VIII.
Seuraava iltapuoli oli hiljainen ja lämmin. Kun Adelsvärd puuhasi venettä lähtövalmiiksi, ilmotti Maria tuntevansa lievää pahoinvointia; hän saisi nyt soudella yksin.
Hän koki suostuttaa, mutta Maria oli jyrkkä. Leikillään sanoi
Adelsvärd: Entä jos tapaan merihirviön?…
Maria pudisti päätään: Korkeintaan voit tavata ihmisiä, ja niitähän sinä kartat! —
Adelsvärd lähti vesille. Hänellä oli mukanaan maalausvehkeet. Hän tirkisteli pilvien rakennetta — alkoi maalata pientä väriluonnosta. Eikä huomannut suuntaa, kun vuoksi vei purtta hitaasti S. Giorgio maggiore'a kohti.
Työssään istuen hän hätkähti pahasti, kun kuului kova: Halloo!
Pikku Wrengle läheni pähkinänkuoren tapaisessa venosessa. Sitä hinasi isompi gondooli — Rigo!
Kohtaus oli kiusallinen ja välttämätön. Wrengle huusi:
Vihdoinkin sinut löytää! Kyllä piru aina omansa ottaa. Felldner komensi minut euganealaisille vuorille. Siellä ei sinusta kukaan tiennyt mitään. Kai hän lienee Lidon vesillä — arvelin minä. Hain joka sopesta. Niitä onkin riittämään asti. Viime päivät olen risteillyt tällä kulkureitillä. Ja sain kun sainkin sinut käsiini. Nyt saat pitää hyvänäsi kapakan siunaukset — ison kasan terveisiä — ja nuo kaksi kirjettä! Ja kun näen, että pureskelet viiksiäsi ja toivot minut hornan kitaan — niin teen mieliksesi viimeiseen saakka. Ystävälläsi Rigolla soudatan itseni oikopäätä takaisin rouva Appelsinan luo. Hän on nykyään minulle armollinen, mutta aika vihainen sinulle. Toistaiseksi hän on tehnyt sovinnon Otto Appelin kanssa. Appel kuuluu perivän rikkaan tädin. Kyllä meille nyt tulee aita eteen joka miehelle — jos oikein tunnen kelpo Oton! Ja sinä lienet ruvennut pyytämään ankeriaita jostakin täältäpäin? Toivotan sinulle hyvää onnea rysääsi. Saan lausua kunnioitukseni madonnalle — sille, joka on paalun nokassa! Muista avata kirjeet! Näkemiin!…
Adelsvärd souti takaisin. Kaikki tuntui häneltä menneen pilalle. Tuo Rigo oli hänen paha henkensä — Venetsia oli löytänyt hänet, Venetsia tulisi hänen saarelleen. Wrengle urkkijan perästä seuraisi koko joukko.
Iltapuolen viistot auringonsäteet polttivat. Lämpö oli sietämätön. Kaikki oli sietämätöntä. Kirottu juttu, että hän oli ollut niin varomaton!…
Saarta lähestyessään hän lepuutti airoa — ja kömpi katoksen suojaan. Silmiä kivisti auringon heijastus. Vielä pahemmin kivisti ajatella ihmisiä, joista toivoi jo päässeensä rauhaan.
Hän otti molemmat kirjeet taskustaan, tarkasteli osotteita … olisi mieluimmin repinyt ne rikki lukematta — ja aukaisi ensiksi rouva Leontinan kirjeen.
Sujuva oli käsiala tällä kelpo rouvalla. Ja sujuva oli kirjekin. Milloin "te", milloin "sinä". Te oli vähemmän peitelty pyyntö — se kuului hienommalta. Sinä oli tunteellisuutta ja hellää hyväilyä — jonka piti tukea pyyntöä.
Hän alotti: Jos pyytäisin teitä auttamaan itseäni, etteköhän te suostuisi? Pyydän teiltä lainaksi 300 frangia — saanko? Te olette melkein ainoa, joka tiedätte, kuinka hankalassa ja väärin käsitetyssä asemassa minun täytyy elää. Minulla on muuan päämäärä, joka vienee minut täältä pois. Minussa on kykyjä, joita tahdon kehittää. Mutta varoja puuttuu. Auttakaa minua! Myöskin pikku tyttöseni — lapsirukan — tähden, jonka hyväksi niin mielelläni uhrautuisin — mutta enhän koskaan jouda — kun on niin monta huolta… Voi, jospa sinä voisit ymmärtää — kokonaan ymmärtää kaipuuni saada jälleen kietoa käteni kaulaasi ja sanoa, kuinka äärettömästi pidän sinusta — olinpa sanoa: omasta pikku papastani … voi, eihän minulla ole milloinkaan ollut oikeata isää ja ystävää! Minä olin niin suuttunut ja surullinen, kun sinua ei kuulunut. Nyt olen vain surullinen. Auta minua, tule luokseni niinkuin silloinkin … j.n.e. Jälkikirjotus (myöhemmin päivätty): Sinä et tule. Minä olen taas ottanut huostaani rakkaan Otto rukan. Tahdon häntä hoitaa. Mutta oveni on sinulle aina auki. Kerrotaan — mutta sitä en usko — että hän saa periä vanhan tädin. Maailma on täynnä valhetta ja tyhjää puhetta. Tule luokseni — taikka lähetä ne vaivaiset 300 liiraa. Minä olen, sen te tiedätte, aina teidän kiitollinen, uskollinen Leontinanne.
Felldnerin kirje oli hieman toisenlainen ja pitempi:
Ystäväni!
Olet meiltä lymynnyt. Se on oikein! Jos kerran aikoo valmistaa yhtenäisen teoksen, niin täytyy olla yksin. Mutta onko kätkösi saavuttamaton, se jääköön sikseen. Minä olen lähettänyt pikku Wrenglen urkkimaan. Jos hän sinut tapaa, antaa hän sinulle nämät rivit. Älä tuomitse häntä äläkä minua silti hirteen.
