Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä niin kauan kuin nahkani oli ehjä.
Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain, että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä, ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan, ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon, sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä. Teach hallitsi — jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei ole minkäänlaista järjestystä — synnyttämänsä pelon avulla, ja minä huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen tuntenut Ranskan päärejä — vieläpä ylämaan päällikköjäkin —, joiden itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää, Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle ja väittää, ettei mitään — eipä edes henkeään — kannata voittaa tai puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.
Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken, mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.
"Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.
"Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.
Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata hänelle mitään apua.
"Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."
Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.
"Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."
Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi omin käsin mustan lipun.
Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa sotalaivaa."
Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa. Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat uskomattoman nopeasti Saaran käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.
Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti! helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi, raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.
Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän. "Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa, varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet merimiehet, oli hyvin harjaantunut.
"Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi, että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa ymmärtänyt.
Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.
"Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja! Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä koreasti kääntyi hyttiinsä.
"Ja nyt, toverit", sanoi Ballantrae, "joku sana teille. En tiedä harjoitatteko tätä jaloa ammattia huvin vuoksi, mutta minä en sitä tee. Minä tahdon ansaita rahoja ja mennä sitten maihin niitä käyttämään. Ja yhden asian minä olen päättänyt: minä en aio antaa hirttää itseäni, jos voin sen välttää. Nyt te saatte auttaa minua, minä olen vain aloittelija! Eikö ole mitään keinoa saada asioihin jotain järjestystä ja järkeä?"
Joku miehistä alkoi puhua. Hän sanoi, että heillä sääntöjen mukaan piti olla majoitusmestari. Tuskin oli sana sanottu, ennenkuin kaikki olivat samaa mieltä. Asia hyväksyttiin ilman äänestystä. Ballantraesta tuli majoitusmestari; rommi annettiin hänen haltuunsa; laadittiin lakeja niitten malliin, joita eräs Roberts-niminen merirosvo oli seurannut, ja lopuksi ehdotettiin, että tehtäisiin selvä Teachista. Mutta Ballantrae pelkäsi toimeliaampaa kapteenia, josta voisi koitua hänen vastustajansa, ja hän sen vuoksi innokkaasti kehoitti tuumasta luopumaan. Teach, sanoi hän, oli kyllä hyvä hyökkäämään laivoihin ja pelottamaan tyhmyreitä mustalla naamallaan ja sadatuksillaan; siihen kai ei voitu saada parempaa miestä. Sitäpaitsi, kun hän nyt oli melkeinpä viralta pantu ja arvonsa menettänyt, niin voimme vähentää hänen saalisosaansa. Tämä ratkaisi asian; Teachin osa määrättiin naurettavan vähäiseksi, niin että se oli minun osuuttani pienempi, Ja jäljellä oli nyt vain kaksi kysymystä: halusiko hän suostua uuteen järjestykseen, ja kuka menisi siitä hänelle ilmoittamaan.
"Siitä teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi Ballantrae. "Sen minä kyllä otan tehtäväkseni." Samassa meni hän käytävään ja astui yksinään alas pedon hyttiin.
"Siinä on meillä oikea mies", huusi joku joukosta. "Eläköön uusi majoitusmestarimme!" Huudettiin kolmasti, niin että kaikui, ja minä en ainakaan säästänyt kurkkuani. Olen varma siitä, että riemu vaikutti kapteeni Teachiin alhaalla hytissä; olemmehan äskettäin nähneet, miten kadulla huutaminen voi saada lainlaatijainkin mielet pois tasapainosta.
Mitä alhaalla tapahtui, emme koskaan saaneet tarkemmin tietää, vaikka tärkeimpiä seikkoja myöhemmin tuli ilmi, mutta ihmeisiimme ja iloisiksi me tulimme kaikki, kun Ballantrae tuli kannelle Teach vierellään ja ilmoitti tämän täydellisesti suostuvani asiaan.
Seuraavat kaksi-viisitoista kuukautta sivuutan nopeasti; me ristelimme edelleen pohjoisella Atlantilla, otimme ruuan ja juoman ryöstämistämme laivoista, ja saimme asiat yleensä luistamaan hyvin. Minä voin olla varma siitä, ettei kellään ole halua lukea merirosvon muistelmia, olkoonpa, että on rosvona niinkin vastenmielisesti kuin minä. Asiat menivät nyt aivan toisin, kuten olimme toivoneetkin, ja Ballantrae jäi minun suureksi ihmeekseni johtoon siitä päivästä ruveten, jolloin hän siihen oli ryhtynyt. Voisi olla houkuttelevaa otaksua, että jalosukuinen mies aina on etusijalla, ryövärienkin seassa; mutta minun sukuni on joka puolelta yhtä hyvä kuin jonkun skotlantilaisen paroonin, enkä minä kumminkaan häpee myöntää, että minä pysyin "Vinkuvana Villenä", enkä ollut juuri miehistön hovinarria korkeammassa asemassa. Totta puhuen eivät olosuhteet olleet omiansa minun kykyjeni ilmi pääsemiselle. Terveyteni kärsi monesta syystä; minä en koskaan koteutunut laivan kannelle yhtä hyvin kuin ratsun selkään, ja minun täytyy totta puhuen tunnustaa, että alinomaa pelkäsin merta, johon pelkoon sekaantui vielä kumppanieni synnyttämä kauhu. Minun ei tarvitse kertoa rohkeudestani; olen kunnostautunut useilla tappelutanterilla kuuluisien päällikköjen johdossa ja viimeisen kunnianosoitukseni minä voitin loistavan urhoollisella teolla, jonka moni silminnäkijä voi todistaa. Mutta kun piti ryhtyä jonkin laivan valtaamiseen, silloin oli majuri Francis Burken sydän kurkussa; tuo pieni pähkinänkuori, jossa me hyökkäsimme, kammottava merenkäynti, korkeat laivankyljet, joita pitkin oli nouseminen, ajatus siitä, kuinka monta vihamiestä voi olla piilossa varuksiensa takana, pilvinen taivas, joka (näillä tienoin) useinkin synkeänä ja uhaten seurasi yritystämme, ja tuulen vinkuna korvissani — kaikki tämä oli urhoollisuudelleni mahdotonta sulattaa. Lisäksi tuli, että ne näyt, jotka voittoa seurasivat, eivät olleet minulle mieluisammat kuin tappion toiveet, sillä minä olen aina ollut erittäin herkkätunteinen. Pari kertaa tapasimme laivoista naisia, ja vaikka olen ollut mukana kaupunkia ryöstettäissä ja hiljattain Ranskassa hirveissä katumellakoissa, teki kuitenkin tuo surullinen ja vaarallinen taistelupaikka merellä ja taistelevien vähäinen lukumäärä nämä merirosvonäytelmät paljoa kamalammiksi. Tunnustan rehellisesti, etten koskaan voinut ryhtyä asiaan olematta kolmen neljänneksen humalassa. Toisten laita oli samoin; itse Teachkin epäröi mitään aloittaa, ellei hän ollut täyttänyt itseään rommilla, ja Ballantraen tehtävän suurimpia vaikeuksia oli jakaa meille paljon väkijuomia juuri niin kuin tarvittiin. Senkin hän suoritti ihailtavalla tavalla ja oli yleensä kunnollisin mies mitä olen nähnyt ja yksi niitä, joita luonto on suosinut erityisillä lahjoilla. Hän ei koettanut hankkia suosiota kuten minä alituiseen kujeilemalla pelko sydämessä, vaan oli useimmissa tapauksissa jollakin tavoin arvokas ja luoksepääsemätön, niin että hän näytti isältä lapsilaumassa tai koulumestarilta oppilaineen. Hänen tehtäväänsä vaikeutti se, että miehistöön oli juurtunut mellakoimisen halu; Ballantraen kurinpito, niin höllä kuin se olikin, rajoitti kumminkin heidän yltiöpäisyyttään, ja mikä pahinta: kun he nyt pysyivät selvinä, oli heillä aikaa ajatella. Sentähden oli muutamia, jotka joutuivat katumaan kammottavia rikoksiaan, erittäinkin yksi, eräs hyvä katolilainen, jonka kanssa me toisinaan pujahdimme salaa rukoilemaan, varsinkin pahalla säällä, sumussa, sateessa ja sen sellaisessa, kun meitä ei niin hyvin pidetty silmällä, ja minä olen varma, ettei pari rikollista matkalla mestauspaikalle ole tehnyt sen tuskaisempaa ja vilpittömämpää katumusta. Sitävastoin toiset, joilla ei ollut samaa toivomisen syytä kuin meillä, antautuivat muunlaiseen ajanviettoon, nimittäin laskemaan saalistaan. Päivät pitkät he siten saattoivat istua laskemassa osuuksiaan ja hautomassa uusia voiton toiveita. Kuten sanottu, me olimme onnistuneet varsin hyvin, mutta se huomautus minun on tähän lisättävä, ettei missään yrityksessä (päättäen niistä, joissa minä olen ollut osakkaana) voitto koskaan vastaa ihmisten alkuperäisiä toiveita. Monta laivaa me kohtasimme ja monta valtasimmekin, mutta vain harvoissa oli sanottavasti rahoja; niiden lasti oli enimmäkseen käyttöön kelvotonta — mitäpä me teimme muutamalla auralla tai jollakin tupakkamäärällä? — ja on kovin tuskallista ajatella, kuinka monen laivamiehistön olemme antaneet laputtaa pitkin lankkua vain muutaman korpun tai parin viina-ankkurin vuoksi.
