Veljekset / Romaani

— Ei, Henrik, — sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen: — katsos tämä tässä on hyvin terävä, — suurempaa ei tarvita.

— Mitä tarkoitat?

Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.

— Se on hyvin helppo kuolema, — sanoi hän.

Ei keskustelusta tullut mitään.

Sen jälkeen ei Henrik ollut häntä tavannut.

"Senkin luona minun pitäisi välttämättä käydä," — ajatteli Henrik nyt, huokaisten. — "Tuon langenneen naisen puhutteleminen kadulla saattoi olla erehdys, sillä hän oli minulle vento vieras, ja tietysti luuli pelastusarmeijalaiseksi, mutta toista pitäisi olla vaikuttaa ystävään, jonka tuntee ja joka myöskin tuntee minua. Minun esiintymisessani on joku vika, ja minun täytyy koettaa uudestaan."

Ennenkuin Henrik kuitenkaan ehti panna toimeen uutta ristiretkeänsä, sai hän Johannekselta kirjeen, joka antoi hänelle muuta ajattelemista ja sai hänen toistaiseksi unohtamaan tämän aikeensa.

IV LUKU.

Sen jälkeen kuin Henrik useita vuosia sitten Uunon kanssa kävi pohjanmaalla Johannesta tervehtimässä, olivat tämän asiat paljon entisestään muuttuneet. Mamman kehoituksesta ja hänen luvattua ottaa omaan hoitoonsa puolivuotiaan pienokaisen, (joka oli Johanneksen neljäs lapsi), olivat Johannes ja Alina ensin tehneet huvimatkustuksen erityisiin paikkoihin Suomea, käyneet Imatralla, Valamossa, merenrannalla, ja pistäytyneet vihdoin Savossa vanhaa kotipappilaa katsomassa.

Alina oli kovin innoissaan kaikesta mitä näki. Imatraa katsellessa hän ensin kalpeni, ja sitten sanoi, ettei hän niiin suurenmoista ollut voinut mieleensä kuvailla, ja piteli koko ajan Johanneksen hihasta. — Vuoksen tuuheat ja mehevät lehtimetsät miellyttivät häntä niin, ettei hän voinut silmiänsä niistä kääntää. Meri häntä enemmän kummastutti kuin miellytti. Se seikka, ettei maata lainkaan näkynyt, oli hänestä niin ihmeellistä, ettei se näin lyhyessä ajassa voinut ruveta näyttämään kauniilta. Ja aaltojen pauhu se oli niin uutta, vei tunteet ihan vieraihin maailmoihin, sekoitti kaikki entiset, niin että ihailun sijaan rupesi raukasemaan ja nukuttamaan.

Savo sen sijaan miellytti häntä, ja ennätti näyttää kauniilta, erittäinkin matka höyrylaivalla Lappeenrannasta pitkin Saimaan vesiä. Hän matkusti silloin ensi kerran höyrylaivalla. Johannekselle hän omin ehdoin tunnusti, ettei ollenkaan tämmöiseksi kuvaillut Savon luontoa ja ihmisiä, ja myönsi, että vuoristossa saattoi olla yhtä paljon mahtavuuden tunnelmaa kuin lakeudessakin.

Mitä taas Johannekseen tulee, jolle Imatrat ja Valamot eivät olleet mitään uutta, niin hän ensin voittamattomalla kiihkolla halusi vaan pian saada nähdä vanhaa kotia, mutta kun hän sen sitten oli nähnyt, ei se vastannutkaan hänen odotuksiansa.

Kaikki näytti vanhassa kodissa kumma kyllä paljoa pienemmältä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Renkitupa ja päärakennuskin, jotka hänen muistissaan olivat heijastaneet mahtavina rakennuksina, näyttivät nyt todellisuudessa kuin leikkikaluilta. Olikohan siihen syynä se, että hän oli pohjanmaalla tottunut näkemään yleensä suurempia ja komeampia rakennuksia, vai ehkä se, että kotipappila oli painanut häneen vaikutuksensa silloin kuin hän itse vielä oli pienikokoinen lapsi, ja pappila häneen verraten siis suurempi? Johannes katseli ja katseli, eikä voinut kyllin ihmetellä.

— Mikä sinun on? — kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.

— Ei, eihän tämä, — sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne tänne.

Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, — kun sai kuulla keitä vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä kotisohvansa ennen muinoin.

Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.

V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää pyytänytkään saada katsoa.

Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan lepikköön, näytti kylmältä, — kaikki lehdet käänsivät tuulessa ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.

Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei huvittanut Johannesta.

Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä sanottu muun muassa näin:

"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille, ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.

"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, — ja juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, — minusta tuntui niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani. Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan: koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.

"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle kaikki mitä tunsin, — ja ajattele kuinka merkillistä: — ensi kerran tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, — sen, että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia. Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua. Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti, ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää ottaa ero virasta.

