— Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidän äitinne intohimo?
Kului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhä silitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.
— Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, — sanoi Vasiljev, — niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vai ei. Se ei ole perinnöllistä.
Tohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitään vikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.
Puolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät, saattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta Mihail Sergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainen ilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannut jokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastaukset muistiin paperipalaselle.
Saatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteelliset opintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipui tohtori ajatuksiinsa.
— Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman… — sanoi medisiinari.
— Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minun keskittämästä ajatuksiani, — huomautti tohtori ja hymyili toisella poskellaan. — Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudin vaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinen rasitus… Niin, niin… Entä juotteko viinaa? — virkkoi hän Vasiljevin puoleen kääntyen.
— Hyvin harvoin.
Parikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneen selittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilija ja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S:n kadulla.
Välinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä ja tohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntui Vasiljevistä erittäin kummalliselta…
— Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, — sanoi Vasiljev itseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. — Onko prostitutsiooni pahe vai ei?
— Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? — sanoi tohtori kasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissut sellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.
— Oletteko sielunparantaja? — kysyi Vasiljev lyhyesti.
— Olen kyllä.
— Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! — sanoi Vasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen. — Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki on ihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanut kahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä, että olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuoden kuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä välinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään, pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!
Vasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään, tovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt, säälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliin vaipuen.
Toverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näytti täysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävän itsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevin luo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas oli rauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvien refleksejä j.n.e.
Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota, rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa hävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi reseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia… Näitä aineita hän oli ennenkin nauttinut.
Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille jäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.
Huimapää.
I.
Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa.
— Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?… — sanoi Olga Ivanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut selittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle eikä mitenkään huomatulle miehelle.
Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään nimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa ylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti osastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi raitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen yksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin viisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä olisi sanottavaa?
Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät suinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin suhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen heistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa, hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.
Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten tunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen lausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja, hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan lahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi, vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla mainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä laatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen, 25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja joka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän korjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä saattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään, tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi, ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo yleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja kertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari, tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi muinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla ja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.
Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa, joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan jonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä samallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä seurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka hän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva hännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin jonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai taiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola…
Näyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa ja hääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväällä on täynnä kauniita, valkoisia kukkia.
— Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikki tapahtui? — virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. — No, kuulkaahan sitten… Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isälläni oli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parka sitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä. Sellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski… Ja te, herra kirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää! Suurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään en nukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitin tuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaa tosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävi toisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunnes eräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua… Itkin koko seuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kuten näette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakin voimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaa hänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kun hän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa… Rjabovski, mitä sanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! — huusi hän miehelleen. — Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi… Kas niin… Olkaa ystäviä!
Dimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä
Rjabovskille ja sanoi:
— Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot, tein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidän sukulaisianne?
II.
Olga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.
Heidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovna koristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla, jotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muitten huonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisista varjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista, pienistä patsaista, valokuvista… Ruokahuoneen seinille hän liimasi painokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaan viikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustettu ruokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, ja verhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripusti sänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksi patsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuoren pariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.
Kello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoa tai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.
Kellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä ja Dimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteen ja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissa ja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystä puvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä ja silkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä, jotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota Olga Ivanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo, saadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutui sopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tai resettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkun taiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuutta tapaamaan — kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vain juttelemaan.
Ja kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaan ja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen…
Ne, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi, ottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivat yksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteella tulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. Olga Ivanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaa yksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästä jotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin, pukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaiken taiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.
Mutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuin siinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, ja tulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkin kuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan, ennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsui luokseen.
Jokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisia ihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosi heidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entiset katosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, mutta näihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhä uusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä… Miksi?
Viiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa. Dimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti ja innosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensä innokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.
— Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, — sanoi Olga Ivanovna, — mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaan harrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.
— En ymmärrä niitä, — vastasi mies sävyisästi. — Olen koko ikäni harrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänyt aikaa taiteisiin.
— Mutta sehän on kauheata, Dimov!
— Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkä lääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin on omansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minä ajattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsä taiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuria rahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita, mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.
— Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!
Päivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sitten teatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen. Niin joka päivä.
Keskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin ei pelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla. Draamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi, taidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnalla oli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti, muovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassa keskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista ja maalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkia naisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä ja typerinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä ei aina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilme kasvoillaan: "Se on hän!", tarkoittaen sanalla "hän" jotakin uutta kuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänen olemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautui ruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan ja sanoi käsiään hykertäen:
— Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Kaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samat ruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä tai vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa ja kaksi pulloa viiniä.
— Rakas hovimestarini! — huudahti Olga Ivanovna taputtaen innostuksesta käsiään. — Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyvä herrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi! Katsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilme kaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!
Vieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aika leppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivat keskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.
Nuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kului suloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollut kuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan, sairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettu leikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänen vuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkun verran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoi maalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parin kolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydä sairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.
— Minulla on huono onni, kultaseni! — virkkoi hän kerran päivällispöydässä. — Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitin kaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.
Olga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollut vaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.
— Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.
Levottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin
Jumalaa.
Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.
Taas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti, suruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillen ja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!
Huhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista. Kävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, ja sitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkoja Volgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaa taiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksi matkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletin matkaa varten.
Melkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinka hänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelle työnsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristi huulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten:
— Kas vaan… Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei ole iltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi… ymmärrättekö… tuota noin… Ja mökki näyttää luhistuvan ja valittavan kuin suuren painon alla… Tuohon nurkkaan on laitettava hiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi… se on verrattain hyvä.
Ja mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovna häntä ymmärsi.
III.
Toisena helluntaipäivänä iltapäivällä Dimov osti herkkuja ja makeisia ja matkusti maalle vaimonsa luo.
Hän ei ollut tavannut Olga Ivanovnaa kahteen viikkoon ja ikävöi häntä kovasti. Istuessaan rautatievaunussa ja etsiessään sitten kesäasuntoaan suuresta lehtimetsästä tunsi hän olevansa nälkäinen ja väsynyt ja kuvitteli mielessään, kuinka hän söisi illallisensa luonnon helmassa yhdessä vaimonsa kanssa ja menisi sitten levolle. Ja hän katseli tyytyväisenä kääröänsä, jossa oli kaviaaria, juustoa ja lohta.
Kun hän saapui kesäasuntoonsa, teki aurinko jo laskuaan. Iäkäs palvelijatar ilmoitti, että rouva ei ole kotona, mutta palannee kohta.
Talo oli näköjään ruma ja siinä oli vain kolme huonetta, joiden katot olivat matalat ja sanomalehdillä verhotut ja permannot epätasaiset ja täynnä halkeamia.
Yhdessä huoneessa oli sänky, toisessa maalauskangasta, siveltimiä, rasvaisia papereita, miesten päällystakkeja ja hattuja hujan hajan tuoleilla ja ikkunoilla ja kolmannessa huoneessa Dimov näki kolme tuntematonta miestä. Kaksi oli tummanverevää, parrakasta, mutta kolmas oli aivan parraton ja lihava — kaikesta päättäen näyttelijä.
Samovaari puhisi pöydällä.
— Mitä haluatte? — kysyi näyttelijä matalalla äänellä ja katsoi Dimoviin vihaisesti. — Olga Ivanovnaako etsitte? Odottakaa, hän tulee kohta.
Dimov istuutui odottamaan. Toinen noista tummanverevistä miehistä katsoi unisesti ja veltosti häneen, kaatoi itselleen teetä ja kysyi:
— Tahdotteko kenties teetä?
Dimovin teki mieli sekä syödä että juoda, mutta säilyttääkseen ruokahalunsa hän kieltäytyi teestä.
Pian senjälkeen kuului askelia ja tuttua naurua. Ovi lensi auki ja sisään riensi Olga Ivanovna päässään leveälierinen hattu ja kädessään värilaatikko. Hänen jälessään tuli iloinen ja punaposkinen Rjabovski kantaen suurta päivänvarjoa ja kokoonpantavaa tuolia.
