Veljeni

XXVI.

Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.

Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.

Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.

Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä, kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä, painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.

Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana, yhtä iloisena, yhtä raikkaana.

Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet, gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.

Muuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä uskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin hurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.

Hän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän niin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi kuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:

— Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! — — — Eikä ollut hänelle sen vihaisempi.

Kaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka hän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän mennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa, pienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa, suuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni, hyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti taskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä, linnunsulilla koristettu nahkapäähine.

— Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi ollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.

Ja tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille, joskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin kuin Yves, ettei tuottaisi surua.

XXVII.

Merellä, toukok. 1877.

Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut. Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat pelottavan tuulen repeleminä.

Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi, kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea kohina.

Joskus Médée teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.

Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.

Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.

Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli pullisteli.

Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.

Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.

Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja, noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, — kauhean tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet, niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu — tai päästi huudon joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea hänet kannelle saakka.

Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.

— — — He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.

Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.

— — — Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä — — —

Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.

Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.

— Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?

Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti kuin apinat.

Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa — ja silloin kulki taas hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.

Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita, mutta miksi hyväksi? — Pidettiinhän parempana, etteivät he enää näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen, eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.

Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen. Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa, joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan. Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.

Kello kahdeksan illalla. — Tällä hetkellä oli vartiopalvelus raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.

Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.

Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko Médée tärisi alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.

Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.

Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.

— — — Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta, ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin nykäyksin.

— Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.

Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.

— — — Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla, hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta painosta.

XXVIII.

Keskiyö. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä päälle.

Alhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat puolet säälittävine tosiseikkoineen.

Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla. Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento, piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.

Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä, vesisuonina, uhkaavina suihkuina.

Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat — ja sitten väistyi tuki, pakeni jalkojen alta — ja nyt laskeuduttiin alaspäin jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.

Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö, koko Médée irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.

Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana, sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan, puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen, ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät, näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin epämääräinen, unessa nähty paikka — — —

Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin kiinnittämiä pesiä — harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.

Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli. Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.

Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita, leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden, väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa, ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan, kulkien kuin ahdistetut eläimet.

Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan alaosista pahoina päivinä merellä.

Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan surkeuteen.

He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan. He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen, missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:

— Nuo pariisilaiset ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen, matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei ole merimies, heikkoa, sairasta.]

Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.

He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa — asettaen paljaat jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan pitkin.

Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella, heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa. Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.

— — — Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.

He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät, kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.

Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.

XXIX.

Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua. Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.

Minun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa — päin vastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat ja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja kohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.

Niin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili rinnallani.

Minun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin liiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa tunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun, pakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin. Minä nukuin ja uneksin Yves'ta. — Nähtyäni hänen putoavan päivällä, oli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että jokin kamala oli läheltä hipaissut minua.

Minä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen merimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme tavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui epäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä — ja hän oli putoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni, joissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa. Koetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa ympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä käsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään siihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui allamme — — — ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että hän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina ytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin muumion verho.

Ja minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten tuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni kuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli kamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.

Sitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja silloin vasta alkoi lepo.

— — — Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä niin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo sama, voimakas kohina.

Yves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa, oviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan eteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon. Hän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan merisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa kuin valkeata tomua.

Hän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.

— Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin unia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine, kultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä tempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat he syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon unen vuoksi — — —

— Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka, sillä minäkin, omasta puolestani, näin unia sinusta. Onko yhtä huono ilma kuin eilen?

— Ehkäpä hiukan taipuisampi. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole ollenkaan mielissäni.

Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia, olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa, kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.

— — — Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: kantta pesemään!

Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä tuulen mahtavaa mylvinää.

Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:

— Ah! — — — Minun täytyy mennä siivoushommiin ja — — —

Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.

— — — Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan taipuisampi, niin kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä, muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä kolahduksia.

Ja sitten saapui päivä — ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.

— — — Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.

XXX.

Syyskuu 1877.

Médée on jo kauan sitten kääntynyt takaisin.

