VIII LUKU.
Useampaan kuukauteen ei Henrik sitten näyttäytynyt Värnerille, vaan ainoastaan muiden toverien kautta huomaamatta tiedusteli hänestä. Nämät ensin pudistelivat päätään eivätkä tienneet mitään entisen lisäksi, mutta vähitellen yksi ja toinen alkoi sanoa puoleksi leikkisällä ja puoleksi todella iloitsevalla äänellä, että "se meidän Värner-paha kun kuuluu taas muuttuneen vähän niinkuin parempaan päin."
Tytön ja hänen suhteesta toisiinsa ei Henrik sentään parhaalla tahdollakaan saanut mitään urkituksi, kun tahtoi pitää näitä asioita tyystin salassa kaikilta. Ja jostakin syystä, joka ei tosin ollut hänelle aivan selvä, mutta tuntui kuitenkin ihan varmalta, hän ei pitänyt hyvänä tahallaan tavata Värneriä.
Mutta asiasta tuli selvä ihan odottamattomalla tavalla.
Se tapahtui näin.
Eräänä päivänä hän saapi kirjeen Gabrielilta, jossa tämä kirjoittaa seuraavasti:
"Nyt kirjoitan sinulle rakas Henrik vaimoni tahdosta ja käskystä ja koska minä itse en osaa niin kirjoittaa kuin ajattelen, siis kirjoitan niinkuin hän sanoo. Että kirjoittaisin että hän kiittää sinua ja kyynelillänsä siunaa sinua ja on aina muistava sinua. Että Heddi kävi meillä täällä Riihimäellä ja hän oli ihan kuin toinen ihminen ja kertoi meille. Sillä minä olen nyt veturinkuljettaja ja me asumme Riihimäellä. Ja me vielä rukoilemme sinua sanoo Ingrid, tulkaa käymään meidän luonamme täällä Riihimäellä, mutta jos sinä tahdot tavata minua niin tule perjantaina tai maanantaina Helsingin asemalle, kun minä tuon kello puoli 11 junan ja vien taas yöjunan kello puoli 12.
Veljesi
Gabriel."
Niin iloista kuin Henrikin olikin saada kirje Gabrielilta ja lukea tämmöisiä ystävyyden sanoja Ingridiltä, jonka hän luuli ikipäiviksi jäävän hänelle vihamieliseksi, oli tämä kirje Henrikille kumminkin aivan käsittämätön, täydellinen arvoitus. Hän luki ja luki sitä, osasi sen vihdoin ulkoa ja kertoi sitä itselleen voidakseen näin ehkä paremmin ymmärtää, koetti erilaisella painolla lukea samoja paikkoja. Ei tullut mitään valoa. Mutta sitten hän rupesi toistamaan: Heddi, Heddi, ja alkoi hämärästi muistella Gabrielin kertoneen jostakkin Heddistä, Ingridin sisaresta, joka oli joutunut harhateille.
Ja silloin Henrikin sydän yhtäkkiä lämähti.
Hän ei uskaltanut loppuun ajatella heräävää aavistustansa, siinä pelossa, ettei se sitten kuitenkaan niin ole.
Hän meni suoraa päätä ystävänsä luokse.
Tämä oli kotona.
Hän tuli avaamaan ovea Henrikin koputukseen.
Oli lähes puoli vuotta siitä kuin he viimeiksi tapasivat toisensa.
Hänellä oli nyt alaspäinen kaulus. Tukka oli kammattu sivujakaukselle ja vedellä kasteltu. Kasvot olivat entisiltään punaiset, mutta kiillottomat, niinkuin pesun jälkeen, ja kaikki vaatteet tuntuivat väljentyneiltä.
Tervehdysten jälkeen hän sanoi lapsellisella iloisuudella:
— Tiedätkös minä aijon antautua apteekkialalle, ja muutan täältä pois. Minä voin saada pienen apteekin eräässä kauppalassa. Siellä ei häntä kukaan tunne eikä minua. Niin, — sillä minä luulen asian loppuvan siihen, että me ehkä sittenkin menemme naimisiin, — ymmärräthän, on vähän vaikea ihmisten tähden — tai en tiedä sentään. Saa nyt nähdä.
— No niin, niin, — sanoi Henrik, vaivalla salaten iloansa. — Mutta kuulehan, rakas Värner, sano minulle kerrankin, kuka on se tyttö.
— Niin, älä nyt ihmettele, mutta sitä en todellakaan tiedä, hän ei koskaan tahdo puhua omaisistansa. Turussahan minä sen kanssa jo tutustuin, mutta kuka niistä bufetoista ottaa selkoa.
— Turussako?
— Sinua hän sanoo tuntevansa hyvin ja tietää kaikkien omaisiesi nimet.
— No etunimi vaan?
— Lulu'ksi on häntä sanottu, mutta hänen oikea nimensä on Hedvig.
Kun Henrik tuli kadulle oli suuri riemu hänen sydämmessänsä.
"Voi teitä, kun kuljette siinä ettekä aavista!" — ajatteli hän ihmisiä, jotka liikkuivat kadulla jokapäiväisissä asioissaan ja ajatuksissaan.
Huoneeseensa tultuaan hän olisi mielellään langennut vaikka polvilleen, mutta tuntui että se olisi vienyt häntä kauemmas siitä missä hän oli.
Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tähän asiaan kuuluvat tapaukset ja suhteet, luki uudestaan Gabrielin kirjeen ja Ingridin liikuttavat kiitollisuuden purkaukset, ja hänen ihmetyksensä kasvoi kasvamistaan eikä sille vihdoin ollut rajoja — —
"Tämä on sitä mistä Johannes sanoi: nähdä omin silmin," — ajatteli hän.
* * * * *
Tietysti meni Henrik perjantaina tapaamaan Gabrielia.
Hän tuli junalle hyvissä ajoin ja pääsi syrjätietä asemasillalle. Siellä käveli vaan muutamia odottajia, jotka olivat, samoinkuin Henrikkin, osanneet käyttää hyväkseen satunnaisesti auki ollutta syrjäporttia. Ennen junan tuloa oli ihan hiljaista. Sähkölamput levittivät kuutamollista valoansa korkeitten tolppien päästä, niin että jokainen sillan lankku ja rakoset selvästi näkyivät, mutta lamppujen yläpuolella oli tumman pimeä taivas. Ja siinä kävellessä kuulumattomin askelin Henrikillä oli pelko Gabrielin puolesta: kuinka muka hänen tulonsa onnistuu. Juuri noita kiiltäviä, pimeyteen katoavia kiskoja myöten Gabrielin juna kohta tulee, mutta nyt hän on vielä tulemassa jossain pimeydessä, sumuisten niittyjen ja metsäin läpi.
Henrikin sydän oikein sätkähti kun yhtäkkiä alkoi kuulua kaukaa pitkä vihellys. Nyt tuli juna siis jo kaihojen läpi Töölön lahdelle. Vihellys kesti niin kauan että ihan selvään tuntui nopea läheneminen. Jo rupesi kuulumaan jyryä. Se koveni kovenemistaan. Ja yhtäkkiä syntyi kolme kirkasta säteilevää valosilmää keskelle pimeyttä.
Siinä se oli, — läheni, kasvoi kasvamistaan, jo erotti mustan möhkäleen ja vaskisia vanteita, — pitkin maata lähestyy valojen edellä kulkeva kiskolakasija, kuuluu vihaset höyrysihahdukset, ja, pimeydestä kokonaan esiin sukeltaen, suureneva veturi lentää Henrikiä kohden, joka seisoo sillan melkein äärimmäisessä päässä.
"Kun hän nyt vaan osaisi pysähtää hyvissä ajoin," — ajatteli Henrik sydämmen sykkiessä levottomasta jännityksestä.
Ennenkuin hän ennättää ajatellakaan kiitää veturi hänen ohitsensa. Siellä, siellä oli Gabriel, — näkyi sivultapäin hänen masinistilakkinsa, näkyi hänen tuttu nenänsä ja parroittunut leukansa, — hän seisoi sisäpuolella lämmittäjän takana, joka katseli ulospäin, seisoi ja siirsi kätensä toisesta kiertimestä toiseen, ja sitten veturi katosi ohitse höyryjen taa.
Henrik läksi kiireesti harppasemaan sillan toiseen päähän, mutta kaikki vaunut ehtivät hänen ohitsensa.
Juna pysähtyi. Matkustajat töytäsivät asemasillalle. Odotussalien ovet aukenivat ja sieltä tulvi odottajat. Entisen hiljaisuuden sijaan oli melua kaikkialla, puhetta, tervehdyksiä, huutoja, tavarakääryjen kolinaa, juoksua.
Henrik, töytättyään arveluttavasti yhteen useamman erisuunnalle pyrkivän matkustajan kanssa, pääsi vihdoin siihen pimeämpään osaan asemahallia, missä veturi, nyt enää hiljaa sihisten, seisoi.
Veturikopin aukossa seisoi parroittunut Gabriel ja rauhallisesti pyyhkieli rasulla öljyä käsistään, puhuen jotakin lämmittäjälle taaksensa.
— No Henrik! Terve! — sanoi hän ja tuli Henrikiä vastaan eikä voinut olla ottamatta Henrikiä kaulasta.
He katselivat kauan, säteilevin silmin toisiansa upottaen toisensa kymmeniin kysymyksiin ja ehtimättä kuin ihan hätäisesti vastata.
He löysivät istumapaikan asemahallin sisimmässä päässä, seinän vieressä, missä kohosi ylös raakoja seinäpylväitä ja oli melkein pimeä.
