III LUKU.
Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies, tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen tulitikkuun.
Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, — mutta tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon junankulkuja varten, — tietysti ne kaikki hänellä olivat, — toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja selvänä.
— Milloins myö sitt' männään? — sanoi hän; tietysti hän oli jo ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.
— Perjantaina, — sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno sanoi: Jaha, jaha! — Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin, että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen jäljessään.
Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:
— Kasso tuota kui se on sorja, — voi, voi, kui se on sorja!
— Tycker du värkligen att den där är vacker? — sanoi Henrik. Ja se, että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran katsahtivat toisiansa silmiin.
Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset rillit nenällensä — sekin oli aivan uutta Henrikille — ja alkoi suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi. Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.
Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no, leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt land," — sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus hänelle ehkä uusi.
— Kuules, — sanoi hän: — från Pyttisskär tili Hangö — —
— Kyllä minä olen sen kuullut, — sanoi Henrik.
— Mutta he erehtyvät suuresti, — sanoi Uuno; — kulkuneuvojen edistys noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he — he!
Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, — mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui kehittyneemmältä.
Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:
Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi suomalaisiksi.
Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi käyttämästä viipurilaista murretta ja — aivan kuin puolustaakseen itseään — alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen, että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi "emämaansa" erityisen suurella inholla.
Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he, — ainakin Johannes ja Henrik, — olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan. Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa sanomalehden lukemista.
Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän aikaa puhumatta mitään toisilleen.
Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus sanottiin "meidän fenomaani". — Mutta kuka olisi luullut, että hän jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!
Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.
— No, no, — sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, — voihan sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.
— Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! — jatkoi Uuno, mutta myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. — Mitä ihmeitä ne täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! — Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja rupesi puhumaan muusta.
— Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, — sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet yhteenpuristettuina.
— Mitä lukenut?
— Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa —
— Äläs nyt, mitä varten?
— Historiaa, saksaa, venäjää —
— No niin, niin, mutta mitä varten?
— Noh, mitä varten! — matki Uuno: — mitä varten luetaan?
— Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.
— Niinkö polyteknikoon — mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.
Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä lukujansa ja aikeitansa selittämään.
"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, — oli ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut, ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta velvollisuuden tunnosta.
Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja "tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille — jo kauan sitten herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.
— Vai niin, herra —— on maanmittari?
— Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena, — sanoi Uuno.
— Kyllä se niin on, kyllä se niin on, — sanoi toinen ja vaikka näytti Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä niinkuin olisi ollut nuorempi.
Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset kysymykset," — kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan? Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta. Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.
Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.
Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.
Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne herra —— matkustaa, jos saan luvan kysyä?" — ja se matkan tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", — sekä heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle hyvästijättösanojen ohella.
Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, — ja ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma, Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: — "sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään. Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi. Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan, röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä, saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. — Henrikin tuli oikein hiki päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!
Uuno ei torkkunut todella, — ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua. Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, — se oli hyvin moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne tahtoi, — ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä, mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.
— Minne ihmeeseen minä paninkaan, — puhui hän itsekseen syventyen povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.
Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.
Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.
Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.
— Kuka tämä on? — kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.
— Mitäs arvelet?
— Onko sinun tuttujasi?
— Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?
— En minä enää aijo opettajaksi. —
— Etkö, miksikäs sitten?
— No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.
— Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen opettajana kolmelle impyelle, — sanoi hän puoleksi piloilla, — ja yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! — Mutta sanoppas nyt sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?
Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää välittänyt.
— Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: — Kuinka sinä häneltä sait valokuvan?
— Hän antoi sen itse.
— Sinä pyysit!
— Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla. Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa italiankieltä, — sanotaanhan niin?
— Olen minäkin kuullut.
— Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus, ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei "kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä! Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat: kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.
— No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.
— En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", — ja nousin ylös, — tosin oli tuntikin jo lopussa.
— Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.
— No, en juuri voi sanoa. Hanna — se on tämä valokuvassa — hän taisi luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään lähtöä.
Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.
— Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa muistiksi.
— Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, — sanoi
Henrik.
— Taitaa, — naurahti Uuno. — Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne on niitä T——ia, olet varmaan kuullut?
— En ole koskaan kuullut.
— Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! — Mihin ihmeeseen minä sen tuppasin, — perhana! — sanoi hän ja rupesi taas hakemaan.
Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan. Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa tärkeämpi!
Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin, pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta, niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti takkinsa alla.
Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja valokuvan antamista.
— Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? — piti hänen vielä kysyä.
— Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se päinvastoin vähän sopii hänelle.
Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.
Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti hänet.
— Jasoo, jasoo, — sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän numeron.
— Mille puolelle tämä huone antaa? — hän kysyi.
— Kyllä se on tänne radalle päin.
— Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat huutavat.
Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain erinomaisessa. Mutta Uuno — hän tahtoi nukkua hyvin.
Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta, ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.
Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle, joka eroitti hotellin radasta.
Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa tuntui kytösavun hajua.
Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.
Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa, ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, — ja yhtä likellä hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin — Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, — jonnekin tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.
— Etkö tule jo maata, Henrik? — kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi paitahihasillaan hotellin ovessa.
Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään jäänyt ulos, vaan meni sisälle.
Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin, peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.
Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:
— Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, — ettäkö et aijo opettaja-uralle?
— Niin olen ajatellut.
— Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?
Henrik mietti ennenkuin vastasi.
— Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän, ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.
— Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan geodeesiksi?
— Niin — onhan sitä monta tietä auki.
— On, on, — sanoi Uuno miettien jotain. — Olet siis käynyt observatoriolla?
— Kävinhän minä siellä, — sanoi Henrik epävarmasti.
— Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?
— Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa.
Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.
— Mutta siitähän vasta aletaan?
— Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt — —
— Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. — Mutta kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?
Henrik ei tiennyt mitä vastata.
— Ja sitäpaitsi, — aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja lisäsi, — niin no, itsehän sen paraiten tiedät.
Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän niinkuin kuumilla hiilillä. — Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen, vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä. Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima, minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi, etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin kirjoista.
Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä — ja nyt: Uunon kysymys kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän, ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.
Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta sanoa!
Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä. Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.
— A propos — oletko lukenut Flammarionia? — kysyi Henrik äänettömyyden katkaistakseen.
— Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, — vastasi Uuno.
"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.
Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin lohdutukseksi:
— Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin kirjoihin.
— No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin sanomalehteen — vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la Flammarion.
Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.
— Se on kaikki hyvä, — sanoi Uuno, — mutta minä olen ainakin huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni täydellä höyryllä, — ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen, aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!
— Hm, — pani Henrik.
— Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.
— Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön, — sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.
— No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?
Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:
— Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, — sanoi hän.
— Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. — Jaha, jaha. No, puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.
Hän sammutti kynttilän.
— Jaa no, hyvää yötä sitten, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut hyvää yötä.
— Hyvää yötä, — sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.
Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli Uunon hiljaa kuorsaavan.
Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.
Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, — tai ei ollut vielä perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.
Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa. Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.
— Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, — sanoi hän puolustuksekseen.
— Sinä tupakoit liiaksi, — sanoi Henrik.
Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas tohvelin alle.
Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.
He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.
— Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan tyhjään kolmannen luokan vaunuun.
Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian kaukana toisistaan. Hän ei voinut.
— Annas kun minä, — sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.
— Eikös perhanassa, — sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.
— Näätkös, näätkös, — köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.
Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään. He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.
— Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! — sanoi Uuno, kun lasi oli paikoillaan ja rillit painetut nenälle.
— Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, — sanoi Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla leukansa tankoon.
— Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, — sanoi Uuno.
— Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, — lisäsi hän vähän ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.
Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.
— Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.
— Kas niin! — sanoi Uuno harmistuneena. — Ei nyt luulisi paljon vaadittavan!
— Älä viitsi hänestä noin —, minun on häntä hirveän sääli. Siinä taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.
— Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, — sanoi Uuno, aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. — Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja laiskottelija.
— Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean alansa — —
— Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan. Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän oikea alansa on laiskuus.
Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin kauan junassa.
Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.
— Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? — kysyi hän.
— Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei tainnut läpäistä.
Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät kumpikin itsekseen.
IV LUKU.
Gabriel oli perheen vanha suru.
Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä tiheään metsään, — niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt paikat ja suunnat, — metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.
Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä enemmän kuin kukaan heistä.
Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.
Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä, että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua. Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi: linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. — Perpetuum mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää huvittanut häntä.
Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä, että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.
Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen asioilleen ratkaisu.
— Käske Gabriel alas, hetipaikalla! — sanoi pappa Uunolle. Uuno säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä. Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.
— Pappa käski sinun tulla alas, — sanoi hän vintikamarin ovesta Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta haisevaa harmonikkaansa.
Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
Gabrielkin oli kalvennut.
Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään, niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.
— Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne tuo kapineesi!
Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.
Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle.
Pappa huusi:
— Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!
Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä, eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:
— Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.
Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo. Pappa sanoi Gabrielille:
— Minun puoleltani ei ole esteitä.
Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta, ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.
Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi palttoosta, jota Gabriel haki:
— Onkohan sekään sinun?
Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan kiivastunut.
Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa sanomatta sanaakaan.
Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan yllyttivät häntä.
Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä mamma saisi häntä huomenna tavata.
Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.
Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan, tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?
Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti ojatöitä katsomaan suoniitylle.
Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.
Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle, nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui siihen.
Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen omaan kamariinsa.
Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, — ja pappa siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.
Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat.
Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.
Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.
Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista kääntymistä ikkunaan päin.
Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.
Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.
Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua, kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan. Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.
Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut — konepuhdistajaksi veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä hänelle niukkoja eläkevarojaan.
Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.
Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.
Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata häntä kotiin.
— Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi noin vaan tulla itseään esittelemään, — ja sitten hän vielä pyrkii saattamaan!
— No, edes tuonne kulmaan, — sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän myhäilytaitonsa.
— Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, — sanoi neiti Vestlund venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.
Gabriel ei uskonut mitään näistä.
Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni suoraa päätä hänen kotiinsa.
Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta, kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.
— Mitä asiaa herralla on, — kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.
— Onko neiti Vestlund kotona?
— Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa —
— Ehkä voin häntä odottaa täällä?
— Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali. Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi pronssatuilla puupuitteilla.
Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.
— Täällä alkaa olla vähän pimeä, — sanoi tullivahtimestari, noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle valkokuuppaista palavaa lamppua.
Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.
Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.
— Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen naimisiin hänen kanssaan.
Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään ja hymyilemään.
— Vai niin — juu, juu, — he, he, — kyllä hän tulee kohta kotiin, — herra on vaan niin hyvä ja odottaa.
Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt itseänsä.
— Nimeni on Gabriel ——, sanoi hän nousten seisaalleen.
Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.
— Herra on niin hyvä ja istuu vaan, — sanoi hän niinkuin vaaralliselle mielisairaalle. — Joko herra on kauankin Turussa ollut?
— Minä olen veturinlämmittäjä.
— Vai niin, lämmittäjä — jassoo, — sanoi tullivahtimestari rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla katseella kiireestä kantapäähän: — Vai lämmittäjä, juu, juu! — Eikä siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan häntä ulos vai kepittämään.
Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli kotiin.
— Mitä — mitä tämä nyt taas on! — sanoi hän niinkuin olisi jatkanut eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.
Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt uhkaavasti esille.
— Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa —
Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia kädestä.
— Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, — puhui hän nyyhkyttäen.
Gabriel loisti.
— No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä mies se on —
Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja harvapuheisina.
Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui ja närkästyi.
— Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, — hän sanoi, ja lisäsi huokaisten: — Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.
— Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata. Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. — Mitä sanot siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?
— Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!
— No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.
— Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään, arvaan minä.
— Olisiko sinulla sitten? — Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.
Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.
— Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon minä!
— Anna anteeksi, — sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan, että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. — Enhän minä, — leikillähän minä vaan. — Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse tahdot viivytellä?
— Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa minä siitä välitä. — Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!
Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut "epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä, sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä! Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa pakkasesta höyryävään veturiin.
Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He vaativat sitä yhteisesti.
Siinä sitä sitten oltiin.
Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi suoritettava tutkinto Helsingissä.
Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi: "voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä se on!" — ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.
Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.
Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä. Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä, että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.
Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.
— Saatana tässä sinua palvelkoon! — huusi Gabriel kalveten, ja nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. — Perkele — lisäsi hän vielä mennessään pajan ovelle päin.
Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja alkoivat nauraa virnistää.
— Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, — sanoi joku heistä.
— Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, — ilkkuivat he.
— Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill — pani joku.
Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.
"Niin, niin, Ingrid", — huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen laidalle. — "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai mitä pitää minun tehdä?" — Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.
"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan, eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti Vestlundiin.
Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä ja läksi Ingridiä tapaamaan.
Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi mitään.
— Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, — sanoi
Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.
Ingrid katsahti häneen epäilevästi.
— Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, — sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid puolelleen. — Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon. Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on — pelkkää hullutusta.
— Vai niin, — sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.
— Kuulehan ensin mitä sanon, — hyvitteli häntä Gabriel.
— En ole kuuro, — vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.
— No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus voisin päästä omankin maatilan isännäksi, — kuka sen tietää! — Mitä?
— Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.
— Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?
— Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi suureksi herraksi tahansa — mitä minulla on siihen sanomista! Jag har äran gratulera! — venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.
Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun
Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä
sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.
Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.
— Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! — sanoi hän.
— Herra ——, tuo puhe on sopimatonta teille, — sanoi neiti Vestlund totisesti.
Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi jälleen kokoon kuohua.
— Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, — sanoi hän ja hänen huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi, että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.
Neiti Vestlund nousi ylös.
— Niin no, minä olen siis tarpeeton, — sanoi hän.
Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä, nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä Ingrid häntä, — tuli mitä tuli.
Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut: "Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia, jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.
Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan seuraavana aamuna kello 8.
Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin kello 8.
Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi! Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa, tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!
Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.
Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka olivat saaneet täällä viettää yönsä. — Gabriel ei voinut mennä sisälle istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja rantajätkät!