunhan vaan ensi kysymykset olivat onnellisesti vastatut ja sivuutetut.

Henrik meni puutarhasta ylös omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen välittämättä siitä mitä huomiota tämä herätti.

Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa, ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä.

— Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, — sanoi
Henrik hänelle.

— No, no, — sanoi Uuno, — antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun sinun luonasi, koko illan istun tässä.

— Minä voin jo paremmin Uuno, kiitoksia vaan, — sanoi Henrik ja puristi hänen kättänsä.

— Tulet ehkä illallisellekin.

— En, en. Mene sinä vaan.

— No ehkä sitten menenkin. Siellä jo käskettiin.

Uuno meni.

Se palvelija, joka tuli vuodetta laittamaan, toi illallisella olevalta herrasväeltä kaikellaisia ehdotuksia toimenpiteistä sairautta vastaan, sekä lasillisen kuumaa kamomillateetä.

Henrik seisoi pöydän luona odottaen kun palvelija muihin toimiin kiirehtien kohenteli häthätään alusta, löi tyynyjä ja laitteli vuodetta. Yksinäinen kynttilä tuikki sameasti hänen silmäänsä komoodilta.

Kun vuode oli laitettu ja Henrik mennyt makuulle, ajatteli hän itsekseen:

"Jos on joku jumala, niin vaan semmoinen, joka antaa ihmisten elää onnekseen. Mutta minulta on onni mennyt. Missä tarkoituksessa siis enää eläisin."

"Voi jospa todellakin nyt voisin sairastua ja vähitellen kuolisin pois maailmasta. Jospa olisi joku jumala, jolta voisin sitä pyytää."

* * * * *

Uuno matkusti, mutta sanoi tulevansa syksyllä vielä uudestaan käymään. Kenties hän oli jo tällä käynnillään aikonut kosia ja mennä salakihloihin, mutta nyt hän nähtävästi siirsi asiansa syksyyn.

Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen on luopuminen kaikesta.

Hän pysytteli niinpaljon kuin mahdollista yksinäisyydessä, jätti kaikki lukunsa ja käytti vapaat hetket kuljeskelemiseen metsissä ja kaukaisilla takamailla, sillä paikallaan istuessa hän ei voinut hallita ajatuksiaan, mutta kävellessä ja vastaanottaessa ulkoa tulevia vaikutuksia hänen oli paljon helpompi.

Se, mikä ensi hetkellä oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta, alkoi vähitellen antautua mahdolliseksi.

Hän huomasi hyvin pian, että hänellä oli kahdenlaisia hetkiä: toiset semmoisia, joina todella ei ollut ajattelemista vastaansotimisesta, vaan oli paras luvata itselleen nähdä Hannaa ja seurata häntä, mutta toiset semmoisia, jolloin hän oli vapaampi ja saattoi pitää kaikellaisia filosoofisia keskusteluja itsensä kanssa.

"Jos minä häntä rakastan", — ajatteli hän silloin, — "miksi tarvitsen että hän minua rakastaisi? Oikea rakkaus on semmoinen, ettei se riipu vastarakkaudesta. Minun pitäisi voida tehdä hänelle hyviä töitä vaikka hän olisi toisen morsian."

"Voisin tehdä niin, että hän tahtoisi lähestyä minua. Tunnen selvään että voisin. Silloin hän jättäisi Uunon ja varmaan sekä itse sitä surisi että Uuno tulisi onnettomaksi; minä taas kadottaisin lohduttajani ja siirtyisin ihan toiseen elämään, — tulisin juristiksi, voisin olla sydämmetön enkä välittäisi olla edes rehellinen. Jos ajattelen silmät ummessa, pimeyden edessä, niin se on vaan tuo syleileminen, joka minua tenhoo. En ollenkaan minä ajattele hänen parastansa, vaan ainoastaan seista hänen vieressänsä kädet hänen kaulansa ympärillä ja suudella hänen päätänsä. Mutta jos ajattelen hänen hyväänsä, silloin en ollenkaan tarvitse syleillä häntä, en edes näkyä hänelle; päinvastoin teen paraiten, jos estän hänen mieltymästä minuun samalla kummallisella tavalla, jolla minä olen häneen mieltynyt." —

"En ennen ole ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, että se on tuo syleilemisen tyhmä kuva, joka minua estää voittamasta itseäni. Koetan siis siitä päästä."

Ja tämmöisistä päätöksistä huolimatta, kun hän sitten tuli tuohon toiseen mielialaan, niin se tempasi hänet niin, että hän olisi ollut valmis paikalla juoksemaan Hannan luo ja pyytämään häntä omakseen. Ja ainoastaan ihan ulkonaiset asiat estivät häntä siitä.

Sentähden koko Henrikin taistelu muodostui taisteluksi tähän mielialaan tulemista vastaan.

Tässä auttoi häntä se seikka, että ihan samallaista taistelua mielialoja vastaan hän oli ennen voitollisesti käynyt paljon alhaisemmilla asteilla, ja hän saattoi nyt käyttää hyväkseen kaikki silloiset kokemukset tähän.

Niimpä hän tiesi panna suurimman painon kaikkiin pikkuseikkoihin, esimerkiksi: katsoako ulos ikkunasta, kun hän illallisen jälkeen tuli huoneeseensa ja vähän ajan perästä kuuli tyttöjen sipsuttavan hiekkakäytävällä valkoiseen rakennukseen päin, — katsoako vai ei. Halutti niin, että silmät melkein väkisin kääntyivät. Hän piti suurena voittona, ettei hän katsahtanut, josta hän iloitsi vielä seuraavana aamuna. Ja ensi kerroilla se oli jo paljon helpompi, ja sai ryhtyä vaikeampiin.

Melkein vaikeinta oli Henrikistä puhua luonnollisesti Hannan kanssa, niinkuin he puhuivat silloin kuin Hannan puolelta ei vielä mitään ollut. Tahtoi väkisinkin antaa hänen aavistaa sanojen alla jotakin salamyhkäistä, osoittaa katkeruutta, tehdä viittauksia. Mutta joka kerta kun Henrik vähänkään sai itsensä tässä suhteessa voitetuksi, näki hän kuinka Hanna ikäänkuin vapautuu niistä kahleista, joihin Henrik oli hänet kahlinnut, muuttuu taas iloiseksi ja luonnolliseksi ja he tulevat ikäänkuin entisiksi ystäviksi toisilleen.

Nämät ankarat ponnistukset tekivät Henrikin muuten ympäristölleen käsittämättömäksi. Kaikki luulivat, että hän on aina pahalla tuulella, niinkuin hän tavallaan olikin; ja tämä selvä aleneminen muiden silmissä oli Henrikille myöskin tavattoman vaikea kantaa, — erittäinkin mitä Hannaan tulee.

Neiti Selig jätti hänet tähän aikaan kokonaan, ja suostui Stråhlmaniin.

Juriidisia kirjojaan ei Henrik voinut enää nähdä silmiensä edessä. Hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli siihen määrään saattanut valehdella itsellensä. Tietysti hän oli ostanut ne ja ruvennut lukemaan niitä vaan saadakseen merkitystä ja voidakseen kosia Hannaa. Mutta vielä ihan äsken lukiessaan niitä, hän oli todellakin kuvaillut lukevansa siksi, että hänellä oli muka tiedonhaluinen henki!

Myöskin muuttuivat suhteet kauppaneuvokseen, jota Henrik oli ollut niin ihailevinaan. Se oli kaikki ollut vaan siksi, että niistä piti tuleman hänen sukulaisiansa kärsimyksen tiellä. — Nyt hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli saattanut ihailla tätä miestä. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ottanut lukuun, että kauppaneuvos ylläpiti kesälinnaansa eli onneansa semmoisella toimella, joka ei olisi koskaan voinut tyydyttää Henrikiä. Hankkia halkoja, lihaa, patruunakoteloita Pietarin kasarmeihin ja Viaporin linnaväelle! Niillä rahoilla hän palvelutti itseänsä ja perhettään, palvelutti rengeillä, piioilla, puutarhureilla, kuskeilla, bonneilla ja kotiopettajilla!

Merkillisintä oli, että Henrikille tuli myöskin poikien opettaminen yhtäkkiä ihan sietämättömän vastenmieliseksi, tuntui tyhmältä ja tarkoituksettomalta.

Kaikki kreikkalaiset, roomalaiset, germaanilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset kansat, joiden urotöitä, kuninkaita, tappeluja ja näiden vuosilukuja hänen oli opettaminen, rupesivat näyttämään hänestä tavattoman itserakkailta. Ne olivat kirjoittaneet jokainen oman historiansa, ja nuo heidän kuninkaittensa sukutaulut, hallitusvuodet ja naurettavat ylistelemiset tuntuivat kokonaan tarpeettomilta opetusaineilta. Kun Henrik ei parhaalla tahdollakaan voinut löytää käytetystä historian oppikirjasta mitään muuta kuin vaan tämmöistä kansallisen itserakkauden valhetta, olisi hän, ollen muutenkin pahalla tuulella, mielellään viskannut koko kirjan mäsäksi permantoa vasten. Suomenkin historia inhoitti häntä, koska se tuntui olevan kirjoitettu matkimalla muiden kansain historioita, ja kaikellaisista olemattomista asioista oli vaivaisesti parsimalla tehty suurtapauksia.