"Et usko, Henrik: — olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että kohtalo hallitsee minua, — en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman kompassini mukaan määräsin suuntani.

"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta — niin kummalta kuin se sinusta kuuluukin — minä olen jo niin kiintynyt täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.

"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.

"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä palkatta, pelkästä ylläpidosta, — joka tietysti on tavattoman suuri hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet ottaa se neiti.

"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä kaikilta.

Veljesi

Johannes.

J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.

Sama."

Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun järjestämisessä, — tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä, syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten vaivalla selviytyä.

Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.

Siihen oli syynä Uuno.

V LUKU.

Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään".

Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt, otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa. Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, — henkilö, josta ainoastaan he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella salaperäisellä kunnioituksella.

Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.

Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T——n kanssa.

Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.

Neiti T—— oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa, siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon, tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien jatkuessa aamunkoittoon asti.

Mutta siitä ilosta tuli loppu sillä kertaa.

Heti maisterinvihkijäisten jälkeen Uuno vetäytyi nuoren vaimonsa kanssa hiljaiseen pikkukaupunkilaiselämään, jossa heidän seurapiirinsä muodostui vaatimattomista, säästävästi elävistä kolleegoista ja lehtoreista, jotka kaikki pitivät seurustelua ainoastaan virkistyskeinona väsyttävien opetustuntien jälkeen ja joita rupesi nukuttamaan jo kello 11-12 välillä.

Ensin tämä elämä kovasti tympäsi Hannaa, mutta Uuno, joka ei vaimonsa kanssa yleensä puhunut valtiollisista aikeistaan, selitti hänelle, että ihmisen täytyy oppia tyytymään vähään, ja eräänä heikkona hetkenään viittasi siihen, että kaikki tyyni oli oikeastaan valmistusta johonkin suurempaan. Tästä luottamuksesta, joka oli Hannalle odottamaton, oli tämä niin kiitollinen ja niin ilonen, että ikävän kestäminen tuntui hänestä enää leikin asialta. Hän kätki tämän tapauksen syvälle sydämmeensä ja eli siitä pitkiä vuosia, näkymättömässä elämässä.

Hanna muuttui sen jälkeen kokonaan. Niinkuin Uunon oma elämä oli rakennettu tulevaisuudelle, niin oppi nyt Hannakin käyttämään nykyhetkeä ainoastaan asteena tulevalle. Uunoa ajatellen ja hänen tulevaisuutensa nimessä Hanna tuli äärimmäisen säästäväiseksi, seurusteli vaatimattomasti lehtoorskien kanssa ja puvussaankin noudatti suurta yksinkertaisuutta. Säästämisen into saattoi hänet hyvin pian ottamaan tehokasta osaa kyökkiasioihin, niin että hän nähtiin itse liikkuvan torilla kori kainalossa, ja kotona tuli päivällisille usein suoraan hellan äärestä, posket hohtavina, eikä aivan vapaana rasvan kärystä. Entisestä hienopukuisesta, valkohöyhenisestä Hannasta ei ollut pian mitään jäljellä, vaan oli käytännöllinen, hiljainen, terveennäköinen, tummapukuinen rouva, jonka muuten kaikki näkivät kohta tulevan äidiksi.

Mitä Uunoon tulee, niin olivat monet ihmiset ensin vähän aikaa ihmeissään, että nuori lupaava maisteri muka oli valinnut tämmöisen näkymättömän työalan opettajana pikkukaupungissa, mutta sittemmin unohtivat hänet useimmat. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin hän nousi yhtäkkiä vedenpinnalle, ja silloin huomasivat kaikki, että hiljaisuus oli vaan edeltäpäin mietitty shakkiveto, jota ensimäisen rivin mahtavat tornit ja juoksijat olivat suojelleet: Kaksi vuotta oltuaan näkymättömissä tämä tanakka maisteri väitteli tohtorinarvoa varten, ja suoritettuaan tutkinnot muutti takasin Helsinkiin, kutsuttuna suuren kansallisen osakeyhtiön toimitusjohtajaksi.

Pääkaupungin puolueklubissa otettiin tämä homo novus riemulla vastaan. Juuri semmoisia miehiä tarvittiin nyt, kun oli juuri alettu suuri valloitusretki kaikille kansallis-taloudellisen ja hallinnollisen elämän aloille, missä vastapuolueella oli tähän asti ollut yksinomainen sananvalta.

Tie kulki voitosta voittoon.

Niinkuin Uuno oli ennustanut omaa tulevaisuuttansa ja toteuttanut sanasta sanaan ennustuksensa, niin oli toteutumassa myöskin hänen puheensa suuresta suomalaisesta valtakunnasta, jonka hän ja hänen suomenmieliset toverinsa olivat luovat.

