VIII.
No niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa tuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat pyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä pois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin pidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja sitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se on siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut kaunismuotoinen tyttö.
Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja talvitamineitaan.
Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin, jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä, että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla, niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.
Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa, jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan, jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä, jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen lukuhommansa kanssa.
Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu. No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan, ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun ääressä.
Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.
Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle, jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.
Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin, milloin hän sitten tulenee?
Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni. Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen. Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen, vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne kirpunpistokset.
Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää… Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin, jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää, että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen, kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään muikkukalaa…
Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne ahvenet… Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten taikojensa kanssa… Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.
Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla; vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä. Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.
Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä. Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra, kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan. Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri, kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan, ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari tulee.
— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi
Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.
— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.
— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj ite muavvuarjrii… — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli tullut katsomaan »sitä ihteesä».
— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet. Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä ilopurolaisen ohella.
— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, — päivitteli Karhunen.
Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin, että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja paljotöistä lääniä.
— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.
— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies, vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa toemeen iliman sitä.
Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään maanvaaria.
Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava syvään.
— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan
Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.
— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt minkä kärryytättä!
Ja ukothan kärryyttivät.
— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.
Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän julisti:
— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.
Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha Jahvetti, pani vastalauseensa:
— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko leänim peämies…
Hän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle hiljaa, jotta:
— Anna sev vua' esitellä, eihäm meijän tarvihe siitä piitata mittää…
Jahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan jotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada vastaus itseltään läänin päämieheltä.
Sitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun kirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät vaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen kaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten erotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla oli korkea töyhtöhattu.
— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata, jotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast messukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko Jahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.
— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se kivalterj.
Kun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta siellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran puku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni näytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se olikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin housunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota vallesmanni kantoi, oli punainen vuori.
Kolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta vieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:
— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo muutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?
Tuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava ja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi Kolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.
— Hyve peive! — tervehti maanvaari kumartavia ukkoja.
— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä pyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti viimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten taakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.
Maanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja ukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä ilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan asioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti kädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä kertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja syletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se ilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan näitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.
Ensin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu. Taisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten nousi vallesmanni ylös ja sanoi:
— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen valistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja onko niissä oppilaita.
Kaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on tänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä kolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan pitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana syksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka ovat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä kävisi vaikeaksi.
On sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen, ei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä sitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin virkamieheksi.
Ilopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua rompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti jo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden perästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.
— Hyve on, tulke koolu, otta oppi! — sanoi maanvaari puheitten loputtua.
Sitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä kunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut, että sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo olla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa lapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille, mutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja puoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.
Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin mielestä ajan vaatimalta.
— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli kielletty muita puhumasta.
— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.
— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks' annomus, kylle mine poolta.
Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, — kumarteli ilopurolainen.
Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia. Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti, Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän ukoille:
— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä kahvija kunnan kustannuksella.
Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.
Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan. Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä, nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta. Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se pohjois-markkulainen edistyksen mies.
Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.
— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo, jotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan kalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät pahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.
Kuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi ymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen hymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan selityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.
— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, — yritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.
Mutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot. Mitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se tämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin päämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen mieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein koko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan separaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka itsekin ostaisi.
Kaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli ollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei ole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta kasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari seuraavan lopettajaispuheen:
— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki, mite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te vaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.
Sitten se lähti, kuului meinaavan vielä yöksi Pielavedelle.
Tuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli kärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella tuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi pitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut tullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka oli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.
— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee' ossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj vähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.
Mutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi askarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo kupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee mahoksi koko juttu.
Kun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä, että kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin kanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän hiljentänyt vauhtia talon kohdalla.
Tervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin puheliaalla tuulella.
IX.
Siinä se oli vaan tämä aika mennyt, niin Markkulan pitäjässä kuin muuallakin. Oli ohitse pestuupyhä, vuosipalvelijain nahkansa myyntipäivä, lokakuun ensimmäinen sunnuntai, jolloin kirkkomäellä oli väen vilskettä ja jolloin siellä tehtiin niitä kaikkein maallisimpia kauppoja: ostettiin palkollisia ensi köyristä seuraavan vuoden köyriin. Pidetty oli palkollisten riiviikkokin, tämä seitsemän päivää kestävä lomakausi, jolloin renkikin pyörähtää kantapäillään ja on itse miehiään ja piikapalvelija kulkee rannukkaisissa pyhävaatteissaan niin kauan kuin se entinen luomisen työ kesti lepopäivineen ja kaikkineen.
Ne olivat nyt takana ne palkollisten kissanpäivät, ja ankara vuotinen työ meni taas tavallista menoaan. Toiset olivat muuttaneet paikkaa, toiset jääneet entisiin taloihinsa. Sukslevässä tuota ei ollut tapahtunut muutoksia. Ja mitäpä noista muuttelemisista, piikaa vastaan ei ollut mitään muistuttamista, sehän oli rohnakka työihminen, eikä piiallakaan ollut mitään taloaan vastaan; renki kyllä oli vähän sellainen kitukasvuinen kitjake miehekseen, mutta kun sillä oli hyvä yritys eikä ollut pahan vaativa palkoilleen, niin olkoon nyt siinä, ehkäpä seuraava vuosi tekee tehtävänsä ja nallikka kasvaa vähän härövämmäksi.
