"Joutavaa… Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun syleilin häntä, — ajatteli Volodja. — Se siis miellytti häntä. Jos se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut…"
Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa ollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin typerästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus uudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita yksinkertaisemmin.
Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit kävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi Njutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin — siinähän tilaisuus!
"Käännyn takaisin, — hän ajatteli, — ja matkustan huomenna aamujunalla… Sanon, että myöhästyin junasta."
Ja hän kääntyi takaisin… Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta ja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun Volodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat he rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi myöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain aamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä katsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen… Hänellä oli jo suunnitelmakin valmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja syleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken selittämättä.
Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan kävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen saakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.
"Kuinka typerää tämä tällainen on! — harmitteli Volodja maata pannessaan. — No, vähätpä siitä… odotan huomiseen… Huomenna taas lehtimajassa."
Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret kierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella tutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä erottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin, vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu, pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa tänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei ole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaan virkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon pääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi… Onhan niitä virkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti…
Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja
Volodjan äiti astui huoneeseen.
— Etkö sinä nuku? — kysyi hän haukotellen. — Nuku sinä vaan… minä hetkeksi… Minä otan vaan tippoja…
— Mitä niillä?
— Lily-rouvaa taas puistattaa… Nuku, lapsukainen, sinulla on huomenna tutkinto…
Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja poistui.
— Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! — kuuli Volodja hetken kuluttua naisen äänen. — Tämä on convallariaa, mutta Lily pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii…
Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.
— Ymmärrättekö? Morfiinia! — selitti Njuta kuiskaten. — Nimilippu on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää…
Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot uniset, tummat hämärässä…
— Eihän Volodja nukukaan… — sanoi Njuta. — Volodja, etsikää sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa… Häntä vaivaa aina jokin…
Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.
— Etsikää, — sanoi Njuta. — Miksi seisotte siinä?…
Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja hänen päätään alkoi huimata.
"Äiti on poistunut, — ajatteli hän. — Se on hyvä… hyvä…"
— Ettekö jo?… — kysyi Njuta pitkäveteisesti.
— Kohta… Tässä taitaa olla morfiinia… sanoi Volodja luettuaan erään pullon kyljestä nimilipun. — Olkaa hyvä!
Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä auringon valaisemalta taivaalta… Hurmaantuneena, koko ruumiinsa vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:
— Kuinka te olette…
— Mitä?
Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..
— Mitä? — kysyi hän toistamiseen hymyillen.
Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin lehtimajassa, hänen käteensä… Mutta Njuta katseli Volodjaa hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.
— Minä rakastan teitä… — kuiskasi Volodja.
Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:
— Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! — sanoi hän puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. — Ei näy ketään…
Hän palasi.
Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea tapahtunutta kohtaan.
— Täytyy lähteä, — sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. —
Kuinka ruma, kurja… hyi, mikä ilettävä otus!
Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä puseronsa, askeleensa, äänensä!…
"Ilettävä otus… — ajatteli hän Njutan mentyä. — Olen todellakin ilettävä… Kaikki on ilettävää…"
Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa… Ja vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa. Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla…? Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset milloinkaan puhuneet.
Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan…
"Mitä hän siinä… menköön hiiteen!" — ajatteli Volodja.
Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan tukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta kalpeita kasvojaan hän ajatteli:
"Aivan oikein… Ilettävä otus".
Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut tutkinnossa, virkkoi tämä:
— Nukuin liian kauan… mutta älkää surko, näytän lääkärintodistuksen.
Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja kuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti, ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin kysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta samosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä — niiden joukossa hänen äitinsäkin —, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät kasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen arkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.
Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut ensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi. Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa oli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan äänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen hänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut kiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen" läsnäoloa.
Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset muistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista, omantunnonvaiva — kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista, synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää, pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:
— Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän ikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa pelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa… Se on vastenmielistä! Minä en rakasta teitä… en rakasta!
Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään pelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi kauhistuneena:
— Mitä sinä, hyvä ystäväni?!… Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole nyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!
— En rakasta… en rakasta! — jatkoi Volodja hengästyen. — Te olette epäsiveellinen, sieluton… Olkaa käyttämättä tuota sadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?
— Tule nyt järkiisi, lapseni! — itki äiti. — Kyytimies kuulee!
— Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette tuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että minulla on tuollainen äiti… Kun toverini kysyvät jotakin teistä, täytyy minun punastua.
Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi Volodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä vaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin, junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä… Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi, että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa, lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta… Hän tiesi tämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan tutkivasti häneen, kysyi:
— Teillä on luultavasti hammassärky?
Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan, aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta hän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti oli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi ikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui yksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja. Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja paitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli täynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä Volodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" — niin sanottiin suurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä syömään ja iltaisin seurustelemaan.
Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen ympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja huoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut omaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja "yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt kirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut poissa… Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta Mentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa kanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista tyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa pitkin… Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja valtameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei onnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen mielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni…
"Ei, täällä on kylmä", — ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin ylleen ja meni "yhteiseen".
Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä: Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset silmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava ranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.
— En ole tänään vielä syönyt päivällistä, — sanoi Volodjan äiti. —
Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.
— Dunja! — huusi ranskalainen.
Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.
— No, eihän sillä väliä ole, — sanoi ranskalainen leveästi hymyillen. — Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!
Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.
— Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni… — selitti hän. — Hänen miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku. Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb…
— Äiti, se on valhetta! — sanoi Volodja ärtyisästi. — Miksi valehdella?
Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä, katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.
— Te valehtelette! — toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. — Miksi kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!
Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa, ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.
"Minne mennä?" — ajatteli Volodja.
Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas muistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä… Hän kulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja meni sitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi eetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä tuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen. Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen "Figaro"… Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän otti pöydältä revolverin…
— Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! — lohdutti musiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. — Hän on vielä niin nuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien rajoista mitään. Siihen pitää tottua.
— Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! — sanoi äiti pitkäveteisesti. — Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda sille mitään. Olen niin onneton!
Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin liipasimen tapaista ja painoi… Sitten hypisteli hän taas jotakin ulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun suustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän ei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta…
— Tämä on kaiketi nostettava… — arveli hän. — Niin, siltä se näyttää…
Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoa jostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä ja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti… Jokin löi kauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen sekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu ja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt siihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä häneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään rotkoon.
Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi…
Taudinpuuska.
I.
Lääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulun oppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristi Vasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S:n kadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen ja lähti heidän mukanaan.
Vasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullut heistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa, missä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Hän tiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömien olosuhteiden pakosta — huono seura, kelvoton kasvatus, puute j.n.e. — täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdasta rakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidän äitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiede pitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut. He tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitä suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovat pelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisen menneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä saman arvoinen kuin muutkin pyhimykset.
Kun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä, tai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän aina kertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaa etuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätä vaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena, vaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.
Vasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella. Kun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanut aivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nyt olevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi, maa, katot, puut, penkit bulevardilla — kaikki oli niin pehmeätä, valkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisilta kuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi, vaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herätti mielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuo ensi lumi.
— "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…"
alkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.
— "Kas tuossa mylly…" — jatkoi taiteilija, — "rauennut se on…"
— "Kas tuossa mylly… rauennut se on…" — toisti medisiinari kohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hän vaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanoja ja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijat kääntyivät häntä katselemaan:
— "Vapaana kerran tässä voitti suloinen, vapaa rakkaus mun…"
Kaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltään päällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. Kun Vasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissa korkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellen kuin likinäköinen.
Medisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinä siinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotu juotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaiken kansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!
— Enhän minä mitään… — sanoi Vasiljev nauraen. — Olenko kieltäytynyt?
Viinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan, katseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä, voimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinka heidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävät intohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heillä seuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita, hyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä, kiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia, rehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän, Vasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, on varovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.
Hän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänen toverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Jos oli juotava viinaa, — hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi. Jos tahtovat viedä hänet naisten luo, — niin hän menee. Hän tahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijain puheisiin…
Nauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan, — toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiä taiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikään köyhä mies, vaikkakin kuului "boheemiin". Hän piti myöskin lumesta, lyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä, joita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmasta ja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuin neitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksi kertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväällä kirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.
— "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…" —
hän lauloi puoliääneen.
Eikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestä tämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.
Vasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noin kymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitä käytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo, kuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivät kasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen, jonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyy valoa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: "Herran tähden, mitä te teette! Sammuttakaa!" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta ja mieltäkiinnittävää.
II.
Trubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivat ripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.
Hän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa, joka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi, ikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätön orkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:
— Miten monta taloa!
— Eihän tämä mitään ole! — sanoi medisiinari. — Lontoossa on kymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.
Ajurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminä kuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiä kuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaan kaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään… Ja tässä välinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa, kirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissa ovissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta ja surutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa ja meluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaista samanlaista välinpitämättömyyttä.
— Alkakaamme alusta, — sanoi taiteilija.
Toverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloi heijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousi keltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvan haju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johti ovi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilija pysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaa huoneeseen.
— Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! — alkoi taiteilija kumartaen teatraalisesti.
— Havanna, tarakanna, pistoletti! — jatkoi medisiinari painaen lakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.
Vasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaa teatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili, tunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitä seuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotias tyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hame ja rinnalla valkoisia nauhoja.
— Miksi seisotte ovelia? — kysyi tyttö. — Riisukaa päällystakkinne ja käykää saliin.
Medisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljev seurasi heitä epävarmana.
— Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! — sanoi lakeija ankarasti. — Noin ei saa mennä sisään.
Paitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihava ja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianon vieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikä kiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.
— Missä muut neidit ovat? — kysyi medisiinari.
— Teetä juomassa, — vastasi vaalea tyttö. — Stepan, — huusi hän sitten, — mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!
Hetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään oli tulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia, hänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkä ja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla, karkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljäs tyttö, sitten viides…
Kaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestä tuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämän salin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoiset nauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen ja nuo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä, hiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitä oli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän ei lainkaan huomannut.
Kaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia. Eräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan — tuo pelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmeni rumissa tauluissa, puvuissa… Tässä mauttomuudessa oli jotakin luonteenomaista, omituista.
— Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! — ajatteli Vasiljev. — Mikä kaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisen kiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin — ostamaan elävän ihmisen yhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston, kauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, — mutta tässä?… Minkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten… ei pidä ajatellakaan sitä!
— Partaniekka, tilatkaa portteria! — sanoi vaalea tyttö hänelle.
Vasiljev hämmästyi.
— Mielelläni… — vastasi hän kohteliaasti kumartaen. — Mutta suokaa anteeksi, hyvä neiti, minä… minä en juo.
Viittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseen taloon.
— Miksi tilasit portteria? — kysyi medisiinari suuttuneena. —
Sinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät!
Vahvasti sinä elätkin!
— Kun tyttö tahtoi… miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? — selitti Vasiljev.
— Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaan pyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.
— "Kas tuossa mylly, rauennut se on",… — lauloi taiteilija.
He tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneet saliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisen sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat hyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan ja kulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: "Kuinka paljon on tavallisen, yksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtalo viskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitä tehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä on hänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täällä palvelijana?"
Ja nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsa ovenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä, oli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonka liivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikä näyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänen kasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaiset kasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänen kasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaat silmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet ja katse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kun se on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauska koskettaa tuon palvelijan tukkaa: — mahtaakohan se olla karkea vai pehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.
III.
Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja muuttui luonnottoman vilkkaaksi.
— Menkäämme toiseen paikkaan! — komensi hän käsiään huitoen. —
Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!
Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana, ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari murisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui kuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.
Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin. Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia kampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi Vasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi nimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla, jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa kehittynyttä.
Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät hameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti poskimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon piti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi tai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko kadun yleinen sävy.
— Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. — Eivätkö he todellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun se on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin? Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä ympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka tyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi toki vieraiden opettaa heitä…
Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui hänen viereensä.
— Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? — kysyi tyttö. — Miksi olette noin surullinen?
— Minun on ikävä.
— Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.
Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:
— Mihin aikaan menette levolle?
— Kuudelta aamulla.
— Entä koska nousette?
— Kahden, kolmen tienoissa.
— Mitä teette levolta noustuanne?
— Juomme kahvia… ja seitsemältä syömme päivällistä.
— Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?
— Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän emäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?
— No… puhellakseni…
Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi voimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö hänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän joutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai oliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja toivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan…
Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja missä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän ajatteli jotensakin kauan ja kysyi:
— Kuinka vanha olette?
— Kahdeksankymmentä vuotta, — sanoi tyttö piloillaan, katsellen suu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja jaloillaan.
Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi pitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.
Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen tekisi, hymyili hän väkinäisesti.
Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut — hänen toverinsa, musikantit ja naiset — eivät edes katsahtaneet hänen vieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleetkaan.
— Tilatkaa Lafittea! — toisti tyttö.
Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja hän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan kuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin vasaralla lyöden: yks… kaks… kolme…
— Lähtekäämme pois! — sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.
— Odota, minä lopetan ensin!
Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev musikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.
Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka Bazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin mukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot kasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin älykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti tunteellisesti.
Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet tänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella noita naisia katsellessaan?
Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä, nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja tylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi he olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan. Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen mielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut mitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin ei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen maailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi aikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut siitä, niin ei olisi uskonut…
Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja lasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja poistui huoneesta.
