CII.
Ja keltit kaipasivat kolmea paatta, sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.
Gustave Flaubert, Salammbô.
Me lähdemme molemmat pois jättäen pikku Pierren isoäitinsä luo. Me kuljemme poispäin pitkin vihreätä polkua, tammien ja saarnien lehtiholvin alla, kuunnellen kaukaa, illan kaikuvassa hiljaisuudessa vanhan kehdon keinuntaa, vanhaa tuutulaulua ja lapsen raikuvaa naurua.
Ulkona on vielä täysi päivä. Aurinko, joka on hyvin alhaalla, kultaa vielä rauhaisan maiseman.
— Mennään vielä Saint-Eloi'n kappelille, sanoo Yves.
Se on mäen huipulla; hyvin vanha, aivan sammalten syömä, naavan parroittama, aina yksin, suljettu ja salaperäinen metsien keskellä.
Se aukeaa vain kerran vuodessa, hevosten armojuhlana. Niitä tulee kaikkialta ympäristöstä, niiden hyväksi lausutun hiljaisen messun aikana. Tuollainen armojuhla oli aivan äskettäin ja ruoho on vielä laossa sinne tulleiden eläinten kavioiden tallaamana.
Sinä, iltana vallitsee kappelin ympärillä outo rauha. Metsäinen näköpiiri levitteleikse kaukana, rauhallisena kuin uneksien; tuntuu siltä kuin nyt olisi elommekin ilta, ja kuin olisi meillä jälellä vain antautuminen ikuiseen lepoon katsellen yön laskeutumista bretonilaisen maiseman yli ja sammuminen hiljaa nukkuvaan luontoon.
— — — Saman tekevä, sanoo Yves hyvin miettiväisenä. Minä luulen
vain, että minä kerran palaan jonnekin tuonne — hän tarkoitti
Plouherzeliä — kun minä olen tullut vanhaksi, että minut haudattaisiin
Kergristin kappelin luo, tiedättehän, sinne, minä näytin teille paikan?
Niin, varmasti menen minä sinne kuolemaan.
Kergristin kappeli Goëlon seudulla, synkän, sateisen taivaan alla; merivesijärvi ja sen keskellä graniittisaaret, suuri, kumara eläin, joka nukkuu harmaalla tasangolla — — — Minä muistan tuon paikan sellaisena kuin minä sen näin monta vuotta sitten, talvella. Niin, minä muistan, että se on Yves'n synnyinseutu, maaperä, joka häntä odottaa. Kun hän on kaukana merellä, keskellä yötä, vaarassa, uneksii hän siitä haudasta.
— Yves, veljeni, me olemme suuria lapsia, minä vakuutan. Usein hyvin iloisia kun ei tarvittaisi, olemme nyt surullisia ja loruilevia rauhan ja onnen hetkellä, mikä sattumalta on tullut osaksemme; tottumuksen puute saattanee ehkä selittää sen.
Kukapa luulisi meidät nähdessään, että me saattaisimme uneksia vain valveilla, vain sen takia että yö tulee ja metsissä on rauhallista?
Ajattelehan, me olemme molemmat melkein kahden neljättä ikäisiä, elämä saattaa olla vielä hyvinkin pitkä, edessämme on matkoja, vaaroja, hätää, ja meille molemmille aurinkoa, huumausta ja rakkautta, ja kuka tietää? — ehkäpä vielä kohtauksia, uhmaa, taistelua meidänkin välillämme.
Ilmaistuna paljon vähemmillä sanoilla kuin tämä, sekaantui kaikki tuo hänen unelmiinsa.
Silloin vastasi hän minulle äänessään surullisen moittiva sointu:
— Ainakin tiedätte, veli, että minä nyt olen muuttunut, ja että eräs seikka on aivan lopussa. Ettehän lie sitä tarkoittanut?
Ja minä puristin Yves-veljeni kättä koettaen hymyillä täysin luottavasti.
Elämän tarinat pitäisi voida keskeyttää milloin hyvänsä niin kuin kirjatkin — — —