Jos sivuutamme hänen mielenpurkauksensa, sisälsi se minua vastaan kohdistetun syytöksen siitä, että, kuten hän väitti, olin loukannut hänen kunniaansa valheellisesti kertomalla kuvernöörille ja sanomalehdissä, että hän oli uhannut ihmisiä Siperialla ja että olin muka tehnyt sen nimettömästi. Näistä uhkasi hän nyt minua käräjillä, sakolla, edesvastuulla ym., niinikään hän vaati, että julkaisen nimeni sanomalehdessä vaikka hän sen muka muutenkin tietää. Ja miksi ei olisi tietänytkin.

Mutta ymmärtäähän jokainen järkevä ihminen, etten minä ollut voinut kirjoittaa kuvernöörille (kenraali Vilhem von Kraemerille) nimetöntä kirjettä. Siinä oli ollut täydellinen allekirjoitus, vaikka herra kenraali hienosti sivistyneenä miehenä poisti siitä nimen jättäen ainoastaan "arvonimen" En folkets kvinna (kansannainen), joksi allekirjoituksessa olin itseni ilmoittanut. Ja enhän tätä kirjoitustani ollut salassa pidettäväksi aikonutkaan, koska kuvernöörin välityksellä pyysin sen saattamista kenraalikuvernöörin tietoon.

Tämä julkinen syytös vaati minun puoleltani vastausta. Sitä en kuitenkaan kohta ensi päivinä voinut antaa. Kirkonkylässä, jossa kaikki oli tapahtunut, oltiin nyt vallan tietämättömiä asiasta. Sentähden täytyi hankkia tietoja sivukylistä. Näin kului aikaa viikon päivät.

Ehkäpä tämä vastauksen viivästyminen vaikutti erääseen seikkailuun, johon nähtävästi kauppiaan syytöskirje oli antanut aiheen. Tämä ennätti tapahtua ennenkuin lehteen painettu vastaus tuohon hänen kirjeeseensä ehti saapua Porista. Kerron senkin.

* * * * *

Oli kylmä maaliskuun aamu, kello oli 8. Joku tuli hätäisesti eteiseen ja naputti ovelle.

Avasin nopeasti oven. Sisään astui rouva Aini Norrgård. Hän oli juossut ja sai tuskin puhutuksi. Näin että hän oli hämmästyksissään.

— Älkää pelästykö, sanoi hän, — minulle puhui juuri ruununvouti Porista. Hän kysyi: — tunnetteko sitä henkilöä joka on kirjoittanut kenraali Kraemerille Nya Pressenissä olleen kirjeen? — Tunnen kyllä, vastasin. — Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tieto, että kaksi santarmia on lähetetty Turusta hänen luokseen. Ne ovat jo lähteneet Porista, mutta poikkeavat nimismiehen luokse. Kuvernööri lähetti sähkösanoman ruununvoudille ja käski antaa minulle tiedon, koska hän arvasi minun tuntevan henkilön. Mutta mitä nyt teette? kysyi hän. — Olen itsekin niin hämmästynyt, etten osaa mitään neuvoa antaa.

— En minä tee mitään, vastasin. — Suljen oveni ja lähden etäämmäksi kylään, en usko, että ne sentään lukkoja rikkovat. En heitä tässä rupea vartomaan, kai ne veisivät ja sekoittaisivat kumminkin kaiken, missä mustaa on valkoisella. En jää odottamaan.

Kiitin tätä rakasta ystävääni ja hän lähti luotani hyväksyen minun mielipiteeni. Lähdin kävelemään pohjoisrannalle päin, menin Kuuselaan. Kun siellä kerroin matkani tarkoituksen tutulle talonväelle, kehotti minua niin isäntä kuin emäntäkin viipymään heillä, siksi kunnes saadaan kuulla kylästä santarmien matkasta. Mutta minä en siihen oikein tyytynyt. Kun isäntä huomasi, että tietämättömyys painoi mieltäni, sanoi hän: — Kyllä minä menen tästä vähän asialle puotiin, siellä kyllä jotakin kuulen. Alkoi olla iltapuoli, kun hän lähti kävelemään.

Parin, kolmen tunnin kuluttua isäntä saapui takaisin. Hän kertoi, että Uudellakoululla oli ollut tuli irti, kun hän saapui sen kohdalle, mutta se oli saatu sammumaan. Kansaa oli palopaikalla paljon koolla ja oli ollut puhetta santarmeistakin. Hänen kyselyynsä, mitä varten ne kulkivat, ei kukaan tietänyt vastata muuta kuin että ne olivat jo lähteneet. Niin lähdin minäkin kohti kotiani tuota virstan matkaa kävelemään.

* * * * *

Ensi päivinä tämän jälkeen oli paljon puhetta santarmeista, joiden matkan tarkoituksesta ei kellään ollut tietoa. Kestikievari W. Näsiltä he olivat tiedustelleet kylän venäläissyntyistä kauppiasta ja lähteneet sitten puotia kohti.

