Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.

Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.

Mennessä sanoi Johannes Henrikille:

— Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen, heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.

— No onhan siinä sentään suuri eroitus.

— On tosin eroitus, — sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. — On tosin eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi. (Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)

— Tjah! — sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.

Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.

— Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, — kiivastuksissaan, — hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus tulee sille päälle, — ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.

Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.

— Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, — eikä vasta Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan samalla Gabrielille.

— Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, — sanoi Uuno. — Me matkustamme tiistaina.

Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta saapunut sähkösanoma.

— Tämmöisen olen minä saanut, — sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.

— Mitä se on? — kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo aavistutti pahat.

Uuno antoi hänelle sähkösanoman.

Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:

Veljenne tervetullut. Odotamme.

Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty, ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.

— Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, — sanoi Henrik.

— Mitä vielä, — sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, — voihan siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.

Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen — ei Henrik itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, — joka vaikutti, että hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä — ainakin niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä, Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:

— Me siis matkustamme.

— Mikäs siinä on, — sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.

— Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? — sanoi mamma.

— Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy — sanoi hän aivankuin virkamies, ja kohautti olkapäitään.

— Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, — sanoi Johannes, ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!

Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.

Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse menetellyt samoin Johanneksen sijassa.

— Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, — sanoi hän Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän siis suoraan valehdellut.

Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.

"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja Alinalla!" — ajatteli Henrik. — "Molemmat he ovat eronneet vanhoista rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti, jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken —!"

Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.

Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:

— Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos sinä — esimerkiksi joksikin ajaksi — jättäisit heidät, niin se voisi olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.

— Et ole sitten huomannut kaikkea, — sanoi mamma.

— Ei, ei, älä ymmärrä väärin, — sanoi Henrik, — minä juuri puhelin
Johanneksen kanssa —

— Minun lähdöstänikö? — keskeytti mamma vähän loukkaantuen.

— Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.

— Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, — sanoi mamma hymähtäen.

Henrik vähän hermostui.

— Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.

— Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.

Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä sanotuksi:

— Kesken ei saa koskaan mitään jättää.

Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen, siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.

— Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, — sanoi hän vaan: — ainakin nyt aluksi.

— Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? — kysyi mamma puoleksi leikillä.

Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi mammalle näin:

— Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he tekisivätkin alussa väärin.

— Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan lapsi myöskin minulle läheinen.

Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla, ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.

— Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, — sanoi Henrik arasti hymähtäen.

Mamma sanoi tähän:

— Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. — Ehkä pitäisi voida, en tiedä.

Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen.
Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.

— Ja tietysti pitäisikin, — sanoi hän sitten, ja rupesi taas kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti silmälasiansa yli Henrikiin.

— No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?

Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma, aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.

— Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.

— Niin, — sanoi mamma, — voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.

Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas. "Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.

— Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, — sanoi hän.

Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille, ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.

Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, — lähestyi juuri silloin kuin
Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.

Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet katsomassa, — että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei viitsinyt.

Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa, että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.

Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen, epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut, kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua, ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän rakastuu!

Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, — sanoi ikäänkuin lähtijäisiksi:

— Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen tietää!

Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa, vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei keksinyt.

Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he kohta Uunon kanssa taas matkustavat.

Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja
Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.

He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.

— No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja — alkoi Uuno sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.

Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri sitä haki.

Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.

Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he olivat jo kuistilla.

Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:

— Voi sinua, kun olet vapaa!

Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista kantaa hyväksyä.

Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla, ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes, — seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, — eikä heitä enää näkynyt.

Ensimäisen osan loppu.

TOINEN OSA.

I LUKU.

— No, oliko lystiä? — sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan. He olivat juuri kääntyneet rattailla oikein päin istumaan, kauan katsottuaan taakseen jäävää kappalaispuustellia, joka jo alkoi muuttua taas punaseksi täpläksi metsän reunaan.

— O-ja, o-ja, — sanoi Uuno, — erittäinkin se käynti tappelukentällä. — Siitä on vaan joku 80 vuotta — ajatteles! 80 vuotta vaan, kuin siinä taisteltiin. "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut!" — Ja vähän ajan perästä Uuno yhä saman ajatuksen valtaamana saneli intohimoisesti: "äl' yli päästä piruja, sä poika urhoinen!" Hän huusi niin, että kyytipoika pelästyi.

— Mutta jos ajatellaan niinkuin Johannes, — sanoi Henrik, — niin pitäisi ryssiäkin rakastaa.

— Ja ni ponimaju po ruski, — sanoi Uuno.

— Niin, mutta sinä vihaat myöskin ruotsalaisia.

— Vihaan, sillä niillä ei ole mitään tässä maassa toimittamista.

— Sinä voit rakastaa vaan semmoisia ihmisiä, jotka ovat suomalaisia. Se on puutteellisuus sinussa, ja kuitenkin sinä siitä ikäänkuin ylpeilet.