— Dimov! — huusi Olga Ivanovna ilosta juopuneena. — Dimov! — toisti hän laskien päänsä ja molemmat kätensä Dimovin rinnalle. — Sinä täällä! Mikset ole käynyt pitkään aikaan? Mikset? Mikset?
— Milloinka minä olisin joutanut tulemaan, hyvä ystäväni? Olen melkein aina sairaaloissa, ja jos sattuu olemaan vapaata aikaa, niin ei sovi junien kulku.
— Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinusta unta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinka paljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minun pelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetään nimittäin täällä omituiset häät, — jatkoi Olga Ivanovna nauraen ja sitoen miehensä kaulaliinaa. — Eräs täkäläisen rautatieaseman nuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuori mies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, on jotakin voimakasta, karhumaista… Nuorena petoeläimenä voisi hänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä ja olemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään… Hän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä. Ajatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkosta jalkaisin morsiamen kotiin… ymmärräthän… lehdot, lintujen laulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjavia täpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten… kerrassaan originellia, ranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen ylleni kirkkoon? — kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme. — Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, ei kukkia, ei hansikkaita… Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulit juuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinun pelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin ja tuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen… se riippuu ensimäisenä… Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa. Toisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten alla kukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minä niistä sitten valitsen… Osta myöskin pari hansikkaita…
— Hyvä on, — sanoi Dimov. — Matkustan huomenna ja lähetän ne sinulle.
— Huomenna? — kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. — Kuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello 9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyy sen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaa tänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt… Matkustajajuna tulee tuossa tuokiossa asemalle… älä vaan myöhästy, ystäväni.
— Hyvä on.
— Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, — sanoi Olga Ivanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. — Miksi minä, hölmö, annoinkin kunniasanani sähköttäjälle?
Dimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästi hymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksi tummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.
IV.
Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla kulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin kohti ihania rantoja.
Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot veden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan veden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja noitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki puhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta olemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua muistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on mitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja sulautuva ikuisuuteen… Miksi elää?…
Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin yön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon. Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas, rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla ja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar, ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä avaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat…
Kun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, oli hän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallista soittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaan peittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.
Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta vasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan valio… Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista, uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa miehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva ihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan, tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui niin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta, puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen tenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis ja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle vieras elämänsä oli kuin linnun elämää.
— Ilma viilenee, — sanoi Olga Ivanovna värähtäen.
Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:
— Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette tänään niin lumoava?
Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme oli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.
— Minä rakastan teitä mielettömästi… — kuiskasi Rjabovski, jonka hengitys tuntui toisen poskella. — Sanokaa sana vain, niin en tahdo enää elää, heitän taiteen… — virkkoi hän väkevän kiihtymyksen vallassa. — Rakastakaa minua, rakastakaa…
— Älkää puhuko noin, — sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. — Se on kauheata! Entä Dimov?
— Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus, rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole… Oh, minä en tiedä… En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen… yksi ainoa hetkinen!
Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella miestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja vieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä, joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta… Ja todellakin: mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä? Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle, yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen osakseen jo oli tullut, — ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot käsiinsä. — Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä uhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun… Elämä on elettävä perin pohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"
— Mitä vastaatte? Mitä? — mutisi taiteilija syleillen häntä ja suudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti työntää häntä luotaan. — Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä yö! Ihana yö!
— Niin, mikä yö! — kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen kyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen, syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.
— Tulemme Kineshmaan, — sanoi joku laivan toisella puolella.
Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.
— Kuulkaa! — sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien.
— Viiniä, olkaa hyvä!
Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga Ivanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja sanoi raukeasti hymyillen:
— Olen väsynyt.
Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.
V.
Syyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhain aamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataa tihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä. Teetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus on taiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollut mikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, että hän oli kyvykäs… Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaan harjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänä ikkunan luona ja katseli Volgalle.
Mutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä. Kaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn. Näytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matot rannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaan ja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan kevään varalle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat: "alaston, alaston!" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuli ajatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä, että tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmää ja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen… Lyhyesti sanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.
Olga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista, vaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessa tai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa, ompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitä mahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on jo alkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov? Kuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaan joutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa, ja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niin lähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!
Matkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusi mahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteasta rantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä, jota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästä kylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoille kunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niin olisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!
— Jumalani, — voihki Rjabovski, — koskahan aurinko alkaa vihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kun aurinko ei paista!…
— Onhan sinulla tekeillä harjoitelma "pilvisenä päivänä", — sanoi Olga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. — Muistathan… se, jossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nyt voisit valmistaa sen.
— Äsh! — murahti taiteilija. — Valmistaa! Ette kai luule, että olen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?
— Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! — huoahti Olga
Ivanovna.
— Hm! sepä oivallista.
Olga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.
— Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkun syytä, mutta en itke sittenkään.
— Tuhat syytä! — huudahti Olga Ivanovna.
— Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun, — sanoi hän nyyhkyttäen. — Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän rakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat sitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja sitten päässeet selville meistä.
— Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. — sanoi taiteilija rukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, — älkää kiusatko minua! Enempää en teiltä pyydä!
— Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!
— Tämä on kiusallista! — sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja ponnahti ylös. — Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi! Jättäkää minut rauhaan!
— No tappakaa, tappakaa minut sitten! — kirkui Olga Ivanovna. —
Tappakaa!
Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.
Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui nurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi tahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen ja lähti ulos.
Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna sängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos myrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet kuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä työhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja nauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa kuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä, kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä ahdisti.
Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin valmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma huoneessa muuttui savusta siniseksi.
Taiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaat ja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan ja lohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessa on viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti, viluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivat pyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakat papereita…
Rjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsa pöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkille ja sulki silmänsä.
— Olen väsynyt… — sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avaten vaivoin silmäluomensa.
Hyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa oli mennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntä vaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoi järjestää.
— Mitä? — kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esine olisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. — Mitä nyt? Jättäkää minut rauhaan, minä pyydän.
Hän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänen kasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.
Maalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, ja Olga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen, suurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaasti syödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänyt yksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämä tuntui hänestä nyt kauhealta.
Olga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:
— Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästä voisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustan tänään.
— Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?
— Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.
— Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan… — sanoi Rjabovski lempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. — Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen täytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt sitten… mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.
Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen poskilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, — kysyi hän itseltään, — että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa, nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän tunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.
— Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, — sanoi hän. — Tuo mukanasi, mitä jää jälelle… Mutta muista minun poissaollessani olla laiskottelematta, sureksimatta… ja tee työtä. Sinä olet minun kelpo poikani, Rjabovski!
Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska hän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla muitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle. Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.
Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna kotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta raskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä ruokahuoneeseen.
Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki, ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli paistettu peltokana.
Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei ilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja voimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn ja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa, ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata, varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen kaikki, mitä oli tapahtunut.
Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän polvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.
— Mitä? Mitä nyt? — kysyi Dimov hellästi. — Oletko ikävöinyt?
Olga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestään syyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntä puhumasta totuutta.
— Ei mitään… — sanoi Olga Ivanovna. — Minä olen niin…
— Istukaamme, — sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänet tuolille. — Kas niin… Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kai nälissäsi, poloinen.
Olga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan, mutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.
VI.
Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä petetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin, ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää iloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut olla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov nimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen, ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan auki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta viistään.
Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos sydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit ovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen, avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi, löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat keskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga Ivanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.
Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov huoahti ja virkkoi hänelle:
— Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.
Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua ja alkoi tenoriäänellään laulaa:
— "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"…
Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän heräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei rakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos. Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli vienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä Rjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski valmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi laatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen työhuoneessaan, innostuivat. "Tämän — niin ajatteli Olga Ivanovna — on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun vaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja olennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä hukkaan."
Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli tullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja kysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis, tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis — tai ehkä vain näytti siltä — ja oli hyvällä tuulella.
Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui ja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella ja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja vastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna oli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi kohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili, kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:
— Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on oikein kauheata katsella sitä!
Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä, säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli Rjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä ja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija eksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.
Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä nöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun näyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.
Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän jätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski tulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli ja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli Olga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa. Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita ja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut sopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki. Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän kautta pois.
— Minne te lähdette? — kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä katsoen vihaisesti häneen.
Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen tuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen mustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.
Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle; mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri patjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin vierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:
— Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni… Ja miksi itkeä? Asiasta on vaiettava… Ei saa antaa edes vihiä… Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.
Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä mustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian vielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille kasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt Rjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen… Ensin häntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui, ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien tuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät, mistä oli kysymys.
Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:
— Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan taiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin kanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen liikkeen:
— Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin tuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat, sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin avautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin, hymyili ja sanoi:
— Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta ei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä myöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä vuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta ja nousi kahdeksan aikaan.
Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi kuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki ja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti vaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa loistivat.
— Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, — sanoi Dimov, istuutui ja silitti polviaan.
— Puolustitko voitokkaasti? — kysyi Olga Ivanovna.
— Tietysti! — nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen kuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja järjesti tukkaansa. — Tietysti! — toisti hän. — Tiedätkö, on varsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian yksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.
Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän olisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että tulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon ja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä yksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi hän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.
Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.
VII.
Oli mitä levottomin päivä.
Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei mennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella sohvalla.
Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo näyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen, miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga Ivanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi, että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.
Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän eteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden kahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan vilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka oli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka. Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga Ivanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!
Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat kätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja sanoi väkinäisesti hymyillen:
— Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?
Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä hän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen, kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja irvisteli luultavasti vahingoniloisesti.
— Toin teille erään harjoitelman, — sanoi hän arasti hennolla äänellä ja vapisevin huulin. — Nature morte.
— Kas vaan! Väriharjoitelma!… Taiteilija otti harjoitelman ja katseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.
Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.
— Nature morte… première sorte, — jupisi taiteilija keksien loppusointuja, — escorte, fort, porte…
Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli hän, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti, iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä matkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan ymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä taiteilijatar, vaan pieni matelevainen…
— Minua väsyttää… — virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti harjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. — Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna harjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma… Eikö sellainen ala ikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja alkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta… Ettehän te mikään taiteilijatar ole, vaan soittajatar… Mutta, tiedättekös, minä olen kovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä…
Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen. Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin välttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski palasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen helpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että maalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin kovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!
Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja koko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän, julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä Dimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti entisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.
Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta vierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.
Rjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar, mutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski joka vuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikä jaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovski sai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilija sattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuota hyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaiset henkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.
— Olga! — huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.
— Mitä tahdot?
— Älä astu sisään… pysähdy ovelle… Näetkös, toissapäivänä sairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissa voimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.
Olga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä, sukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kun mahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin "Revisorissa".
Mutta nyt hän huudahti:
— Osip, eihän se ole totta?
— Lähetä pian, olen sairas… — vastasi Dimov oven takaa, ja Olga kuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. — Lähetä pian! — sopersi kolea ääni.
"Mitä tämä on? — ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. —
Sehän on vaarallista!"
Ja hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitä tehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näytti kauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäät pystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia… Ja yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatonta rakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossa hänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovna muisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerasti ja kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aika yöllä.
VIII.
Kun Olga Ivanovna aamulla kahdeksan tienoissa kampaamattomana, rumana ja pää valvomisesta raskaana astui kasvoillaan syyllinen ilme makuuhuoneesta, meni eräs mustapartainen herra, nähtävästi lääkäri, hänen ohitsensa eteiseen. Tuoksui lääkkeille. Dimovin työhuoneeseen johtavalla ovella seisoi Korosteljov, joka kierteli oikealla kädellään vasenta viistä.
