Veljeni

LXV.

Paimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin, jotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän anoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan heitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet jäähyväiset, että sydämeen koski.

Marie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee vaunujen perään — ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu melkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie katselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! — — — hän itkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat kyyneleet… Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.

— Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle islantilaiselle, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on ymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää ajajaa hihasta.

Ajoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt takana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen kasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.

Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä, syleillen häntä ja pikku Pierreä. —

— Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!

Ja hän itkee nyyhkyttäen.

— Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen! Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!

Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.

— Heipä hei, naiset! — huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota nuoleskelua?

Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.

LXVI.

Brestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden ensimäisenä aamuna 1881. — Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja siellä on Sèvre jo viikon ajan ollut ankkurissa.

Ylhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden graniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun viimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät suunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän jäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä, mustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan rumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja, jättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina ketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.

Suuri hiljaisuus, ja tappava kylmyys vallitsi satamassa — — —

Mikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle, etenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat kaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa esiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti. Viimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä suljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei mitään.

Silloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka hiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa esiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.

Oltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään rautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä yönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka kuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.

Marie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli tahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä juhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut pidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi tuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun 31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan alkohoolikuumeen vallassa.

Kannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden vuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta, ajatellen tuhansia, menneitä asioita.

Etenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä. Näinä kahtena, Sèvrellä vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta haihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa oli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle ankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja minusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. — —

Musta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.

— Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan peseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna vuonna! — — — Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että me vielä saamme kokea yhtä ja toista!

— — — Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi nimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan hyvää päivää.

Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:

— Yves, et saa palata maihin tänään!

Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly, tyytymättömänä itseeni.

Keskipäivä. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin, järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti, juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.

Kun tuli Sèvren miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.

— Minne sinä menet, Yves?

Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt, ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja häiriötä.

— Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä, joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.

Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.

— Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.

Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.

— Rautoihin? — — — No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.

Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä käskyn viedä hänet sinne.

Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan! — — — Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen: hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.

Ja sitten palasin minä huoneeseeni — — —

Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan menettänyt hänet.

Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.

Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä, jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.

— — — Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta — ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.

Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut kannella. — Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. — Ja alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet säännöllisten väliaikojen kuluttua lotto-pelin numeroita lisäten aina nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat heitä:

— 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! — 33, mestarikokin koivet!

Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä, pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.

Mitä tehdä? — — — Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä pois.

Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta — sen hän kyllä saattaisi tehdä tällä hetkellä — silloin — — — kieltäytyminen tottelemasta — — miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? — — —

Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia.
Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka
luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille
Plouherzelissä.

Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä — — — Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät monet selittelyt koskaan onnistu. — Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja arsenaalissa on tulen pito kielletty.

Sitten sanoin minä kersantille: — Menkää hakemaan Kermadecia ja kutsukaa hänet vartioivan upseerin puheille minun huoneeseeni.

Olin kirjoittanut:

Rakas veli!

Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa, emme puhu siitä enää.

Pierre.

Kun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta odottamatta:

— Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.

Hän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja heti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.

Paperini alareunaan — vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä yö pimeni yhä — oli hän kirjoittanut:

— Kyllä veli!

ja merkinnyt sen nimellään,

Yves.

LXVII.

— Jean Marie, kiiruhda sanomaan Yves'lle, että, minä odotan häntä maissa, rantasillalla!

Tämä tapahtui kymmentä minuuttia myöhemmin. Täytyihän tavata toisensa tuon kirjeen jälkeen, että sovinto olisi täydellinen.

Kun Yves saapui oli hänen kasvoillaan toinen ilme ja hyvä hymy, jota en ollut moneen aikaan nähnyt. Minä otin hänen kätensä, hänen halvan märssymieskätensä omiini; sitä tuli puristaa lujasti että hän tuntisi sen, sillä se oli kovettunut työssä.

— Mutta miksi teitte minulle niin? Se ei ollut hyvin, nähkääs!

Ja siinä kaikki, mitä hän tiesi sanoa minulle moitteeksi.

Me emme olleet velvolliset pitämään yövuoroja Sèvrellä.

— Kuules Yves, me vietämme uudenvuoden illan yhdessä maissa, Brestissä ja sinä saat syödä päivällistä minun kanssani Pörssissä. Se ei ole koskaan juolahtanut mieleemme ja se tuottaa meille huvia. Mene pian pyyhkimään selkäsi (se oli aivan likaantunut ruumassa) ja menkäämme.

— Oi, mutta pidetään sitten kiirettä. Minä harjaisin itseni mieluummin teidän huoneessanne maissa. Kanuuna pamahtaa kohta, emmekä me ehdi lähtemään.

Me olimme paraiksi aivan sataman perällä, hyvin kaukana uloskäytävistä, ja nyt lähdimme melkein juoksujalkaa.

Siinä sitä oltiin! Tykki jyrähti keskitiellä ja me olimme kiinni.

Olimme pakoitetut palaamaan Sèvreen, jossa oli kylmä ja pimeä.

Upseerien ruokasalissa oli pahanpäiväinen lyhty rautahäkissä, jonka päivystävä palosotilas sytytti, eikä yhtään tulta. Siellä vietimme me uudenvuoden illan, jääden omasta syystämme ilman päivällistä, mutta kuitenkin tyytyväisinä, koska olimme jälleen yhdessä, sovinnossa.

Mutta Yves'lla oli vielä jotain mielessään. — En tullut tuota ennemmin ajatelleeksi, mutta teidän olisi ehkä pitänyt jättää minut rautoihin koko yöksi toisten takia, jotka eivät oikein ymmärrä — —

Mutta hän ei ollut vähääkään huolissaan tulevasta käytöksestään ja tunsi tänä iltana olevansa hyvin vahva itseensä nähden.

— Sitten, sanoi hän, olen minä keksinyt varman keinon: minä en enää koskaan lähde maihin ilman teitä, kun te vain viette minut mukaanne. — Siten, tietysti, ymmärrättehän — — —

LXVIII.

Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.

Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.

Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa, lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään ensimäinen juhlakulkue. — Nyt se jo on vihreällä tiellä — se kulkee kohta ohitsemme.

— Nosta minua, kummi, nosta — — — sanoo pikku Pierre ojennellen käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.

Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden sammaltuneiden oksien sekaan.

Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.

Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.

Nyt loittonee kulkue ja äänet.

Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä päähineitä ja valkeita kauluksia.

Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen jälkiosa on hyvin omituinen.

— Oi, kuinka paljon myssyjä! — sanoo Anne, joka ensimäiseksi on ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.

Nyt on kaikki lopussa — kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina, tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä maito-kukiksi.

Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on niin suuri osa maaelämässä.

Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni, tiilikattoinen maja Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita, joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä — se on liian pahaksi Yves'lle.

— Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni, olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.

Eläke! — — — Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään — kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, — tehdä vanhasta paholaisesta hyvin rauhallinen erakko. — — Kuinka monen heistä onkaan viikatemies korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki uneksivat!

Tuo varma keino, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.

Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt täydellisesti veljenäni.

Sèvrellä, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme. Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen, oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä. Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.

Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus, mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta, jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan, että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin ylhäisen näköiseksi.

Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille, joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.

— — — Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä, kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.

Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia talvikkeja ja sinisiä bourrache kukkia, vieläpä punertavia lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.

Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.

Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin, orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.

Me olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu tähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa näimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa hänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin kovaa:

— Nyt ne tulevat Pierre brass ja Pierre vienn (suuri ja pieni
Pierre) pitäen toisiaan kädestä.

Ja hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla bretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.

    Kas tuolta ne saapuvat juuri!
    Käsikäässä ne käyvät näin,
    Pierre brass ja Pierre vienn!

Tuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän kuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina surullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys kävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän auringon jälkeen.

Käsikäässä ne käyvät näin, Pierre brass ja Pierre vienn! ja Pierre vienn Bugel-du!

Bugel-du (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman liikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon vuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: Moisel vienn pen melen (pieni keltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle mainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka olivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.

Kaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään kertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi heille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat he maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.

Päivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan Bannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä Sèvre odotti meitä satamassa.

Kello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen asuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves maljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.

Ensi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään huomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut koskaan ennen tullut tarkanneeksi.

— Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan minä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te olette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita — — —

LXIX.

Merellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint Nazaireen. — Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma, valoja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu poikki, pieni ylämasto murskana.

Toisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä ruumaan halaisten päänsä.

Odottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä Sèvre on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.

Kello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten ja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.

Pikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.

Hämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän hiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme. Hänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku päänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.

Ja Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa alta, tukka silmillään:

— Minusta hän on — — hän on — — — kavalan näköinen.

Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni, aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.

Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan kavalan näköinen.

Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.

LXX.

Toulven, 30 p. huhtikuuta.

Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku Corentine Keltatukka ja pikku Pierre Mustamies.

Majassa paloi neljä vahakynttilää — kolme on kissan kemuissa — ja se tuottaa onnettomuutta.

Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain juhlallista tulee tapahtumaan.

Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.

Sisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten niin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan pystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras, Annen sulhanen. — Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.

Nyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset täyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat aukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina Pyhä Sydän ja kukat vuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat lopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten menevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja esiin tulee — toinen pussi!

He tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä kauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka yksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat piilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut kaksituhatta.

Nyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen säkin — vielä tuhatta frangia kullassa.

Vanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia sukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu hänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin valkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat lähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii, juomaan lasin siideriä meidän kanssamme.

Kaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman väittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa vallitsevat.

Ovelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu juuri parhaiksi.

Hänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta Quinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika ketulta kaupunkilaistapoineen.

Minulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka me olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa minun huoneellani on paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta ja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se vaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän katseemme sattumalta kohtaavat toisensa.

Paperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä, kirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:

"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu jokihiekalla, valaistu kalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen, luukut vihreiksi maalatut j.n.e. — — — Ja kaikki on oleva valmiina 1 p. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän sadan viidenkymmenen frangin hinnasta."

Minä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn aivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja säästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset minulla teettävät.

Lopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan omenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves talonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä, etten minä varmasti kadu vaivojani.

Molemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin, joka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua kauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.

Toulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja minä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.

Ensin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu. Yves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan majan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden jälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.

Monien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan. Se on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva kukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava joukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen näkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.

Tällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen tarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa se tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.

Yves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän tulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.

LXXI.

Sèvrellä, toukokuussa 1881.

Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä elämästään.

Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä mutkistuu ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin hänkin — — —

Brest, kesäkuulla 1881.

Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen katolla Plougastellin armojuhlilta.

Meidän Sèvremme oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen viehätyksen.

Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla — siniset rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä, jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.

Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan, juopunut ajuri ohjaksissa.

Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä ja jättiläisiä, ja Lampaisen perhe, joka erottaa luut lihoistaan, ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista, yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä, vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.

Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja saada heidät istumaan paikoillaan.

Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.

— Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.

— Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.

Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he putoaisi.

— — — Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta, ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.

Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa surisee turilaita.

Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:

    Perätuulella lähti hän matkaan
    ja palasi luovaillen.

Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan kuluttua mekin laulamme mukana.

Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä kesäkuun auringossa!

Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa. Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun, suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.

Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä. Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna, kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus, siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja matruusien laulut!

Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä, jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.

Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia sotilaita.

LXXII.

Merellä. Me palasimme Kanaalista. Sèvre kulkee aivan hiljaa paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät. Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän harsoja; — tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet, että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina, säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä, jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja painuvat taas alas.

Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme, yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:

Ar Men-du (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen luotsimme.

Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin: kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena, jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka näyttää raskaalta kuin lyijypallo.

Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen, nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.

Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät valvomiseen.

Tämä on minun viimeinen retkeni Sèvrellä, jonka tulen jättämään heti Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.

Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.

LXXIII.

Brest, 9 p. heinäk. 1881.

Saavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun viimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.

Me olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän Sèvremme silloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän väliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän ympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä, raskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.

— Minä osaan ulkoa tuon kaiken.

Koska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia kukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo vallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa Brestissä.

Minä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä — —

— Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään jonkunlaisesta unesta. — — — Minnehän minut lähetetään? Ken tietää? Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi minä toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla rakastin.

Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.

Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle, lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia, oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun. Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.

Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.

Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.

Minä sanon viimeisen kerran:

— Yves, tee minulle savuke!

Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan Sèvren lankuilla. Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.

Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset laulut.

Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani verkkoonsa nukkumaan.

Seuraavana päivänä keskipäivällä — laukut tuskin sulettuina, vierailut tekemättä — olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla, minne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä, luulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.

Hiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut pysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.

Kuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu,
Bretagnen suloisin!

Siellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei olisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä. Minulle sanottiin, "että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena". Viime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli vehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat ja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni heille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.

Sitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön leikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että se oli minusta niin mieluinen.

LXXIV.

Yves'n kirje.

Sèvrellä, Lissabon 1 p. elok. 1881.

Hyvä Veli!

Vastaan teille pienellä kirjeellä samana päivänä kuin sain teidän kirjeenne. Kirjoitan teille suuressa kiireessä, sillä minä käytän hyväkseni aamiaistuntia ja olen suurmaston märssykorissa.

Me pysähdyimme Lissaboniin eilen illalla. Hyvä veli, meillä on tällä kertaa ollut hyvin huono ilma; olemme menettäneet keulapurjeemme, vastatuuli-mesaanin ja pelastusveneen. Minä kerron teille myöskin, että laivan hurjasti pyöriessä ovat minun säkkini ja kirstuni menneet menojaan ja kaikki tavarani myöskin, joten minä kärsin noin sadan frangin vahingon tässä pelissä.

Kysyitte, mitä minä hommasin sunnuntaina, kaksi viikkoa sitten? Minä pysyttelin rauhallisesti laivalla lopetellen Capitaine Fracasse'a. Niinpä en minä teidän lähtönne jälkeen ole ollut maissa kuin viime sunnuntaina, ja minä olin siivolla, koska minä jo olin lähettänyt koko kuukausipalkkani kotiin. Sain kuusikymmentä yhdeksän frangia ja lähetin kuusikymmentä viisi vaimolleni.

Sain tietoja Toulvenista ja he voivat kaikki hyvin. Pikku Pierre on hyvin nokkela ja osaa juosta oikein hyvin. Mutta hän on hiukan paha, kun hänen pieni lokin päänsä saa sananvuoron, aivan kuin minä, tiedättehän. Vaimoni kirjeen kertoman mukaan kumoilee hän kaiken meillä.

Meidän talomme muuri on jo noussut enemmän kuin kaksi metriä maasta. Tulen hyvin onnelliseksi, kun se on aivan valmis, ja etenkin kun saan nähdä teidän asettuvan pieneen huoneeseenne.

Hyvä veli, pyydätte minua ajattelemaan teitä usein. — Minä vannon teille, etten kuluta tuntiakaan teitä ajattelematta vieläpä usean kerran unissanikin. Muuten, ymmärrättehän, ei minulla nyt ole ketään, jonka kansa iltaisin keskustelisin — ja minulla ei aina ole tupakkaa.

En tiedä ilmoittaa teille lähtöpäiväämme, mutta pyydän teitä kirjoittamaan minulle Oraniin. Kerrotaan, että me saamme rahaa Oranissa päästäksemme maihin ostamaan tupakkaa.

Lopetan, hyvä veli, syleillen teitä sydämeni pohjasta.

Aina hartain veljenne, joka rakastaa teitä.

Teille koiko elämänsä antava

Yves Kermadec.

J.K. — Jos minulla on hyvin paljon rahaa Oranissa, ostan minä hyvin suuren tupakkavaraston, etenkin teitä varten, sitä, mikä on samanlaista kuin turkkilainen tupakka, jota te mielellänne poltatte.

Laivalääkäri jätti minulle teille annettavaksi viimeisen, teidän pöydässä käyttämänne ruokaliinan. Minä olen pessyt sen ja siinä repinyt sitä hiukan.

Mitä taas tulee vihkoon, jonka te annoitte minulle, että kirjoittaisin siihen tarinoitani, repeytyi sekin melskeessä merellä, ja minä jätin sen kokonaan.

'Hyvä veli, syleilen teitä vielä koko sydämestäni.

Yves Kermadec.