Takana oli jo joulukin, talkkunat syöty ja joulukirkot käyty. Siinä joulussa sitä olikin vielä vanhan ajan tunnelmaa. Silloin pantiin talo yhtä tyhjäksi kuin heinärippipyhänäkin ja ajettiin kirkkoon monella hevosella. Ja silloin piti olla kaikki helyt mukana, aisakellot pompottamassa ja kulkuset länkien nokassa. Pitkänä jonona ajaa körötettiin ja vähin kilpailtiinkin, jotta onko tässä yksi parempi kuin toinen? No, olihan se toisinaan, ja oli olemattakin. Miten milloinkin sattui. Mutta pääasia oli se kalkatus ja kilkatus pimeässä talviaamussa. Pitäjän-peräläiset saivat lähteä jo kukonlaulun aikaan, jos mieli kuudeksi kirkkoon keritä. Ei sitä jouluaamuna yhdessäkään töllissä maattu, sen tiesi; kyllä niistä tuli tuikki ohi ajaessa, vaikkei kaikista kyetty joulukirkkoon lähtemään, kun ei ollut niitä hevosia niinkuin talollisilla. Mutta tulen tuikkeella kunnioitettiin joulua kuitenkin matalimmassakin majassa, ja koko mökin väen kasvot litistyivät ikkunaan kirkkomiesten jonon sivuitse ajaessa.
Niin, oli ohitse joulu, uupunut muistojen joukkoon uusivuosikin, lopahtanut loppiaiseen pyhäinen aika, ja nyt oli taas joukko härkäviikkoja edessä. Päivä oli jo pidentynyt muutamilla kukonaskelilla, mutta oli sitä aikaa, jona talvi tapansa näyttää, jos on näyttääkseen. Tammikuussa se panettaa turkkihousut jalkaan ja haettaa koirannahkarukkaset vinniltä, jos vielä siihen asti olisikin miten-kuten tavallisissa tamineissa tarennut.
Mutta ovatpa tammikuun lopulla Kuopion talvimarkkinat, joille kansaa kaukaisistakin pitäjistä tulvii. Mitenkäs ei sitten mentäisi Markkulasta, kun ollaan tässä ihan rajakkain? No, tuleehan sitä matkaa viitisen peninkulmaa, mutta mikäpä tämä nyt tämmöinen taival, kun se pää otetaan, jotta lähdetään.
Sitä oli tällä Sukslevän Tuavetilla vähän kuin asian-tynkääkin markkinoille: olisi vaihdettava yksi hevosista vähän nuorempaan, jos miten soveltuisi. Tuntuu tekevän tämänkin Tolopin mieli tällä kertaa kaupungissa käymään, ja sopiihan se siihen yhteen rekeen. Emma myöskin kuuluu havittelevan niitä menojaan, mutta se tuo lähtenee Alapetin matkassa; ei noita kuulemma muita olekaan menoillaan Luvellahesta. No, nehän ovat jo kuuluutuksissa, passaahan ne kahden päästää, ja sitäpaitsi samaa matkaahan tuota ajettanee ja yhteen kortteeriin kaupungissa yövyttänee.
Siinä se on lähtövalmiina Sukslevän isännän reki. Pohjalle ovat pakatut viemiset, minkä heitä lienee kertynyt vuotiset vasikan- ja lampaannahkat, ja pytyllinen voita, paljonkos sitä näin talvisydämellä säästöön saa. Ja nuorempi poika, Rieti, sehän tuo on syys- ja talvikorvan joutoaikansa rihloineen metsässä juosta nipottanut, ja nyt on sitten oravan- ja jäniksenturkkeja kimpun kumpiakin markkinamiesten mukaan tellännyt. Ne kuuluu pitävän myödä ja ostaa sitten amitsuonia metsänkävijälle. No, siinäpähän menevät, ja toimittaa se toki pitää nuoren miehen asia.
Aikaisin aamulla markkinain aatonaattona ajoi Luvellahen Alapetti Sukslevään morsiantaan hakemaan. Päivän valetessa siitä lähdettiin kahdella hevosella kaupunkia kohti, nuoret edellä ja Sukslevän ukko poikineen perästä. Sitä kun on näin kolmesti kuuluutettu, kuten Alapettikin tähän Emmaan, niin sitä tuntee itsensä jo melkein kuin akoittuneeksi ja siirtyneeksi sinne elämän vakavammalle puolelle. Tosinhan ne keskustelut vielä käyvät sellaiseen riijuuaikaiseen tyyliin, ja se tämä maalainenkin, joka ei ole tottunut liiallisiin kohteliaisuuksiin ja muihin kotkotuksiin, koettaa sentään kuuluutettua morsiantaan avitella rekeen ja siitä pois, ja vähän muutenkin osoitella, jotta sitä ei nyt vielä ihan olla siinä päässä asti. Sitten kun sitä siihen saakka tullaankin, niin se saapi eukkokin tulla toimeen omin avuinsa, niinkuin tuleekin, sillä tämä maalainen vaimoihminen on tottunut pujottautumaan melkein samasta silmukasta kuin mieskin.
