Veljeni

XLVII.

Seuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla ilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.

Anne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään, hiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta Bretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita komeroita kuin pienet vuodekaapit.

Anne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu monen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen, kiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus, jäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut univormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän tekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä vihreällä polulla.

Pienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin merkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: — kätilö, kaikesta päättäen.

— Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni; mutta hän on hyvin kelpo muori.

— Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon näköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen paljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.

Kahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka ja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin nopeasti kuin kanan. — Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana, kaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen äänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen kirkuvan.

Yves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen ympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä vuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä tuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi noudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja — antaa lapsen juoda ennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, — ja monia muita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.

Näkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa ja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on myöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat täyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot pitsit.

— — — Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi vaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena, mutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään, kirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra. Hän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken puvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin samanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta verta.

Minun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan kaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä pienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.

— — — Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla, vilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja samanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet naapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.

Anne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee edellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin askelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee meidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen läsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin astuessaan, mutta tapa on sellainen.

Kauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme päälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä, joita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta. Köynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat tervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.

— — — Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki. Ihmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän kirkkoon mennäksemme.

Toulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä taivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain kultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen ja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa iättömän ääriviivan.

Aivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit reunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien, valkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta. Ja hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet hautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen sormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä. Haudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin salaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa, harmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin siltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta kohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt, ikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat, luottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven kajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.

Tänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne kai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin Bretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä saanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin — jollei suuri meri ole ottanut häntä meiltä — ja heidän haudoillaan kasvavat Bretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun korkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa auringossa.

Kirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin hartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.

Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat monet sukukunnat kuluttaneet. — Siinä oli muodottomia graniittiin veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.

Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten, ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon säteiden ympäröimänä.

Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden esikuvaa.

Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän samalla kielellä sanoi pikku lokille: Ingredere, Petre, in domum Domini. Ja sitten astuimme me kirkkoon.

Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.

Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin äskennaineet.

Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani; näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut toimeen.

Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.

Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja Te Deum kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.

Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa käytävää, jota haudat reunustivat — mutta sitten, kun me olimme tulleet ulos!

Pikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä käyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta untaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät meidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia, joilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän äideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin koomilliset nuket.

Tuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina, pitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään puhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen muodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin muinoin — ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa sellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat — ja kymmenen vuoden kuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja ne hypähtelevät lasten tavoin — ne kuihtuvat ja ne tapetaan!

Me heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme oli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan pikku lokin ristiäisiä.

— — — Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän, vihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.

Oli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain tietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.

Täydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea puutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia ja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko levittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.

Siellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen vuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.

Päivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut ylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa juhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt, hän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti hämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä pahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran tavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen sekaisen kohtauksen vuoksi.

Tuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko bretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.

Jälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen kielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi mummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa nojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei niitä tunnettaisi.

He pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle. Hänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa tuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät sitten pois, siunaten kaikkia.

Sitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.

XLVIII.

Iltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja tahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.

Me olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti hänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille selkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä huolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.

Kun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme, että hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean hääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla pukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli piilotettu.

— Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa ristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut, Jumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän minun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän kulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!

Yves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut hänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä kuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.

Joskus — totta kyllä harvoin — sai hänet suurella lempeydellä pysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni käyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin, tänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!

Minä sanoin lyhyesti:

— Yves ei mene ulos!

Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan, tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.

Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää. Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti häntä vielä.

Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä kaikki.

Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi — etenkin meissä, jotka olemme kierrelleet meriä. — Nyt oli meissä molemmissa villit esillä katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä, pahimpina päivinä.

Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien varjo, tyyni, vihreä yö.

Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.

Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:

— Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.

Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:

— Anna vielä kerran anteeksi, veli!

Ja hän syleili minuakin.

Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä, suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.

Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni, oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman sivutarkoituksia ja unohti kaiken.

Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä helmeili pahaa, kylmää hikeä.

— — — Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen, jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä, ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin pienestä, valkeasta päähineestä.

Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.

XLIX.

Illemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon rauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.

Noin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki metsän läpi.

Ei ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat, mutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.

Anne sanoi:

— Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille saakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.

Sinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne kaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja sitten kuului metsän syvyyksistä: huu, huu, surullinen kutsu, jota pöllön ääni hiljaa toisteli.

Ja Yves sanoi:

Kuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa papukaijaansa Sibyllessä).

Hennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle paksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset päiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen toisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.

Ja pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.

— — Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan palaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka hatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on kertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet muistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan kuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: — Katsokaas, tässä on minulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä hän juuri oli sanonut meille).

Hän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle. Silloin alkoi säkki kiroilla kiukkuisella kollikissan äänellä ja kierrellä hypellen pitkin tietä.

Kun me olimme tulleet vallan vakautuneiksi siitä, että siellä oli kissoja, nosti hän taas kaiken olkapäälleen, tervehti ja jatkoi matkaansa.

L.

17 p. kesäk. 1878.

Jo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan luzen-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein syvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen loisia.

Annella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut ylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen. Hänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla koruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka muistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.

Kiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka menivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien vihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen, korkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat tasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten päähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin, siniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja joihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten siivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja heidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.

Ja sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien ovilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia vanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan, puettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin ryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja silmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.

Sananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia — syvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä kosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja — ja sitten purppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset suihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, — Bretagnen lehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä, tummanpunaisilla tähdillä.

— — — Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta, tuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan meren keskellä.

— Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin, kun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä kädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä — ja sitten metsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn tappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä täällä — — —

Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää hänelle ilonsa kuin lapsille.

Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.

— — — Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja, eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia, ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia, asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.

Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat mehiläiset.

Luze-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.

Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät, muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.

Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet meidän esi-isiämmekin.

— — — Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat, kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.

— — — Kello yksi. Minun on aika lähteä. — Menin ensin suutelemaan pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan, aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa minua.

— — — Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, veljeni ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien verhoavan — — — Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän olkikattonsa alle.

LI.

Marraskuulla 1880.

— — — Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten, joka myöskin itki.

Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? — — Missä hän oli? — — Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä? Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?

Siellä oli muitakin naisia odottamassa.

Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin. Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.

— Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!

Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät, vakavat kasvot.

— Kiitos, rouva!

Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.

Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli, esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta, hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.

Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle. Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin äärimmäiseen kurjuuteen?

LII.

Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.

Se ei ollut enää hän — niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.

Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti, kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.

Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan, pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä, jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.

Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua? Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? — — — Ja äiti otti hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä raikkaasti.

Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi — karkeaa pilaa! — sitten hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta näethän, että minä menen kotiin."

Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen häpeänsä todistajina.

Hän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.

Tulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!

Sytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet vaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen leveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen raitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.

Hän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen, kaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään hänen säästämänsä leipäpalaset.

Pantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie puuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen näköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä ajateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi taas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: "Nyt minä menen, nyt minä menen tovereitten luo!" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat, ei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.

LIII.

Joskus kaatui Yves kuin kuolleena vuoteeseen, nukkui monta tuntia ja sitten oli kaikki ohi. Se riippui alkohoolista, jota hän oli nauttinut.

Joskus taas kesti hän lujana, en tiedä miten, ja meni laivaansa satamassa toimittamaan "reservi"-palvelustaan.

Sinä aamuna kello seitsemän, kun Yves oli hiukan selvinnyt pistettyään omasta alotteestaan päänsä jääkylmään veteen, meni hän ulos ja lähti kulkemaan arsenalille päin.

LIV.

Silloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen, mihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.

Verhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa, kelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! — Kadulta kuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä: tuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet palasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen viinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen valo sekaantui syntyvään päivään.

Marie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella tuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka nousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien hyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä, äärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat graniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä kaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin kolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten — Yves'n palattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.

Vielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin, tahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin heidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. — Nyt oli todellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi taas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä? Ei, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, — minkä hyväksi?

Vielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen sateen valumista ja odottaen! — — — Odottaa, odottaa huolella, joka hetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien pauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet, joiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin työmiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten tuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa kuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä elämän.

Marie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta asennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän oli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui hänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin, ja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään vanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui; — ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja pikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.

Mutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa ahdistukseen. — — Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko hajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo synkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen illat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet ristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka kuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä käytävästä.

Ja sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää voineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän kuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien ovilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan kapakoiden ikkunaruutuja vasten.

LV.

Pikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa uni paran. — Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen tuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.

Suuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi jäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.

Miksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin? Mitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen talonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan kaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka hän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan rypistyneenä ja kiillottamattomana?

Hän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän oli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä järkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen katumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne olivatkin onnen päiviä.

— Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, etten minä ollut oma itseni enää!

Ja Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli kaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin kävelemään Brestiin.

Ja sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi kaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.

Kaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin kuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo sellaista joka viikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?

Heidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako naapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten tuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei hänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka eivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.

No, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon miehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.

LVI.

Sydäntäkö? Kyllä! Jokin sanoi Marielle, että Yves'llä oli sydäntä, mutta että hän oli suuri lapsi, jonka merielämä oli tuhonnut. Suloisesti heltyen muisteli hän hänen hienoja ja rauhallisia piirteitään, ääntään, hyvää hymyään niinä hetkinä, kun hän oli järkevä.

Jättääkö hänet? — — — Ajatellessaan että Yves, aivan yksin jäätyään ja silloin aivan hukassa, jättäen kaikki paholaisen haltuun, antautuen omien ja toisten paheiden valtaan, alkaisi jälleen hurjistelunsa toisten naisten kanssa, purjehtisi kauas, vanhenisi yksin, hyljättynä, alkohoolin runtelemana! Oi, ajatellessaan eroa, valtasi hänet vielä suurempi hätä kuin kaikki muu: hän tunsi nyt olevansa liitetty Yves'en siteillä, jotka olivat järkeäkin vahvemmat, vahvemmat kuin mikään ihmistahto. Marie rakasti häntä mielettömästi olematta tietoinen rakkaudestaan — — — Ei, pikemmin, jollei hän voisi estää häntä siitä, syöksyisi hän hänen kanssaan viimeiseen rapakkoon saadakseen vain pitää häntä sylissään kuoleman hetkeen saakka.

LVII.

Pikku Pierre ei ollenkaan pitänyt Brestistä, hänen mielestään se oli musta ja ruma.

Hän oli ollut siellä vasta neljä kuukautta ja nyt jo olivat hänen pyöreät poskensa kalvenneet ihon ruskeuden alla. Ennen muistuttivat ne Etelän täysikypsiä luumuja, joilla on lämmin, kultainen väri, auringon kasvattama puna.

Hänen silmänsä olivat mustat, ja niissä oli kuulakka loiste, niinkuin hänen äitinsäkin silmissä, hyvin pitkien ripsien välissä. Hänen pienet kulmakarvansa kaartuivat jo vakavasti, mikä periytyi isästä.

Hän oli kuvan kaunis, miettivine ilmeineen ja päättävine, miehekkäine eleineen, joita hän jo käytteli kuin suuri poika.

Silloin tällöin oli hän vielä hetkittäin meluavan iloinen; hän hyppeli hyppelemistään läpi surullisen huoneen pitäen aika ääntä.

Mutta sitä ei enää sattunut niin usein kuin Toulvenissä. — Hän kaipasi, kaipasi vielä epämääräisissä muistelmissaan pieniä tovereitaan saarnipolulta, isovanhempien hyväilyjä, ja vanhan isoäidin lauluja. Siellä pitivät kaikki huolta hänestä, kun hän taas täällä oli melkein aina yksin.

Ei, hän ei pitänyt kaupungista. Ja sitten oli hänellä aina kylmä tässä alastomassa huoneessa ja vanhoissa, kivisissä porraskäytävissä.

