Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.
— Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas, alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä valkojalkainen hevonen asui.
Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka muisto on.
Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:
— Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!
Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.
Koko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän aikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden perällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana päivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän kulkevan ohi.
— Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla teidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne. Tahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta. Ja katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun kirjeeni luetaan hänelle.
XI.
Kesäkuulla 1875.
Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä, yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.
Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.
Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet, jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.
Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina kantoivat meren äärettömyyksien yli.
Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva. Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin — nukkuessaan selällään taivasalla — niiden tautien ja noituuden takia, jolla se taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.
Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten puuhiensa välillä oli omituinen.
Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille, että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli omituisia kansoja.
Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin uneksivasti:
— Tuo kaikki on sellaista — — — sellaista — — — näetkös
Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.
Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli. Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.
Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön rauhalliset minuutit ja sekunnit.
Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko nousi suurelle, siniselle taivaalle.
Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten keskelle.
Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä. Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.
Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.
Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman ilman tuuleteltavana.
Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä — matruusit ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan väsyneet ikenet — ja sitten oli siellä hänen papukaijansa, joka oli sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät silmänsä.
Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.
Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä. Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.
Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin, nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:
— Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!
Ylhäältä näki hyvin kaukaa Sibyllen kannen, litteän, kaltevan Sibyllen, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui meren ääretöntä, syvää sineä vasten.
Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi; jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää, seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.
Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja, joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.
Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.
Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat, ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi, siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden, lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.
Sibylle ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin kuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää vähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin. Vähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät kuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot. Päiväntasaaja oli aivan lähellä.
Joskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin äskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä, teräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas, ettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat törmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.
Purjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme eteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.
Ylhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet, joita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden kyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja säännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia säesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun säännölliset narahdukset.
Oli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri oli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.
Mutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein vettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja olivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.
Nyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin ilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.
Sitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja raskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun, jota he sanoivat villien puvuksi, istuutuivat huolettomina lämpimään tulvaan ja antoivat sateen virrata.
Sade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen matkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas häikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi hyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan puuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko Sibylle sai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista sineä, mikä aukeni ympärillä.
Jos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo sininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät koskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden viimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina sama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin oli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä kauemmaksi.
Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta kuin lastut.
Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä, byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille ei enää osannut antaa nimeä.
Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen, syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla maailmassa.
Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä, hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia, fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa; ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.
XII.
Muutama päivä sitten olimme jättäneet päiväntasaajan tyynen vyöhykkeen ja liu'uimme hiljaa etelää kohti länsipasaadin puhaltaessa. Eräänä päivänä tuli Yves huoneeseeni pannakseen kuntoon linnunpyydyksensä. "Ensimäiset ruutulokit oli nähty laivan takana", sanoi hän.
Nuo ruutulokit ovat aavan meren lintuja, kalalokkien läheisiä sukulaisia, kaikkein kauneimpia meren asukkaista: lumivalkeita, höyhenet pehmeitä ja silkinhienoja, musta dammilauta hienosti piirrettynä siipiin.
Ensimäiset ruutulokit! Niiden lähestyminenkin ilmaisee jo suurta kaukaisuutta ollen merkkinä siitä, että meidän pohjoinen pallonpuoliskomme on jäänyt kauas taakse, ja että ollaan saapumassa kylmiin seutuihin, maan pallon toisessa päässä, etelän puolella.
Nuo linnut olivat kuitenkin edellä ajastaan, sillä me purjehdimme vielä pasaadituulten sinisessä vyöhykkeessä. Ja päivät päästään ja yöt läpeensä puhalsi sama säännöllinen, viileä ja sulotuoksuinen vihuri, ja meri oli aina yhtä kuultava, ja samat pienet pilvilampaat kulkivat rauhallisesti pitkin syvänsinistä taivasta, ja samat lentokalaparvet kohottautuivat kuin hurjat lentämään pitkillä ja kosteilla, auringossa välkkyvillä siivillään kuin sinertävät teräslinnut.