Eipä näin markkinain aatonaattona tarvitse markkulaisen yksinään kaupunkiin ajaa, sitä kun on tuota kulkijaa monesta pitäjästä aina Viitasaarta ja Pihtiputaata myöten. Niitä kertyy menijöitä pitkät jonot, miltei vielä isommat kuin joulukirkkoon kiirehtijöitä. Saitan lossilla, markkulaisten syöttöpaikassa, on tupa täynnä markkinamiestä jos -naistakin. Siinä kääriytyy saarleinsa sisästä mummoa jos minkälaista, rehevää emäntää ja nuorta, punaposkista tyttölasta. Sitä ei tiedäkään, mitä kääröä kukin rekensä perässä kulettaa, ennenkuin se purkautuu syöttöpaikassa. Silmät niiltä sieltä nyytistä paistavat, mutta mikäpä ne silmistään tuntee. Vasta kun ne liiat tamineet yltänsä purkavat, näkee sivullinenkin, kummoinen on kullakin kuorma.
Tähän jonoon ei ole sattunutkaan markkulaisia muita kuin Alapetin ja Sukslevän Tuavetin matkueet. Kaikki muut kymmenkunta hevoskuormaa ovat tois pitäjäläisiä. Mutta siinä Saitan lossilla hevosia syötellessä ajaa huristaa pihaan tuttuja pitäjäläisiä, vieläpä aivan naapureitakin. Herkko Tissarinen emäntänsä ja Hintriikka-tyttärensä kanssa työntyy tupaan ja juttelee, että hän oli tarkoittanut suksleväläisten matkaan, mutta näköjään myöhästynyt. Nyt sitä kuitenkin lähdetään völjyyn, kunhan hän kerkiää vaan vähän hevostaan puhalluttaa. Polokin isäntäkin Hirvijärven takaa tulee siihen poikineen, ja sitten on vielä muutamia pohjoismarkkulaisia. Mikäpähän siinä, syöttääpä häntä tämä Tuavetti vähän kauemmin ja lepuuttaa hevostaan, mukavampihan on sitten ajaa könistää toinen puoli matkaa yhdessä tuttujen miesten kanssa; saapipahan edes kunnon tarinatoverin, jos joskus mäessä reestä nousee jalkojaan verryttelemään.
Jälkipäähän olivat jättäytyneet nämä markkulaiset Saitan lossilta, syöttöpaikasta lähdettäessä. Olisivat he voineet edelläkin ajaa, kun kellään ei ollut suurta kuormaa, kuten viitasaarelaisilla ja pihtiputaalaisilla muutamilla, mutta riekkukoot toispitäjäläiset etunenässä, kun näkyy niin haluttavan, markkulaiset kerkiävät täällä häntäpäässäkin ajaa lönkötellä. Ihan viimeiseksi oli heittäytynyt Luvellahen Alapetti nuoren morsiamensa kanssa. Siinä saattoi olla tarkoituksensa, sillä Alapetilla oli hevonen virkku ja kipakka menijä. Mutta niillä on muut mielessä näillä nuorilla. Siellä ne kuhjottavat lähekkäin ja puolimakuullaan reslan pohjassa. Se vetää niitä nyt vielä vieriviereen, sylikkäin, taitaisivat saman turkin sisään ahtautua, jos suinkin mahtuisivat. Ja niillä riittää sitä turinaa, tietysti, kun on juuri se suunnitelmien aika. Ja se passaakin hyvin tässä nyt niitä juttujaan jutella, kun ei tarvitse hoitaa hevosen menoa. Se lönkyttelee hiljalleen omia aikojaan toisten perässä. Eivätkä nuo Alapetinkaan silmät sen puolesta joudakaan menon mukaan katselemaan, niillä näkyy olevan tutkimista siinä vieressä, Emman-lyllerössä. No, tutkikoon nyt Alapetti, syökööt silmillään toisiaan ja sipiskööt siinä, nuoret; eivätpä taida monta kertaa noin nokakkain markkinoille ajaakaan. Eikä ehkä tarvitse monasti kylmiä neniään vastakkain hangata tammipakkasessa; eiköpä tuota kohta saane itsekukin pitää huolta omasta nokastaan, miten parhaaksi näkee. Se menee niin pian ohitse tämä hipleys, kun alkaa jokapäiväinen elämä omine menoineen ja huolineen. Senpä tautta sitä ei tarvitse kadehtiakaan, jos näin umpisolmua vetämässä olevat nuoret ihmiset ovat vähän erilaisempia kuin muut, ja jos ne mieluummin jättäytyvät häntäpäähän markkinamiestenkin jonossa. Onhan tässä kolmisen tunnin matka Saitan lossilta kaupunkiin, antaa Alapetin ja Emman sen aikaa setviä siellä asioitaan jälkipäässä toisten silmältä syrjässä. Kunhan vaan sen verran katsonevat, etteivät heitteisellä tiellä nurin kupsahda.
No, niin se vaan matka sujuu, vaikka häntä hiljalleenkin tehdään. Siinä vähän ennen aikaisen tammikuun illan pimenemistä olivat matkamiehet jo nousemassa Savilahdesta Rättimäkeä ylös Kuopion kaupunkiin. Siitä he ajoivat käyden sisään samasta tullista, jossa kerran kuuluisan Kiho-Vauhkosen ennustuksen mukaan oli pölkky pyörivä veressä, koska niin suuri sota oli tuleva niille maille. Luojan kiitos, rauhassapa tuota oli saatu olla siihen asti; miten sitten käynee vast’edes, sitähän ei ole tämän syntisen ihmisen sallittu tietää.