LVIII.

"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma itseni."

Kun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa; mutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi, pysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi kunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä syystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas taivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla sanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.

Kerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:

— Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.

Ja hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä, katsoen syrjään, aivan nolona:

— Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko sinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt sellaisia — — tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en toki.

Silloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves, nähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.

Voi, nuo juomat, nuo juomat! sanoi hän hitaasti, kääntyen pois, puoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni! Veljeni! Nyt on minun vuoroni!

Hän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut tuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut huolissaan.

— — — Kuinka ei voisi joskus toivoakin, kun näki hänet sitten niin järkevänä, alistuvana, leikkimässä lieden luona poikansa kanssa; jättäen kokonaan "suuren herran" eleensä, osoittaen vaimolleen kaikella tavoin suloista huomaavaisuutta saadakseen hänet unohtamaan murheensa?

Kuinka voisi luulla, että tuo Yves saattaisi pian, kuin sallimuksesta, muuttua toiseksi, synkkäsilmäiseksi, jäykäksi ja raa'aksi, alkohoolin huumaamaksi eläimeksi, jota ei mikään liikuttanut? Silloin kietoi Marie hänet yhä enemmän hellyyteensä, suuntasi häneen koko tahdonvoimansa, vartioi häntä kuin pientä lasta, vapisi seuraten häntä silmillään, kun hän vain astui kadulle, missä hänen sinikauluksiset toverinsa kulkivat, ja jonne kapakoiden ovet aukenivat.

— — — Maissa oli Yves mennyttä miestä, sen hän itsekin hyvin tiesi, ja ajatteli murheissaan, että täytyisi koettaa päästä lähtemään.

Hän oli kasvanut merillä, sattuman varassa kuin villit ruohot. Ei juuri koskaan oltu huolittu kasvattaa hänessä käsitystä velvollisuudesta, käytöksestä, ei mistään maailmassa. Ehkä ainoastaan, minä, jonka kohtalo ja hänen äitinsä rukous oli saattanut hänen tielleen, minä vain olin saattanut puhua hänelle noista uusista asioista, mutta luultavasti liian myöhään, tai liian epäselvästi. Kuri laivalla, siinä oli suuri pidäke, mikä yksistään oli johtanut hänen aineellista elämäänsä, pidättäen häntä karulla ja terveellisellä ankaruudella, mikä tekee matruusit voimakkaiksi.

Maa oli kauan aikaa ollut hänelle ohikulkupaikka, niissä pääsi vapaaksi, ja missä oli naisia. Sinne tultiin kuin valloitettuun maahan pitkien matkojen välillä. Silloin oli rahaa ja huvipaikoissa sai kaiken taipumaan oikuillansa ja voimillansa.

Mutta säännöllinen elämä pienessä taloudessa, jokapäiväisten menojen laskeminen, itsensä hoitaminen ja huolenpito huomisesta, sellaisiin odottamattomiin velvollisuuksiin ei hänen matruusiluonteensa sopinut. Muuten tuntui alkohooli hänen ympäristössään, täällä mädänneessä, turmeltuneessa Brestissä, tiukkuvan seinistä kuin epäterveellinen kosteus. Silloin vaipui hän aivan alas, niin kuin monet muutkin, jotka hekin olivat olleet hyviä ja kunnollisia, he alenivat, vaipuivat vähitellen tuon juopporoikan tasalle ja heidän irstailunsa muuttui inhottavaksi ja alhaiseksi kuin työmiehen irstailu.

LIX.

— — — Eräänä päivänä sain kirjeen, joka kutsui minua avuksi.

Se oli hyvin yksinkertainen ja muistutti suuresti lapsen kirjettä:

Hyvä veli!

    En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että
    minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä
    Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.

Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin, että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.

Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin täällä ja se pelastaisi minut varmasti.

Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.

Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.

Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.

Teidän Yves Kermadec.

LX.

Eräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään ilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n asuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita graniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet rahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita viimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine päivänkakkaroineen ruukuissa.

