Veljeni

LXXIX.

— Kas, tehän se olette, Kermadec?

— Kyllä, herra Kerjean.

— Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? — Niin, herra Kerjean.

Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.

— Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te olisitte perheen isä.

Yves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja sanoi:

— Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean — — — sopisi minun lähteä teidän laivallanne.

Ensimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita. Hän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä sitten johdetaan. Hänen laivansa, Belle Rose, joka purjehti jonkun amerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi hänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.

He eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä sopimuskirjaansa.

Tämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon jälkeen kotoaan.

Eilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen saada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt pienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin oli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän humalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin "mennäkseen taas tapaamaan tovereita."

Tänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan alla, jonne hänen ystävänsä olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala ohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen näkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän heltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä ja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken, ja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.

Palatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan — mikä häpeä!

Ja muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja juopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut sovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset, tehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat — — — Oi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.

Ja sitten oli hänen vaimonsa sanonut: "Mene tiehesi!" Yves muisti hyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen tuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi sitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli ajanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei näkisi häntä koskaan enää.

Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.

Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa parkaa! — — — Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin inhottava rikollinen.

Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.

Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.

Karata! — — — Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti paikalla! — — — Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi karkaamaan saadakseen olla palaamatta!

Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä kulmakarvoissa.

Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."

Ja hän oli ehkä oikeassa: Se ei ollut hänen syynsä. Tällä hetkellä ei hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden lain alainen.

LXXX.

Kello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut kauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa rantalaiturilla, nousi hän Belle Rose'n kannelle.

Hän alkoi kävellä laivan ympäri, joka oli huonossa hoidossa ja kesyttömän karkean näköinen; mutta se tuntui notkealta ja vahvalta, meren kulkua ja sen seikkailuja varten veistetyltä.

Valtion laivojen rinnalla tuntui tämä pieneltä, lyhyeltä ja etenkin tyhjältä. Se oli hyljätyn näköinen. Laivalla ei ollut juuri ketään; ankkuripaikallakin ahdisti sellainen yksinäisyys sydäntä. Kolme tai neljä sissiä oli kannella kiertelemässä: siinä koko miehistö ja heistä kai tulisi ehkä vuosikausiksi Yves'n ainoat toverit.

He alkoivat tuttavuutensa katselemalla toisiaan ennen kuin rupesivat puhumaan.

Koko päivän kesti tuota samaa kaunista ja lämmintä ilmaa, tuollaista surumielistä myöhäiskesää, joka taivutti hartauteen. Nyt tyyntyi Yves päätöksensä peruuttamattomuuteen nähden.

Hänelle näytettiin pieni kaappinsa, mutta hänellä ei ollut melkein mitään sinne pantavaa. Hän peseytyi raikkaassa merivedessä, järjesti jonkunlaisella kiemailulla uuden pukunsa. Se ei ollutkaan enää tuo valtion puku, joka usein oli tuntunut hänestä raskaalta. Hän tunsi nyt olevansa vapaa, irti kaikista entisistä siteistä, melkein kuin kuoleman avulla. Hän koetti nauttia riippumattomuudestaan.

Belle Rose'n piti lähteä ylihuomen aamulla. Yves vainusi ulapoita, kohta alkavaa merielämää, uutta, kauan toivottua. Jo vuosia oli tuo karkaamisen ajatus vaivannut häntä oudosti, ja nyt oli se täyttynyt. Se kohotti häntä hänen omissa silmissään, se, että hän oli tehnyt tällaisen päätöksen. Tunne olla ulkopuolella lakia nosti häntä myöskin. Nyt ei häntä enää hävettänyt esiintyä vaimonsa edessä, nyt kun hän oli karkuri ja hän sanoi itsekseen, että hän rohkenisi mennä sinne illalla ennen lähtöä, ainakin viedäkseen hänelle saamansa rahat.