Siinäpä juuri Rättimäen rinteessä tulee vastaan kaksi kaupunkilaista sällismiestä. Nuttusillaan vaan onnettomat vihtelevät talvisessa säässä, ja toisella vielä taitaa olla ruunista aivinaa housutkin. Tuosta kai se lienee lähtenytkin se kansan sananparsi, jotta poikaa kuin ruuninen rivinä tammikuun päivinä. Eikä sillä aivinahousuisella ole päässäänkään muuta kuin pahainen lippalakki, jonka alta äljöttää iso punainen nenä.
Siirtyvät siinä tien poskeen sällit ja antavat jonon mennä jollottaa sivuitsensa. Sukslevän Tuavetilla, joka ajaa viimeisen edellisenä, on valkea hevonen, mutta aamulla, kun lähtöä niin joudutettiin, ei siinä kiireen kaprakassa ja aamumyterässä tullut huomatuksi, jotta sen takapuoli on vähän ruskettunut; miten lie, ruuna, maannut pahasti omissa tekosissaan. Siitäpä se punanenäinen sälli ei malta olla irvottatamatta:
— Kah, keskem mualuumpa ouvat miehet lähtennä ajjoo sohottammaa.
Tuavetti mulkaisee äkäisesti mieheen, mutta tuopa siinä samassa, mikä tuonee, vastuun hänen kielelleen:
— Etköön sinä tulisj lopettelemaan, koska näkkyy olovan mualjpurkki nuamassasj.
Muuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua. Mutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti sanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan takaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena vaihtaakaan ilkeä.
Siinäpä se ilta pimenikin, ennenkuin tulijat saivat hevosensa riisutuksi, appeen tehdyksi, tuomisensa Tuppuraisen väelle, kaupunkikortteerin asukkaille annetuksi ja tulokahvit hörpätyksi. Vanhemmat miehet eivät kehdanneet enää lähteä minnekään, kun ei niistä enää pimeän aikana kaupoistakaan mitään olisi tullut; he tarinoivat siinä toispitäjäläisten kanssa ja sitten paneutuivat hyvissä ajoin pitkälleen ollakseen aamulla valmiina tavaroitansa myymään ja hevoslaanille lähtemään. Alapetti ja Emmahan nuo olivat jossain iltakauden maleksineet, ja sielläpä ne kaupungilla taisivat kävellä Hintriikka ja Toloppikin, koskapa vasta myöhäiseen palasivat. Ukot silloin jo kuorsasivat sellaista rauhallista horotusta, joka on hyvän omantunnon ja pienen väsymyksen merkki.
X.
Joo… niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle, sitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj ku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse ruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin kärrissä… Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät niin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka minkä näkösjtä matkustajjoo, joo…
Sukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee siihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen syöttöaika, täytyy lähteä talliin.
Se sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän ääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus ennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin talonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen näytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva pikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä heinärippipyhänä kirkkomäellä.
Airakselankyläläinen jatkoi taas:
— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta pattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen nokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo… ei sinunkaam muaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset niityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo, sanoppas se…
Maaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli toisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa, jotta juttele häntä pois vaan.
—… Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan muaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii asumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.
Niillä oli puolikuppiset edessä. Olivat kaiketi itse keittäneet kahvia, sillä talonväki vielä oli yöpuullaan. Miten lienevätkään näin aikaisin ukot ruvenneet tissuttelemaan? Sen tautta sen tuon airakselankyläläisen kieli niin laihaakin.
Se lauloi taas edelleen:
— Joo, seon, neät niin tuota-a, tässä mualimassa semmosjta pattoo, jotta sit' ei kaekille räkkee tuota ruunuh hyvveekää, minkä teilekkääm muaninkalaesille. Vuam meijät aerakselalaeset o' ukko ruunu ottanna enkelsiipiisä suojaa, ja siellä sitä suahaa' olla iha' ylösnoosemuksee' asti, neät niin tuota-a… Joo, katohhan, kun ne herrat ja siknatyörit riittasivat tätä Kuopijar rattoo, niin neolj sanonna, jotta aerakselalaesille se pittää kuitennii laettoo teä raatatie, neo' hölöväkkätä väkkee ja niitä miestev viisaempija, neät niin tuota-a, ja aseman ne tek kun tekivättii, vae mikä pysäkki tuo lienöön, ja nyt ei tarvihe muuta kum panneuvut vaanuun, niin sitä, neät niin tuota-a, peäsöö hyrykyyjillä ihan tuahan kaapunnin eäree'…
Nyt vasta huomasi airakselankyläläinen Sukslevän Tuavetin, joka oli jäänyt vähän etemmä penkille tupakoimaan ja kuuntelemaan humalaisen miehen saarnaa. Airakselankyläläinen kääntyi Tuavetin puoleen:
— Jassoo, tämä taetaakii olla se porttisa mualooja sieltä keskkylältä. No, riipasjko tuo, neät niin tuota-a, porttis muavvuarin silimät puoleesa? Joo, no mitteepä tuosta, itekullae o' omat metkusa, vuam mittees sinä, kirkonkylän takalaenen sanot siitä, kum meillä ajetaan niinkuh herrattii raatahevojsella. Työ sitä vuav vanahalla kakaramasjsiinalla koitatta taevalta tehä. Seon sentäär retepelijä, kun suap lämpöjsin käsin ajjoo kyhjöttöö kaapuntii ast…
Tuavetti myhähti. Hän ajatteli, että on tainnut airakselankyläläisen päähän nousta muukin kuin viina. Ei tuota nyt luulisi tarvitsevan noin kehua retestää, jos rautatie on sattunutkin hipaisemaan muutamien kymmenien sylien alalta kylän ulkolaitaa, ihan reunimaista kolkkaa, jossa ei ole edes asumuksiakaan. Mutta pitänee suoda airakselankyläläiselle tämä pieni ilo. Tuavetti ei sen vuoksi vastannut mitään. Toinen näkyi olevan sillä tuulella, jotta hän kyllä yksinkin puhetta pitää.