Oli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan, laulaen, alottaen sunnuntain juhlia.

Siellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä — uutta talvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat Brestin värit sitäkin harmaammilta.

Numerossa 154 — Kauniin kanuunamiehen muiston kyltin yläpuolella — nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen kerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.

Ovelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin hemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa ja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen häntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.

Hän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta uskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin kyllä, veli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin pyysin, mutta — — — mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja lähteminen tuottaa minulle tuskaa…"

Ulkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi suojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän varma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe ei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille, värittömille kasvoilleen.

Minä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä en todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi näin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen asunto, jossa olin kauan hänet tuntenut — märssykori täynnä tuulta ja päivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin minäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni huonosti.

Marie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku lapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme edessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän äkkiä puhelemaan lähdöstä.

Muutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien joukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa — Kiinan kauppa-asemalle, Etelämerille ja Levantiin — ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä niihin.

Seuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu merielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi purettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna joutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja matkavalmistuksista — ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n takia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla, valmiina lähtemään minun kanssani.

Joulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin vanhoja, likaisia portaita — ja Marie, huolestuneena ensimäisestä sanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla luottamuksella, odottaen ratkaisuani.

LXI.

Brestin redillä, 23 p. jouluk. 1880.

Kirkas ja kylmä joulukuun yö, suuri rauha merellä, suuri hiljaisuus laivalla.

Hyvin pienessä laivan komerossa, joka on valkeaksi maalattu ja rautaseinäinen, istuu Yves vieressäni matka-arkulla, avonaisilla laatikoilla. Tulon epäjärjestys on yhä vallalla. Pitäisi asettua paikoilleen ja valmistaa itselleen suojaa tässä komerossa, joka pian tulee kuljettamaan meitä keskellä talven viimoja ja maininkeja.

Kaikista noista suunnitteluista, asetteluista, pitkistä merimatkoista ei ole tullut mitään. Ja minä olen aivan yksinkertaisesti Sèvre-laivalla, joka ei tule poistumaan Bretagnen rannikoilta. Tästä aamusta alkaen kuuluu Yves miehistöön ja nyt me olemme taas yhdessä, ihmissilmällä katsoen, vuoden ajan. Ottaen huomioon ammattimme on meille käynyt hyvin; meidän olisi ehkä täytynyt jonain hetkenä ainaiseksi luopua toisistamme. Yves on ilolla antanut sata frangia kukkarostaan merimiehelle, joka on suostunut luovuttamaan hänelle paikkansa.

Olkoon menneeksi Sèvrekin, koska kohtalo kerran on meidät sinne heittänyt. Se muistuttaa meille jo kaukaisia aikoja, jolloin me yhdessä purjehdimme sumuisella mereltä kaukaisen kellotornin suojeluksessa.

Mutta minä olisin mieluummin halunnut lähteä muualle, etenkin Yves'n takia. Olisin tahtonut viedä hänet kauemmaksi Brestistä, kauemmaksi huonoista tovereista ja rannikon kapakoista.

LXII.

Merellä, 25 p. jouluk. Joulu.

Ylihuomenna, hyvin aikaiseen, päivän valjetessa. Minä nousin kannelle nukuttuani tuskin hetkeäkään oltuani hyvin vaikeassa vartiossa keskiyöstä neljään. Koko yön oli voimakas tuuli ja ankara merenkäynti pidellyt meitä pahoin.

Yves oli kannella aivan läpikastuneena, mutta viihtyen mainiosti omassa elementissään, ja heti kun hän näki minun tulevan osoitti hän minulle kädellään omituista maata, jota me lähenimme.