Joinakin hetkinä, kun hänen pikku Pierrensä kuva kulki hänen silmiensä ohi, viilsi hänen sydäntään kamalasti. Tuo hiljainen ja tyhjä laiva tuntui hänestä ruumisarkulta, jonne hän, aivan elävänä, oli tullut hautautumaan. Hänen kurkkuaan ahdisti, kyynelvirta pyrki nousemaan, mutta hän tukahdutti ne ajoissa kovalla tahdollaan ajatellen muita asioita, ja rupesi nopeasti puhuttelemaan uusia ystäviään. He keskustelivat siitä kuinka laivaa voi ohjata niin vähällä väellä, ja suurten vipupyörien käyttämisestä, joita oli asetettu kaikkialle korvaamaan ihmiskäsiä, ja jotka hänen mielestään tekivät Belle Rose'n taklauksen hyvin raskaaksi.

Illalla, kun oli tullut pimeä, lähti hän Récouvranceen ja nousi hiljaa hiipien kotiovelleen saakka.

Hän kuunteli ennen kuin aukaisi, ei kuulunut mitään. Hän astui arasti sisään.

Lamppu paloi pöydällä. Hänen poikansa oli aivan yksin, nukkumassa. Hän kumartui pienen pajukätkyen yli, joka tuoksui pienen linnun pesältä, ja painoi suunsa hyvin hiljaa hänen huulilleen tunteakseen vielä kerran hänen heikon, suloisen hengityksensä. Sitten istuutui hän kehdon viereen jääden paikoilleen ehtiäkseen saada ilmeensä tyyneksi, kun hänen vaimonsa palaisi.

LXXXI.

Marie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt
Yves'n tulevan.

Kaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka puolelta.

Hän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin juoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää oliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän odotti, valmiina kaikkeen.

Ehkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin muuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti. Siinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan Toulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten myöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos he ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha nainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät hänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän olisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta poissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja vartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla tuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.

Ja sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden kuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne pieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.

Hän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki tapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves saapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena, kurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet sisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja toinen Yves, joka oli suurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka laahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät vastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:

— Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo kuusikymmentä vuotta sitten. — — — Goulven on Amerikassa. — — —

Gildas kuopassaan hautausmaalla. — — — Kuinka olette te kaikki täällä?

Silloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä ympäröivät.

Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja noustessaan. — — Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.

Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.

Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.

Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan poikansa kehdon yli.

— Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.

— Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.

He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö, josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:

— Menitkö laivaan toissa päivänä?

— En!

Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.

— Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?

— En!

Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä viimeistä kertaa.

Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:

— Mitä sinä sitten aiot tehdä?

Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:

— Karkaan! — —

Karata! — — — Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita, jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.

Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! — — Hukassa! Hänen päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva, merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen, sanattomaksi.

Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:

— Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä tämän perille, ymmärräthän?

Ei tiedä! — — — jos minut saataisiin kiinni — —

— Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita!
Ja tässä ovat etukäteen saamani rahat. — — — Te palaatte
Toulveniin. — — —

Oh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen. Tiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään toisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi — — — niin kauan kuin minä elän.

Marie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä kaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin laahautua portaille — — — kadullekin. — — Mutta ei, jokin naulasi hänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja sitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. — — — Ja hän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.

Yves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle, hänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli jäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt syvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille vuotaneet kyyneleet.

Mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt saapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.

Hän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte korkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.

LXXXII.

Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla, saarekkaan lahden perällä.

G. Flaubert. Salammbô.

— — — Korallimeri! — Meidän vanhan maailmamme alla. — Ei mitään muuta kuin sininen äärettömyys. — Hiljaa lipuvan laivan ympärillä levittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla.

Yves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin kevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.

Hän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt avaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät sattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.

Kaikki on samanlaista kaikkialla. — — — Se on tuota kappalten itsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten tehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan ei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet ovat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti kimmeltämään.

— — — Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän valtava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt komeus.

Nyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän kiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään, rauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia koralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan tasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.

— — — Kuinka kaukana onkaan Bretagne! — ja Toulvenin vihreät tiet! — ja hänen poikansa! —

Yves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään varjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.

— — — Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä matruusien sinistä kaulusta.

Nyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja kumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: "Kareja vasemmalla!"

Ei, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on sotalaivastoon kuuluva Primauguet.

Hän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on ylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen märssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.

Tuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin minä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä matruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen saakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös heidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä sulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta tällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen taistelu hänen kanssaan.

Tuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani menettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän kohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut hyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve juosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin ankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. — Silloin oli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli herännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti kietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut minulle:

— Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta samahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.

Asia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt minne kääntyä: — Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta saatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein ollut sanomaisillani heille: "Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat ystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves Belle-Roselle ja te yhdytty häneen Amerikassa".

Mutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja
Toulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.

Silloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen päätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n kapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna, sataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia päiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia suurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero kuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.

Siten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle Primauguet'lla, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin ennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.

Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.

Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä; vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista ikuista ja salaperäistä mylvinää.

Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä, syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.

— Sinä olet ansainnut kahdenkertaisen annoksen, veli, sanoin minä
Yves'lle.

Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä. Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin sunnuntaitarkastuksessa.

Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:

— Tiedättehän, että nykyään, — — viini ja minä — — — No, eihän se tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen kyllä. — —

Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen, loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen, juhlallinen vala.

Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"

Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. — Alipäällikkö käski häntä puheilleen — ja minä tiesin miksi.

Noilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme, sekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät; pituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei enää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä ilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää; aina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään rupea viheriöimään.

Yves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin, elämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen ja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan samanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja aina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon karkoitusaikaan mittaamatta sitä.

Mutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika; päällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä ja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen kättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta käytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin hyvin kuin hänen.

Yves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:

— Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?

Hänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen rangaistuksensakin pian. Varmasti — tuon valan, jonka hän oli vannonut pikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli toiveiden.

LXXXIII.

Saman päivän iltana on Yves minun huoneessani ja kiiruhtaa, kiiruhtaa ennen yötä kiinnittämään nauhat hihoihinsa, yhä hullunkurisena, hän, tuo komeannäköinen merikarhu, ompelupuuhassa.

Hänen vaatteensa eivät juuri olleet kauniit; niitä on paljon käytetty. Eipä hän ollut juuri rikaskaan Brestistä lähtiessään palkan pienentyessä, ja ettei pienentäisi säästöään, ei hän ole tahtonut liikoja tavaroita "varastoonsa". Mutta ne ovat niin puhtaita, kaikki paikat ovat niin hyvin asetetut toistensa päälle kyynärpäihin ja hihansuihin, että niitä voi aivan hyvin käyttää. Nuo uudet nauhat lahjoittavat niille jonkunlaisen uuden nuoruuden. Muuten on hän komean näköinen oli ihan puettu kuinka hyvänsä; sitäpaitsi ollaan laivoilla niin harvoin täysissä pukeissa, että vaatteet varmasti kestävät matkan loppuun saakka. Mitä taas rahoihin tulee, ei Yves'lla ole mitään. Hän unohtaa melkein niiden käytön ja arvon niin kuin merimiehille usein sattuukin — sillä hän lähettää vaimolleen Brestiin palkkansa ja ansionsa, kaikki.

Yön tultua on hänen työnsäkin lopussa. Hän taittaa sen huolellisesti kokoon, ja lakaisee sitte pois pienet rihman pätkät, joita hän on pudotellut huoneeseeni. Sitten tahtoo hän hyvin tarkat tiedot kuukaudesta ja päivämäärästä, sytyttää kynttilän ja rupeaa kirjoittamaan.

Merellä, Primauguet'lla 23 p. huhtik. 1882.

Rakas Vaimoni!

Minä kirjoitan sinulle nämä muutamat sanat etukäteen, tänään, herra Pierre'n huoneessa. Minä panen ne postiin ensi kuussa, kun me saavumme Havaiin saarille (seutu — — — josta sinä varmaankaan et tiedä missä se on).

Kirjoitan sinulle kertoakseni, että minä tänään olen taas pannut nauhani paikoilleen, ja voit olla rauhallinen: ne eivät enää irtaannu, sillä minä olen tällä kertaa ommellut ne vahvasti.

