— Emme ole mitään puhuneet, vakuuttivat nämä heräten hänen kysyessään.

He nukkuivat taas heti kaikin.

— Gabriel, nouse ylös! kuuli Gabriel uudestaan uniinsa. Hän kavahti taaskin istumaan.

— Ettekö nytkään puhuneet? kysyi hän, pudistaen Gadolinia hereille.

— Emme.

— Bergelin on sairas ja hourii, sanoi Tengström.

Hän uskoi niin itsekin. Mutta tuskin hän oli taaskin joutunut tuohon horrostilaan, joka ei ole unta eikä valveilla-oloa ja jossa sielu kuitenkin vaeltaa, vaikka ruumis lepää, kun sama ääni taaskin sanoi:

— Gabriel, nouse ylös ja katso parven alle nurkkaan kiukaan varjoon, siellä on leipää ja juurikkaita.

Nyt ei Gabriel enää kysellyt vaan hypähti ylös.

— Mitä Bergelin nyt aikoo? kysyi Tengström, kun huomasi, että tämä vapisevin käsin koperoi tuluksia ja alkoi iskeä tulta.

— Minä rupean etsimään, hän vastasi.

— Mitä?

— Leipää ja juurikkaita.

— Leipää ja juurikkaita! huudahti Tengström. — Se on houretta ja turhaa on tuo etsiminen, onhan se nurkka jo kahdesti perinpohjin etsitty.

Mutta Gabriel ei kuunnellut. Hänellä paloi jo tuli päreessä, jonka hän pisti kiukaan kulmaan. Sitten hän rupesi taaskin repimään verkkoja nurkasta ulos.

Toverit nauroivat "Bergelinin tutkimusretkelle". Tengström oli herättänyt Gadolinin ja vaikka nälkä kiusasi heitä ankarasti, oli tuo kuitenkin heistä niin hupaista, etteivät he voineet pidättää nauruaan.

Gabriel on ajanut verkot keskelle lattiaa. Nurkka on tyhjä. Hän pudistelee nyt verkot yksitellen, jotta niistä neulanenkin varisisi. Ei mitään.

Hän istahtaa rahille uupuneena. Siinä istuu hän nyt ja miettii: pitihän tuo nyt muutenkin tietää mahdottomaksi. Mutta hän muisteli vielä noita äsken kuultuja sanoja. Tuo ääni oli ollut niin selvä, vakaa ja laupias, hän oli sen niin selvästi kuullutkin viime kerralla. Ei, se ei voinut pettää. Hän ei voi uskoa nyt omia aistimiaan, ei ymmärrystäänkään, vika täytyy nyt olla hänessä itsessään, ettei hän löydä, sillä leipää ja juurikkaita täytyy olla siellä nurkassa.

Hän nousee istualtaan, ottaa päreen käteensä oikein läheltä katsoakseen, vaikka hän kyllä etempääkin näkee ja on käsin koettanutkin, että nurkka on tyhjä; mutta hän ei tahdo pettyä toivossaan. Ei mitään.

Mutta tuo leveä lattianparsi tuolla seinämällä, nurkassa kiukaan varjossa, se ei käy päähän asti se on jatkettu lyhyellä laudankappaleella. Hän kiskoo sen siitä ylös. Ja mitä näkee hän siellä? Vähäisen kuopan, jossa on vanha, pienoinen konttirääsy ja siinä — kaksi leipää ja kolme isoa juurikasta!

— Kaikkivaltias Jumala! huudahtaa hän heittäytyen polvilleen ja itkien kuin lapsi.

— Veljet! Nouskaa ylös kiittämään taivaallista Isäämme ja — syömään!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

Toverit eivät tarvitse kahta kutsua.

Ja leipä murretaan kiitoksella!

Tuli tehtiin uudestaan pesään; siinä paistoi Gabriel juurikkaat.
Sitten syötiin illallinen.

Syötyä rupesi Gabriel heti veisaamaan jouluvirsiä ja Tengström ja
Gadolin yhtyivät hänen lauluunsa. He veisasivat koko yön ja kiittivät
Herraa hänen avustaan. Se oli harvinaisimpia juhlahetkiä, mitä voi
olla ihmiselämässä… Vasta aamupuhteella he lepäsivät vähän aikaan.