Santarmien kysyessä kauppiasta antoi rouva heille tiedon, että kauppias oli eilen illalla lähtenyt veljensä kanssa Tampereelle. Ja santarmit lähtivät sen tiedon saatuaan matkoihinsa. Rouva, joka ei edeltä tietänyt tuommoisia vieraita tulevan, oli niin hämillään, ettei huomannut kysyä santarmien matkan syytä. Ja asia jäi sentähden pimeyteen. Tuskinpa santarmitkaan puodista lähtiessään tiesivät, etteivät olleet käyneetkään määräpaikalla.

Oliko tämä nyt sattuma, että kauppias juuri siksi päiväksi, jona santarmit saapuivat oli tullut matkustaneeksi pois? Ei. Olen aina uskonut, että Jumalan henki oli johtanut asian niin, sillä minun sieluni huusi hartaasti apua, ja Jumala kuuli rukoukseni.

Maamme kohtalo minua huolestutti.

Kiiruhdin nyt kirjoittamaan vastausta kauppiaan "Vastineeseen". Olin jo saanut todistajista tiedon ja puhutellut nimismiestäkin.

Vastustajani pitkä henkilökohtainen arvostelu minusta ei mielestäni ansainnut mitään vastausta ja siirryin siis heti käräjäkäyntiuhkaukseen ja ilmoitin, että olin siltä varalta antanut pitäjämme nimismiehelle neljän todistajan nimet. Nimeni lupasin julkaista vasta kun suuri yleisö sitä vaatii; toistaiseksi piirrän edelleen "Kansannainen".

Santarmien käytyä Merikarvialla saapui sinne myös muuan toinen lähetti, nimittäin turkulainen salapoliisi. Hän oli kestikievarille kertonut saapuneensa maaherran lähettämänä tiedustelemaan santarmien matkasta tänne. Mutta kun hän sai kuulla, että heidän matkansa oli ollut tulokseton, matkusti hänkin takaisin Turkuun.

Mitään selitystä santarmien matkan tarkoituksesta ei saatu. Oltiin varsin hiljaa siitä, ketä se koski. Taisipa useakin kohdistaa sen itseensä.

* * * * *

Oli jo pääsiäinen. Valtiopäivämiehet olivat matkustaneet koteihinsa pääsiäislomalle.

Rovasti pistäytyi minua tervehtimään.

Kun oli joitakin uutisia molemmin puolin kerrottu, sanoi hän: —
Teillä on täällä Merikarvialla ollut santarmejakin, olen kuullut.
Mitä ne täällä tekivät?

— Ei mitään.

— Minä tunnen jo koko asian. Ettekö pelännyt kovin kun saitte tiedon siitä? Rouva Norrgård kertoi eilen minulle käyneensä täällä.

— En pahoin pelännyt, jätin kaikki Jumalan haltuun. Sitten kerroin hänelle tarkasti koko seikkailun.

— Mutta se eniten kiinostaa minua, mistä Turun maaherra tiesi antaa minulle tiedon santarmien tulosta. Myönnän, että se on oikein jännittänyt minua. En usko kenraali Kraemerin olevan santarmieverstin kanssa missään tekemisissä.

— Eipä suinkaan. Mutta suomalaisilla on myöskin salapoliisinsa, eikä ainoastaan venäläisillä.

— Tietysti, mutta eihän turkulainen salapoliisi voi käydä santarmieverstin luona tietoja keräämässä.

— Ei se ole Turussa tapahtunutkaan, vaan Helsingissä, sanoi hän hymyillen.

— Helsingissäkö? Silloin sen on täytynyt tapahtua kenraalikuvernöörin luona.

— Siellä se onkin tapahtunut.

— Kansliassa?

— On paras, että puhun teille koko asian, sanoi rovasti — tiedän, että voitte tarvittaessa vaieta. Ja onhan se oma asiannekin. Se on painuva kiinteästi mieleenne.

Kiitin häntä ja hän kertoi miten santarmien matka oli tullut muutamien tuttujen valtiopäivämiesten tietoon erään kenraalikuvernöörin kielenkääntäjän välityksellä ja mihin varokeinoihin oli sen johdosta ryhdytty. — Pidimme, sanoi rovasti Heman, — pienen neuvottelun. Meillä oli kiire, istunnon piti pian alkaa. Päätettiin lähettää sähkösanoma maaherralle Turkuun, että hän tietäisi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Panimme kukin 5 mk kasaan ja sähkötimme. Sitten alkoi heti istunto. Useita kertoja me siitä vielä keskustelimme. Otaksuimme, että santarmit lähetetään uudestaan Merikarvialle. Se herätti meissä yleistä levottomuutta, että "kansannaisen" vastaus kauppiaan uhkaavaan kirjeeseen viipyi. Mutta kun se sitten saapui evästettynä tiedolla neljästä todistajasta, niin käsitti meistä jokainen, että se kysymys oli ratkaistu. Tätä tietoa odottaessamme olimme päättäneet heti lähettää teidät Tukholmaan, muka silmien parannukselle. Siellä olisimme kyllä pitäneet teistä huolen. Mutta parempi on, ettei teidän tarvitse isänmaata jättää. Kun elätte hiljaisuudessa, kansannaisena, ei teitä ylempänä huomatakaan. Ja voitte siten vielä edelleen jatkaa työtänne, lopetti rovasti. Minulle on tämä pieni kohtaus elämässäni ollut suuriarvoinen muisto, sillä sain siinä tilaisuuden ilmaista näkyvällä tavalla isänmaallista tunnettani ja mielialaani ja olla siten kortena keossa.