J.K. — Laivalla jatkuu kaikki samoin kuin ennenkin ja komentaja ei ole unohtanut tapaansa ärjyä kannen puhdistuksesta. Hän ja luutnantti riitelivät yhä aikalailla tuon yläpurjeen vuoksi, tiedättehän? Mutta he tekivät suuren sovinnon jälkeen päin.

Minun on vielä kerrottava teille, että minulla kai seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua on toinen pieni lapsi. Yksi seikka vain ei minua juuri ilahuta: se tulee hiukan liian nopeasti.

Veljenne Yves.

LXXV.

Nyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden yksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.

Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä: rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina, ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.

Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten, vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen taikuri. — — —

LXXVI.

Yves'n kirje.

Brest, 10 p. syysk. 1881.

Hyvä veljeni.

Ilmoitan teille, että meidän Sèvremme on riisuttu aseista, me jätimme sen eilen Hallinnolle ja minä en totta tosiaan ole kovinkaan tyytymätön.

Minä aion jäädä joksikin aikaa maihin, leiriin, ja koska, niin kuin arvaatte, meidän pieni talomme ei ole kovinkaan paljon edistynyt, on vaimoni tullut asumaan kanssani Brestiin, siksi kun se tulee valmiiksi. Luulen, että te huomaatte meidän tehneen hyvin. Tällä kertaa olemme me vuokranneet asunnon melkein maalta, Récouvrancesta, Pontaniou'n puolelta.

Kerron teille, rakas veli, että pikku Pierrellä on ollut kova vatsakipu, siksi että hän söi liian paljon marjoja metsässä viime sunnuntaina, meidän Toulvenissa ollessamme, mutta se on mennyt ohi. Hän tulee yhä herttaisemmaksi ja minä jään tuntikausiksi leikkimään hänen kanssaan. Iltaisin käymme me kolmisin kävelemässä. Me emme koskaan mene ulos kuin yhdessä ja kun yksi palaa, lähtevät toisetkin kotiin.

Jos te, rakas veli, voisitte palata Brestiin, ei minulta enää puuttuisi mitään. Te saisitte nähdä minut aivan sellaisena kuin olen, ja te olisitte aivan tyytyväinen, sillä minä en koskaan ole ollut näin järkevä.

Tahtoisin vielä lähteä merille kanssanne, hyvä veljeni, tai sattua laivaan, joka veisi minut Levantin puolelle teitä tapaamaan. Ja kuitenkin lupaan minä teille, että tahtoisin mielelläni jatkaa nykyistä elämääni, mutta se ei ole mahdollista, sillä minä olen liian onnellinen.

Minä lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta, ja pikku Pierre lähettää teille terveisiä. Vaimoni ja kaikki sukulaiseni Toulvenissa sanovat kohteliaan tervehdyksensä. Heillä on suuri kiire tavata teitä, ja niinpä minullakin.

Veljenne

Yves Kermadec.

LXXVII.

Toulven, lokakuulla 1881.

— — — Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat, bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.

Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian muinaisuudessa kai oli.

Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre hänen poikansa.

Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen. Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.

Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä — — —

Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan rauhoitti häntä suuresti.

Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain, yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut! Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois sitä sanoin mainittaessa.

LXXVIII.

Eräänä päivänä asettui alkohoolin paholainen taas heidän tielleen. Yves palasi kotiin ilkein, sekavin katsein, jota Marie pelkäsi.

Se oli eräänä lokakuun sunnuntaina. Hän saapui laivalta, missä hänet oli pantu rautoihin, sanoi hän, ja hän oli karannut, koska se oli väärin. Hän näytti hyvin kiihkoisalta, hänen sininen puseronsa oli repeytynyt ja hänen paitansa auki.

Marie koetteli puhutella häntä hyvin hellästi, tyynnyttää häntä. Oli juuri kaunis sunnuntaipäivä, oli tuollainen harvinainen myöhäissyksyn ilma, jossa piilee rauhallista, hienoa surumieltä, ja joka on kuin auringon viimeinen lepohetki ennen talvea. Marie oli pukeutunut kauniiseen, kirjokauluksiseen hameeseensa, hän oli vaatettanut pikku Pierren juhlapukuun luullen, että he kaikki kolme lähtisivät yhdessä kävelemään kauniiseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Kadulla kulki kansanihmisiä parittain, pyhäpuvuissaan, mennen teille ja metsiin kuin keväällä.