Laivamme oli kovin lahonnut, joten oli kiiruhdettava suojasatamaan, joka sijaitsi soiden ympäröimällä joen suulla. Yleensä ajateltiin sen jälkeen erota kukin hävittämään yksin osuuttansa, ja tämän vuoksi kaikki himoitsivat hiukan lisää, joten asian lopullinen ratkaisu siirtyi päivä päivältä. Lopullisen päätöksen sai aikaan vähäpätöinen tapaturma, sellainen, jota voisi luulla jokapäiväiseksi meidän asemassamme olevien henkilöjen kesken. Minun on kuitenkin liitettävä tähän selitys. Valtaamistamme laivoista olimme ainoastaan yhdessä — ensimmäisessä, missä oli naisia — kohdanneet todellista vastarintaa. Tässä tilaisuudessa tapettiin miehistämme kaksi ja useita haavoittui, joten me varmasti olisimme joutuneet tappiolle ilman urhoollista Ballantraeta. Muuten oli puolustus kaikkialla (jos sellainen yleensä tuli kysymykseen) niin kehnoa, että Euroopan vaivaisin sotajoukko olisi sille nauranut. Vaarallisinta oli kiivetä pitkin laivan sivuja, mutta saattoi tapahtua, että nuo merimiesraukat heittivät itse meille köyden, niin mielellään he antautuivat palvelukseemme tahtomatta laputtaa lankkua pitkin. Kun olimme aina päässeet niin helpolla, oli miehistömme tullut kehnoksi tappelemaan, joten oli varsin ymmärrettävää, että Teach voi vaikuttaa sen mieliin; todellisuudessa olikin tuon mielipuolen läsnäolo meille todellinen vaara.
Onnettomuus, jota tarkoitan, tapahtui seuraavalla tavalla: Olimme eräänä päivänä huomanneet pienen täyspurjeisen aluksen aivan lähellämme oikealla puolella. Se purjehti melkein yhtä nopeasti kuin me — olen lähempänä totuutta jos sanon: yhtä huonosti — ja me panimme kuntoon keulakanuunat ampuaksemme siltä poikki pari raakapuuta. Meri kävi ankarasti; laiva keinui kovin, niin ettei ollut ihme, jos kanuunamme laukaistiin neljästi lähellekään osumatta. Mutta meidän huomaamattamme olivat takan ajetut ladanneet peräkanuunan, jota emme olleet voineet sumussa huomata. He tähtäsivät paremmin kuin me. Ensimmäinen laukaus sattui aluksemme keulaan ja iski kaksi kanuunamiestämme kuoliaiksi, niin että veri roiskui kasvoillemme ja me kaikki ryntäsimme kannelta alas makuusuojiimme. Ballantrae olisi jatkanut yritystä, eikä tuo vastoinkäyminen olisi voinutkaan vaikuttaa todelliseen sotamieheen; mutta hän älysi nopeasti miehistön mielenlaadun ja huomasi sen nyt saaneen kyllänsä koko käsityöstä. Yht'äkkiä he olivat yhtämieltä siitä, että takaa-ajo lopetettaisiin; siitä ei ollut mitään hyötyä; Saara oli niin laho, ettei se voinut purjehtia kilpaa pullonkaan kanssa; oli sulaa hulluutta risteillä sillä kauemmin, ja näistä syistä laivan kokka käännettiin ja suunnattiin jokea kohti. Oli ihmeellistä nähdä, miten iloisiksi miehet tulivat, kuinka he polkivat jalkaa nauraen ja leikkiä laskien, samalla kukin selvitellen, miten paljon osuus oli kasvanut kanuunamiesten kuoltua.
Yhdeksän päivää me purjehdimme jokea kohti — niin heikko oli tuuli — mutta ennen kymmenennen aamun koittoa, keveän sumun kadotessa, olimme perillä. Kun ilma hetkisen oli selkeä, ennenkuin sumu heti jälleen laskeutui, näimme erään risteilijän aivan lähellä. Se oli kova isku niin likellä piilopaikkaamme. Keskusteltiin innokkaasti, oliko se nähnyt meidät, ja jos oli, oliko se tuntenut Saaran. Olimme olleet hyvin varovaisia, hävittäneet valtaamiemme laivojen miehistöt, jottei kukaan voisi todistaa meitä vastaan, mutta itse Saaran ulkonäköä oli vaikeampi pitää salassa, erittäinkin viime aikoina, sen lahottua, kun olimme ahdistelleet useita aluksia saamatta niitä kiinni. Ei niin ollen ollut muuta kuin todennäköistä, että rosvolaivamme oli moneen kertaan julkisesti kuvailtu. Minä luulin tuon yllätyksen hajoittavan meidät heti. Mutta tässä Ballantraen ihmeen nerokas järki jälleen hämmästytti minua. Hän ja Teach, mikä oli kaikista hänen tempuistaan ihmeteltävin, olivat vetäneet innokkaasti yhtä köyttä aina siitä asti, kun Ballantraesta tuli majoitusmestari. Kysyin häneltä monasti, kuinka se saattoi käydä päinsä, mutta sain vain kerran vastauksen. Silloin hän sanoi Teachilla ja itsellään olevan sopimuksen, "joka kovasti hämmästyttäisi miehistöä, jos se sen saisi kuulla, ja joka hämmästyttäisi häntä itseäänkin jonkinverran siinä tapauksessa, ettei sitä rikottu."