— Joo, semmosjtahan seon, vuam mitteepä tuosta, elä sinä minulle siitä kaanoo kanna. Suatetaahham myö jonnii aijam perästä tehä teille sinne huararata… Tule poes tänne ottamaa' uamutinatsut…
— Minull' on tässä vähä muutae toemittamista, jottei passoo. S'ei neät tuo humalaene ou seleväv veärt, vaekka s'oes kui humalassa, — torjui Tuavetti airakselankyläläisen tarjouksen. Hän oikaisi vielä vähäksi aikaa penkille pitkälleen odottamaan päivän valkenemista. Taisi siinä Tuavetti vähän nurvahtaakin. Kun hän jälleen heräsi, olivat muutkin markkinamiehet jo nousseet oliltaan. Airakselankyläläinen ja maaninkalainen sen sijaan kuorsasivat täyttä päätä, he olivat luultavasti vasta nukkuneet.
Olipa, olipa siellä kansaa Kuopion tammimarkkinoilla, olipa totisesti. Ihan olivat kadut yhtenä vilinänä. Saipa siinä katsoa, jottei yhteen aja, kun hevosmiehiäkin vuohkasi edestakaisin katua ylös, toista alas. Sitä aina näin markkinoilla ajetaan seisaallaan reessä, jotta vastaantulijan paremmin näkee. Taitaisikin tulla onnettomuuksia, jos reen pohjassa istuisi, kuten tavallisesti on tapana. Näkyyhän tuossa joku rekensä perän päälläkin kököttävän, lieneekö hontteraa seisovaltaan ohjata, mutta se on jo sekin siksi korkea paikka, että selvästi ympärilleen näkee. Ja huutoa ja hoilausta sitä pitää olla näin markkinoilla. Selvä mieskin toisinaan päästelee sellaisia ulvahduksia, jotta luulisi sen hyvissäkin kesteissä olleen. Mutta sitä ei markkina-aikana välttämättä tarvitse mielenylennystä, sitä lähtee tuota ääntä muutenkin. Kun yksi vaan öläkän päästää, niin toinen kohta perässä kurkkunsa ruuvaa. Mistäpä ne muusta nämä markkinat erottaisikaan tavallisesta meiningistä kuin kansan paljoudesta ja isosta äänestä.
Tuavetti tuo ei huutanut eikä hoilannut, vaan seisoi yksinään reslassan ja ajeli hiljakseen katua pitkin. Jossain kulmauksessa hyppäsi rekeen mies, myllähti kuin mikä mytty siihen Tuavetin jalkojen juureen. Kun se oli päässyt pystyyn, huomasi Tuavetti, jotta tämähän näkyy olevan muuan Pielaveden mies, joka usein markkinareissuillaan oli hevostaan Sukslevässä syöttänyt.
— Hyvvee päevee vua, hevosjtasjko sit' out myömässä?
— Enpä tuassa myömässäkkää, vaehtoo suattasj, jos niinkun kohalle sattusj…
— Vae ne, minä täss' ouv vähä ostohommissa. Minä kun oun aena markkinoella koittamia pittee semmosjta pientä hevosjkaappoo.
Ajoivat siitä jonkin matkaa, ja pielaveteläinen tuli nähtävästi siihen käsitykseen, jotta Tuavetin ruuna on hiukan laiskan sutjakka. Hän esitti markkinahuijarien tavallista konstia:
— Pitäsj tuar ruunan korvaan kuatoo vähäv viinoo, jotta siihen tulisj enemmä' elloo…
— Annetaa' olla kuatamata, — vastusti Tuavetti, — jos s'ei muuten kelepoo, nii' olokoon kelepoomata.
— No ne, omapaha' o' asijasj…
Pielaveteläinen seurasi vielä jonkin matkaa, mutta vyöräytti sitten itsensä kadulle jälleen. Luultavasti tarrasi hän kohta toiseen markkinamieheen ja alkoi sille esitellä ostopuuhiaan.
Tuavetti laskeutui loivaa rinnettä Kuopionlahdella sijaitsevalle hevoslatsille päin. Siinä tuli pari miestä vastaan, toinen huusi:
— Mittees se mualoomator ruuna maksaa?
— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo olleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin kelvottomia sällismiehiä.
Vasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä hevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä, suippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien ehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä karjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin kuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat hevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät, ja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista tuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan uskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin kauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin noitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele sämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.
Tuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta. Ei myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa sattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin entinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi vaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi tullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.
Tarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä koetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli ennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka halusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin vaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt viisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä, jos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä markkinapaikoissa.
Hyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin, eikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on kyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin herkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin, jotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee. Taitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta se markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei suinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.
No, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä, mutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion maaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.
Mitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään nahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja hermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään yhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä rahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä hevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja pojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä tuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä sormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta. Sitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin juuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja liekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta nipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa samalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään kortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.
Tuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput kettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä. Vaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta puoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa alaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta sen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii muuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin, sillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa, ja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.
No, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta toisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin sitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä sitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä nyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota muuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo ukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen, ja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä jolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja ostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa, milloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten tuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa laulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä, jossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan yksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän maalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten se äijä laulaa:
Ja Herra ihmeen osoitti ja neiton uimaan opetti, joka ei uinunna ollenkaan, osannut uita ensinkään…
Kauppa käy, kauppa käy tämän ukon luona, ja kymmenpenniset solahtelevat laulaa-jerottajan taskuun. No, mitenkäpäs, mitenkäpäs, pitäähän sitä toki markkinoilta muistoja tuoda, kun vielä saapi näin vähällä rahalla virren nuotin kanssa.
Tuo taitaakin olla uusi tuo akka tuossa, jolla höyryää semmoinen kummallinen kiehutuslaitos teltissään? Mikähän tämä oikein onkaan, ei se ainakaan tämän puolen ihmisiä ole, koska sillä on niin kummallinen puheenlaatu? Se huutaa hojottaa yhtämittaa:
— Tulkaa maistamaan vari-makiata, piikkinää!
Mitäs piikkinää se semmoinen? Joku on ostanut viidellä pennillä ja tietää, jotta eipä tuo ole paljon mistään kotoisin, mitä lie siirappivettä. Vai sen poikia! No, kaikella sitä tässä matoisessa maailmassa toiselta rahaa ketvotellaan.
Vaan eläpähän souda! Täällähän se vasta taitaa ollakin se oikea hyristin ja pyristin. Karuselli! Sitäpä tuota ei ole vielä ennen näillä mailla nähtykään. Se on kait tullutkin tämän rautatien mukana, sillä airakselankyläläisen masiinalla. No mutta siinäpä häntä onkin rakkinetta kerrakseen! Siinä on hevosta ja muuta leijonaa, ja keinua ja tuutua jos minkä näköistä. Niinhän ne soutaa kuin kätkyessä moniaat siinä. Ja rimpsut ja rampsut, ja senkin seitsemät hetaleet. Se näet pyörii, ryökäle, hevonen vetää keskellä, ja se pyöriä jytyyttää. Ihankohan tuo on oikea hevonen, vai lie vaan muu kuvainen, niinkuin nämä tässä sen laiteilla? Ei, kyllä se on oikea, koska häntäänsäkin välistä huiskauttaa.
Ja siinäpäs on nuorta väkeä siinä hyrysellissä! Ja posetiivi soi ja pauhaa, niin että kauaksi kuuluu. No, ne keksivät!
Jassoo, siinäpä on Kolopuksen ukkokin, käkkyräpetäjä, mikäs senkin hyväkkään nyt parhaimpaan paikkaan lennätti? Onpa tainnut ukko Jahvetti saada pienen tärskäyksen, koska toinen suupieli noin riippuu alhaalla? Elähän mitä, eikös se vaan vuovaudu lähemmäksi!
Nyt se hyryselli seisattuu, ja nyt kysyy Kolopuksen äijän-käppyrä:
— Mittees se teä luritus maksaa, jos niinkuin mänis soutamaan tuohon kätkyeen yheks löysiks?
— Se olle kymmene penniä kertta.
— Siin' on, katotaan nyt tämmäj lysti…
— Mine kylle kantta sitten maksu.
— No, kannappaham millonj hyvviisä, mut tuaham minä istuv vuan.
Siellä se nyt ajaa Kolopuksen ukon-kyhäys, ajaa peijuoni, niinkuin ei mitään. Sillä näkyykin olevan hauska: pitää kätkyensä laidoista kiinni ja nauraa, jotta kuola suusta tippuu. Kaikkeen se tuokin ajaksen.
Sukslevän Tuavetti vaan katselee, ei häneltä jouda kymmenpenniset tuommoisiin vehkeisiin, niillä on kyllä parempiakin reikiä. Ja saapihan tuota ilmaiseksi katsella, siinähän sitä onkin tälle tavalliselle maalaiselle.
Kyllähän sitä olisi rahanreikää nykyisin näillä markkinoilla. On tainnut todellakin se airakselankyläläisen rautatie helpottaa niitten kulkua tänne, kaikkien pelimannien ja muitten tansmestarien. Mitäs tuonkin teltin päällä lukee: Eläinnäyttely ja sirkus. No mutta onpas siinä komeljanttareja: nainenkin tuossa ketjuilee ihan ihon mukaisessa puvussa, vai liekö alasti, kuvatus, ja onpa sen miehen lahkeisiin ollut rutosti kangasta. Ja eikö sen tuon samaisen naama ole maalattu kirjavaksi, ja se kun vääntelee ja kääntelee itseään. Jo on, jo on kujeet noillakin. Kaikella se tämä ihminen leipänsä tienaa, minkä nuokin eläinnäyttelijät. Ja nyt ne, vaivattavat, hilaavat karhun siihen lavalle, ihan oikean karhun, onhan niitä nähty.