Kaikki tuulet, kaikki virrat ovat suosineet sitä. Se on kulkenut niin nopeasti päiviä ja öitä, että olemme menettäneet paikan ja välimatkan tietoisuuden. Epäselvästi on nähty jäävän jälkeemme Malakan salmen, jonka läpi nopeasti kuljettiin, Punaisen meren, jota nousimme höyryllä häikäisevässä auringon paisteessa, sitten Sicilian kärjen ja lopulta Gibraltarin nukkuvan linnan häipyvän taakse. Nyt tähystämme näköpiiriä ja ensimäinen maa, joka kohta tulee näkyviin, on jo bretonilaista mannerta.

Minä olin tullut tähän Médéehen juuri purjehdusretken lopulla, ja nyt tällä kertaa ei matkani Yves'n kanssa ole kestänyt viittä kuukauttakaan.

Keskellä harmaata avaruutta on nyt valkoisia viiruja, sitten taas ympyrä täynnä tummia, hajanaisia saaria, ja kaikki tuo vielä hyvin kaukana, tuskin näkyvissä, himmeänä, meitä ympäröivän kalpean päivän valossa.

Me kuvittelimme helposti olevamme yhä kaukana, äärimmäisessä Aasiassa, jonka eilen olimme jättäneet, sillä esineet laivalla eivät ole vaihtaneet paikkaa, eivätkä kasvotkaan ympärillämme. Meitä ympäröi yhä kiinalainen ilmapiiri, me syömme yhä vielä siellä poimituita hedelmiä, jotka vielä ovat vihreitä, meidän mukanamme kulkeutuu kiinalaisia tuoksuja.

Mutta ei sentään. Meidän talomme on liikkunut merkillisen nopeasti, tuo ympyrä ja nuo saaret, ne ovat Pierres-Noires-kareja; Brest on tuolla aivan lähellä ja ennen yötä olemme me jo siellä.

— — — Aina liikahtaa muistossa jotain, kun tuo Brestin avara redi tulee näkyviin, mahtavana ja juhlallisena, ja nuo suuret purjeilla kulkevat merilaivat, joita ei enää ole tottunut näkemään muualla. Ensimäiset merimiesvaikutelmani Bretagnesta — ja sitten lopuksi: onhan se Ranska.

Le Borda tuolla! Minä katselen sitä ja löydän muistoistani viraston, jossa olen viettänyt kyynärpäihini nojaten pitkiä hetkiä opiskellen, ja mustan taulun, jolle minä kiihkeästi kirjoitin ennen tutkintoa mekaniikan ja astronomian monimutkaisia kaavoja.

Yves oli siihen aikaan pieni poika, jota olisi luullut vakavaksi ja kiltiksi, pieni bretonilainen tulokas lempeine kasvoineen, joka asui viereisessä laivassa, Bretagnessa, Borda'n naapurissa ja toverissa. Me olimme lapsia silloin; — tänään — tänään täysi-ikäisiä miehiä, huomena — — — vanhuus, ylihuomena — — — kuolema.

XXXI.

Sunnuntai, suuri juopottelupäivä Brestissä.

Kello kymmenen illalla. — Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä merellä, Médéen kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä laulujaan ja hiljaisuus on tullut.

Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.

Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia myöhästyneenä.

Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.

— — — Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta, kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:

— Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt esimiehiään virantoimituksessa.

Yves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme aliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.

— He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti ja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan hän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän tarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja kiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän ohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.

Kaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy, koskahan on antanut heidän juoda.

— — — Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä, yhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa, hullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat hyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan tekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.

Yves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena, paita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa haukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun katseellaan.

Voi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen päivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä puutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki komentavan kapteenin tuomittaviksi.

Vastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja heittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen käsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän oli valmiina lyömään.

Ja minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa peräytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.

Onneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat juovuksissa. — Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia, ja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.

— — Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen vihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä hänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä kertaa turvassa.

Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.

Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä. Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen — luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle uskotun Yves'n kohtaloa.

Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti — totta.

Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.

Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja käyttäytyäkseen hyvin.

XXXII.

Kun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin rautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä, hampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen luonteensa oli voitolla.

Polkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi — se oli liian kieroa! — jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi rusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.

Silloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi puristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana, odottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket häipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.

Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi, äitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa eläessäni sanoin häntä veljekseni.

Yves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.

Huuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja avasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.

Vartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi. Hän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön kysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.

— — — Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro lähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja peitteen. — Sinä yönä oli hyvin kylmä. — Siinä kaikki, mitä minä voimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.

XXXIII.

Seuraavana päivänä, maanantaina, kutsutti päällikkö minut luokseen jo aamulla, ja minä astuin hänen huoneeseensa harmin tunne sydämessäni, huulillani katkerat sanat, jotka olisin lausunut hänelle heti kostoksi eilisestä pyytelystäni, jollen siten olisi pelännyt vaikeuttavani Yves'n asemaa.

Minä olin kuitenkin pettynyt. Sanani olivat sattuneet eilen ja hän oli ymmärtänyt minut.

— Voitte mennä tapaamaan ystäväänne. Torukaa häntä kuitenkin, ja sanokaa, että minä annan anteeksi hänelle. Asia ei mene sen kauemmaksi, ja se korjataan vain järjestysrangaistuksella. Viikko raudoissa, siinä kaikki. Minä annan kolmelle aliupseerille pyynnöstänne saman rangaistuksen. Viikko arestia. Teen sen teidän tähtenne, koska pidätte häntä veljenänne, ja myöskin hänen vuokseen, sillä hän on kaikesta päättäen paras mies laivassa.

Ja minä läksin toisin kuin olin tullut, vieden mukanani kiitollisuutta ja myötätuntoisuutta.

XXXIV.

Nurkka Médéen ruumassa, epäjärjestyksessä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Lyhty valaisee suurta kasaa yhteenkuulumattomia esineitä, joita rotat ovat enemmän tai vähemmän nakerrelleet.

Toistakymmentä matruusia — Barrada, Guiaberry, Barazère, Le Hello, koko ystäväjoukko ympäröi maassa makaavaa miestä. Kahlittu Yves makaa kosteilla laudoilla nojaten päätään kyynärpäähänsä, jalka kiinni rankaisukahleiden riippulukolla varustetussa renkaassa.

Hänen kiukkuisin vihamiehensä noista kolmesta, aliupseeri Lagatut, on hänen edessään uhaten häntä vanhalla juoponäänellään. Hän uhkaa kostavansa tuon pursijutun, johon minä hänen mielestään olen liiaksi tuppautunut.

Hän on jättänyt paikkansa tullakseen haukkumaan Yves'ä — ja minä, jolla on vartio ja olen tarkastuskierrolla, tulen takaapäin ja tapaan hänet siellä. — Hän on minun laillinen saaliini! — Matruusit, jotka näkevät minun tulevan, nauravat hiljaa partaansa odottaen mitä tullee tapahtumaan. Yves ei vastaa mitään tyytyen kääntymään toiselle kyljelleen ja kääntämään hänelle selkänsä äärimmäisen röyhkeästi. Hänkin on nähnyt minun tulevan.

— Olemme alkaneet pelata viittä lehteä yhdessä, sanoo Lagatut; te Kermadec, korpraali; minä Lagatut, kanuunamiesten ensimäinen aliupseeri, joka on saanut Kunnialegionan nauhan — Kiitos teitä suojelevien upseerien, olette te saanut kaksi ensimäistä tikkiä, saadaanpa nähdä kuka saa loput.

— Aliupseeri Lagatut, sanon minä takaa päin, pelatkaamme kolmisin, jos tahdotte: ramssi on hauskempaa. Ja sinä Yves, korjaappa taas tikkisi.