Tässäkin tilaisuudessa hän ja Teach taas olivat yhtä mieltä, ja heidän yhteistoimintansa tuloksena oli, että heti ankkurin laskettua koko miehistö alkoi juoda sanoin selittämättömästi. Iltapäivällä oli laiva täynnä juopuneita miehiä, jotka viskoivat mereen mitä käsiinsä saivat, mylvivät kilpaa mitä erilaisimpia lauluja, joutuivat riitaan ja käsikähmään ja jälleen sen unohdettuaan halailivat toisiaan. Ballantrae oli kieltänyt minua mitään juomasta, kehotti vain näyttämään humaltuneelta, niin totta kuin elämäni oli minulle rakas. En ole koskaan viettänyt niin murheellista päivää; makasin enimmän ajan tuijottaen yli soiden ja tiheikköjen, jotka silmäkannolta ympäröivät pikku lahdelmaamme. Hiukan ennen pimeän tuloa horjui Ballantrae luokseni, oli kompastuvinaan ja kuiskasi ennenkuin nousi, että minun piti kömpiä alas kajuuttaan ja olla nukkuvinani siellä arkun kannella, sillä minua tarvittaisiin pian. Minä tein niin, menin alas kajuuttaan ja heittäydyin ensimmäiselle tapaamalleni arkulle. Siinä makasi jo eräs toinen mies, mutta tavasta millä hän liikahteli ja sysäsi minut syrjään, minä päätin hänen olevan verrattain vähän päissään. Kun olin löytänyt toisen sijan, tuntui hän kuitenkin nukkuvan edelleen. Aavistin tulossa olevan jonkun julman teon, ja sydämeni jyski ankarasti. Heti jäljessäni tuli Ballantrae alas, sytytti lampun, katsahti ympärilleen ja nyökkäsi, ikäänkuin olisi havainnut kaiken olevan järjestyksessä. Sitten hän lähti sanaa sanomatta kannelle. Tirkistin varovasti ympärilleni ja näin että meitä oli makaamassa tai makaavinaan kolme: minä itse, Dutton ja Grady, molemmat rohkeita miehiä. Kannella olivat muut nyt niin hurjasti humaltuneet, että elämä meni kaiken ihmisyyden rajain ulkopuolelle; ei mikään kielen sana voi kuvailla heidän aikaansaamaansa meteliä. Olen iässäni usein kuullut juopuneitten mellastelua, monasti Saarankin kannella, mutta en koskaan mitään, mitä likimainkaan voisi verrata tähän. Siksipä pian juolahti mieleeni, että viinalle oli mahdettu tehdä temppuja. Kesti kauan, ennenkuin kaikki kiljunta ja ulvonta hukkui aivan kuin valittavaan ähkinään ja vihdoin kokonaan häipyi. Minusta tuntui vielä kestävän pitkän ajan, ennenkun Ballantrae palasi, tällä kertaa Teachin seurassa. Kapteeni kirosi nähdessään meidän kolmen makaavan arkuilla.
"Pyh", sanoi Ballantrae, "voisi laukaista pistoolin heidän korvansa juuressa, eivätkä he heräisi. Tiedäthän, mitä he ovat vetäneet nahkaansa."
Kajuutan lattiassa oli luukku, jonka alla arvokkain saalis oli piilossa, kunnes se jaettaisiin. Kansi oli suljettu renkaalla ja kolmella munalukolla. Avaimet olivat varmuuden vuoksi jaetut; yksi oli Teachilla, toinen Ballantraella ja kolmas Hammond-nimisellä miehellämme. Mutta nyt minä hämmästyksekseni näin niitten kokoontuneen yhteen käteen, ja vielä enemmän minä ällistyin nähdessäni Ballantraen ja Teachin nostavan luukusta myttyjä, neljä kaikkiaan, sievästi käärittyjä, kantohihnoineen.
"Lähdetään", sanoi Teach.
"Odotahan vähäsen", sanoi Ballantrae. "Minä olen saanut tietooni, että on paitsi sinua eräs toinenkin, joka tuntee salapolun rämeiden läpi ja se on varmaan lyhempi kuin sinun."
Teach huusi, että siinä tapauksessa he olivat hukassa.
"En minä sitä sentään tiedä", sanoi Ballantrae. "On nimittäin erinäisiä muita seikkoja, joihin minun täytyy sinut tutustuttaa. Ensinnäkin ei pistooleissasi ole ollenkaan kuulia; muistathan, että minä ne latasin meitä molempia varten aamulla. Toiseksi: kun kerran löytyy muitakin, jotka tuntevat tien, niin ymmärtänet helposti, etten halua lähteä sellaisen mielipuolen mukana kuin sinä olet. Kolmanneksi: nämä herrat (heidän ei enää tarvitse olla nukkuvinaan) kuuluvat minun puolueeseeni ja tulevat sitomaan sinut ja köyttämään mastoon. Kun sitten miehesi heräävät (jos he koskaan heräävät, nautittuaan minun heidän viinaansa sekoittamiani lääkkeitä), niin he varmaan ovat ystävällisiä ja irroittavat sinut, ja minä olen varma siitä, että sinun on helppo selittää tämä avain-juttu."
Teach ei sanonut sanaakaan, tuijotteli vain meihin kuin pelästynyt lapsi, kun sidoimme hänen käsiään ja jalkojaan.
"No, sinä tyhmeliini", kysyi Ballantrae, "ymmärrätkö nyt, miksi me teimme neljä myttyä? Tuli sinullekin aikasi jotakin oppia."
Ne olivat viimeiset sanat Saaran kannella. Me neljä liu'uimme hiljaa myttyinemme veneeseen ja sousimme pois laivalta, joka oli vaiti kuin hauta; muutama juopunut vain joskus huokasi. Sumua oli pari jalkaa veden pinnan yläpuolella; sen vuoksi täytyi Duttonin, joka tunsi tien, seisoa suorana määrätäkseen soudun suunnan. Se oli meidän pelastuksemme, sillä meidän täytyi soutaa vitkaan. Olimme päässeet vain vähään matkaan laivasta; ilma sakeni ja lintuja alkoi lentää pitkin vedenpintaa. Äkkiä painui Dutton kokoon ja kuiskasi, että olisimme hiljaa ja kuuntelisimme, jos henki oli meille kallis. Aivan oikein, me kuulimme hiljaista airon loisketta toiselta puolen ja taas kauempaa toiselta samanlaista. Oli selvää, että meidät eilen aamulla oli keksitty, ja että risteilijän veneet nyt olivat meitä kiertämässä, meidän ollessa turvattomina aivan heidän keskellään.
Ihmisparat eivät koskaan ole olleet suuremmassa vaarassa. Lepäyttäissämme airoja ja rukoillessamme jumalaa, että sumu säilyisi, pursui hikipisaroita otsalleni. Nyt kuulimme yhden venheistä liukuvan ohitsemme niin likeltä, että olisimme voineet heittää sinne korpun. "Hiljaa, pojat", kuulin minä upseerin kuiskaavan, ja ihmettelin, ettei hän kuullut sydämeni jyskettä.