— Hänen luokseen, suokaa anteeksi, ei saa mennä, — ilmoitti hän synkästi Olga Ivanovnalle. — Tauti on tarttuva, ja miksi oikeastaan mennäkään, sillä hän makaa kuumehoureessa.
— Onko se todellakin kurkkumätää? — kysyi Olga Ivanovna kuiskaten.
— Ne, jotka henkensä uhallakin tahtovat ajaa jonkun asian voittoon, pitäisi oikeastaan asettaa syytteeseen, — jupisi Korosteljov vastaamatta Olga Ivanovnan kysymykseen. — Tiedättekö, kuinka hän sai tartunnan ja sairastui? Viime tiistaina hän imi putkella eräältä pojalta kurkkumätäeritteitä. Ja mitä hyötyä? Tyhmää ja varomatonta…
— Onko se kovinkin vaarallista? — kysyi Olga Ivanovna.
— Kyllä, sanovat sen olevan laadultaan vaikeaa. Pitäisi lähettää noutamaan Schreckiä.
Saapui pieni, punatukkainen, isonenäinen mies, joka puhui juutalaisen tavoin, sitten pitkä, köyryselkäinen, arkkidiakoonia muistuttava henkilö, sen jälkeen nuori, lihava, silmälaseja käyttävä… He olivat lääkäreitä, jotka tulivat valvomaan toverinsa sairasvuoteen ääreen.
Kun Korosteljov oli suorittanut vuoronsa, ei hän mennyt kotiin, vaan jäi tänne ja liikkui kuin varjo huoneesta toiseen. Palvelijatar tarjosi lääkäreille teetä ja juoksi usein apteekkiin; kenelläkään ei ollut aikaa siistitä huoneita.
Oli hiljaista ja alakuloista. Olga Ivanovna istui makuuhuoneessa ajatellen, että Jumala rankaisi häntä nyt siitä, että oli pettänyt miehensä. Mutta siellä sisällä makasi sohvalla ääneti ja valittamatta olento, joka oli hyväntahtoisuudesta kieltänyt itsensä ja joka oli liiallisen hyvyyden tähden ollut heikko ja vailla mielenlujuutta. Ja jos se olento olisi valittanut, vaikkapa kuumehoureissa, niin olisivat lääkärit saaneet tietää, ettei ainoastaan kurkkumätä ollut syynä tautiin. Ja jos olisivat kysyneet Korosteljovilta — hän tiesi kaikki — niin ei tämä syyttä katsonut ystävänsä vaimoon niinkuin vaimo olisi varsinainen rikollinen ja kurkkumätä ainoastaan rikostoveri.
Olga Ivanovna ei muistellut enää kuutamoista iltaa Volgalla, ei rakkaudentunnustuksia eikä runollista elämää maalaistuvissa, vaan muisti yksinomaan, että hän tyhjän oikun ja ylimielisyyden tähden oli vajonnut lokaan, josta ei ikänään enää voinut puhdistua…
— Oh, kuinka kauheasti olen valehdellut! — ajatteli hän muistellen rauhatonta rakkaussuhdettaan Rjabovskiin. — Kirottu olkoon se!…
Neljän tienoissa hän istui päivällispöydässä Korosteljovin kanssa. Tämä ei syönyt mitään, joi vain punaviiniä ja istui synkkänä. Eikä Olga Ivanovnakaan syönyt. Milloin hän rukoili ajatuksissaan ja vannoi sanattoman lupauksen, että jos Dimov paranee, niin hän tahtoo rakastaa tätä jälleen ja olla hänen uskollinen vaimonsa. Milloin hän unohtui hetkeksi ja ajatteli katsoessaan Korosteljovia: "Eiköhän mahda olla ikävää olla yksinkertainen, ei millään tavalla huomattu, tuntematon henkilö, ja vielä noin ruma ja tavoiltaan omituinen?" Milloin hänestä tuntui siltä, että Jumala tappaa hänet tällä hetkellä siksi, ettei hän tartunnan pelosta ole käynyt kertaakaan miehensä luona. Yleensä oli hänen mielialansa tylsän alakuloinen ja hän oli vakuutettu siitä, että elämä oli jo pilalla eikä mikään ollut enää autettavissa.