7.

KALEVALA-TUTKIMUKSIA

Olen jo aikaisemmin maininnut, että vanha rouva Bergelin tutustutti minut jo aivan pienenä tyttönä Kalevalan runoihin, jotka hän osasi melkein kaikki ulkoa. Hänen muistissaan oli sitäpaitsi säilynyt monia toisintoja suomalaisista kansanrunoelmista ja kansantarinoista. Nämä kaikki olivat erittäin haluttua joutohetkien huvitusta ja kiinnittivät harrastukseni pysyväisesti kansan runotuotteiden tutkimiseen. Vaikkei minulla ollutkaan mitään kirjallisia apukeinoja käytettävänäni, olen pitkin elämääni tehnyt havaintoja kansan keskuudessa vielä tavattavista taioista, loitsuista ym. Sen verran olen myöskin voinut seurata tieteellistä työtä tällä alalla, että olen tutustunut väittelyyn, jota oppineiden kesken on käyty sampomyllyn alkuperästä, olenpa siitä muodostanut oman itsenäisen ajatuksenikin niiden tietojen perusteella, mitä olen itselleni hankkinut. Koska tutkielmani Sampo, onnenrasia, eli yleinen myötäpäiväisyys yhä vielä on painamatta eikä ole varmaa, tuleeko sen sisältö muulla tavoin tunnetuksi, kerron tässä sen tärkeimmät kohdat.

Olin kasvava tyttö, kun isävainajani Juho Ahlrot kerran kertoi kummallisesta hirveän suuresta vaskisesta vakasta, jonka Kalevan miehet ryöstivät pohjoisesta. Siinä oli kirjokansi ja sen laidassa kolme myllyä, jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Kun minä kerran vuosikymmeniä jälkeenpäin kysyin isältä taas tuota tarua Sammosta, ei hän tietänyt siitä mitään. Mutta kun puhuin jauho-, suola- ja rahamyllyistä, muisti hän sen heti ja sanoi:

— Vakka se oli! En minä mistään sammosta ole puhunut, vakasta minä puhuin, kauhean suuresta vakasta. Sitten hän toisti kertomuksen ja puhui sen juuristakin, jotka Lemminkäinen kynti niin suurella härällä, että sen oli "syltä silmien väliä."

Rouva Bergelinin äiti oli myöskin selittänyt, että taikakalu, jota nimitettiin noitarummuksi, oli oikeastaan onnenrasia eli vakkanen. Hän oli nuorena nähnytkin sellaisen eräällä vanhalla ukolla, joka oli tuonut sen Lapista. Se oli noin kuusi korttelia pitkä puinen vakka. Kansi oli koristettu noitamerkeillä. Mutta sampo oli ollut vaskinen ja kovin suuri. Vieläkin eräs suusanallinen todistus: Olin muutamana talvipäivänä nuoruuteni aikaan erään vanhan naisen, Maria Paulakankaan eli Villon luona. Hän puhui minulle onnen rasiasta. — Kysyin minkälainen se oli.

— En minä tiedä, vastasi hän, — en minä ole sitä nähnyt, mutta äitivainajani puhui siitä. Eikä hänkään ollut sitä nähnyt. Mutta sillä tehtiin onnea: vaimo-onnea, elukanonnea ja kaikenmoista onnea. Siltä kysyttiin ja se vastasi. En minä tiedä kuinka se vastasi, mahtoiko äitikään tietää.

Kuten näette, oli kaikilla minun tietomiehilläni sammosta se käsitys, että se oli vakka, rasia eli lipas, miksi kielimurre sitä sitten nimittäneekin, ja että sillä tehtiin onnea. Tämä käsitys vakiintui minussakin alustapitäen, eivätkä oppineiden monet vastakkaiset todistelut ja arvelut ole sitä horjuttaneet.

Seuratessani ruotsinkielisistä sanomalehdistä kiistaa sampo-nimen alkuperästä ihmettelin suuresti, etteivät oppineet kielimiehet ja tutkijat huomanneet selitystä, joka oli luonnollisin ja läheisin: että sampomylly oli jonkinlainen rasia eli lipas kuten minulle oli jo lapsena selitetty. Sampo-kysymys askarteli aivoissani lakkaamatta, olihan aihe niin mielenkiintoinen. Sattui sitten pieni tapaus, joka antoi sille uutta virikettä.