Yksinäisyys? Voiko sitä panna toimeen? Ei meidän päivinämme. Ei sen vuoksi, että Wrengle kenties nuuskii sinut ilmi, vaan sinä itse nuuskit joka päivä päätöstäsi epäluulo mielessä. Ethän sinä ole munkki, ainakaan trappilainen. Nuori mies, 16-27 vuoden vaiheilla, vaikka olisi ihan suomalainen, ei ole kuukausmääriä yksin. Vaan hän on madonnan suojeluksessa. Sanokaamme: Neitsyen kohdalla.
No hyvä! Runoile, maalaa, uneksi — ja usko, että elämä ympärilläsi taukoo. Mitä hittoa siitä! Minä liikun, ystäväsi liikkuvat, lopulta sinä itsekin alat liikkua, kun arka kohtasi kivistää. "Missä hammasta särkee, siihen kieli koskee."
Me kyllä ymmärrämme toisiamme. Sinä olet kunnon poika, uljas mies Runebergin rotua. Te ruotsalaiset Suomen miehet syöksytte kerran vielä venäläisiä painetteja vastaan. "Puolan loppu." Ellei vain Venäjä sitä ennen hajoa sisästäpäin.
Herra varjelkoon, en minä ennusta politiikkaa. Sitähän minä inhoan. Siinä sortuvat aina parhaat — keskinkertaisuus korjaa sadon.
Minä puhun yksilön politiikkaa järjellesi. Sitä tietä myös sydämeesi. Nuoren kyvykkään miehen sydämessä on enemmän järkeä kuin hän uneksiikaan. Onhan yksinäisyysunelmasi jo särkynyt. Sinä et ole yksin etkä siihen tilaan koskaan pääse. Goethen hieman suurisuisia sanoja "ich war in meinem Leben tief einsam" ei tietysti ole pidettävä ihan täytenä totena. Naisia kävi hänen luonaan alinomaa — tuli ja meni. Alussa ne piinasivat häntä, sitten lohduttelivat, aina auttoivat jonkun matkaa eteenpäin. Hän palkitsi jokaista runolla ja päästi seuraavan naisen "armollisesti" luokseen.
Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! — ja osannut sillä naulan päähän.
Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule.
Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian ohut. Pirunmoinen et ole — mutta etkö tiedä, että taiteilijan täytyy olla sentapainen hirviö kuin kirjassa "la helle et la bête"? Ei se peto, joka ryömii kaunottaren edessä, vaan se, joka hänet syö.
Tämä on se pääsymaksu, jonka paholainen kerta kaikkiaan vaatii palvelijoiltaan. Ja sinä olet paholaisen palvelija — taikka menet hornan kitaan.
Minäkin alotin runoilijana — kuten tiennet. Erosin vaimostani; hän oli kaunis — kuinkas muuten — ja hyvä — tarpeeksi — ja lopulta me tappelimme kuin lohikäärmeet Filisteassa. Jouduin kaksintaisteluun, useampaankin, piti paeta, kuljeskella, ja viimein osuin tänne. Lääkäri vei runoilijasta voiton. Jälkimäinen ei ole tappiosta pahoillaan. Kunnianhimo ja taistelu olemassaolosta panee unohtamaan "haavat". Elämää ja suruja pitää katsella niinkuin kaksintaistelija naarmujaan.
Entä sinä?
Sinunkin on pidettävä huolta, että voit olla kuin kaksintaistelija.
Etkö voi lyödä miestä kuoliaaksi? Eikö sinulla ole kilpailijaa? Lempo vie, koeta edes löytää joku!
Minä voin sinulle sanoa, kuinka se vilvottaa! Vaan siitä ei enempää.
Auf und davon!
Sillä koskaan ei ihminen sido itseään niin lujasti kuin uskoo.
Ensimäisen mallisi kanssa teit täällä asiasta pikaisen lopun. Olipa se oikea mestaritemppu, että pääsit satimesta, minkä sinulle viritin. Bravo! Katso, että pääset viimeisestä. Että pääset pois. Venetsia ei ole terveellinen. Semmoiselle miehelle kuin sinulle on maailma avoinna. Se on täynnä malleja.
Kunpa olisit lääkäri! Luovuttaisin sinulle puolet naispotilaitani. Monet ovat kauniita, jotkut rikkaita, kaikki hysteerisiä. Vanhimman poikani kasvatan lääkäriksi. Hän on jo saanut suoritetuksi muutamat tyhmyytensä — esiopintonsa. Perii sitten praktiikkani. Aluksi helpomman puoliskon. Monimutkaisemman pidätän itselleni usque ad urnam.
Suo sanojeni sattua mieleesi jonakin herkkänä päivänä. Tule takaisin minun luokseni. Saat asua kotonani. Minulla ei ole povessani mitään pikkumaista kateutta. Mallien annetaan mennä. Saat nähdä hienon maailman naisia, eri kansallisuuksia. Ei vanhavenetsialaisia öitä. Niitä vastaan olet karaistunut. Vaan herrasnaisia, ymmärrätkö? Ne eivät ole sen sairaampia kuin että herra von Adelsvärd voi parantaa heidän hysteriansa — minkä on synnyttänyt taloudellisten huolten puute, joutilaisuuden yltäkylläisyys. Minulla on muuan amerikatar — o, dio!
Mutta saat tavata ihan nuoriakin — koska kerran näyt, kuten esikuvasi Don Juan Tenorio, antavan etusijan sille, joka on vasta giovine principiante. Hiljakkoin on muuan virkatoverini lähettänyt tänne Budapestista puolikasvuisen tytöntypykän, kuusitoistavuotiaan, jolla on kokonainen herraskartano selässä — ei jaksa käydä, ei seistä eikä syödä — vain loikoa ja imeskellä makeisia. Morbus hysteria!
Viikossa sinä hänet parannat. Hän on omasi. Ota hänet — ja kartano
Karpaateilla!