Niitä oli tavattoman paljon, noita lentokaloja, ja kun ne olivat kyllin hulluja kannelle laskeutuakseen leikkasivat märssymiehet niiltä äkkiä siivet ja söivät ne.
Yves laskeutui mieluimmin märssykoristaan minua tervehtimään illalla, kun iltahuuto ja nimien kutsu oli ohi. Hän tuli aivan hiljaa, astellen yhtä äänettömästi kuin kissa. Samaa menoa joi hän hiukan raikasta vettä ampumareijässä riippuvasta pullosta ja järjesteli sitten minun tavaroitani, tai luki jotakin romaania. Eräs George Sandin kertomus: Villemerin markiisi, innostutti häntä erikoisesti. Kun hän luki sitä ensikertaa yllätin minä hänet itkemässä kirjan lopulla.
Yves osasi ommella hyvin taitavasti niin kuin kaikki hyvät matruusit, ja oli hullunkurista nähdä hänen rupeavan siihen puuhaan, kun tunnemme hänen olemuksensa. Iltaisilla käynneillään juolahti hänen mieleensä tarkastaa minun laivavaatteeni ja tehdä niihin korjauksia, joita kunnollisesti toimittamaan hän piti minun palvelijaani kykenemättömänä.
XIII.
Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.
Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään valtakuntaansa, Austraalian merelle.
Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine, lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit osoittelivat toisilleen: amiraali, oudon lajinen, suurikokoinen lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.
Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi. Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea — — —
Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut papukaijalleen erikoisen osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.
Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.
Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka nyletty, hännistään riippumassa.
Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.
Samalla kallistui Sibylle kallistumistaan, väristen kuin hämärän mahdin puserruksissa.
Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki, me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja purjehtia maksoi mitä hyvänsä.
Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.
Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan, ei meillä ollut mitään — me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä, kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä pimeässä.
Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa, kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä. Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen humina, mikä ahdisti sydäntä.
Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.
XIV.
Eräänä aamuna Célébesin merelle tullessa kuoli tuo pöllö, joka oli Yves'n papukaijana, eräänä tuulisena aamuna, jolloin latvapurjeihin tehtiin toinen reivi. Se murskautui huomaamatta maston ja raakapuun väliin.
Kun Yves kuuli sen käheän huudon, juoksi hän avuksi, mutta liian myöhään. Hän laskeutui märssykorista käsissään kuollut, litistynyt pöllö parka, joka ei enää ollut linnun näköinen, vaan sekava höyhen- ja verimöhkäle, jonka alla kouristunut jalka vielä liikkui.
Yves oli murheissaan; näin sen selvästi hänen silmistään. Mutta hän tyytyi näyttämään lintua minulle mitään sanomatta, purren kopeasti huultaan. Sitten heitti hän sen mereen, ja meitä seuraava hai nieli sen kuin sären.
XV.
Bretagnessa, talvella 1876. Sibylle oli palannut Brestiin pari päivää sitte — lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse — ja minä olin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka veivät meitä Plouherzelliä kohti.
Hänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden ajoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista Paimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä kulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.
Me kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä enemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti yllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut kulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen kuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi — vanhoja bretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja kirkkoja hoikkine graniittitorneineen — eristettyjä, surumielisiä asumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.
— Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä, yksitoista vuotta sitten — olin silloin neljäntoista — ja itkin katkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin pestautumaan laivapojaksi Brestiin — — —
Olin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani kulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut aikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja tutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.
Nyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä minulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani. Minä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme, ja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni surullisuudellaan. — — —
Paimpol. — Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä, ja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä. Bretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.
— Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.
Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt —. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.
Talossa ei ole mikään muuttunut. — Toinen Prendreffin neideistä vain on kuollut. — Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha, ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä, hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.
On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja iloisuutemme on palannut.
Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen alle.
Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.
— Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. — Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy mennä — — —
Niin olisin minäkin tehnyt — — —
Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen keskellä.
Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee mielessään entisten paluumatkojen muistoja.
— Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä. Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.
"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta. Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."
Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin pimeästä nousevan henkilön. — Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.
Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia syteikköjä.
XVI.
Seuraavana aamuna avasin silmäni neiti Le Pendreffin suunnattoman suuressa huoneessa. Bretagnen aurinko seuloitui hienotunteisesti ikkunoiden läpi. Oli kai hyvin kaunis ilma.
Muutamien minuuttien jälkeen, jotka minä aina köytän ajatellakseni, niissä maailman kolkassa minä nyt herään, tapasin taas Yves'n kuvan ja kuulin ulkoa puukenkäjalkaisen joukon astunnan. Paimpolissa oli sinä päivänä suuret markkinat ja minä pukeuduin rannikon veljeksi, etten pelästyttäisi kaikkia niitä ystäviä, joille minut esitettäisiin etelä-ranskalaisena merimiehenä. Tuo näyttämölle-asetus ja selitys oli sovittu yksissä neuvoin Yves'n kanssa.
Minä menin hotellin parvekkeelle, jonne aurinko paistoi. Tori oli väkeä täynnä: merimiehiä, talonpoikia, kalastajia. Yves'kin oli siellä, palattuaan tähän juhlaan Plouherzellistä aamun valjetessa sukulaisineen; hän vei minut alas viedäkseen minut äitinsä luo.
Yves'n äiti oli vanha nainen, joka seisoi suorana ja hiukan ylpeänä talonpoikais-puvussaan. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Yves'n, mutta hänen katseensa oli kova. Hämmästyin myöskin hänen suurta ikäänsä: hän näytti olevan yli seitsemänkymmenen. On totta, että maalla vanhenee paljon pikemmin, etenkin kun murhe kutoutuu elämän vaivoihin.
Hän ei osannut sanaakaan galeucia (ranskaa) ja katsahti tuskin minuun.
Mutta hänen seurassaan oli suuri joukko serkkuja ja ystäviä, joiden kaikkien tervehdys oli herttainen ja ilme hyvätuulinen. He olivat tulleet kaukaa, pienistä naavaisista mökeistään, jotka olivat hajallaan kesyttömän maaseudun keskellä, ottamaan osaa kaupungin suureen juhlaan. Ja heidän kanssaan piti juoda siideriä ja viiniä loppumattomiin.
Melu kasvoi yhä ja viinikauppiaat lauloivat bretonin kielellä punaisten sateenvarjojen alla aivan pelottavia seikkoja.
Saapuipa eräs henkilö, josta Yves oli hyvin usein puhunut, hänen lapsuuden ystävänsä Jean, naapuri, jonka Yves sitten oli tavannut merillä matruusina niin kuin hänkin. Hän oli meidän ikäisemme nuorukainen, jolla oli älykkäät, avonaiset kasvot. Hän syleili Yves'ä hellästi ja esitti meille Jeannie'n, joka kolmatta viikkoa oli hänen vaimonsa.
Yves tuhlasi vanhalle äidilleen huomiota ja hyväilyjä, he kertoivat toisilleen kaikenlaista bretonin kielellä ja puhuivat molemmat yht'aikaa. Yves pyyteli joskus anteeksi sitä, mutta tuntui hyvältä katsella ja kuunnella heitä. Mummon ilme ei enää ollut ollenkaan kova kun hän katseli poikaansa.
Kunnon talonpojilla on aina loppumattomia asioita asianajajille. Minä jätin heidät kaikki, kun he menivät Paimpolin tuomarin luo hyvin pitkään neuvotteluun.
Muuten olin päättänyt lähteä heidän luokseen vasta huomenna, etten häiritsisi heitä tänä ensimäisenä päivänä, ja nyt läksin yksinäiselle kävelylle hyvin kauas.
XVII.