Kana, joka kohtaa veitsen, varas, joka kompastuu santarmiin, hiiri, joka erehdyksestä asettaa käpälänsä kissan nenälle ei olisi ollut nolomman näköinen kuin Lagatut.

— — — Tuo leikki ei ehkä ollut aivan sääntöjen mukaista. Mutta minulle hyvin myötämielinen katsojajoukko nautti suuresti Yves'n voitosta.

XXXV.

Viikkoa myöhemmin olivat meidän fregattimme päivät luetut. Se jäi aseista riisuttuna arsenaaliin perälle, sen miehistö hajaantui, se oli sanalla sanoen kuollut laiva.

Minä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli aivan täynnä matruuseja, kaikki Médéen pojat lähtivät myöskin ja toiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.

Heidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja ja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat lakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset olivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on jotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki vanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.

— — Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä hänelle:

— Kirjoitathan minulle ainakin?

Ja hän vastasi:

— Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen hymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä mitä panisin alkuun.

Ja todella eivät kapteeni, hyvä kapteeni ja muut sellaiset enää sopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:

— Mutta sehän on aivan yksinkertaista — — — (ja minä hain kauan tuota "yksinkertaista" löytämättä mitään). Sehän on aivan yksinkertaista, kirjoita, — — — kirjoita: Veljeni! Se on ensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.

XXXVI.

Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kun Médée oli riisuttu aseista, ja kun minä olin eronnut Yves'tä, sain minä eräänä päivänä seuraavan hämmästyttävän kirjeen:

Brest 15 p. syysk. 1877.

Hyvä Veljeni!

Minä kirjoitan teille nämä muutamat sanat hyvin kiireessä ilmoittaakseni teille, että minä eilen menin naimisiin. Kyllähän minun tosin olisi ensin pitänyt kysyä neuvoa teiltä, mutta ymmärrättehän, ettei minulla ollut ollenkaan aikaa menetettävänä, koska minut oli määrätty lähtemään Cornélie-laivalla ja minulla oli vain viikko vaimoni kanssa vietettäväksi.

Arvelen, että tekin, hyvä veljeni, pidätte tätä parempana kuin ainaista juoksemista puolelta toiselle, niinkuin tiedätte. Vaimoni nimi on Marie Keremenen. Tunnustan teille, että hän miellyttää minua suuresti ja minä luulisin, että me sopisimme hyvin yhteen, jos minä vain saisin pysyä paikoillani.

Minä kirjoitan teille, hyvä veljeni, pitemmältä ennen lähtöäni, ja minä olen hyvin surullinen astuessani tällä kertaa laivaan ilman teitä.

Lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta.

Teidän rakastava veljenne.

Kokonaan teidän

Yves Kermadec.

J.K. Minä sain juuri tietää, että määräykseni on muutettu. Minä tulenkin Ariane'en, joka lähtee vasta marraskuun puolivälissä. Niinpä saan viettää melkein kaksi kuukautta vaimoni kanissa. Meillä on kylliksi aikaa oikein tutustua toisiimme, ja arvaattehan, että minä olen hyvin tyytyväinen.

— — — Retkiltään palattuaan hulluttelevat matruusit tuhansin tavoin rahoineen; se kuuluu asiaan. Merikaupungeissa ovat heidän hiukan rajunlaiset omituisuutensa hyvin tunnetuita.

Naivatpa he joskus, aikansa ratoksi, naisen minkä hyvänsä saadakseen tilaisuuden pukeutua mustaan takkiin. Ja Yves, joka jo oli tyhjentänyt kaiken maailman tyhmyysvarastot, oli vaihteeksi lopulta joutunut naimisiin.

Yves naimisissa! Ja kenen kanssa, Herra ties?

— — Ehkäpä jonkun kaupunkilaiskoketin kanssa, jonka hän sattumalta oli temmannut jostain juopuneena ollessaan.

