— En minä tee hänen aikanansa, ärjäisi hän. — Te pysäytitte hänet tähän vain minun kiusallani; te olette oikea kiusanhenki, olette koko illan tehnyt kiusaa ja valehdellut minulle, muuten olisin ne kaupat jo aikaa tehnyt. Mutta kun pääsen vain Tampereelle, niin kyllä kerron isännällenne, minkämoinen olette, kun pitäisi kauppa tehdä teidän kanssanne.

— Mitä minä olen teille valehdellut? Itse te äsken väititte, että kamarissa tuolla on joku, en minä sitä sanonut. Ja samoin väititte, että miehet kaikki olivat poissa, vaikka Jaska on kotona.

Tahdoin samalla antaa ukollekin tiedon, mistä kysymys oli ollut.
Kulkuri tähtäsi minuun julman katseen.

— Olette te valehdellut, huusi hän, — aina te valehtelette! Itse tiedätte kyllä, että olette valehdellut, eikä kristitty ihminen saa valehdella; en minä kärsi valhetta, ja Jumala rankaisee valheen.

— Mitä sinä huudat ja saarnaat! Tee nyt kauppasi, äläkä ihmisiä kiusaa, sanoi ukko taaskin, — taikka jos et mitään osta, niin lähde pois.

— Tahdotkos, ukko, että heitän sinut ulos ovesta! huusi roisto ja astui lähemmäksi häntä. — Kyllä semmoisia ukkoja on ennenkin heitetty!

Hän seisoi hyökkäykseen valmiina.

Pelkäsin hänen ryntäävän heti ukon kimppuun täyttääkseen uhkauksensa, ja valmistausin jo antamaan apua minkä voisin.

— Ei minua ole ikinä vielä heitetty mistään ulos eikä nytkään heitetä, sanoi ukko ihan tyynesti ja itseään liikauttamatta; ainoastaan silmät leimahtivat. — Pysy rauhassa, taikka sinun käy huonosti!

Kulkuri kääntyi minuun.

Olin jo laskenut käteni sokerilaatikon nappulalle vetääkseni laatikon auki. Aioin, jos hän karkaisi ukon kimppuun, antaa hänelle sokerikirveen selällä iskun takaraivoon. Hänen katseensa oli synkkä ja raju kuin ärsytetyn kahlekoiran. Vedin kuin teossa tavattu varas värähtäen pois käteni.

— Jassoo sanoi hän samassa nauraen, mutta se nauru kuului kamalalta, — joko nyt aiotte antaa vaarille sokeria koska olette laatikkoa avaamassa? Vai ettekö saa sitä auki, kun se käy ahtaasti, niinkuin äsken sanoitte? Kyllä minä autan teitä sitä auki vetämään, hi, hi, hi.

Hän astui puhuessaan taaskin lähelle ja oikaisi kättään laatikkoa kohti vetääkseen sen auki, nojautuen samalla yli myymäpöydän, ja sai kätensä nappulaan, sillä minä vedin käteni inhoten pois. Hänen silmissään paloi tuli, joka ei hyvää ennustanut, ja hänen hymynsä oli ilkeää.

— Kyllä minä sen auki saan, kun tahdon, vastasin minä ja painoin kiinni laatikkoa sivusta.

— Ei se käy tältä puolelta, kun se on ahdas, niinkuin sanoittekin; minä tulen sille puolelle, sanoi hän tekeytyen leikilliseksi.

Hän siirtyi nopeasti askeleen, tarttuen nauraen sukkelasti luukkuun ja sai jo nostetuksi sitä vähän. Minä painoin kaikin voimin sitä alas. Nytkin paloivat hänen silmänsä kiukusta, vaikka hän oli nauravinaan.

— Ette tule tälle puolelle! sanoin.

— Mitä sinä siellä teet? Pysy tällä puolella! huudahti ukko ankarasti, oikaisten itsensä suoraksi. — Jos et vain ole rauhassa, niin katso miten sinun käy! Kuuletkos?

— Mitä te meidän puheeseemme sekaannutte? Tiesin minä sen, että teistä on haittaa. Enhän minä häntä syönyt olisi, jos hänelle olisin laatikon avannutkin. En minä mikään paha mies ole, ja puhtaat kirjatkin minulla on, mitä minusta tahdotte?