Olin kävellyt jo tunnin. — Sattumalta olin joutunut samalle tielle kuin eilen Yves'n kanssa — ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.
Nyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet mäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.
Helmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin ja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin Bretagnen taivas aina on.
Minä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan reunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt ruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka mutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine veistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet: kärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.
Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä, merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.
Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta — ja lehmusaitaus — — — Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt: Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja niin tullaan meille."
Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.
Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.
Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi, kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien täyttämä järvi, saari keskellä.
Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään. Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.
Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.
Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina, karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä kaikki.
Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen murtamat graniittiristit — — —
Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!
Minä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.
Minä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.
— Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.
Ja sitten, yhtäkkiä:
— Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä hänen kanssaan eilen illalla? — — —
Hän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.
Astuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille järjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen näköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.
— Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut minulle. Me vain olemme köyhiä.
Minulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista vuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti asua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin jäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.
— Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.
Mutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.
Puolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen kauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti: Jean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään. Ehdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet minut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.
Oli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla olivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne olivat merimiehiä, joita siellä sanotaan islantilaisiksi, ja jotka joka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista suurkalastusta kylmillä merillä.
Ei ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen katuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja nuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän yksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana, lainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua katseltiin: "Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole koskaan nähneet häntä seurassamme."
Tunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle. Kaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia ystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.
Olin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani myöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.
XVIII.
Yhden tunnin kuluttua olin keskellä maaseutua täydellisesti eksyneenä. Ympärilläni oli vain pimeyttä, talviöinen hiljaisuus. Harhailin märillä poluilla; ei ketään, jolta kysyisi tietä, ei kylää, ei valoa. Aina vain puiden mustia varjoja. Ja sitten siellä täällä ristejä; muutamia hyvin suuria, joita en ollut tavannut tämän päiväisellä retkellä.
Käännyin takaisin juosten. Juoksin kauan aikaa samaan suuntaan. Jäinen sade alkoi tihkua nousevan tuulen ajamana. Minusta oli yhdentekevää että oli eksynyt; minä kaipasin vain ystävällistä olentoa ja kiiruhdin saadakseni taas tavata Yves'n.
Lienee ollut hyvin myöhä, kun minä tunsin Plouherzelin kappelin edessäni ja merivesijärven, ja graniittisaaren mustan möhkäleen veden päällä kuin suuren, nukkuvan eläimen selän.
Kappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista toinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi, hiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! — Minä juoksin heidän luokseen.
Hämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean, vetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.
Jean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa suurempi ja äveriäämpi.
Näki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli haat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet. Perällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.
Tulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti korkeine myssyineen, kehräten.
Jean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa Yves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi lapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.
Molemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet huolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin hiukan juovuksissa — sellainen on tapa merimiesystävysten kesken, kun he tapaavat toisensa — toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte valmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.
Ulkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun pimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita liekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä tuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin kääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät "Suurten kiven" ympärillä.
Meidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen kastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille tarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.
XIX.
Pannukakut, joita meille tarjottiin, muistuttivat kuuta, niin suuria ne olivat. Ne tuotiin meille toinen toisensa jälkeen aivan kuumina pitkän, kuusisen tikun päässä, joka oli vuoltu veneen airon muotoiseksi.
Yves pudotti yhden niistä suuren kanan selkään, jota ei ollut huomannut maassa, ja joka pakeni pimeään nurkkaan pudistellen höyheniään kiukkuisena ja loukkaantuneen näköisenä. Minua pyrki naurattamaan ja Jeannieta myöskin, mutta me emme uskaltaneet, tietäen että se merkitsisi onnettomuutta.
— Taas tuo suuri musta! sanoi vanha äiti päästäen rukkinsa ja katsellen Yves'a kauhistuneen näköisenä. Jeannie, tyttäreni, muistutappa minua, että lähettäisin sen huomenna torille myytäväksi; se kuljeksii aina ympäriinsä, silloin kuin toiset jo nukkuvat: lopulta se tuottaa meille onnettomuutta.
