Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee tähän maailmaan?
* * * * *
Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi, rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.
He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.
Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle. Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.
Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No, siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun. Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.
— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? — tiedusti, tulija.
Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata. Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa hän hetken perästä äänsi yksikantaan:
— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?
— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.
— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo… Vai kansan koolun… Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.
Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan, se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.
— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.
Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.
— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?
— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.
— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap pyöreellä myvyllä?
Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut. Opettaja vastasi hymyillen:
— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen koulunkäymättömään kansaan.
— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no elähäm mitä!
Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät, ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon mieltään vaivaamaan.
Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan, selväränttistä puhetta.
Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina. Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut: eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia lapsia.
Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa, taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun, eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.
— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä, eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen koolun tautta…
— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.
— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.
— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen kolmessa vuodessa.
Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi hetkeksi, katselemaan kojetta..
— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet' tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta… Ja tule sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.
— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin kirjoem perrään, jottei mihin panna.
— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet… mikäs sinun nimesi taas olikaan?
— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.
— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?
Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään tietämättä vaalinut.
Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä kirkastuivat.
— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.
Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta, niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä alkaen tuleva kansakoululainen.
Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.
Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse koululle lukujaan aloittamaan.
V.
Kaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se lupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa pitää.
Sukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen mukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi Maijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään, jos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina; mitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun ei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin yksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.
Se oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen verrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin pitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä heinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen kanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat sälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi semmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli sinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun. Tosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia, mutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta. Mitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä päätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän sitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia laitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten oli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa kengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka sisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava kuhjottaa.
Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.
Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään, kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin elää kujeellaan.
Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan. Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka vähänkin kynnelle kykenee.
Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin, olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua, palvelemiseen.
Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit. Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.
Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään, pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat. Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.
Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy, niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.
Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta, jotta:
— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum punajsem porttis?
Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona. Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti airakselankyläläiselle yksikantaan:
— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.
Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.
Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet. Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi, niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.
Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen ajan.
Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.
— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen! —huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa? Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!
Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien varrella, nauraa päräyttivät.
— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi Tuavetti.
— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa… Vai polokupyörä, no elähäm mittää!
Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän rakkineen päälle.
Mutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin välinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa kätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla kirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä mättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun se alkoi näkyä se ihme.
Lehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista, vähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului hyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen möhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi ja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin ja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta pussahteli yhtämittaa savua.
— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän taetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt, Tuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?
Mutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä tällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi tavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta eipäs nyt tullut selitystä.
Sillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin kummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä lotinaa ja litkutusta.
— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! — päätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen syntyneitä ja siellä kasvaneita.
Mutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä höyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä tämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan rantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän heidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo pistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella kuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.
Hööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa Turkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu uskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi selittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva, semmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat tilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta puhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi laiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa kuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan laivalla.
— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä meijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti Aapeli selityksensä.
Se toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva. Rantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen koskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan käyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten olivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi- että maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen siipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin ja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei malttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:
— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa. Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla tietättää, minkä niilläeh herrojlla!… Ja sill' or ryökäleellä, em paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä, vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam puttoo?
Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie, ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle. Se se onkin eri sätös, se juna.
— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie
Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.
Ukot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.
— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla tännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle ja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on niitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja valistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat, niil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä meijän keskuuvessa essiintyvä… Vaikka kyllä kaeketi ne tällä mänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav vihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan, niin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee käämääm masjsiinalla.
Kolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa ukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua jatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes lopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään, kun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen, vanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat ukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti kotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen, eivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole koskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli aikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä ukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä parempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.
— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir rupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar rantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.
— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku puheliaalta kapteenilta.
— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia antaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.
Miehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri oikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan papinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä tarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi kesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan tuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.
Mäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen kulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun nimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät, siivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta, josta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo pitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:
— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen puolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!
Se osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen suhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen vei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja outoja vehkeitä.
Sinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä heinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä ihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen hökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä taas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa kesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset ja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään koettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka saa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.
Eukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa hypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti erotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta. Sitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien pappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita herrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja alttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran armopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä ensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen etumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.
Sieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet supattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän niistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä pyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa vieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa solmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla paljon niistä sipatuksista.
Kovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie, taitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa tuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun isä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi luullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän. Sinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle, jossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo sijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä penkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin nenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.
Kyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen Alapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla maleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä solmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja sinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla tuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.
Eikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla toisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua nököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka itsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää paperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa, jos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä matkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen alla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit käynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta, tulisi niinkin.
Herran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin kansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa nuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut vakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta hautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin, kahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia sitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä paremmin näissä maallisissa.
No niin, heinärippimatka oli tehty, nyt palattiin kotiin ja huomenna alkoi heinänteko, yksi niitä maalaisen talouden tärkeimpiä kausia.
VI.
Siunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen nähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut toisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan. Ja ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin edes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä maalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin sätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja sitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla turhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että on sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja perikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman työtä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä ollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa, kaupungin veli… kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä kesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan luomia, mikäs on ymmärtäessä!
Kevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan pitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen terän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei ole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä hyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään, huomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain parvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin palvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen hyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko luomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla. Joutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat väljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään pohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät ovat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus niilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella heinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia, ymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin ikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi talveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.
On se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse sätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen työ silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään korret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi, kasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä hajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia, heinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.
Siellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet, isäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla; no, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa karttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla ensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen terässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan pysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no, onhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen kaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita metsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.
Niin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on ihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan suosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana nuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven elää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja ja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä tarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä, jos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä työmiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta ei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta koettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.
Ja vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta heinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin, kun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän joka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan syötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on noita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan se käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa pitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin viisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin tuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli sekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja jalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa nuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset kiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa meidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta tämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.
Vaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein siltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla naapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä on jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen, niin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava se mylly?
Tämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka paineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan läppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:
— Tuota… mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta oeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?…
Tolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa tuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä oli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi, oli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että konevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja viljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen kehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut uskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä vanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin määrääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat ja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita tuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa ja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin jo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan. Ja sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä. Siellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan. Mutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista hyötähyviään puhumaan puhkee?
— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon vasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle. Johan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä puuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä meijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem meijerii…
— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri näköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan sikiävän kuin sieniä sateella.
— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep' itekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne kuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä, jotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena parj kertoo kuussa tilisä kättee.
Tuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli ymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon, jotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän sittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se näet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä säästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin, jotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala oli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen vaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.
Mutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä oli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt kutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä tärkeämpi. Hän haasteli:
— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun nuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija hyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo, niin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin panna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle… Kuul tervaharjulaenennii tänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam perkkoomaa…
Tuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja rupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut tupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti. Kun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään kulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella mietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti Tarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli pyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä Toloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan niittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan tuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti Tarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa ymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat sekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.
— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää jos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.
Toloppi-poikaa hykäytti. Katsohan ukkoa, se ei halua olla huonompi naapuriaan.
— Yritettää, yritettään tok, ja suatta nähä, jotta siitä on hyötyvä. Eiköpä tuota kerittäne tässä omim miehin, jos ei kovan suurta etteystä oteta. Jos nyt vua' aluks tänä syksynä teä niitty ojitettasj ja nuo puskat perkattasj poikkee? — huomautti hän.
— Nii ja jos ei peästä muuten, niim pietään taksvärkkäriä, eikö tuota sev verram pennijä löytyne.
Toloppi oli oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tällaiseen tulokseen, jota hän vielä jonkin aikaa takaperin ei olisi uskaltanut odottaakaan. Isän luonne näkyi olevan sellainen, että hänet saa uudistuspuuhiinkin, kun hänellä vaan jossain tiettyvillä oli kilpailija. Kilpailu, se ukkoa usutti yrittämään. Nyt osaa Toloppi, joka jo kauan aikaa oli itsekseen monenlaisista taloudellisista parannuksista haaveillut, vetää oikeasta nuorasta. Hänellä oli vielä yksi asia sydämellään, ja hän päätti antaa senkin tulla nyt samassa. Heilläkin oli jo muutamaan kertaan käynyt ompelukoneitten kauppias, mutta aina oli sille naurettu ja käsketty mennä narraamaan tyhmempiä, tai oli sanottu, etteipä tässä ole varoja sellaisiin kokeiluihin. Nyt oli hiljattain Tervaharjulle ostettu sekin masiina, ja kun tässä kerran näkyy ukko olevan sopuisalla päällä, niin esitetäänpähän, jotta eikö tuo nyt tarttuisi asiaan.