Minulla oli syytä, olla hyvin huolissani, muistellessani erästä hattupäistä olentoa, jonka hän oli vähällä ottaa, huvin vuoksi, kahdenkymmenenvuotiaana, tuossa samassa Brestin kaupungissa.

XXXVII.

Kahta kuukautta myöhemmin, kun Ariane jo oli lähtövalmiina, tahtoi kohtalo, että minut viime hetkellä määrättiin sen esikuntaan.

XXXVIII.

Lähtöhetkellä näin minä tuon Marie Keremenen'in, johon tutustumista minä pelkäsin. Hän oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, joka käytti Toulven'in, ala-bretonilaisen kylän pukua.

Hänen tummissa, suurissa silmissään oli kaunis ja aivoin katse. Olematta ehdottomasti sievä, oli hän melkein viehättävä kirjailtuine verkahameineen, suurine, valkeine, siivekkäine päähineineen ja löysine kauluksineen, joka muistutti Medicien kaularöyhelöitä.

Hänessä oli jotain vilpitöntä ja siivoa, jota mielellään katseli. Minä luulen, että juuri tuollaisen olisin tahtonut, jos minun itseni olisi pitänyt valita vaimo Yves veljelleni.

XXXIX.

Sattuma oli vienyt heidät yhteen eräänä päivänä kun Marie oli tullut käymään kumminsa luona Brestissä.

Kosija oli toiminut nopeasti ja hän, Yves'n komean olemuksen ja valoisan hymyn houkuttelemana, oli suostunut — hiukan huolestuneena kuitenkin — tuohon äkilliseen avioliittoon, missä hän aluksi jäi leskeksi seitsemäksi tai kahdeksaksi kuukaudeksi.

Hänellä oli hiukan varoja, niin kuin maalla sanotaan, ja hän aikoi, heti meidän lähtömme jälkeen, palata vanhempiensa luo Toulven'in kylään.

Yves tunnusti minulle, että odotettiin pienen lapsen tuloa.

— Saattepa nähdä, sanoi hän. Minä lyön vetoa, että se syntyy juuri meidän paluumme aikana.

Ja hän suuteli itkevää vaimoaan. Me lähdimme. Ja taas menimme me yhdessä kulkemaan kauas, tuonne lento- ja kultakalojen sinisiin valtakuntiin.

XL.

15 p. marrask. 1877.

Päivää ennen lähtöä oli Yves saanut suosiollisen luvan käydä päivällä maissa tapaamassa merimiessairaalassa vanhinta Gildas-veljeään, valaanpyytäjää, joka äskettäin oli saapunut kotiin puoleksi rappiolla, ja jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.

Gildas Kermadec oli nelikymmenvuotias mies, pitkäkasvuinen ja kasvot säännöllisemmät kuin Yves'n. Hänen suurissa silmissään näkyi vielä kuin sammunutta hehkua; hän oli kai ollut hyvin kaunis.

Nyt oli hän halvaantunut ja kuolemaisillaan, viinan ja kaikenlaisen kohtuuttomuuden turmelema. Hän oli kuluttanut elämänsä nautinnoissa, kylvänyt siemenensä ja voimansa kaiken maailman teille.

Hän eteni hitaasti nojaten keppiin, yhä vieläkin suorana ja korkearintaisena, mutta laahaten jalkaansa, katse hämäränä.

Voi Yves! — — — sanoi hän kolmesti. Voi Yves! Voi Yves!

Hän saattoi tuskin lausua sanat, puhekykykin oli herpaantunut. Hän levitti käsivartensa Yves'lle syleilläkseen häntä ja kyyneleet virtasivat hänen ruskeille poskilleen.

Yveskin itki… Ja sitten piti nopeasti lähteä. Hänen lomansa kesti vain tunnin.

Muuten ei Gildas enää puhunut mitään. Hän oli vetänyt Yves'n istumaan viereensä sairaalan penkille ja pitäen veljeään kädestä katseli hän häntä harhailevilla, kuolemanenteisillä silmillään. Ensin oli Gildas koettanut sanoa hänelle kaikenlaista, mikä näytti kiertelevän hänen aivoissaan, mutta hänen suustaan lähti vain epäselviä, käheitä, karkeita korahduksia, joita oli vaikea kuunnella. Ei, hän ei voinut enää mitään. Sitten tyytyi hän vain pitämään veljeään kädestä ja katselemaan häntä äärettömän surullisesti — — —

Yves'en jätti tuo Gildas-veljen viimeinen tapaaminen hyvin syvän vaikutuksen. He olivat tavanneet toisensa vain kaksi kertaa, sen jälkeen kuin Gildas oli lähtenyt merille. Mutta he olivat veljiä, saman mökin lapsia ja samaa verta, ja siinä on jotain salaperäistä, yhdysside, mikä kestää aina. — —

Kuukautta myöhemmin, ensimäisessä pysähdyspaikassamme, saimme tietää, että Gildas oli kuollut. Silloin sitoi Yves suruharson liinaiseen hihaansa.

XLI.

Arianella, toukokuussa 1878.

— — — Teneriffan saari piirtyi edessämme kuin suuri, pyramiidinmuotoinen, suunnattomalle säteilevälle pinnalle asetettu rakennus. Vuorten rosoiset syrjät, jättiläismäiset harjat lähensi ja pienensi ilman sanomaton, uskomaton kuulakkuus. Erotti kaiken: terävät, hiukan sinertävät rotkot. Ja kaikki tuo lepäsi veden pinnalla kuin pieni painoton epätasaisuus. Helmiäisen harmaa, hyvin hieno pilvirivi taittoi Teneriffan vaakasuoraati keskeltä, huippu kohotteli suurta, auringossa kylpevää keilaansa.

Lokit pitivät aivan erikoista melua ympärillämme, niitä oli kokonainen parvi ja ne huusivat ja pieksivät ilmaa valkeilla siivillään sellaisen raivokohtauksen vallassa, mikä joskus, en tiedä mistä syystä, tarttuu niihin.

Keskipäivällä. Miehistön päivällinen oli juuri loppunut, oli soitettu: Oikean laidan miehet astioita korjaamaan! Yves kuului oikean laidan miehistöön Arianella, hän nousi kannelle ja tuli minun luokseni koetellen aivan hiljaa piillään ollakseen varma, että se soi hyvin.

— Mutta mikä lokeilla on tänään? Ne kirkuvat, kirkuvat — — — Koko päivällisajan, kuulitteko?

Minä en tosiaankaan tiennyt mikä lokeilla oli. Kuitenkin, kun kohteliaisuuden vuoksi täytyi vastata jotain Yves'lle, kerroin minä hänelle jokseenkin seuraavaa:

— Ne halusivat puhutella päivystävää upseeria, joka paraiksi olin minä. Ne tahtoivat saada tietoja pienestä serkustaan Pierre Kermadec'ista, ja minä vastasin niille: "Herrat, pikku Pierre Kermadec, minun kummipoikani, ei vielä ole syntynyt; tulitte liian aikaiseen; käykää muutaman päivän perästä, kun me olemme tulleet Brestiin." Ne lähtivätkin, niin kuin näet. Katso ne lentävät kaikki tuolla kauempana.

— Te olette vastannut niille niin kuin pitikin, sanoi Yves, joka laski leikkiä hyvin harvoin. Mutta minä sanon teille, että minä olen paljon uneksinut siitä tänäkin yönä, ja tiedättekö, mikä minua pelottaa? Jospa se onkin pieni tyttö!

Todella! Mikä harmi, jos tuo odotettu kummipoika olisikin tyttö! Ei voisi millään tavoin nimittää sitä Pierreksi.

— — — Tuo Yves'n lapsen ja lokkien sukulaisuus ei ollut minun keksimäni. Lokeiksi nimitettiin Arianella märssymiehiä ja he käyttivät sitä keskenäänkin. Ei ollut siis mitään ihmeellistä siinä, että minun tulevalla pikku kummipojallani olisi hiukan linnun verta suonissaan.

Siis, kun me iltaisin keskustellessamme puhelimme hänestä, sanoimme me aina:

— Kun pieni lokki on tullut maailmaan.

Emme milloinkaan nimittäneet häntä toisin.

XLII.

Brest, 13 p. kesäk. 1878.

Me asumme tänään satunnaisessa huoneustossa Siam-kadulla, Brestissä, jonne Ariane on tänä aamuna laskenut ankkurin.

Vastaukseksi tulo-ilmoitukseensa sai Yves Toulvenistä, ukko
Kermeneniltä seuraavan sähkösanoman:

Pikku poika syntynyt tänä yönä. Voi hyvin. Marie myöskin.

Corentin Keremenen.

Yö on tullut ja olemme makuulla. Mahdotonta nukkua. Kuulen Yves'n kääntelehtivän vuoteessaan. Ajatus, että hän huomenna lähtee Toulveniin katsomaan pientä äskensyntynyttä, saa hänen hyvän sydämensä tulvehtimaan tunteita, joita hän ei tunne omikseen.

— — — Kaksi päivää häntä myöhemmin tulee minunkin lähteä Toulveniin, ristiäisiin.

Hänellä on tuhansia suunnitelmia juhlamenoihin nähden.

— En uskalla oikein pyytää, mutta jos tekin tahtoisitte syödä meillä Toulvenissa? Hyvänen aika, tiedättehän, appeni luona ei varmasti ole sellaista kuin kaupungissa!

XLIII.

Aikaiseen aamulla lähden minä Toulveniin, jossa Yves eilisestä saakka on odottanut minua.

Loistava ilma. Vanha Bretagne on vihreä ja kukoistava. Koko matkan suuria metsiä, kallioita.

Yves odottaa minua matkavaunujen saapuessa, joihin astuin Bannalecissa. Hänen vieressään seisoo nuori, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka punastuu, hyvin sievänä suuren päähineensä alla.

— Tässä on Anne, sanoo Yves, kälyni, naiskummi.

Kauppalasta on vielä hiukan matkaa mökkiin, missä he asuvat
Trémeuléssa, Toulvenin piirissä.

Kylän pojat nostavat kirstuni hartioilleen, ja nyt olen matkalla katsomaan äsken syntynyttä lokkia ja tutustumaan tuohon ala-bretonilaiseen perheeseen, jonka jäseneksi Yves parka on joutunut päähänpistosta, tarkkaan tietämättä miksi.

Minkälaisiahan mahtanevat olla nuo Yves veljeni uudet sukulaiset — ja tuo seutu, joka on tuleva hänen kotipaikakseen?

XLIV.

Me matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka pakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä sananjalkoja.

On ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen, jossa kurjenpolvet tuoksuvat.

Siellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia mökkejä.

Yhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha ääni:

    Boudoul, boudoul, galaïchen!
    Boudoul, boudoul, galaïch du! — —

[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha nainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]

— Häntä tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.

Keremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut. Tammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää yhtä vanhalta kuin teitten multa.

Sisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen kanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.

Siellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken syntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.

Kätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen esivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki: kolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo ruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä on aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet hiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on Yves'n vauva.

— Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin sen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.

— Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten äärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole oikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan kalvoa sormien välissä.

Meille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista, joiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut. Me alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme ulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen juhlallisuus edellyttää.

XLV.

Meistä on hullunkurista tavata toisemme täyttämässä kansalaistehtäviä niin kuin muut ihmiset. Herra pormestarin ja kirkkoherran luona tunsimme itsemme perin teennäisiksi, tekipä mieli joskus nauraakin.

Pikku lokki on lopullisesti merkitty Toulvenin luetteloon ja nimeksi pantu Yves-Pierre, isän ja minun nimeni, niin kuin seudulla on tapana. Mitä taas kirkkoherraan tulee, sovittiin että hän odottaisi meitä huomen aamuna kello yhdeksän kirkossa, ja että Te Deum laulettaisiin.

