Veneellä poikki Suomenniemen

VENEELLÄ POIKKI SUOMENNIEMEN

Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla

Kirj.

ARVO K. [Arvo E. Korhonen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:

       Lukialle.
    I. Alkupuuhat.
   II. Oulusta Tervolaan.
  III. Tervolasta Rovaniemeen
   IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.
    V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.
   VI. Paanajärvellä.
  VII. Retki Vartiolammille.
 VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.
   IX. Kuusamon kirkolla. Karhujahdille. Kuusamon kansa ja sen olot.
    X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.
   XI. Iistä Ouluun.
  XII. Lopuksi.

Lukijalle.

Yleensä tunnettu ja valitettu on se köyhyys, joka muutoin jo varttuvassa kirjallisuudessamme on vielä vallalla etenkin nuorison luettavaksi kelpaavaan matkakertomus-kirjallisuuteen nähden. Tämä seikka on allekirjoittaneelle antanut syytä aiheen tarjoutuessa ryhtyä nyt yleisön luettavaksi tarjottavan teoksen kirjoittamiseen. Alkuaan tosin aikomus oli, että kertomus tulisi julkaistavaksi ainoastaan jossain sanomalehdessä matkakirjeinä, mutta saamieni kehoitusten johdosta ryhdyin sittemmin sitä muodostelemaan kokonaisemmaksi ja olen sen nyt uskaltanut siis ulosantaa erityisenä teoksena. Tämä olkoon mainittu etenkin siitä syystä, että lukija yllä olevan seikan huomioon ottaen antaisi anteeksi kertomukseni monet heikot puolet.

Samalla kun siis teoksen tarkoituksena on osaltaan — niin vähäinen kuin se lieneekin — koettaa poistaa jo mainittua puutetta kirjallisuudestamme, tahdotaan sen kautta kääntää maamme urheilevan nuorison huomiota erääseen urheilun alaan, joka etenkin maallemme on ominaista, vaan joka verraten vähän on vielä käytäntöön tullut. Tehdään näet kyllä meilläkin kävelyretkiä ja ajetaan polkupyörillä, vaan samalla jätetään hyväkseen käyttämättä maamme monet järvi- ja jokitiet; korkeintaan tyydytään johonkin pieneen purjehdus- tai kanoottiretkeen. Ja kuitenkin, mikä maa tarjoo soveliaampaa tilaisuutta laveille vesiretkille kuin meidän Suomemme tuhansine järvineen ja jokineen, mikä urheilumatka koskaan on hauskempi, monipuolisempi, vaihtelevampi kuin veneretki kautta järvien milloin peilikirkasten, milloin myrskyn käsissä hyrskyväin selkien, jokien juhlallisten suvantojen, koskien vaahtoisain kuohujen, sydänmaan tyynten, salaperäisten purojen ja lampien! Semmoiseen retkeen yhdistyy paljon muutakin eikä vaan yksistään urheilun tuottama hyöty ja hauskuus! Sillä olemme tilaisuudessa näkemään maamme luontoa sen vaihtelevimmissa, viehättävimmissä muodoissa, monella tavoin nauttimaan matkastamme ja huvittamaan itseämme samalla kertaa. Ja sitten tuo vapaa, raitis elämä kesäisen luonnon sulorikkaassa helmassa! Mikä onkaan virkistävämpää talven työstä ja ponnistuksista väsyneelle nuorisolle kuin juuri moinen retki kautta satojen järvien, jokien, salmien ja salojen! Tosi kyllä, että sillä kenties! saa nähdä vaivoja ja vastuksia, kestää monet kovatkin ponnistukset, luopua monista mukavuuksista, joita muullaiset retket tarjoovat, mutta monin kerroin ja monipuolisesti se myös palkitsee kaikki koetut vaivat, kestetyt ponnistukset.

Jos kertomukseni, jossa olen koettanut osapuilleen kuvailla veneretken sekä vaivoja, vastuksia ja hankaluuksia että myös sen monia hauskoja puolia, voi edes jossain määrin saavuttaa urheilevan nuorisomme mieltymystä ja herättää edes jonkun mielessä halun itsekkin tuommoista retkeä koettamaan, niin on teoksen tarkoitus saavutettu. Enempää ei sillä ole pyydettykään, sillä — vasta itse kokien kukin voi tulla oikein vakuutetuksi veneretkien verrattomasta monipuolisuudesta muullaisiin urheilumatkoihin nähden, — Reippaille veneretkille siis te Suomen urheilua harrastavat nuorukaiset! Maamme tarjoo kyllä sadottain eri kulkureittejä.