Naapurimme Rosnell korjasi muutamana keväänä aitaa lähellä asuntoamme. Hän teki sen siten, että katkaisi vanhan aidan suoraan poikki, löi parin seipäitä aidanpään kylkeen ja aloitti siitä uuden siten, että aita tuli siltä kohdalta kaksinkertaiseksi. Tuollainen jatkos pinta-aidassa on verrattain harvinainen. Minä kummeksuin sitä, se rumensi mielestäni aitaa, joka muuten olisi tyydyttänyt silmääni. Kun isäni kesällä tuli pihanurmea niittämään, menin hänen luokseen ja sanoin:

— Isä, minkä vuoksi tuossa aidassa tuommoinen jatkos on?

— Siinä on sammas. Isä tikkusi viikatettaan.

— Mikä sammas? Luulin maassa olevan maanmittarin sampaan ja ajattelin, mitäpä se aitaan vaikuttaisi.

— Semmoinen jatkos sanotaan sampaaksi.

— Mutta minkä vuoksi siinä sammas on?

— Senvuoksi kun vakassakin on sammas.

— Vakassa? Missä siinä sammas on?

— Etkö sinä vielä tiedä, miten vakka on tehty? isä hymyili. Vakka on sampaaseen tehty.

— En minä vieläkään käsitä.

Isä oli huvittunut. Hän pisti viikatteen kärjen kainaloonsa, pani "tikun" taskuunsa ja laski sitten vasemman kätensä oikean käden ulkopuolelle siten että toisen käden sormet sattuivat toisen käden sormen juurille. — Katsos nyt, tämä on sammas, näin on vakka tehty.

— Näin? Minä asetin oikean käteni vasemman taakse.

— Ei se nyt ole oikein, sanoi isä.

— Miksi ei?

Laske vasen käsi takapuolelle, niinkuin minunkin on. — Minä nauroin.
Onko silläkin eroa?

— On kai, että jatkos tulee myötäpäiväinen. Ei vakkaa ole ikinä tehty vastapäivään.

— Mistä sen voitte tietää? sanoin epäillen. — Ehkäpä joku on tehnyt. Mahdoton sitä on tietää.

— Tiedän minä sen, sanoi isä päättävästi, — sen olen aina kuullut, ettei se taida vakkaa tehdä, joka sen vastapäivää tekee, ei se ole sitten enää vakka, vaan joku muu kampssu eli kalu. Vakka on aina tehty myötäpäivään ja tehdään niin vastakin.

Isä rupesi niittämään. Minä kiitin häntä selityksestä ja juoksin sisään.

Sammas, sampo, vaikka sampaaseen tehty — valtasivat ajatukseni ommellessani. Liite, liitos, salvos, salvoksesta, sammas, sampaaseen, sampo. Miksei Sampoakin sanottaisi sammoksi sentähden, että se on sampaaseen tehty? Se on siis lipas eli vakka, kuten vanha täti oli kertonut.

Sampo-aate jäi minussa uinumaan pitkiksi ajoiksi, vanhat tarut unohtuivat elämän taistelussa yhä enemmän ja enemmän, vaikka väliin ajatukseni kaipauksella palasi takaisin aikaan, jolloin olin uskonut sammon todella olleen olemassa — niinkuin rakastettu kertojanikin oli uskonut.

Jouduin sitten Ruovedelle. Siellä metsäseudun yksinäisyydessä luin kaikkea mikä sattui käsiini. Suomen Kuvalehdessä 1874 n:ssa 262 oli kirjoitus lappalaisten noitarummusta. Se palautti mieleeni entiset sampomietteeni. Sitäpaitsi kertoi eräs ruoveteläinen vaimo, Riikka Tarkka, noidasta, joka oli kulkenut paikkakunnalta toiselle tehden onnea. Se tapahtui näin: Seula pantiin syrjälleen ja siihen alilaidalle virsikirja. Seulan laitaan ripustettiin kultasormus, jolla joku pariskunta oli vihitty, hopearaha ym. pyöreitä esineitä (kuvasivat luultavasti myllyjä.) Seulan ylälaitaan pistettiin keritsimet kärjistään kiinni siten, että kun keritsimien mutkasta nostettiin, niin seula jäi riippumaan. Sitten otti se, jolle onnea tehtiin, keritsimien mutkan peukalon ja etusormen väliin niinkuin rautapuntaria pidetään ja niin huokeasti, että keritsimet pääsivät liikkumaan. Sitten teki noita kaikenlaisia ristikysymyksiä seulalle, muistuttaen alinomaan: sano totuus. Seula vastasi myötäpäivään tai vastapäivään. Seula oli sampaaseen tehty. Kirja oli olevinaan kirjokansi. Kansa ei tällä seuduin tuntenut kirjo-sanaa, vaan luuli sen olevan kirjan, — pyhän virsikirjan. Perusaate: kehä — sammas, myötäpäiväisyys esiintyy tässä selvästi.