— Seiso siivosti sitten!

Kulkuri siirtyi taaskin myymäpöydän kulmaukseen ja näkyi miettivän. Hän väänsi päätään vasemmalle ja kurkisti hetken tarkasti kamariin kaappia kohti, jossa rahakirstu oli, sekä alas noihin isompiin painoihin. Otaksuin että hän mietti kestäisikö tuon kaapin lukko hyvää lyöntiä parin leiviskän painolla, jos olisi juossut yli myymäpöydän ja koettanut mäiskäyttää oveen. Tai mitä miettikään hän siinä? Kyllä se ovi oli hatara, olihan siinä iso rakokin lukon puolella, joten se ei suinkaan olisi pitänyt. Mutta näitä sen heikkoja puolia ei voinut nähdä puotiin, koska kamari ei ollut valaistu, eikä valo puodin lampusta käynyt siihen. — Kaappi ei ollut aluksi aiottukaan muuksi kuin pienien taloustarpeiden säilytyspaikaksi ja näytti tuoreesta aineesta tehdyltä. Kylläpä vain olisi ollutkin sukkela kepponen viedä rahat kaapista meidän nähtemme, jos se olisi käynyt päinsä!

Mutta miksi oli hän aseettomana tullut, jos hänellä oli rosvoamisen mieli, sillä aseeton hän oli, sen kyllä käsitti? Asetta oli nyt vaikea saada ulkoa vahvan lumipeitteen vuoksi, eikä sitä ollut juuri hyvä mistään ottaakaan, sillä semmoinen teko voidaan heti huomata ja juosta perässä. Ja ehkäpä hän ei voinut saadakaan mitään asetta anastetuksi sen jälkeen kun oli tehnyt päätöksensä käydä puodissa. Ja olihan puodeissa aina aseita tarjona. Sitäpaitsi oli puodissa nainen myyjänä.

Hän seisoi kuunnellen ja katsellen epäröivästi taaskin meihin.

— Kummallista, ettei Juho jo tule, sanoin minä ukkoon kääntyen, — minun mielestäni hänen pitäisi jo olla kotona; ei tänään metsässä ole oltu, ilman vuoksi.

Koetin näillä sanoilla antaa kulkurille uutta miettimistä, jotta hän olisi uskonut myöhästyneensä.

— Ei suinkaan hän nyt enää kauankaan viivy, vastasi ukko; — kyllä ne kotiin aikanaan ovat lähteneet, kun on noin paha ilma; mutta keli on nyt kovin hankala. Kyllä ne kuitenkin jo pian tulevat, varrotaan vain vähän aikaa. En minäkään tästä ennen lähde. Menen sitten kuulemaan, kun tulevat, mitä kuuluu.

— Mikä se Juho on? kysyi kulkuri, joka oli kääntynyt meihin.

— Se on se, joka asuu tuossa kulmakamarissa, vastasin minä.

— Mutta mikä mies hän on? Onko hänkin sotamies?

— Ei, työmies vaan.

— Minkä tähden häntä odotatte?

— Minulla on hänelle vähän sanomista.

— Mitä sanomista? tiuskaisi hän.

— Mitä se teihin kuuluu?

Minua huvitti käyttää hänen omia sanojaan.

— Jaa mitäkö? huusi hän. — Te aiotte puhua minusta.

— Eikö teistä puhua saisi?

— Ei! Ei minusta tarvitse mitään puhua. En minä kärsi takapuheita ja parjauksia.

— En minä ole ilmoittanut, mitä aion sanoa, enkä ole velvollinenkaan teille tiliä tekemään sanoistani.

— Ei, ei, muuta tiedän minä sen sittenkin.

— Mitä sinä kinaat? Tee kauppasi äläkä turhia kinaa, muistutti ukko taaskin.

— Älkää sekaantuko meidän puheeseemme, koska kehuitte olevanne sekaantumatta, taikka minä suutun teihin. Minulla on äkäinen luonto.

— Suutu, jos tahdot. Ulkoa kuului reen rahina.

— Nyt tullaan! huudahdin minä.

Heti astui miehiä jalkojaan kopistellen ylös porrasta, puhellen keskenään; he menivät leipomatupaan.