Suuresti teoksen hauskuutta tietysti olisi lisännyt, jos siihen olisi voitu monista tarjona olevista sekä matkaa kuvaavista että Pohjolan harvinaisen kauniista maisemakuvista ottaa niin monta kuin suinkin. Teoksen lajin uutuus sekä kuvien tuottamat suuret kustannukset ovat kuitenkin pakottaneet tyytymään ainoastaan vähäiseen osaan, valitsemaan enimmäkseen vain matkaa kuvaavia. "Pohjolan Sweitsin" lumoavat maisemat eivät siis, ikävä kyllä, voi edes kuvien muodossa tarjoutua lukijain ihailtaviksi, kuvauksien! vajavaisuuden täytöksi. Vaan — unhotin sen — eihän niistä todenmukaista käsitystä saakkaan kuvista yhtä vähän kuin kynällä tehdyistä kuvauksista! Ne pitää itse omin silmin nähdä, niin — nähdä ne, nauttia niistä, ihastua, hurmaantua niihin!

Helsingissä, syyskuun 25 p. 1895.

Arvo K.

I. Alkupuuhat.

Kenen päähän se tuo matkatuumamme oli oikeastaan ensin pälkähtänyt, sitä en nyt enään varmaan voi sanoa. Sen vaan muistan, että kun muuanna talvi-iltana pistäysin "Kasarmikadun puulaakiin" parin toverini luo, (— voimmehan kutsua toista "tohtoriksi", koska hän sen arvonimen piakkoin sai, toista taas "insinööriksi" koska hänellä oli toivo tulla kohta siksi leivotuksi —) niin siellä asia oli parhaillaan pohdittavana. Tuuma esitettiin minullekkin ja pyydettiin kolmanneksi toveriksi retkelle. Ja koska minulla on aina ollut hiukan taipumusta retkeilemiseen, niin mitäs siinä muuta kuin "kättä päälle" ja asia oli päätetty. Ryhdyttiin vaan nyt seikkaperäisemmästi matkasuunnitelmaa pohtimaan. Kysymys minne lähtisimme ei paljon pään vaivaa antanut. Olimme näet kaikki pohjalaisia ja niinpä tahdoimmekin tyytyä omaan Pohjan perukkaamme, tutustuaksemme sen ihanuuksiin. Tosi kyllä, että melkein meidän päiviimme saakka on maassamme ollut se luulo yleinen, ettei muka Pohjanmaalla, verraten muuhun Suomeen, ole mitään erikoista tarjottavana luonnonihailijalle. Tuo luulo on kuitenkin suuri erehdys, sen tiesimme, ja niin olivat nekin matkailijat vakuuttaneet, jotka olivat uskaltaneet tuonne "karhujen asuinsijoille" pistäytyä. "On sielläkin luonnon kauneutta, on seutuja, jotka viehättävyydessään ja vaihtelevaisuudessaan voivat vertoja vetää mille osalle tahansa maastamme", niin he ihastuneina olivat jutelleet. Jopa jotkut olivat menneet niinkin pitkälle, että väittivät juuri tuolla Pohjan tuntemattomilla perukoilla Suomen Sweitsin löytyvän. Siellä, laajan Kuusamon takamailla, Paanajärven tienoilla, siellä ne piilevät meidän luonnonkauniin Suomemme viehättävistä viehättävimmät seudut, sanoivat he. — Sinne tahdoimme mekin nyt rientää omin silmin näkemään noita ylistettyjä paikkoja, nauttimaan niiden valtavasta kauneudesta.

Mutta miten? Kävelymatkanko tehden? Ei! Tuommoinen kuivanhauska jalkapatikkaretki pitkin pölyisiä maanteitä ja ikäviä metsäpolkuja ei meistä näyttänyt houkuttelevalta, niin muotiin kuin kävelymatkat ovatkin tulleet. Retkestämme piti tulla jotain erikoisempaa, kerrassaan monipuolinen urheiluretki; siitä olimme kaikki yksimielisiä. Ja pakkokos pölyä niellen teitä tallustella silloin kun on maa semmoinen kuljettavana kuin meidän "tuhat järvien ja — suotakoon lisätä — tuhat jokien maa"!

"Silmätäänpäs karttaa, eiköhän sinne Paanajärvelle voisi päästä vesiteitä", ehdotti tohtori, joka ei ole mikään jalkamatkojen ihailija. Ihan oikein! Vesistöt ovat kuin ovatkin niin sijoittautuneet, ettei mahdottomalta näytä päästä toisesta toiseen, vaikkapa joitakuita pieniä kannaksia näkyykin kartalle merkityn.

"Siis teemme tietysti matkamme veneellä!" esitti tohtori päättävästi

"Niinpä niinkin, omalla veneellä ja omin voimini", säesti tuohon jo toinen innostuneena. "Sillä eihän se ole sporttimies eikä mikään, joka laiskana makaillen muilla itseään soudattaa, korkeintaan jonkun taipaleen kävelemisellä itseään rasittaen."

Melulla hyväksyttiin tietysti tuo esitys. Ja innostuneita kun kerran oltiin, niin lisättiin suunnitelmaan vielä, että koko matka olisi tehtävä samalla veneellä, jos suinkin mahdollista.

Näin se tuli kesäretkemme päätetyksi.