— Tulkaa katsomaan maailman suurinta eläinnäyttelyä. Maailman vahvin nainen, Euroopan mestari, nostaa yhdellä kädellään neljä täysikasvuista miestä. Monta suurta ihmettä. Näytäntö alkaa!
Ja sitten se helistää kelloa, jotta korvat on mennä lumpeuksiin. Johan tuota taitaisi olla tässä kummaa kerrakseen, mutta ei mene Sukslevän Tuavetti tärväämään rahojaan. Menkööt hassummat, ja näkyy niitä olevan menijöitä. Eivätkö nuo käyne meidänkin nuoret kaikki nämä ryplötykset, kuuleepa tuon sitten heiltä.
Eikä Tuavetti mennyt vielä seuraavaankaan telttiin, jossa kuuluttiin näytettävän »se kuuluisa murhatapaus, jossa aviovaimo murhasi oman miehensä koululehtorin». Sinne saivat jäädä kuuluisat murhatapaukset ja muut eläinnäyttelyt. Sitä näkyy saavan olla tämä maalainen varuillaan, muuten ne vievät siltä rahat ja kukkarot. Ihan piti Tuavetinkin koettaa, onko kukkaro oikealla paikallaan alushousujen taskussa. Sielläpä tuo tuntui pullottavan lämpimästi mahaa vasten. Olkoon vaan siellä; Tuavetti ikäänkuin veti ajatuksissaan sen kurenauhaa tiukemmalle.
Mutta yksi on katsottava, kun kerran on kaupunkiin tullut: se rautatie.
Sen tuon nähnee maksuttakin. Tuavetti tapasikin parahiksi Herkko
Tissarisen, Tervaharjun isännän, ja yhdessä he läksivät osoitettua
suuntaa asemalle.
Sattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan myöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain epistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään nyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten maalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta mikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole edes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi kuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän ne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä nyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo kuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä rautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta ei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet ja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut ja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät sitten meidät maalaisetkin perässään.
Kone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta palatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä viisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää, minkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma menee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja turhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla valta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.
Ja kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää olkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.
XI.
Kyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten ihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse kerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria, Sukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten yhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan se kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin niin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä nyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten välttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin jo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika Liimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat tässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat yksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin hät’hätää amen.
Niinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven rannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli tullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin äiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua jäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt yli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei ollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli käytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan aikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan iskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon, hommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut, ja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin, mutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin kuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo he itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän puolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.
Ja niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt viidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut ikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen itsensä rovastin kädestä.
Tämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin aikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä vainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut siinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen ihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa sille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka häitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä taida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen tietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut huomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä kohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla tyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.
Vaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä häille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta antaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla nuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä tätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät, mutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt ne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli seisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen suvun päämiehenä.
* * * * *
Nyt olivat asiat jo joutuneet sille puulle, jotta helluntai, joka sinä vuonna sattui touko- ja kesäkuitten vaihteeseen, oli käsissä.
Näihin aikoihin oli vielä Markkulan pitäjässäkin tapana, että morsiamelle pidettiin hänen kotitalossaan läksiäiset, jotka usein kestivät pari päivää, ja sitten hänet juohettiin uuteen kotiinsa, jossa häitä pitää ryllyteltiin tavallisesti monet vuorokaudet. Nyt oli kuitenkin päätetty, että läksiäiset supistuvat kahvinjuontiin ja puolisensyöntiin ensimmäisenä helluntaipäivänä Sukslevässä. Sitten iltasella tapahtuu juohtaminen, ja toisena helluntaipäivänä ovat häät Luvellahessa. Kun häätalossa kerran on äskettäin kuolema käynyt, niin ei sovi järjestellä mitään riekkujaisia näin väleen.
Maijasstiina Poutiainen, se vanha ketruumummo, oli juosta hölköttänyt talosta taloon viemässä kutsuja sekä Sukslevän että Luvellahen isäntien puolesta. Ainoastaan rovastille ja kansakoulun opettajalle oli tiedon saattanut itse Sukslevän Tuavetti; eihän toki passannut Maijasstiinaa, höpäkköä, lähettää herrojen luokse.
Maijasstiina olikin nyt taas oikein kunnia-asemassa. Hänet oli otettu jo talvella Sukslevään auttamaan morsianta myynien teossa, sitten hän oli, kuten sanottu, saanut toimittaa kutsut perille, ja kylläpä se näkyi vielä kintuistaan pääsevän, sen oli helposti havainnut, ken vain seurasi hänen liikkeitään läksiäisten valmistamishommissa. Tässä vaan nuoremmat, minkä se Luvellahen emäntäkin, kuolevat kupsahtavat vähin potemisin, mutta katsoppahan tätä seitsenkymmentalviasta Maijasstiina Poutiaista, sehän tuo pyörii kuin mikä villikissa.