Kerran oli Henrik käskettynä Uunon kutsuihin, joissa hän tapasi kaikki nuo tulevaisuuden miehet. Siellä oli sanomalehtimiehiä, asianajajoita, kirjailijoita, kansallismielisiä liikkeenharjoittajia, nuoria yliopistonmiehiä, jotka kaikki puhuivat puolueasioista aivankuin omista yksityisistä asioistaan. Henrik oli ollut niin pitkän väliajan poissa tämmöisistä piireistä, ettei hän nyt voinut edes oikein seurata heidän puheitansa eikä ymmärtää niitä suhteita, jotka muille läsnäolijoille olivat pienimmistäkin viittauksista selvät ja panivat heidät milloin vaihettamaan merkitseviä katseita, milloin purskahtamaan yhteiseen nauruun, milloin taas näyttämään huolestuneilta.

Hän tunsi itsensä jo heti alussa kovin pieneksi heidän joukossaan. Esitysten ja niitä seuraavien lyhyeiden kohteliaisuuskeskustelujen jälkeen, joissa enimmäkseen kosketettiin hänen veljyyttään tohtoriin ja hänen nykyistä olinpaikkaansa sekä vielä tuota ikävää kysymystä hänen "toimialastaan", hän vetäytyi nurkkaan ja vaikeni.

Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! — Ja mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä: tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä päälliseksi koko kansankin kohtaloa!

Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.

Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.

Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.

Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, — joka teki hänet sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä, hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta puhuessaan.

Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa. Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana "pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.

Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan sankarin.

Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään, herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi: "kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" — Nyt hän taisi elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.

Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."

Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän lankesi taas tuomitsemaan:

"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", — ajatteli hän, — "eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä klikkiä!"

Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, — kun sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia, alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään pysymään ummistumatta.

"Palvelevat", — ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.

Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän heti virkosi.

Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin sijoittunut muutamia herrasryhmiä, — meni ja raotti ruokasalin ovea.

Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen, kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon. Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.

Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen. Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut esille ja ottanut omaan palvelukseensa.

— Ehei, onpa teillä täällä laitoksia — ja mimmoiset vaasit! — ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan pöytää ihailemaan.

Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.

— Täälläkö te vaan, — ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule tänne minua auttamaan.

Ja hän vei Henrikin kyökkiin.

Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.

Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan munaa ja maitoa omelettia varten.

— Teethän sen, rakas Henrik?

Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.

Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: — kun ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä jutteluansa.

"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" — ajatteli Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet illallispöydästä, — ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita, tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.

Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen, valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä, ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.

— No ja mitäs sinä, Henrik veli? — sanoi hän, venyttäen suoremmiksi liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.

— No mitäs minä, olenhan vaan, — sanoi Henrik.

— Muistatkos sinä vielä kuinka me kerran sinun kanssasi kävimme pohjanmaalla?

— Kuinka en sitä muistaisi.

— Joo, joo, oli nekin aikoja, — sanoi hän, puhaltaen itsensä tyhjäksi.

— Mitenkäs se onkaan, siitä on kohta kuusi vuotta, — muisteli Henrik.

— Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä?

— Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi.

— No miksei sovellu?

— On muita asioita.

— Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta vapaa? — kysyi Uuno kummastellen.

Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.

— Siitähän tulisi vaan huviretki, — sanoi hän.

— Entäs sitten? — sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.

— En minä voi tehdä huviretkiä, — sanoi Henrik.

— Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, — hoki Uuno siihen, ja näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.

Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan joukkoon.

Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun, jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.

Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä kädellään otsaansa.

"Se ymmärsi minut väärin!" — ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.

"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen hän on Hannalle!" — ajatteli hän taas.

Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.

VI LUKU.

Omituista oli Henrikin tulla Frantsilaan nyt kun se oli Johanneksen koti.

Ennenkuin hän ajoi portaiden eteen ja näyttäytyi kellekään, hän itseksensä pyysi anteeksi nimismies-vainajalta, sanoen hänelle: "enhän minä silloin ymmärtänyt!" — ja tunsikin kohta niinkuin vanha Bäck olisi taputtanut häntä olalle tai päähän ja ystävällisesti sanonut: "ei se tee mitään, tule vaan!"

Hän ilahtui ja käski kyytimiehen ajaa esille.

Tuskin hän oli ehtinyt rattailta päästä ja suorittaa kyytimaksunsa, kun joku hänet huomasi sisältä, katosi ikkunan luota, ja Alina ja mamma kolistautuivat ovelle ja alkoivat riemuiten päivitellä.

Henrikin vielä tervehtiessä heitä, käski Alina yhtäkkiä olla hyvin hiljaa ja keksi, että Henrik saatetaan läpikäytävän kautta pihalle, ja että mitähän Johannes sanoo, kun äkkiarvaamatta näkee Henrikin.

Niin tehtiinkin.

Alina vei hänet perässään. Mamma tuli varpaisillaan jäljessä, viekkaasti hymyillen ja sormella varottaen olemaan hiljaa. He tulivat rakennuksen läpi pihaovelle, jonka yläpuoli oli auki, mutta alapuoli haassa.

— Tuolla se on, — kuiskasi Alina innoissaan, ja työnsi Henrikiä katsomaan ulos.