Lisään: hän on pikkuinen, hento, hieno; sellainen suukkonen, joka näkyy olevan luotu muutakin varten kuin makeisia syömään; tumma, tuuhea tukka, herkkä sydän, orvokinsiniset, uteliaat silmät kuin enkelillä, joka ei vielä ole tutustunut pimeyden ruhtinaaseen. No, runolija! —
Ja sitten muuan asia. Nyt puhuu lääkäri.
Älä kuvittele äläkä uneksi, että kansan lapset muka ovat terveitä — herrasnaiset sairaita. Ne ovat kaikki sairaita meidän päivinämme. Ei enää kukaan synny terveenä, ei matalassa majassa eikä kartanossa — tai rappiolle jääneellä luostarisaarellakaan. Älä pane tätä pahaksesi!
Lemmenkaipuu on lapsessa ja nuoressa naisessa samaa lajia kuin kypsyneemmässä. Missä raadetaan kovasti, siellä se saadaan työnnetyksi takaisin — ja vaikutukset vähenevät.
Missä haaveillaan — yhdentekevä, kartanossako vai saarella — siellä on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että elimistö taipuu ja kuluu.
Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin — ennemmin tai myöhemmin. Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset ilmenevät aikanaan.
Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä, ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa — ei esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla — muuten olisin vaiti.
Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon — ennemmin tai myöhemmin. Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin — sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi — ja se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa. Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella vararikkoisena kartanossa kuin saarella … anteeksi, en minä tahdo häiritä!
Muistuu vaan mieleeni muuan retki Canadaan.
Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta kuin uudessa talossa — käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.
Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:
"Etkö ole 'Valloissa' koskaan tavannut poikaani?" —
En — täytyi minun tunnustaa.
Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa häntä nähdä — vaikka niin käskin varomaan!
Ja nyt toistan sinulle: varo, poikaseni, kalpeita kasvoja!
En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle ystävyyteni merkkinä.
Fedengo Felldner.
Adelsvärd luki tämän kirjeen ristiriitaisin tuntein.
Jalkavaimon kirje — semmoiseltahan se oli — ei pystynyt häneen vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia … se oli kovin kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot — kivulias pikku tytär — josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta … ja tuo loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä — ja "rakas Otto rukka" — jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään — kun hänen kallis pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen sydämeen … uudistettu aviollinen yhdyselämä — ovi aina raollaan juhlan jatkoa varten!… Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn — ja levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.
Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi heikko hetki.
Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija, jonka silmät alinomaa avattiin — ja joka itsepintaisesti ummisti ne jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!
Ovatko miehet tuommoisia? Millaisia siis naiset?
Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan — aina viskellen niin mielellään henkevyyksiä!
Henkevyys tekee sydämen autioksi.
Ja sittenkin — Felldnerillä oli suuri, lämmin sydän. Paatuneisuus oli vain kotelo, jonne hän välistä piiloutui.
Niin laaja tuntemus "sairaan" naisellisuuden alalla — kuinka helposti se saattoikin näyttää väärin! Moni tiesi hänestä kertoa, kuinka hienotuntoisesti hän auttoi naisparkoja heidän sukupuolensa vajavaisuuksissa — kuten kaikkien lääkärien tuleekin. Harvemmat tiesivät, miten hänen kätensä otti ja antoi, varakkailta köyhille. Runsas käsi, kauniit, valkoiset, varmat kädet — toinen ei koskaan tiennyt, mitä toinen antoi ja teki. Sellaisia ovat muutamien, vaan ei kaikkien lääkärien kädet.
Adelsvärd suuttui itseensä, kun kirjeestä oli jotakin tarttunut hänen mieleensä.
Hän piilotti sen taskuunsa, mutta siellä se kalvoi.
* * * * *
Maria näki pian hänen kasvojensa muuttuneen. Ei sanonut mitään, mutta silmät seurasivat häntä lakkaamatta.
Kuten aina, niin tänäänkin. Maria ei ollut koskaan hänen tiellään — aina saapuvilla, missä tarvittiin, eikä häirinnyt hänen ajatuksiaan. Tyttö eli tämän miehen elämää omituisella, itseensä sulkeutuneella vakavuudellaan, johon tuli hymyä vain silloin, kun mies hymyili. Hän ei elänyt Adelsvärdin ajatuksia; ne olivat hänelle vieraita eivätkä voisikaan muuksi muuttua. Mutta hän huomasi joka kerta, milloin Adelsvärdin mieli oli kokonaan hänessä kiinni, ja hänestä tuntui se olevan hänen elämänsä — ja hän antoi sen takaisin Adelsvärdille, puhtaana, eheänä, niinkuin peilikirkas vedenkalvo antautuu silmälle.
Iltapäivä kului, painostavan lämpöisenä. Adelsvärd käveli edestakaisin pitkin käytäviä kivipöydän lähellä, polttaen yhtä mittaa pieniä savipiippuja. Armenialainen tupakka lennätti savupatsaita hiljaiseen ilmaan. Meri oli ihan tyyni, lämpö kuin heikosti häälyvä huntu, joka pian kävisi kullanhohtavaksi.
Adelsvärd pyyhkieli otsaansa; tupakka poltti hänen kitalakeaan; puutarhassa ei liikahtanut ainoakaan oksa eikä lehti. Ei ääntäkään. Ei muuta kuin Marian kevyttä, kiireistä sipsutusta, kun hän juhlavaatteisiin puettuna toi juotavaksi kylmää sitruunavettä ja laski sen penkille.
Juo! sanoi Maria. Sinulla näkyy olevan kova jano. Tänään on niin ihanan hiljainen ilta!
Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.
Maria hymyili myös:
Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa, joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.
Muistatko — sanoi Adelsvärd — kun istuit täällä viluissasi juuri tähän aikaan — kun olit hyvin pikkuinen Maria — kiedottuna huiveihin?…
Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin pukuaan … ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.
Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta ajatukset olivat muualla.
Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison pastellipahvin.
Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa; silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.
Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa — ja piirrostansa…
Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois pastellivärit ja hiilen — pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista työn jäljistä.
Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään — mutta Adelsvärdin taas istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.
Adelsvärd oli kuitenkin huomannut tämän liikkeen ja sanoi:
Se ei kelvannut. Se ei käy tällä tapaa! —
Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin — pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.
Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa — hän ei saanut niitä erotetuksi. Alinomaa tuli mieleen Leontina — malli — jota hän turhaan haukkui "hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli sen muotoa ja väriä — ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja verta.
Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.
Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo aikoja terve; hän ei ole sairas … ja jos Felldner toisi tänne epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä tiehensä.
Jyrkästi. Mennä hän saisi ja samalla koko se papisto.
Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa
Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle,
Adelsvärdille itselle.
Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä — jolla oli makeissuu, orvokinsiniset silmät, pistosta selässä — ja kartano selässä. Ei, vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa, pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!
Tyttöä ei näkynyt — oli juossut tiehensä, lymynnyt.
Hysteriaa! kiehui hänen mielessään. Felldner on oikeassa, Felldner on mies — minä olen houkkio, ajan tauti on merkinnyt minut, meidät kaikki. Helvettiin päin!…
Maria! huusi hän taas. Heitä mokomat lapsellisuudet. Tule nyt heti!…
Ei vastausta. Oli tullut hämärä. Hänen silmissään vain häämötti puutarhan käytäviä. Hän retkahti raskaasti penkille ja joi koko vesiruukun. Hiki virtasi hänen otsaltaan. Pikainen suomalainen veri kiehui hänessä — häntä itseään vastaan.
Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun hohde valaisi tuhottua teosta.
Se oli tuhottu — ei oikusta — vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä. Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat. Sellaista tyhjyyttä voisi ken hyvänsä kuvata niinkuin hänkin. Ja Passini vielä taitavammin.
Mutta entä nyt? ja millä tapaa? Kuinka saari näin oli muuttunut? Missä se nyt oli — ja hänen ensimäinen syvä hiljaisuuden ja yliluonnollisen kaipuun tunteensa?
Missä oli pikku Maria? Olihan Maria sittenkin hänen mielessään — täytti sen kokonaan välittömyytensä viileänpuhtaalla hengellä! Terve hän oli, ruumiin ja sielun puolesta, vastapuhjennut kuin kansanlaulu. Kaihomielinen, rehellinen murheessaan ja hillityssä ilossaan. Venetsia valehteli! —
Venetsiassa oli jotakin, mikä ei valehdellut. Nyt se loisti näkyviin. Paisui suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Mursi pensaiden tiheikön — säteili sypressien läpi ja ohitse — heittäen pehmoisia varjopiirteitä mutkikkaille käytäville, ruohostoon ja murattiin. Puutarha ikäänkuin vapisi ylimaailmallisesta onnentunnosta kuun hellässä syleilyssä.
Monta ihmeellistä kuutamoiltaa oli Adelsvärd nähnyt laguunien tienoilla. Niin puhdasta ja kaunista kuin tämä oli — ei koskaan. Hän seurasi levollisia varjopiirteitä vihertävänvalkoisella pahvilla. Hukkaan pyyhitty työ tuntui astuvan jälleen aavemaisesti esille — ja siitä tuli pienen kalpean kaunottaren kuva sellaisena, joksi hän sitä oli ensin uneksinut. Todellakin: hänen mielikuvituksensa kykeni pitämään kiinni unelmasta, näystä.
Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi pastellilaatikosta … ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin puoleksi sokkosilla, voisi sanoa — mutta niinkuin viiriäinen häkissä hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.
Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee syvemmille vesille itseensä luottaen.
Ja silloin — yhtäkkiä … ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.
Hän oli jo keskellä näkyjen maailmaa.
Ja siellä oli näky.
Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät. Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi, kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.
Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen. Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki — ei tuijottavina, ei hakevina — katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.
Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.
Adelsvärd laski kädestään pastellit — kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
Maria?…
Tyttö ei hievahtanut.
Hän polvistui, suuteli Marian jalkaa — katsoi ylöspäin: Onko mahdollista?…
Ei vastausta.
Maria! — sanoi hän ja otti taas käsille pastellit — älä millään ehdolla liiku — Pysy siinä!…
Se oli tarpeeton pyyntö. Maria istui liikkumatta — katsellen — huulilla tuo surumielinen hymy, joka värisytti Adelsvärdin sydäntä.
Näytti siltä, kuin Maria olisi pelkkä kuva.
Adelsvärd käytti liituaan — kiireesti, hätäisesti, innostuksen kuumeessa, ikäänkuin hänelle olisi mitattu aikaa minuutittain — jotka eivät koskaan palautuisi.
Näinä minuutteina kohtasi kaksi sielua toisensa — kenties enää uudestaan yhtymättä. Adelsvärd katsoi häneen eikä katsellut häntä. Ei piirtänyt hänen mukaansa — vaan piirsi näkyä hänen kauttaan — elämää, joka alusta asti oli tuomittu jäämään ikuiseksi arvotukseksi…
ei syntynyt — ei voi kuolla.
Hänen silmissään rupesi hämärtämään. Sen arvotuksen lävitse hän ei päässyt. Aivot kieltäytyivät kulkemasta edemmäs — mutta kuvan hän oli saanut alotetuksi … sitten vaipui hänen kätensä.
Maria liikahti, kääri tumman vaatteen ympärilleen, astui hänen luokseen, nojasi tuokion aikaa hänen olkaansa vasten — katsahti loistavin silmin hänen tummiinsa — tarttui hänen käteensä ja pani sen päänsä päälle.
Minä siunaan sinua! kuului Adelsvärdin huulilta.
Silloin Maria juoksi nopeasti taaksepäin, puiden väliin — kotia kohti.