Kaikki tämä olisi tosin saanut jäädä Henrikiltä muuten rauhaan, mutta kun sitä piti opettaa noille lihakkaille, pani se Henrikin sisälliseen raivoon ja hammasten kiristykseen.

Myöskin maantieteen opetus rupesi hänestä yhteen menoon näyttämään pelkältä palvelustyöltä, johon rikas kauppaneuvos palkkasi vaivaisia lukumiehiä, semmoisia kuin Henrik oli. Kirjassa ei ollut sanaakaan vieraiden maanosien luonnosta, muukalaisista roduista, näiden uskonnoista, ajatus- ja elämäntavoista, vaan oli pelkkiä paikannimiä ja luetteloja teollisuuden tuotteista, — vastaisten kauppaneuvoksien tarpeiksi!

Luvunlaskukin ja kirjoitus inhoitti, sillä hän ei voinut olla mielessään ajattelematta kuinka hänen oppilaansa vastaisuudessa siirtelevät sormillaan laskulaudan luunappuloita tiskin takana tai kirjoittelevat verolistoja rahatoimikamareissa.

Syksyn lähestyessä, kun Henrik jo luuli olevansa tunteittensa herra, tulikin hänelle kovin taistelu vielä eteen.

Uuno ilmoitti kirjekortilla tulostansa.

Henrik tahtoi lähteä ennenkuin Uuno tulee, mutta tämä juuri oli vaikeata, ja kun hän tutki itseltänsä, miksi se oli vaikeata, pääsi hän selville, että hänestä tuntui niinkuin hän silloin ratkaisevasti luopuisi Hannasta ja antaisi hänet Uunolle.

Heti kun hän tämän asian ymmärsi, päätti hän matkustaa ennen Uunon tuloa, mutta helpommalta ei se siltä tuntunut.

Hanna näytti olevan hänen lähtöpäivänänsä ikäänkuin taas epäselvillä hänestä. Tämä tuotti vieläkin Henrikille jonkinlaista mielihyvää, sillä se antoi hänelle tunnon, niinkuin yhä vieläkin olisi joku mahdollisuus jäljellä kääntää asiat toisin päin.

Kun hän oli jo jättänyt muille hyvästi ja tuli Hannan luo, sanoi tämä tahtovansa tulla häntä saattamaan parkkiin kivisiin porttipylväihin saakka.

He menivät.

Parkin tielle oli jo pudonnut paljon kellastuneita lehtiä.

He antoivat hevosen kulkea edellä ja tulivat käyden jälempänä.

Ja tällä tiellä, mahtavien, pimentävien puiden alla, oli Henrik nyt antautumaisillaan kiusaukseen. Hän ei ruvennut luonnolliseksi, vaan antoi Hannan käydä rinnallaan ja tunsi hänen taas huolestuneen epätietoisena katselevan syrjältä hänen kasvoihinsa.

Henrik tiesi, ettei hän itse alota mitään, mutta hän tunsi, että hän voi vaitiolollaan pakoittaa Hannan puhumaan ja että se sitten voi antaa syytä hänellekin purkaa tunteitansa, hänen olematta enää vastuunalainen siitä. — Tässä pimentävässä parkissa, kenenkään näkemättä, pysähtyä, ottaa häntä kädestä, katsoa häntä silmiin — —

Kuitenkin, se oli jo kuollut ajatus Henrikille, se oli jo ikäänkuin irrallaan ja sen aistillinen vaikutin näkyi hänelle selvästi.

Kun Hannan huolestunut levottomuus oli korkeimmillaan, sanoi Henrik iloisesti:

— Ei mutta Hanna! Sanoinko minä hyvästi herra Stråhlmanille?

Hanna tuli iloiseksi kuin lapsi, nauroi ja puhui kauan siitä asiasta.

Kuitenkaan ei Henrik vielä voinut laskea kaikkea käsistänsä. Kun
Hanna näin selvästi ilmaisi iloansa, vaikeni Henrik taas ja antoi
Stråhlman-aineen vähitellen häneltä loppua.

Taas he olivat molemmat vaiti ja kulkivat rinnakkain.

Kivitolppain luona Henrik sanoi hyvästi ja nousi rattaille.

Hevonen läksi liikkeelle.

Jos hän nyt käänteessä ei katsahda taaksensa Hannaan ja nyykäytä ystävällisesti päätä, niin epäselvyys jää heidän välillensä ja asia pysyy ikäänkuin ratkaisematta.

Kaikki nousi vielä kerran vimmattuun taisteluun Henrikissä: "En katso, en katso!" — ajatteli hän. — "Minullakin on oikeuteni!"

Mutta juuri käänteessä hän ajatteli: "Henrik, katso nyt vielä kerran Hannaan." Hän käänsi päänsä, ja iloisena voitosta saattoi ihan luonnollisesti ja ystävällisesti hymyillä. Hän heilutti hattuansa loppuun asti ja näki kuinka Hanna hätäisesti tempoi hameensa taskusta sinne takertunutta nenäliinaansa ja saatuaan sen esille alkoi innokkaasti huitoa, taas ihan selvänä Henrik-ystävästänsä. Silloin se oli kaikki tehty ja ratkaistu.

Toisen osan loppu.

KOLMAS OSA.

I LUKU.

Henrik matkusti Helsinkiin.

Hän ei poikennut Viipuriin vaan ajoi lähimmälle rautatieasemalle, jonka odotushuoneessa, mustaksi maalatulla pöydällä, suuren posliinisen vesikannun vieressä hän kirjoitti sähkösanoman tapaisen kirjelapun Uunolle. Hän alkoi kirjoittaa:

"Rakas Uuno. Lähtenyt tänään Helsinkiin. Toivotan onnea."

Mutta sitten hän pyyhki pois viimeiset sanat, koska huomasi, että niihin oli sekoittunut vähän pahansuopuutta, kirjoitti muita kirjaimia niiden päälle, ettei voisi eroittaa mitä siinä alkujaan oli, ja jatkoi sitten täydellä välittömyydellä ja rakkaudella:

"Jos saan hyvän kortteerin, niin tulethan luokseni asumaan?

Oma veljesi Henrik."

Sitten hän hyppäsi junaan ja tunsi itsensä irtaantuneeksi kaikesta mikä jäi taakse, jota hän jo sanoi entisyydeksi.

Henrik seisoi vaunun etusella ja junan kiitäessä eteenpäin, peltojen ja niittyjen ja metsien lentäessä hänen ohitsensa, häneen tuli vanha mahtavuuden tunto. Se oli samaa kasvamisen ja oman voiman tuntoa kuin hänen silloin lyödessä krokettia. Ainoastaan toisesta syystä. Hän ajatteli:

"Kohtalo muka hallitsee ihmistä! Ei. Niinkuin minä olisin voinut saada
Hannan, jos olisin tahtonut, niin minä myöskin hallitsen kohtaloani."

Hänen oikea kätensä oli avatun palttoon taskussa ja hän puristeli sillä jotakin avainta. Vasen käsi oli rentonaan pitkin sivua.

Sitten hän meni sisälle vaunuun ja heittäytyi istumaan, nostaen jalkansa vastapäiselle penkille, vaikka siinä istui joku nainen. Hän haukotteli, hieroi silmiänsä ja aikoi ruveta torkkumaan, välittämättä kestään, sillä kaikki olivat ikäänkuin hänen vallassansa, — koko maailma.

"Voi kuin sinä olet vapaa!" — oli Johannes sanonut. Ja vapaa Henrik nyt olikin: saattoi tulla hyväksi tai pirulliseksi, miksi vaan tahtoi. Kaikki riippui hänestä itsestään.

Siinä oli jotakin hauskaa siinä ajatuksessa, että nyt saattaa siis rakastuttaa itseensä jonkun muun, kenen vaan tahtoo valita, — rakastuttaa ja rakastua ja nauttia elämästä.

Ja jos Johanneksenkin kannalta tahtoi asiata ajatella, niin oli hauskaa ja uteliaisuutta herättävää kysymys: mihinkähän oloihin ja minkä ihmisten yhteyteen kohtalo nyt häntä vie? Kun ei hänellä vieläkään ollut mitään halua Johanneksen täydellisyyden tielle, pitää kai jonkun uuden rakastumisen olla sittenkin edessä.

* * * * *

Henrikin Helsinkiin tulon aikaan olivat ilmat jo muuttuneet hyvin kolkoiksi. Kylmät ankarat syystuulet puuskuivat pitkin katuja, nostattivat pölypilviä ilmaan ja tanssittivat kellastuneita lehmuksenlehtiä käytävillä. Telefooniverkko vonkui kaupungin päällä, alinomaa kuului tuulessa paukahtelevia ovia, ihmiset rientelivät kehenkään katsahtamatta sinne tänne asioillaan, ja naiset, unohtaen asunsa ja asentonsa pitelivät vaan hattujaan ja hameitaan.