— Rakastaa voi vaan niitä, joita rakastaa. Tiedätkös minä asuin yhteen aikaan erään nuijalaisen kanssa, joka oli ollut religeerattu Lederlapin vuoksi, niin se sanoi aina: bää, bää, bää, — kun joku rupesi puhumaan suvaitsevaisuudesta, ja käski pukeutua hameihin.

— Aha, — sanoi Henrik, — hänkö onkin sinun ihanteesi, — minä koko ajan ajattelin, että joku se varmaan on, joka on sinut kääntänyt.

Uuno rupesi nauramaan.

— Kyllä se ainakin on reima poika, jota kelpaa kuunnella. Suomen suku, — sanoo hän, — on yhtä laaja kuin mikä muu tahansa Euroopan kansoista. Ei pidä vaan antaa vähentää itseään kaikellaisilla punasilla rajaviivoilla, joita vedetään Laatokasta ujosti pohjoista kohden. Viroon on silta yli Suomenlahden ja pohjoisessa Vienan meri huuhtoo Suomen leijonan kylkeä, itään ei rajaa ole ollenkaan. Me olemme Suomen suvun edustajat Euroopassa, ei meillä ole aikaa ajatella jonkun rannikkoväestön kohtaloa. Joka ei tässä maassa tahdo olla suomalainen, se maasta pois!

Henrikiäkin tempasivat nämä väkevät sanat, ja hänen mieleensä kohosi yhtäkkiä suuri Suomen valtakunta, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut, niin että hänkin nyt yhtäkkiä katseli ylpeästi pohjalaisia lakeuksia.

"Rakastaa kaikkia kansoja, ryssiä ja ruotsalaisia — se saattoi olla tuo Johanneksen täydellisyyden tie" — ajatteli Henrik, — "mutta hedelmälliseksi tämä aate tulee vasta sitten kuin täydellisyyden huipusta laskeudutaan vähän alemmas, ihmiselle mahdollisille aloille, niinkuin Uuno: rakastetaan ensin omaa kansaa. Ihan samalla tavalla oli Johanneksen aate, että pitää rakastaa kerjäläistä, minulle hedelmätön, kunnes ymmärsin, että voin oppia vierasta rakastamaan rakastumalla johonkin naiseen. Minä innostuin ja olen vieläkin innoissani. Täytyy ensin oppia rakastamaan omaa kansaansa, ennenkuin voi olla kysymys yleismaailmallisesta rakkaudesta ihmisten välillä. Mitä jos Uuno onkin minun edelläni, eikä jäljessä, kuten olen tähän asti luullut! Minussa varmaankaan ei ole sitä rakkautta Suomen kansaan kuin hänellä."

Ja pahan tapansa mukaan vaipuen ajatuksiinsa kesken toisen puheita Henrik, kuuntelematta Uunoa, koetti tehdä itselleen selväksi tätä kysymystä. Silmiinpistävää oli, että se, mitä Uuno sanoi isänmaanrakkaudeksi, ei oikeastaan tarkoittanut eri ihmisiä, sillä Uuno saattoi olla hyvinkin tyly jollekin kyytimiehelle ja arvosteli kaikkia ihmisiä jotenkin armottomasti. Mutta hän oli ikäänkuin luonut itselleen eri käsityksen jonkinlaisesta suomalaisuudesta, ja sitä käsitettä hän rakasti. Enemmän kuin ihmisiä tarkoitti hänen käsitteensä suomen kieltä, ja vielä itse maata. Henrik koetti nyt tutkia itseltään, eikö hän sitten rakastanut kieltä ja maata. Suomenkieli oli hänen koulukielensä, he veljekset olivat keskenään puhuneet sitä ja hän ajatteli useimmiten tällä kielellä. Kaikkia sen omituisuuksia, sitä, ettei siinä ollut sukuja, sitä, että korko oli aina ensimäisellä tavulla, sitä, että kieltosana vei päätteet tekosanalta, — näitä sen omituisuuksia hän sydämmessään rakasti ja rakasti myöskin sen kaksoisääntiöitä, ja onomatopoeetisiä sanoja, rakasti Kalevalaa ja Kanteletarta. Myöskin mitä maahan tulee rakasti hän Suomea, erittäinkin senvuoksi, että siihen kuuluu myöskin Savonmaa. Hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli joskus tyynellä melonut saaren rantaan, jossa tervalepät kasvoivat pyöreiden, vedestä vaalistuneiden rantakivien takaa ja laskeva aurinko valaisi punertavan kirkkaasti etumaiset lehvät ja rungot, mutta sisemmäs metsään jätti syvät, aavistuksia herättävät varjot, — kuinka hän tuli ihan-ihan rantaan ja katseli sitä rajaviivaa, jossa vesi hipoi kiviä ja harvakseltaan lotkahteli veneen pohjaan. Jos hän ei rakastanut Suomenmaata, niin kuka rakasti! Tunteet maata ja kieltä kohtaan heillä oli kummallakin samat. Henrik tiesi hyvin, ettei Uunolla ollut mitään sen ylitse.