Ollessani Kullaalla Leinebergin tehtaan kaupanhoitajana v. 1888 sain kuulla siellä eräältä suutarilta, että hänen isänsä, torppari Hällfors (kotoisin Huittisista) oli jutellut, että Huittisissa oli ollut tapana pääsiäisyöksi panna iso rasiankansi suulleen pöydälle ja asettaa sen päälle laitojen viereen pieniin kasoihin neljä jyvälajia: ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, muka niille kasvua tuottamaan.

Eikö siis itsestään synny ajatus että rasian muoto, kehä sampaineen, ei ole ainoastaan ollut onnea tuottava, vaan että se kansan käsityksen mukaan on ollut välttämätön ehto onnen saavuttamiseksi eli sen välilliseksi johtamiseksi määrättyyn suuntaan? Näin minä asian käsitän.

Noitarumpu oli vain pilkkanimi onnenrasialle — sammon jälkikuvalle. Kerronpa vielä esimerkkejä myötäpäiväisyydestäkin.

Kun hiuspyörylässä hiukset kasvavat myötäpäivään, tietää se onnea. Jos jollakin on tällainen pyörylä otsalla, päälaella ja niskassa, niin hän on oikea onnen helmalapsi.

Merikarvialaiset kertovat, että Kaasmannin Vappu, joka oli Hämeestä kotoisin, veti aina kylään tai metsälle lähtiessän päällimmäisen hameensa helman vasemman olkansa yli. Hame muodosti kehän ja vasemmalle eli myötäpäivän puolelle vedettynä se otti onnea ja suojeli samalla omistajansa kaikelta vastaan tulevalta pahalta.

Vanha Saara Villo selitti että miesten vaatteetkin samasta syystä napitetaan vasemmalta oikealle: — Mutta ei ryssät näy ymmärtävän asiaa, koska panevat vaatteensa kiinni oikealta.

— Oikea ulosantaa, vasen vastaan ottaa. Kun tuuli kääntyy myötäpäivään, sanovat kalastajat, tulee pysyvä ilma, kun se vastapäivään kääntyy, niin se heittää pian takaisin ja sitten tulee myrsky ja sade.

Muutamia vuosia sitten — muistaakseni 1895 — juttelin edellämainitun Saara Villon tyttären, Maija Villon kanssa onnen tekemisestä. Saara Villo oli sangen omituinen, salaperäinen ja taika-uskoinen ja pelkäsi aina noitumista. Hänessä oli piintynyt usko haltioihin ja sen semmoisiin, hänestä oli kaikki tenhollista. — Kyllä maar onnea onkin tehty, olen minä siitä kuullut. Mutta en tiedä miten se tapahtui. Otin puheeksi haltiat. Sanoin väitettävän, että huoneellekin tulee haltia silloin kun hirsikerta lasketaan. — Niin sanotaan, vastasi hän, — ja kyllä maar sen ymmärtääkin, että se silloin jo tulee, kun kehä tulee eheäksi. Joka kehällä on haltia.

Onkos tuolla ratillakin haltia? sanoi talon emäntä osoittaen seinällä riippuvaa rattia. — On kyllä silläkin, vastasi Saara, — mutta se on vaan sitten semmoinen, kuin se on, ei suinkaan se suuri ole.

— Ei suinkaan sormuksen haltia sitten taida olla iso? sanoi emäntä kierittäin sormusta sormessaan, kyllä kai se on hyvin mitätön. — Ei se iso ole, mutta ei senvuoksi mitätön ole, ei niin pidä sanomankaan. En minä muun vihkisormuksen haltiaa tiedä, jos se niin mikään on, mutta vihkisormuksen, kyllä, kyllä se kumminkin joku on, koska se voi. — Mitä se voi? kysyi emäntä. — Voi se varjella vaimon, joka makaa lapsivuoteessa, ettei siihen pysty mitkään noitumiset taikka pahain ihmisten lähetykset. Sitä se voi, kun se on vihkimisellä pyhitetty. — Eikä niin hullua olekaan, joka tietää vähänkin enemmän kuin leipänsä palan, että lainasormuksella vihille menee, niinkuin kuuluu joku köyhä tekevän, mutta kyllä sen katua saa. Sormus käy ympäri koko ihmisen. — Koko ihmisen? — Niin, siitä kohdasta, missä se on, nim. sormesta. Sentähden se voi varjella koko ihmisen.

— Mutta eikös siinä pitäisi olla sammas myös?