Kortteeria oli hyvin vaikea löytää. Väen tulva kaupunkiin oli niin tavaton, että kaikki mahdolliset asuntopaikat olivat anastetut. Henrik juoksi rappusia ylös, toisia alas, — missä oli juuri otettu, missä jo asukas sisälle muuttanut. Erään kortteerin kivitalon kolmannessa kerroksessa Annankadulla Henrik vihdoin löysi, joka häntä erikoisesti miellytti. Taloudenpitäjä vai mikä lie ollut, joka ovea aukasi, otti hänet tosin jotenkin kylmästi ja ylpeästi vastaan, mutta itse huone' oli ihan tavattoman miellyttävä, korkea, totisen ja hienon näköinen; seinäpaperi oli siinä samean vihertävä, Uuni oli kellertävillä ja valkeilla korukaakeleilla muovailtu, kiiltävä, jossa Henrikiä erityisesti kiinnitti göötiläiseen muotoon suippeneva syvennys; sisempänä oli tummilla uutimilla peitetty makuu-alkoovi, jommoiseen hän oli aina pannut hyvin suurta arvoa; huoneen kaksi ikkunaa oli hyvin korkeita, ja ne sen juuri tekivätkin niin totiseksi. Sisustus oli hieno ja näytti korkeassa huoneessa miellyttävän matalalta, — erittäinkin kirjoituspöytä. Ikkunoista näkyi hyvin hauskasti talojen kattoja ja bulevardin puiden kellastuneita latvoja.

Henrik itsekseen jo päätti, että tässä eikä missään muualla. Hänestä näytti työskentely tässä huoneessa niin viekottelevalta ja lämpimältä, että vaan senkin vuoksi hän oli työskentelevä kaksinkertaisella tarmolla.

Erityisellä ystävyydellä ja hempeydellä hän kääntyi sievänlaisen vaikka kylmän taloudenhoitajattaren puoleen hintaa tiedustellen, ja saikin esille tältä vihdoin pienen hymyilyn, seuraavan selityksen ohella:

— Täällä on käynyt jo eräs toinenkin herra katsomassa, ja pyysi, että huonetta ei annettaisi pois ennen kello viittä tänään, silloin hän tulee sanomaan ottaako hän.

— Mutta minä voisin maksaa vaikka vähän enemmän hyyryäkin.

— Jaa, en tiedä, — ehkä herra tahtoo vähän odottaa.

Taloudenhoitajatar meni sisähuoneihin, nähtävästi varsinaiselta emännältä tiedustamaan. Hän palasi sanoen:

— Jos herra ehkä tahtoo käydä uudestaan kysymässä kello 5.

— Mutta te, arvoisa neiti, varmaan pidätte minun puoliani, eikö niin?

Nyt hymähti taloudenhoitajatar jo vallankin leppeästi, ja Henrik läksi sieltä hyvillä toiveilla, eikä enää mennyt muita kortteereja katsomaan.

Hän oli tässä juoksussa ja näissä tuulissa aikalailla vilustunut. Rintaa painoi, poskipäitä epäillyttävästi kuumotti, silmät eivät tahtoneet mitään katsella, aivastutti, ja vielä oli omituinen, epämiellyttävä vaiva niskassa.

Kun hän sentähden tuli väliaikaiseen hotellihuoneeseensa, heittäytyi hän sohvalle ihan tahdotonna kello viittä odottamaan. Ruoka ei maittanut, päivällisen ajatuskin inhoitti. Kun hän koetti nukkua, valahtivat kuumeentapaiset, sekaiset, huimasevat ajatukset hänen tietoisuuteensa, silmien tuontuostakin puoleksi ummistuessa ja pyörähtäessä nurin, hänen kuitenkaan voimatta oikealla tavalla päästä uneen. Ei ollut enää kysymystäkään siitä mahtavuudesta, jolla varustettuna hän oli tullut kaupunkiin. Kaikki uudet mielialat unohtuivat ja kesken raukasevaa, levotonta kuumetta hän yhtäkkiä oli taas entinen turvaton Henrik. Ei hän voinut mitään muuta ajatella, kuin vaan tuskalla kortteeriasioitaan. Havahtaessaan hereille hulluista unikuvista, hän huolestuneena muisti, että hänen täytyy pitää vaaria määrätystä kellonlyömästä, ja katsahtikin kelloonsa joka viides minuutti. Ja huolimatta siitä, ettei hän koko kesäaikaan ollut missään selvissä väleissä vanhan lohduttajansa kanssa, hän lankesi semmoiseen lapsellisuuteen, että rupesi lukemaan rukouksia, ja pani kätensä ristiin niinkuin pienenä. Herransiunauksen perästä hän saneli:

"Tee niin, että minä saan sen kortteerin; en minä pyydä paljon, tee nyt niin, minä uskon että sinä teet, kun minä pyydän, tee niin, tee niin, rakas, rakas, — — Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas, anna meille — ei: tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaissa, anna meille meidän jokapäiväiväinen leipämme, niinkuin mekin meidän velvollisillemme — —"

Henrik sekaantui ja nukkui samassa sikeästi.

Kun hän heräsi oli hänen ikäänkuin vähän parempi olla, mutta ikävä vaan, että kello oli jo yli viisi.

Hän hyppäsi ylös ja kovasta päänkivusta huolimatta puki palttoon yllensä ja meni kadulle. Kun hän taas tuli tuuleen, puistatti vilu koko hänen ruumistansa, mutta hän kiirehti vaan kortteerilleen.

"Heti kun pääsen asettumaan, käsken laittamaan vuoteen ja menen suoraan yölevolle", — ajatteli Henrik.

Hän poikkesi vielä apteekkiin ja osti 5 kiniinikapsellia, joista 2 nielasi jo apteekissa.

Sitten hän tahallaan reipastutti itseään siihen määrään, että perille tultua juoksi ylös kolmen kerroksen rappuset.

— No? — kysyi hän astumatta kynnyksen yli samalta taloudenhoitajattarelta, joka nytkin avasi ovea hänen soittoonsa.

— Mutta herrahan tulee myöhään. Kellohan on jo 1/2 6. Juuri äsken kävi se toinen herra täällä ja otti kortteerin. Hän on paraikaa huoneessaan.

— Vai niin. No minkäpäs sille teki. Hyvästi vaan.

— Hyvästi, — sanoi neiti korottaen ja venyttäen viimeistä tavua, ja lukitsi itsensä jälleen oven taa: triks-traks.

Mutta Henrik kulki hitaasti rappusia alas, pää kumarassa, eikä voinut tukehuttaa harmiansa. Sitä asiaa, että hänen lapsekas rukouksensa ei tullut kuulluksi, ei hän erityisesti ajatellut, se oli niin tavallista. Mutta että hänen piti nukkua yli ajan, se loukkasi häntä.

"Ihan kuin kiusalla!" — ajatteli hän vihasena jollekin epämääräiselle kohtalolle, joka silminnähtävästi oli vähitellen asettunut häntä vastaan.

Ja omasta puolestaan hän nyt myöskin "kiusallakin" reipastutti itsensä jälleen ja päätti sittenkin mennä vielä jotain uutta kortteeria hakemaan. Hänellä oli pari tiedossa, jotka hän oli aikaisemmin hylännyt, ja sitäpaitsi oli tämänpäivän Hufvudstadsbladet vielä tutkimatta: ehkä siinä oli jotain uusia ilmestynyt eilisten lisäksi.

Hän kulki Robertin katua ja, tuntien kovaa janoa, mietti minne ensin pistäytyä juomaan.

Silloin hän näki hämärässä suuren sinisen kyltin ja valkoiset kirjaimet. Se oli: "Anniskeluyhtiön Raittiusravintola", juuri samallainen kuin siellä Turussakin, ja hän muisti yhtäkkiä koko sarjan silloisia tapauksia ja omia ajatuksiaan kohtalon osanotosta hänen askeleihinsa.

"En mene kiusallakaan," — ajatteli hän jostain syystä taas.

Mutta kuljettuaan jonkun verran eteenpäin hän huomasi, että siellähän ehkä saisikin nähdä Hufvudstadsbladetin, nöyrtyi ja kääntyi takasin ravintolaan.

Ei siellä ollut ketään sisällä, mutta lamppu paloi kirkkaasti ja kodikkaasti katosta, ja ovikellon soinnista tuli pieni vaatimaton tyttö tiskin taa.

"Ei ainakaan täällä ole mitään työmiehiä, joita minun pitäisi rakastaa," — ajatteli Henrik.

Hän tilasi teetä, aikoen koettaa sitä juoda huolimatta päänsärystä ja korvainhuminasta.

Kun hän löysi hyyryilmoitukset Hufvudstadsbladissa, ei hän ensin huomannut mitään uusia kortteereja eilisten lisäksi. Mutta sitten kuitenkin tapasi yhden, hyvin pienillä kirjaimilla painetun. Se oli merikadun varrella, numero… Maltas, mikä numero olikaan hänen vanhalla merikadun kortteerillaan? Aivan oikein. Juuri sama numero — 16.

"Ei ikipäivinä!" — ajatteli Henrik, ja punatukkainen Hilma oli ihan elävänä hänen edessään, kuumeen, nenän ja korvain tukkeutumisen vuoksi vielä entistäkin vastenmielisempänä.

Henrik maksoi teensä, juomatta sitä enempää kuin puoleksi, ja läksi jälleen kadulle.

Oli alkanut tulla kylmää sadetta vinosti tuulen kanssa ja kadullakin oli jo pimennyt. Henrik huusi issikan.