— No kuuleppas, miten sinä hänet oikein tapasit? — sanoi Gabriel uteliaalla jännityksellä.
— Niin, ajatteles kuinka merkillistä!
— Sinä tunsit häntä ennen?
— En ollenkaan. Mutta omituisinta on, että tapasin hänet kerran ennenkin kuin tohtori C——:n luona.
— Niin, niin, kyllä hän siitä kertoi. Mutta mistä syystä sinä silloin menit häntä puhuttelemaan?
— Noh, katsos, se nyt oli —
Henrik vähän punastui eikä tiennyt kuinka selittää.
— Se nyt oli — sanoi hän koettaen sanoa huolettomasti — katsos toisinaan sattuu päähän semmoinen ajatus että pitäisi muka tehdä hyvää — noin vaan, ilman mitään muuta syytä —
— Niin, niin, sattuuhan sellaista, — sanoi Gabriel nopeasti, vapauttaakseen Henrikin, ja lisäsi sitten hitaasti toisella, ihmettelevällä äänellä: — Vai niin, vai niin. — Ja vaipui ajatuksiinsa, suu vinossa hymyssä.
Asemasilta oli sillävälin ihan tyhjentynyt.
Gabriel nousi ja katseli pitkin siltaa.
— Tule mukaan, vekslataan yhdessä, — sanoi hän vetäen Henrikiä kädestä veturiin.
— Onkohan se luvallista?
— No ei tee mitään, tule vaan.
Henrik tuli ensikerran eläissään veturikoppiin kiiltävien ja monimutkaisten koneiden eteen.
Yhtäkkiä pamahti ihan korvan juuressa lyhyt, kimakka vihellys, Gabriel jotakin väänsi ja toisella kädellään käänsi, kuului sihahduksia, — sitten kauhea pohahdus, rupesi jalkojen alla kolisemaan, asemahuoneen halli liikkui, — yhtäkkiä toinen hirveä pohahdus, — se, missä Henrik seisoo, rämisee ja tärisee, — kolmas pohahdus, neljäs, viides, kuudes — ne seuraavat toisiaan yhä taajemmin, yhä nopeammin ja äkkiä lakkaavat. Asemahalli on aikaa sitten hävinnyt, sähkölamput lentäneet ohitse, ja pimeä taivas tullut sijaan. Nyt vasta näkyy että veturi liikkuu.
— Oletko sinä mammalta saanut kirjeitä? — kysyy Gabriel.
— En-en, — tai juu-juu, olenhan minä.
Ei Henrik osannut tämmöisessä jännityksessä puhua kirjeistä.
Mutta Gabriel jatkoi tämmöisiä kyselyjä, välillä yhä väännellen ja käännellen, vihellyttäen milloin tyynellä, lyhyellä bassokumahduksella, milloin kimakkailla hihkauksilla, milloin pysäyttäen, milloin taas liikkeelle pannen veturinsa. Muutamin paikoin oli ramina, jyske ja tärinä niin armotoin, että Henrik ajatteli: nyt, nyt kaikki hajoaa. Mutta eikös mitä! Selvisi se siitä, ja Henrik alkoi kuin alkoikin tottua.
— Eikö tämmöisestä hirveästä tärinästä hermot pilaannu? — kysyi
Henrik.
— Noh, — sanoi Gabriel, — kuuluvathan ne vanhemmat kuljettajat pilaantuvan, mutta en minä ole vielä ainakaan mitään tuntenut.
— Mihinkäs toimeen ne sitten tulevat, kun eivät enää kelpaa kuljettajaksi?
Gabriel ja lämmittäjä katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat.
— Jotkut pääsevät varastonhoitajiksi talleihin, — sanoi Gabriel.
— Ei semmoisia paikkoja ole kuin juuri muutama, — sanoi lämmittäjä jylhällä, korisevalla äänellään.
Taivas ei ollutkaan niin pimeä kuin näytti sähkölamppujen päällä, vaan oli hieno kuutamo, ja kuu paistoi toiselta puolelta kopin ikkunan läpi ja voitti silläpuolen himmeän lampun valon. Kuun viheriäinen kiilto näkyi erään vaskisen konepislaakin päällä, ja sitä katsellessa Henrik muisti jossain ennen nähneensä ja tunteneensa samoin. Se oli kauan-kauan sitten kotona pappilassa, mamman korupöydän lakeeratulla jalkakiehkuralla.
Ja kun hän nyt katsahti Gabrieliin, tuntui Gabriel hänestä suurelta sankarilta heidän muiden rinnalla.
Ennenkuin Henrik huomasikaan, oli veturin jäljessä pitkä jono korkeita ja totisia boggievaunuja, ja juna liukui hiljaa takaperin jälleen asemahalliin. Ei hän myöskään huomannut milloin oli tapahtunut se, että Gabriel ja lämmittäjä olivat alkaneet syödä, mutta lämmittäjällä vaan oli esiinvedettynä mytty, joka oli auki ja jossa näkyi myöskin paperitötterö, lihapalanen ja maidolla täytetty olutpullo. Gabriel vähä väliin pisti kätensä sinnepäin ja puhuessaan Henrikin kanssa sitten syödä mutusteli.
— Koska siis tulet käymään? — sanoi Gabriel vihdoin, osoittaen sillä myöskin, että Henrikin jo oli lähteminen veturista.
— En voi tulla ennenkuin ehkä kesällä, mutta sinua käyn kyllä täällä usein katsomassa, jos saan.
Kun Henrik sitten kulki pois, avattiin juuri odotussalien ovet, ja matkustajat alkoivat tulvata asemasillalle, toinen toisensa ohi kiirehtien.
Tämähän tapahtui ihan jokapäivä samalla tavalla: matkustajat tulvahtivat esille, samalla tavalla sähkölamput valaisivat vaunujonon, jonka etupäässä kiilui veturin vaskivanteet ja kohosi sen musta piippu. Eikä kukaan ajatellut erikseen juuri veturia ja sen kuljettajaa. Mutta Henrikille oli tällä kertaa kaikki outoa ja uutta, ihmeellistä, juhlallista, — näytti niinkuin koko elämä olisi ollut yksi ainoa, suuri kirkko.
* * * * *
Henrik pitikin sanansa, ja matkusti loppupuolella kesää Riihimäelle.
Gabrielilla oli siellä hyvin pieni, mutta kaksikerroksinen rakennus korkean lauta-aitauksen sisällä. Kun hän saattoi Henrikiä junalta luoksensa, ei Henrik aavistanut mitään ennenkuin eräässä kohdin kyläkadulla Gabriel yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:
— Tässä.
Hän avasi aitauksen oviportin ja he pujahtivat pienelle pihalle, jossa oli kuljettava lautaista käytävää myöten kanakopin, läätin, tuuheitten georgiinein, taimilavan ynnä muun sekaisen ahtauden välitse.
Kun Henrik seisahtui katselemaan ympärilleen, sanoi Gabriel.
— Äläs nyt, äläs nyt, — tämä kaikki on minun, mutta me katsomme sitä sitten, tule ensin sisälle.
Mentiin sisälle.
Heidän astuttuaan eteiseen, vilahti siellä jokin naishenkilö ovesta oveen. Sillä oli valkoinen esiliina ja valkoinen myssypäähine. Gabriel saavutti sen, ja Henrik kuuli Gabrielin hätäisesti kysyvän:
— "Kuinka on?" — sekä näki hänen kalpenevan saatuaan jonkun kuiskauksen vastaukseksi.
— Noh? — kysyi Henrik.
— Se alkaa! — vastasi Gabriel vapisevin huulin, aivan hajalleen hämmentyneenä.
Henrik oli tullut tavallaan "sopimattomaan aikaan", vaikka Gabriel väitti asemalla iloisena, ettei parempaan aikaan olisi voinut tulla. He odottivat pienokaista Ingridille.
Tuo sama Gabriel, jonka Henrik oli nähnyt niin miehekkäänä ja rauhallisena pimeässä yössä lennättelevän kiskoilta kiskoille mahtavaa, rämisevää, höyryissään sihisevää ja pohahtelevaa veturia, hän nyt, kuultuaan kätilöltä, että "se alkaa", taittui kuin ruoko ja hätääntyi kuin lapsi.
Henrik tahtoi vetäytyä pois jonnekin muualle siksi aikaa, mutta Gabriel ei päästänyt ja piteli hänestä kiinni niinkuin viimeisestä turvastaan.
Molemmat he olivat ensikertaa tämmöisessä tilaisuudessa.
Ja kun iltapuoleen alkoi oven takaa kuulua voivotuksia, jotka toisinaan yltyivät repiviksi tuskanhuudoiksi, hätääntyivät he molemmat: Gabriel riuhtaantui sisälle ja tuskin saatiin palaamaan; Henrik taas seisoi vapisten ikkunaa vasten ja kokosi voimia maltin säilyttämistä varten.
Aina kun kätilö vähänkin näyttäytyi ovella, hyökkäsi Gabriel tiedustelemaan. Kätilö vastasi lyhyesti aina samalla tavalla, että asiat menevät säännöllisesti, mutta että luultavasti tulee kestämään kauan. Hän ei tarvinnut kuin vähänkin kiirehtiä ovissa tai hermostuneesti pyytää jotakin, niin Gabriel jo luuli että kaikki tyyni on hukassa.