— Vua yks kone meille oes tarpeen, siit' oes tuolle äet’väille isoj apu. Ohan ne kääneet meilläi ompelukonneen kaapalla, vua eipä hänt' ou tullunna otetuks. Sen saes vähittäesmaksulla, ja sillä kävis tuo neolomine' er' topakast. Kuulhan nuo Tervaharjulle sennii hankkinee'.
Tuavetti tarttui heti onkeen.
— Vai sennii! Katohhan neät sitä tervaharjulaesta, vae jo se sennii!…
Se se riehkajsoo.
Tulikohan Tuavetin mielestä liian paljon näitä esityksiä yhdellä kertaa, vai muutenko lienee saanut kyllänsä tupakkahollin pidosta, mutta äkkiä kolisti hän piippunsa perskat suuhunsa — ja alkoi niittää kuin äkäpäissä. Toloppi-poika koetti painaa perässä minkä ennätti ja ajatteli itsekseen, jotta jo taisi äijä suuttua, ei sille ehkä olisi nyt pitänyt puhua koko ompelukoneesta mitään.
Mutta hetkisen perästä Tuavetin vauhti hiljeni. Hän näkyi aprikoivan viitaketta heilutellessaan. Sitten hän heitti taas niittämisen sanoakseen Toloppiin päin kääntyen:
— Vae on Tervaharjun emännällä jo ompelukone? Se ostetaam meillekkii!
Ja sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa. Molemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi työ pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen aikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie ollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman pojan eteys.
Kotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin koko naisväelle:
— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu olemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.
Emäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia potattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.
— Mittään sinä tuolla tiet? — kysäsi hän epävarmasti.
— Meille ostetaan ompelukone, — jatkoi Tuavetti.
— No kaikkee sitä kuulookii näillä korvillaa; mittään tuolla oes virkoo?
— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo tehtäne meilläi.
— Kukapa nuilla uusaikajsilla sätöksillä osannoon?
— Se on opittava!
Eikä siihen päätökseen enää ollut kellään mitään sanomista.
VII.
Katselihan se emäntä Justiina vähän syrjäkariin sitä ompelukonettaan, kun se tuotiin taloon, kuten oli katsellut asiamiestäkin silloin, kun häntä porstuanpohjakammarissa kahvitteli isännän käskystä. Tällainen uusi suhtautuminen mieheen, joka jo muutamia kertoja oli melkein hätistelemällä hätistetty talosta pois, tuntui hänestä liian ihmeelliseltä. Mutta se nyt oli, se asiamies, sitä lajia miestä, että se tuli vaan uudestaan; taisi tietää, jotta kyllä siitä lopulta kaupatkin tulee. Pianhan tuo palasikin taas, ja nyt vieraana pidettiin ja kestittiin. Kyllä sen onnettoman suu kävikin, vaikka vähemmälläkin olisi sen rakkineensa kaupaksi saanut, kun näkyi sekaantuvan ajatuksissaan vanhemmiten tämä-Tuavettikin, joka oli niin selvänuottinen mies ennen.
Semmoisia se Justiina itsekseen intoili, mutta mikäpähän siinä auttoi muuta kuin ota pois se kone. Pian se sen hommasikin, asiamies, ja opetti konstinkin samaan vähittäismaksuun.
Mutta pianpa se naisväen pää kääntyy, vaikka häntä sitten olisi, naisihminen, hyvinkin timakkaa olevinaan, minkä tämä Justiinakin. Kun hän tuli huomaamaan, jotta tämähän käykin kuin luomisen työ siihen entiseen hyppyspeliin verrattuna, niin jopa meni nauruun emäntä Justiinan suupieli, ja hän alkoi kyläläisillekin kertoa, jotta tämä se onkin etuisa vehe tämä ompelumasiina, sillä pyöräyttää miehille paidan yhdessä touhauksessa.