Ensimäinen niistä kahdesta kortteerista oli sotkuiselta pihalta löydettävä. Talonmiestä hakiessaan Henrik eksyi johonkin pilkkopimeään kellarikäytävään, jossa taisi koputella asumattomiin kumiseviin kammioihin ja tuskin löysi takaisin pihalle. Eräältä portille menevältä vaimoihmiseltä hän kyseli, tämä vastasi: "en minä tiedä," ja meni pois; hän nousi umpimähkään pimeitä kyökkirappusia, avasi erään kyökki oven, josta kimakka-ääninen rakki töytäsi häntä vastaan eikä antanut hänen kuulla edes omia kysymyksiänsä. Vihdoin hän ymmärsi vastauksista yhden sanan, ja meni pois. Se sana oli: "kivitalo". — Pihalla oli siis myöskin kivitalo. Ja niin olikin, kolmekerroksinen. Henrik kiipesi ylimpään kertaan, varmana siitä, että kortteeri oli suurimman mahdollisen vaivan takana. Mutta se olikin toisessa kerroksessa ja niin inhoittavan surkea, että hän hintaa kysymättä läksi pois.

Hän ajoi nyt viimeiseen toivoonsa, — sitä toista kortteeria kysymään.

Sekin oli pihalta haettava, mutta pieni piha oli kaikki asfaltilla pantu, sähkölamppu oli porttiholvissa ja iloisesti vilkkuivat valot korkeitten kivitalojen lukemattomista ikkunoista. Joku poika tuli vihellellen ulos pihalle antaen oven paiskautua kiinni räminällä jälkeensä. Hän oli livahtaa ohitse, mutta pysähtyi Henrikin kysymykseen ja sanoi luulevansa, että oli mentävä kolmanteen kertaan.

Aivan oikein oli poika neuvonut. Mutta kortteeri ei vaan enää ollut saatavissa.

Nyt Henrikillä ei ollut valittavana kuin joko tuo inhoittava likanen taikka hänen entisensä, merikadun varrella. Hän ajoi vielä kerran siihen likaseen, nousi taas toiseen kertaan samoja kyökin rappusia ja pyysi näyttämään uudestaan huonetta. Se tympäsi nyt vielä enemmän, ja hän kysyi sen hintaa vaan siksi ettei kehdannut lähteä samalla tavalla kuin äsken.

— Ei, kyllä se on minulle liian kallis, — vastasi hän hinnan ilmoitukseen ja aikoi lähteä.

— Mutta mistä herra luulee saavansa halvempia tähän aikaan, kun hyyryt ovat niin nousseet, — puhuttiin hänelle pimeästä tampurista vihasella äänellä.

— Täytyy koettaa, täytyy koettaa, — sanoi Henrik perääntyen, tarttuen oven kahvaan ja astuen jo kynnyksenkin yli.

— No mitäs herra sitten maksaisi tästä huoneesta?

Henrik laski puoleen pyydettyä.

— Semmoisia kortteeria saa herra mennä Antipoffilta hakemaan, — sanottiin Henrikille ja ovi paiskattiin kiinni hänen nenänsä edestä.

Henrik aikoi ajaa takasin hotelliin, mutta tunsi olevansa niin sairas, että mahdollisesti pitäisi jäädä vuoteeseen muutamiksi päiviksi, ja hotelli sentähden pelotti. Hän päätti käydä ensin ainakin kysymässä oliko merikadun kortteeri vielä vapaa, että jos huomenna ei jaksaisi enää hakea uusia, niin voisi hätätilassa vaikka nyt sitten asettuakin sinne.

Hän ajoi ja koetti kuvailla, ettei hän vielä ole mitenkään antautunut.

Kortteeri oli tietysti vapaa.

Kaikki tutut olennot ilmestyivät ahtaaseen neliskulmaiseen eteiseen sekasin avattujen ovien kanssa, kun kuulivat Henrikin nimeä mainittavan: issikka, emäntä, nuorempi tämän punatukkaisista tyttäristä, issikan vaimo. Ylhäällä pienen nurkkahyllyn päällä paloi eteisessä vähän savuava lamppu. Emäntä oli yhä samassa punasenruskeassa, valkotäpläisessä puvussa. Hän mittasi Henrikiä katseillaan voitonriemuisesti senjohdosta, että tämä oli palannut, vaikka oli riidalla lähtenyt. Mutta otti hänet kuitenkin heti takasin holhooja-suosioonsa, joka holhous oli Henrikiä ennenkin jo harmittanut, koska siinä ilmeni ikäänkuin asettumista ulkopuolelle tavallisten hyyryläis suhteiden rajoja.

Henrik jätti kaikki eteiseen ja meni huoneeseensa, sekä sytytti toisen niistä kynttilöistä, jotka niinkuin ennenkin seisoivat pöydällä molemmin puolin lamppua.

Hän olisi mielellään palannut takasin hotelliin ja jättänyt tämän hyyrykysymyksen vielä ratkaisematta, mutta hän oli niin väsynyt ja vilu puistatti niin ankarasti hänen ruumistaan, ettei hän tuntenut voivansa enää minnekään mennä.

— Hilma olisi niin hyvä ja laittaisi minulle kohta vuoteen, minä en ole terve, — sanoi hän Hilmalle, joka jo toi uunin eteen sylillisen pieniä koivuhalkoja.

— Minä näen sen, että maisteri on sairas, — sanoi Hilma osanottavasti huolestuneena.

Henrik kulki edestakasin huoneessa ja hampaat kalisivat hänen suussaan. Kauan hän ei jaksanut kävellä, vaan istui tutulle paikalle sohvalle ja käpristi jalat alleen.

Siinä istuessa Henrikissä käväsi ajatus, että joskus on ennenkin näin ollut, — että taas jotain toistuu — että noin on kynttilä tuikkinut sameasti pöydältä ja palvelija ollut vuodetta laittamassa. Mutta hän ei jaksanut muistaa missä ja milloin se oli.

Hilma, saatuaan halot uuniin ja sytykkeet palamaan meni pöydän luo ja sytytti viheriäkuuppaisen lampun, mutta kynttilän sammutti. Sitten hän rupesi kohta laittamaan vuodetta, pöyhisti alustimia ja löi tyynyjä.

— Kun vaan tietäisin kuinka sen hotellin kanssa tehdä, — sanoi
Henrik.

— Minkä hotellin?

— Jossa olen asunut. Se ei ole vielä maksettu, mutta minä en nyt jaksa.

— No kyllä täältä joku voi mennä sitä asiaa toimittamaan.

Ja Hilma katosi. Hän tuli hetken kuluttua:

— Fabu lähtee yöajolle, hän vie rahat hotelliin, — sanoi Hilma.

Fabu — se oli se issikka, joka oli vuosikymmenen tässä talossa asunut ja jota Hilma ja hänen sisarensa sanoivat Fabuksi. Hänen oikea nimensä oli Fredrik Fabian Karlsson.

422

Henrik antoi rahat Hilmalle.

— Mutta eikö pitäisi käskeä tohtoria, jos se on jotain vaarallista?
Fabuhan voisi senkin tehdä, — sanoi Hilma.

— Ei, ei, ei suinkaan. Tämä menee kyllä ohitse.

— Pitääkö olla jotain syötävää?

— Ei, en huoli mistään.

— Mutta jos munia sentään keittäisi?

— Ei, ei.

— No teetä saa kumminkin tuoda?

— Kiitoksia, minä en voi nyt mitään syödä enkä juoda, kun vaan pääsisin nukkumaan.

Hilma katsahti häneen huolestuneena.

— Minä tulen kyllä panemaan pellit kiinni, maisteri on niin hyvä vaan ja panee levolle, — sanoi hän ja meni.

Tuskin oli Henrik riisuutunut ja mennyt sänkyyn, kun emäntä itse tuli sisälle, paksu viltti mukana. Hän rupesi kertomaan, että eräänlainen teekeitos ihan varmaan auttaisi tässä tapauksessa, — että hänellä oli semmoisia ja semmoisia tapauksia tiedossa, joissa kaikissa tuo mainitunlainen teekeitos oli auttanut.

Kun tuli puhe teekeitoksesta, niin Henrik nyt muisti kuinka hänelle tarjottiin kamomillateetä kauppaneuvoksen luona ja että siitähän tapauksesta tämä nykyinen olikin toisinto.

Hän rupesi sen johdosta nytkin ajattelemaan, niinkuin silloin, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän kuolee, ja että hän kenties nyt saakin sen, mitä oli silloin pyytänyt.

Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se vanha velka, joka olisi pitänyt saada suoritetuksi ennen kuolemaa. Mikään muu ei tuntunut pidättävän elämässä.

Henrik hylkäsi teekeitoksen, mutta ollakseen loukkaamatta rouva Forsbergia — niin oli emännän nimi: Johanna Forsberg, — salli hänen levittää yllensä viltin, peitteen lisäksi. Kun Henrik oli hylännyt myöskin hänen ehdotuksensa, että lääkäri haettaisiin, läksi rouva päätänsä pudistellen pois, sammutettuaan Henrikin pyynnöstä lampun.