IX.
Adelsvärd ei seurannut. Eikä piirtänyt. Jäi kuvan eteen — sitä katselematta — ja istui siinä kauvan, kauvan.
Tämä yö — ajatteli hän — ratkaisee jotakin elämässäni, ratkaisee sen, mikä on määrätty ilmenemään taiteena. Mitä olen ennen tavotellut, se ei ole saanut sellaista muotoa, joka voisi ilmetä eheänä tunteena, eheänä havaintona.
Kenties kuolen pelkästään taiteilijana, koska minussa ei ole kykyä mahdottomaan, koska sorrun ylivoimaa vastaan?
Kun spartalaiset Termopylen luona saarrettuina luopuivat taistelusta, vaan ei taistelemasta, menivät he solan ulkopuolelle, koristettuina ja voideltuina kuin juhlaan.
Minä tahdon koristaa elämäni.
Tahdon taistellen syventyä suuren kysymyksen ratkaisuun: malliko vai ei mallia?
Mutta tämä kysymys ei ole eikä voi olla yksinäinen. Siitä johtuu ratkaisu kahden suuren välillä: mieselämä — naiselämä?
Kuinka pitkälti ja kuinka paljon miehen pitää kyetä itseltään kieltämään juuri sitä onnea, jota tuottaa omistus?
Kun mies omistaa naisen — tappaa hän ihanteensa.
Onko tämä oikea johtopäätös?
Taiteilijana on siinä oikein ajateltu.
Mutta myös miehenä, miespuolisena olentona! "Syntiinlankeemus" onkin alkuperäisessä terveessä merkityksessään kummankin lankeemus, miehen ja naisen. Voimme kieltää, verhota, "koristaa" rakkauselämäämme kaikilla tavanmukaisilla vehkeillä — mutta paratiisin portti on kantapäämme takana. Matkallamme odottaa meitä perhe, lapset, yhteiskunta, sodat — ja kuolema.
Entä taiteilija?
Jos hän ratkaisee asian taiteessaan niin, ettei malli saa olla sen ytimenä — silloin hän on jo hyvällä alulla jäämään naisen omistusta vaille. Kirkastamaan naista. Älä tule sanomaan, että miehen on pakko nauttia — ja sen vuoksi langettaa nainen! Yhtä hyvin hänen voisi olla pakko tappaa — koska kerran on syntynyt petoeläimeksi!
Se taiteilija, joka nauttii naisen kauneudesta ja sulosta kuin pyhästä näystä — on suurempi sitä miestä, joka ottaa naisen ruumiin saaliikseen.
Taiteessa ei, niin sanoaksemme, merkitse naisen ruumis. Sehän on luontoa. Mutta taide ei voi eikä saa kuvata luontoa sinänsä — sitä vain heijastaa.
Uudenaikaista Marian-palvelusta voi kuvitella taiteessa. Keskiajan syvällisyys ja itsensäkieltämys loi madonnan. Koskaan ei ole tullut sitä viestiä, että nuori, puhdas nainen ei muka ennemmin valitsisi sielunsa vapautta kuin ruumiinsa orjuutta. Nuori, koskematon nainen on näky — anna hänen siis jäädä sinne, missä on!
Ylös, taiteilija! ja taistele tämän näyn puolesta, niinkuin spartalaiset taistellen puolsivat vapauttaan ja sen pyhiä lakeja.
Korista elämäsi! Mutta silloin sinun pitää valita jompikumpi: nainen tai naisihanne — Venetsia tai luostarisaari — alennus Leontina-mallin luona tai ikuinen elämä Maria-näyn juurella.
Minä olen valinnut!
* * * * *
Aamupuolella seuraavaa päivää kulkivat Adelsvärd ja Maria käsitysten pitkin puutarhan käytäviä.
He eivät puhuneet toisilleen. Heissä ei ollut puhumisen tarvetta.
Milloin Maria seisahtui tuokioksi, poimiakseen kukan, tai kumartui
irrottamaan helmaansa, joka oli tarttunut johonkin kiinni, katseli
Adelsvärd häntä ja painoi mieleensä jokaisen pikku liikkeen.
Milloin Maria katsahti häneen, oli yöllinen kuutamoloisto jäljellä silmäyksessä, joka oli kuin hienon udun takana. Muuten katse oli avomielinen, sotkeutumaton; se ei ajatellut taakse- eikä eteenpäin. Riippui vain kiinni hänessä, otti loistoa ja levollista iloa hänen kauttaan — niinkuin hieno pilvi leijaten kietoutuu kuun ympärille.
Myös Adelsvärdiä vallitsi viime yö — suuri murros. Heidän teki mielensä alati pitää toisiaan kädestä. Heistä tuntui, kuin olisivat jo aikoja päässeet kaikesta kahlehtivasta irti.
Silloin kutsuivat molemmat vanhukset — hiukan kovaa — Mariaa luokseen. Piti muka tulla auttamaan heitä työssä.
Vastoin tapaansa Maria ei juossut, vaan astui hitaasti. Ja mennessään katsoi kauvas taakseen.
Adelsvärd katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli puutarhurin asunnolta kajahtelevia ääniä. Siellä kuuluttiin nuhtelevan. Maria ei vastannut.
Nyt, kun Adelsvärd rupesi muistelemaan, tuntui hänestä vanhusten olento viime aikoina muuttuneen. Tänä aamuna he olivat tirkistäneet häneen ja vetäneet punareunaiset silmänsä takaisin, lyhyesti toivottaen: hyvää päivää!…
Tokkohan he olivat viime yönä olleet puutarhassa?
Häneen ei kuulunut, missä he olivat olleet tai mitä nähneet! — ei niin, että hän olisi tiennyt tehneensä pahaa, mitä nyt koettaisi mielessään tukahuttaa. Hän vain ei lainkaan heistä välittänyt. Hän oli ihmisistä erossa — samapa se, oliko niillä hänelle mielessä ystävyyttä vai ei. Jos rupeisivat häntä jostakin moittimaan, tekisi hän samoin kuin Maria: ei vastaisi.
Hän ja Maria olivat kotiutuneet tähän puutarhaan — muut eivät. Jos oli olemassa Jumala ja tämä astuisi esille puiden takaa, siunaisi hän heitä.
Adelsvärd ei epäillyt. Hän ja Maria olivat saaneet tuntea tuulahduksen jalkainsa alla puhaltavasta ijäisyydestä — maa oli väistynyt. Adelsvärd rupesi järjestämään itselleen työhuoneeksi tyhjää vajaa, joka nojasi vanhan luostarikirkon seinää vasten.
Sinne hän pingotti palttinan, valmisti tärpättivärinsä ja siirsi alotetun piirroksen pahvilta kankaalle.
Valon hän järjesti niin, että huoneeseen pääsi vain yksi juova aurinkoa. Hän aikoi puolihämärässä maalata koko päivän; illalla maalaisi ulkona puutarhassa, niin kauvan kuin riittäisi kuutamoa.
Yhtä hän ei tahtonut: sitä, että uudistettaisiin yöllinen istunto kivipöydän ääressä. Ne silmänräpäykset oli jätettävä ainokaisiksi, syvään, haihtumattomaan muistiin — ja tästedes hän tahtoi luoda kuvaansa, näkyänsä, kuin kaukonäköisen unen vallassa.
Sukupolvien tietoisuuteen — ajatteli hän — on "syntiinlankeemusta" soitettu, laulettu ja päntätty, kunnes olemme ruvenneet tuntemaan rikoksen painostusta, jos vain ajattelemmekaan alastonta naista.
Ajatellen nuoren, koskemattoman naisen ääretöntä ulkonaisen ja sisällisen kauneuden rikkautta tahdon etsiä renessanssi-työlleni pohjaa. Ja sitä työtä katsellessa ja arvostellessa saa yleisö näyttää oikean karvansa ja myös tuntea itsensä — jakaantuneena, kuten sen käy, kelvollisten ja kelvottomien leireihin.
Jälkimäisiä ei silloin ilmesty kovinkaan monta — tuumi hän lopuksi, uljaasti hymähtäen.
Hän työskenteli innostuneena. Ulkona vallitsi puolipäivän lämpö ja lepo. Hän heitti yltään enimmät vaatteensa. Hän ei kärsinyt keskeytystä, ei lämmön eikä levon vuoksi.
Nyt kuului vajan ulkopuolelta sekavia ääniä. Ne likenivät häntä takaapäin ja pitkin kirkonraunioiden muuria. Joukossa tuntui olevan Rigon ääni.
Se oli harmillista … mutta pian hän taas oli kokonaan kiinni työssään.
Iltapuolella rupesi väsyttämään, ja hän levähti. Puutarhaan kurkistaessaan hän ei nähnyt ketään. Hän astui kaivolle, niin alastonna kuin oli, nosti kirkkaan vaskisangon, kaatoi päälleen vilvottavaa vettä, pukeutui ja veteli piipullisen lähimmän pensaikon siimeksessä. Häntä alkoi raukaista; hän näki puolittain unta — jotakin sekavaa, kamalaa sotkua: veneitä, jotka upposivat pohjaan — pitkän jonon Leontinoja, jotka istuivat alasti, ihmisennäköisiä pingviinejä auringon paahtamalla rannalla huitomassa liian lyhyillä siipikäsillään ja hoilaamassa pikku Wrenglen sotilaslauluja — joll'aikaa taaempana tappeli puolihumalaisia miehiä — ja pikku Marialta kuului kimakka "Auttakaa!"…
Hän heräsi, nousi jalkeille päästään pyörällä ja viluissaan, ravisti harmistuneena unen aivoistaan — ja astui vanhusten luo keittiöön, jossa he ääneti tarjosivat hänelle illallista toisiinsa vilkuen.
Hän ei ollut mitään huomaavinaan — syöden yhtä äänetönnä kuin hekin häntä katselivat.
Pöydällä oli maljassa tuoreita kukkia.
Hän silmäsi heihin kysyvästi?…
Ne toi pikku Maria — sanoi muori ja päästi suuren, huolestuneen huokauksen litistyneestä rinnastaan.
Adelsvärd kysyi, missä Maria oli.
Se on jo mennyt nukkumaan kamariinsa. Sen tuli pää kipeäksi, kun puutarhatyössä oli niin kovin kuuma! —
Miksi te teetätte hänellä työtä keskipäivän helteessä? Niin vahva ei hän ainakaan ole! sanoi Adelsvärd moittien.
Muori peräytyi hieman yskien.
Vanha puutarhuri vastasi hartioitaan kohauttaen: Me olemme köyhää väkeä, herra!
Hetken kuluttua hän otti esille kokoon käärityn nenäliinan, aukaisi sen hitaasti — ja laski pöydälle Adelsvärdin eteen veitsen.
Adelsvärd tarkasteli veistä, siroa asetta, varmaankin espanjalaista tekoa, jonka käyrään sarvivarteen oli uurrettu koristeita. Sirpinmuotoinen, eteenpäin koukistettu terä päättyi pitkään, kiiltävään kärkeen. Se aukeni ja pysyi jäykkänä teräsjousen varassa, jossa oli kolme pahaenteistä naksahdusta.
Siro ase ja vaarallinen terä — sanoi Adelsvärd — ja koetteli jousen naksahduksia.
Eikö herra tahtoisi sitä ostaa? kysyi ukko.
En minä enää kokoile tuommoisia; onhan minulla tukeva keppini, jos kaipaan seuralaista — vastasi Adelsvärd. Mistä veitsi on teille joutunut? —
Muuan vieras on sen jättänyt tänne myytäväksi — kuului kiertelevä vastaus.
Vieras? Tottahan muistatte sopimuksen, ettei tänne saisi tulla ketään vierasta! —
Silloin ukon täytyi tunnustaa, että vieras oli Rigo. Hän tarvitsee rahaa, herra! —
Vai niin? Minä taas luulin, että ystäväni Rigo on näinä aikoina korjannut taskuunsa runsaasti rahaa. Minut hän on kyninyt. Minä en välitä hänestä enkä hänen veitsestään. Ja Adelsvärd sysäsi sen luotaan.
Ostakaa nyt kuitenkin, herra! Rigo meidän sukulaisemme. Kelpo soutaja — senhän tiedätte itsekin! Ja nyt hän tahtoo perustaa oman kodin! —
Tehköön mielensä mukaan! sanoi Adelsvärd jurosti. Hänen oli vilu, hän tunsi kylmiä väreitä niinkuin herätessään puutarhassa, ajatteli vain sitä, että saisi jälleen nähdä Marian ja pääsisi työhönsä käsiksi.
Hän keräsi viimeiset juustonmurut, pani ne salaattilautaselle — huuhtoi kurkusta alas vedensekaisen viinin siemauksella: Jaha, nyt siitä on päästy!…
Ukko haki avukseen muorin, peräytyen nenäliina kädessään. Muori ryntäsi taas paikalle esiliinannippu suunsa edessä.
Adelsvärd pyöritti itselleen paperossin, katsoi häneen tiukasti, hillitsi pahoinvointinsa ja tiedusti: Miksi te olette muuttuneet minua kohtaan? Jos on mitään valittamista, niin puhukaa suunne puhtaaksi!
Madonna mia! yskäsi muori. Ei tuon taivaallista! Herra maksaa sopimuksen mukaan — ja — mutta…
Mutta mitä? —
Kun ei oikein tiedä, miten kauvan herra viipyy täällä!…
En minäkään tiedä! Viivyn täällä niin kauvan kuin maalaan Mariaa. Nyt olen alottanut oikein todenteolla! —
Hän puhalsi savun luotaan. Hänelle alkoi jo selvitä, mitä oli tulossa. Muori huohotti vaivaista henkeään, istuutui tuolille häntä vastapäätä — ja kummassakin punareunaisessa silmässä oli kiiluva pilkku — toinen pikkuinen, joka näytti viekkaasti utelevan — toinen isompi täynnä hurskasta antaumusta Jumalan huomaan.
Niin, sanoi muori rohkaisten mielensä — kyllähän minä sen huomasin viime yönä puutarhassa. Ja samaa olen jo aikoja sanonut ukolle: siitä tulee kerran tosi eteen! —
Adelsvärd ei vastannut, vaan katseli eukkoa rauhallisen kysyvästi.
Muori jatkoi — sen enempää kajoomatta puutarhaan ja näkemäänsä: Siksi me tahtoisimme tietää, milloin herra on aikonut matkustaa? Nyt on keskikesä — ja täällä tulee varmaankin liian kuuma olla. Herralla on kai myös rouva, joka odottaa? Meidänkin pikku Maria aikoo mennä naimisiin!
Tämän viestin hän singautti vasten Adelsvärdin kasvoja kuin ampuen.
Samalla hän kätki silmänsä; ne eivät uskaltaneet katsella vaikutusta.
Adelsvärd punastui ihan hiuksenrajaan, nousi seisaalle, marssi edestakaisin — pysähtyi taas ja painoi otsaansa pihtipieleen, josta auringonvalo oli luopunut; kääntyi sitte muoriin päin ja sanoi hillitysti: Mitä te oikeastaan kerrotte Mariasta? —
Muori nyökkäsi herttaisesti:
Marialla on kosija … hyväinen aika, miksei hänellä olisi … kenties useampiakin?
Ehkä niin — keskeytti Adelsvärd — itsehän Maria saanee sen määrätä?
Mutta minä tahdon hänet maalata — hän on minulle välttämätön…
Kyllä minä siitä maksan teille — en hänelle, vaan teille —
ymmärrättekö? — Minä maksan, mitä vaaditte — ja jään tänne! —
Enempää hän ei jaksanut puhua. Ääni värisi. Silmiä huimasi.
Muori siristi silmiään ja sai sanotuksi: Rigo…
Jaa jaa, Rigo — tietysti! huusi Adelsvärd ja iski rystynsä ovipieleen.
Eukko jatkoi — nyt täytyi suorittaa taistelu loppuun: Rigo on käynyt tyttäreni kotona; saanut suostumuksen häneltä ja hänen mieheltään — ja Marialta myös!…
Se on vale! kajahti yläkerroksen ovelta. — Rigo valehtelee — ja sinä valehtelet, muori; minä sanoin sen Rigolle eilen ja tänään — sanoin, etten suostu, en ikipäivinä! Te valehtelette jok'ainoa — koko Venetsia on valetta täynnä!
Maria ilmestyi keittiöön. Hän ei ollut kalpea — hän oli valkoinen. Hänen sieraimensa värisivät, ja pikku ruumis vapisi; hän heittäytyi sille tuolille, jolta Adelsvärd oli noussut; polvet tutisivat hänen allaan; silmät paloivat muoria kohti, joka säikähtyneenä väistyi kauvemmaksi…
Minä lähden kotiin äidin luo — sanoi Maria vihdoin, puoleksi Adelsvärdille, puoleksi muorille — en minä voi olla täällä ilkeiden ihmisten kanssa. Jos tämä herra matkustaa Torcelloon, saa hän siellä puhua isälle ja äidille. Jos hän tahtoo viedä minut kotiaan omaan maahansa, niin minä lähden hänen kanssaan. Sanokoon äiti ja isä mitä tahansa — minä seuraan häntä, jos hän tahtoo! —
Hän tahtoo! sanoi Adelsvärd ja tarttui Mariaan, joka oli suistumaisillaan tuolilta maahan. Molemmat vanhukset kuuluivat nyyhkyttävän suljetun oven takana makuusuojassaan.