Kun Henrik katsahti pihalle, oli siellä tallin oven eteen sidottu hevonen; joku mies piti sen takajalkaa koholla, ja Johannes istui polvillaan maassa, selin Henrikiin, vasarallaan lyöden naulaa sen kenkään.

— Johannes! — huusi Alina hillitsemättömällä riemulla.

— Mikä on? — pani Johannes, kääntymättä katsomaan ja valmistuen naulanpäitä lyyhistämään.

— Mutta Johannes, katsohan tänne! — huusi taas Alina.

Silloin Johannes, päästämättä pihtiä ja vasaraa käsistään ja kengitysasentoaan muuttamatta vilkasi sinnepäin.

Hänen kasvoissaan kävi riemullinen hämmästys.

— Katos, katos, — sanoi hän.

Mutta nousematta työstään hän väänsi ensin poikki kaikki naulat, ja sitten vasta, heittäen pihdit ja vasaran käsistään, ja viitaten rengin odottamaan, alkoi tulla luo, loistaen tyytyväisyydestä, lakki takaraivolla, hikihelmet otsalla.

— Terve, terve!

Johannes olisi heti vienyt kaikkia paikkoja katsomaan, mutta Alina välttämättä tahtoi ensin istumaan ja juotatti kahvia sekä näytti lapset ja pani ne kumartamaan Henrikille. Mamma käytti kaikissa huoneissa.

Sitten ei Johannes enää voinut malttaa, vaan valloitti Henrikin itselleen ja kuljetti joka sopessa, pellot, riihet, myllyt, navetat, läätit, eloaitat, tallit, halkoliiterit, verstastuvat ja vihdoin vei vinnille.

— Tämäpä on mahtava vinti, — sanoi Henrik, — en ole semmoista vielä ikinäni nähnyt.

— Ja seisoo ihan tyhjänä! Eihän teitäkään sieltä saa lähtemään hyvällä eikä pahalla.

Sitten Johannesta haettiin ulos jollekin asialle, ojatöistä sopimaan.

— Äläs nyt vielä, — sanoi Henrik pidätellen häntä liivinnapista. —
Ja ihanko sinä siis itse teet työtä ulkonakin, ihan noin vaan —?

— Ihan. Ja mitäs sanot minusta?

— No hyvin laiha sinä olet, mutta olet kuitenkin ikäänkuin sitkistynyt.

— Kun löytäisi vaan sen tasapainon, — sanoi Johannes, — tasapaino tässä on tärkein, näes, ettei innostu liiaksi ulkotyöhön, mutta ei myöskään laiminlyö sitä henkisen työn rinnalla. Oi voi, paljon on näistä asioista meillä puhumista, mutta anna anteeksi, minun täytyy — —

Ja Johannes saattoi Henrikin alas, mutta meni itse asioille.

Vasta päivälliseksi Johannes taas ilmestyi näkyviin, iloisena ja vallattomasti leikkien Aarnen kanssa, joka koetti saada häntä muka kumoon nostamalla hänen toista jalkaansa.

Heillä oli laitettu niin, että he söivät tuvassa, jossa oli hella pienen väliseinän takana, mutta avonainen tulisija ja leipoma-uuni tuvassa.

Juuri kun he olivat istumaisillaan pöydän ääreen, huomasi Henrik, että muilla oli jotain keskenään, koska he katsahtelivat toisiinsa ja naurahtelivat.

Kun he jo istuivat kysyi Henrik puoliääneen Johannekselta, että mitä se oli.

Johannes pani kätensä suunsa eteen, ettei kuuluisi, ja sanoi aukasematta paljon huuliaan:

— Ei mitään, ei mitään, Mari vaan ei kehdannut tulla samaan pöytään, kun sinä olet täällä.

— Kuka Mari? — kysyi Henrik.

— Mari hoi, etkö sinä ole vielä vierasta tervehtinytkään? — huusi
Johannes väliseinän taa.

Sieltä tuli kiharatukkainen palvelustyttö, nauraen, punastuen, ja ujostellen niin, että hänen ruumiinsa näytti vyötäisistä ihan kahtia irtautuvan.

Johanneksella näytti olevan todella niin paljon touhua, että Henrik vasta parin päivän perästä löysi tilaisuuden ottaa esille se asia, josta he ensiksi olivat puhuneet ja joka suuressa määrin kiinnitti hänen huomiotansa.

— Mitä sinä Johannes sanoitkaan siitä tasapainosta, muistatko siellä vinnillä?

— Tasapainosta? Odotas. Niin, katsoppas tämmöinen talous vie kauheasti aikaa. Siihen voi innostua aivan liian paljon eikä siinä koskaan työt lopu. Taikka sitten ihan päinvastoin: voi jättäytyä huolimattomaksi ja vapautua siitä. Niin näetkös, vaikeus on siinä, että osaa löytää sen oikean määrän: tehdä ulkotyönsä rauhallisesti joka päivä tahtomatta välttämättä päästä itse jokapaikkaan, niin että siten voi jonkun tunnin päivästä todella vapautua kokonaan kaikista taloudellisista ajatuksista ja tehdä puhtaasti henkistä työtä. Se se on vaikeata, enkä minä tahdo mitenkään siihen päästä.