Alkoi hämärtää. Kun Olga Ivanovna astui vierashuoneeseen, nukkui Korosteljov leposohvalla päänsä alla silkkipäällyksinen, kultaompeleinen pielus. "Khi-pua… kuorsasi hän — khipua…"
Ja lääkärit, jotka tulivat ja menivät, eivät näyttäneet huomaavan epäjärjestystä, vierashuoneessa kuorsaavaa tuntematonta miestä, maalauksia seinillä, huoneiden kummallista sisustusta eikä sitä, että emäntä oli kampaamaton ja huolimattomasti puettu — kaikki tämä ei herättänyt tällä hetkellä vähintäkään mielenkiintoa. Eräs lääkäreistä nauroi sattumalta jollekin ja se kuului niin kummalliselta ja oudolta, että oikein värisytti. Kun Olga Ivanovna toistamiseen meni vierashuoneeseen, ei Korosteljov enää nukkunut, vaan istui tupakoimassa.
— Hänellä on kurkkumätä nenäontelossakin, — virkkoi tämä puoliääneen. — Ja sydämen toiminta on aika lailla heikentynyt. Hänen tilansa on kovin huono.
— Lähettäkää nyt heti noutamaan Schreckiä, — sanoi Olga Ivanovna.
— Hän kävi jo täällä. Hänpä se juuri huomasikin, että kurkkumätä oli levinnyt nenään. Ja mitäpä Schreckistä! Ei hänkään sille enää mitään mahda. Hän on Schreck, minä olen Korosteljov — ja siinä kaikki.
Aika kului verkalleen.
Olga Ivanovna makasi pukeutuneena korjaamattomalla vuoteella ja torkkui. Hänestä tuntui siltä kuin suuren suuri rautamöhkäle olisi täyttänyt koko huoneuston ja että kaikkien mieli kävisi iloiseksi ja hauskaksi, jos tämä rautamöhkäle saataisiin siirretyksi pois. Mutta havahduttuaan hän muisti, ettei ollut kysymystä rautamöhkäleestä, vaan Dimovin sairaudesta.
"Nature morte… — ajatteli hän vaipuen jälleen unenhorroksiin, —
escorte, porte… Entä Schreck? Schreck… Greck… Wreck… Kreck…
Missähän ystäväni nyt ovat? Tietävätköhän, että meillä on suru?
Jumala, armahda… auta… Schreck… Greck…"
Ja taas tuo rautamöhkäle…
Aika kului hitaasti… mutta kello löi usein alikerrassa. Vähän väliä kuului ovikellon soitto, lääkärit tulivat ja menivät… Palvelijatar astui sisään tarjottimella tyhjä lasi ja kysyi:
— Tahtooko rouva, että korjaan vuoteen?
Kun ei hän saanut vastausta, poistui hän. Kello löi alikerrassa… Olga Ivanovna näki unessa, että Volgalla satoi… Taas tuli joku makuuhuoneeseen, tulija tuntui olevan vieras… Olga Ivanovna hätkähti, nousi istumaan ja tunsi Korosteljovin.
— Paljonko kello on? — kysyi havahtunut.
— Noin kolme.
— No… mitä?
— Tulin sanomaan, että loppu lähenee…
Korosteljov nyyhki, istui sängyn laidalle toisen viereen ja pyyhki kyyneleitä hihallaan. Olga Ivanovna ei käsittänyt heti, mutta hän tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan ja teki hitaasti ristinmerkin.