Ja sitten pitkin kevättä, kun vaan toisiaan tavattiin, aina oli aijottu retki kohta keskustelun aineena. Hankittiin tarkemmat kartatkin ja niiden mukaan sitten sommiteltiin lopullinen matkasuunnitelma.

Yhtymispaikaksi määrättiin Vaasa, koska meillä kaikilla oli aikomus mennä siellä pidettävään laulujuhlaan.

"Mutta eiköhän jo laulujuhla-retkeäkin voitaisi saada samalla urheiluretkeksi. Olisihan tuo komea alku kesäretkellemme. Mitäs, jos tehtäisiin sekin veneellä, purjeveneellä nimittäin", esitteli taasen joku tuumiaan.

Ja sehän sopikin mainiosti. Oulusta insinöörimme purjehtisi veneellään Vaasaan, matkan varrelta mukaansa ottaen tohtorinkin. Sieltä sitten kolmissa miehin purjehdittaisiin takasin Ouluun, josta varsinaisen retkemme alkaisimme. Laivalla ensin Oulusta laskettelisimme Kemiin, mukanamme vieden sieltä myös veneen kaikkine matkakaluineen. Kemistä alkaisimme retketä omin neuvoin. Nousisimme sauvomalla ylös Kemijokea aina kuutisen penikulmaa itäpuolelle Rovaniemen kirkkoa, missä Auttijoki laskee Kemijoen jyrkästi länttä kohden tekemään mutkaan. Auttijokea pääsisimme sitten samannimiseen järveen, josta taas pyrkisimme pitkin Korojokea ja sen lisäpuroa Kurttajokea Aartojärveen. Sieltä toivoimme, ainakin kartasta päättäen, pääsevämme pienellä taivalluksella Posiolammen ja Posiojoen kautta Posiojärveen, josta olisi selvät selät laskettavina halki Yli- ja Alikitkan suurten järvien. Kun niin pitkälle kerta pääsisimme, olisimme jo pelastetut, sillä sittenhän ei enään olisi mikään vaikeus luikua Kitka- ja Oulankajoen myötävesiä Paanajärveen; niin arvelimme. Pistäytyisimme sitten Paanajärveltä rajan yli Venäjän Karjalaankin, käydäksemme katsomassa kuulua Kivakkakoskea. Se olisi matkamme keskipisteenä. Sieltä näet kääntyisimme takasin Paanajärvelle, jonka taas vuorostaan jättäisimme selkämme taakse, noustaksemme Oulankajoen suuhun laskevaa Kuusinkijokea Kuusamon vesistöihin. Siellä olisi selvät järvien selät edessämme, välillä vaan lyhempiä jokia ja salmia.

Näin pitkälle oli matkasuunnitelmamme jokseenkin varma. Mitään mahdottomuuksia ei näyttänyt olevan, jotka estäisivät sen toteuttamista. Minkä kautta Kuusamon kirkolta jatkaisimme matkaamme, sen jätimme riippuvaksi erityisistä asianhaaroista, näet siitä, miten kauvan matkallamme Kuusamon kirkolle menisi ja mitä siellä saisimme kuulla meille tarjona olevista eri kulkureiteistä. Aikomuksemme oli kuitenkin jos mahdollista pyrkiä Oulujoen latvavesille joko Muojärvestä lähtevää Pistojokea Vuokkiniemen kautta tai, ensin Kuusamon vesistöstä siirryttyämme Iijoen latvavesille, Irnijärven perukasta muuatta puroa nousten ja loput kannasta taivaltaen Kiantajärveen laskeville vesille. Kumpaakin tietä tulisimme Suomussalmen kirkolle, josta sitten valtava Emäjoki saisi meidät siirtää Oulujärveen. Sieltä Oulujoki meidät kyllä pian kyyditsisi takasin meren rannikolle. — Ainoastaan hätätilassa oli aikomuksemme laskea Iijokea suulle asti, josta sitten laivalla voisimme katkaista loppu taipaleen. Ja niin päättyisi retkemme Ouluun.

Osapuille kyllä arvasimme jo matkasuunnitelmaa laatiessamme, että monellaiset vaikeudet ja vastukset ne olivat voitettavat, ennenkuin retki olisi suoritettuna. Etenkin arvelutti, miten mahtaisi käydä noilla monilla pienillä joilla ja puroilla, joita myöten oli vesistöistä vesistöihin pyrittävä, vieläpä, tokko kaikki isommatkaan joet olisivat kuljettavia. Olimme sen verran kukin jo ennenkin sydänmailla retkeilleet, että osasimme arvostella matkan vaikeuksia ja arvata, ettei kulku niin helposti sujuisi kuin kartasta päättäen olisi voinut luulla. Koettaa kuitenkin sopii, arvelimme.