"Ei välitetä polusta", sanoi Ballantrae; "meidän täytyy päästä piiloon keinolla millä hyvänsä; ohjataan suoraan lahden rantaan."
Teimme sen mitä varovimmin, soudimme niin äänettömästi kuin mahdollista ja ohjasimme umpimähkään sumussa, josta kuitenkin iloitsimme, se kun suojasi meitä. Mutta taivas johdatti meitä; me laskimme rantaan erääseen tiheikköön, ryömimme maihin aarteinemme ja lävistimme ruuhen upoksiin, kun emme sitä muuten saaneet piiloon, ja sumu jo alkoi hajaantua. Olimme juuri päässeet suojaan, kun aurinko nousi, ja samalla kajahti lahdelta moniääninen merimieshuuto; Saaraa siis käytiin valtaamaan. Sain myöhemmin kuulla, että upseeri, joka sen valtasi, niitti teosta suurta kunniaa. Hän oli todellakin osoittanut suurta kykeneväisyyttä kiertäessään sen; mutta kun hän tuli kannelle, lienee hänen ollut verrattain helppo vangita sen miehistö. Olin vielä kiittämässä pyhimyksiä pelastuksestamme, kun huomasin, että olimme toisenlaisessa pulassa. Olimme tulleet maihin, miten oli parhaiten voitu, laajaan suoseutuun, ja tien etsinnässä oli paljon vaivaa, puuhaa ja vaaroja. Dutton puolestaan arveli, että meidän tuli odottaa, kunnes laiva oli lähtenyt, ja onkia ruuhi ylös; joskin viipyisimme, olisi se järkevämpää kuin syöksyä suin päin tuommoiseen rämeikköön. Siksi meni yksi meistä jälleen lahdelman rantaan, vakoili tiheikön lomitse, näki sumun hälvenneen ja Englannin lipun liehuvan Saaralla. Mitään purjeiden nostamispuuhia sitävastoin ei näkynyt. Nyt oli asemamme sangen arveluttava. Rämeikössä viipyminen oli epäterveellistä; olimme niin kovin ajatelleet aarteitamme, ettemme olleet ottaneet paljoa ruokaa mukaan. Sitäpaitsi oli mitä tärkeintä, että pääsimme lähimmästä ympäristöstä naapuripaikkakuntiin, ennenkuin huhu rosvolaivan valtauksesta ehti levitä. Kaikkia näitä syitä vastassa oli vain läpikulun vaarallisuus. Ei siis ollut kumma, että päätimme lähteä matkaan.
Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää; maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy, ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim. jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä; minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me. [Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla, jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.
"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."
"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.
Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"
"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua", sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.
"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."
Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän.
Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"
Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä nousivat ilmaan — kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti vapaat Saarasta. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia vehkeitä?"
Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä, niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.
"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen tilaisuuden päästänyt käsistäni."
Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä; seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.
Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli honkametsää. Vaivuimme heti uneen.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.
Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.
"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani? Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi. Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista penningistä!"
Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu; niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain levottomuutta herättävää.
Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.
Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä merirosvolaiva oli vallattu — se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.
Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.
Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.
Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten Saaraa; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että Saara oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.
"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."
Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."
"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."
Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn Saarankin ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen, raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten epäilyttävään suojaan.
Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.
Me siis purjehdimme Hudson-jokea ylöspäin. Virta on kieltämättä kaunis ja verraten isokin. Albanyyn päästyämme me asetuimme "Englannin Vaakunaan." Kaupunki oli täynnä maaseutusotilaita, joiden kaikkien mielessä oli ranskalaisten kimppuun käyminen. Kuvernööri Clinton itse oli siellä; hän oli kovin puuhissaan ja, mikäli sain tietää, melkein suunniltaan alustalaistensa vallattomuuden vuoksi. Intiaaneja oli sotajalalla sekä Ranskan että Englannin puolella; me näimme heidän tuovan kaupunkiin vankeja, ja mikä pahempi, päänahkojakin, miesten ja naisten — todellakin vähemmän miellyttävä näky. Yleensä olisimme tuskin voineet saapua hetkellä, joka huonommin sopi suunnitelmiimme; oleskelumme suurimmassa majatalossa käänsi huomion puoleemme; laivurimme pidätti meitä tuhansin viivykkein ja näytti olevan rikkomaisillaan sopimuksemme. Joka puolelta näytti vaara uhkaavan pakolais-parkoja, ja jonkin aikaa me hukutimme huolemme varsin säännöttömään elämään.
Sekin oli meille hyödyksi. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, kuinka koko pakoretkemme aikana aivan erityinen hyvä onni johti askeleitamme. Mikä nöyryytys inhimilliselle arvokkuudelle! Minun viisaustieteeni, Ballantraen erinomainen nerokkuus, urhoollisuutemme, jonka minun täytyy myöntää olleen yhtä suuren, kaikki tämä ei ehkä olisi riittänyt, ellei taivas olisi siunannut ponnistuksiamme. Ja kuinka tosi onkaan kirkon opetus, että uskonnon totuuksia yleensä voidaan menestyksellä sovittaa elämän jokapäiväisiinkin tapauksiin! Joka tapauksessa opimme me juuri huikentelumme aikana tuntemaan erään nokkelan nuoren miehen nimeltä Chew. Hän oli uskaliaimpia intiaanikauppiaita, tunsi kaikki salaiset polut aarniometsissä, oli köyhä ja huvitteluhaluinen, vieläpä lisäksi huonoissa väleissä perheensä kanssa. Hänet me suostuttelimme itseämme auttamaan; hän hankki meille salaa mitä tarvitsimme pakoamme varten, ja vihdoin me eräänä päivänä hiivimme ulos Albanysta sanomatta sanaakaan entiselle ystävällemme, ja hiukan kaupungin yläpuolella istuimme kanoottiin.
Tarvittaisiin paljon taipuisampi kynä kuin minun täydellisesti kuvailemaan tämän matkan vaaroja ja vaivoja. Lukija saa itse mielessään kuvailla sen kammottavan erämaan, missä me kuljimme, sen tiheiköt, rämeet, jyrkät kalliot, pauhaavat virrat ja mahtavat putoukset. Tällaisten villien seutujen kautta meidän täytyi kulkea koko päivä, milloin kanootissa, milloin kanootti olkapäillä, ja yön me nukuimme nuotion ääressä, susien ja muiden petoeläinten huutojen kaikuessa ympärillämme. Aikomuksemme oli kulkea Hudson-virran pääjuoksua pitkin aina Crown Pointiin Champlain-järven rannalle, missä ranskalaisilla oli varustus metsässä. Mutta suoraa tietä matkustaminen olisi ollut liian vaarallista, joten me kuljimme sellaisen joki-, järvi- ja solajoukon kautta, että päätä pyörryttää sitä ajatellessa. Nämä tiet olivat tavallisissa oloissa sangen autiot, mutta nyt oli seudulla liikettä, heimot olivat sotajalalla ja metsä täynnä vaaniskelevia intiaaneja. Tavan takaa me kohtasimme sellaisia joukkoja, kun vähimmin aavistimme. Erittäin on painunut mieleeni, miten meidät eräänä aamuna päivän koittaessa ympäröi viisi, kuusi tuollaista tatuoitua pirua, jotka kiljuivat mitä kamalimmin ja heiluttivat kirveitään. Tämä kohtaus kumminkin päättyi rauhallisesti, sillä kaikki heimot tunsivat Chew'n ja pitivät häntä arvossa. Hän olikin hyvin urhea ja kelpo nuorukainen, mutta joskin hänen seuransa oli meille suureksi hyödyksi, ei kuitenkaan pidä mitenkään luulla, etteivät tuollaiset kohtaukset ollenkaan olleet meille vaarallisia. Osoittaaksemme ystävällistä mielenlaatuamme täytyi meidän vetää esiin rommivarastoanme — yleensä sopii sanoa, että tällainen kulkevan kapakan pito metsissä on intiaanikaupan varsinainen tarkoitus, millä nimellä se sitten esiintyneekin. Kun nuo kelpo villit olivat ehtineet saada pullon skauraa (kuten he tuota julmaa juomaa nimittivät), oli meidän oltava varuillamme ja soudettava pois, jotta päänahka säästyisi. Hiukan humalluttuaan he sanoivat hyvästi kaikelle järjelle ja kohtuullisuudelle; silloin heidän ainoa ajatuksensa oli saada lisää skauraa. Silloin voi heidän päähänsä helposti pälkähtää lähteä meitä takaa-ajamaan, ja jos he olisivat meidät saavuttaneet, en minä olisi koskaan näitä muistelmiani kirjoittanut.