Jotain muuta täytyi siis olla vaikuttamassa siihen, että Uuno taisi pitää niin suurta melua isänmaanrakkaudestaan, jota vastoin Henrik ei voinut ollenkaan meluta erikoisesta rakkaudestaan leppärantaan ja Kantelettareen. Ja syynä täytyi olla se, että kun Uuno tämän yhden tunteen rinnalla ei antanut sijaa muulle, teki sen ainoaksi päätunteeksi, vieläpä tahallaan tappoi kaikki muut, oli taas Henrikillä sen rinnalla muitakin tunteita, ja erityisesti ruotsinkieltä kohtaan, jolla he puhuivat mamman kanssa ja usein keskenäänkin käyttivät erityisten ajatusvivahdusten ilmaisemiseksi. Tämän tunteen oli Uuno repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet. Ja jos Johanneksen kannalta asiaa ajatteli, niin vielä vähemmän sai tukehuttaa toista tunnetta, päinvastoin: jos ei suosiolla laajentanut tunteitansa, ihan "ryssiin" asti, ja luopunut erikoisesta rakkaudesta vaan omaansa, niin joutui "kärsimyksen tielle", kuten Johannes sanoi, jossa pakko opetti vierasta rakastamaan. —

Mutta Johanneksen täydellisyyden tietähän Henrik ei oikein hyväksynyt. Niinkuin siinä, että pitäisi rakastaa kerjäläistä, niin siinäkin, että pitäisi rakastaa vierasta kansaa, Henrik ei voinut nähdä mitään tulevaisuuden suuntaa, mihin tämä tunteiden tasapuolisuus olisi häntä vienyt. Hänen täytyi tunnustaa, että juuri tuo tasapuolisuus teki hänet jotenkin värittömäksi, eli "hedelmättömäksi", kuten Uuno oli hänestä sanonut. Täytyi myöntää, että Uunossa oli pontta, tarmoa, elämää, reippautta, tyytyväisyyttä ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Henrik ihmisiltä enin kadehti. Ja se kaikki tuli siitä, että Uunolla oli selvä tulevaisuuden päämäärä, jotavastoin Henrikillä ei oikeastaan ollut mitään aikeita ensinkään. Sentähden hän, kierreltyään ajatuksissaan, tuli jälleen ja yhä suuremmalla vakaumuksella siihen päätökseen, että hänenkin, ollen ihminen, joka ei voi täydellisyyteen päästä, on ehkä sittenkin valitseminen yksi löytyvistä tunteista ja pantuaan syrjään muut puhaltaminen erikoiseen liekkiin tämä ainoa, sekä perustaminen sitten siihen toimintansa. Hän voisi siis tulla joko svekomaaniksi tai fenomaaniksi, koska hänellä oli edellytykset molempiin, ehkä mieluummin fenomaaniksi, katsoen siihen että Uunokin sitä jo oli, ja eihän hänen tarvitsisi tulla niin jyrkäksi, että kieltäisi ihan kaikki oikeudet ruotsalaisilta. Ei hän kuitenkaan näin yhtäkkiä voinut ratkaista kummaksiko hän tulisi, fenomaaniksiko vai svekomaaniksi.

Oliko hän jo kuinkakin kauan miettinyt näitä asioita, ei hän voinut tietää, mutta kun hän herättyään ajatuksistaan ajatteli taaksepäin, taisi hän selvästi kuulla, että Uuno oli melkein koko ajan jotain puhunut. Henrik havahti silloin kuin Uuno, lopettaen jotain lausetta, sanoi:

— Nyt tietysti voi vielä näyttää epävarmalta, mutta ei mene montakaan vuotta, ennenkuin suomalaiset ovat enemmistönä hallituksessa, — ja kas silloin!

— Juu, juu, — sanoi Henrik, ettei Uuno luulisi hänen olleen kuuntelematta.

Uuno, nähtävästi ilostuen siitä, että oli vihdoinkin saanut jonkinlaisen myöntävältä kuulostavan vastauksen, löi Henrikiä käsivarrellaan takaa selkään ja sanoi:

— Ja kyllä sitten kelpaisi sinunkin virkoja valita, etkä tarvitsisi geodeesiksi ruveta.

Henrik ei uskaltanut kysyä, mitä virkoja? sillä tietysti Uuno oli juuri niistä puhunut. Hän antautui arvion mukaan keskusteluun.

— Tokkohan suomenmieliset sentään enemmistöön pääsevät.

— Siinä uskossa sitä eletään. Ja jotain toki täytyy tehdä koetuksenkin päälle. Täytyy olla valmiina sopivia henkilöitä astumaan esille kun kerran tarvitaan. Sillä kaikki portit aukeavat yhtaikaa. Saat nähdä, että meillä ennen pitkää syntyy omat kansalliset laitokset, omat pankkiyhtiöt ja muut, — se kaikki on jo alulla, jos tahdot tietää, — kohta kaikki kääntyy ihan nurin. Ja silloin sitä miehiä tarvitaan.