— Loppu lähenee… — toisti Korosteljov hiljaisella äänellä ja nyyhki taas. — Kuolee sentähden, että uhrasi itsensä… Mikä tappio tieteelle! — sanoi hän katkerasti. — Jos vertaamme häntä muihin, niin hän oli suuri, harvinainen ihminen! Mitkä luonnonlahjat! Mitä toiveita häneen kiinnitimmekään! — jatkoi hän käsiään väännellen. — Hyvä Jumala, hänestä olisi tullut vielä niin oppinut mies, ettei hänen vertaistaan olisi etsienkään löytänyt. Osjka Dimov, Osjka Dimov, mitä sinä teit? Oh, hyvä Jumalani!
Korosteljov kätki epätoivoisena kasvonsa käsiinsä ja huojutti päätään.
— Ja mikä siveellinen voima oli siinä miehessä! — jatkoi hän sitten innostuen yhä enemmän ja vihastuen jollekulle. — Hyvä, puhdas, rakastava sielu… ei ihminen, vaan kristalli! Hän palveli ja kuoli tieteen hyväksi. Teki työtä kuin juhta, yöt ja päivät, kukaan ei häntä säästänyt, ja nuori oppinut mies, tuleva professori, oli pakotettu uhraamaan yönsä kirjallisiin käännöstöihin voidakseen maksaa nuo tuollaiset… ilettävät rääsyt!
Korosteljov katsoi vihaisesti Olga Ivanovnaan, tarttui kaksin käsin peitteeseen ja repi, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen.
— Ei hän säästänyt itseään, eivätkä muutkaan säästäneet häntä… Ei sen enempää siitä!
— Harvoin sellaista miestä tapaa! — kuului matala ääni vierashuoneesta.
Olga Ivanovna palautti mieleensä koko avioelämänsä, alusta aina loppuun saakka, kaikkine yksityiskohtineen ja yht'äkkiä hänelle selvisi, että Dimov oli todellakin harvinainen ja muihin Olga Ivanovnan tuttaviin verrattuna suuri ihminen. Ja muistettuaan, kuinka isävainaja ja kaikki lääkärit olivat kohdelleet Dimovia, käsitti Olga Ivanovna, että he kaikki olivat pitäneet hänen miestään tulevana kuuluisuutena. Seinät, katto, lamppu ja lattiamatto näyttivät pilkallisesti ilkkuvan hänelle, ikäänkuin sanoakseen:
— Myöhäistä! Myöhäistä!
Itkien syöksyi Olga Ivanovna makuuhuoneesta, sivuutti vierashuoneessa tuntemattoman henkilön ja riensi miehensä luo, joka makasi liikkumattomana turkkilaisella sohvalla, vyötäisiin saakka peitettynä. Kasvot olivat kovin kuihtuneet, laihtuneet ja muuttuneet harmaankellertäviksi, kuten vainajalla; ainoastaan otsasta, mustista kulmakarvoista ja tuosta tutusta hymystä saattoi tuntea, että se oli Dimov.
Olga Ivanovna koetti hätäisesti hänen rintaansa, otsaansa ja käsiään. Rinta oli vielä lämmin, mutta otsa ja kädet olivat jo kamalan kylmät. Eivätkä puoliavoimet silmät katsoneet Olga Ivanovnaan, vaan peitteeseen.
— Dimov! — huusi Olga Ivanovna. — Dimov!
Hän tahtoi selittää miehelleen, että oli erehtynyt, ettei kaikki vielä ollut mennyttä, että elämä vielä saattoi muuttua ihanaksi, onnelliseksi, että hän on harvinainen, suuri, ylevä mies ja että hän tahtoi kunnioittaa häntä koko ikänsä, rukoilla hänen puolestaan ja tuntea pyhää pelkoa häntä kohtaan…
— Dimov! — huusi hän vetäen vainajaa olkapäästä eikä voinut uskoa, ettei nukkuja enää koskaan heräisi. — Dimov! Dimov, kuule!…
Mutta vierashuoneessa sanoi Korosteljov palvelijattarelle:
— Menkää kirkonvartian luo ja kysykää, missä ruumiinpesijöitä asuu. He kyllä pesevät ja pukevat vainajan ja toimittavat kaiken, minkä tarve vaatii.