Juuri päästyämme retkemme kriitillisimmälle kohdalle, jolloin me yhtä hyvin saatoimme odottaa joutuvamme englantilaisten kuin ranskalaistenkin käsiin, kohtasi meitä hirveä onnettomuus. Chew tuli äkkiä kipeäksi; näytti kuin hän olisi saanut myrkkyä, ja muutaman tunnin kuluttua hän makasi kuolleena kanootin pohjalla. Näin me yhdellä iskulla menetimme oppaamme, tulkkimme, soutajamme ja passimme ja jouduimme mitä epätoivoisimpaan, kerrassaan toivottomaan tilaan. Chew, joka ylpeili tiedoistaan, oli tosin pitänyt meille maantieteellisiä luentoja, joita Ballantrae kyllä oli kuunnellut, mutta kun tuo aine ei koskaan ole erityisesti minua huvittanut, niin tiesin ainoastaan olevamme Adirondak-intiaanien maassa, eikä kovin kaukana päämäärästämme, kunhan vain löytäisimme tien. Pian selvisi sitäkin paremmin, että minä olin ottanut asian ymmärtäväisemmin, sillä huolimatta kaikesta vaivannäöstään ei Ballantrae ollut minua viisaampi. Hän tiesi, että meidän piti kulkea ylöspäin erästä virtaa, sitten yli maakannaksen, jotain toista virtaa alas ja vihdoin taas kolmatta ylös. Mutta huomattakoon, että moisessa vuoriseudussa tulvii lukemattomia virtoja joka suunnalta, ja miten voisi eurooppalainen aatelismies, joka ei vähintäkään tunne tätä toista maanosaa, erottaa niitä toisistaan? Eikä tämä ollut ainoa vaikeutemme; me olimme lisäksi täydellisiä vasta-alkajia kanootin käyttelyssä, kannasten yli meno oli meille melkein mahdotonta. Muistan, että lepäsimme toisinaan aivan näännyksissä puoli tuntiakin kerrallaan ja sanaa sanomatta. Jos ainoakin intiaani olisi ilmaantunut, olisimme kaiken todennäköisyyden mukaan joutuneet hukkaan, kun emme enää osanneet heidän kanssaan keskustella. Voidaan sen vuoksi jossain määrin antaa anteeksi Ballantraelle, että hänen mielenlaatunsa oli synkeänlainen. Vaikeampaa oli tottua hänen tapaansa moittia muita, jotka olivat aivan hänen veroisiaan, eikä hänen puhetapansakaan aina ollut helposti sulatettavaa. Ei näet voida kieltää, että hän merirosvolaivalla oli tottunut puhuttelutapaan, joka oli ennenkuulumaton aatelismiesten kesken ja joka vielä paljon paheni, kun hän oli melkeinpä kuumesairas.
Vaellustemme kolmantena päivänä, kun eräällä kallioisella kannaksella hinasimme ylöspäin kanoottiamme, putosi se ja särkyi niin ettemme enää voineet sitä käyttää. Me olimme kahden melko suuren järven välissä; tiemme rajoittui kummastakin päästään veteen ja oli molemmin puolin tiheän metsän reunustama; järvien rannat olivat soisia ja luoksepääsemättömiä, joten meidän ei ainoastaan ollut pakko lähteä eteenpäin ilman venettä ja muonastoamme, vaan vielä syöksyä suin päin läpipääsemättömiin tiheikköihin ja luopua siitä vähäisestä tienviitasta, mikä meillä tähän saakka oli ollut, virransuunnasta. Pistimme pistoolit vyöhön, otimme kumpikin kirveen olallemme, asetimme kahteen myttyyn aarteemme ja niin paljon muonaa kuin jaksoimme kantaa. Muun omaisuutemme jätimme oman onnensa nojaan, miekkammekin, jotka metsässä olisivat vain estäneet kulkuamme. Niin lähdimme jatkamaan surullista seikkailuamme. Herkuleen sankarityöt, sellaisina kuin Homeros ne on kuvaillut, olivat vain vähäpätöisiä sen rinnalla, mitä me saimme kokea. Muutamin paikoin oli metsä niin tiheää maahan asti, että meidän täytyi puhkaista itsellemme kulkureikä kuin juustomatojen. Toisin paikoin oli pohja liejuinen ja koko metsä aivan mädäntynyt. Sattui, että minä juoksin kaatuneelle rungolle ja vajosin polvia myöten sen sisään, tai aioin kaatuessani ottaa kiinni tukevaan runkoon, joka siihen tarttuessani hajosi kuin paperi. Niin me ponnistelimme koko pitkän päivän, kompastelimme, kaaduimme, vajosimme, olimme puhkaista silmämme oksiin ja menettää viimeisetkin vaaterepaleet eteenpäin hyökätessämme, ja pääsimme luullakseni tuskin kahta peninkulmaa. Vielä pahempi oli, ettemme voineet ollenkaan edes aavistaa, minne päin kuljimme, kun vain harvoin saimme vähääkään selvää asemasta ja esteiden paljous alati pakotti meidät muuttamaan suuntaa.
Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin sopimattomia.
Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli kuulunut kunnon ihmisiin.
"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan — mitä epäkristillisin näky.
Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti. Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi, että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä. Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.
"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.
"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.
"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi, miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"
Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen, että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka. Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa, marraskuussa 1747, ja mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me olimme tuossa jylhässä vuoristossa, vihittiin hänen veljensä ja nti Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta; katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]
Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme — siinä kysymyksiä, joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.
"He ovat ehkä englantilaisten puolella", kuiskasin minä. "Ja ajatteles, siinä tapauksessa on parasta jatkaa samaan tapaan."
"On. on", sanoi hän. "Mutta menköön nyt syteen taikka saveen." Äkkiä tempasi hän esiin rahan, pudisteli sitä kourissaan, katsahti siihen ja heittäytyi sitten makaamaan kasvot maata vasten.