— — — Mutta ei, mikään ei auttanut. Yves oli lausunut kamalan, karun lauseensa, jonka hän hyvin tunsi: "Minä menen takaisin tovereiden luo". Kaikki oli lopussa!

Silloin, tuntiessaan päätään tuskasta pyörryttävän, oli hän aikonut koettaa äärimmäistä keinoa; sillä aikaa kun Yves katseli kadulle, oli hän kiertänyt oven lukkoon ja piilottanut avaimen pukuunsa. Mutta Yves, joka oli huomannut mitä hän teki, alkoi hokea, pää painuneena, silmät synkkinä:

— Avaa! — — — Avaa! Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Hän koetti pudistella oven saranoita; jokin esti häntä vielä murtamasta sitä — sen olisi hän voinut helposti tehdä. Ja sitten, ei, hän tahtoi, että hänen vaimonsa, joka oli sen sulkenutkin, tulisi avaamaan.

Ja hän kierteli huoneessa suuren, ruskean pedon näköisenä, hokien:

— Avaa! — — — Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Sunnuntain iloinen melu kuului kadulta. Suurihuppuiset naiset kulkivat ohi nojaten miehensä tai armaansa käsivarteen. Kaunis syysaurinko valaisi heitä rauhallisena valollaan.

Hän iski jalkaansa ja toisteli matalalla äänellä:

— Avaa! — — — Minä käsken sinua avaamaan!

Marie koetti ensimäistä kertaa pidättää häntä väkivallalla, hän huomasi, että se onnistui huonosti ja häntä pelotti oudosti. Katsomatta mieheensä oli hän heittäytynyt polvilleen nurkkaan lausuen rukouksia hyvin kovasti ja nopeasti, kuin mieletön. Hänestä tuntui, että kauhea hetki oli tulossa, että se, mikä saapuisi, olisi kamalampaa kuin kaikki entinen. Ja pikku Pierre, paikoillaan seisten, avasi aivan suuriksi syvät silmänsä, ollen peloissaan, mitään ymmärtämättä.

— Etkö? — — Etkö aiokaan avata? — — —

Minä kiskon sen irti! Saat nähdä!

Täräys horjutti permantoa, sitten kuului kamala, kumea kolahdus. Yves kaatui maahan pitkin pituuttaan. Ripa, johon hän oli tarttunut, oli jäänyt hänen käteensä irti revenneenä, ja hän oli kaatunut selälleen poikansa päälle, jonka pikku pää oli sattunut lieden ristikon rautaiseen kulmaan. Nyt seurasi äkillinen muutos. Marie ei rukoillut enää. Hän oli noussut silmät kamalan suurina ja raivoisina ottamaan pikku Pierreä Yves'n käsistä, kun hän tahtoi nostaa hänet ylös. Lapsi oli kaatunut ääntä päästämättä, kauhuissaan, että isä häntä haavoitti. Veri juoksi hänen otsastaan, eikä hän sanonut mitään. Marie otti avaimen rinnaltaan puristaen lasta rintaansa vasten, avasi lukon toisella kädellä ja työnsi oven ammolleen — — — Yves katseli häntä vuorostaan pelästyneenä, Marie oli peräytynyt ja huusi hänelle:

— Mene tiehesi! Mene! Mene!

Yves parka — nyt hän epäröi lähteä! Hän ei välittänyt ovesta, joka nyt aukeni hänelle, hän tunsi epäselvästi, että tuon kynnyksen yli astumisessa olisi jotain kamalaa. Ja sitten veri, jonka hän näki pikku poikansa kasvoilla ja kauluksella — — — Niin, hän koetti käsittää selvemmin, lähestyä heitä. Hän nosti käden ohimoilleen tuntien olevansa juovuksissa, ponnistellen kovasti ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut — — — Jumala, ei, hän ei voinut, hän ei ymmärtänyt. Alkohooli, odottavat ystävät, siinä kaikki.

Ja Marie toisteli hänelle yhtä mittaa puristaen poikaansa rintaansa vasten: Mene tiehesi! — — Mene, mene tiehesi!

Silloin astui hän ympäri kääntyen portaille ja meni.