Illalla he olivat yhdessä, Gabriel ja Henrik, viereisessä huoneessa. Gabriel milloin nousi kävelemään milloin taas istui tuskallisessa levottomuudessa. Lamppu paloi hiljaa sihisten ja ulkona soi ränni yksitoikkoisesti sadeveden tippuessa.
Henrik istui ja mietti mitä hän voisi sanoa kaikkein parasta Gabrielille lohdutukseksi. Hän tuli ehdottomastikin vanhaan filosofiaansa:
— Ajatteles, — sanoi hän, — että se mikä tässä nyt tapahtuu on oikeastaan ihan jokapäiväinen asia, — on laskettu, että ihmisiä syntyy noin kaksi joka minuutti.
— Mitäs se tässä auttaa, — sanoi Gabriel ja nousi huokaisten jälleen kävelemään.
— Ettet panisi noin sydämmellesi, — sanoi Henrik.
— Mutta minustahan tämä kaikki on riippunut! — sanoi Gabriel, istui, ja pidätetty itku rupesi häntä tärisyttämään.
Kummakseen ei Henrik voinutkaan enää lohduttaa Gabrielia, sillä hän tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi mennyt Hannan kanssa kihloihin ja naimisiin, niin se kaikki olisi, aivan niinkuin Gabriel sanoi, riippunut todellakin melkein yksin hänen tahdostaan. Hän nyt yhtaikaa sekä iloitsi, ettei ollut mennyt naimisiin, että olisi lohduttanut Gabrielia, joka soimasi itseänsä. Mutta niin hirveästi kuin olisikin tehnyt mieli lohduttaa, mitään lohdutusta hän ei voinut keksiä.
Kello 10 aikaan illalla, kun oli jo varustuttu yövalvomista varten, kuului portilta kova kolkutus. Gabriel meni aukasemaan. Se oli käsky ylimääräiselle junalle. Hänen täytyi jättää kotinsa koko yöksi. Henrik ei voinut tukahduttaa ajatusta, että tämä oli sentään liian kovaa kohtalon puolelta. Mutta Gabrielissa ei tämän viimeisen iskun vaikutus kuitenkaan näkynyt niin kuin olisi odottanut. Hän tuli päinvastoin yhtäkkiä päättäväisen näköiseksi, ja rupesi vetämään pitkävartisia jalkaansa. Hän kävi Ingridinsä luona ja Ingrid oli kesken tuskia taputtanut häntä kädelle ja sanonut:
— Jumala siunatkoon sinua, ellemme enää tapaa!
Gabriel tuli sieltä huulet yhteen puristettuina, rotevana ja pelotonna, eikä hänessä näkynyt vähintäkään nureksimista kohtalon kovuudelle. Joku antoi hänen käteensä pienen korin, josta taas näkyi maidolla täytetty olutpullo; hän veti mustan sadetakin yllensä, otti korin käteensä ja rupesi lähtemään.
Henrik silloin myöskin heitti ylleen palttoonsa ja läksi häntä saattamaan asemalle.
He kulkivat nopeasti puhumatta keskenään sanaakaan. Ajatukset menivät niin yhtäänne, ettei tarvinnut puhua.
Vasta kun he jo lähestyivät suurta, puolipyöreää veturitallia, sanoi
Gabriel:
— Ja jollen palaisi aamuksi, niin lähetä kirje Pietariin päin, vastaantulevalle junalle numero 12.
— Minä sähköitän.
— Ei, ei, se maksaa paljon ja on vaikeampi toimittaa.
Yksi veturitallin suurista porteista oli auki ja pimeydestä tuikki pienen lampun valo.
— Mene sinä tuosta ja odota minua, — sanoi Gabriel osoittaen porttiin ja meni itse johonkin konttorihuoneeseen, josta loisti vähäinen valo uutimen takaa.
Kun Henrik tuli lähemmäksi porttia, jomotti ihan sen suulla Gabrielin veturin mahtava hahmo. Sen etulyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta se pihisi hiljaa ja levitti lämpimyyttä ympärilleen. Henrik meni sisälle talliin. Siellä erotti pimeydestä myöskin muiden veturien muodot, jotka kaikki näyttivät satumaisen suurilta tässä pimeässä hiljaisuudessa. Mutta ei yksikään pihissyt niinkuin Gabrielin. Lamppu paloi peräseinällä, jonka nokeentunutta rappausta se valaisi pitkälle ylöspäin. Lämmittäjä kulki öljyastian kanssa vandrinkilla, pieni lyhty kädessä. Sitten hän hyppäsi alas ja meni veturinlyhtyjä sytyttämään. Muita ääniä ei kuulunut.
Gabriel palasi ja alkoi tarkastella veturiansa.
— Omaa veturia voi rakastaa ihan kuin lastansa, — sanoi hän, kumartuen katselemaan pannun alle, molemmat kädet takkinsa taskuissa.
— Mutta eikö ne kaikki ole ihan yhdenlaisia?
— Ei, kyllä niissä on suuri ero. Minä tunnen tämän kaikki tavat ja ominaisuudet.
Sitten Gabriel ojensi kätensä Henrikille.
— No ei muuta kuin näkemiin asti!
Otti molemmin käsin veturin rautakaiteista ja hyppäsi ylös.
Veturi läksi hiljaa ulos tallista kiertosillan päälle, ja siitä lisäten vauhtia eteni pian asemalle päin. Sitä ei näkynyt pimeässä, mutta vielä kaukaa kuului sen nopeat pohahdukset ja lyhyet vihellykset.
Vahti tuli panemaan tallin porttia kiinni, ja Henrik läksi takasin
Gabrielin asunnolle.
Kulkiessaan sateessa Henrikistä tuntui kaikki tyyni niin juhlalliselta ja totiselta. Gabrielin sankarillinen rohkeus ja nurkumattomuus hämmästytti häntä. Siinä oli jotakin ihan uutta hänelle. Ei hän ollut omissa piireissään vielä koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi niin epäilemättä asettanut yhteiskunnallisen tehtävänsä omien yksityissuhteittensa tasalle, — tai hän ei voinut edes keksiä ainoatakaan muuta tointa, joka olisi ollut yhtä vastuunalainen ja yhtä selvästi välttämätön ihmisille, kuin Gabrielin.
Henrikin piti ehdottomastikin kysellä itseltään: "mitäs minä sitten teen? olenko minä hyödyllinen maailmalle?" Kaikki hänen koulutuntinsa juoksivat ohitse, voimatta kannattaa häntä Gabrielin rinnalla. Ja ainoa mikä tuntui tukevan oli se, että hänhän kirjoitti tuota uudenlaista oppikirjaansa, jonka välttämättömyyttä ei hän hetkeksikään voinut epäillä.
"Mutta sittenkin jokin minulta puuttuu. Minun täytyy vielä paljon, paljon totisemmin ryhtyä siihen tehtävääni, että olisin Gabrielin rinnalla; — voi kuinka äärettömästi minä tahtoisin palvella ihmisiä myöskin näillä oman ruumiini voimilla, niinkuin Gabriel. Ne ovat kuihtuneet minulla, kun en ole käyttänyt. Mutta kuka tietää, ehkä ne vielä voisivat elpyä, jos rupeisin harjoittamaan. — — Jättäisin koulutunnit ja tekisin sekä järjelläni että käsivoimillani vaan sitä, mikä minusta itsestäni näyttää tehtävältä!"
Henrik kiirehti käyntiään ja oli pian Gabrielin asunnon portilla, jonka hän avasi Gabrielin antamalla avaimella.
Sisällä eivät asiat olleet entisestään muuttuneet. Kuului joskus voivotuksia, joskus taas hiljeni kaikki.
Myssypäinen kätilö-mummo toi Henrikille hymyillen tohvelit ja sytytti pöytälampun.
— Käski maisterin panna maata tuonne ylähuoneeseen, mutta kun minä kerroin, että maisteri sanoi tahtovansa valvoa, sanoi hän olevansa siitä hyvillään — puhui kätilö.
— Ja sanokaa, etten ummista silmiäni ennenkuin kaikki on onnellisesti päättynyt, ja että olen valmis auttamaan, jos vaan suinkin missä voin.
— Niin, ajatelkaas, matami kun jätti minut yksin tänne. Jos vaikka mitä tapahtuisi, enhän minä täältä jouda —
— Onko siis jotakin, jota minä voisin tehdä? — sanoi Henrik innolla.
Mummo kursaili vähän sanoa.
— Olisihan sitä — mutta eihän maisteri toki semmoista —
— Sanokaa vaan, minä koetan.
— No kun se matami jätti meidät ihan ilman halkoja, eikä olisi tarvinnut kuin liiteristä tuoda, vai liekö siellä hakattujakaan — en tiedä.
— Minä menen, — sanoi Henrik.
— Voi, voi sentään sitä maisteria — jäi mummo päivittelemään, saatettuaan Henrikin kuitenkin kyökin läpi ulko-ovelle.
Henrik tuli pihalle sateeseen, mutta oli innoissaan unohtanut kysyä missä liiteri on, ja oli niin pimeätä, ettei hän nähnyt eteensä. Tahtomatta kääntyä takasin hän koetti hapuroida eteenpäin tunnustellen käsillään esineitä, oli kompastua johonkin pakkilaatikkoon, sitten poikkiteloin asetettuun lankkuun.
Huomattuaan mahdottomaksi tottua pimeään ja nähdä, hän palasi kyökkiin neuvoa kysymään, mutta mummo oli jo mennyt sisälle eikä Henrik tahtonut mitenkään koputtaa siihen huoneeseen, missä Ingrid makasi.