Mackellarin lisäys. — Tässä minä katkaisen ritarin kertomuksen, koska hän ja hänen toverinsa samana päivänä riitaantuivat ja erosivat, ja ritarin kertomus riidasta totta puhuen ei tunnu sopivan kummankaan asianomaisen luonteeseen. Sen jälkeen he kumpikin vaelsivat yksikseen kokien monta kovaa, kunnes heidät kummankin erikseen korjasi suojaan St. Frederick-linnoituksen partio-osasto. Kaksi seikkaa vain on vielä lisättävä: ensinnäkin (ja tämä on minun kertomukselleni tärkeintä), että master vastoinkäymistensä aikana kaivoi aarteensa maahan erääseen paikkaan, jota ei sittemmin koskaan löydetty, mutta jonka hän merkitsi verellä hatunliereensä. Ja toiseksi, että kun hän näin ollen tuli linnoitukseen aivan rahatonna, ritari otti hänet vastaan veljenä ja maksoi hänen matkansa sieltä Ranskaan. Mr. Burken vaatimaton luonne saa hänet tässä kohden kaikin tavoin ylistämään masteria; tottuneempi ajatus pitänee ritaria yksin ylistettävänä. Minua ilahduttaa tämän todellakin varsin kauniin piirteen merkitseminen sitäkin enemmän, kun pelkään edellisessä loukanneeni kunnianarvoista kertojaani. Minä olen pidättynyt tekemästä muistutuksia hänen outojen ja (minun silmissäni) epämoraalisten katselmustensa johdosta, kun tiedän hänen helposti loukkaantuvan. Mutta hänen kertomustaan riidasta en voi mitenkään ottaa kirjaani, sillä olen itse tuntenut masterin, enkä ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut vähemmän pelolle altis. Minä valitan herra ritarin erehdystä tässä suhteessa sitäkin enemmän, kun pidän hänen kertomustapaansa (muutamia tyylikukkasia lukuunottamatta) varsin nerokkaana.
NELJÄS LUKU.
Mr. Henryn kärsimykset.
Voi helposti arvata, missä seikkailujensa osissa majuri etupäässä viivähti. Jos olisimme saaneet tietää kaikki, olisi hänen lähettitoimensa luultavasti päättynyt aivan toisin; nyt hän kosketteli verrattain vähän merirosvolaivaa. Minä en myöskään kuullut hänen kertomuksensa loppua, sillä mr. Henry, joka oli hetkisen istunut ajatuksissaan, nousi ylös, pyysi majurilta anteeksi, että hänellä oli välttämättömiä tehtäviä, ja pyysi minua mukanaan konttoriin.
Päästyään sinne ei hän enää koettanutkaan salata liikutustaan; hän käveli edestakaisin lattialla, kasvot rypyssä tavantakaa pyyhkien kädellään otsaansa.
"Meillä on jotain järjestettävää", sai hän vihdoin sanotuksi, mutta keskeytti sitten puheensa, sanoi, että meidän piti saada jotain juotavaa ja lähetti hakemaan pullon parasta viiniä. Tämä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei myöskään se, että hän viinin tultua kulautteli sitä lasin toisensa perästä, ollenkaan välittämättä ulkonaisesta soveliaisuudesta. Juominen kumminkin rauhoitti häntä.
"Te tuskin hämmästynette, Mackellar", aloitti hän, "kuullessanne, että veljeni — joka kaikkien meidän iloksemme kuuluu olevan hyvässä turvassa — tarvitsee jonkun määrän rahoja."
Minä vastasin sen kyllä aavistaneeni, mutta ettei nyt ollut mikään erittäin sovelias aika, sillä kassassamme ei ollut paljoa.
"Minulla on", sanoi hän, "hypoteekkirahoja."
Minä muistutin niiden kuuluvan rouvalle.
"Siitä minä kyllä teen tilin vaimolleni", vastasi hän kiivaasti.
"Niin, mutta silloin meillä on hypoteekki vaivoinamme", väitin minä.
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "siitä asiasta juuri halusin haastella kanssanne."
Minä kuvailin hänelle, kuinka sopimaton hetki oli ottaa rahat pois oikeasta paikastaan ja sanoin meidän siten menettävän kaikki, mitä olimme saaneet kokoon säästäväisyydellämme, joten taas jouduttaisiin aivan tuuliajolle. Uskalsin jatkaakin keskustelua asiasta ja kun hän yhä vain pudisteli päätään vastaukseksi ja hymyili katkerasti, niin minä innoissani ihan unohdin asemani rajat. "Sehän on sulaa hulluutta", huusin minä, "enkä minä ainakaan tahdo olla siinä osakkaana."
"Te puhutte aivan kuin minä tekisin sen huvikseni", sanoi hän. "Mutta nyt on minulla lapsi ja sitä paitsi minä pidän järjestyksestä, niin, sanon sen suoraan, Mackellar, olen viime aikoina alkanut ylpeillä talostamme ja sen hoidosta." Hetkisen hän oli vaiti ja tuijotti synkkänä eteensä. "Mutta voisinko ehkä tehdä toisin?" jatkoi hän sitten. "Minulla itselläni ei ole mitään, ei mitään. Se, mitä tänään saimme kuulla, on minut perin pohjin musertanut. Minulla on vain herran nimi ja varjo, varjo vain. Oikeuteni eivät ole todella pätevät."
"Kyllä ne päteviksi katsotaan, jos tuomiolle tullaan", sanoin minä.
Hän loi minuun polttavan katseen ja näytti vaivoin pidättyvän jotain sanomasta. Nyt minä kaduin sanojani, sillä älysin hänen tiluksista puhuessaan ajatelleen avioliittoaankin. Sitten hän äkkiä tempasi kirjeen taskustaan, missä se oli ollut mytyssään; hän levitti sen pöydälle suurin kädenliikkein ja luki sen minulle vapisevin äänin: — "Rakas Jaakoppi" — niin hän alkaa! huudahti hän — "Rakas Jaakoppi, muistathan, että minä kerran sinua nimitin sillä nimellä, ja nyt sinä olet tehnyt tehtäväsi ja lyönyt minulle vekarajalkaa niin että se riittää." — "Mitä pidätte tästä, Mackellar?" kysyi hän, "se on minun ainoa veljeni! Jumala on todistajanani, että olen hänestä pitänyt; minä olen aina ollut hänelle uskollinen, ja näin hän minulle kirjoittaa! Mutta sitä minä en siedä", — hän käveli edestakaisin lattialla — "minä olen yhtä hyvä kuin hänkin, minä olen parempi mies, sen tietää Jumala! Hänen pyytämäänsä hävytöntä summaa minä en voi maksaa; hän tietää kyllä, että sitä on mahdoton saada, mutta minä annan hänelle mitä minulla on, ja se on enemmän kuin hän odottaa. Minä olen sietänyt tätä liian kauan. Katsokaa, mitä hän vielä kirjoittaa; lukekaa itse: 'Minä tiedän, että olet saita koira.' Saita koira! Minäkö saita? Onko se totta, Mackellar? Luuletteko? Arvelenpa, että hän olisi ollut valmis lyömään minua. Oo, te luulette niin kaikki. No hyvä, te saatte nähdä muuta, samoin hän ja Jumala. Vaikka minun pitäisi jättää talo autioksi ja lähteä vaeltamaan paljain jaloin, pitää tuon verenimijän saada kylliksi kitaansa. Vaatikoon hän kaikki — kaikki; hän saa sen. Hänellä cm oikeus kaikkeen. Oo!" huusi hän, "minä arvasin tämän ja vielä pahempiakin asioita, silloin kun hän ei antanut minun lähteä." Hän täytti lasin uudelleen, mutta juuri kun hän oli sitä viemässä huulilleen, rohkenin koskettaa häntä sormellani käsivarteen. Hän pysähtyi hetkeksi. "Te olette oikeassa", sanoi hän ja heitti lasin sisällyksineen pesään. "Tulkaa, lasketaan rahat."