Ei sille suotta annettu huoleksi morsiamen valmistusta, kyllä sen näpeistä läksi vielä vaikka ihan mitä. Oikeinpa ne olivat yhdessä Emman kanssa värkänneet valkoisen leningin, mikä niihin aikoihin ei ollut lainkaan tavallinen vaateparsi maalaismorsiamella. Justiina-emäntä oli nytkin vängännyt aluksi vastaan ja sanonut, jotta eihän nyt toki pidä mennä vihille valkoisissaan sellaisessa talossa, jossa vielä vallitsee suru, mutta Emma oli kiinteästi ollut sitä mieltä, että eihän tässä hautajaisia pidetä, vaan häitä, ja sen minkä häntä ihminen joutuu itseänsä vihittämään, niin vihittää valkoisissa. Maijasstiinakin, vanha ihminen, oli asettunut Emman puolelle, ja minkäpä siinä mahtoi Justiina muuta kuin myönny vaan.
Heleä oli se helluntaipäivä, jona Emman oli lähdettävä vanhempainsa kodista miehelään. Kun Emma astui aamulla kuistille ja tunsi kasvoillaan auringon hengähdyksen, tulvahti hänen mielensä täyteen elämänriemua. Oikein, ilojuhlahan tämä onkin, vaikka vanhat ihmiset aina katselevat, itkeekö morsian isänsä talosta lähtiessä ja vihillä. Hän ei itke, päätteli Emma. Johan nyt tässä vesiä valamaan sen vuoksi, että siirtyy talon tyttärestä toisen talon emännäksi. Ne vanhojen itkuhäät saavat olla häneltä pitämättä. Siksipä hän halusi valkeisiinkin pukeutua, kun tämä ei ole mikään surujuhla. Ja nyt tuo aurinkokin ikäänkuin kehoitti nauramaan, tai ainakin hiljakseen hymähtämään sydämensä nuoruutta. Se nauraa itsekin, aurinko. No, naura sinä vaan, nauretaan vastakkain ja ollaan iloisia.
Ihmettelipä itse Taavit Tarvainenkin tätä helluntai-ilmaa. On tainnut Yläpihan Ukko ruveta suosimaan Suomen kansaa ja erityisesti näitä markkulaisia, koska noin nauratteleksen ja päivä päivältä lämmintä lisää. Vaikka saattaa olla, kuten vanhat ihnanennustajat sanovat, jotta se pitää peräkkäin kolme hyvää vuotta, kun kerran pitämään rietaantuu, ja sitten tulee taas kolme huonoa. No, kunhan kolmekin, kyllähän sitä niissäkin jo jonkin verran asioitaan kohentaa.
Se on näitten pitojen puuhaamisessa tuo miehinen väki jokseenkin tarpeetonta; sillä ei ole oikeastaan muuta virkaa kuin että tappaahan nyt lahtielukan ja käy puodilla ostoksilla. Sen perästä se alkaa olla melkeinpä tiellä, kun akkaväki käy siihen lopulliseen touhuun. Siinä nyt ei ihan viimeisinä päivinä ole juuri miesten töistäkään, niin jotta ne joutavat kellastelemaan pihanmaalla ja kuistilla, ja minkäpähän missäkin. Vasta sitten, kun vieraat alkavat saapua, on niilläkin olevinaan jotain touhua, kuten nyt tässäkin Sukslevän talossa.
Isäntä Tuavetti siinä kirkkovaatteissaan kekkelehtii pihasalla ja johdattelee vieraita sisään. Pojat ovat molemmat rannassa veneellä tulevia vastaanottamassa, ja rengin-kyhäys, joka nyt vasta taitaa ruveta kasvamaan, koska sen housunlahkeet ovat nylppääntyneet noin lyhyiksi, päästelee maantietä pitkin saapuneitten hevosia valjaista.
Onhan sitä tulijaa. Lopuilleen kahdestakymmenestä talosta ovat lähteneet Sukslevän Emmaa Luvellahteen juohtamaan. Opettajakin tulee taas sillä pyörällään, joka nyt kuitenkaan ei enää herätä mitään erityistä huomiota, sillä näitä on nähty jo; Sipukan pojallakin on jo sellainen rakkine. Ja niinhän nuo hölisevät, jotta tänä kesänä jo moni mies polkupyörän selässä ajaa könöttää. Sillä tavallahan se tämä aika muuttuu.
Onpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole tainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja niistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä jonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan hätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset ja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana, sillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta miehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän isännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä kahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär Hintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen äijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan näissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan lähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei anneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen sortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.
Mukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas sitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät oraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran kanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista sopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka vähän joka viikko.
Ei tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan sielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein kuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään, mitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin uuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin Markkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista koneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen koettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen ja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä viisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan toiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?
Mutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä vaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten näin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen kielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia pitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja puolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä. Mutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa puheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.
Se nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat kokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin morsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten puuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista; nykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on jokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä matka minun kohdalleni sattuu?
Syöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä miten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää jokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan laki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta kohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä popsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että, tämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan ruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa hyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä hän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas tarjotaan.
Pientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne silloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan rovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen virkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset, turpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä tällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne puhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa kaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta lähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta opettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon näitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi ja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja valistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa määrässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli vastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen, joka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle, ja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä nuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen ansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta kaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella olevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee suorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia kuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori pari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.