Hän huomasi lyhdyn, haki uunin reunukselta tulitikut, sytytti ja meni uudestaan ulos.
Pieni vaja löytyi.
Hakattuja halkoja ei ollut, vaan ainoastaan pitkiä rankoja.
Henrik asetti lyhdyn varovasti maahan lastujen päälle ja rupesi hakemaan kirvestä, joka vihdoin löytyi rankojen välistä. Sahaa ei ollut näkyvissä.
Hän asetti yhden rangon maahan eteensä ja alkoi hakata sitä kirveellä poikki.
Aiheeton riemastus täytti yhtäkkiä hänen sydämmensä, syyttä, niinkuin joskus ennen muinoin.
Hän iski voimiensa takaa. Vaja tuntui liian matalalta, sillä tuontuostakin kävi kirves lakeen, kun hän sitä varren päästä molemmin käsin ilmaan kohotti. Ei myöskään tahtonut osua samaan paikkaan.
Ranka kaivautui vihdoin poikki, erittäinkin sittenkuin Henrik alkoi jyrsiä sitä myöskin toiselta puolen. Hän ryhtyi nyt uuteen, ja sai senkin vähitellen poikki. Mutta lyhdyssä syttyi nyt se paperi, joka oli loppuun palaneen kynttilänpätkän ympärillä. Valo loimotti entistä suurellisempana, valaisi joka lastun, mutta uhkasi sitä pikemmin sammua ja jättää Henrikin pimeään. Puut olisivat vielä olleet halottavat, mutta peläten ettei hän pimeässä osaisi liiteristä, Henrik kiirehti loimottavan lyhdyn kanssa kyökkiin.
Heti sinne päästyään hän kumminkin huomasi, että asiat olivat sisällä muuttuneet pahempaan päin. Kuului kovia tuskanhuutoja, jotka tosin vaikenivat, mutta sen sijaan säikähytti Henrikiä kätilön nopeat askeleet huoneessa. — Se avasi oven ja tuli kyökkiin, selvästi hätäisenä, jotakin hakemaan. Huomattuaan Henrikin hän sanoi:
— Eihän meillä ole vettäkään, voi-voi sitä matamia.
Ja ennenkuin Henrik oli ehtinyt tiedustella tarkemmin, pujahti takasin sisälle.
Samassa alkoi tuskanhuuto uudestaan.
Henrik otti tulitikkulaatikon sekä ämpärin ja hyökkäsi ulos.
Hänen mielessään hämärästi väikkyi päivänvalossa nähty kaivon kansi. Ja sateesta huolimatta hänen onnistuikin useampien tulitikkujen avulla löytää se, kiivetä esteiden yli ja päästä sen ääreen. Vielä yksi tulitikku ja hän ehti nähdä kaivokiulun ja nuoran.
Saatuaan veden ylös hänen piti ensin kiivetä edestakasin taas samojen tuntemattomien esteiden yli, sillä hänen oma ämpärinsä oli epähuomiosta jäänyt mukaan ottamatta. Ja nyt oli pahin koetus jäljellä, kun oli täyden ämpärin kanssa päästävä yli. Tulitikkua ei saanut enää syttymään, sillä laatikon molemmat raapasupuolet olivat kastuneet märissä käsissä. Henrik jännitti kaikki voimansa, nosti täysinäisen ämpärin jonkin päälle, kiipesi varovasti itse sen ylitse, sitten vielä jonkin korkean ja horjuvan ylitse, ja oli onnellisesti sileällä maalla, josta näkyi kyökin oven valoisa rako. Perille päästyä Henrik oli sekä sisällisesti märkä että märkä sateesta ja veden läikkymisestä. Mutta mitään semmoista hän ei nyt huomannut. Hän oli yhtaikaa sekä riemuissaan, kun oli nyt saanut palvella noilla voimillansa, että myöskin peloissaan siitä, mitä sisällä tapahtui.
Mutta ei tässä ollut aikaa mietteihin. Hän löysi kyökkipöydän laatikosta kynttilän pätkän, pani sen lyhtyyn, sytytti ja hyökkäsi jälleen ulos halon hakkuuta lopettamaan. Hän huhtoi kuin hullu.
Mutta tuotuaan halot kyökkiin, kuuluikin tuskanhuutojen asemesta huoneesta nyt vaan kätilömummon iloista puhelua ja vastasyntyneen ääni: bäy — yäy — äy — äy.
Kaikki oli ohitse.
Pitkän jännityksen perästä tämä vaikutti Henrikiin niin tärisyttävästi, että hän oli kadottaa koko malttinsa ja purskahtaa itkuun. Onnellisena hän meni entiseen huoneeseensa ja yhä kuulosteli kaikkia ääniä siitä toisesta huoneesta. Pitkän aikaa tuntui kätilö yhä liikkuvan ja puuhaavan jotakin. Vihdoin kuului Ingridkin puhuvan.
— Voi, voi sinua raukkaa, — sanoi Ingridin ääni omituisen hellästi ja liikuttavasti.
— Ihan pappansa näköinen, — sanoi kätilö.
Henrik istui kirjoittamaan Gabrielille riemukirjettä, jonka aikoi lähettää, jos Gabriel ei pääse kotiin aamuksi.
Mutta hän itsekään ei ollut näin suurta onnea vielä eläessään tuntenut.
Tuskin oli hän lopettanut kirjeensä, kuin mummo ilmestyi tuomaan virallista viestiä tytön syntymisestä.
Hän toi samalla teekannun ja astiallisen kiehuvaa vettä sekä lasin ja asetti tarjottimen Henrikin eteen.
"Sitäköhän varten puita ja vettä tarvittiin", — ajatteli Henrik.
— Lapsi näytetään vasta huomenna, — sanoi mummo hymyillen: — nyt täytyy kaikkien levätä.
— Mutta olisiko todella ihan mahdotonta saada nähdä äitiä, — edes senverran että ovenraosta nyykäyttäisin päätä?
— No jos senverran, miksei.
Henrik raotti ovea ja näki Ingridin. Hän makasi niin, että lamppu pöydältä hiukan valaisi häntä pään takaa. Kasvot olivat hämärässä, mutta Henrik näki, että ne jotain sanoivat ja tervehtivät häntä ja käsi ojentui häntä kohden.
Silloin Henrik meni sisälle ja suuteli hänen laihtunutta, vaaleaa kättänsä, jonka nimettömässä kalisi kaksi sormusta. Ja kun hän katsahti hänen kasvoihinsa, muisti hän kohta Hedvigin.
— Kiitoksia teille, — sanoi Ingrid silmät täyttyneinä kyyneleillä.
Henrik ymmärsi mistä hän kiittää ja koetti heti keksiä miten kääntää puheen toisaanne.
— Ja minä kun äsken luulin, että minuakin tarvittiin.
— Kuinka niin?
— Luulin että jostakin syystä tarvitaan ihan välttämättä kuumaa vettä — —
Ingrid naurahti.
— Minä hyökkäsin kuin vimmattu, ämpäri kourassa, ulos — —
Ingrid yltyi hillittömästi nauramaan.
— En nähnyt tietä ja aloin kompuroida suoraan eteenpäin. Mitä herran nimessä siinä oli edessä —
— Ne oli vissiin niitä Gabr — Gabrielin kan — kanak —
Ingrid ei saanut naurulta mitään sanotuksi ja pyyhki vaan kyyneleitänsä.
— Minä kiipesin ylitse, tulen kaivolle: — oma ämpäri unohtui!
— Ei, ei, — sanoi nyt kätilömummo, — tämä ei käy laatuun.
— No minä menen, minä menen — sanoi Henrik. — Mutta näyttäkää sentään vähän lastakin.
— Se nukkuu nyt. Huomenna.
Henrik olisi kovin mielellään vielä jäänyt Ingridin luo, mutta mummo lykki häntä väkisin ulos ja hyvääyötä toivottaen rupesi panemaan ovea kiinni.
— Olen kirjoittanut Gabrielille, — ennätti Henrik sanoa, ja Ingrid ennätti nyykäyttää hänelle päätä kiitokseksi.
Juotuaan teensä Henrik meni yläkertaan.
Heillä oli omituisella tavalla avonaiset rappuset lämpimästä eteisestä kahteen ylähuoneeseen.
Täällä ylhäällä oli vuode laitettu jonkinlaiseen puoli-verstaaseen, joka tilaisuutta varten oli siistitty. Mutta senverran kuin Henrik ymmärsi tarkoittivat kaikki nuo rauta- ja messinkilangat, pyörät, purkit ynnä muut — joitakin sähkökoneen tekeleitä.
Vähän erillämpänä oli pienellä ruuvipenkillä eräänlainen "konsertiini", se on: kehittyneempi laji harmonikkaa, jossa oli kahdeksankulmaisissa päälautasissa pieniä nappulapainimia, mutta niiden monimutkaisesta äänijärjestelmästä ei Henrik voinut mitään selvää saada, vaikka hän hiljakseen koetteli niitä vuorotellen painella.
Toinen huone, ilman mitään huonekaluja, oli melkein täynnänsä erinomaisesti hoidettuja ja harvinaisia ruukkukasveja, enimmäkseen palmuja. Silminnähtävästi olivat nämä ylähuoneet Gabrielin erikoisosastoa.
Kun Henrik riisuutui ja meni vuoteeseensa, huomasi hän seinässä juuri yläpuolellaan revolverin.
Hän otti sen naulasta, tarkasteli sitä ja aukasi: se oli kuudella patruunalla ladattu. Ihmeellistä, että Gabriel saattaa näin maata ladatun aseen alla. Henrik nosti sen pois ruuvipenkille.