— Mitäs henkistä työtä sinulla sitten on? — kysyi Henrik.

— Henrik! Luulitko sinä todellakin, että minä olen sillä tavalla jättänyt?

— Niin no —

— Voi sitä muutakin kuin saarnata. Ja minä sanon sinulle, että papillinen toimi ei olekaan mitään jumalanpalvelusta. Mutta jumalanpalvelus on ainoastaan tehdä Jumalan tahtoa.

— Mitä sinä sillä tahdot sanoa?

— Sitä vaan, että jos tahdon opettaa, niin kyllä minulla on opettamista muuallakin, esimerkiksi omia lapsiani, koska olen niitä kerran hankkinut, ja samalla opetan muitakin ympärilläni olevia lapsia.

— Niin mutta se ei sitten ole erikseen uskonnon opettamista.

— Uskontoa ei tarvitse eikä saakaan erikseen opettaa.

— Se nyt on vähän merkillistä.

— Sillä kaikki muut aineet tarkoittavat vaan uskonnon opettamista, maantiede, luonnontiede, historia, joilla kaikilla täytyy opettaa lapsille elämäntarkoitusta.

— Historian opetus on ihan väärällä kannalla, — myönsi Henrik mielellään.

— Ihan väärällä. Se on myrkkyä, — kovensi Johannes.

— Mutta hauska olisi tietää miten sinusta maantietoa voi opettaa uskonnollisessa tarkoituksessa, — sanoi Henrik.

— Täytyy opettaa etupäässä mitä eri kansoja on eri maanosissa ja mitä nämät ajattelevat jumalasta ja elämästä, ja mitä ne ymmärtävät jumalanpalveluksella. Sen ymmärtämiseksi täytyy antaa eri maista oikeita luonnonkuvauksia. Se on maantiede.

— Hyvä, mutta sittenkin minua kummastuttaa, ettei itse uskontoa erikseen opetettaisi.

— Kyllä, kyllä, mutta ainoastaan niitä elämisen ohjeita, joita Jeesus on antanut. — Jeesus opetti, että Jumalaa voi palvella vaan työllä ja teolla ja kuulla häntä vaan omassa hengessä ja nähdä vaan uskossa hänen tahtoonsa. Ja samaan päätökseen täytyy oppilaan tulla, kun hän oppii vertailemaan koko maailman jumalankuvia ja jumalanpalveluksia toisiinsa. Hänen terve järkensä on sanova hänelle, ettei yksikään olevista käsityksistä ole oikea, ei edes se, jota meillä opetetaan, vaan että oikea on ainoastaan se Jumala, jonka johtoa näkee omin silmin, ja oikea on vaan se jumalanpalvelus, joka tapahtuu omin korvin kuullun jumalankäskyn voimasta. Kaikki ulkonainen jumalanpalvelus on siis erehdystä ja syntiä. — Voi, voi, meillä on siitä vielä paljon puhumista, — sanoi Johannes, kun huomasi innostuvansa eikä kuitenkaan voivansa kaikkea yhtaikaa sanoa.

— Kuules, — sanoi hän lauhtuneena, — vieläkö sinä tähtitiedettä harrastat?

— Ehei, — naurahti Henrik. — Viime vuotena olen lukenut paljon juuri noita aasialaisia uskontoja, joista puhut.

— Vai niin, — sanoi Johannes. — Kerran se kaikki tulee vanhan testamentin sijaan.

Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa hehkua, — niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa. Mutta se, että hän Johanneksen sanoissa tapasi niin paljon juuri sitä mitä hän itsekin oli ajatellut, kiinnitti häntä tenhovasti näihin sanoihin ja hän tunsi taas, kuinka uutta, ihan uutta ainetta oli Johannekselta vuotanut hänen ajatusmaailmaansa.

Mamma oli aivan mummoksi vanhentunut. Tukka oli ihan valkonen. Hän oli aivan hampaaton ja syödä mutusteli huulillansa.

— Niin, — sanoi hän, istuen lasiverannan laveiden rappusten asteelle, sukanneule kädessä ja silmälasit alhaalla nenän päässä: — kuka olisi uskonut, mutta näin sitä on meille käynyt.

— Teillä kaikilla, — jatkoi hän vähän ajan perästä, — on jotakin papasta. Jokainen teistä edustaa yhtä osaa hänen luonteestansa, niin Gabriel, niin Uuno, niin sinä Henrik —

— No millä lailla minä? — sanoi Henrik.

— Sinä erittäin kaikessa ulkonaisessa. Sinulla, tiedätkös on niin kokonaan papan tavat puhua, nauraa, liikkua, että usein katsoessani sinua ajattelen: siinähän sinä olet, Gustaf, ihan semmoisena kuin olit ennen. — Et voi aavistaa, Henrik, missä määrin olet sama.