Koivut pohahtivat iloiseen vetotuleen, ja uunista tuleva valo leikki lattian tilkkumatoilla ja seinillä. Henrik tunsi lämpenevänsä ja unen lähestyvän.

Rouva Forsberg tuli vieläkin sisälle, tällä kertaa kysymään eikö maisteri suostuisi panemaan vesikäärettä ruumiinsa ympäri, jota Fabun vaimo neuvoo ja jossa tapauksessa hän itse tulisi sitä panemaan.

— Ei, ei, — sanoi Henrik: — tämä kaikki menee kyllä ohitse ilman vesikääreitä.

Taas läksi rouva pois huomautettuaan, että jos yöllä vaan mitä tarvitsee, niin koputtaa seinään, kyllä he heräävät.

Henrik nukkui eikä enää kuullut kun Hilma kävi uunia hämmentämässä ja sulkemassa peltiä.

Seuraavana päivänä Henrikillä oli yhä kova päänkivistys ja vaiva niskassa, niin ettei hän jaksanut olla paljon pystyssä, ja jo neljältä iltapuolella meni yövuoteeseen. Kuitenkin saattoi hän sinä päivänä vielä menestyksellä torjua yhä uudistuvia vaatimuksia lääkärin suhteen. Mutta seuraavina päivinä, kun hän ei enää ollenkaan jaksanut nousta sängystä ja pitkin päivää houraili, päättivät he omin ehdoin kutsua lääkärin.

Lääkäri tuli, tunnusteli nukkuvaa Henrikiä, tutki termomeetterillä kuumetta, kyseli oireita ja sanoi, että Henrikiin oli tulossa lavantauti, joka oli kaupungissa hyvin liikkeellä. Hän sanoi vielä, että hoito täällä kotona tulee vaikeaksi ja että tauti oli jotenkin tarttuvaa laatua, jonka kaiken vuoksi parasta olisi toimittaa Henrik klinikkaan, niinkauan kuin hän ei vielä ollut ihan heikontunut.

Lääkärin lähdettyä pidettiin neuvottelu. Kun Henrik heräsi, sanottiin hänelle lääkärin jo käyneen ja että kysymys oli hänen siirtämisestään klinikkaan. Taudin laatua he eivät hänelle sanoneet.

Henrik oli kovassa kuumeessa tullut lapsekkaaksi, ja kun klinikkaa mainittiin sai hän vedet silmiinsä.

Tämän huomattuaan pitivät he toisen neuvottelun emännän puolella, ja tuli päätetyksi, että tohtorin vaatimaa hoitoa voi kyllä täälläkin saada toimeen, ja että siis Henrik jääköön vaan, koska hän sitä haluaa. Tämä oli rouva Forsbergin mielipide, ja Hilma ja Fabun vaimo sanoivat samaa. Fabun tytär lupasi olla soittamatta niinkauan kuin sairautta kestää. Tarttumisen suhteen ei emännällä ollut itsellä mitään pelkoa, mutta hän kysyi kuitenkin hyyryläisiltään, oliko näillä mitään vastaan. Ei kellään ollut muistuttamista, ja Fabu itse arveli, että "jos on kuollakseen, niin kuolee, tarttuipa tauti eli ei".

Henrik tuli iloiseksi kuin lapsi kuultuaan, ettei häntä viedäkään klinikkaan.

* * * * *

Näin sairasteli Henrik elämän ja kuoleman välillä pari kuukautta, kun tauti vihdoin teki käänteen ja hän alkoi hiljalleen parantua.

Henrik oli kaiken tämän ajan harhaillut lapsekkaissa mielikuvissa, unohtanut kaiken sen, mikä oli häntä terveinä päivinä vaivannut, ei ymmärtänyt selvään missä oli, vaan juonikkaan lapsen tavoin vaati palveluksia ympärillä olevilta.

Niinpä hän vaati Hilman istuvan alati luonaan, eikä tyytynyt muihin.
Kun Hilman piti mennä asialle kaupunkiin, rupesi Henrik itkemään.

Tohtorin käskystä oli Henrikille annettu korkean kuumeen vuoksi kylmiä puolikylpyjä suuressa kylpyammeessa, jonka rouva Forsberg oli jostakin hankkinut. Fabu haettiin joka kerta nostamaan häntä ammeeseen ja sieltä pois. Fabun rotevissa käsissä näyttikin laihtuneen Henrikin koukistunut ruumis todella pieneltä lapselta.

Häntä syötettiin hyvin varovasti, lämpimällä maidolla ja vehnäkorpuilla, jotka sekotettiin velliksi maitoon. Henrik alkoi yhä kiivaammin riidellä itselleen korppuja enemmän kuin oli luvattu. Ja vaikka hänen kanssaan oli silloin vaikea tulla toimeen, iloitsivat kaikki siitä, että tämä juonitteleminen ja kasvava ruokahalu selvästi todistivat parantumista.

Tauti oli hänessä raivonnut tavattoman kovasti, niin että vasta joulun lähestyessä päästettiin hänen luokseen muita kuin jokapäiväisiä hoitajia.

Uuno oli pitänyt suurta huolta Henrikistä ja lähettänyt säännöllisiä ilmoituksia mammalle, mutta Henrikin puheilla ei hän paljon ollut, koska tohtori siitä kielsi.

Kun Henrik ensikerran taisi ottaa täydellä järjellä häntä vastaan, oli hän jo ylioppilas ja kovassa työssä eteenpäin. Hän oli kirjoittautunut fyysillis-matemaatiseen osastoon.

— Miksi sinä puhut niin hiljaa minun kanssani? — sanoi Henrik hitaasti kääntäen päätänsä tyynyllä: — enhän minä enää kipeä ole.

— No, no, — sanoi Uuno, taputtaen häntä polvelle niinkuin lasta, — ethän sinä tervekään ole, mutta toivotaan nyt, että pian paranet.

Uuno toi aina tuoreen ja voimakkaan ulkoilman mukana ehdottomastikin niin paljon elämän touhua omasta maailmastansa, että Henrikillä oli hänen käyntinsä jälkeen joka kerta posket punaisina, jonka vuoksi lääkäri ei Uunon käyntejä hyväksynyt.

II LUKU.

Erään hyvin nukutun yön jälkeen Henrik vihdoin ensikerran taas näki ajatuksissaan oman elämänsä, mutta ei se esiintynyt hänelle enää sinä vaikeana nykyisyytenä, jona se oli ollut ennen sairastumista, vaan se esiintyi jo elettynä entisyytenä ja liittyi vanhempien muistojen sarjaan.

Hän naurahti vaan itseksensä, kun muisti muutamia koomillisia olosuhteita, joissa oli ollut, mutta ei hän jaksanut sillä kertaa sen enempää ajatella.

Seuraavalla kerralla hän jaksoi ajatella enemmän ja yhä suuremmalla huomiolla hän asetteli kokoon ja järjesteli kaikkea sitä, mikä oli äsken eletty.

Kohtalon käsi — semmoinen, josta Johannes oli puhunut — näkyi nyt hänelle niin selvästi, ettei siinä ollut vähintäkään epäilystä enää. Tämä oli todellakin Johanneksen "kärsimyksen tie", vielä päälliseksi niin että Henrikin piti sairastella, se on, sanasta sanaan: kärsiä. Itse hän oli tämän tien ensin valinnut, pitäen sitä paljon viehättävämpänä kuin täydellisyyden tietä, sillä hän kuvaili saavansa Hannasta alkaa. Nyt oli kuitenkin tullut selväksi, että siinä tapauksessa piti alkaa Hilmasta.

"Mutta se on myöskin selvä, että minun nyt on jättäminen tämä kärsimyksen tie ja vapaaehtoisesti meneminen toista tietä", — ajatteli Henrik.

Henrik vaati iltapäivällä Hilman luoksensa, jolloin tiesi hänellä olevan aikaa, ja rupesi kyselemään häneltä hänen lapsuudestaan.

Se oli ihankuin avaimen löytäminen Hilman olentoon.

Hän rupesi mielellään kertomaan, ja Henrik, ennenkuin aavistikaan, oli jo unohtanut nuo molemmat tiensä, ja suurella uteliaalla huomiolla kuunteli, mitä Hilma puhui. Ilmaanrui, että Hilman lapsuuden koti oli juuri samalla tavalla hävinnyt kuin Henrikinkin. Velkojat olivat isän kuoltua tulleet ja ottaneet kaikki. Isävainaja oli ollut rakennusmestari, ja taisivathan he elää vähän yli varojensa, mutta jos isä vaan ei olisi noin aikasin poistunut, niin kyllä hän olisi asiat järjestänyt. Hänen aikomuksensa oli antaa tyttärilleen täydellinen sivistys, he seurustelivat sivistyneissä piireissä ja kävivätkin jo tyttökoulussa. Hilma itse oli jo neljännellä luokalla. Mutta konkurssi keskeytti kaikki. Ihmiset, entiset tuttavapiirit kääntyivät pois heistä, ja he joutuivat unohduksiin muutettuaan tänne merikadun varrelle, jossa he ottivat koko talon arennille ja elivät siitä voitosta, minkä hyyryläisten hoito heille tuotti, — puhumatta koruompelutöistä, jotka olivat Hilman erikoinen työala.