Sitten hän päätti herätä kello 7, viedäkseen kirjeen junalle. Ripusti taskukellonsa varmuuden vuoksi tikuttamaan seinään. Ja nukkui sikeästi, tietäen heräävänsä silloin kuin oli päättänyt.
Mutta kun hän määrähetkellä heräsi, oli Gabriel jo kotona.
Henrik kuuli hänen äänensä hänen oltua nähtävästi jo kauan aikaa kotona. Joku ovi aukeni alhaalla ja hetkeksi kuului selvästi mitä puhuttiin.
— Antakaa se viltti, pannaan ympärille —
Se oli Gabriel.
— Ei älä vie, kylmettyy.
Se oli Ingridin ääni kauempaa.
— Minä vaan vähäsen tänne valoisempaan. Tuitui, tuitui, atututui. Kas, kas, kuinka se vääntää kasvojansa, atututui, äläs nyt, äläs nyt — se taitaa ruveta itkemään, pupukka raukka, sypykkä, lipukka. — Se nauroi, kuules Ingrid, se nauroi!
— Tuo hyvä Gabriel jo pois.
— Minä tuon, minä tuon. Ja koetas kuinka tavattoman hieno iho sillä on, ihan kuin silkkiä, koeta tästä näin, minä tuon —
Ovi sulkeutui taas eikä enää erottanut muuta kuin vaan että siellä puhuttiin.
Vähän ajan perästä ovi taas aukeni ja rappusia myöten kuului kaksi — kolme jättiläisharppausta: Gabriel oli ylhäällä Henrikin kamarissa.
— Hoo, hoo, — pani hän huutaen, kädet ilmassa, ja tuli semmoisella vauhdilla Henrikiä kohden, että tämän täytyi käpristyä puolustuksekseen.
Gabriel istui Henrikin vuoteen laidalle ja he purkivat toisilleen molemminpuoliset ilontunteet.
— Sehän oli suora onni, että sinun piti joutua junalle, — sanoi
Henrik: — et sinä olisi ehkä kestänyt viimeisiä hetkiä.
— Sinä olit salissa koko ajan? — kysyi Gabriel.
— Kyllä minä vähän kuulin, — sanoi Henrik, huomaten että olihan hän itsekin ollut pahimman ajan poissa.
Kun Henrik jo oli pukeissaan, sanoi hän osoittaen Gabrielin verstaspöytää:
— Ja mitä tämä kaikki on?
— Sekö? — sanoi Gabriel ja tuli totiseksi: — se on, se on —
Vastaamisen sijaan hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa ja rupesi selailemaan erästä kirjaa, jossa kirjoitetun ohella näkyi ekvatsioneja ja juuria.
— Mitä se on?
— Mikä niin?
— No tuo kaikki tuossa pöydällä.
— Se on minun sähkö-osastoni. Mutta kas kun revolverikin on tänne pantu.
— Niin, Gabriel, miksi sinä pidät ladattua revolveria ihan pääsi päällä?
— Anna sen vaan olla siinä.
— Eikö se yhtähyvin voi olla jossain laatikossa?
— Ei. Minä en osaa selittää sinulle, mutta sen pitää olla seinässä, missä sen aina näen.
— No mitä tuo nyt on!
— Näetkös, jos minä kerran voin tappaa itseäni milloin tahdon, mutta en kuitenkaan tapa, niin tietysti elän vaan siksi, että eläisin jotenkin erikoisesti.
Henrik katsoi häntä pitkään ja uteliaasti.
— Tuota noin, vieläkö sinä et usko kohtalon johtoon, niinkuin ennen? — kysyi Henrik.
— Ei mutta olen tullut siihen päätökseen, että jos vaan voi pysyä sekaantumatta mihinkään, niin tässä elämässä saa tehdä juuri sitä mitä ihminen rakastaa.
— Se tahtoo sanoa: kuinka niin "sekaantumatta"?
— No niin vaan, ettei sekaannu kenenkään asioihin ja elää niinkuin kaikki olisivat hyviä ihmisiä.
— Ja silloin pääsee veturinkuljettajaksi?
— Katsos sinua, — sanoi Gabriel naurahtaen: — sinä osaat aina kohdalleen. Veturinkuljettaja minä olen siksi, että melkein jokainen ihminen jossain kohti sekaantuu. Ja minäkin sekaannuin. Mutta en minä nurku: olisin voinut paljon pahemmin sekaantua. Ja juuri Ingrid on pelastanut minua pahemmin sekaantumasta, kun vaati veturinkuljettajaksi. Minä olen aina rakastanut koneita.
— Niin, niin, kyllä minä muistan. Mutta siellä kotona sinä rakastit myöskin kovasti maatöitä.
— Rakastinko todella? Ihmeellistä.
— Kuinkas muuten. Sinä istuit aina multakuorman päällä. Mamma vielä torui.
— Niin, me Johanneksen kanssahan taisimme olla maanviljelijöitä.
— Johannesta sanottiin pehtoriksi.
— Ja sinä Henrik vaan aina mietiskelit. Mamma sanoi että sinusta tulee pappi.
He menivät näin jutellen alas kahvia juomaan.
Sitten he olivat yhdessä Ingridin luona, eikä Henrik ollut vielä eläissään Gabrielia niin onnellisena nähnyt.
Henrik nyt tämän keskustelun jälkeen ensikerran katsahti Ingridiin siltä kannalta, että tämä oli se, joka oli kasvattanut Gabrielin ja tehnyt hänestä tuon miellyttävän, tyynen, voimakkaan ja oloonsa tyytyväisen miehen. Kun hän katsoi ja näki Ingridin hienot silmäpiirteet ja laihtuneen nenän, tuli hänen, entisen kylmyytensä vuoksi, hirveän sääli Ingridiä ja hän tunsi tätä kohtaan niin loppumatonta rakkautta, että ainoastaan sisarvainajaa kohtaan oli joskus semmoista tuntenut. Teki mieli tulla ja hyväillä Ingridin tukkaa ja otsaa, ja kun se ei sopinut, alkoi silmissä kutkua ja kostua.
Päivemmällä, kun sää selkeni ja aurinko alkoi helakasti paistaa, näytti
Gabriel Henrikille kaikki pihalaitoksensa.
Tavattoman paljon hän oli saanut mahtumaan pienenlaiselle pihalle, jota lankkuaitaus joka taholta ympäröitsi. Siinä oli kanakoppeja, — muutamien yli oli Henrik yöllä kiivennyt, — siinä oli useita omenapuita, taimilavoja, kukkapenkkejä, ja mehukkaina rehoittivat punajuurikkaiden täyteläiset, suonikkaat lehdet auringonpaisteessa.
Gabriel oli innoissaan tämän kaiken keskellä. Hän milloin oli kyykkysillään maassa, milloin harppaili edestakasin. Oli hänellä siellä muun muassa pieni omenapuukoulu, ja hän näytti kuinka ympätään ja kuinka okuleerataan, selitti kuinka saadaan vähällä lannalla mainioita komposteja, vei katsomaan omaa keksimäänsä, sahajauhoihin laitettua kellaria, jossa jäät säilyivät melkein koskaan sulamatta.
— Sinulla pitäisi vaan olla vähän enempi maata, — sanoi Henrik.
— Ei, ei, tässä on Ingridille ja minulle ihan kylläksi työtä. Se on juuri hyvä, että on näin vähän.
— Pelkäät sekaantuvasi? — sanoi Henrik.
Gabriel rupesi nauramaan.
— Niin, niin, katsos, jos olisin tilan omistaja tai vaikkapa vaan pehtorikin, niin enhän minä saisi näin mielin määrin mylleröidä, vaan pitäisi tehdä laskuja ja hoitaa taloutta, — ei se työ minua lainkaan viehätä. Mutta tässä emme tarvitse pitää mitään käskyläisiä, ja ansaitsemme aika lailla: näistäkin ympätyistä omenapuista saamme 2 markkaa kappaleelta ja niitä on tässä nyt valmiina 60, taimina on 120, katso: koko tuo penkki on pieniä koulutettuja omenapuuntaimia, ja kohta panemme taas siemeniä talven yli itämään.
Gabriel alkoi joitakin pensaita laskemaan, ja Henrik sillävälin rupesi keräilemään maasta ja valikoimaan erivärisiä ja -muotoisia lehtiä.
— 25, — sanoi Gabriel: — Mitä sinä noita lehtiä poimit?
— Vien malliksi eräälle ystävälleni. Katso kuinka ne ovat kauniit, erittäinkin nämä kellastuneet vaahteranlehdet!
— Ahaa, — sanoi Gabriel, ja venyttäen päätänsä eteenpäin rupesi lävistämään Henrikiä katseellaan: — Vai niin, jaha, jaha, "eräälle ystävälleni", hm!
— Mitä tarkoitat?
— Morsian?! — huusi Gabriel.
Henrik purskahti nauruun.
— Jaa, jaa! — sanoi Gabriel pysyen omassaan.
— Niin no sen verran siinä on perää, — sanoi Henrik, — että jos menisin naimisiin, niin en menisi kenenkään muun kanssa.
— Ja kuka hän on?
— Onpahan vaan eräs "neitsyt".
— Neitsyt? Eikö neiti?
— Tjah! En tiedä kuinka sanoisin.
Gabriel vaikeni.