— Kyllä maar siinä sammas onkin, vastasi Saara, — koska se on juoteltu päät yhteen. Ei sormusta valeta, kultasormusta. Taotaan se. Ja kuka sen tietää, kuinka ne takoo päät toisiinsa kiinni, kun se juotetaan. Kyllä se sampaan tekee sekin.

— Olen kuullut, sanoin asian jatkoksi, että kolmikulmaisella lautakorkallakin on haltia.

— On kyllä ja hyvä haltia onkin, ei se huono olekaan, sanoi Saara vakuuttavalla äänellä.

— Ei suinkaan se sentään niin hyvä ole, kuin huoneella on?

— On se parempikin — kun se vaan on oikein tehty.

— Minkä vuoksi se parempi olisi?

— Kun se on kolmikulmainen, niin kyllä se on parempi. Kehä ja kolmikulmio myötäpäivään rakennettuina tekevät onnea.

— Ei koskaan pidä lähteä kotoa vastapäivään varoitti vanha Tuhtin Kaisa, joka kävi tätieni luona aputöissä. — Katsos vanhoja peltoja, niin näet, kuinka niissäkin on koetettu viedä peltoa kiven ympäri päivän puolta, jos vaan on sopinut. Ei juuri paljon ole viety peltoa etelän puolella sarassa niin, että kivi olisi tehnyt loven saran reunaan, vaan peltoa on viety kiven ympäri, että se on jäänyt kokonaan kehän sisälle. Ei kukaan ole tahtonut jättää kiveä saran syrjään, että pelto jäisi auki siitä ja tekisi kierron kiven ympäri yön puolelta, sillä se veisi kasvuvoiman ulos pellosta.

— Muista vielä: jos joku tulee tiellä kohdallesi, niin älä laske häntä ohitsesi vasemmalta eli myötäpäivän puolelta, sillä hän vie silloin onnesi. Vastaantulijalta voi ottaa myötäpäivän, vaikka hän sen puolelta meneekin, kun kääntää samassa vasemmalle ympäri ja sanoo: — Ojelu oma myötäpäivään, vainolaisen vastapäivään.

— Ja jos sinun sopii, kun menet asialle kylään, niin tule toista tietä kotiin myötäpäivään. Se tekee onnea, kun kulkee kehälle. Mitä suurempi kehä, sen parempi onni.

* * * * *

Riittäkööt nämä vanhat muistot kuvamaan kansan taikauskoisia käsityksiä, jotka viittaavat tähtitaivaan alkuperäisiin liikuntoihin ja siten kuvastavat luonnonkannalla elävän ihmisen runollista mielikuvitusta ja uskoa salaperäisiin kohtalonvoimiin. Sampotutkimukseni yhteydessä tulin kuulleeksi yhtä ja toista muutakin taikuutta. Usein oli tietojen saanti hyvin vaikeata, sillä tietäjä pelkää "sanojen" menettävän tehonsa, jos ne ilmaisee arvottomalle. Vain antautumalla uskovaksi kuulijaksi onnistui minunkin pelastaa taikatieto ikuisesta unholasta. Niitä kerätessäni on minulla ollut hyvä tilaisuus nähdä syvemmälle kansan sielun hämäriin kätköihin kuin tavallisessa seurustelussa on mahdollista, sillä sulkeehan luonnonlapsi vaistomaisesti pyhimpänsä vieraan silmältä. Kun olen tutustunut alhaisempiin taikauskoisiin käsitystapoihin, on toisaalta ilmoitetun uskonnon ylevyys sitä kirkkaammin loistanut vastaani pyhästä kirjasta.

* * * * *

Jumala ja isänmaa, siinä ne kaksi soihtua, jotka ovat valaisseet pitkää ja usein vaivalloista elämänpolkuani. Onhan se itse ulottunut melkein vuosisadan päästä päähän — ihmeellisimmän vuosisadan isänmaani historiassa — ja sukumuistot samoinkuin tuulevaisuusnäyt ovat sille varanneet tilaa kauas aikojen taakse, joten voinen kiitollisena tunnustaa eläneeni rakassisältöisen elämän. Päättäköön nämä muistelmani runo, joka ilmaisee sydämeni harrasta, eliniän kestävää rakkautta maatani ja kansaani kohtaan.

YHDYSSIDE

    Huminassa havumetsän,
    Kohinassa kuusosen,
    Suhinassa leyhän lehdon,
    Porinassa purosen

    Minä mieluisimmin viihdyn,
    Siellä kuulen kuiskehen,
    Salakielen sanattoman,
    Vait, ma tiedän, tunnen sen.

    Tiedän mitä metsä haastaa,
    Puron puheen käsitän.
    Mitä lehto lausuelee
    Sen mä sulle selitän.

    Näinhän haastaa havumetsä,
    Näinhän lehto lausuvi:
    "Juuri mun on isänmaassa,
    josta neste nousevi.

    Runko kasvaa korkeana,
    Latva leijuu ilmassa,
    Lintuparvi livertävä
    Sille kielii kilvassa.