Rakas vaimoni! Se todistaa minulle kuitenkin, että on vasta kulunut tasan kuusi kuukautta lähdöstämme ja siis emme vielä kohtakaan saa nähdä toisiamme. — Minulla oli kuitenkin hyvin kiire päästä pistäytymään Toulvenissä auttaakseni sinua asuntomme sisustamisessa, eikä ainoastaan sen takia, arvaathan, vaan etenkin saadakseni viettää jonkun hetken sinun kanssasi ja nähdä pikku Pierremme juoksentelevan. Minulle täytyy antaa pitkä loma, kun me palaamme, ainakin viisitoista tai kaksikymmentä päivää, ehkä en tyytyisi kahteenkymmeneenkään, vaan pyytäisin koko kuukauden.

Rakas Marie! Kerron sinulle, että minä sentään olen hyvin onnellinen laivalla, etenkin kun olen taas päässyt merille herra Pierren kanssa ja sitähän minä toivoin kauan sitten. Matka on aivan verraton ja sitäpaitsi hyvin edullinen minulle, sillä minun täytyy hankkia paljon rahaa, niin kuin tiedät. Ehkäpä minut ehdotetaan aliperämieheksi ennen maihin astumista, sillä minä olen hyvissä väleissä kaikkien upseerien kanssa.

Kerron sinulle vielä, että lentokalat — — —

Seis! Kannella vihelletään: Kaikki väki kannelle! keulapurje on reivattava. Yves juoksee pois eikä kukaan ole milloinkaan saanut tietää tuon lentokalajutun loppua.

Hän on säilyttänyt lapsellisen tapansa vaimolleen kirjoittaessaan ja hänen kanssaan seurustellessaan. Minuun nähden on hän muuttunut, hänestä on tullut uusi Yves, paljon vaikeampi käsittää ja paljon hienostuneempi kuin entinen.

LXXXIV.

Seuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa Korallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten tapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme hyökyjen pauhun.

Keskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa eteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.

Kaikki on sinertävän vihreää, yön sinistä, syvyyden väristä. Kuu, joka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia valopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä lakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia pikku peilejä.

Tyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on tasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit nukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki samalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita muumioita.

Joka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin kuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen hitaassa tahdissa: "Tähystäjä silmät auki — — oikea", sanoo toinen. "Tähystäjä, silmät auki — — — vasen", vastaa toinen. Tuo ääni, joka hiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien ja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.

Nyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on hyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.

Se tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.

Hitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti, ja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona, pelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä, verinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen eteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria, palatseja, kaupunkeja.

Aisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne on mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista, veriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat aavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä, maailman lopuista. — —

Hetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla nähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.

Kangastus! — — Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä puhtaassa ja tyynessä yössä.

Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.

Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota sanotaan laivapäiväkirjaksi, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.

Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:

— Kapteeni, on aika herättää vartiolle!

Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani — ja uusi upseeri oli kohta astuva sijaan.

Komennan:

Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle! [Säännönmukainen komento. — Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin sarjoihin, joista jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat heidän sijaansa vartiolle.]

Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina, nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen toisensa jälkeen — harppauksittaan kuin Veli Jaakkoa — jotain hyvin vanhaa iloista ja kujeellista laulua.

He laulavat:

Oletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! Oletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös! — —

He kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja pudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.

Sitten komennan minä heltymättömänä: — Ylös, oikean laidan miehet nimen huutoon!

Ja he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut venyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin asemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa, laskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään paikoilleen.

Yveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri olivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut kuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka komentaen kaikuu Primauguet'n kannella.

Silloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan arvonimellä: "korpraali!"

Sen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet tervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.

LXXXV.

— Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin. Minä tulin Primauguet'n venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän näköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.

Olimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen puolella.

Primauguet oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi korkeana sen ympärillä.

Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, puhutella sitä, niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.

— Vedä kannelle, Goulven, vedä!

Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä voimakkaampikin — piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.

Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet, tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.

Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin viis sovinnaisista tavoista.

— Tekö olette Goulven Kermadec?

Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.

Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.

Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin, pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta huolimatta epätoivoisessa taistelussa.

Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä — univormuni — ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä, ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.

Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että hänen pikku veljestään oli tullut minun veljeni, ja että hän oli tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista hyvää hymyä kuin Yveskin.

Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata — mutta vahva se oli vielä ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen levärihmoihin.

Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.

Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta — puolialaston niin kuin miehetkin — joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.

Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty; siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.

Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit: punavalkoiset viivat, ja tahdikas yac. Ei mitään sanottavaa, kaikki oli täysin paikallaan.

Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.

— Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?

Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin sen.

— Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni valtiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi lasta Sacramentossa.

— Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?

— Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin suuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän tiedätte hyvin, että minä olen karkuri.

Sillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin samanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.

Kaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran miehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan — sillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta Primauguet'lla oli oikeus ottaa hänet vangiksi, se oli laki.

— Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?

— Haluttaako minua tavata häntä — — pikku Yves parkaa?

— Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain kehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. — — Goulven?

Silloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.

LXXXVI.

Olin ottanut vastaan valaanpyytäjän kapteenin päivälliskutsun seuraavaksi päiväksi. Me olimme tulleet erinomaisesti toimeen. Vaikkei hänellä ollut minkäänlaista sivistyneen miehen käytöstapaa, ei hän silti ollut ollenkaan typerä. Ja sitäpaitsi oli se ainoa keino, jolla saisin Yves'n hänen laivaansa.

Luulin seuraavana aamuna päivän tullessa huomaavani valaanpyytäjän kadonneen, lentäneen yöllä pois kuin kesytön lintu. Mutta ei, siellä se oli paikoillaan aavalla, kaikkine mustine tupsuineen köysissään, piirtyen veden suurta, ympyränmuotoista peiliä vasten, joka oli liikkumaton sinä päivänä, ja raskas ja kiiltävä kuin sula hopea.

Tuo kutsu oli siis vakavasti tarkoitettu ja minua odotettiin. Varovaisuuden vuoksi oli päällikkö tahtonut, että minua seuraavat venemiehet olisivat aseissa ja jäisivät koko ajaksi minua lähelle. Se sopi mainiosti Yves'lle, ja minä otin hänet mukaani venekunnan johtajaksi.

LXXXVII.

Kapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa
Yankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on
punertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä.
Ihmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.

Nyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut seinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista loistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri, kimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan pieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella, syvällä taivaalla.

Kun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista, tuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone paksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja iskuasevarastoineen.

Päivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun mainioita hedelmiä, silmäneulasia, jotka ovat lämpimän meren mainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista pisco'a ja englantilaisia liköörejä.

Meitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja hänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa chileläisen samacueca'n näpäytellen diguhela'llaan jonkunlaista säestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä. Linnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun mieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen tuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.

Etukeulassa laulavat ja juovat Primauguet'n miehet valaanpyytäjien kanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja Goulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven, joka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri. Kaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he, matalalla äänellä keskustellen.

Lasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni, joka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas, vilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän englanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita, joiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu merirosvon sävyisäksi jutteluksi.

Kun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu matruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle ihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.

Se alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä vartaloa alas.

— Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.

Tuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin on halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä monta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä. Lantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on loppumaisillaan.

— Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä ihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja naurusta.

Ahdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se oli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän kanssamme vaivojensa palkkioksi.

Oli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista ja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja raskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet huilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.

Tanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan silmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi kesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet, jotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät hullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat liiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät he taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan tottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret kissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät kaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen lurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen sirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.

Mutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He kiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen ja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä. He olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä oli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta piiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan tapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni pitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen, koristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa veitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina läikkinä.

Kapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta valmistetulla ruoskalla.

No matter, sanoi hän; they are drunk! (Ei se mitään; he ovat päissään).

Oli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin
Goulvenin itkevän.

Kun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien syttyessä kertoi Yves minulle veljestään:

— Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla rahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa palata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.

— — — Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana päivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni valaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme tavanneet sitä enää.

LXXXVIII.

— Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?

— Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?

— Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?

— Kiinassa, rouva Kerdoncuff, Kerguelenillä.

— Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä Venuksella.

Näin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä Voûtes-kadulla, hienon sateen langetessa.

Tuo Voûtes-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä aamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on "Merimiesten säästökassa". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise, keskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun seiniä vasten, harmaassa sumussa.

On vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan odotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin pimeistä asunnoista.

Naiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta maksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.

Sitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu siihen aivan vartavasten. Sen nimi on: Perheen äideille, omistaja rouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: Maksumääräysten kapakaksi.

Rouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli, leukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja mustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.

Rouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee laihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.

Sitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki on piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.

Siellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa pitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa surullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän kiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen, minne sade ei räisky.

— Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin sievää pikku poikaanne.

Rouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:

— Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?

— Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan vielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre saisi nuhan. — Mutta jos minä häiritsen, rouva — — —

Ei, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän, ja joka pyysi häntä istumaan.

Nyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi rahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.

— Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!

On tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset juttelevat:

— No mitä tekee teidän miehenne sitten Kerguelenissä.

— Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.

— Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja päälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. — — — Terveydeksenne, Victoire-Yvonne!

Naiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.

Marie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin uteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen mielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin oven edessä on vielä paljon väkeä.

— Terveydeksenne Victoire-Yvonne!

— Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.

Naiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada rahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi neljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on maksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?

— Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan kaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö? minulla on veteraani täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.

Se ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.

— Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi Françoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun majoittajani, jospa tietäisit — —!

Ja tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.

Marie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista ovat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on läpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka voivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä, kiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut hänen poskilleen.

— Näitkö tuon; mikähän sille tuli?

— Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen päähine, eihän se osaa käyttäytyä.

— Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella suljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko naisia tulee sisään, litrat kiertelevät.

Ja kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä; kalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. — Mitäs siitä, maljasi; nyt on maksupäivä!

— — — Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin, joka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi. Hän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa. Siellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan lastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa alla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella kaupungissa ollessaan on tapana.

Vuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen vanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään Astréen tykki-miehen tarinan.

Hän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia tyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän täydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon merimiesten vuoksi. — —

Samapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren päätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos mahdollista.

Heti kotiin palattuaan rupesi hän kirjoittamaan Yves'lle pitkää kirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin maksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei olisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja säästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan paikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän tiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.

Sitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja tehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä poissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä pienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi kaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:

Herra Yves Kermadec, Märssypäällikkö Primauguet'lla, Etelämerellä, Ranskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.

Pieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta, sellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin likaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä uskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden ja poikansa ruskeat kiharat.

LXXXIX.

Toukokuulla 1882.

— — — Tänä iltana oli tuuli alkanut valitella eteläisten merien yksinäisyydessä. Tuossa liikkuvassa äärettömyydessä, missä Primauguet nyt oleili, ajoivat pitkät, tumman siniset harjanteet toisiaan. Tuuli oli kosteaa, tuntui kylmältä.

Alhaalla, välikannella piti tylsämielinen Le Hir kiirettä saadakseen ennen yön tuloa ommelluksi ruumiin harmaisiin kangaspalasiin, jotka olivat purjeiden jätteitä.

Yves ja Barrada valvoivat hänen vierellään seisten työn kulkua vastenmielisyyttä osoittavin ilmein. Heidän oli pakko seistä aivan lähellä häntä, hyvin pienessä ruumishuoneessa, joka myöskin oli tehty pingotetuista purjeista, ja jonka ovea vartioi tykkimies hyökkäysmiekka kädessään.

Se, jota ommeltiin harmaisiin kangaskappaleihin, oli Barazère. Hän oli kuollut tautiin, jonka oli saanut Alger'ssa — eräänä iloisena yönä. — — Usein luultiin hänen jo parantuneen, mutta poistumaton myrkky pysyi hänen ruumiissaan, tuli alituiseen esille ja mursi hänet lopulta. Viimeisinä päivinä peittivät hirveät haavat hänen ruumiinsa, eivätkä hänen ystävänsä enää tulleet hänen luokseen.

Le Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet peläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle luvatusta viinineljänneksestä.

Laivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei ruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan viiniä, jonka saisi juoda.

Ensin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi, joka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa pitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin kangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa ja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir rajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot verhoutuivat ainaiseksi.

Barazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan kylässä.

Kun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta, työntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo pesemään käsiään ennen juomista.

He olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi poislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:

— Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin: toisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet — — —

Ja hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä kuin mylvinä.

Hänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut paremmin sanoa.

Olipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt oli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän muistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui äkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he heltyivät häntä ajatellessaan.