Henrik jatkoi lehtien keräilemistä. Kun hän sitten kohottautui, kohtasi hän Gabrielin katseen, ja huomasi Gabrielin koko ajan tutkivasti tarkastelleen häntä. Ja vaikka Gabriel heti käänsi silmänsä muuanne, oli Henrik tuossa miettivästi pysähtyneessä katseessa ehtinyt nähdä elävän, syvän, riemuitsevan hämmästyksen.
IX LUKU.
Kun Henrik matkusti takasin Riihimäeltä, oli väentulva koululaisten tähden rautatiellä hyvin suuri. Ei ollut enää kuin muutama päivä lukukauden alkuun. Ja kuitenkaan ei Henrik ollut vielä varma tunneistaan. Asiat olivat kääntyneet niin, että hän saattoi mielensä mukaan joko jättää tai pitää entiset tuntinsa. Tahallaan hän oli jättänyt tämän asian ratkaisemattomaksi ja odotti, vanhan luontonsa mukaisesti, että jokin ulkonainen seikka sen ratkaisee hänen puolestaan. Mutta aika kului eikä mitään ulkonaista tapahtunut: Ja nyt oli niinkuin hänkin olisi matkustanut muiden mukana Helsinkiin lukukautta alkamaan.
Muuten ei koululaisten tulo pääkaupunkiin ollut tällä kertaa mitään riemullista. Suuria oli tapahtunut valtiollisessa suhteessa viime vuoden kuluessa. Ja lapsetkin vainusivat, että tähän aikaan täytyy olla tavallista hiljaisempina ja totisempina, niinkuin olivat heidän vanhempansa, jotka kävivät mustissa puvuissa, veivät surukukkia senaatintorille ja lauloivat virsiä kivipatsaalle.
Henrik tapasi matkustajien joukossa useita tuttuja opettajia ja näillä kaikilla oli pysyvänä sanana: — Pian tulee kai koulujenkin vuoro! Jäätyään itsekseen Henrik ei tiennyt pitikö hänen kiittää vai moittia itseänsä. Tunnustaaksensa olivat kaikki nämä suuret käänteet kansan kohtalossa tapahtuneet ikäänkuin ulkopuolella hänen sisäisintä tietoisuuttaan ja elämäänsä. Hän kyllä seurasi sanomalehtiä ja puhui ihmisten kanssa "päivän suurista tapahtumista", mutta ei se koskenut hänen ytimeensä. Hän eli yhtäällä ja nämät tapahtuivat toisaalla.
Kun hän siinä istui ja näki noita lapsia, jotka toisiinsa katsahdellen leikkivät totisia, — kun hän näki peltojen ja puutarhojen ja metsätilkkujen niinkuin ennenkin vilistävän vaunu-ikkunan ohi ja jo laskeneen auringon muuttumatonna ruskottavan pilvissä, ja kun hän ajatteli että koko tämän suuren maan tähänastinen elämä oli kohta entisyyttä ja tulevaisuus oli jokaiselle tuntematon, — silloin hän tunsi salaista iloa sydämmessänsä: koko kansan nykyinen tila oli niin kovasti hänen oman elämänsä näköistä. Hänellä oli ollut kuva omasta elämästänsä: kaikki siinä oli niin nättiä ja pientä ja hyvää; sen alku ja sen pää oli auringonpaisteinen kotipappila; siitä lähti kaikki elämä niinkuin säteet lähtevät keskuksesta. Mutta tuli aika, jollon tämä keskus hävisi. Sen kanssa kaikki säteet pimenivät, hajosivat, — kaikki sekaantui. Ei näkynyt mitään suuntaa enää, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, se ammotti tyhjänä, pimeänä. Kunnes hän, erittäinkin sairautensa jälkeen, heräsi ihankuin unesta, ja iloisella hämmästyksellä tunsi, että kaiken keskus oli lähempänä kuin koskaan, — oli siirtynyt hänen omaan sydämmeensä. Kaikki elämä olikin ihan toista kuin hän oli ennen ajatellut. Kotipappila ja hänen entinen kuvansa elämästä oli vaan niinkuin rikkinakutettu munankuori, josta hän oli tullut ulos. Ja tuon ahtaan asumuksen jättäminen, joka ensin suretti, muuttui riemuksi, kun uuden kodin katto taivaan laeksi väljeni ja seinät eteni siniautereeksi.
Näin juuri ajatteli Henrik koko kansankin nyt siirtyvän vanhasta elämänmuodosta uuteen laajempaan. Vanha, iloisesti säteilevä elämänkuva autonoomisesta pienoisvaltiosta omine senaattineen ja eduskuntineen oli mennyt rikki, — oli käsissä hetki, jolloin näytti kaikki sekaantuvan, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa. Mutta hämmennys ja epätoivo syntyi vaan siitä, etteivät ihmiset, kotoiseen munankuoreen tottuneina, ja sen jätettyään, olleet vielä katsahtaneet ympärillensä eivätkä nähneet uuden elämänmuodon sytyttävää suuruutta.
Henrikistä näytti, että tämä aika oli suuri uudestisyntymyksen aika, suurin ylimenon aika, mitä maailmassa vielä koskaan oli ollut. Suuri oli tosin ylimeno muinoin, kun keskenään vihamieliset heimot tasoittuivat ja yhtyivät kansallisuudeksi: mutta vielä suurempi on ylimeno nyt, kun ihmisten on kansallisuuksista nouseminen maailmalliseen kokonaisuuteen.
Tosin jos ulkoapäin katsoi asioita, niin ajan merkit eivät viitanneet sinnepäin: Maailmallisen sovinnon sijaan ovat maailmalliset sodat syttyneet, maailman suurimpain kansain hallitukset ovat mahtavuutensa kukkuloilla, ja hävittävät tieltään kaikkea, mikä ei heitä kannata, hävittävät pienempien kansallisuuksien erikoishallitukset, ja omassa kansallisuudessaan verisesti sortavat kaikkea, mikä osoittaa uuden elon merkkiä. Mutta tätä tekevät vaan kansallisuuksien vanhentuneet hallitukset. Ihmiset ovat jokapaikassa jo paljon edellä, ja sillä aikaa kuin hallitukset meluavat, ihmiset niiden takana näkymättömästi yhtymistään yhtyvät. Niin että kun ylimielisten hallitusten puolelta nykyään sama sorto kohtaa erotuksetta kaikkia valoon pyrkiviä ihmisiä, kuuluivatpa pieniin tai suuriin kansallisuuksiin, niin se seikka juuri edistää näiden ihmisten keskinäistä yhdistymistä heidän kansallisesta eroavaisuudestaan riippumatta. Tämä tie ei ollut itsetietoisuuden, vaan "kärsimyksen".
Surra ja kärsiä muiden tavalla Henrik ei voinut myöskin siitä syystä, että juuri tähän aikaan hänessä puolestaan kuohui ennen tuntematon elämän ja toiminnan halu. Hän oli ennen kuvaillut olevansa vaan erilainen kuin kaikki muut ihmiset, niin ettei ollut voinut toisten tavalla ilman muuta valita toimialaansa ja ruveta esimerkiksi valtion virkamieheksi. Hän oli luullut tähän syyksi yksistään saamattomuuttansa. Mutta nyt hän ymmärsi olleensa tavallaan ihan oikeassa, — olkoon vaan, että oli saamatonkin. Sillä siinä uudessa valtakunnassa, jossa ei palvella mitään näkyvää hallitusta, ei hallituksen palveleminen eli virkamiehenä oleminen voinutkaan olla minään ihanteena, kuten se oli nykyisissä, nyt jo häviävissä kansallisvaltioissa. Uudessa valtakunnassa saattoi olla ihanteena ainoastaan se toimi, jota jokaisen oma henki piti tälle valtakunnalle kaikkein välttämättömimpänä.
Tämmöisen toimen oli Henrik omasta puolestansa löytänyt, ja mitä enemmän hän siihen oli perehtynyt, sitä tärkeämmältä se tuntui ja sitä laajemmalle etenivät sen äyräät. Sentähden hän ei voinut surra.
Näistä mietteistä Henrik heräsi, kun pimeän tähden ei enää näkynyt ulos ja lamput sytytettiin vaunuihin.
Juuri ennen Helsinkiin tuloa hän tapasi koulunsa johtajan, joka tuli vaimonsa seuraamana hakemaan koria siitä vaunusta, missä Henrik oli.
— No, sepä hyvä että teidät tapasin. Muistaakseni jäi päättämättä otatteko täksikin lukukaudeksi entiset tuntinne, — sanoi rehtori.
— Kyllä, mutta ainoastaan luonnontieteessä.
— Niin, katsokaas, mutta luonnontieteet ottaa haltuunsa maisteri V——. Teille aijoin tarjota historiatunnit yhä edelleen, ja myöskin kahdella korkeammalla luokalla.
— En luule olevani tilaisuudessa.
— Vai niin, sepä ikävä. Mutta saammehan vielä puhua — minun täytyy, — kuten näette, — suokaa anteeksi — näkemiin asti!
Johtajan vaimo kiirehti häntä koria hyllyltä nostamaan, nyki hihasta ja veti lopulta kesken puhetta pois.
* * * * *
Kulkiessaan rautatietorin yli Henrik yhtäkkiä pysähtyi. Hänen ympärillään ei ollut ketään. Sirius-tähden tenhoisa välkähteleminen korkean katonharjan päältä herätti ensin hänen huomionsa. Siitä silmä valahti yli koko taivaan. Siristen katsoivat miljoonat tähdet taivaanlaelta kohtisuoraan alas, ja Henrik huokasi keventyen, niinkuin olisi muistanut kauan sitten unohtuneen ilon. Siinä se oli taas, syvänä, äänetönnä, loppumatonna.