— Niinkö?

— Mutta enin kaikesta on Johanneksella yhteyttä papan kanssa. Tiedätkö, Henrik, minä sanon sinulle, se oli papan alituinen ajatus: luopua kerran papin virasta. Juuri niinkuin Johannes, niin hänkin sanoi: minä olen pappina palkan vuoksi. Ja vaikka minä kuinka koetin lohduttaa ja osoittaa hänen työnsä hedelmiä, pudisti hän vaan päätänsä. Minun tähteni hän ei ottanut eroa, ei siksi etten olisi suostunut, vaan siksi, ettei hän jaksanut niin suurta askelta enää ottaa. — Nyt on Johannes tehnyt sen, mitä hän ei jaksanut.

Mammalla oli silmät täynnä kyyneleitä.

Näissä muistoissa ja vertauksissa ja punnitsemisissa hän eleli enimmät aikansa, ja ryhtyi mielellään ajatuksiaan kertomaan, jos joku tahtoi kuunnella. Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen. Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja liikutettuna taputti selkään.

— Sinä minun Alinani, minun Alinani.

— No mitä nyt, mamma kulta?

— Muuten vaan, muuten vaan, — sanoi mamma ja he erosivat molemmat vähän naurahtaen.

Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat yhteen. Samallaiset pienet renkaat hänellä oli vieläkin korvissa ja tukka siinä hyvin kiharana. Hänellä oli arkipukuna mustan-sininen kiiltävä leninki ja kaulassa näkyi hieno valkonen kauluksen reuna. Näin hän oli melkein aina.

Alina ilmaisi kuitenkin aivan odottamatta jälkiä entisestä pikaisesta tulisuudestaan, vaikka Henrik jo oli alkanut luulla hänen siitä päässeen kokonaan vapaaksi.

Asia oli tämmöinen.

He olivat kaikki jo kauan sitten aikoneet tehdä kanttarelliretken erääseen metsään ei aivan kaukana talosta. Vihdoin siitä tuli tosi. Johannes ja Henrik hankkivat navetan parvesta korit itsellensä, ja mennessään tarhan ohi, Johannes huusi aitauksen takaa Alinalle, joka leninki kohotettuna teki varovasti matkaa karjakon jäljessä läävään, että nyt mennään, ja heilutti merkiksi tyhjää käsikoppaa ilmassa.

— Jaha, jaha, — sanoi Alina, — menkää te edellä, minä tulen sitten.

Niin he menivät, ja heillä oli jo kopat puolillaan kun Alina tuli.

— Täällä on hirveästi sieniä! — ehti Johannes sanoa hänelle.

— Entäs mamma? — kysyi Alina.

— Eihän se —

— Pyysitkö sinä edes?

— Emmehän me pyytäneetkään, — vastasi Henrik Johanneksen puolesta.

Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä:

— Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä —

Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä, kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään.

— Karkasitte, — sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja
Henrikille.

— Niin no kun me luultiin — alkoi Johannes sanoa.

Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon, hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan.

— Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, — sanoi mamma.

— Ai, tietääkös mamma, niitä on niin paljon, ei mamma ehdi kaikkia puhdistaa. Minä jään myös tänne, — sanoi Alina ja istui maahan vastapäätä mammaa levittäen esiliinan polviensa yli.

Aarne, Johannes, Mari, jonka Alina oli tuonut myöskin mukaan ja joka oli melkein kaikista iloisin tästä sieniretkestä, ja Henrik menivät koppineen metsään. Ja heidän mennessä mamma oli jo pannut silmälasit alas nenälleen nähdäkseen sienten runkoja, ja puhui paraikaa jotain, katsoen lasien yli ja naurattaen Alinaa, joka kaatoi sieniä kopasta syliinsä esiliinalle.

Johannes kertoi Henrikille myöskin tarkemmin — siitä koulusta, jonka he aikoivat perustaa omille ja kylän lapsille omassa tuvassaan.

— Oppilaan työ, — sanoi hän, — on heti alussa järjestettävä niin, että hän tulee ruumiillisen ja henkisen työn tasapainoon. Katsos, minä, ja sinä, ja tuo renkiraukkani, me emme ole tasapainossa, me olemme yksipuolisia ja vaivaisia, mutta oppilaat täytyy ainakin auttaa tasapainoon, se on äärettömän, äärettömän tärkeätä. Kaikilla voimilla mitä on, ruumiillisilla ja henkisillä, täytyy palvella Jumalaa, eikä kuunnella ketään mistään.

— Voi teitä onnellisia! — sanoi Henrik huokaisten.

Johannes katsoi häneen ja punnitsi mielessään jotakin, ikäänkuin olisi epäillyt Henrikin häntä jossain kohti väärin käsittäneen.