Merkillistä tässä kaikessa oli Henrikin kokemusten ja tunteiden täydellinen yhtäläisyys, joka jokaisessa Hilman kertomuksen käänteessä huokui häntä vastaan; mutta vieläkin suuremmassa määrässä se, että Hilmakin oli jo lakannut toivomasta entisyyden uudistumista. Hän tuntui Henrikistä olevan tässä suhteessa paljon pitemmällä kuin Henrik.

Heillä tahtoi vaan tulla riita siitä, että Hilma, huomattuaan Henrikin poskien alkavan punottaa, lopetti kaikki kertomukset eikä vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

— Enhän minä enää ole sairas, — sanoi Henrik närkästyneesti.

— Ei, ei, tohtorihan se vaan käskee olla vuoteessa, — sanoi Hilma.

— Minä nousen huomenna, sen saatte nähdä.

Hilma rupesi nauramaan ja jätti hänet yksin. Silloin Henrik, koetellakseen voimiansa, kohosi istuvilleen, pujotti jalkansa maahan ja nousi lattialle seisomaan. Jalat kannattivat. Paitasillaan hän astui varovasti ikkunan luo ja katsahti ulos. Ei mitään hätää. Huimasee vaan pikkusen. Hän pitelee toisella kädellään ikkunalaudasta ja toisella aukasee ikkunaruudun, ja haistelee suojaista kosteaa sumuilmaa, joka höyrynä tulee hämärästä ulkoa. Sitten hän panee ikkunan kiinni saatuaan tehdä tuon mielitekonsa, avata ikkunaa. Mutta takasin hoiperrellessa huimasi niin, että Hilma, palattuaan huoneeseen, löysi hänet lattialta pyörtyneenä.

Hilma kauhuissaan nosti suuren melun, huusi koko talon kokoon ja Fabu nosti Henrikin takasin, jonka jälkeen Henrik, kun hänen polviansa kasteltiin kylmällä vedellä ja hierottiin, virkosi.

Vielä useamman päivän perästä Hilma itki, syyttäen itseänsä. Mutta Henrik lohdutti häntä ja kertoi kuinka asia oikein oli, sekä mainitsi, että se oli hänen puoleltaan itsepäisyyttä, jommoista oikeastaan oli heissä kaikissa veljeksissä, ja oli papalta perittyä.

Hilma vähitellen rauhoittui ja niin Henrik vuorostaan rupesi kertomaan omasta entisyydestänsä ja kotolaisistaan.

Sen mukaan kuin Henrik parani ja voimistui, alkoi kuitenkin eräs seikka yhä enemmän kaivaa hänen mieltänsä.

Katsellessaan Hilmaa ja ihmetellessään, kuinka kaikki se, mikä oli tässä ihmisessä ollut hänelle vastenmielistä, nyt oli muuttunut puoleensavetäväksi, muisteli Henrik Gabrielin Ingridiä, joka niin monessa suhteessa oli hänestä ihan Hilman kaltainen. Yhä raskaammalta tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia. Ja varmaan ne olivat juuri samoja rakastettavia ominaisuuksia kuin Hilmassakin, jota Henrik ankaran sairautensa vaikutuksesta nyt vasta oli oppinut tuntemaan. Ei hän voinut keksiä mitään keinoa hyvittääkseen Gabrielia ja Ingridiä, sillä kirjoittaminen tuntui liian kömpelöltä hyvitykseltä näin suuressa asiassa. Hän tottui siis siihen ajatukseen, että tämä omantunnonvaiva oli hänelle hyvin ansaittu rangaistus, jota hänen täytyi nurkumatta kantaa, — ja suri vaan hiljakseen.

* * * * *

Vasta joulun jälkeen pääsi Henrik ensikerran ulkoilmaan kävelemään. Silloin olivat pyryt juuri asettuneet ja aurinko pilkisti esiin tyyneen talvimaailmaan.

Hänestä tuntui oudolta tulla lumisille kaduille ja kävellä valkoista, laastua katukäytävää myöten. Kaikki nämä tunnelmat olivat aivan kuin ensikertaisia. Koko maailma oli uusi ja teki häneen uudestaan vaikutuksensa; sähkötorni ja sen itään painuva savu, turvalaitos, kirkko; sitten suuremmalla kadulla ajuri, joka lyhyessä ja korkeassa reessään kiidätti töyhtöpäistä everstiä, juopunut, nokinen seppä, kalpea pappi ja hänen liian väljät silmälasinsa, kolmimiehinen sotilaspatrulli, joka kivärit olalla kulki keskellä katua, — kaikki tämä yhtäkkiä toi hänen eteensä kuvan siitä suuresta maailmasta, jossa hän eli, semmoisena kuin se oli. "Me kaikki, kaikki palvelemme toisiamme rahasta, eikä sen ymmärryksen mukaan, minkä olemme jumalalta toistemme palvelemista varten saaneet", — ajatteli Henrik, jatkaen taudin keskeyttämiä ajatuksia.

"Me palvelemme niitä isäntiä, joilta saamme rahaa: keisaria, kauppaneuvoksia, yleisöä, ja usein emme edes kysy ovatko ne palvelukset hyviäkään, joihin he meitä palkkaavat.

"Mielissä pitäisi tapahtua yhtäkkiä näkymätön, mutta suuri muutos, niin suuri, ettei jäisi entisestä kiveä kiven päälle: Kaikki rupeisimme näkymättömän isännän palvelukseen, jonka käskyt ovat ymmärryksessämme. Kyllä varmaan tulisi parempia asioita palvelluksi ja parempi valtakunta syntyisi.

"En minä toivollani voi sitä luoda, mutta minun pitää elää niin, että jos kaikki eläisivät niinkuin minä, niin uusi valtakunta toteutuisi.

"Ja nyt minä olen nähnyt, että tämmöinen elämä vaan voikin olla minulle onnellinen. Kaikki muu on kärsimystä, niin minulle kuin jokaiselle ihmiselle."

Illalla vuoteessaan Henrik vielä ajatteli:

"Kun nyt vaan en enää tulisi takasin entiseen, nyt kun minä paranen, — en tulisi enää mahtavaksi, vaan että olisin aina näin niinkuin sairaana, etten ymmärtäisi muuta kuin sitä valtakuntaa."

Päästyään ulkoilmaan kävelyille Henrik parani hyvin pian ja voimiensa mukaan heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin.

Hänen tarkoituksensa oli selviytyä asioistaan niin pitkälle, että voisi päästä jonnekin maalle, muita häntä sekoitti tästä hommasta tuo vanha velka, joka sairauden aikana ei ollut suinkaan vähentynyt. Näytti tosin teorian kannalta, että jos hän menettelisi oikein, se on: muuttaisi maalle ja siellä antautuisi semmoiseen itsenäiseen työhön, jota hänen ymmärryksensä käski, niin hänen velkansa siten kaikkein pikemmin pitäisi tulla maksetuksi. Mutta kun hän ei sinnepäinkään voinut kuvailla, millä tavalla hänen työnsä siellä voisi muuttua rahoiksi, päätti hän, tunnustaen heikkoutensa ja epäjohdonmukaisuutensa, jäädä toistaiseksi varmuuden vuoksi kaupunkiin ja mahdollisimman rehellisellä työllä saavuttaa tarkoituksensa täällä.

Ensi aluksi hän ryhtyi taas suomentamistyöhön ja antoi yksityisiä tunteja.

Kesäksi Henrik sai paikan erään jokapäiväisen sanomalehden toimituksessa, mutta sitten syksystä hän otti vastaan viran sijaisuuden eräässä yksityisessä koulussa. Hänen aineensa oli luonnontiede kahdella korkeammalla luokalla ja maantiede ja historia kahdella alemmalla.

Tämmöisissä toimissa Henrik eleli useita vuosia, yhä pitäen silmämääränään velan maksamista.

Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä, saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin. Siksi hän vihdoin maksoikin velkansa, ja maksoi työllä, jota hän piti olevissa oloissa siveellisesti mahdollisimpana.

Koko tämän ajan, viisi vuotta yhtämittaa, Henrik asui samassa vanhassa merikadun kortteerissa, sillä erotuksella ainoastaan, että hänellä oli toinen huone, vielä pienempi entistä; se oli Fabun tyttären entinen huone; siinä oli myöskin ihan valkoset tapetit ja siitä näkyi koko aava meri, jota Henrik huomasi kummakseen rakastavansa. Fabu oli muuttanut tyttärineen ja vaimoineen — ikävä kyllä — pois. Sijaan oli tullut siivo juutalaisperhe: isä, kaksi poikaa ja yksi tytär. Ne olivat melkein koko päivän asioilla, ja illalla heidän palattua kuului seinän takaa vaan hiljaisella, hiukan korisevalla äänellä lausuttuja saksalaisia lukuja: ein mark, zwei mark, siebzig, achtzig, funfundzwanzig mark, penni, — ja sitten paneutuivat raukat levolle. — Myöskin se muutos oli tapahtunut, että Henrik söi nyt kaikki ateriansa täällä rouva Forsbergin pöydässä, yhdessä rouvan, Hilman ja Signen kanssa. Heillä oli aina juttelemista ja erittäinkin Hilman kanssa jatkui entinen luonnollinen ystävyyden suhde, niin että Henrik monasti päivässä tuli huoneestaan häntä hakemaan ja juttelemaan hänen kanssaan.