— "Enkös vaan pelästynyt, kun se kysyi minulta, ja pidätin ainakin luonnontieteen tunnit. Minun olisi pitänyt sanoa: en ota mitään tuntia vastaan."
"Ja minä sen vielä sanon, sanon huomispäivänä", — päätti hän yhtäkkiä, ja omituinen, sykäyttävä vapauden liekki leimahti hänen sydämmessänsä.
Hän asui eräässä Eläintarhan huvilassa, ja kulkiessaan sinne Pitkänsillan yli rupesi taas tähtiä katselemaan sekä muisti, kuinka hän aina ennen oli sieltä hakenut jumalaa ja sinnepäin rukoillut. Nyt hänelle sen sijaan oli pääasia, että keskus on ihmisessä, ja se tieto, että sama jumala on myöskin noissa tähdissä, ainoastaan lisäsi hänen iloansa. Se sama Isämeidän-rukous, jota hän oli ennen käyttänyt kaikellaisissa pikku tilaisuuksissa, ymmärtämättä sen sisältöä ja sentähden usein sekoittaen ja unohtaen sen eri lauseiden järjestystä, — se oli nyt osoittautunut hänen omien ajatuksiensa selvittäjäksi, hänen oman henkensä tulkiksi. Siinähän oli puhe juuri vaan tuosta hänen "uudesta valtakunnastaan". Vastakohdaksi kaikelle näkyvälle hallitukselle sanottiin: sinä meidän Isäntämme, joka olet näkymättömissä, Sinun nimesi yksin olkoon pyhitetty, Sinun valtakuntasi läkestyköön, Sinun tahtosi tapahtukoon meidän keskellämme, niinkuin se tapahtuu kaikkialla tuolla!
"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", — se lause merkitsi Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen alituisimpana ajatuksenaan.
Mutta palavimpana rukouksena olivat Henrikille viimeiset lauseet, jotka merkitsivät hänelle: älä nyt vaan johdata meitä pois tästä sinun ymmärtämisestäsi takasin näkyvän valtakunnan palvelemiseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä ainoastaan Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti.
Tultuaan kotiinsa, pieneen kamariin huvilan toiseen kerrokseen Henrik raapasi tulitikkuun tulen ja heti jo sen valossa huomasi pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoituksen tunsi Johanneksen käsialaksi. Kun tuli oli siirtynyt kynttilään, pienennyt ja jälleen vakaantunut, istui Henrik uteliaana lukemaan kirjettä, riisumatta edes päällysvaatteita.
Mutta ensimäiset sanat luettuaan hän paheksui omaa uteliaisuuttansa, pani kirjeen pöydälle, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa, peseytyi, harjasi tukkansa rautatien tomusta, kasteli ja kampasi ylöspäin, sytytti lamppunsa, asettui sitten säännölliseen asentoon istumaan pöydän ääreen ja luki kirjeen.
"Emme tule toimeen, rakas Henrik", — kirjoitti Johannes pohjanmaalta: — "koulun alotimme elokuun keskiväliltä, ja kylän lapsia tulvaa niin paljon, että meidän on ihan mahdoton suoriutua kunnolla. Tähän tulee vielä lisäksi se seikka, että olemme joutumaisillamme ihan sekasin siitä, mitä on opetettava ja kuinka on opetettava. Vaikka me jokainen olemme yhtä mieltä yleisestä suunnasta emmekä ole lakanneet innostumasta kaikista uudistuksista, joista sinunkin kanssasi puhelimme, niin tuntuu näiden käytännöllinen toimeenpaneminen tuskastuttavan vaikealta. Siihen on syynä etupäässä se, että käsilläolevat oppikirjat sekä historiassa että myöskin muissa aineissa joko vievät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin me tahdomme, taikka eivät anna mitään johtoa peruskäsitteiden opettamiseen.
"Sentähden olemme päättäneet kääntyä sinun puoleesi ja pyytää sinun apuasi. Vastaa meille: voitko yhtyä meidän kanssamme ja antaa meille apuasi. Minä tiedän, että sinä olet työskennellyt juuri niillä aloilla, jotka meille ovat suurimpina kysymyksinä käytölliseen toimeenpanemiseen nähden. Etkö siis voisi tulla tänne? Ja etkö voisi tulla nyt heti?
Veljesi
Johannes."
Henrik otti vastaan tämän kirjeen kaksinaisella tunteella. Hän ei ollut nyt ajatellut matkustamista Johanneksen luo, vaan ajatteli ihan toista, — ajatteli, että nyt hän riippumatta leipäkysymyksestä ja valmiina äärimmäiseen köyhyyteen antautuu rohkeasti koko voimallaan niihin töihin, jotka hän tunsi tehtäväksensä, ja muuttaa myöskin maalle säännöllistä ruumiillista työtä harjoittamaan. Mutta hänen täytyi myöntää, että vaikka Johanneksen luo asettuminen veikin hänen aikeeltaan kaiken näkyvän puolen, niin ettei se enää tuntunut miltään urotyöltä, niin tämä asettuminen sitävastoin itse asialle saattoi olla vaan suureksi eduksi. Sillä jos hän jotain oli kaivannut, niin se oli juuri tilaisuutta uusien oppikirjojensa käytännölliseen sovittamiseen. Ja mitä muuta kuin asiaa oli hänen silmällä pitäminen!
Hän siis päätti kuin päättikin matkustaa Johanneksen luo — tällä kertaa asian tähden.
Ensimäinen paikka, mihin Henrik meni tämän uutisensa kanssa, oli hänen vanha hyyryemäntänsä, rouva Forsberg, jolla nyt oli Kaivopuistossa pieni myymälä.
Käytyään päivällä ensin rehtorin luona, Henrik meni kaivopuistoon illalla, jolloin lyhdyt jo olivat sytytetyt. Kiertäessään pimeää hiekkakäytävää myöten puiden ja pensaiden ohi huvilarakennuksen alakerran ovelle kahisivat hänen askeleensa pudonneiden lehtien suuressa parvessa. Tiilisessä kivijalassa, matalan oven kyljessä oli pieni, tuttu, tumma kyltti, jossa seisoi keltaisilla kirjaimilla: Matvaruhandel, ja sen alla hyvin pienillä valkoisilla: J. Forsberg.
Henrik tuli auki-olevaan eteiseen, kulki varovasti sinne pinottujen jauhosäkkien ohi, tunsi taas tuon tutun lamppuöljyn- ja sillinhajun, näki luukusta että sisällä oli valkeata, avasi kilahtavan oven ja astui puotiin.
Lamppu paloi tavarahyllyyn kiinnitettynä ja valaisi kirkkaasti ympäriltänsä hyllyn rihkamatavarat: paperirasioita ynnä näiden kiiltäviä nappeja, pientä 25 pennin peiliä, Rettigin paperossipuntteja ynnä muuta kirjavaa, sekä erihyllyllä leipiä ja vehnäsiä. Alhaalla tiskillä, vähemmässä valossa oli voita, suolalihaa, munia ja maitohinkka. Sivuhyllyillä ja maassa oli ruoka-aineita tynnyreissä ja laatikoissa. —
Kun ei kukaan tullut puotiin sisähuoneesta, meni Henrik tiskin ja joidenkin tynnyrien välitse peremmälle ja avasi oven.
Siellä istui Hilma lampun ääressä. Hän nousi ihmeissään ja iloissaan Henrikin tulosta. Kun hän nousi, valaisi lamppu alhaalta päin hänen poskiansa, leukaansa, silmäsyvennyksen yläpuolta, ja Henrik lämpeni hänen ystävällisestä hymyilystään.
Hilma sanoi luulleensa, että puodissa kävi mamma. Rouva Forsberg oli poissa Signen kanssa. Hilma istui taas paikallensa, rupesi ompelemaan, ja Henrik istui häntä vastapäätä, pani tapansa mukaan molemmat kyynäspäät pöydälle ja sormien selkäpuolet ohimoita vasten, sekä Hilman ommellessa kertoi missä oli käynyt ja minne nyt aikoi matkustaa, ja luki Johanneksen kirjeen.
— Kyllä se olikin parasta, että se niin kävi, — sanoi Hilma.
— Kuinka niin?
— Ei Henrik olisi kuitenkaan maalla yksin viihtynyt.
— Niin, niin, en tahdo koskaan enää mitään aikeita itseni suhteen pitää, vaan missä minua tarvitaan, sinne menen.
Henrik otti nyt taskukirjastaan esiin ne lehdet, jotka hän oli
Gabrielin luona kerännyt, ja antoi ne Hilmalle.
He katselivat niitä hyvän aikaa ja arvostelivat.
— Voi, voi, sentään, Hilma, kyllä minun tulee teitä kaikkia ikävä, — sanoi Henrik ikäänkuin hyvästiksi.
— No, ehkä Henrik vielä joskus tulee takasinkin, — sanoi Hilma, ja purtuaan pian rihman poikki alkoi valoa vasten sovitella sen päätä neulan silmään. Hän sovitteli sitä vähän liian kauan.
— Olen niin tottunut tähän kaupunkiin ja näihin tuttuihin välimatkoihin teiltä meille ja meiltä teille, — sanoi Henrik.
— No Henrik tietää, että näin minä aina tulen istumaan.
— Niin minäkin.
— Kuinka? — sanoi Hilma nauraen, ja selvisi rihmastansa.