Henrikin päässä ei voinut olla syntymättä hullunkurinen kuva: Uuno on suurena maffena korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja hän Henrik, koettaa Uunon kautta onkia itselleen edullista paikkaa.

— Minkä sinä sanoitkaan olevan jo alulla? — kysyi Henrik. Uuno katsahti päätänsä kääntäen häneen.

— Tokko sinulle uskaltaa puhuakaan, kuka sinun tietää, oletko edes fenomaani.

— Ole nyt! — sanoi Henrik.

— Jaa, jaa, — pani Uuno, mutta vähän ajan perästä kuitenkin selitti: — Perustamme suunnattoman kansallisen osakeyhtiön. Sinä arvaat mitä siitä tulee, kun koko kansa panee rahansa siihen!

Hän katsoi voitonriemuisena Henrikiin.

— Mistä sinä muuten olet sen saanut, etten minä olisi fenomaani? — sanoi Henrik.

— No etköhän sinä pidä yhtäpaljon ruotsista kuin suomesta.

Näin Uuno nyt sanoi juuri sen, mitä Henrik oli itsekin miettinyt, eikä ollut enää epäilemistäkään, että hän oli tullut äsken oikeaan päätökseen erotuksesta fenomaanin ja svekomaanin välillä.

— Jos pidänkin yhtäpaljon, niin voinhan työskennellä kuitenkin etupäässä yhtäänne päin.

— No niin, niin, miksei, — sanoi Uuno myönnytellen, ja hänen silmänsä syttyivät Henrikin tähden: — niinkauan kuin ruotsi ei tee estettä suomen kohoamiselle, olkoon vaan minun puolestani siellä missä on. Suottahan minä vaan.

Ja Uuno piti tästä hetkestä asti päätettynä, että Henrik on fenomaani ja yhtyy yleiseen virtaan. Hän oli innoissaan tästä asiasta. Varovasti hän pitkin matkaa koetti yllyttää Henrikin mieltä yhä enemmän puolueelliseksi. Ja Henrik puolestaan, vaikkei sisällisesti suinkaan ollut vakuutettu asiasta, antautuikin Uunon mielialaan. Se oli niin vapauttava, ja se niin selvästi osoitti hänelle suuntaa, päästi epätietoisuudesta ja ehdotti hänelle uusia tehtäviä.

Hänen entiset epäilyksensä siitä, mitä hänen oikeastaan oli tekeminen, näyttivätkin tässä uudessa Uunon valossa hyvin tarpeettomilta. Ja kolmannen kerran Henrik tunsi, kuinka tämä asia oli omituisella tavalla yhtä hänen Johanneksen luona saamansa aatteen kanssa, että ihmiselämän suurin onni on rakastuminen ja yhtyminen vieraaseen naiseen. Molemmat vapauttivat, innostuttivat ja sytyttivät häntä.

Kun he seuraavana päivänä ajoivat Alinan isän talon ohitse eivätkä pysähtyneet käymään vallesmannin luona, pääsi Henrik omantunnon nuhteista sillä, että rupesi taas puhumaan fenomaniasta.

Ilmaantui, että Uunolla oli jo kaikellaisia suhteita puolueen tunnettuihin vaikuttaviin henkilöihin ja että hän työskenteli maamittarina ja aikoi suorittaa ylioppilastutkinnon tämmöisten henkilöjen kehoituksesta ja heidän antamansa suunnitelman mukaan.

Sen mukaan kuin Uuno tuli omissa asioissaan avonaisemmaksi Henrikiä kohtaan, hän kasvoi Henrikin silmissä, eikä Henrik voinut olla ihmettelemättä hänen älykkyyttänsä. Mutta sen mukaan sammui myöskin Henrikin luottamus omaan entiseen itseensä ja hän piti nyt Uunosta kiinni niinkuin uudesta johtolangasta, — rakasti häntä entistä enemmän eikä olisi mitenkään tahtonut päästää häntä käsistään.

— Sinun pitää välttämättä tulla minun luokseni asumaan, kun tulet Helsinkiin tutkintoja suorittamaan, — sanoi Henrik Toijalassa, missä heidän oli eroominen. — Asut minun luonani ja minä luen ja teen ihan mitä sinä tahdot.

Uuno lupasi.

Uunon viimeiset sanat, kun hän jäi asemasillalle ja antoi Henrikille kättä Turkuun lähtevän vaunun etuselle, olivat:

— Ja muista nyt panna se Gabriel oikein lujalle, pidä siellä oikein kenraalisiivous. Ehkä me sen vielä saamme ihmisten ilmoille.

— Kyllä koetan parastani, — sanoi Henrik.

Sitten juna vihelsi ja läksi.

Vasta kun Henrik oli pitkän aikaa matkustanut yksin, palasi hänen tietoisuuteensa jälleen myöskin Johanneksen vaikutus ja asettui Uunon vaikutuksen rinnalle, joka oli ehtinyt anastaa kaiken tilan.