Me leikkelimme pannukakkumme pieniksi palasiksi pannaksemme ne keittovatiin, ja sitten söimme me ne, hyvin kostuneina, puulusikoillamme. Ja Jeannie antoi meille juotavaa samasta suuresta tuopista, joka oli täynnä hyvin hyvää omenaviiniä.
Sitten kun olimme hyvästi syöneet ja juoneet alotti Jean korkealla, kauniilla äänellä merimieslaulun, jonka kaikki bretoni-matruusit osaavat. Minä ja Yves säestimme alempaa ja vanha äiti löi tahtia päällään ja rukkinsa polkimella. Ei enää kuulunut noita surullisia kertosäikeitä, joita tuuli lauloi yksin ulkona.
Laulu kertoi:
Kolme poikia de Groix'n
Kolme poikia de Groix'n
Oli kannella Saint-François'n
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Meri yhdelle surman soi,
Meri yhdelle surman soi.
Se toisille murheen toi
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Se toisille murheen toi,
Se toisille murheen toi,
Hätähuuto jo aalloilla soi…
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Hätähuuto soi aalloilla ain',
Hätähuuto soi aalloilla ain',
Hänen lakkinsa löysi he vain
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Hänen lakkinsa löysi he vain
Hänen lakkinsa löysi he vain,
Kera puukkonsa rinnakkain,
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Hänen äitinsä lähtenyt on,
Hänen äitinsä lähtenyt on,
Pyhän Annan kartanohon…
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
"Pyhä Anna mun poikani tuo!
Pyhä Anna mun poikani tuo!"
Pyhä Anna se vastuun suo…
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Pyhä Anna se vastuun suo,
Pyhä Anna se vastuun suo,
"Pääset taivaassa poikasi luo!"
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
Ja kotiansa läksi hän taas.
Ja kotiansa läksi hän taas.
Hänet huomenna kuolema kaas!
Hola haa!
Merituuli se meitä tuivertaa.
XX.
Kun piti lähteä tulikin ilmi, että Yves oli paljon juopuneempi kuin olisi luullut. Ulkona vaipui hän polviaan myöten vesilätäköihin ja käveli horjahdellen, Saadakseni hänet mukaan kiersin minä oikean käsivarteni hänen ympärilleen, hänen vasemman kätensä panin olalleni ja melkein kannoin häntä. Me emme enää nähneet muuta kuin yön läpitunkemattoman pimeyden; voimakas tuuli pieksi rintojamme, eikä Yves enää löytänyt tietä tutuilla poluilla.
Hänen kodissaan oltiin huolestuneita ja valvottiin häntä odottaen. Hänen äitinsä torui häntä tylyin ilmein huutaen korkealla äänellä kuin pientä lasta moittiessaan, ja hän meni läheisimipään nurkkaan istumaan.
Kuitenkin pakotettiin meidät syömään toistamiseen — sellainen oli tapa — omelettia, taas pannukakkuja ja ruisvoileipää. Sitten alkoi perhe ruveta levolle — ensin miehet, sitten sammutetaan valo ja naiset käyvät myöhemmin nukkumaan. Patjain alla oli alustana tammien ja lehmuksen lehviä paksuna kerroksena: ne antoivat perää kahisten kuin kuivat lehdet, ja tunsi vaipuvansa, uppoavansa kuoppaan, jossa pysyi lämpimänä.
Huu! hu-uu! huu! hu-uu! melusi tuuli ulkona kuin kissapöllö, aivan kuin harmistuneena, suuttuneena, sitten valitellen vaimetakseen.
Kun kynttilä oli sammutettu ja kun maja tuli pimeäksi, kuului suloinen pikkutytön ääni, joka alotti rukouksen bretonin kielellä — se oli aivan pieni, nelivuotias tyttönen, joka oli otettu hoidettavaksi, lapsi, jonka Gildas viime käynnillään oli saanut erään Plouherzelin tytön kanssa.