Henrik rupesi myöskin nauramaan omaa vastaustansa ja alkoi tehdä lähtöä. Hän lupasi käydä vielä hyvästillä ennen matkaansa.
* * * * *
Ennenkuin Henrik matkusti pohjanmaalle, joutui hän taas tänäkin vuonna vielä Uunon tavallisiin herrain kutsujaisiin.
Mutta kuinka toisenlaista oli siellä tällä kertaa!
Tänä yhtenä vuonna oli kaikki mennyt nurinpäin Uunon laskuissa. Hänen puolueensa kadotti yhtäkkiä merkityksensä hallituksessa, ja se paikka, johon hän oli koko totutulla varmuudellansa tähdännyt, meni hänen ja hänen puolueensa käsistä. Kaikki oli mennyt rikki.
Ja tähän olivat syynä Uunon omat aatteet, joille hän oli pysynyt uskollisena viimeisiin saakka, — ne aatteet, joiden mukaan kaikki, mikä ei ollut suomalaista tässä maassa, oli suomalaisuuden edistymisen vuoksi painettava niin paljon kuin mahdollista alas. Nämät aatteet olivat nimittäin ajanmukaiset, ja olivat jo ennen kuin ne Uunoon tulivatkaan muuttuneet luuksi ja vereksi paitsi hänen vastapuoluessaan, joka samalla tavalla ajatteli ruotsalaisuudesta, — myöskin muualla, vielä mahtavammilla aloilla. Juuri sinä hetkenä kuin suomalaisen puolueen oli ruotsalaiselle puolueelle kuolinisku annettava, ilmaantui, että samat aatteet olivat nimittäin Venäjälläkin päässeet leviämään, ja, ensin oltuaan vaan intoilevan nuorison elähyttäjinä, tämän nuorison parroittuessa muuttuneet yhteiskunnalliseksi voimaksi, saaneet vihdoin jalansijaa hallituksessa ja täyttäneet sen kokonaan tulvallansa. Näiden aatteiden mukaan kaikki, mikä ei ollut venäläistä, oli niin paljon kuin mahdollista painettava alas ja yksikielinen ja yksimielinen Venäjä kohotettava valtiuteen.
Kaikki oli käynyt niin äkkiarvaamatta, niin pian, että yhden vuoden kuluessa näkyi jokapaikassa vaan pelkkiä raunioita.
Neuvotonna, harmistuneena, alakuloisena oli Uuno nyt päättänyt noudattaa muutamien henkiheimolaistensa kehoitusta ja käyttää tätä epätietoisuuden ja toimettomuuden aikaa perehtyäkseen venäjänkieleen ja Venäjän oloihin.
Hän oli matkalla Pietariin, ainakin vuoden, ehkä parinkin ajaksi.
Nykyinen koti hajoitettiin ja Pietariin oli muutettava koko perhe ja talous.
Nämä kestit olivat Uunon läksijäisiä. Järjestetty oli niin, että Uuno lähtee jo huomenna, edeltäpäin, ja Hanna tulee lasten ja kodin kanssa sittenkuin on saanut kaikki pakatuksi. Eivät he kuitenkaan kaikkea vieneet, sillä he aikoivat asettua siellä ihan vaatimattomasti eikä ylläpitää luonansa mitään seurusteluelämää.
Kun Henrik tuli kutsujaisiin, olivat vieraat jo kaikki kokoontuneet.
Uuno ja Hanna tulivat häntä vastaan tampuriin, ja heidän kolmen kesken syntyi siinä pieni keskustelu.
— No sinähän lähdet lopullisesti pohjanmaalle, — sanoi Uuno.
— Niinhän tuota lähden, en voi sanoa kuinka kauaksi.
— Saa nähdä emmekö mekin, Hanna, ensi kesänä pistäydy siellä.
Johanneksella on siellä suuri talo, — ja sitten vielä, — kääntyi hän
Henrikin puoleen: — minulla olisi kovin paljon puhumista sekä
Johanneksen että sinun kanssasi, Henrik.
— Mitäs muuta kuin tulette. Gabriel uhkasi myöskin lähteä Ingridin kanssa mammaa katsomaan.
— Gabriel, — sanoi Uuno hymähtäen ja nyykäyttäen mietteissään päätänsä.
Sitten hän pani kätensä Hannan olkain yli ja puristi hänet lähemmäksi itseään.
— Niin, niin, näin sitä on meille käynyt, — sanoi hän katsoen ihan läheltä Hannaan, ja he heiluivat yhdessä edestakasin.
Hanna koetti tehdä surullista ilmettä, mutta loisti onnesta.
Mutta Henrik ajatteli itsekseen:
"Et sinä Uuno rukka ole mistään korkeudesta alas pudonnut, sillä nyt sinä olet vasta niillä alkuasteilla, missä elämä opettaa miestä rakastamaan vaimoansa."
Sisällä olivat myöskin vieraat toisellaiset kuin ennen. Siellä oli monta entistä, Henrikille tuttua, ja näiden joukossa hän huomasi erittäinkin asianajajan: tämä oli omituisesti solakistunut, ja kaikki muutkin olivat sekä huomaavaisempia että kuuntelevaisempia, ja vähemmän äänekkäät.
Illan kuluessa Henrik teki huomion, että Uuno oli avannut sen laatikon sydämmessänsä, jonne hän oli lukinnut vanhan lapsuudenrakkautensa ruotsinkieleen. Hän lausui kyynelsilmin erästä Tegnérin runoa, ja puhkesi ihastuksiin eräästä "sovintopolitiikkaa" koskevasta sanomalehtikirjoituksesta. Kaikki muutkin myöntelivät.
Totien aikana, loppu-iltana, piti tämän johdosta eräs sanomalehtimies, — yleistä mielipidettä arvaillen, — innokkaan puheen jostakin uudenlajisesta isänmaasta, johon mahtui sekä suomalaisuus että ruotsalaisuus.
Henrik huomasi, että Uuno istui vähän kyllästyneenä eikä näyttänyt hyväksyvän. Samoin vaikenivat muutamat muut. Toiset taas huusivat ja jatkoivat puhetta yhä hehkuvammilla sanoilla, ylistellen kaikkien suomalaista "yhteistä" isänmaanrakkautta.
Henrik rupesi silloin taas istumaan nurkkaan.
Ei häntä tällä kertaa nukuttanut, päinvastoin, puheita kuunnellessa hänen omat ajatuksensa liikkuivat voimakkaina ja hillittömästi. Hänestä tuntui, että hänen ajatustapansa oli ainakin tärkeä osa siinä alkuaineiden äkkinäisessä temmellyksessä, joka arvaamatta oli maassa noussut ja kuvastui tässäkin pienessä seurassa.
Mutta hänestä oli aina tuntunut kummalliselta, kun kehuttiin omaa isänmaanrakkautta, — yhtä kummalliselta kuin jos joku olisi ruvennut kehumaan rakastavansa omaa äitiänsä ja veljiänsä enemmän kuin vieraita ihmisiä. Henrik oli päinvastoin kalliilla elämällä kokenut ja saanut tietää, että se todella oli puute hänessä, että hän ei rakastanut muita ihmisiä niinkuin äitiään ja veljiään. Ja niin hänestä nyt myöskin näytti puutteellisuudelta, jos hänellä ei ollut rakkautta muuhun kuin omaan kotimaahansa.
Tuo puhe oli kaikki sitä vanhentunutta elämänymmärrystä, joka katsoi olevansa kutsuttu hallitsemaan kansaa ja sen kohtaloa.
Niinkuin Henrikin asia ei ollut murehtia kenenkään ihmisen kohtaloa tai koettaa järjestää kenenkään asioita, ei mamman kohtaloa eikä Gabrielin asioita, vaan hänen täytyi uskoa, että heidän kohtalonsa oli yhtä hellässä kädessä kuin hänen omansakin, niin juuri ihmisen asia ei ollut järjestää ja johtaa isänmaankaan asioita. Jos oli olemassa suomenkieli, niin tottapa sillä oli merkityksensä ja tarkoituksensa: Miljoonien ihmisten täytyi sen kielen avulla päästä korkeimman totuuden tietoon, mikä on olemassa, ja antaa luotansa tämä totuus omalla omituisella tavalla valaistuna ja uudella tavalla selvitettynä. Tämä tehtävä on jumalan antama maailman hyväksi, eikä sitä mikään mahti tee tyhjäksi. Siihen ei voida koskaan panna edes mitään esteitä. — Jos ei voi ihminen johtaa edes omaa yksityistä kohtaloansa, niinkuin Henrik oli varmasti ja horjumattomasti kokenut, niin kuinka saattoi olla kysymystäkään koko kansan kohtalon hallitsemisesta. Ainoa, mitä Henrik saattoi ajatella tässä suhteessa mahdolliseksi, oli sitä samaa, mitä hän oli itsensä suhteen kokenut, kun oli tietämättänsä Heddiä puhutellut ja sitten saanut todistaa niin merkillisen kohtalonkäänteen: Hän ajatteli nyt, että jos ne, jotka pitävät itseänsä kutsuttuina menettelemään kansan nimessä, ottaisivat menetelläkseen oikein, ainoastaan siksi, että se on oikein, ja ihan kysymättä minne se viepi, niin ehkä tulisikin vastaan aavistamattomia kohtalon käänteitä, pimeimmällään ollessa ihan uusi valo koittaisi ja uudet näköalat aukeaisi. Mutta valtioviisaudella ei nykyaikaan voi enää johtaa muuanne kuin karille.