Niinkuin kaksi suurta, vastakkain seisovaa vuorta kuvautui hänelle Johanneksen ja Uunon erilaiset puheet. Päävaikutus Johanneksesta oli, että ihminen ei voi mitään kohtalollensa, että jokaisella hänen askeleellaan on hänestä riippumattomat, jumalan asettamat seuraukset. Päävaikutus Uunosta taas oli ihan päinvastainen: jokainen hänen sanansa uhkui vakaumusta siitä, että hän itse on oman kohtalonsa herra, ja vielä enemmän: hän tahtoi omin päin luoda ja järjestää kokonaisen uuden valtakunnan maan päälle.

Siitä, mitä Henrik itse ajatteli näiden kahden vuoren välillä, ei hän tahtonut tehdä itselleen tiliä. Ennen matkaa Johanneksen luo hän ajatteli jotenkin samalla tavalla kuin Johannes ja oli sisässään surrut, että Uuno tuntui hänestä menneen ikäänkuin alaspäin. Nyt hän taas ei olisi voinut ollenkaan sanoa kumpi oli oikeassa, ja tiesi vaan sen, että häntä vastustamattomasti veti Uunon puoleen.

Kun Henrik koetti katsella vaunussa istuvia ihmisiä ja ajatella kustakin erikseen: voisinko rakastaa tuota niinkuin veljeä, tai tuota, tai sitten tuota, — oli hänestä ihan selvä, ettei hän voinut, ja siispä hänellä Johanneksenkin kannalta ei ollut edessä muu kuin "kärsimyksen tie", jota Henrik kaikessa hiljaisuudessa piti elämänä ja onnena ja tietämättään riemuitsi siitä, että tunsi ikäänkuin jo kulkevansa sillä.

Johanneksen ajatuksia vastaan hänen täytyi yhä enemmän asettua väittelevälle kannalle; hänellä oli ikäänkuin tarve todistaa ne perusteettomiksi ja halu asettua Uunon kannalle ajattelemalla rakkautta naiseen elämäksi ja onneksi, johon saattaa tieten tahtoin pyrkiä.

Kovin häntä olisi haluttanut nyt tavata joku vanhoista tutuistaan. Juttelussa olisi kaikki selvinnyt ja hänen olisi helppo ollut saada kannatusta uudelle mielialalleen. Yksin hänen sitävastoin oli jotenkin ikävä istua. Hän koetti kurkistella ulos asemilla ja kävi jokaisessa vaunussa, mutta ei ihmeeksikään ollut ketään. Vihdoin hän eräällä asemalla keksi ostaa kirjalaatikosta lasin alta erään novellin, ja rupesi sitä lukemaan, voidakseen olla vaipumatta ajatuksiinsa ja siten ratkaisematta, oliko Johannes vai Uuno oikeassa. Novelli kesti ihan Turkuun asti.

Se novelli oli uuden uutukaisen hengen mukaan kirjoitettu. Se ylisti ja ihannoitsi sukupuolirakkautta. Sen tendenssi oli väittää, että todellinen rakkaus miehen ja naisen välillä on ylempänä kaikkea muuta, niin että sen rinnalla kaikki muut siteet särkykööt. Kerrottu oli, kuinka nainen, joka oli joutunut naimisiin ilman varsinaista rakkautta, rakastuu vieraaseen mieheen, joka myöskin rakastuu häneen, mutta myöskin on jo naimisissa. Rakastuneet yhtyvät luonnon lain riippumattomalla oikeudella, niinkuin koski syöksyy eteenpäin kysymättä lupaa äyräiltänsä. Kaikki muu saa sitten koettaa soveltua niin hyvin kuin taitaa elämään niiden uusien suhteiden ympärille, jotka rakkaus on luonut. Mutta rakkauden majesteettia ei saa mikään loukata.

Henrik tunsi, että hän olisi ollut aivan haltioissaan luetun johdosta, ellei junassa olisi ollut niin tukahduttavan kuuma.

Juna pysähtyi vihdoin Turun asemasillan eteen.

"Pystyneeköhän kohtalokaan tämmöisen rakkauden rinnalle, kun se oikein leimahtaa", — ajatteli Henrik noustessaan istualtaan ja pannen kirjan taskuunsa.

II LUKU.

Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle tulleen kirjeen yläreunaan.

Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.

Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa, osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin viileässä saaristohuvilassa.

Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään jännittävään kohtaukseen.

Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. — Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka ehkä on kaukana."

Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat. Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden valkoharsoisten uudinten alla.

"Merkillistä!" — ajatteli Henrik katsellen sisälle, — "yhteen aikaan näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50 tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän elää."

Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta, kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä, jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän lähestyisivät toisiansa.

Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi itseksensä: aha, — mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan jotain paukutusta alhaalta pihalta.

Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa paikassa asuvan sijaisen puoleen.