Se oli pitkä rukous, jonka vanhuksen ääni joskus keskeytti; siinä
huudettiin kaikkia Bretagnen pyhimyksiä: Pyhää Corentin'ia ja
Allain'ia, Pyhää Thénénan'ia ja Thegonnec'ia, Pyhää Tuginal'ia ja
Tugduali'ia, Pyhää Clet'a ja Gildasta — ja sitten vaikeni kaikki.
Aivan minun lähelläni kuului Yves'n tuskin huomattava hengitys, kun hän jo nukkui syvää unta. — Meidän vuoteemme ääressä uneksivat kanat ääneensä yöpuillaan. Sirkka sirahteli joskus lieden lämpimässä heikolla, kristallisella äänellä ja ulkona ulvoi tuuli yhä yksinäisen majan ympärillä: ääretön valitus kulki yli koko Bretagnen maan.
XXI.
— Päivää, Yves!
— Päivää, Pierre!
Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.
Tuo päivää Pierre!, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan: päivää kapteeni, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä. Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.
Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.
Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka kappelin ympärillä.
Matkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien välissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan pilviverhon alla.
Ja kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita, harmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita, naavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia, kesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten naisten saviset kuvat.
Meidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja juoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun kunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne. Hyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot ja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat, minun nähdäkseni, hyvin lukuisia.
— Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!
Yves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.
Merisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves, joka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen merimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.
Illalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven altaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme hyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin simpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa huvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.
Meri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja leväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista omituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit tuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen näytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat perusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka olivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin kohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät hiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla asettuneina heräämisen outoihin asentoihin.
Koko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti hiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen hirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne aivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen lopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.
— Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki, ja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä — — — Kun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin samanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois? Tahdotteko?
Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:
— Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!
— Teidän tavoillenne?
Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan minun tapojani, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.
— Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua, tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille — — — Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin kaukaa, harmaana pilkkuna.
— Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua olemasta kunnollinen.
XXII.
Illalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun haltuuni, ja sitä kesti koko elämän.
Hän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta näytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman poikansa kohtaloon.
— Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että Yves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette kuulu meidän joukkoomme — — — ja hän pyytää, koska te purjehditte yhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.
Silloin alkoi vanhus kertoa minulle tarinaa Yves'n isästä, tarinaa, jonka minä olin aikoja sitten kuullut Yves'lta. Minä kuuntelin sitä mielelläni, kun tuo nuori tyttö sitä kääntäen kertoi suuren, bretonilaisen muurin ääressä, missä liekit hyppelivät saarnihalkojen välissä.
— — — Hän kertoo, että meidän isämme oli kaunis merimies, niin kaunis, ettei seudulla koskaan oltu nähty niin komean miehen käyskentelevän maan kamaralla. Hän kuoli jättäen jälkeensä kolmetoista, kolmetoista lasta. Hän kuoli niin kuin monet merimiehet meidän seudullamme, herra. Eräänä sunnuntaina, kun hän oli juovuksissa, lähti hän illalla merelle venheessään huolimatta voimakkaasta luoteistuulesta, ja häntä ei koskaan kuulunut palaavaksi. Hänellä oli hyvä sydän niinkuin pojillansakin, mutta hän oli hyvin hurjapäinen.
Ja äiti parka katseli Yves-poikaansa — — —
— Hän sanoo, jatkoi neito, että meidän vanhempamme asuivat Saint-Bol-de-Léon'issa, Finistèrellä, että Yves oli vuoden vanha, ja ettei minua vielä ollut maailmassa, kun isämme kuoli; silloin lähti äiti sieltä palatakseen syntymäseudulleen. Isäni jätti asiamme aivan epäjärjestykseen; melkein kaikki rahat, mitä meillä ennen oli ollut, olivat menneet kapakkaan, eikä äidilläni enää ollut leipää meille. Silloin lähtivät käiksi vanhinta veljeämme, Gildas ja Goulven, pitkämatkaisille laivoille meripojiksi.