Anna minulle anteeksi — anna anteeksi! pyysi Maria Adelsvärdiltä. Minä en ole voinut tätä välttää. Sinun ei olisi tarvinnut tietää mitään. Ne ovat kiusanneet minua jok'ikinen, kun et vain sinä nähnyt, ihan siitä päivästä saakka, kun olin terve ja pääsin puutarhaan. Mutta nyt ei enää kukaan saa minua piinata. Minä lähden kotiin — sinne, missä on malariaa. Ja sinä matkustat omaan maahasi — sinne, missä illat ovat valoisia ja naiset vaaleita. Ja siellä sinä taistelet ratsumiehiä vastaan — eikö niin? Kulta — kulta, niinhän se on sallittu!…
Hän ei itkenyt, ei valittanut — lohdutti toista.
Adelsvärd piti häntä sylissään:
Maria, minä matkustan Torcelloon. Itsehän sinä sen sanoit. Puhun vanhempiesi kanssa — sinä seuraat minua kotiin … niin, pikku Maria! — —
Maria irtautui hänestä hiljaa ja ravisti päätään: Sen minä sanoin vain muorille ja vaarille. Tiedäthän sinä, että se on sinulle mahdotonta. Mitä minä sinun maassasi? Minä en osaa mitään — en muuta kuin puhua sinun kanssasi. Kaikki nokkivat minua siellä, missä sinä asut. Viimein sinulle jää vain vaivainen viiriäinen. Se on sokea — ja kuolee.
Mutta kuule! Ollaan vielä muutamia päiviä yhdessä. Rigo ei tule takaisin. Hän sai tarpeekseen! Tänne ei tule ketään.
Sitten mennään kumpikin kotia. Muistelemmehan me aina kuitenkin toisiamme. Ja sinä maalaat — yöllisen kuvan. Paraiten ja kauneimmin, kun et minua näe, vaan ainoastaan ajattelet. Etkö usko, että olen ymmärtänyt paljon siitä, mitä kerroit? Ja mitä et sanonut, sen olen nähnyt kasvoistasi. Luuletko minua lapseksi, kun olen niin pikkuinen?
Maria kumartui hänen puoleensa ja suuteli hänen kättään hellästi ja kauvan.
Ei — sanoi Adelsvärd murtuneella äänellä — et sinä, Maria, ole lapsi, sinä olet nainen.
Mutta sydämeni halkee, kun puhut sillä tapaa ja suutelet minua näin! —
Maria jätti suutelemisen — kiersi käsivartensa hänen kaulalleen, taivutti hänen päätään alemmas ja kuiskasi: Yöllä soudetaan kauvas vesille ja viedään kukkia jumalanäidille!
JÄLKIKIRJOTUS.
Laatinut Vilh. Andersen.
Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142 arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen:
Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä jokin muu sai heidät valtaansa.
Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa, ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua — —
Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon [Alkukielellä runomuodossa. Suom. muist.]:
Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani — oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? — Takaisin saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään: oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele — pois, rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia — ne tekevät hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut — ja niin kaunis! —
_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa "Sange ved Havet" — Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.
Suorasanaisesti on tämän kertomuksen aihetta käsitelty seuraavissa kirjotelmissa: "Et Brev" (teoksessa "Vildt og Tæmmet" v. 1881; Poetiske Skrifter V, 108-117) ja "En Erindring fra Venedig" (teoksessa "Det nittende Aarhundrede", tammik.-helmik. 1877, s. 182-227, varsinkin 219 ja seur.), jonka loppu kuuluu_:
Se [Tarkottaa tapausta, jolloin kaksi rakastavaa lopetti päivänsä eräässä Venetsian hotellissa.] oli kauvan aikaa mielessäni, ikäänkuin aivoissani olisi lakkaamatta humissut sama sävel. Päästäkseni siitä eroon minun täytyi se kirjottaa. Nyt kun se on paperilla, tuntuu se joka suhteessa liittyvän Venetsian muistoon niin läheisesti, että aina kun sitä kaupunkia ajattelen, tulee samalla tämäkin mieleeni. Venetsia on kuolleiden kaupunki. Koetappa itse sinne matkustaa, niin näet, enkö ole oikeassa.
_Että runoilija viivytteli tämän kertomuksen jatkamista loppuun asti, siihen lienee ollut syynä aikomus sovittaa se yhteen erään toisen kanssa. Viimeksi vuonna 1905 oleskellessaan Italiassa hän laati, kirjeinä Capri-saarelta, kuvauksen "Den blaa Grotte", joka ilmestyi ensin "Politiken" lehden joulunumerossa 1905, ja kotimaahan palattuaan teoksen "Venezias Nat", jossa uudestaan tavataan mainittujen kirjeiden päähenkilö, suomalainen maalari Peter Adelsvärd, keskellä erästä elämänsä aikaisempaa jaksoa. Nämä kaksi italialaista novellia aikoi runoilija yhdistää kookkaammaksi kirjaksi, jonka nimeksi tulisi "Livets Ø og Dödens By" (Elämän saari ja kuoleman kaupunki). Niiden välinen yhteys kuviteltiin sellaiseksi, että Adelsvärd ja hänen vaimonsa Sascha tulevat Caprin saarelta Venetsiaan. Täällä vaimo jättää hänet ja ilmottaa kirjeessä syyt menettelyynsä. Yksinään, mieli täynnä muistoja, joita tämä paikka herättää, kirjottaa Peter Adelsvärd sitten muistelmana nuoruutensa päiviltä kertomuksen "Venetsian yö" eli "Laguunien pikku Maria", mikä alkuaan oli sen nimenä.
Ennen kuolemaansa oli Drachmann kuitenkin aikonut julkaista sinänsä tämän pikku kertomuksen, joka on viimeinen tuote hänen kynästään, lopetettu Göteborgissa helmikuussa 1907. Sentähden se nyt tarjotaan yleisölle eri kirjana_.