— Se on Juhon ääni.

Nostin luukkua, aikoen juosta sinne. Tahdoin välttämättä heti puhutella miehiä, ennenkuin he lumiset päällystakit riisuttuaan lähtisivät sieltä omiin huoneisiinsa. Niin suuri oli kuitenkin vielä pelkoni ja inhoni, vaikka jo olin varma siitä, ettei hän tällä hetkellä uskaltaisi minua hätyyttää että epäröin, miten rohkenisin astua nuo pari askelta luukun ulkopuolella ovea kohden, sillä minua kauhisti tuon konnan koskeminenkin, jos hän ehkä olisi kädellään minuun kiinni tarttunut. Mutta tiesin, että minun täytyi mennä, miehet voivat muuten jättää koko huonerivin, kiirehtiä kylpemään. Nostin siis luukkua, astuin askeleen ja aioin kiireesti mennä ovelle.

Kuin haukka hyökkäsi hän eteeni ja tarttui vasemmalla kädellään luukkuun, oikealla aikoen nyhjätä minut takaisin.

— Mihin te menette? Ette saa mennä, pysykää sisällä!

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin luukun alas, niin että se paukahti.

— Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja astuen askeleen eteenpäin. — Mitä sinä häntä komennat? Mitä sinä käsket täällä, ja tietä häneltä suljet?

— Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

— Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule pois sinä siitä.

— Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

— Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut koulupoika.

— Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun kääntyen; — kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

— Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi. Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään, koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat sanoivat: — Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan. Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

— Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. — Joko käskitte hänen tulla?

— Jo.

— Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

— Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

— Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli?
Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun, mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho; näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki miesten naamat.

— No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän äkisti. — Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin, että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: —
Minä lähden heti pois.

— Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

— Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

— Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

— Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. — Koko illan olette minua pilkannut! Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

— Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna katsoa siihen?

— En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä naurettavaksi.

— Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan — niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli selkäänsä.

— Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, — minä tahdon katsoa kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

— Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

— Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. — Kuka sinusta pilkkaa tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

— Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen minulle, — te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä, kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

— Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, — tänä iltana katsoa kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

— Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille puolelle.

— No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat tanssivat tulista vauhtia ohitse.

— Ei kelpaa, huudahdin minä, — ei siinä mitään ehdi näkemään.
Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

— Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle, — olkaa hyvä ja sanokaa.

— Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

— Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi, ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia. Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin näyttelemisen.

— Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta pidättää pientä voitonhymyä, — kun saatte näin paljon rahaa yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä käyntiänne.

— Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen, ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas portaita.

— Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, — kun se oli niin pitkäkin.

— Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, — silmät mulkoilivat päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

— Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, — se oli hullu.

— Ei se hullu ollut, väitti ukko, — se oli ilkeä, kyllä sitä siinä oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja, mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

— Oli se hullu, toisti Jaska, — kyllä sen näki. Kun ei tahtonut näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se sitten hullu ole, semmoinen?

— Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

— Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, — en minäkään sitä oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte peloissanne.

— Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi? sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi, koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

— Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

— Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, — kun se kiroo niin kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

— Mutta se oli paha, sanoi Jaska, — kun se lähti menemään, outo mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu, ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. — Ei se poika taida olla ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, — kyllä se tiensä osaa, ei sitä surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän minulle.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu kädessään luokseni.

— Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

— Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, — se kannu on tuolla eteisessä.

— Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä, kysyin, — näytätte niin alakuloiselta?

— En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut teidän tähtenne.

— Minun tähteni…

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä illallisten tapausten kanssa.

— Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

— Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka täällä oli eilen illalla.

— En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta, eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin… Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

— Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä, miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle, minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

— No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, — antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään, kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.

Mieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun suhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka lauantai-iltanakin oli siellä.

Otin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen kuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä pelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen olin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan lähettämänä hätääni.

— Kaipa se niin olikin, vastasi hän, — sillä en minä juuri aikonut lähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi: — mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi vähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. — Olkoon sitten, minä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt vain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt talosta, niin pysähdyin ja ajattelin: — jos pyörrän takaisin, koska ei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne pakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista palatakin, että ajattelin: — mennään nyt sitten vain, koska sitä pitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin että hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin Jumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan, ettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta, jos en siitä olisi päässyt sisään.

— Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka ja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.

— Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se sennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se hullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä pahat nahassa oli.

— Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi kauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin nuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.

— Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi, vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois, vaikka olisitte käskenytkin.

— Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään, sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti todistanut häntä vastaan.

— Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä — ja onko muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä, mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.

Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".

Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään kuvakaappimiehestä.

PIENIÄ KERTOELMIA

I.

PUNAINEN LINTU

(Kansantarun mukaan)

Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja avaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan. Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä taru kertoo.

Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkoski nimeltä.

Aamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua, joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään. Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.

Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.

— Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, — että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.

— Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.

— On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun ei voi auttaa yhtään. — Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan. Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat kuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se tullakseen on.

— Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia? Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö; rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee puhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. — Niin, kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!

— Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.

— Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, — huomasitkos?

— En. Mitä minä olisin huomannut?

— Se lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.

— Mikä?

— Lintu.

— Lintu!

— Niin, punainen.

— Rut…? — Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.

— Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; — ei se taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman oma olet, niinkuin me muutkin.

Hän juoksi kiireesti sisään.

Allapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän nosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi sadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.

— Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa hiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa kumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä, hiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat olevan?

Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen lähestyi kotomäkeä, josta jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle, talollensa. Mutta kun hän siinä astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.

— Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauan tekee? arveli itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan akkunasta. Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt vasta lentoa oli. Eikä sitten tule sisälle tietoineen, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on? Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. — Kai tässä täytyy panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä tiesi tulevan, että olisi keittänyt näin varhain, aurinko vielä taivaanlaella.

Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen, kaatoi siihen vettä sangosta ja työnsi reppänän auki, iski tulta, sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta, niin että pian remahti hyvä roihu padan ympärillä. Sitten hän otti tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitan avaimen peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.

Pekka asettui heti puuvajan oven suljettuaan ovipielessä olevasta seinäraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauan tähystellä tarvinnut, ennenkuin hän mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan keskikohdalla ilmassa.

— Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne, sanoi hän hiljaa. Ja samalla hän näki selvästi, miten se laskeutui alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppänän ääreen.

— Vai niin, siinäkös näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin, tuumaili Pekka. — Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olisipa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. Kas, kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä jokapuolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun kerran tiedän aikeesi. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan.

Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauan viipyä ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi, kun pihaan tulin.

— Joko avattiin reppänä tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas vain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin heti. — No, eukko menee aittaan jauhoja noutamaan. Ja odottaisi siksi, kun se palaa sieltä. Asuuko 'punainen' nyt yksin pirtissä sen aikaa.

Pekka isäntä odotti kunnes hänen vaimonsa ehti mennä sisään aitasta jauhoineen. Sitten lähti hänkin tupaan.

— Keitätkö puuroa? kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei eukko ehtisi mitään kysymystä tehdä, vaan hän itse voisi puhelua johtaa. Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa.

— Mitä rattailla? Minnekä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn aikana?

— Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret ilman minua kuivilla heinillä.

— Mutta aamulla tarvitsee niittää.

— Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä pitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin päivän loman saa ottaa kesässä, jolla isot lapset on.

— Mutta mihinkä sinä sitten…?

— Kaupunkiin.

— Mitä sinä siellä, nyt juuri?

— Tuon vähän viinoja.

— No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin… Pekka tahtoi väliin vähän maistella.

— Ei siinä nyt auta estelyt, vastasi hän, heittäytyi selälleen sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta kattoon. — Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna varhain, lisäsi hän, niin lähden kuin lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän vara; minä otan Heikin mukaani hevosta toimittamaan. Pane rieskat ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunginmatka mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan nikusista ja voita rasiaan. Ja leiviskän voipytty mukaan, jotta rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillaikaa, kun puuron keität.

Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista tahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä hätävalhe loukannut. — Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. — Pekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi.

Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa virttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.

Jo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta päreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.

Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.

— Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. — Onko siellä ruttoa kylässä?

Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän kurkihirren alta kätköstään.

— Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän huolettomalla äänellä, — mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän suuhun pari mansikkaa.

Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia marjoja isän hymyilevään suuhun.

— Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, — jopa kai!

— Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet housuntaskuissa. — Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.

— Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka nyt myöskin aukaisi suunsa.

— Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. — Juokaa syksyllä, kun vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen nyt viinojen tähden.

— Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon, höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. — Eipä hän ennen ole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon muulloinkaan.

Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen mielihyvikseen tokaisi vastaan:

— Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.

Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä lujalla äänellä:

— Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä, niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten kaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on vähän ostajia.

Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu aitasta.

Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä. Sitten hän astui matkalippaan luo sanoen:

— Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin? Puhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että sen alle jäi ontto.

— Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki raolleen ja meni maata taaskin.

— Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, — ei tässä auta kauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille.

Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden silmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven lehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.

Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten heräävinään.

— Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin yöllä. Hän nousi istualleen. — Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.

Hän meni ja painoi vakan lukkoon.

— Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti itseään rivasta.

Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.

Aamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka lyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.

— Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa höpisten, — täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.

Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.

— Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään, sanoi hän.

* * * * *

Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas sitä ei vetelästä suosta saisi.

Mutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.

— Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.

Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.

— Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, — eipä siellä lintuakaan ole näkyvissä?

— Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja minkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä edellä ehdin, niin minä varron.

— Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi —?

— Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan, niinkuin sinä.

Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran päällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt enää uusia kysymyksiä tehdä.

— Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan päälle selkäänsä, — mutta pojan tähden… Ja onpahan muutenkin akka mies aseetonna.

Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen. Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä. Sitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja aina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa univirret hän veteli.

Sen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja ampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.

Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin tarttuneet.

Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin ehtinyt hevosineen.

Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:

— Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.

Kodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se tiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.

* * * * *

Mutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit sodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.

Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.

Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin hyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä täynnä.

Sanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi kun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.

— Kuollut on oikein, sanoi isä, — mutta lujalle on ottanut, paljon on verta purskunut.

Hän sulki taaskin vakan.

Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he lapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten semmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän avannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.

Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'

Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.

II.

MUUAN HÄÄJUTTU

Tiina oli saanut omituisen päähänpiston, sen nähkääs, että hänkin tahtoo häät, koska hänen molemmat tyttärensäkin olivat häät pitäneet ja olivatpa ne olleetkin oikein "rymylihäät". Hän alkoi siis eräänä päivänä tuota tuntumaansa esittää Kallelle. Kalle ei ensiksi uskonut korviansa — eikä tuo kummallista ollutkaan, sillä hän oli jotenkin kuuro — luuli vaan Tiinan sukkeluuksiaan laskettelevan, mutta huomasi sitten, että tällä olikin täysi tosi, kun piti kiinni asiastaan kuin Turun paimen ja toitotti korvaan: — Kyllä sinun nyt vain täytyy mennä pappilaan ja ottaa kuulutuskirja, en minä pilojani puhu, enkä minä anna siinä perään.

— Hm, mörähti Kalle, — hm, mitä me siellä nyt enää teemme, joilla jo on lastenlapsetkin, ei suinkaan se kirkonsiunaus enää kumminkaan perhettä lisää? Olemmepa jo olleet yhdessä alun neljättäkymmentä vuotta, emme suinkaan me nyt enää eroa, vaikka emme pappilassakaan käy. Mitä mustalainen vihkimisellä tekee, kyllä maar se muutenkin yhdessä naisensa kanssa kulkee! Olenko sinua koskaan jättänyt?

— Jos ei tyttärenikään olisi käyneet pappilassa, huusi Tiina, — niin en puhuisi mitään. Olenko siitä ennen puhunut? Viisi minä jättämisistä, koska mustalaisnainen jättämisiä on itkenyt! Mitä tuommoisista puheista. Mutta pitääkö minun, joka olen heidän äitinsä, hävetä heidän edessään, että he sitten olisivat parempia kuin minä, vihittyjä vaimoja, mokomat? Ei se nyt ollenkaan parane mistään, tämä asia, muusta kuin pappilaanmenosta. Minä kyllä itse häistä murheen pidän, ota vain kuulutuskirja sinä.

Ja Kalle meni ja otti kuulutuskirjan. Oli se pappikin vähän kummeksinut, että — mitä te nyt enää —? Mutta Kalle oli vastannut: — Eikö se myöhäänkin ole sentään sopivampi? Ja sitten kuulutettiin.