— Odota, me tulemme kohta! — huusi taiteilija hänen jälkeensä.
IV.
— Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen ensimäisestä seikkailustaan, — kertoi medisiinari, kun he olivat tulleet kadulle. — Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen konttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin seitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät myömällä saippuaa ja kynttilöitä.
— Millä valloitti sankari tytön sydämen? — kysyi Vasiljev.
— Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru ties!…
"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta" — ajatteli Vasiljev medisiinarista. — Minä en vain osaa… — Hyvät herrat, nyt lähden kotia, — sanoi hän ääneen.
— Minkätähden?
— Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos sallitte.
— No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni… — valitti taiteilija itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. — Jatkakaamme matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten periköön… Lähde nyt mukaan, Grigoriants!
Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.
Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.
— Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! — sanoi Vasiljev, mutta riisui kuitenkin palttoon yltään.
— Mutta hyvä veli… — sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle. — Älähän nyt juoni!… Gri… Gri… ole nyt toverillinen! Yhdessä tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!
— Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä, inhottaa niin äärettömästi täälläolo.
— Älä nyt, Grisha!… Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja!
Ymmärrätkös? Havaintoja!
— Asioita pitää katsoa objektiivisesti, — huomautti medisiinari vakavasti.
Vasiljev astui saliin ja istuutui.
Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs vanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika humalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat näitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin tuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen kuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:
— Tulipa tumma herra vieraaksi…
Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän häpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut. Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä — sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään — vihasi näitä naisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei säälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.
"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, — ajatteli hän. — He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta ovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia tuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta…"
— Grisha, älä lähde pois, odota meitä! — huusi taiteilija ja katosi jonnekin.
Pian katosi medisiinarikin.
"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää päinsä…" — ajatteli Vasiljev edelleen.
Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä syyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei yksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien kasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme. Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä — siinä kaikki.
Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa kanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta liinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan kahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit, kahteen saakka nukkuminen…
Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä älykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman uneliaihin, väsyneihin kasvoihin… Tyttö ei ollut enää nuori; oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui nojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.
Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin sattumalta hänen viereensä.
"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten vähitellen vakavampaan…" — ajatteli Vasiljev. — Kuinka kaunis puku teillä on! — sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön liivin liepeessä.
— Niin on, — vastasi tyttö veltosti.
— Mistä kuvernementistä olette kotoisin?
— Minäkö? Kaukaa olen… Tshernigovin kuvernementistä.
— Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!
— Ihanaa on siellä, missä emme ole.
"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", — ajatteli Vasiljev. —
"Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi.
Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."
— Onko teidän täällä ikävä? — kysyi Vasiljev.
— Ikävä… tietysti.
— Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?
— Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?
— Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.
— Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?
— Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta vaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen on joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.
Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi tarjottimella laseja ja soodavettä.
— Tilatkaa portteria, — sanoi hän ja haukotteli jälleen.
"Portteria… — ajatteli Vasiljev. — Mitä sanoisit, jos veljesi tai äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa saisit portteria, luulen…"
Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:
— Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!
Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua…
Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä, hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.
Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa, hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota, lyödä, loukata ilettävin sanoin…
Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin portaita alas.
V.
Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen tovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat ja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä vieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen yläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos katsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan täynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan ne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat vielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä Vasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa, silmäripsiinsä… Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.
"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! — ajatteli
Vasiljev. — Kirotut olkoot nämä talot!"
Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita alas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja sydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä kadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa tovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.
Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt; turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta sen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa kuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka oli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata oli keksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä noitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.
"On olemassa pahetta, — ajatteli Vasiljev, — mutta syyllisyyden tuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan, poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä, välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo, personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja etteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.
Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja nauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi, katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:
— Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei hätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!
Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä viiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään huitoen:
— Seiso suorana vaan! Älä tärise!
Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.
Halki melun kuului taiteilijan ääni:
— Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön!
Mokomia lurjuksia!
Medisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan
Vasiljevin hän sanoi levottomasti:
— Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennä kerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki! Kuuletko? Jegor! — huusi hän ovelle päin, — Jegor!
— Minä en salli, että naisia lyödään! — kuului ylhäältä taiteilijan pisteliäs ääni.
Joku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, joka sieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.
Hän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkillä ylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:
— Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa, humalaista naista! Äh, te…
— Jegor!… Kuule, Jegor… — alkoi medisiinari pyydellä. —
Minä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi!
Kunniasanani!
Taiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.
— "Mua näille suruisille rannoille johtaapi tuntematon voima…" —
alkoi medisiinari taas laulaa.
— "Kas tuossa mylly…" — yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua — "rauennut se on…" Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyt tulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä ei pääse mihinkään!
Vasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:
"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, että prostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, tai jos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitä tavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverini samanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuin viikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat."
"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, mutta eivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden ja tylsämielisyyden valtaa? He juuri — sen minä todistan. Missä siinä on se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat? Näitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavat mieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannut kerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita ja löysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen, — sanoi toinen, — annappas kun syömme sen.' — 'Mitä sinä ajattelet? — kauhistui toinen. — Oletko unohtanut, että tänään on keskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat he metsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkin naisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoita ja oppineita miehiä…"
— Kuulkaa! — sanoi hän kiivaasti ja terävästi. — Miksi käytte täällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiede sanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan joko keuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hän kuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaan eläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisi sataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos te eläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikin kaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidän osallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?… Eikö se ole kauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!
— Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, — sanoi taiteilija rypistäen naamaansa. — Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvanan pariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuria ajatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, mutta ihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihaten ja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vielä parikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossa katseessasi on enemmän pahetta kuin koko S:n kadulla! Lähtekäämme, Volodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinä kaikki…
— Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, — sanoi medisiinari. — Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sille mitään. Hyvästi!
Trubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.
Jäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealta tuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurina hiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen koko maailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivat kalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä. Ohikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti. Hänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialta olisi häneen katsonut naisia, vain naisia…
"Nyt se alkaa… — ajatteli hän. — Taudinpuuska lähestyy…"
VI.
Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
— He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! — ajatteli hän.
Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli olevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin itse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä kauhistutti häntä.
Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys heti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan koski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi epätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset, jotka hän oli yöllä nähnyt.
Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin hyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt kuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.
Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan kirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta nurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka oli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita hyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja uhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa näitä naisia…
"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen ryhmään", — ajatteli Vasiljev.
Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä, vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta naisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko tahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet sitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen haltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy langenneena.
Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää, kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen, toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän tienoissa.
Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia, ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa pelastuskeino.
— Mutta se on mahdotonta! — sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi, että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin, smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten ja varsovalaisten naisten mukana… Entä mitä olisi lontoolaisille tehtävä? Ja hampurilaisille?
Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat, tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan. Pitää pelastaa miehet.
"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia… — ajatteli Vasiljev. —
Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."
Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:
— Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!
Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:
— Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin…
Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi. On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi, mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys tarttuu häneen, innostaa häntä…
En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan…
Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset, hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin…
Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää, lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää, epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi. Väitöskirja — oivallinen teos — jonka hän jo oli kirjoittanut, ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus — kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo…
Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa, olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti. Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään, toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.
Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä paloi sietämätön sieluntuska.
Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.
— Grigorij, oletko kotona? — kysyi hän.
Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui itsekseen:
— Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.
Sitten hän lähti.
Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä tuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi tuska.
Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja kauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi huoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan pitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein askelin pitkin Sadovaja-katua.
Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet hihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten ryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin Sadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle portille, josta hän kääntyi Basmannajalle.
Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta se ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja harhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut käynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten virtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut ikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella tunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa ja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä alastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.
Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan, levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin alas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan haavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla. Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat kauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki pitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui erääseen lehtoon, sieltä taas sillalle…
"Ei, kotiin, kotiin! — ajatteli hän. — Kotona on kai sittenkin parempi olla…"
Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän päällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä pitkin — väsymättä aina aamuun saakka.
VII.
Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna Vasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta, yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.
— Jumalan tähden! — parkui hän huomatessaan toverinsa. — Viekää minut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain viipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!
Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin hyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on pysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi rauhallisesti:
— Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen laatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.
— Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!
— Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.
Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja taluttivat hänet kadulle.
— Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun, — sanoi medisiinari matkalla. — Hän on hyvin ystävällinen ja ammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan kokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.
— Pikemmin, pikemmin!… — kiiruhti Vasiljev.
Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset ystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella poskellaan.
— Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne, — sanoi Mihail Sergeitsh. — Olen iloinen, jos voin auttaa teitä. No… olkaa hyvä ja käykää istumaan!…
Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja siirsi esille paperossilaatikon.
— No? — alkoi hän polviaan silittäen. — Ryhtykäämme asiaan…
Kuinka vanha olette?
Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän tiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia, oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä ollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä, äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin äidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt teatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi: