Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi vitkaan:

—Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.

—Ja minun täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.

Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.

—Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä ainoastaan lasta, vaan—minun täytyy sanoa se teille—olen ikuisiksi kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi——

Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa lausettaan.

Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle valmistamaan.

—Sanalla sanoen,—huusi hän yhä samalla äänellä,—tarkotan sanoa, että tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt, että prostitutsiooni on hävitettävä—maan tasalle—kuulkaahan: maan tasalle!

Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:

—Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena mätähaavana.—Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.

—No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.

—Mutta—sanoi Natalja Feodorovna.

—Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!

—Mutta—naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä yhteiskunnallisista oloista, jotka siis ensin ovat hävitettävät.

—Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!

—Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen?

Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät ihmeellisesti terottuivat.

—Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä asioissa, enkä voi ymmärtää——te puhutte pakosta, mutta mikä voisi pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?

Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:

—Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?

Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään, että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi hilpeästi:

—Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?

Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset torppareikseen.

—No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän oloista, joita ainakin minä tunnen.—En tahtoisi kuitenkaan myöntää, että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa: työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi, piiaksi,—yhdentekevää!—polisiksi, urkkijaksi…

Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi, joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.

—Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä käytetään,—miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse ruumiinkaan myymistä?

Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti ja ääni vavahteli mielenkuohusta:

—Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä haluaa,—mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet, jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu— sanokaa te—minä—en todellakaan tiedä——

Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle.
Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:

—Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille riittävästi maa-alaa?

Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän tyyneesti:

—Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea ottaa itsellensä riittävästi maata.

Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:

—No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin annetaan hänelle kylläksi maata.

Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti
Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:

—Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.

—Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidän välillänsä.

Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.

—Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin ehdotuksiin höristävät korviansa.

Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle:

—Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.—Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!

Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?

—Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas, niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

—Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen! Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä…

Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

—Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä kahta rakastunutta.

Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.

Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh:

—Nä, nä, nä, veliseni,—kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme toki osanneet aavistaa!—Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?

Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista syrjäseikoista päästään.

Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana oven luona.

—Boris, mikä sinun on? sanoi Aleksei ihmeissään.

Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.

—Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?

Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.

—Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?

Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä osotetta.

Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.

—Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!

—Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.

—Mitä joutavia, sanoi Aleksei.

Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi sormea heristäen:

—Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia, hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa propagandaa sotaväen keskuudessa.

Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:

—Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.

—Sitä en voi, sanoi Hannes.

Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen äänettömyys seurasi.

—Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.—Ja antakaa te kaikkien olla rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten vallankumouskil—Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!

Hannes sanoi:

—Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä juurinensa.

—Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa. Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi voimaksi. Vai emmekö?

Hannes ei vastannut mitään.

Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä, kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.

Boris Mihailovitsh vastasi:

—Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar—(hän nimitti Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).

—Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,—Natalja Feodorovna—. Se kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä pääset everstiksi, jos hänet nappaat.

Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.

—Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris Mihailovitshiltä.—Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut sellaista ystävyyttä.

Boris Mihailovitsh sanoi:

—Se on ikävä,—se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän itse, että asemani santarmiupseerina——

—No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:—hän aikoo tulla everstiksi!

Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.

Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:

—Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää hyväksensä—oman ystävänsä luona.—Boris, jätä!

—Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.

—Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!

—Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä, veli,—se tulee toisessa sijassa.

Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään. Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.

—Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris Mihailovitshille,—että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta, sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!

—Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris
Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.

—Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor
Gregorovitsh.

Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.

Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä, sekottaen kaiken tukkansa.

* * * * *

Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän asunnossa.

Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan aivan lähellä kasvatuslaitosta.

Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen, jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.

Hän koputti varovasti.

Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri oven takaa: kuka siellä?

Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.

Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä, isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.

—Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:

—Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!

Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin, joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.

Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.

—Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

—Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

—Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja rehellisesti räpyttäen silmiänsä.

—Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja, joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien, koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:

—Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen olojen mullistuksen toivossa.

—Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

—Täytyyhän kahleissakin ollen jotain tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh, jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En kestä.

Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti, ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.

Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä enenevällä lämmöllä katsomaan.

—Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh, poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!

Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin kysymyksiin.

—Ei-ei-ei-ei—lähtekää heti, heti,—ei saa suotta panna itseään vaaran alaiseksi—no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.

Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.

Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa, sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:

—Me emme näe enää toisiamme koskaan.

—Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.

Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:

—Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää, mutta me emme näe enää toisiamme.

Nimitti kadun ja numeron.

—Sanokaa häntä aina vaan Vasiliksi, älkää koskaan kysykö muuta nimeä, sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä, kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo, kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse näin.—Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä. Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi ihmiseksi—! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!

Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.

—Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja Feodorovnan antaman osotteen mukaan.

Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.

10.

Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.

Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän, hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä. Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa tulevien vesien sulut.

Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin, että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.

Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,—jotka sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet, perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta.

Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään, katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen päänsä?

Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin.

Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan suunnitelmaan.

TOINEN OSA

1.

»Merkillisiä ihmisiä!» ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.

»Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!»

Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt—hukkaan menneen työn vuoksi—tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.

—Ja tunnusta, sanoi Hannes,—että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen äänensä oli ollut ratkaiseva.

Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi, jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa. Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.

Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi Vasilille vielä seuraava seikka:

Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa »Also sprach Zarathustra», joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen, kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta! »Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen, keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa, vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin olla suomalainen!

Mutta kuinka oli käynyt?

Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden, ja—mikä ihmeellisintä—juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä,—siitä seikasta oli hän, toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt päässyt täysin perille.

Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili, kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä. Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että hän oli saanut viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä, kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi. Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä, ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä erikoisesti—Vera Mihailovna.

Kuka oli Vera Mihailovna?

Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias, iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään mitä vanhoillisin—hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa,—mutta sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä parempaan ja lämpimämpään kotiin,—mitä sitten sanoakaan niistä lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa, joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.

Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:

Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa, tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä tukehdun!—Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä, sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!

Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan jätti pään hienoon hikeen.

Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun. Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan, joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa. Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo joukkomurhaan.—Toverit!—huusi hän suu vaahdossa:—Ensi kerran tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta joukossamme on—(hän huusi kimakasti:)—lalluksia!

Tämä teki suuren vaikutuksen.

Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen, sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.

Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva äänensä.

Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään. Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä ominaisuuksia!

Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:—Vasili, minä hukun! huutaa Vera Mihailovna.—Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi—minä olen jo vanha,—vaan sinun tähtesi, Vasili, Vasili!

Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.

Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan. Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita, jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:

—Vaadin suljettua äänestystä!

Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.

Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä. Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili! Vasili!

Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi pöydälle asettanut.

Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi,—se kaikki oli Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.

—Merkillisiä ihmisiä!—hoki Hannes.

Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen tasaisessa tahdissa.

—Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!

Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata. Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen sanat:

—Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat
Hanneksen suusta:

—Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteista.

Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän, Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.

Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:

—Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?

Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin lapsen äidinsyliin.

Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. »Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut»—ne sanat vetivät Vasilin itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti Hannekseen.—Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.—Ei voi tuskatta nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on asia, ei epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi! Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri, mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne,—tuo ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,—jonka luona oleminen sentähden yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle turkille.

Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta. Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua. Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta, käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa, saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä, ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä, jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan seuraava sielullinen tosiasia:

Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä;—se oli siellä jo ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän, seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,—jolloin hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän, samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.—Silloin, juuri tämän katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä, jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa, siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen, syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään elämäänsä.

Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia kohtaan.

Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:

—Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa puolustivat!

—Millaisia ne olivat?

—En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista,—ne olivat kyllä oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä,—sivistymättömiä,—raakoja—. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten miesten käsiin!

—Hm, pani Hannes.

Vasili katsahti Hannekseen.

—Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?

—On hyvä,—sanoi Hannes,—että komiteassa on myös voimamiehiä.

—Ei,—sanoi Vasili.—Voima ja hienous täytyy olla yhdessä ihmisessä, mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,—siitä ei tule koskaan mitään, ei koskaan!

Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät, korkeimmat luonteenominaisuudet,—jossa hienoin sielullinen kulttuuri olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan. Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut—kirjotti Vasili—niinkauan puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen. Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.

Oli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies tuleva,—ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta vallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin rajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan tuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.

Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät
Hanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.

Eräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa sovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen ilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta rattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.

Hannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän tuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin nurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat kiukkuisesti sivuille:

»Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät lainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.»

Tuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.

Hannes pysähtyi äkkiä:

»Pelkäänkö minä»? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä ihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.

Tähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta, ainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän odotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava häneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät he hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän oli varma. Sitäkö hän pelkäsi?

Ei. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos asia vaati oli hän valmis kaikkeen.

Mutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin—. Kuinka lapsellista ja sittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut: se on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli uskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa. Vaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta sellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan,—vaikka hän varmaan muisti jossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin ja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin luonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin luonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat jyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin tuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli äitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä oliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka lapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta: jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin juurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä oli—niin he ajattelivat—valtaluokkien tahallista, hienoa petosta. Papistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen psykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi omistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia kivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei olisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä pitkiä kuin olivat kasvultaan.

Näin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut, ettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa, sillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin »säälistä», jonka herpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan ominaisen erityisesti »kansanlapsille». Siitä saakka kuin Vasili oli näin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä hänkin tunsi itsensä »kansanlapseksi».

Ei kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän ollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli sanonut »kansanlapsille» ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli aktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai myrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä! Halpamaista!

Kun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä, hermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti rypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.

Hänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen mies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille odottamatta siihen kehotusta.

Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja iski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.

Silloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän suututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen johdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.

Mutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten lausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:

—Onko serkkunne tila tyydyttävä?—tällä lauseella vaatien Hannekselta vallankumouksellisten tunnussanaa.

Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.

Pudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa kuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha, jota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti tavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu hirmuaikeistansa, sellaista suosi,—se viha kyllä puhui päänpudistamisen puolesta.

Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät kauheata uhkaa.

—Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä,—toisti vieras tahallisen laiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi ollut jostakin serkusta.

Jäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja raukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin, riisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.

»Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!»

Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.

Voi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut Hannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli ollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia Feodorovnan aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään muuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään eikä lopullista päämääräänsä.

—Täällä arkaillaan?—sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.

Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan kohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut, että olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän viivytteli vastaustaan.

Silloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa, ulvahti katossa, ulvahti maassa,—ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää vasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.

—»Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?»

Voi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin olet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen taikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!

Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki alkoi läpättää.

Kuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon särkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.

Ja Hannes ajatteli:

»Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!»

Vieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan, rupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon ylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.

Mutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.

Hänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän taivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin olisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki, jolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.

Sadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme voi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä jaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin kerran on tehtävä: voita jumala!

Ja kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn vihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.

Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä hän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja vallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä jumalan herjaamiselta.

Ja kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen voiman tähden, joka Hanneksessa oli.

Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli valmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle määränneet.

Kuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka sivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään Hannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin keskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen äkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain nopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu kuin suinkin.

Väliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa hyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.

Näin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta kysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.

Mutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä vieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi vihasesti:

—Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi muistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen pöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa Suomenlahdessa sanoi:

—Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen paikaksi.

Se oli Suursaari.

—Nerokasta! Sangen nerokasta!—sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei mikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo »laivaston suojaama» saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi tarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita pääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan välillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.

Mutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen istumaan ja jatkoi selostustansa.

Tämä oli suunnitelman toinen puoli.

Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman
Itämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja
Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.

Näistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston nojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.

Tässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.

Vähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari sanaa—ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:

—Ystävä!—löi häntä olalle niin että koko mies tärähti lyyhyksiin.—Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa!—sanoi hän, uudestaan alkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan että sieramistaan.

Vieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei voinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi kuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta nyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta loveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä. Selostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää puhua.

—Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.

—Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa,—sanoi vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:

—Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi teidän osaksenne.

—Olen valmis, sanoi Hannes.

—Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.

Näin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.

Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja päivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.

Vieras pani paperin kirjekuoreen.

Tämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten sen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla verellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.

Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään se pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:

—Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien kanssa.

—Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.

Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet, epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.

»Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!»