Tämä tapahtui talven alussa. Ja nyt alkoi häätavaroiden kokoaminen. Ja oikein huvikseen ne antoivatkin emännät morsiamen pussiin annosta, kun tämä itse pyysi ja pussia kantoi, ei karkuunkaan menty, niinkuin "pussiväkeä" tavallisesti, eikä siis tarvinnut Tiinan katua annosmatkaansa, kyllä tuli häävaalua koolle. Ja hymylle veti Kalienkin naaman, eikä katunut hänkään, että oli kuulutettu.

Valkenipa vihdoin sydäntalvella sekin päivä, jona pappilaan piti mentämän. Kalle kävi siellä jo, tavallisuuden mukaan, edeltä kuulemassa, miten pappi ehtisi vihkimisen toimittaa. Kyllä se antoi, pappi, luvan tulla.

Tiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt tuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie ollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen aikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät joitakin poimutelmia ja kerroksia eli "kappoja" ympäri hameitaan, ja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo hallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo vuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut paikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä ja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa kun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin nöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten anteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi hameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että siitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia tuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla oli siis nyt tuo hame yllään.

Talvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden oikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta kylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen iljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina tuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen päällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet kastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla nuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo sai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla — hän oli näet äärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen — mutta mitä sen matkalla väliä oli!

— Seiso nyt tässä, sanoi Kalle pappilan pihaan ehdittyä, — minä menen vielä sisään kuulemaan ehtiikö se nyt, en minä kuullut oikein, tai mihinkä menemme odottamaan.

Tiina seisoi sateesta välittämättä, vaikka satoi kuin tulta olisi taivaasta sammutettu, ja valmistautui, Kallen epämääräistä tietoa ajatuksissaan seuraten, pitempään odotukseen, mutta samalla tuli Kalle puolijuoksua takaisin.

— Tule nyt joutuin, sanoi hän hätäisesti, — sillä kirkkoherra seisoo siellä jo kirja kädessä ja odottaa.

Samalla hän tarttui morsiantaan käteen ja veti häntä mukanaan.

Tiina, joka tästä kiireestä joutui varsin ymmälle, astui pitkiä askelia niin että vanhan virttyneen punaisen alushameen märät liepeet löivät ympäri säärien. Mikä siinä pöykkärässä kerkesi muistamaan, että musta hame vielä oli vyötäisille käärittynä.

Kalle vei Tiinan, joka tuskin ehti niiata, reippaasti vihkituolin eteen ja laskeutui polvilleen vetäen Tiinan mukanaan. Oli tuo vähän ennenaikaista polvistumista, sillä tapana on, että siinä hetki seisoalta kuunnellaan papin lukua, mutta eihän sitä tietysti ole kiellettykään, että koko ajankin polvillaan on. Sentähden pappikaan, säälien heidän tunteitaan — että tuommoisena hetkenä olisivat erehtyneet — ei ottanut heitä oikaistakseen, vaan aloitti lukemisen. Kaikki meni niinkuin pitikin, molemmat vastasivat myöntämällä papin kysymykseen, tahtoivatko he ottaa toisensa. Mutta kun tultiin sanoihin: — minä otan sinut —, niin tuli pieni erehdys, sillä Kalle, joka luuli papin epäilevän ja uudistavan kysymystään, sanoi vakuuttavalla äänellä useita kertoja: Juu otan, juu otan —.

Tässä täytyin nyt morsiamen tulla avuksi. Hän tiuskasi huutaen Kallelle korvaan: — Älä sano: — juu otan, vaan sano perässä niinkuin kirkkoherrakin sanoo: — minä otan sinut —

Sitten kaikki meni hyvin loppuun asti.

Kun morsiuspari oli noussut pystyyn ja onnittelukin oli tapahtunut, lähtivät he majataloonsa astumaan.

Siellä riisui Tiinakin pois märän palttoon yltään. Mutta nytpä vasta seurasikin hämmästys, kun hän huomasi, että tuo musta hame kappoineen, joka oli hänen ylpeytensä, olikin ollut myötäänsä ylöskäärittynä.

— Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi hullua ihmistä, kun ei muista mitään. — Ja Tiina oli vähällä itkeä.

— Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.

— Oi voi, voivotteli Tiina, — kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa toki.

— No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi edelleen emäntä.

— On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt tietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo minä nyt itken.

— Mutta sanokaa nyt kumminkin.

— No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin hätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas — kukapa sen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin alushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä minä muusta!

— Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja kuuli Tiinan vaikeroimisen, — parempi onni on, kun on punainen hame, vaikka se huonompikin on kuin musta.

Samoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi siitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä olivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.

Kalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian jotenkin kylmästi.

— Olipa se kumminkin päällä, sanoi hän, — vaikkei sitä näkynyt, mitä se sitten tietäisi?

— Niin, oli toki se päällä kumminkin, mietti Tiinakin tyydytettynä. Sitten he lähtivät matkaan toiselle kirkolle, missä tyttäretkin olivat.

Ja siellä pidettiin häät, eikä nyrkin kokoiset, kuten sanotaan, vaan "rymylihäät" oikein, niinkuin tytärtenkin, vaikka en minä siellä ollut mutta korvakuulojansa se koirakin haukkuu.

III.

HÄN TIESI ENEMMÄN KUIN MUUT

Kertomus vuoden 1808 vaiheilta.

1.

Olen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään tien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan matkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni mies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa menisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on annettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle tai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä. Taakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen kaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia jätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni, että siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan aamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut, aikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo "ryssä tuli maahan". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä suuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat nimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa, vaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.

Vappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen, kasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran näki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö tummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen joukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen tummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset ja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna yli vasemman olan "onnea ottamaan"; siitä se riippui viistoon yli selän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan leikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta lonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi ei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen aikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he ottivat muka siten onnea. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni nainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen "hame kehänä" ja niihin kuului Vappukin.

Immen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että hän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka valahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi samalla, niin sitä parempi.

— Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea sotilas, — ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla syrjätty hame olisi päässyt näkymään.

Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla ajavia tavarakuormia.

— Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla, huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi hymyillen kätensä eteen.

— Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: — Saitpas vastapäivän, kaunis kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta. Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta ja sanoi:

— Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön olan yli heitettyä hametta.

— Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä?
Päästä hihani ja anna minun mennä.

— Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat — perhana heidät tiesi mitä ne ovat — puoliksi linnun lentimet ja puoliksi kalan kulkuneuvot.

— Minä kun luulin — sanoi tyttö nauraen. — Seilit? tuota, purjeethan ne ovat venheessä.

— Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia, luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.

— En minä nyt torille — minä juuri sieltä tulen. Päästä vain, hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.

— Enkä päästä, mistä sinä olet?

— Ikaalisten Rahkolasta.

— Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia sieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan purjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut pikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?

— Vappu.

— Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta on monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja mahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet Vappu!

— No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?

— On, soma maar sekin on, Jaakko se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika on Vapusta Jaakkoon?

— Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.

— Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.

— Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.

Tyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi sotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.

— Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, — sillä kun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin emme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että rupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä Vappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan laatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että Vapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko matameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä edessäsi. Täytetään se vehnäsillä.

— En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa —

— Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta pitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina ne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt mennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin väkisin.

— Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa sekin on, kun väkisin viedään.

2.

Kertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen lujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla on muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa kypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on käynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä vartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee pontta ja päättäväisyyttä.

Jaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina sotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota, josta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan kohtalosta.

Kaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja sillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut jo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen puheen mukaan ollut joskus kaarssa eli merimerkki torpan huoneiden vieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää vielä kertoa, että "kaarssamiehen" velvollisuuteen kuului kuljettaa veneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli Höynäsistä (Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen Uus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan Maarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä "huikattiin" Kaasmannille. Mäen nimi Skriikki eli huikkaus on muuttunut Kriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.

Kun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja tavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi melkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa suureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja saattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: — Hän on hupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset olivat tietävinään paremmin ja väittivät: — mikä hänen on hätänä, hän tietää enemmän kuin muut.

Oliko Vapulla itselläänkin sama käsitys tietämisestään, sitä lienee nyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen vakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että juuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki arvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.

* * * * *

— Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias valkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.