Viimeisellä vuodella Henrikin kuitenkin täytyi jättää tämä kortteeri, joka oli hänen varsinaiseksi kodiksensa tullut. Sille tontille ruvettiin näet rakentamaan kivimuuria ja kaikkien hyyryläisten täytyi laittautua pois. Rouva Forsberg perusti erään kaivopuisto-huvilan tiiliseen kellarikertaan pienen ruokapuodin, jossa heillä oli paitsi puotihuonetta ainoastaan yksi huone asuttavaksi, eikä siis voinut hyyryläisistä olla puhettakaan.

Eräänä iltapäivänä kevätpuolella talvea Henrik läksi kävelemään merikadulle päin nähdäkseen oliko hänen vanhaa kortteeripaikkaansa jo ruvettu purkamaan. Sinne tultua häntä kohtasi suuren hävityksen näky. Piha oli täynnänsä vanhoja hirsiä, lautoja, plankkuja, kattolevyjä ja kaikellaista tiiliromua. Asuinrakennus oli puolilleen purettu: näkyi vielä osa Henrikin kamarin valkoisia seiniä. Tapettiliuskoja heilui revityssä yläreunassa, ja rappausporoa tuli esiin paperin ja hirsien väliltä. Ylhäältä tulevassa kirkkaassa valossa näkyi kaikki tutut seinäkuviot, joita Henrik oli muinoin sairaana ollessaan ulkoa oppinut ja sittemminkin loikoessaan aina katsellut. Uuni oli myöskin puoleksi jo alhaalla, ja permannolla oli suuri kasa tiilitörkyä.

Siinäpä katsellessa juolahti hänen mieleensä, että juuri noin hävisi kerran vanha pappilakotikin. Ei sen seiniä tosin revitty, vaan sydämmestä se juuri noin revittiin kuin tämäkin. Ja muistui vielä entinen lohduttaja kaikkea hävitystä vastaan. Ei elämässä mikään pysy, kaikki häviää, mikä silmillä näkyy, mutta lohduttaja pysyy, joka on näkymätön ja aina mukana.

"Ei ole mitään suuntaa eikä mitään tulevaisuuden tietoa tässä elämässä. Kaikki muuttuu ja vaihtuu, ihmiset siirtyvät asunnoista toisiin, uusia sukupolvia kasvaa, ja minä kohta alan tuntea itseni vanhaksi. Kotia ja turvaa ja lohdutusta ei ole olemassa muuta kuin olemisessa uuden valtakunnan jäsenenä, tietäen vaan siitä, mihin sen näkymätön isäntä joka hetki käskee."

Näin ajatteli Henrik kulkiessaan pois, ja keskellä näkyvää hajaannusta hänen sydämmensä sitoi kaikki jälleen yhteen, niinkuin akseli kokoo hajalle menevät puolat keskukseensa.

Ja tästä hän alkoi ajatella, että tämäkin rikkirevitty rakennus oikeastaan muistutti hänelle, kuinka tarpeellista oli irroittua jälleen siitä totutusta, mikä oli viiden vuoden kuluessa ehtinyt kerääntyä. Se tosin oli olevinaan vaan hiljainen, vaatimaton, ahkera elämä, mutta itse asiassa siinä oli hyvin paljon mukavaa toimettomuutta, niin että päivä vaan tuli toisen perästä Henrikin voimatta pysyä siinä ajatuksessa, jossa hän tahtoi pysyä: että jokaisen päivän kanssa pitää alkaa ikäänkuin oma erityinen elämä.

Nyt oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin Henrikin olisi pitänyt ajatella maalle muuttamista. Mutta hän oli tottunut kaupungin elämään. Vaikka hän kuinka ymmärsikin, että hänen pitäisi päinvastoin totuttaa itseänsä elämään luonnon yhteydessä, aina tuli ajatuksia, jotka olivat puolustavinaan sitä, mihin hän jo oli tottunut. Joskus hän päälliseksi ihan selvään ymmärsi, että hänen oli hyvä ja mukava kaupungissa vaan siitä syystä, että hän itse vapautuu niistä varsinaisista kaupunkilaistoimista, jotka juuri tekivät hänen olonsa niin mukavaksi, kuten enimmät ja välttämättömimmät ruumiilliset kaupunkityöt: katujen lakaseminen, kasteleminen, rakentaminen, ajurina oleminen ja niin edespäin. Mutta nämä toimet olivat kaikki semmoisia, että hänen olisi lakannut olemasta hyvä ja mukava, jos hän olisi niihin antautunut.

Kaikki se vapaa henkinen työ taas, jota hän itsellensä ajatteli, oli sitä laatua, että sitä sopi tehdä maalla yhtä hyvin ja vielä paremminkin kuin kaupungissa. Hän ajatteli nimittäin ruveta kirjoittamaan uudenlaista oppikirjan koetta historian opetusta varten, semmoista, joka ei olisi eri kansallisuuksien historia, — jossa ei olisi puhetta vaan kuninkaista, tappeluista ja kansojen etevämmyydestä toistensa rinnalla, vaan joka osoittaisi tasa-arvoisuuden ja veljeyden aatteen vaivaloista ja melkein näkymätöntä kehitystä vanhimmista ajoista uusimpaan aikaan asti, ja siis tarkoittaisi selventää ja vahvistaa ihmisen uskoa tähän ihmiskunnan yhteiseen, ihanteelliseen tarkoitusperään — uutee valtakuntaan, jonka kuningas on näkymätön.

III LUKU.

"Koska kaupunkeja kerran on, niin tottapa siinä minullakin voi olla toimialani", — ajatteli Henrik, taas kulkiessaan kerran tuttua katua myöten.

Se seikka, että hän ei oikein hyväksynyt olemistansa kaupungissa, ja kuitenkin yhä kaupungissa viipyi, vaikutti, että hänen oli pakko alinomaa näin väitellä itsensä kanssa.

"Minä en voi vielä kokonaan jättää tulolähdettäni ja lähteä kaupungista; minulla täytyy siis löytyä myöskin täällä jotakin tekemistä, oikeata tekemistä, tekemistä uuden valtakunnan jäsenenä. Sillä uuden valtakunnan aate täytyy olla paikkansa pitävä juuri siinä kohden, että se joka hetkenä osoittaa mitä on tehtävä nyt."

"En tahdo mitään järjestää itselleni, en edes puuhata itselleni olinpaikkaa maalle, — jättäydyn kokonaan kohtalon haltuun. Ja sentähden juuri kysynkin: mitä minun pitäisi tehdä nyt, tässä missä olen?"

Henrik katsahti ehdottomastikin ympärillensä ikäänkuin vastausta hakien.

Hän näki edessään suoran linjan toinen toisensa vieressä seisovia rakennuksia, sekä käytävälle ulkonevan viirullisen sotamies-vahtikojun sillä puolen katua, missä kulki, — ja toisella puolella vaan erään epäillyttävän naishenkilön, joka otti itseensä hänen katsahduksensa ja mennessään nyykäytti kevytmielisissä aikeissa hänelle päätä sekä kääntyi tuontuostakin taaksensa katsomaan.

Tämähän oli aivan kuin kohtalo itse olisi hänen kanssaan puhunut:

"Jos kerran kaupungissa, niin tuossa on sinulle toimiala: levitä henkeäsi niiden kesken, jotka tämän kaupungin lapsista enin sitä tarvitsevat."

Henrik punastui itseksensä.

Mutta hän ei myöskään tahtonut enää perääntyä.

Häntä sykähytti ajatus, että voisihan todella mennä ja puhua tuon kanssa ihmisiksi, kysellä hänen elämäänsä ja ehkä auttaa häntä parempiin pyrintöihin. Ensin hän säikähti tätä mieleenjuolahdusta ja hylkäsi sen kokonaan. Mutta hän ei voinut tyydyttävästi selittää itselleen syytä, miksi hän ei menisi, kun juuri oli muka ollut valmis vaikka mihin hyvänsä.

Ei ollut elävää sielua muita tällä kadulla.

Se, että tuommoiset naiset inhoittivat häntä, ei tässä saanut merkitä mitään. Tässä täytyi perustua siihen, mikä kaikkialla piti paikkansa: ajatella, että antaisinko minä oman sisareni mennä ohitse, jos hän olisi näin onnettomassa tilassa. Henrik muisti sen vaaleaverisen sisarvainajansa, jolla oli kiertyvä polkkatukka ja punaiset silmäluomet.

"En päästäisi käsistäni, ennenkuin olisin liikuttanut hänen mieltänsä ja saanut hänet muuttumaan, mutta tuon päästän, — ja kohta onkin jo myöhäistä." —

Yhtäkkiä Henrik harppasi pari askelta eteenpäin ikäänkuin saavuttaakseen kevytmielisen naisen. Mutta hän pysähtyi ja keksi:

"Jos minun täytyisi jokaista tuommoista naista kohdella niinkuin sisartani, niin enhän sitten joutaisi muuta tekemäänkään, — en pääsisi kaduilla kulkemaankaan", — ajatteli hän ja oli jo rauhoittua. Mutta toinen ajatus ehti heti jälkeen:

"Siksipä et voikaan asua kaupungissa. Joko asut kaupungissa etkä muuta tee kuin seurustelet noiden kanssa, taikka sitten mene pois kaupungista äläkä ota siihen osaa."