Sukslevän Tuavetti Tarvaista alettiin pitää melkein kuin johtavana miehenä tässä Hirvijärven eteläpään, Muuraisen ja osittain Pienen Talluksenkin kulmakunnilla. Sillä oli tällä Tuavetilla ollut se nuoruuden aika vähän sekaista silloin, kun se vaan tavallisena Sukslevän Tuakkona isänsä eläessä kyliä juoksi ja pientä ilkeyttä teki, mutta työmies se oli ollut aina, sitä ei voinut kukaan kieltää. Ja sehän se on pääasia. Mitäpä tuosta, vaikka vapaana aikanaan vähän hempsahtaakin, eihän se jokaisella ole veri yhtä vakainen. Ja mikä tuossa vaan lie, jotta niistä nuoruuden hurjista tulee useinkin rempseitä miehiä, sellaisia eteensä katsovia ja vähän kauemmaksi näkeviäkin kuin tämä tavallinen nuhjottaja, joka pyörii vaan koko ikänsä siinä yksillä jalkainsa sijoilla eikä vie maailmaa eteen, joshan ei taaksekaan päin. Jotta taisi vaan olla eduksikin, että se entinen Sukslevän Tuakko oli niin vetreä siltä luonnoltaan.
Varsinkin tämän koneen oston jälkeen pidettiin Tuavettia eturivin miehenä, ihan kuin ilopurolaista etelä-Markkulassa ja Sipukan Pekkaa, jolla kuului olevan kanssa separaattorikin, pitäjän pohjoispäässä. Olisihan tässä Hirvijärven rannalla ollut tervaharjulainenkin, mutta se oli sellainen enemmän itseensä sulkeutunut turjake, vaikka kohta sen päässä liikkui kaikellaista uudenaikaista, eikä siitä Herkosta koskaan oltu puhuttu paljon hyvää eikä pahaa, niinkuin tästä Taavetista oli liikkunut juttua monenlaista.
Siinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo ruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin korjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin ala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut ruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis kuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se kun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä nyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin uutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna viimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä eipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa vielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.
Ruistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo sitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä pakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä on tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä. Vuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä riittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin talkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta kuka se on oikein parempi toistaan.
Ja onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei tämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin niitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa pakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle, kertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan väki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua siitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä mitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten kanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan ukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina kotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa muuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät talkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan, kun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja justeerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja akkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on kokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin kirkkokihauksilla.
Niin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän sitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita hyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu. Sitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä nuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon aikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen heilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita tästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat hoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.
Tuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin ensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään. Siitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan. Tähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot päivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt pölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu olevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja kohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa kilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen rinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi naisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.
— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen Herkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,— höystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!
Niin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan pitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja, sillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi siltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset ja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt vaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää hautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä vuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri. Tapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten navettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään, mutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu huomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se aletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko, mokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan vanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun niin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin vanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta riittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on kuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.
Eikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin riskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja sitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa liehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa paremmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän niinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla tiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.
Ne nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä. Millä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet esimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan välit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos niihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt tänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin lumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin naamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin leikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn väri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin revontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa. Se lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät virrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä kuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään huivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee vaan, kun Alapetti on lähellä.
Mitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on sotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan ole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa säällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa muuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen pohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää, vaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo, kyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!
Vaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja Tervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on semmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä -verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä tuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja tyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein koko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä näytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi ja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla ajalla ja oikeaan paikkaan.
Niin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin alkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?
Siinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa emäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin hyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin tähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin ollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut silloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta on tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan. Kun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää sivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys, ja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä kulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.
On jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä pöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille. Talkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat nyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä oli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä lampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy nyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti Tarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin topannut kuin naulaan.
Mutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä niinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne istuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on, eikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole koomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole tanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat toisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee myterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein haasteitakin keskenään?
— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä sanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.
Ahaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata arvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne tulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla kaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen vastaa?
— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham minä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast ku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun sinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta pitkiin aekoin…
Hyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi Sukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun pääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.
Sitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat istua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin väliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä etsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä ne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat valinneetkin.
Tanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa ikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain? Mikäs niille nyt tuli?
— Yks vuan… — kuuluu se poika sanovan siinä kahakassa.
— Ei, Alapetti, ei nyt aenakaa, jos kuka näkköö…
— Eikä neä, mittee sinä turhoo, Emma…
Mitä, eivätkös niitten naamapuolet käyneet siinä kamppailussa vastakkain?
— Hyi, minkälaenen sin' out, Alapetti!
So, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat leikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?
No nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan ihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen huulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai, jos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin saattaa joku osata.
Nyt se helpotti, Luojan kiitos!
No niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä nyt tämmöinen…
Ne pitää jättää sinne. Iltakin näkyy myteröityvän yhä enemmän.