Hän sanoi:

— Sinä taidat luulla, että meillä on kaikki niin hyvin — puutarhat — pellot — hevoset — rengit. Mutta sinä erehdyt suuresti. Koko meidän nykyinen elämämme on nurinpäin, ja me pyrimme ihan toiseen kuin miltä näyttää. Katsos minä nyt olen kerran semmoinen, että voin mennä eteenpäin vaan ihan vähitellen, askel askeleelta. On niin vaikea tulla vähemmällä toimeen ilman totuttuja papin tuloja. Ja niin hullusti on käynyt, että me muka pyrkisimme kaikkien palvelijoiksi, mutta olemme vasta käskevä isäntäväki. Me kuitenkin pyrimme aina, aina vähentämään. Me tahdomme Alinan kanssa supistaa taloutta, — ensiksikin että olisi vähemmän käskyläisiä, yhä vähemmän.

Henrik ajatteli tähän: "Tuohan on aivankuin ensi rakkauden ajoilta, että tyytyisi vaikka mökkiin."

Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin:

— Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa, niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen onnen — ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan.

Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti.

— En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, — sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mutta vaan nauttiakseen Johanneksen vaivaloisista selityksen ponnistuksista hän ei ollut ymmärtävinään ja vaikeni.

— Jos tahdot tietää, — sanoi Johannes hiljentäen ääntään ja katsahti ympärilleen ikäänkuin tahtoen, ettei kukaan syrjäinen heitä kuulisi, — niin me olemme Alinan kanssa jo kauan sitten tulleet siihen päätökseen, että meidän täytyy päästä vapaaksi toisistamme, ymmärräthän, sillä tavalla vapaaksi.

— No miksi niin?

— "Miksi?" Siksi vaan.

— Tottapa sinulla pitää olla jokin syy.

— Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, — muuten vaan pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä ihmiselämä on sentään merkillinen, — niin syvä ja mittaamaton.

Johannes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, suu vähän auki, tiedoton hymy huulilla.

— Ja tässä on taas sama asia, — jatkoi hän: — me pyrimme pois siitä elämästä, jossa elämme, mutta ihmiset luulevat, että tämä elämä on se korkein onni, mihin me pyrimme. Jos meidän elämämme on onni, niin ei siihen kuitenkaan pääse kukaan, joka siihen pyrkii. Kunpa maailma sen kerran ymmärtäisi!

Taas hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa.

Henrik pani kätensä silmiensä yli muka liikanaisen valon vuoksi, mutta oikeastaan hän sen teki salatakseen silmiensä kostumista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa Johannekselle: "ymmärrän, ymmärrän sinua, olen ymmärtänyt siitä saakka kuin ensi kerran kävin luonasi, — sinun oppisi on siitä saakka ollut minun elämäni." Mutta peläten taas omaa näkymistänsä hän ei sitä sanonut, vaan sanoi:

— Tiedätkö, minä luulen, että hyvin moni ihminen sentään ymmärtääkin tämän asian, mutta kaikki semmoiset ajatukset hukkuvat siihen pauhuun, jolla maailma opettaa omaansa.

— Niin se on, niin se on, — sanoi Johannes, ja nousi istualtaan, taaskin johonkin mennäksensä.

VII LUKU.

Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla sanoilla esitettyinä.

Hän oli kirjoitellut uudenlaista historian oppikirjaansa vaan enemmän kokeena, ja usein epäillyt sen merkitystä, se kun niin arveluttavasti ja yhä suuremmassa määrässä alkoi poiketa tavallisista. Nyt hän sai uutta luottamusta ja vauhtia aatteellensa, ja itsekseen istuessaan tärisevässä vaunussa hän innostui suurenmoisiin laajennus- ja täydennysaikeihin. Myöskin hän rupesi ajattelemaan uskonnon oppikirjaa, — eli Johanneksen mielestähän sen siis pitäisi tulla maantieteen oppikirjaksi, ja tavattomalla selvyydellä hänelle kuvautui semmoisen teoksen suunnitelma. Hän päätti heti Helsinkiin tultuansa sukeltua yliopiston kirjastoon ja lukea siellä löytyvät kirjat, ja myöskin hän tunsi muutamia teosoofeja, joilla tiesi olevan tätä alaa koskevia kirjoja.

"Kuinka äärettömän suuret työalat aukenevat senmukaan kun vapaudun leipätyöstä," — ajatteli Henrik, nauttien yksinäisyydestä vieraiden matkustajien keskellä.

Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä luona.

Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon selventäneet hänen ajatuksiansa.

Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla. Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa. Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta, millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen mukaan väistyivät.

Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.

Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen, että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.

Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut keksiä mitään pääsyä.

"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin pitää ollakin, koska se niin on," — ajatteli hän ja tyytyi taaskin rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.

Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.

"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", — ajatteli hän koettaen koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.

"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."

Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä — naisääniä, ja huomasi, ettei asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan, sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, — jos sinne ollenkaan nyt sopi mennä.

Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli, että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.

Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.

Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli pullo, — suuri, keltaista viiniä sisältävä.

— Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta ellet välitä, niin tule vaan sisälle.

Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.

— Miksen minä tulisi.

— No tule sitten.

Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.

Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin tulijaan.

Tohtori tuli tyttöjen luo ja rupesi toimittamaan esittelyä, puoleksi piloilla ja puoleksi tosissaan.

— Tässä on hyvä ystäväni, — esitti hän Henrikiä tytöille, ja tässä on —

Toinen tytöistä löi häntä kädelle, mutta hän jatkoi:

— Jaa, sukunimeä ei minulla ole kunnia tietää, vaikka jo kahdeksan vuotta olen sinua tuntenut. Henrik, kahdeksan vuotta me olemme tunteneet toisiamme, tämä tyttö ja minä.

Nyt vasta Henrik huomasi, että se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt Alppilassa tämän toverinsa ja muiden seurassa, ja jota hän sitten oli kadulla puhutellut.

— Ympäri käydään, yhteen tullaan, — sanoi Henrik hänelle naurahtaen.

Tyttö oli tuntenut hänet jo ennen ja katseli häneen vähän arasti.

Sitten he supattivat jotain toisen tytön kanssa ja rupesivat yhtäkkiä lähtemään.

— Älkää minun tähteni menkö, — sanoi Henrik, mutta he rupesivat nauraa hihittäen tunkeutumaan pois ovesta.

Toinen tyttö pääsikin pujahtamaan pois, mutta toisen, sen, joka oli
Henrikille tuttu, sai isäntä kädestä kiinni ja veti sisälle takaisin.

Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.

— Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, — sanoi Henrikin toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. — Kaadappas sinä Henrik meille.

Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois, kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin kuin tämä ei katsonut.

Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin tuolilla, kädet selustimella.

— Tämä minun ystäväni, — sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, — kehoittaa aina minua naimisiin.

Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.

Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:

— Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle: mene sinä naimisiin. — Kippis! — sanoi hän sitten nostaen lasiansa, Henrikin kanssa juodakseen.

Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.

— Ei, ei, — sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.

— Nosh! — pani Henrik, työntäen hänen kättään pois, ja joi.

— Mikäs nyt on? — sanoi tyttö muka kummastuneena.

— Eihän hän juo, — sanoi tohtori tytölle nuhtelevasti.

Tyttö käännähti korollaan ympäri.

Henrik pani suunsa selustinta vasten ja katsoen silmäkulmiensa alta sanoi toverilleen totisesti:

— Kuka on sinulle sanonut, että minä neuvon sinua naimisiin?

— Kuinkas muuten? Tietysti olet neuvonut.

— Ehkä olen ennen, mutta en nyt neuvo, enkä pidä edes hyvänä.

— He-he, et suinkaan sinä luule, että minä voin tulla viattomaksi kuin enkeli!

— Et ehkä ihan yhtäkkiä. Etkä sinä yksin, mutta yhdessä hänen kanssaan. — Henrik viittasi tyttöön.

He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.

— Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.

Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.

Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.

Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.

Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:

— Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein papin kanssa —, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään muun kanssa.

Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään. Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu. Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.

— Mitäpä se siitä paranisi, — sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja katsomatta Henrikiin.

— Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla päästä vapaaksi liikanaisuudesta, — ja ehkä sitten kokonaankin vapaiksi toisistanne.

Tohtori veti yhtäkkiä pari kertaa omituisesti ja kuuluvasti henkeensä, ikäänkuin itkun purskahdusta hillitäkseen. Tyttö taas kavahti pystyyn ja tahtoi mennä heti pois.

— Katso nyt, hän itse jättää minut, — sanoi tohtori.

— Ei, ei, älkää lähtekö, — sanoi Henrik: — minä lähden.

Ja hän noustessaan pidätti kädellään tyttöä, ja rupesi itse panemaan päällystakkia ylleen.

— Niinkuin sanottu, enhän minä tarkoita avioliittoa, — sanoi hän uudestaan, — vaan että päättäisitte molemmat, ettei kenenkään muun kanssa. — Ei mitään muuta.

— Sitten olisi parempi — koetti tohtori sanoa, mutta hytkytyksiltä ei taaskaan voinut.

Henrik arvasi hänen tarkoituksensa ja kiirehti sanomaan:

— Tietysti on paras kokonaan vapautua, — tietysti. Mutta jos ette aluksi voi, — kuten sanoit, ja kuten minä luulenkin, — niin ainakaan ei kenenkään muun kanssa.

Tyttö meni nyt tohtorin luo ja peittääkseen tämän liikutusta asettui neuvotonna ja hämillään hänen eteensä. Sitten hän pyyhkäsi kädellään ylös hänen otsatukkaansa ja sanoi hiljaa:

— No, — Värner!

Henrik sillävälin poistui, pani hiljaa oven kiinni, kuunteli vähän aikaa ja hiipi sitten, koko sielullaan vielä eläen jääneiden kanssa, rappusia myöten alas kadulle.