Henrikiä ahdisti kummallinen pelko, että kohta on kaikki myöhäistä.

Hänen sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin ja hän taas lisäsi vauhtia, ja vihdoin melkein juoksi.

Nainen huomasi hänen kiireensä ja heti pysähtyi pyöritellen ruumistaan toisella kantapäällään, kädet lanteilla, ja hymyili silmät suurina, kevytmielisinä.

Vielä kerran tahtoi Henrik seisahtua, niin voimakkaasti pani tämän asian outous vastaan. Mutta hän tuskin enää olisi voinutkaan pysähtyä näyttämättä jonkinlaiselta mielipuolelta tytön silmissä. Hän tuli luo ja nosti lakkiansa.

Tyttö ojensi hänelle kätensä ja nykäsi häntä leikillä vastaansa.

— Mikäs lintu sinä olet? — sanoi hän nykäistessään.

— Sinähän lintu olet, koskon siivetkin, — sanoi Henrik tarkoittaen hänen hattuansa, ja katsellen ympärilleen ajatteli: "antaa sen vaan luulla minusta mitä tahtoo."

— Missä ihmeen kapakassa minä olenkaan sinua ennen nähnyt? — sanoi Henrik luonnollisella äänellä, muistutellen todellakin mieleensä näitä kasvoja.

— Kadulla tietysti, missäs muualla.

— Ei, muualla se taisi olla: — ellei vaan Alppilassa?

— Ole sinä! Minnes mennään, hä?

— Missäs sinä asut?

— Kas vaan, kohta kysyy missä asut. Mutta vie sinä ensin minua ja tarjoo jotakin hyvää. Eikös mennä johonkin oikein fiiniin paikkaan, mitä?

— Mitäs me siellä?

— "En kehtaa", sano niin. Kyllä minä jo näenkin mikä lintu sinä olet.

— Ei mennä ravintolaan, mutta mennään kävelemään, minä tulen vaikka minne.

— Etpä tule esplanaadille.

— Tulen vaikka esplanaadillekin, — sanoi Henrik vähän punastuen.

— Koetetaans! Mennään!

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa ja tyttö huomasi, että siitä voi tulla tosi, pysähtyi hän ja sanoi.

— Ei, ei mennä sinne. Hyvästi nyt.

— No nytkö jo jättäisit minut?

— Herra tekee vaan pilkkaa minusta, hyvästi.

— En yhtään tekisi pilkkaa, mutta sinäpä itse et kehtaa tulla esplanaadille.

— Eihän siellä tämmöiset voi kulkea.

— Mimmoiset?

— Tämmöiset.

— Mimmoinen sinä sitten olet?

— Nosh, älkää siinä —

— Oletteko te erilainen kuin muut?

— Ei, ei, hyvästi nyt, tästä minä menen.

— Enkö saa tulla saattamaan?

— Ha-ha-ha. Miksei, tietysti, herra tulee vaan.

Hän lähti kulkemaan jotenkin nopeasti, ja Henrik seurasi rinnalla, koettaen löytää sopivaa puheen jatkoa, mutta ei keksinyt muuta kuin tulla suoraan asiaan:

— Oletteko te koskaan koettanut ruveta muuksi? — kysyi hän ihan luonnollisella äänellä.

Tyttö kulki pää kumarassa, mutta hiljensi vauhtia.

— Ei se ole niin helppo, kun on näin pitkällä, — sanoi hän.

— Niin, niin, joka koettaa, hän on yhtä hyvä kuin kaikki muut, — sanoi Henrik.

Tyttö katsoi ylös häneen ja sanoi:

— Herra taitaa olla pelastusarmeijalainen?

Nyt Henrik ei enää voinut jatkaa. Jo silloin kuin hän sanoi edelliset opettavaiset sanat, hänen tuntui tukalalta. Mutta tytön arvelu, että hän oli pelastusarmeijalainen, kokonaan tukki häneltä suun.

Tämä kuva, että hän elelee mukavasti kaupungissa ja harjoittaa ammattinaan sielujen pelastusta saman kaupungin langenneiden joukossa, hävetti häntä siihen määrään, että hän taas punehtui itsekseen.

Kaikki oli kuin katkaistu.

Vähän ajan perästä hän katsoi kelloonsa ja sanoi toisella, arkiäänellä:

— Ei, kyllä minunkin tästä täytyy lähteä. No meistähän ei tullut tuttavia.

Tyttö nauroi ja ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, — sanoi Henrik, nyykäytti hänelle päätä ja erosi takasin omalle suunnallensa.

"Onko siis ihan mahdotonta, — ajatteli hän mennessään, — puhua tuommoisen kanssa niin, ettei se huomaa minun opettavan. Siinä kuitenkin on koko asia. Hän huomaa minun opettavan, sillä minä todella opetan ja asetun hänen yläpuolellensa. Mutta jos oikein suhtautuisin häneen, niin en lainkaan tuntisi olevani yläpuolella. Sillä ensiksikin olisin ihan varmaan samallainen, jos olisin ollut samoissa oloissa. Ja toiseksi, jos hän olisi ollut sisareni, niin minä olisin ajatellut: kyllä hän itsekin tietää, että hänen elämänsä on paha, ja olisin vaan kaikin tavoin koettanut auttaa häntä käytännöllisesti, edes vähän parempaan. Mutta nyt minä luulin pääseväni vaan pienellä opetuksella, ja hän huomasikin sen, eikä minulla ollut mitään vaikutusta. Siinä taas todistus, etten voi olla kaupungissa, sillä elääkseni täällä oikein minun pitäisi elää aina noiden seuroissa ja vielä turmeltuneempien, enkä minä sitä ainakaan vielä voi. Tai oikeastaan: ihmisten tähden en uskalla, vaikka voisin."

Henrik ei voinut pitkään aikaan unohtaa tätä kohtausta. Hän alkoi nyt vasta ajatuksissaan tuntea rakkautta sitä vierasta henkilöä kohtaan, jolle hän oli kylmästi vaan puhunut ja päästänyt sitten menemään. "Opinkohan koskaan olemaan itse näkymätön. Äsken ainakin näin vaan itseni, kun päinvastoin olisi pitänyt katsoa ja nähdä toista."

Vähitellen hänelle nyt selvisi, missä hän oli ennen nähnyt tämän saman ihmisen.

Se oli kuin olikin vanhassa Alppilassa, ja hyvin ikävissä oloissa.

Siitä oli jo monen monta vuotta:

Henrik oli lähtenyt varhain aamulla kävelemään Eläintarhaan ja poikkesi ylös ravintolaan, aikoen nousta verannalle syksyistä auringon nousua katsomaan. Silloin hän huomasi jonkun herran istuvan lakitta päin verannan kaideaidan luona ja tunsi heti sen siksi toverikseen, jonka hän oli sittemmin Turun retkellä tavannut. Tämä oli silloin juuri suorittanut lääketieteen-kandidaattitutkinnon. Henrik ensin juoksi iloisena rappusia ylös tervehtimään, mutta huomasi heti, että hän oli ihan päissään.

Rappuisten yläpuolella olevasta huoneesta kuului kovaa melua, lasien kilinää, sekasin mies- ja naisääniä, naurua, pianonsoittoa, laulunhoilotusta. Henrikille oli silloin selvinnyt kaikki: tämä oli kandidaattiviftin jatkoa.

Liian myöhään Henrik huomasi asiat, sillä päihtynyt toveri tarttui hänen käteensä ja veti väkisin mukaansa juomaseuraan, siihen huoneeseen, josta melu kuului.

Huone oli täynnä tupakinsavua. Keskellä oli katettu pöytä, täynnänsä laseja, kuppeja, pieniä kahvikannuja, likööripulloja, paperossin pätkiä, tuhkaa, sokeripaloja. Kaikki huoneessa-olijat olivat niin päissään, etteivät huomanneet uutta tulokasta, ei vaikka saattaja huusi Henrikin nimeä kohtikulkkua ja vaati hiljaisuutta.

Naisten joukossa, jotka kirkuivat ja ottivat osaa meluun, oli yksi ihan tämän äskeisen näköinen, ja se oli ollut kaikkein pahimmin päissään.

Näistä muistoista Henrikin ajatukset vähitellen siirtyivät hänen lääkäri-ystäväänsä, jonka asiat olivat hyvin huonolla tolalla. Kihlaus oli aikaa sitten purettu. Kerrottiin, että hänen heinolalainen morsiamensa oli, ibseniläisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja saatuaan tietää sulhonsa entisyydestä, hylännyt tämän. Ikävintä oli, että mies oli sittemmin taas heittäytynyt huonoon elämään, niin että hän oli jo paikkansakin menettänyt, eikä ollut enää juuri missään työssä.

Henrik oli käynyt monasti hänen luonansa, mutta voimatta mitenkään vaikuttaa häneen.

— Ihmisiä on erilaisia, — sanoi hänen toverinsa, — sinä voit olla puhdas, mutta minä en voi.

Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa, että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma koti.

Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen enempää.

Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa, kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.

Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tahtovan puhua.

Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä tapauksessa mahdottomalta.