"Sepä nyt harmillista", — ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. — "Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.

Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.

"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", — ajatteli hän.

Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä löytääkseen semmoisen kadun.

Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä katua sitten ihan kaupungin päähän.

Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein ummessa, ja ajatteli näin:

"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin, kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta olisinhan voinut olla ajattelemattakin. — Ja miksi minä oikeastaan kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"

— "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" — luki Henrik rasittuneilla silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? — On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät humaltuisi, — vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" — Aha: ei mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. — Seltteriähän minä halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.

Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven, jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä. Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus toisella puolen päätä.

— Seltteriä, — sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta kohtaloa ei löydy.

Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan auennut pelkästä töllöttämisestä.

Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he odottivat… Inhoittavat! — ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi ja läksi miesten katseiden seuraamana.

Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.

"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."

Vähän ajan perästä hän ajatteli:

"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä.
Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" — muisti hän taaskin. —
"Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," — ajatteli hän edelleen.
— "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia,
joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."

Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama ajatus:

"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella —"

"Totisesti!" — ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. —
"Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet
Gabrielista ja siitä konepajasta."

"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," — ajatteli hän, ja aikoi jo palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei tämä työaikaan voinut olla kotona.

Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset ajatukset enää tulleet takasin.

Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.

Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.

— Asuuko täällä Gabriel ——, — kysyi Henrik.

Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi, hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.

— Kyllä hän asuu täällä, — sanoi hän varovasti. — Kukas herra on?

— Minä olen hänen sukulaisensa. —

— Jassoo, jassoo, — sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan. — Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa. Ehkä herra onkin veli?

— Niin, veli.

— Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan niin hyvä — sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.

Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen, ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen. Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina samallaiset synnynnäiset poimut.

Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi, että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt. Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa asioihin ja ihmisiin!

Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, — ja se tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"

Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta, avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi, valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. — "Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen monissa vaiheissaan," — ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä, että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.

Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.

"Se on totta, — ajatteli Henrik, — aikoihan Gabriel ampua itsensä, ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli lompakko.

"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" — ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se sisältää.

"Siinähän on kokonainen elämä, — viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt, — kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä! Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään, seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois tämmöisestä elämästä."

Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse. "Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen myöskin muualle mennä.

"Jääköön siis kerrankin 'kohtalon' ratkaistavaksi. Jos tapaan Gabrielia ja hän vaatii minua luokseen, niin tulen tänne, mutta jollen tapaa, niin menen johonkin hotelliin. Paras on että kirjoitan hänelle lapun varmuuden vuoksi."

Henrik nousi päättäväisesti, otti muistikirjan takkinsa ylätaskusta, ja kirjoitti siihen:

"Rakas Gabriel. Olen käynyt luonasi. Rahat mukana. Ellen tapaa sinua, tule sinä luokseni Phoenixin hotelliin." —

Tässä Henrik pysähtyi ja mietti: "Mitä jos eivät päästä Gabrielia sisälle niin hienoon hotelliin? Minun pitäisi puhua portierin kanssa." Hän kirjoitti riviä alemmas: "Veljesi Henrik", repäsi lehden ja pani sen pöydälle.

Sitten hän tuli pois Gabrielin huoneesta ja meni takasin käytävän pimeyttä kohden, missä löysi saman oven.

Molemmat naisihmiset olivat entisessä kyökissä ja näiltä Henrik sai tietää missä Gabrielin työpaikka oli. Selityksistä kävi ilmi, että juuri samaisesta sinikylttisestä Anniskeluyhtiön raittiusravintolasta piti kääntyä poikkikadulle ja matkaa oli siitä ainoastaan 10 minutin verran konetehtaalle.

Henrik sanoi jättäneensä kirjelapun pöydälle ja meni pois.

Hänen huolensa oli nyt ajurin saaminen, sillä kuumuus tuntui yhä yltyneen. Mutta ajuria ei koko tällä syrjäisellä kadulla näkynyt. Käveltyään jonkun verran Henrik tunsi olevansa kovin haluton jatkamaan vaellusta. Hän istahti hetkeksi tolpalle kadun kulmaan ja katseli lohdutukseksi edes toista katua myöten, ettei näkisi sitä inhoittavan pitkää katua, jota myöten hänen oli kulkeminen. Ja istuessaan hän ajatteli:

"Jos jokaisella askeleella on tarkoituksensa, niin mitähän tarkoitusta voi olla sillä että minun pitää tässä näin kuumassa avuttomana madella! Ja kuitenkin minä tarkoitan jonkun toisen hyvää enkä omaani."

Samassa sattui hänen silmäänsä kaukainen-kaukainen issikka ajamassa sen kadun yli, jota myöten hän katseli. Henrik hyppäsi pystyyn.

— Isvossik! — huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.

"Pelastettu!" — ajatteli Henrik. — "Olimpa sentään viisas kun istuin juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."

Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix. Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta kuin koko vuorokaudeksi, — mutta mikä oli tehty, se oli tehty. Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.

Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa, puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla.

Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet, marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati, jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, — kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.

Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla, hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä, yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa, ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!

Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.

Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä — ilman vähintäkään syytä — juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, — ilmestyi kaikessa surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. — "Se on Johannes se," — ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti tihkuvan paistipalasen suuhunsa. — "Se on juuri tuo hänen täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin, sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"

Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen virkistävästi suljahti kurkusta alas.

"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan se jää muille tehtäväksi," — ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.

Kahvia juodessaan ja pureskellessaan hammastikkua hän taas yhä enemmän syventyi tähän ajatukseen omalta kannaltansa ja, melkein silmänkostumiseen saakka liikutettuna, sanoi itselleen: miksi pyrkiä saavuttamattomaan korkeuteen? miksei tyytyä siihen onneen, joka on ihmiselle mahdollinen: rakkauteen kahden sielun välillä? miksi sanoa kärsimyksen tieksi sitä, joka on ihmisen korkein onni? Voi sinä, minun ihana, tuntematon, umpivieras morsiameni! Ihan näen sinun kasvosi, sinun silmäsi katsoo minuun, sinun sielusi puhuu minun kanssani, me olemme jo kihloissa, olemme jo toistemme omat!

Henrik nousi niin ajatuksissaan, ettei tiennyt minne panna serviettiä käsistään. Esiin hypähtänyt kyyppari hänet herätti. Maksettuaan päivällisestä ja odottaessaan rahoja takaisin hän ajatteli, että kovin paljon tämä kaikki nyt tuleekin maksamaan, päivälliset, huoneet, portierit, — ja muisti myöskin ohimennen tähtitieteen, ja että hän oli joskus päättänyt supistaa menonsa äärimmäisen vähiin, mutta nyt oli kaikki ikäänkuin muuttunut: hänellä oli ihan toinen elämänhalu, ei pilventakainen, vaan täkäläinen; hänellä ei ollut enää epäilyksiä siitä, mikä hänen oikea alansa on, kaikkeen hän tunsi halua, ihan niinkuin Uuno oli sanonut: mies on jokapaikassa alallansa.

Henrik meni ylös huoneeseensa, paneutui pitkäkseen mukavalle vieterivuoteelle puoli pimeään alkooviin ja heitti takin löysästi päällensä. Taskukello jäi naksuttamaan viereen pikku pöydälle suuren sinisen puhtaan juomalasin ja matalan samanvärisen vesikarahvin viereen. Ja Henrik nukkui makeasti ruoka-unta kokonaista kaksi tuntia.

Kun hän raskaan unen jälkeen heräsi, kavahti hän pystyyn niinkuin olisi jotain pahaa tehnyt. Mitä se oli? Onko hän lyönyt Johannesta unissaan? Ei. Se tunne tuli siitä, mitä hän oli äsken päivällistä syödessään ajatellut. Otan kaikki takaisin, Johannes raukka! — Jumala johti minua äsken, vei Anniskeluyhtiöön seltteriä juomaan, istutti kadun kulmaan nähdäkseni issikan, ja minä kuitenkin hylkään hänet!"

"Ja kuinka on mahdollista, että minä makailen tässä, vaikka Gabriel on ihan lähelläni, jota minä en ole nähnyt viiteen vuoteen! Onko joku antanut minulle unijuomaa!" — ajatteli Henrik ja hän itse näytti hänestä niin kummallisen pahalta, että hänen teki mieli vääntää käsiään tuskasta.

Mutta sitten hän nousi vuoteeltaan ja pyyhki silmistään unen. Kaatoi matalasta sinisestä karahvista vettä lasiin ja joi, katsahti marmoriseen pesukomoodiin ja yhtäkkiä kaikki esineet rupesivat jälleen palvelemaan häntä, ensin arasti, ikäänkuin peläten hänen hylkäämistänsä, mutta sitten entisellä mairittelulla ja ylpeydellä, ikäänkuin olisivat sanoneet: tottahan olet niitä, joita meidän on määrä palvella?

Henrik tuli pimeästä alkoovista.

"Se oli omituinen painajainen," — ajatteli hän siitä mitä oli äsken unenpöpperössä tuntenut. —

"Onko siinä mitään pahaa, että minä olen ajatellut rakkauden kahden sielun välillä elämän korkeimmaksi huipuksi? Ei voi olla, sillä koko luonto on vaan sitä, linnut, kukat, — ja se on ihmistenkin ihanne, runoilijain ainainen aine; kuinka sitä pyöritäänkin, aina sitä siihen lopulta tullaan. Ja niin minäkin olen pyörinyt ja hakenut ja haparoinut ja olen nyt tullut siihen. Mitä väärää siinä olisi! Se, että vaikka mieleni on iloinen, tunnen niinkuin olisin laskeutunut, täytyy siis johtua jostain muusta' —"

Henrik rupesi yhtäkkiä viheltämään ja meni ikkunasta katsomaan ulos, ettei tarvitsisi ajatella enää. Mutta hänen silmänsä pysähtyivät sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta.

Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän odottaa Gabrielia.

Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja sitä hän ei millään muotoa tahtonut.

Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.

Konetehdas löytyi pian.

Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta, räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.

Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.

Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat, ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi, lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.

Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.

— Ei se polta, herra menee vaan, — huusi joku sepistä.

Henrik rohkasi mielensä ja eteni.

Kun hän jo lähestyi pahinta kohtaa, jossa kipinät hänen ilokseen vähenivät, vedettiin toisesta ahjosta samallainen valkosena hehkuva pallo, niin että — moukarin siihen käydessä Henrik joutui täydelliseen tulimereen ja antautui juoksemaan pakoon eteenpäin.

Häpeissään siitä, että hän oli näin kadottanut ryhtinsä, ja ymmärtämättä, miksi kohtalo oli tahtonut tehdä häntä naurunalaiseksi, Henrik lähestyi viimeistä seppää.

— Missä täällä on Gabriel ——? — kysyi hän sepältä.

— Jaha, kyllä minä tunnen sen, herran olisi pitänyt mennä toisesta ovesta, se on juuri masinahuoneen vieressä, varvikoneen luona.

Henrik aikoi kääntyä takaisin.

— Herra tulee sentään täältä, kyllä minä viisaan.

Seppä saattoi Henrikiä pienestä ovesta viilariverstaaseen ja käski menemään tämän läpi toiseen osastoon.

Täällä tuli Henrik tuhansien pyörien, hihnojen ja koneiden keskelle. Täältä sai alkunsa myöskin se vonkuva ääni, joka oli niin pitkälle kuulunut kaupungille.

Pelkästä kävelystä ja huomion kiinnityksestä Henrik oli ihan märäksi hikoontunut. Mutta hän lähestyi nyt kuumenevaa paikkaa, josta kuului säännöllinen suuren höyrykoneen käynti.

Lautaseinä eroitti höyrypannun ja koneen tehdasosastosta. Tämän seinän pienellä avonaisella ovella seisoi selin Henrikiin päin joku mies, nojaten ovipieleen ja jutellen sisäänpäin jonkun toisen, tuolla puolen istuvan miehen kanssa.

Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi asiaansa.

Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta ja osoitti kädellään Henrikiä.

Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat, kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen hymyyn.

— Henrik! — sanoi mies, nostaen molemmat kätensä riemun merkiksi.

— Gabriel! — sanoi Henrik tunnettuaan hänet. Ja he kiirehtivät toistensa luo, kättä antamaan.

— No mitä? Täälläkö sinä nyt vaan —? — sanoi Henrik.

— Täällähän minä, — vastasi Gabriel. — Ja mi-mistä sinä?

— No pohjanmaalta…

— Po-pohjanmaalta? Johanneksen —?

— Johanneksen luota. Tulin kirjeesi johdosta.

— Jassoo, — niin, katsos — se on pitkä historia, minä näet ammuin yhtä konttoristia jalkaan — —

— Mitä sinä sanoit? Ammuit? — sanoi Henrik kauhuissaan.

— Ei se mitään sen vaarallisempaa, tuli pieni naarmu vaan pohkeeseen, ja hän ampui minua ensin.

— Mutta Gabriel, mitä sinä sanot?

— Ei, ei, et sinä sitä ymmärrä, minun piti niin tehdä, — mutta en minä olisi sittenkään ampunut, ellei hän olisi ampunut ensin.

— Mutta miksi hän ampui sinua?

— Hän luuli, että minä tahdon ampua häntä. Hän näetkös rupesi hävyttömästi kosimaan — niin, katsos sinähän et tiedäkään, että minä olen kihloissa.

— Olen vähän kuullut. Kenen kanssa?

— Se on yksi Ingrid Vestlund.

— Kuka se on? —

— On vaan.

— Kuka hänen isänsä on?

— Se on tullivahtimestari ja Ingridin äiti on kuollut. Kyllä minä näytän sen sinulle. Kuinka kauan viivyt?

— No kyllähän minä —, mutta selitä nyt vielä sitä ampumishistoriaa.

— Niin, näetkös, hän rupesi hävyttömästi kosimaan ja minä päätin kysyä häneltä noin että mitä hän oikein meinaa. — Ai, odotappas, — sanoi Gabriel ja meni nopeasti koneensa luo, joka oli alkanut rätistä. Hän laskeutui kyykkysilleen, tarkasteli jotakin, väänsi pyörää ensin yhtäänne päin, sitten toisaanne, kiroili itsekseen suuttuneesti, siirsi pyöräremmiä ja alkoi vasaralla kolistaa jotakin irti.

Henrik lähestyi konetta ja koetti ymmärtää sen tarkoitusta.

— Sinäkö tätä konetta hoidat? — kysyi Henrik.