— Ja nyt mennään suoraan kotiin, sanoi Yves. Isä on kai jo kotona ja me viivyttäisimme heidän illallistaan.

XLVI.

Kesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen maan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.

Vanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja odotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli pannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset juhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys pyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.

— — — Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset kynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut, jakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit; tuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.

Kynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä liikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet ja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee väristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan tummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo katto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin alkuperäisten aikojen tunnun.

— — — Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme ympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.

Illallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen, pannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan kellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.

Yves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: — Minun appeni on oikein kunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten kunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.

Illalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita tavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun Yves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen:

— Olin kyllä arvannut mitä ne olivat: juhlapäähine ja suuri, tuhatpoimuinen kirjailtu kaulus, jotka tulevat koristamaan Annea huomenaamuisessa juhlassa.

Minulla on omasta puolestani paljon pieniä kääröjä, jotka tahdon huomaamatta saada esiin arkustani Yves'n avulla: makeisia, sokeriin keitettyjä hedelmiä, kultainen risti naiskummille. Mutta Annekin on nähnyt kaiken tuon silmäkulmallaan ja naurahtelee. Sitä pahempi! Ja onhan mahdotonta toimia salaa asunnossa, jossa on vain yksi ovi, ja yksi ainoa huone kaikille.

Pikku Pierre, yhä pyöreänä kuin pronssinen vauva, nukkuu yhä samassa asennossa, käsi nyrkissä leuvan alla. Koskaan ei äsken syntynyt vauva ole ollut niin sievä ja kiltti.

— — — Kun minä jätän hyvästit kaikille, nousee Yves'kin lähteäkseen saattamaan minua kylään, missä minä nukun majatalossa.

— — — Ulkona ontevalla polulla oksien alla, oli aivan pimeä, siellä verhoo kulkijan kaksinkertainen pimeys, suurten puiden ja yön varjo.

Metsän rauha on sellaista, mihin me emme enää olleet tottuneet. Eikä mertakaan ole lähellä. Toulvenin seutu on siitä hyvin kaukana. Me kuuntelemme; meistä tuntuu, että meidän pitäisi kuulla sen tuttu kohina kaukana; mutta ei, kaikkialla on hiljaista. Vain tuskin kuuluvaa kohinaa tiheän vehreyden keskellä, hienoa, avautuvien siipien suhinaa, lintujen hiljaista liikahtelua, kun ne näkevät pieniä unia nukkuessaan.

Kurjenpolven tuoksu tuntuu yhä; mutta yön mukana on tullut lisäksi läpitunkevaa viileyttä, sammalten, maan, bretonilaisen kosteuden tuoksua.

Koko tuo nukkuva maaseutu, kaikki nuo meitä ympäröivät metsäiset kukkulat, kaikki nukkuvat puut, koko tuo rauha painostaa meitä. Me tunnemme olevamme hiukan vieraita kaiken tuon keskellä, ja meiltä puuttuu meri, meri, joka sanalla sanoen on suuri, avoin tila, vapaa kenttä, jolla me olemme tottuneet juoksemaan.

Yves tajuaa nuo vaikutelmat ja ilmaisee ne minulle naivilla tavalla, omalla, erikoisella tavallaan, jota tuskin kukaan muu kuin minä saattaa käsittää. Onnensa keskellä häiritsee häntä tänä iltana huoli, melkeinpä katumus, että on ajattelematta kiinnittänyt kohtalonsa tähän kaukaiseen majaan.

Ja sitten tapaamme me ristin, joka pimeässä ojentelee harmaita käsivarsiaan, ja me ajattelemme kaikkia noita vanhoja graniittikappaleita, jotka sijaitsevat siellä täällä ympärillämme, eristettyinä keskellä saaristometsiä, ja joissa kuolleiden henget valvovat — — —