Heitä ei juuri nähnyt kotona lähdön jälkeen, eikä kuitenkaan voi sanoa, etteivät he olisi rakastaneet meitä. He luopuivat usein matruusin palkoistaan auttaakseen äitiämme meitä kasvattamaan, meitä pienempiä, Yves'a, sisartani tässä ja minua.
Mutta Goulven karkasi, herra, noin viisitoista vuotta sitten äkäpäissään — — —
— Hekin, sanoi vanhus, olivat kauneita, kelpo merimiehiä, ja sydän puhdas kuin kulta — — —
Mutta heilläkin on isänsä luonto ja hekin ovat ruvenneet juomaan — — —
— Veljeni Gildas, jatkoi neito, purjehti seitsemän vuotta amerikalaisella laivalla pyydystämässä valaita Suurella Valtamerellä. Niin tuli hänestä hyvin rikas; mutta näyttää siltä kuin ammatti olisi ankara, vai kuinka herra?
— Kyllä, ankara ammatti tosiaankin — — Minä olen nähnyt heitä toimessa Suurella Valtamerellä, noita miehiä, puoleksi merirosvoja, jotka viettävät vuosia eteläisten merien mahtavien maininkien parissa laskematta kertaakaan asuttuihin maihin.
Hän oli niin rikas, tuo veli Gildas, kun hän palasi kalastusretkeltään, niin rikas, että hänellä oli säkillinen kultarahoja.
— Hän kaasi ne tähän, syliini, sanoi vanhus nostaen hameensa lievettä aivan kuin pidättelisi hän niitä vielä, ja minun esiliinani tuli aivan täyteen. Suuria, vieraitten maitten kultarahoja, joissa oli kaikenlaisia kuninkaitten ja lintujen kuvia. [Chileläisiä rahoja, joissa oli kondoorikotkan kuva.] Joukossa oli aivan uusia, joihin oli piirretty naisen kuva sulkakruunu päässä [kaksikymmentä Californian piasteria. (Valaan pyytäjät kokoavat tavallisesti näitä rahoja säästöihinsä.)] ja jotka yksin vastasivat enemmän kuin sata frangia, herra. Emme milloinkaan olleet nähneet niin paljo kultaa. — — — Hän antoi tuhat frangia jokaiselle sisarelleen, ja tuhat minulle, äidilleen ja osti minulle tämän pienen talon, jossa me nyt asumme. Loput menetti hän huvittelemalla Paimpolissa ja tekemällä kaikenlaista, mikä varmasti ei ollut hyvää. Mutta he ovat kaikki sellaisia, herra; te tiedätte sen paremmin kuin minä. Kahden kuukauden aikana puhuttiin kylässä vain hänestä.
Sitten lähti hän, emmekä ole nähneet häntä enää. Hän on kelpo merimies, herra, tuo poikani Gildas, mutta hän joutui häviölle niin kuin isänsä, koska hänkin rupesi juomaan.
Ja vanha vaimo kumarsi tuskissaan päänsä puhuessaan tuosta parantumattomasta kulkutaudista, joka hävittää bretonilaisten merimiesten perheet.
Syntyi hiljaisuus, ja hän puheli taas tyttärelleen vakavalla äänellä, katsellen minua.
— Hän kysyy, herra — — — tahtoisitteko luvata hänelle — — — veljestäni — — —
Tuo minuun kohdistunut syvä, hätäinen katse teki minuun oudon vaikutuksen. On siis totta, että kaikilla äideillä, erotkoot he sitten toisistaan miten hyvänsä, on joskus tuollainen ilme. — — — Nyt tuntui minusta, että Yves'n äiti jollain lailla muistutti minun äitiäni.
— Sanokaa hänelle, että minä vannon pitäväni huolta hänestä koko ikäni aivan kuin hän olisi minun veljeni.