En uskaltanut kauemmin häntä vastustaa; sitäpaitsi vaikutti minuun voimallisesti se, että näin miehen, joka muuten varsin hyvin hillitsi itsensä, nyt noin hajanaisessa sieluntilassa. Me siis istuuduimme, laskimme rahat ja jaoimme ne myttyihin, majuri Burken mukavammin kuljetettaviksi. Kun tämä oli tehty, meni mr. Henry takaisin saliin, ja vanha parooni istui koko yön vieraansa seurassa.
Hiukan ennen päivän nousua lähetettiin minulle sana, että minun piti seurata majuria hänen matkalleen. Alemman arvoisesta saattajasta hän varmaankaan ei olisi pitänyt, koska hän oli mies, joka tunsi oman arvonsa, ja ylempää ei voitu hänelle antaa, koska mr. Henry ei voinut esiintyä salakuljettajain joukossa. Oli kylmä, tuulinen aamu ja kulkiessamme pitkää tietä läpi pensaikkojen kääriytyi majuri kokonaan viittaansa.
"Herra majuri", sanoin minä, "teidän ystävänne on vaatinut täältä aimo summan rahoja. Otaksun hänen olevan pahassa pulassa."
"Niin täytyy otaksua", sanoi hän, hiukan kuivasti, tuntui minusta, mutta siihen oli ehkä syynä viitta, jota hän piti suun edessä.
"Minä olen vain talon palvelija", sanoin minä. "Te voitte puhua minulle vapaasti. Luultavasti ei meillä ole syytä odottaa häneltä mitään hyvää?"
"Hyvä mies", sanoi majuri. "Ballantrae on aatelismies, jolle luonto on lahjoittanut mitä loistavimmat lahjat, ja mies, jota minä ihailen ja kunnioitan aina siihen maahan asti, jota hänen jalkansa polkee." Sitten hän näytti epäröivän, miten jatkaisi puhettaan.
"Mutta sittenkään", sanoin minä, "ei meillä ole erityistä syytä odottaa häneltä mitään hyvää."
"Sitä en tahdo kieltää. Te saatte pitää siitä asiasta omat ajatuksenne, hyvä mies", sanoi majuri.
Olimme nyt saapuneet sille puolelle lahtea, missä venhe häntä odotti. Siellä hän sanoi: "No niin, herra Mikä-olikaan-nimenne, minä olen suuressa kiitollisuudenvelassa ystävällisyydestänne; sallikaa siis, koska asia näyttää teitä huvittavan ja koska näytätte sitä ymmärtävän, viime sanoikseni kertoa jotain, mikä ehkä tulee hyödyttämään perhettä. Mikäli tiedän, on ystäväni unohtanut kertoa, että hän saa skotlantilaisten rahastosta suuremman avustuksen kuin kukaan muu Pariisissa asuvista maanpakolaisista. Ja se on sitäkin suurempi häpeä", huusi majuri punaisena, "kun minulle ei ole liiennyt yhtään kurjaa killinkiä."
Hän veti hattunsa vinoon ja tuijotti minuun, aivan kuin olisi ollut minun syyni, että hän oli jäänyt osattomaksi, mutta kääntyi sitten jälleen tavalliseen poikamaisen iloiseen kohteliaisuuteensa, puristi kättäni ja asteli venheen luo rahat kainalossa; mennessään hän vihelsi liikuttavan kaunista kansanlaulua. Muistan, kuinka tuo sävelen pätkä jäi soimaan korvissani vielä sittenkin, kun salakuljettajat olivat kehoittaneet "pitämään helvetissä kitansa." Sitten kuului vain airojen rahina pohjaa vasten, ja minä seisoin katsellen kuinka aurinko sukelsi esiin merestä ja vene ui kutterin luo, joka sidotuin etupurjein sitä odotteli.
Me jouduimme pahaan pulaan rahojen viennin vuoksi; muun muassa oli siitä seurauksena, että minun piti matkustaa Edinburghiin ja ottaa vanhan lainan ylläpitämiseksi uusi, hyvin huonoilla ehdoilla. Siten jouduin noin kolmeksi viikoksi pois Durrisdeerista.
Minulla ei ollut ketään, keltä olisin voinut kysellä tapahtumista minun poissa ollessani, mutta että jotain oli sattunut, näkyi kyllä rouvan suuresti muuttuneesta käytöksestä. Hän oli melkein kokonaan lopettanut entiset juttelunsa vanhan paroonin kanssa. Miestään kohtaan hän esiintyi aivan kuin jotakin anteeksi pyytäen, ja kääntyi paljon useammin kuin ennen hänen kanssaan puhumaan. Erittäin silmiinpistävää oli, että hän mitä suurimmassa määrässä alkoi hoitaa neiti Katariinaa. Voisi luulla, että muutos olisi ollut mr. Henrylle tervetullut, mutta niin ei suinkaan ollut laita. Päinvastoin: jokainen asia, jossa rouva oli muuttanut käytöstään, oli hänelle kuin myrkyllinen pistos, sillä hän käsitti ne ilmauksiksi siitä, että rouva sydämessään oli hänelle uskoton. Uskollisuutta masteria kohtaan, josta hän oli ylpeillyt niin kauvan kuin masteria oli pidetty kuolleena, täytyi hänen nyt, kun tiettiin hänen elävän, hävetä, ja tämä häpeäntunne oli aiheena hänen muuttuneeseen käytökseensä. Olen päättänyt olla mitään salaamatta. Senvuoksi sanon suoraan, että katson mr. Henryn juuri näinä aikoina esiintyneen huonoimmassa valossa. Ollessaan ulkona väen joukossa hän tosin pysyi aisoissa, mutta huomata saattoi, että hän sisimmässään oli syvästi synkkä. Minulle, jota kohtaan hänen ei tarvinnut käyttää teeskentelyä, pauhasi hän usein ilman syytä, saattoipa vastata tuikeasti vaimolleenkin. Niin voi tapahtua, kun rouva oli häntä kiihottanut olemalla entistä ystävällisempi hänelle, mutta ilman huomattavaa syytäkin; silloin hänen alituinen paha tuulensa itsestään puhkesi ilmoille. Kun hän siten unohti itsensä (käytös, joka oli mitä suurimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä heidän liittonsa oli solmittu), laskeutui yli kaikkien läsnäolevien kiusallinen tunnelma; mies ja vaimo loivat toisiinsa katseen, joka näytti ilmaisevan kärsivää ihmettelyä.