Harmaat riutat sulkivat kaukana näköpiirin kuin pitkät vallit. — Aallot näyttivät kuin rauhoittuvan, vaikkapa tuuli yhä lennätteli meille raivoisia puuskiaan. Taivaalla liukuivat raskaat, synkät pilvet päälletysten, hyvin nopeasti: kokonainen lyijyholvi oli liikkeellä, suunnattomina, tummina möhkäleinä, jotka muuttivat muotoaan, joilla näytti olevan hyvin kiire päästä ohi, juosta toisaanne aivan kuin pyörrytyksen vallassa jonkun läheisen, hirveän rotkon reunalla. Meidän ympärillämme oli tuhansittain salakareja, mustia päitä, joita kohoili kaikkialta keskeltä hopealle välähtelevää hyörinää, minkä kuohupäät synnyttivät. Silmänkantamattomiin oli yhä noita vaarallisia päitä, meri oli aivan täynnä niitä. Ja sitten näkyi tuolla kaukaisilla rantakallioilla kolmen hyvin vanhan kellotornin ääriviivat, jotka olivat aivan kuin asetetut yksikseen tuonne graniittierämaahan yhden kohotessa paljon korkeammalle kuin toiset, nostaen korkeata vartaloaan kuin jättiläinen, joka tekee huomioita ja johtaa. — — —

Niin tosiaan, minä tunsin sen kyllä ja minä, niin kuin Yveskin, tervehdin sitä hymyillen, ehkäpä kuitenkin hiukan huolissani siitä, että se näyttäytyi niin lähellä, keskellä tuota varjojen juhlaa, sellaisena aamuna, jolloin en odottanut sitä. — — — Mitä tekemistä oli meillä tässä sen läheisyydessä? Se ei kuulunut suunnitelmiimme ja minä en sitä käsittänyt.

Se johtui päällikön äkillisestä määräyksestä Silläaikaa kun minä olin nukkunut. Me laskimme Taureau'n redin suulle, aivan Saint-Pol-de Léon'in lähelle hakemaan suojaa etelätuulelta, sillä ulapalla oli merenkäynti liian ankara meille.

LXIII.

Cherbourg, 27 p. jouluk. 1880.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen päihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, Venuksen märssymiehet olivat kuljettaneet häntä koko yön kapakoissa — juhliakseen paluutaan Antilleilta.

Minä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia matruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä — mutta ne olivat uskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä miestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet minun huoneeseeni.

Huono alku Sèvrellä, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni kuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen. Ensi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli mennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin koettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi ajatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika — — —

— — Koko päivän oli Yves kuin kuollut.

Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän päähänsä.

Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei hymyilisi) ja pyysi ruokaa.

Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli kalastaja Audierne'sta:

— Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.

Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.

— Syötä häntä, Jean Marie!

— Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen, puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.

— Liian suolaista — — — liian suolaista!

Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.

Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. — — —

Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän salaa ja katosi.

Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.

Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät ole kestäneet — — — niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei ainakaan tohdita sanoa sitä — — ja niin vaivutaan velttouteen, antaen päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka eivät palaa — — —

Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa, hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.

Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken — ajatukset, ihmiset, esineet — samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen askeleitamme kosteassa merituulessa.

Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään: "Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.

Ei, Sèvrellä olo ei tosiaankaan onnistunut meille.

LXIV.

Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven edessä. — Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä ja vaiti, — niin kuin pienet linnut.

Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku ilmein.

— — — Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo, että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän kirjeisiinsäkään.

Hylätty vanhus parka! — — — Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt ulkomaille.

Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta, jotka olivat kotona, oli toinen ottanut islantilaisen, joka vei hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in naisluostariin.

Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä oli mummo ruvennut rakastamaan — lehtolasta, mutta sentään viimeistä pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty. Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen, jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.

Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain, sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona — — — Ehkäpä hän ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!

Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten — seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa — hän oli vienyt rahat, jotka poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.

Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä saakka.

Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt häntä, tuli avaamaan hänelle.

— Olen Marie, Yves'n vaimo… Päivää — äiti!

— Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on siis minun pojan poikani?

Hänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän oli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja varustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen käytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.

Nurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta
Marie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.

Joskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon parantunut heidän naimisiin mentyään.

— Tra la la la! — — parantunut! — — kertasi mummo, ottaen synkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! — — parantunut! — — — Hänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata, ettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.

Silloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata, mitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti kärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei varmasti palaisi.