    Eloni on sulle suoja
    Hallan käydess' harmajan.
    Huoneen, lämmön, tuen tuoja
    Kuoltuani olla saan.

    Ikinä en isänmaasta
    Eläissäni eriä,
    Minne menen, kunne kuljen,
    Henki, juuri tänne jää."

    Puro näinhän puhelevi:
    "Vaikka pieni puro vaan,
    Kahden suuren veden välill'
    Yhdysside olla saan.

    Isänmaata virvoitellen
    Kukan, ruohon kostutan.
    Lintu, eläin, ihminenkin
    Janonsa saa sammumaan."

— — —

    Oi, jos juurtuisin kuin metsä
    Isänmaahan minäkin,
    Hyödyllinen kuni kuusi
    Kuoltuani vieläkin!

    Jospa niinkuin puro oisin
    Yhdysside yhä vain:
    Viileä ja virvoittava,
    Elon kalliin kostuttain.

    Silloin elänyt mä oisin,
    Varhainkin jos kuolisin —
    Kyllä haudan mulle soisi
    Isänmaani kallihin.

Merikarvian Ylikylässä 28.7.1917

M. R—K.

MUISTELMIA NÄLKÄVUODELTA ELI TALVI 1867-68

1.

Eräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini tiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun hätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan sekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28 markkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme matkalla Turkuun.

Aikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin matkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini. Olen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme säästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen leipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.

Minä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini kasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa kotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten olimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä yhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.

Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet — aluksi kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan — muuten ei leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa. Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin. Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi, vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.

Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.

Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille, kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.

— Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa matonkappaletta takan edessä.

— Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.

— Mikä matto? Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!

— Oo vaiti, käski äiti.

Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän sanoi äkkiä varmalla äänellä:

— Mutta se on peitto, onpa se peitto.

— Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön pakina huvitti.

— Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.

— Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.

— Niin, mutta se on matto, minä sanoin.

— Eipä, eipä, hoki tyttö.

— Miksi ei, minä kysyin.

— Kun se on niin korea, selitti tyttö.

— Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.

— En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.

— Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.

Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin vaimolle:

— Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän ympärillään.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, — kun raskitte antaa noin hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa. — Nyt ei Pikku kuole viluun.

Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: — Pikku sai uuden peiton, voi kuin on korea peitto!

* * * * *

Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä. En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja uudistin sanani lisäten:

— Te näytätte niin kipeältä.

Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan. Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.

Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset" useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. Hän, mies, kiiruhti lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä varten.

— Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.

Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan.
Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.

Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että "viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."

Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.

Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä syviä jälkiä mieleen.

* * * * *

Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.

Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.

— Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa — menisi vain pyhät, kai sitä sitten… Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani. Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä työtä, kun olisi.

— Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, — kyllä ne tarvitset tänä kylmänä talvena.

— Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.

— Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.

Minä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli aamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.

— Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole vielä mitään keitettynä.

— Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä minä kahta kertaa yhteen paikkaan… Kyllä tätä tässä on.

— Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties antavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja einettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne päivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?

— Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi hän tyytyväisesti ja meni.

Joulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo valmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa hänen eteensä: — Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia hyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan kumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:

— Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja minkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien ihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole koskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina muistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti! Ja jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille, suuri kiitos!

Kyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.

2.

Oli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi vuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut puita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden ei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi seipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa. Eikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi päästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt kokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa kahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole muuta neuvoa kuin uiminen.

No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.

— Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. — Onko tämä nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!

Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään. Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.

— Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.

— Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.

— Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun, minä olen jo polttanut kaikki.

— Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.

— Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, — mutta minulla on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana, kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista, jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan. Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?

— Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, — minä menen katkaisemaan niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves, kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille lämmittämään.

Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.

Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.

Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä sentään sekin talvi!

* * * * *

Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut. Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin. Mutta nyt ei saanut työtä.

Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova tuisku.

Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.

Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea ja raukeannäköinen.

Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. —
Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.

Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä, kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.

Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin voitiin auttaa.

— Miten lasten laita onkaan? ajattelin.

Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten "sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa auttaa. — Paras on, ajattelin siis, — että itse otan selvän asiasta.

Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.

— Matka on niin pitkä, esteli hän.

— Minä kävelen mielelläni, vastasin, — ja voin kyllä kahlata. Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. — Minulla oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme hänelle.

Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta ympärillemme.

Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: — Pyytäisin teitä sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.

— Kyllä minä osaan — minä tulen teidän lapsianne katsomaan, vastasin ja astuin sisään eteiseen.

Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.

Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi, kuitenkin niin että sen kuulin:

— Saitteko mitään?

Äidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi hiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: — Kyllä äiti kertoo sitten.

— Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän hänelle.

— Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen iloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota lapsen ääntä.

— Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. — En minä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on sairaskin.

— Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.

— Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.

— Mutta millä olette eläneet?

— Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet uunissa.

— Ja suolavettä, sanoi poika.

— Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta — Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne upottavat.

Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla. Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.

— Sitten minä menen, sanoin — pappilaan ja puhun siellä nuorelle rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan hätäänne?

— En minä ole rohjennut — kyllä nyt tarvitsevia on — ja minä olen vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä — lapsille.

— Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua puolestanne.

Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.

Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.

Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.

Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä, minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella. Menen eteiseen. — Onko siellä kukaan oven takana? huudan.

— On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.

Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta lämpiäisi.

— Mistä sinä olet?

— Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.

— Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.

— Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla, kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä. — Kello tulee vasta kolme.

— Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.

Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen loputtua.

— Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.

— Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat, ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti rintatautia ja täytyi olla hoitaja.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Neljännellätoista.

— Mikä nimesi on?

— Eframi.

— Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.

— Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään huoaten.

— Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?

Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika. Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti, vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.

Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun tuli niin vähän ruokaa… Ja sitten isäntä käski mennä — kerjuulle…

Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.

Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä on vain ohimenevää kurjuutta. — Sinun, joka olet nuori ja kasvava, sanoin, — ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi. Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja ettei sinun sentähden huonosti käy.

— Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan silmät kostuivat.

Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:

— Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.

— Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta, sen saat myöskin pitää.

— Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki, ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. — Lapsiraukka, miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on melkein käsittämätöntä.

— Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä olen niin hyvä juoksemaan.

Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.

— Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, — mutta eivät ne ole antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.

Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä, että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:

— Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten. Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.

— Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?

Poika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät pahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät he hänen kimppuunsa.

— Ja sinä myöskin löit, eikö niin?

— Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.

— Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso takki?

— Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun tappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen peräti pois ja panin pussiini.

Minä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni varten.

— Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin vanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin loppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta vain, että hihat ovat lyhyenlännät.

— Mitä minä siitä, että se on naisen, — eipä takkikaan ole miehen takki, vastasi hän nauraen. — Ei hihojen mitalla niin väliä ole, kyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.

Sitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa etsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin alle ja neulalla kiinnitin leuan alta.

— Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.

— Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, — kun olen silmänikin pessyt ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän tuli ja otti käteni ja kumarsi. — Kuinka minä niin olinkaan? sanoi hän, — Paljon kiitoksia!

Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.

— Menettekö kylään jo? kysäisi poika.

— En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla huonetta jäähdyttämään.

Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: — poika, älä mene kylmään!

Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja rappuset.

Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.

— Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin. — Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä. Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha pitkä virsikirja ja katkismus. — Kyyneleet kierähtivät silmiini. Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo kuullut häneltä.

Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta. Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita, silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.

— No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.

— Metsästä, vastasi hän. — Kun rappusten edessä oli vain pari oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät säteilivät ilosta.

— Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.

— Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.

— Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo nälkä on.

— Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.

Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.

— Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.

— Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:

— Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.

— Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse kuinka surulliselta ääneni soi.

— Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin vähän…

— Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.

Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.

— Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, — mikä se este on: kun minä olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti, kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:

— Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.

Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan jotta saisi palveluspaikan: — Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.

— Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. — Mutta mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä… kerjäämään.

— Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala itse sinua johdattakoon.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä sanoi:

— Suuri kiitos!

Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa, mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin… Tuliko hänestä kunnon mies? Vai sortuiko matkalla…?

3.

Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita viikkoja eteenpäin.

Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo 64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu — ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä…

Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta. Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja johdonmukaiset.

Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim. luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä, joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli, ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas kotiinkin hoidettavaksi.

Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?

— Ei vielä ole, vastasi hän, — mutta kyllä sitä tulee siksi kun tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: — Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.

Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin uskoa Jumalan apuun kuin isä.

— Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.

— Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee. Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. — Älä vaivu epätoivoon, äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin päivänä? Ja Taavetti sanoo: — En minä ole nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon, ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin värähtivät hänen kasvonsa, — sillä Kristus on luvannut: — Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille. Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on uskollinen joka ne lupasi.

— Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja — Herra lisää meille uskoa.

Surumielin lähdin taaskin tädin luo.

* * * * *

Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta, sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.

— Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, — koska olette terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee sitä. Enkä minä viivy kauan.

— Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, — en minä ole kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.

Minä lähdin pappilaan.

Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin, kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä, yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin. Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, — muuten tulevat huoneet täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.

Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä — samoin kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen todistavat, — kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.

Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt, kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.

Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni, enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. — Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.

— Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, — liha on voimistavaa.

— Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä, nuori rouva, — kun ette ole kirjoittanut?

— Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä täti enää tunne kipuakaan niin.

— Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, — se olisi turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään ole säästöön pantuna.

— Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä alakuloisesti.

— Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. —
Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.

— Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.

— Kyllä niitä käy, vastasin.

— Annatteko tekin?

— Tietysti, hiukan ainakin.

— Ette te saa antaa, sanoi rovasti, — ei teillä ole oikeutta siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu? Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä taloihin.