Eikä siinä kyllin, että hän kiusasi itseään ärsyttyneellä mielenlaadullaan, hän sitäpaitsi koko ajan vahingoitti asemaansa pysymällä vaiti siinä määrin, etten tiedä johtuiko se jalomielisyydestä vaiko ylpeydestä. Salakuljettajat tulivat tavan takaa masterin lähetteinä, eivätkä koskaan lähteneet tyhjin käsin. En ollenkaan uskaltanut tehdä mr. Henrylle huomautuksia; hän antoi, mitä häneltä pyydettiin, jonkinlaisen jalomielisen raivon vallassa. Ehkäpä hän juuri ollen luonnostaan säästeliäs tunsi epätoivon riemua täyttäessään empimättä veljensä vaatimukset. Ehkäpä vähemmänkin ylpeä mies olisi joutunut samaan äärimmäisyyteen samanlaisessa luonnottomassa asemassa. Mutta tila kärsi sen vuoksi. Jokapäiväisiä menojamme yhä vähennettiin; tallit tyhjennettiin, niin että meillä oli enää vain neljä työhevosta jäljellä, palvelusväkeä vähennettiin — se synnytti äänekästä paheksumista kansassa ja sai vanhan vihan mr. Henryä vastaan jälleen hereille —, ja vihdoin oltiin niin pitkällä, että jokavuotinen matka Edinburghiin oli jätettävä tekemättä.
Oli tultu vuoteen 1756. Huomatkoon lukija, että tuo verenimijä nyt oli seitsemän pitkää vuotta kuivannut Durrisdeerin valtasuonta. Koko tänä aikana ei isäntäni ollut puhunut asiasta sanaakaan. Niin perkeleellisen ilkeä oli master, että hän kääntyi vaatimuksineen vain mr. Henryn puoleen, eikä koskaan kirjoittanut asiasta paroonille. Perhekunta oli ihmetellen seurannut meidän taloudellista tarkkuuttamme. He olivat varmaankin väsyneet mr. Henryn suureen saituuteen, joka aina on epämieluinen virhe, mutta erittäin ikävä nuorissa ihmisissä, ja mr. Henry ei ollut vielä kolmenkaankymmenen. Mutta samalla oli juuri hän hallinnut taloa melkein poikavuosiltaan, ja talon muut asukkaat ottivat muutokset vastaan ääneti, ylpeinä ja katkerina kuten hänkin, kunnes Edinburghin matkan jättäminen antoi viimeisen iskun.
Siihen aikaan, josta tässä puhun, oli isäntäni rouvan seurassa harvoin muulloin paitsi ruokapöydässä. Heti majuri Burken käynnin jälkeen huomattiin rouvan puolelta selviä lähentelemisyrityksiä, hän ikäänkuin pelokkaasti pyrki herransa suosioon, mikä kieltämättä oli ristiriidassa hänen entisen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä kanssa. Minä en ole koskaan voinut moittia mr. Henryä siitä, ettei hän suosinut näitä yrityksiä, enkä liioin lukea rouvalle viaksi, että hylkääminen häntä syvästi loukkasi. Mutta seurauksena oli, että he joutuivat täydelliseen eroon ja kuten sanottu puhuivat toisilleen tuskin koskaan paitsi pöydässä. Kysymys Edinburghin matkastakin tuli ensiksi esiin päivällisten aikana, ja sattumalta oli rouva pahoinvoipa ja huonolla tuulella. Heti huomattuaan herransa tarkoituksen hän lensi veripunaiseksi.
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti hän. "Taivas tietäköön, ettei minulla ole liikoja huvituksia niin että minulta tarvitsee kieltää ainoata hauskuuttani. Minä en tahdo enää tietää tuosta häpeällisestä säästämishimosta, me olemme jo koko seudun pilkan ja suuttumuksen esineenä. Tätä uutta hullutusta en ota sulattaakseni."
"Minulla ei ole varaa siihen", sanoi mr. Henry.
"Ei ole varaa!" huusi rouva, "Hyi! Minullahan on rahoja itselläni!"
"Ne kuuluvat kaikki minulle, aviomiehellesi", sanoi hän kiukkuisesti ja lähti samassa pois.
Vanha parooni ojensi kätensä kattoon päin ja vetäytyi miniöineen lieden luo — minulle selvä kehoitus lähteä tieheni. Tapasin mr. Henryn siellä, missä hänen tavallinen pakopaikkansa oli, konttorihuoneessa; hän istui pöydän reunalla ja pisteli sitä kynäveitsellään. Kasvoissa hänellä oli hyvin ruma ilme.
"Mr. Henry", sanoin minä, "te teette itsellenne kovin väärin; nyt se ei saa enää jatkua."
"Oo", huusi hän. "Ei täällä ole ketään joka mitään ajattelee. He pitävät vain kohtuullisena, että on niinkun on. Se on minun häpeällistä säästämishaluani. Minä olen saita koira", ja sysäsi veitsen vartta myöten pöytään. "Mutta minä näytän sille miehelle", huusi hän kiroten, "minä näytän hänelle, kumpi meistä on jalomielisempi."
"Ei se ole jalomielisyyttä", sanoin minä, "se on vain ylpeyttä."
"Luuletteko että olen saarnan tarpeessa?" kysyi hän.
Minä arvelin, että hän tarvitsi apua ja että hän sitä saisi minulta, tahtoen tai tahtomatta. Kohta kun rouva oli vetäytynyt huoneeseensa, riensin sinne ja koputin.
Hän ei ollenkaan salannut hämmästystänsä. "Mitä te minusta tahdotte, mr. Mackellar?" kysyi hän.
"Hyvä rouva, minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan ennen teitä häirinnyt", aloitin minä, "mutta tämä asia rasittaa minua liiaksi ja minun täytyy saada se sanotuksi. Miten on mahdollista, että voi olla olemassa kaksi niin sokeata ihmistä kuin te ja parooni? Että voi elää niin kauan niin ylevämielisen herran kanssa kuin mr. Henry on ja ymmärtää niin huonosti hänen luonnettansa?"
"Mitä te tuolla tarkoitatte?" puhkesi rouva puhumaan.
"Ettekö tiedä, minne rahat menevät? Hänen ja teidän, vieläpä sen viininkin hinta, jonka hän ruokapöydässä jättää juomatta?" jatkoin minä. "Pariisiin. Hänelle, tuolle toiselle. Kahdeksan tuhatta puntaa hän nyt on saanut seitsemässä vuodessa, ja isäntäni on ollut kyllin tyhmä pitääkseen asian salassa!"
"Kahdeksan tuhatta puntaa!" toisti hän. "Se on mahdotonta. Siihen ei tilamme kykene!"
"Olemmepa saaneetkin puristaa siitä viimeisenkin pennin", sanoin minä. "Mutta kahdeksan tuhatta ja kuusikymmentä on summa, shillinkiä lukuunottamatta. Ja jos te tämänkin jälkeen luulette isäntääni saidaksi, niin en koskaan enää sekaannu asioihinne."
"Riittää jo, mr. Mackellar", sanoi hän. "Te teette varsin oikein, kuten niin vaatimattomasti sanotte, sekaantuessanne minun asioihini. Minä ansaitsen kyllä moitetta ja teidän mielestänne minä varmaankin olen kovin huolimaton vaimo (tässä hän katsoi minuun omituisesti hymyillen), mutta sen minä kyllä kohta korjaan, Master on aina ollut hyvin ajattelematon, mutta sydän hänellä on erinomainen; hän on läpeensä jalomielinen. Minä kirjoitan hänelle itse. Ette voi uskoa kuinka olette huolestuttanut minua kertomillanne asioilla."
"Minä puolestani luulin voivani ilahduttaa teitä, hyvä rouva", sanoin minä, raivoissani siitä, että huomasin hänen yhä ajattelevan masteria.