Niin pitkäksi ja vaivaloiseksi kuin matkamme näimme tulevankin, luulimme kuitenkin voivamme suorittaa sen suunnilleen viidessä viikossa, jollei laskumme kokonaan pettäisi. —

Näitä tuumiessa pian kevät muuttui kesäksi. Ei siis enään ollut kaukana se aika, jolloin tuumasta oli tosi tehtävä. Tuo seikka ei kuitenkaan huoleksi meille paneunut; se päinvastoin yhä enemmän elvytti ja kiihdytti matkaintoamme. Tyhjät tuumailut heitettiin sikseen ja ruvettiin vähitellen varustautumaan retkelle, yhtä ja toista, varsinkin kalastusneuvoja ostelemaan; jo edeltäpäin nautimme ajatellessamme että saisimme koskien kovissa kuohuissa kisailla harrien, taimenten ja lohien kanssa.

Tietysti ei mikään kainous estänyt meitä juttelemasta aijotusta retkestämme muillekkin, jopa oikein uhmaillen; tulisihan näet retkestämme ensimäinen laatuaan, ainakin meidän maassamme. Leikiksi kuitenkin tuumiamme tahdottiin katsoa. Ei edes sekään paljon auttanut, että koetimme lisäsyyksi retkelle lähtöön selittää tieteelliset harrastukset, jonkunlaiset korkeusmittaukset, jäärajahavainnot, kieli- ja kansatieteelliset tutkimukset y.m. — Hiukan totta tuossa syyssä kyllä oli, mutta urheiluhalu se kuitenkin oli pätevinnä aiheena meille.

"Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä", arvelimme epäilijöille vastaukseksi ja jätimme heidät vakaumukseensa retken mahdottomuudesta siksi, kunnes voisimme jutella heille semmoisten vaikeuksien voittamisesta, joista he eivät olleet uneksineetkaan.

"Ja Vaasassa sitä sitten tavataan", oli viimeiset sanat, kun kättä lyöden pääkaupungissa erosimme ja kukin lähti kotiseudullensa viettämään nuo jälellä olevat muutamat keväiset viikot.

II. Oulusta Tervolaan.

Ei ne tässä matoisessa maailmassa kaikki sommitellut tuumat kuitenkaan toteudu, sen saimme mekin kokea, mitä matkamme alkuun tulee.

Vaasassa oli kyllä päätetty yhtyä, mutta — turhaan me toiset siellä tohtoria etsiskelimme; hänelle oli sattunut "odottamaton este", saimme jälestäpäin kuulla.

Ja entäs sitten purjehdusretki Vaasasta Ouluun! Niin — sekin "kuivi siihen kuin lasareetin suurus." Insinööri ei näet ollut ehtinytkään saada venettään purjehduskuntoiseksi. Noin pitkää matkaa varten oli hänen ollut pakko ryhtyä perinpohjaisempaan veneen varustamiseen ja korjaukseen, kuin lyhyessä ajassa oli voinut suorittaa.

Juhlat Vaasassa juhlittuamme insinööri ja minä erosimme, hän mennäkseen Ouluun matka varustuksia viimeistelemään, minä taas pistäytyäkseni K-joelle sukulaisiani tervehtimään ja sieltä tohtorinkin matkalle puuhaamaan "voimalla millä hyvänsä", jos niin tarvittaisiin. Oulun asemalla sitä kuitenkin vihdoin kaikki kolme taas yhteen tapauttiin.

Tosin kyllä olimme jo matkaa varten varustelleet, mitä kukin luuli itse tarvitsevansa. Kuitenkin, ennenkuin vene oli kuntoon laitettuna ja varpehittuna sekä kaikki yhteiset ostokset ostettuna, eväät y.m. varustettuna, meni Oulussa vielä kolme päivää. Sitten olimme vihdoin valmiit matkalle. Ja nyt ei enään lähtöämme kukaan voinut estää. Viime hetkeen asti koetettiin kyllä saada "poikia" luopumaan tuosta vaaroja varavalti uhkaavasta retkestä. Apua ei varotuksista kuitenkaan ollut, sillä — vaarat ja seikkailut, nehän ne meitä juuri houkuttelivat lähtemään.

Heinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme.

Kaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja metsästyskojeet y.m. veneeseemme — joka oli "vesille lykättäessä" saanut nimekseen "Täräys", vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat sen tahtoneet ristiä "Uudeksi Vegaksi" — lastattuamme, karttui meille painoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna.

Hyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle saatuamme lähdimme sitten soutelemaan Salmeen, jossa aluksemme oli luvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva "Pohjolaan"; edellisenä päivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei tosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo pahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta suoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti heilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville tutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. — Huomiota ja kummastelua herätti syrjäisissä jo alussa samate kuin pitkin koko matkaa varsinkin retken mukaisiksi laittamamme pukineet. Kevyet, väljät puserot, housuja vaan vähän näkymässä vyötäisten ja pitkien pieksun varsien välillä, jotka pohjalaisen tapaan oli pulskasti poimulle laskettu, pienet, köykäiset huopalakit, jotka sattumalta olivat kullakin eri väriset, valkoinen, sininen ja punainen, — siinä pääasiallinen matkapukineemme. Ja "hauskan näköiseksi" se teki joukkomme, niin kuulimme vakuutettavan.

Laivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli tuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren pinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien räiskeen yksinään häiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja laulellen koetimme aikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa. Pilaillen karkoitettiin mielistä hiipivä levottomuuden tunne, jommoinen väkistenkin tahtoo tyyntäkin luonnetta levotuuttaa, kun on käsillä hetki, jolloin johonkin erikoisempaan, vaaroja ja vastuksia uhkaavaan yritykseen on ryhdyttävä. Tuo tunne ei ollut kuitenkaan pelkoa eikä arkailemista, vaan jonkunlaista mielen kiihoitusta, tulevaisuuden epätiedon tuottamaa levottomuuden tunnetta. Se olikin kuin lieveän ärsyttävää tuskaa tuottavaa nautintoa.

Mainitsemista ansaitsee muuan herrasmies, jonka satuimme laivalla tapaamaan. Hän lyöttäysi pakinoimaan ja kyselemään matkoistamme. Kyytihevosella mies lienee joskus ajellut Kemijokivarsia pitkin, vaikka olikin kovin tietäväinen olevinaan. Siihen päätökseen ainakin me hänestä tulimme, sillä niin kovin "kevytmielisesti" hän mielestämme puheli Kemijoen koskien nousemisesta. Muun muassa hän näet arveli, ettei Taivalkoskenkaan nouseminen kolmelle miehelle olisi kuin "bagatelli". —

Kemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo klo 4:n tienoissa.

Tuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi päästä koettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään, miltä tuntumaan. Emme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että saimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja veneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.

Hyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kaunein ja saimme vielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi koettaa norjalaiseen malliin tehtyä purjettamme. Niin lähtikin veneemme purjeessa lipumaan sievästi Kemijoen suuta kohden. Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin saavutimme piankin pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä tiedustellen saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen Karinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten. Mutta "vuoroin sitä vieraissa käydään", arvelivat kait ukot ja rupesivat hekin puolestaan meitä kysymyksillä ahdistelemaan.

"Taiatta olla jothain kometianttijoukkuetta, koska on niin suuri lastikin", rupesi toinen tiedustelemaan; samalla hän jo hyväntahtoisesti neuvoi jonnekkin kokouspaikkaan, jossa arveli meidän hyvät rahat sieppaavan.

Koetimme selittää, ettemme mitään "maankiertäjiä" olleet, vaan että tutkimuksia varten matkustimme Kuusamoon ja Venäjän Karjalaan. Tahdoimme näet käyttää "pieniä tutkimuksiamme" tekosyynä tuommoisiin tiedusteluihin vastatessa, koska hyvin tiesimme kuinka vaikea rahvaan on uskoa, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi viitsisi tuommoiselle vaivaloiselle retkelle lähteä.

"Vai niin, vai niin! No –." Ja sitten niitä alkoi tulla kysymyksiä jos minkälaisia. Pian kuitenkin pääsimme jo siksi paljon heistä edelle, ettei enään huutamallakaan tehdyt kysymykset voineet meitä saavuttaa. Ukot kyllä viimeiseen asti koettivat. —

Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän taloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta. Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt tapailemaan erästä toista "virkatoveriaan", näet satakieltä, jonka laulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet käydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.

Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua; aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle. Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.

Jo vain "tervahanhi" olisi makeasti nauranut, jotta "siinäpä herrat koettavat puohata kosken päälle", jos vaan olisi sattunut näkemään. Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin päästiinkin.

Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan asti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene täysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle pantiin, niin "niinhän se meni kuin messinkihöylällä" kolmen miehen terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen "taivallus", mutta ei suinkaan viimeinen.

Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen käydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä mainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille kaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin "siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;" päivän työ oli näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan suinkin veti.

Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa se näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin oikeata. "No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan vaan on kerran koski noustuna", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen mielihyvällä.

Kun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten kuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä kertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta täytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —

Virkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei kuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi, kämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. "Kyllä katoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään", tuumittiin tuosta pilaillen kuitenkin toisilleen.

Luulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä, mitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu kemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin samallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun sanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen kassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä kassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset menot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka hän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin. Yleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo syytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin yöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin, näyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —

Kauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa. Kohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo vähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia oli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä olleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä iltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää. Luulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko hartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi hyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä kävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi käsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka oli "keulamiehenä", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja puhkuen huudahti: "Nyt en jaksa enään." Eikä siinä sitten auttanut pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.

Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi, kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta "valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä", arvelimme. Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan. Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen. Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi. Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.

"Kolmas kerta se toden sanoo", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä säikähtämättä. "Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä, että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme… Hengen hätää tuossa nyt ei kuitenkaan vielä… Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään ollut."

Noin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo viisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla "veikan vettä soutamatta", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan näet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis lähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin päästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme, ettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo ainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.

Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut; ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. — Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein veneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti sen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin tahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä partaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi suuhun oli herahtanut. —

Nyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä enään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa perästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi sylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.

Hyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme tuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun jo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia sitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin pitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän ponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee jaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan leikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei noita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne toisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.

Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan; sen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella siinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita koskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan mies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen, eikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen hän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen tynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli meitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen irroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin koko koskestakaan.

"Virstaa mie täsä olen veätellyt", hän vaan tuumi vastaukseksi kysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan tulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut läheisistä taloista hevosta hakemaan. —

Lopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme juoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että naiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa. Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. "Ruunuhan se on ollut tavallista tältä taipaleelta kolmilaijoista", saimme näet vastaukseksi kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että useinkin hinnat määrätään "ruunuissa ja tolpissa."

Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin matkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa, jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10 metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.

Kun olimme saaneet veneemme vesille ja kaikki kuntoon, niin vedettiin taasen purjetta puuhun ja "annettiin luonnon lykätä." Pitkälti siinä olikin suoraa suvantoa, kokonaista kuusi kilometriä. Kauvan ei kuitenkaan tuulta kestänyt ja niin saimme turvautua taas airoihin ja sauvomiin. —

Puolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme sivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla; levähtääkkin jo hiukan tarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme olleet työssä. Saaren rannalla siinä hiukan siistimme pukujamme, miten parhaiten voimme; tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten sauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.

Sukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja tuttuja talon väen kanssa ja hauskassa keskustelussa kului tunti toisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta päässeetkään lähtemään ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu; käytimme hyväksemme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville omaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.

Eipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne tukahduttavan kuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta varjossakin. Tuommoista kuivaa paahdetta oli kestänyt jo useampia viikkokausia. Viljavainiot kärsivät jo tuntuvasti veden puutteesta ja huolestuneena maanmies tuumaili, jotta "jokohan tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä vuosina halla." Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö pientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin pienenä, harmaana, mutta kohta kammottavan laajana ja synkkänä. Tuo pilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle. Ei sieltä siunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä tuo pilvi ilmaisee ja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyötään salon synkissä metsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä oli pitkällisestä poudasta kuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt supistuisi, kun se kerran irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta. Kammottavan vauhdin saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut ainoastaan yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin syttyi kuin kilvan siellä täällä. — Suurimmat palot meidän matkamme varrella olivat tietääkseni Tervolan ja Rovaniemen takalistoilla. Tuhansittain ja kymmentuhansittain siellä turmeltui puita sekä kruunun että yksityisten metsissä. Palojen suuruuden voi jo arvata siitäkin, kun tuulen alla, ylempänä jokivarsilla yli puolenkymmenen penikulman päässä kerrottiin niin sakealti savua olleen, että auringon oli kerrassaan pimittänyt, ilman niin katkeraksi tehnyt, ettei hengittää ollut tahtonut saattaa. Mies talosta, jopa kaksikin, oli kyllä viikkokaudet viranomaisten kanssa sammutustyössä, mutta turhaa oli taistelu tuota tuhoisaa vihollista vastaan. Se teki tehtävänsä ja pysähtyi vasta kun luonto itse pani sen raivolle rajat. Ja kun poutaa yhä vaan kesti, sai tuli kyteä viikkokausia maassa polttaen varsinkin kuivaneet suomaat syvälti pehmeiksi tuhka-aavikoiksi. "Ei kait niihin paikkoihin vuosikymmeniin ota ruohonkorsikaan kasvaakseen sen vähemmin puu", arvelivat ukot.

Meidän pappilaan saapuessamme se alkoi tuolta koillisen puolelta tuo savupilvi kokoomaan, pian maatuen uhkaavan synkäksi ja muuttaen ilman harmaan savun sekaiseksi, omituisen tuoksuvaksi. —

"Lähteä sitä täytyy talosta hyvästäkin;" niinpä meidänkin. Kokonaista viisi tuntia olimmekin jo tulleet viipyneiksi, vaikka aikomus oli ollut ainoastaan pistäytyä. Kiire tulikin nyt käsiin ja, hyvästit otettuamme ystävälliseltä, vierasvaraiselta talonväeltä, lähdimme taipaleelle.

Kuiva ja hankala koski oli siinä taas noustavana, vaan "emme olleet enään ensi kertaa pappia kyydissä." Hyvän palan taivalta vielä sinä iltana katkasimmekin, sauvoen suvannolta jos koskiakin. Suuremmille koskille emme kuitenkaan vielä ehtineet. "Siellä se vasta kova eteen koituu", niin meitä peloteltiin. Tuosta kuitenkin viisi! "Kun on kerran tähän asti päästy, niin suorintaan kait sitä edelleenkin", me puolestamme arvelimme. Olimme jo alkaneet tottua tuohon: "Ei se mitään tähän asti, edessäpäin se vasta kovalle ottaa", jota saimme kuulla alituiseen aina Paanajärvelle saakka; sitten vasta "alko ääni kellossa muuttumaan."

Jo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan, missä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot näyttäneet yhtä houkuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin katsoen olisi luullut laatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat olivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli tuossa vankan näköinen, — Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan — vaan veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet tavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan. Neuvoteltuamme päätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s.o. asettaa telttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet suuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme ulkonakin öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian jatkoksi maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä talossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee, vaan olisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.