Ja neitonen toisti, kääntäen hitaasti bretagnen kielelle:
— Hän vannoo pitävänsä huolta hänestä koko elämänsä, arvan kuin veljestään.
Hän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä. Hän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen sanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.
— Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.
— Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin, pysäyttää.
Minä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä, ehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:
— Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.
Minun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus olisi raskas täyttää tulevaisuudessa.
Sitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:
— Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua — — — veli?
Hän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen kuin lapsi:
— Kyllä — — — aivan varmaan — — —
XXIII.
Meillä ei ollut pitkää aikaa nukkua sinä yönä, veljelläni ja minulla kaappi vuoteissamme. Heti kun majan käkikello oli laulahtanut neljä särkyneellä äänellään täytyi meidän nopeasti nousta; meidän tuli ehtiä Paimpoliin ennen päivän nousua noustaksemme siellä Guingamp'in vaunuun.
Puoli viideltä, tuona suruisena talviaamuna avautui pieni, halpa ovi päästäessään meidät ulos; se sulkeutui itkevän äidin suudeltua Yves'a viimeisen kerran puristettuaan minun kättäni. Me poistuimme molemmat kylmässä sateessa ja pimeässä yössä taas viideksi vuodeksi.
Sellaista on elämä merimiesten perheissä.
Puolitiessä kuulimme kuinka Angelus soi kaukana takanamme Plouherzelissä. Luulimme myöhästyvämme ja aloimme juosta. Otsallamme pisaroi hiki Paimpol'im saapuessamme.
Olimme erehtyneet; Angelus oli soinut liian aikaisin.
Saimme katon päämme päälle jo avonaisessa ravintolassa, jossa aterioimme islantilaisten ja rannikkoveljien seurassa.
Ja saman päivän iltana, kello yksitoista, saavuimme Brestiin lähteäksemme taas merille.
XXIV.
Tiesin ryhtyneeni vaikeaan tehtävään ottaessani huoltaakseni tuon tottelemattoman veljen, etenkin kun pidin valaani hyvin vakavana.
Mutta ylihuomenna erotti kohtalo meidät ja asetti meidän molempien välille puolen maapalloa.
Yves purjehti Atlannin ulapoille ja minä läksin Levantiin,
Konstantinopoliin.
Vasta viisitoista kuukautta myöhemmin, toukokuulla 1877, tapasimme toisemme Médée-laivassa, joka kulki Kiinan ja Intian välillä.
XXV.
Médée-laivalla, huhtik. 1877.
— Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä hamettaan.
Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla.
Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.
Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.
Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.
Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston miestä ja neljä kokkapuulta — kaikki komeillen, ylpeän näköisinä aasialaisissa vaatteissaan.
Siellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet mukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja roskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi blackboul'ia, jotka olivat karanneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän samana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.
He olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten suojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan heidän seurassaan.
He eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö, joka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina, luvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin. Hän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän vaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja helpompaa hoidella.
Salissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan aikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka ryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka olivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.
Ja nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla yksin ja lausuivat sen julki.
Kello yksitoista. — Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät, kun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi nyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.
— Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui Marseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat täällä määräillä? Ja mikä se on tuo (minä) kaikkein nuorin, joka on olevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?
— Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen mies, ettei joka mettäksen poika siihen koskekaan!
— Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille, ilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä ääni on kellossa!
— — — Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa, joka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli yhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan, ensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella siroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.
Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten kimeää naurua.
Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet tanssijattaria.
— — — Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot, lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa, hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.
Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin sininen pilvi.
Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat kädet, jotka vääntelehtivät. — — — Le Hello, joka jo kauan aikaa oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja säikähti.
— Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada naureskellen.
— Ai, niin, tanssijattaret!
Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet leperrellen kieli kankeana:
— Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa…
Minä luulin — — — että ne ovat — — — paholaisia!
Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.
Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea, valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa, sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"
Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta, eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista bacchanalia varten.
— — — Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.