Kun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan kosken päälle. Muutamalle niemekkeelle, jossa oli hiukan epätasaista nurmikkoa, sitten kyhäsimme pikimmiten telttimme. Rapia yöpaikka siitä ei kyllä tullut, vaan arvelimme kuitenkin toimeen tultavan. Miten kuten koetimme siinä kukin kylelle sijaa saada. Makailimme jo tohtorin kanssa teltissä, tuprutellen hänen matkaan varaamia papyrosseja, — emme yksikään olleet tupakkamiehiä, mutta tohtori oli kuitenkin "sääskien varalta" pari laatikkoa mukaan ottanut — kun "kaakamolaisia" kovin viljalti tunkeusi sisälle tuskastuttavaa univirttänsä korviemme juurissa virittämään; kolmas kumppanimme oli vielä pistäynyt veneelle katsomaan oliko kaikki siellä kunnossa. Silloin kuulemme toisenkin veneen laskevan rantaan. Arvasimme kohta vierasten asian. Kohta kuulimmekin, miten veneellä tulleet miehet rupesivat latelemaan kysymyksiään insinöörille.

"Ketä? Mistä? Minne? Mitä varten, mikä asiana?" kaikki nuot tavalliset kysymykset tulivat melkein yhdessä hengenvedossa.

Vakavasti kertoo insinööri tuon jo satoja kertoja toistetun vastauksen: "Oulusta omalla veneellä matkalla Paanajärvelle pieniä tutkimuksia tekemään." Silloin miehistä toinen voittoisalla äänellä virkahtaa toiselle: "No, enkös mie sitä jo arvannut." — Tuon kaiken kuultuamme täytyi meidän väkisinkin tohtorin kanssa remahtaa nauramaan.

Teltillämme miehet sitten pakinoivat kappaleen aikaa. Sanoivat toiselta rannalta nähneensä meidät puuhailemassa. Uteliaisuuttaan tyydyttääkseen olivat ottaneet uistelun asiaksi, pistäytyäkseen katsomassa, mitä kummia kulkijoita me olimme. — Sukkelasanaisia miehiä ne olivat. Erittäinkin meitä huvitti toisen miehen vastaus kysymykseemme, mitä he papistaan pitävät. "Eikhään sillä pärjää", hän näet virkahti lakoonisen lyhyesti.

Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi, lähtivät miehet tiehensä. Me taas vedimme sääskiharsot kasvojemme yli ja painauduimme levolle tuossa ahtaassa asunnossamme, hiukankaan edes, jos mahdollista, unta saadaksemme.

III. Tervolasta Rovaniemeen.

Kovin reippaalla tuulella emme olleet seuraavana aamuna herätessämme tai oikeammin sanoen teltistä ulos kömpiessämme. Koko yö oli nukkumisen sijaan ollut alituista heräämistä. Kova ja kuhmurainen oli vuode ollut, eikä hetken rauhaa ollut saanut noilta kirotuilta sääskiltä: sama ja aina vaan sama surkea vikinä korvan juuressa, kääntyipä kylelleen tai selälleen. Ja kuumakin oli ollut kuin pätsissä. Seuraus tuosta kaikesta olikin, että olimme noustessa melkein väsyneemmät kuin illalla maata pannessamme. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin "tartu sapeleihin vaan taasen", jos mieli eteenpäin päästä.

Happamilla mielin ja nyrpeillä nenin lähdettiin sauvoskelemaan. Vähitellen tuo huonotuuli kuitenkin katosi. Pistipä jo joku lauluksikin, jotta:

    Mitä minä itseäni surulliseks’ (-seks’) heitän,
    Pienet surut minä ilollani peitän j.n.e.

Ja kohta sujui matka taas jutellen ja laulellen kuin rasituksista ei mitään olisi tiedetty. —

Yli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle "lossipaikalle". Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken olevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin näin kuivalla, ja että se muulloinkin tavallisesti taivalletaan hevosella, niin oli aikomuksemme vedättää vene kosken ohi. Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin samaa kyytiä mennä kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun oli sanottu sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan olevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme vastaisen varalta.

Tunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa. Toiset olivat näet lähteneet hevosen perille, minä jäänyt veneen vahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa ylempänä ja kuun telin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota he loilottelivat, keksineen tukkeja hinaillessa ja "vastineeksi" laatiessaan; saimme täällä kuulla sen "ilosanoman", että Rovaniemen kirkon ylipuolella kaiken muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä tukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa.

Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. "Kyllä otti kovalle", kertoivat he harmistuneina. "Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme kolmella neljällä markalla suoriavamme."

"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi… Ei auttanut muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää", selitti vielä tohtori. "Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta tiedossa ollut… Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa maksavamme… Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä."

Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat, mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan. Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa, oli insinöörimme tytön jo niin "kesyttänyt", että hän erotessaan pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin insinööriltä:

    Älä sure sä.
    Että jätän mä.
    Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.

Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken ylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille ja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan "pää se tulee vetävällekkin." Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin sentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon rantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo voi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet vallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan joutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös jaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme itseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti olevan hieman "pyhätuulella", intoihinsa.

"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea… Jopa vain! Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen… Kymmeniä vuosia mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie…"

Ja kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että kenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme jonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet malttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko päiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin. Ennenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen kiusaamina käydä katsomassa muuatta "muinaisrauniota" samalla Raappanan saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä, saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa muinaistutkimukselle.

Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin loitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä muistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat ne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä niistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —

Hyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä. Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi hän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: "Tottuneille koskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä se kyllä jää suorittamatta." Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä, että näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli hän vieläkin.

Tunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin tuli kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät ainakaan meistä tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille todisteli Pohjanmaan radan jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä tulevaisuudessa Tornioon saakka sekä sivuradan rakentamisen tarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle eli "kaupunkiin", kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret, luonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta maailmasta erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen hankaluudesta, on tavattoman vilkas. — Kuinka kurja tuolla takamailla asuvain kohtalo kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka alkuperäisiin keinoihin he ovat pakotetut useinkin turvautumaan, hankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista asti välttämättömimmät elintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä säälittäviä todistuksia. —

Jo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski toinen toisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut kuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa purjetta, airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin veteleisi. Työtä kyllin antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen. Tuosta emme kuitenkaan milläänkään olleet, sillä huvikseen niitä sauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski, olivat luonnonkauniimpia, mitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin alkoivatkin jokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin mitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen ja viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet tuntumaan yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus hyväntunnelmalla hiveli näköhermoja.

Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme, ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli siinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen; kerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa neuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut mukaansa ryöstetyksi. —

Ilta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä matkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen penikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja laulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa ajan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin kumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli jo yli puolen, emmekä "huonolla tuulella" tahtoneet enään kulkemista jatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari kilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen maistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —

Näin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet Kemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista penikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono "rekordi". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta ihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme osa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy Kemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja myöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.

IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla postikonttoriin viedä.

Kun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut, vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä ostoksia, kun "kaupungista" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä sitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski noustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.

Vaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä tuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.

Iltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.

Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan. —

Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.

Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa matkustavaisia.

Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.

Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua. Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin leikistä suoriuta. —

Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli vene niin lastissa kuin meidän.

"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme… Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee, sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan palaaminen."

Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.

Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo. Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan, heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli tuhannenviidensadan.

Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään. Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon, pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.

Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi. Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan: jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita tavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies pistäysi muutaman sanan haastamassa.

"Täällä sitä oisi", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta sanomassa.

Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina katsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.

"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan talossa!" — Siinä koko kestitykset!

Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä olisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.

"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie 'aristokraattinsa' sydänmaassakin." Niin päättelimme kun pettynein toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.

Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen. Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille jättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos poikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin ruuhkaa yhä suurentamaan.

Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.

Panttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan jäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun "Täräys" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä metriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta suoriuduttu.

Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen Viirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan jo pahasti hampulle käyneiden "koreiden" eli saumakohtain suojaksi. — Päivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan työhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä, että parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta vuorokautta. —

Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen Viirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän, ja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät että vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi ikusäveltään. —

Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme, ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen. Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä olevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.

Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin oli kosket tukkinut.

"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?" kysäsi insinööri jo "lakiäänellä".

"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee", tuumiskeli mies, uhkamielisenä hänkin.

"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?" jatkoi tuohon edellinen, vetäen povestaan taskukirjansa esille.

"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat", ehätti vastaukseksi saapuville tullut vanha isäntä. "Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä! Kyllähän tässä miehissä… Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin… Ovat vähän väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo aukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan toisia", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.

Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat: "Pannaampas muistiin", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen kirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.

Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan menneet.

Helposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.

Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia. — Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella; siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken asemesta.

Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.

Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin patounut valtava joki on.

"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun…

Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.

Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.

"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"

"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan "kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin kunnianimenä toisten huulilta.

"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.

Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.

Oli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet siinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme kertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut. Kun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin tavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää. Ja silloin ruuhka "laukeaa" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että penikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin korret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät muutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille näyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten parhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat purkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin etteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut kuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä miten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta hän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan. Pölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla laskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden lyöneet.

"Se oli kyytiä se", arveli Niilokin. "Ei siinä joutanut nenäänsä niistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä meidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle."

Noita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi kun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti ehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa: kaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla pitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin niin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.

Tuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan niemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.

"Ka nyt se lähtee", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan juhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana kivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.

Jännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen. Vaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä alaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia pohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli veden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme malttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin kului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.

Niilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet oli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.

"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee veen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä… Ja sitten ne köngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi putoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä kalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että tulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin… Kurtti siitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne kerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt", lisäsi hän silmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. "Ei siinä muu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan solautettiin putouksen alle."