Kun tuli päivä, näkivät he että meri oli taaskin alkanut jäätyä. Tuuli oli tyyntynyt, ilma selkeä; nyt oli pakkanen ja sitä kesti luultavasti joulupäivät.

He viettivät jouluaan oikein juhlallisesti. Gabriel saarnasi ja messusi, hän piti juhlallisen jumalanpalveluksen, niinkuin kirkossa. Sanat tulivat sydämestä ja menivät sydämiin. Sitten he veisasivat jouluvirsiä ja iloitsivat sydämen pohjasta, Tengström ja Gadolin seuraten Gabrielia, joka osasi ulkoa virret, joita äiti kotona lastensa kanssa oli joka joulu veisannut.

Tapaninpäivänä saatiin jo jäätä koetella luistimilla. Kuitenkaan he eivät vielä uskaltaneet lähteä matkaan, vaan odottivat kolmanteen joulupäivään.

Tapaninpäivä vietettiin samaten kuin joulupäiväkin. Kaikki ylistivät he Jumalaa kaikesta sydämen halusta, joten se joulu, jonka he tuolla autiolla karilla viettivät kiitosvirsien ja saarnojen kaikuessa, ei suinkaan ollut mikään ikävä joulu, vaikkakin se niin surullisen synkästi alkoi ja näytti niin hirveän lopun saavan. Se oli sangen iloinen ja riemullinen joulu. He tiesivät, että Herra oli läsnä.

Kolmantena joulupäivänä he söivät aamiaisensa päivän koittaessa, veisasivat virren ja jättivät hyvästi kalastajasaunalle, jossa Herra oli niin ihmeellisen avun heille antanut. Vielä ulkoa palasi Gabriel takaisin. Hän tahtoi yksinään sanoa jäähyväiset tuolle huoneelle, jossa hän oli saanut "maistaa kuinka Herra on suloinen."

6.

Pian olivat matkustajamme matkansa perillä.

Jostakin lukijastani saattaa olla hupaista tietää miten he tulivat Perniöön ym. Jätän sen nyt kuitenkin lukijan oman mielikuvituksen tehtäväksi, sillä minä en tiedä siitä mitään kertoa, sitä kun ei ole minullekaan kerrottu.

Nyt lopuksi sanon lyhyesti mitä matkustajistamme sittemmin tuli.

Oppinut ja ansiokas Jaakko Tengström, maamme historiassa tärkeä henkilö, tuli piispaksi Turkuun 1805 ja arkkipiispaksi 1817.

Jaakko Fredrik Gadolin oli kirkkoherra Mynämäellä sekä vt. lääninrovasti.

Kolmas sankareistamme, Gabriel Bergelin oli kirkkoherrana Merikarvialla. Hänen elämänsä on edellä, näiden perhemuistojen alussa, laajahkosti esitetty.

5.

KUUN PIMENTÄMINEN

Historiallinen kertomus

1.

Mikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että kenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä armon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina samalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja toiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin loppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi lupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin meille.

— Vasta nyt, mon ami, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen syrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire yölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo, ergo [Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.

— Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän tekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa kieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin joviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja "poikaseni", vaikka minä olen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko mies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän tekee.

— No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on kenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä sitkeät halikkolaiset filantropiaan [Ihmisrakkauteen.] ja siten yllättää meitä.

— Niin, posito, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani jo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja latinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se keppossuunnitelma valmiina?

— On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin sen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman kuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?

— Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi olisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.

— Lupaan.

— Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion saksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa. Jaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen tulkin virkaa tohtorille.

— Bravo, bravissimo! huudahti Gadolin nauraen. — Mutta jos kaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita tohtorillemme? Siitä syntyy uusi quaestio, [Kysymys.] "poikaseni."

— Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.

— Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. — Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.

— Juuri niin… Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme yökortteerin… Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.

— Näyttääpä tietenkin.

* * * * *

Lukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka miettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria lukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. "Maisterin" nimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä oudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille, jotka "lukivat". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri, varsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon arvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas ja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia Perniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas Gadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin poika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja äiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden on hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja itselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa. Tämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää eväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist. Juhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa. Koska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja matka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi vanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun viettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin käsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset, kehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko Fredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota varoja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata vieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla tavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko Fredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan. Tengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut teinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi, kehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin oli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään vuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska hän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi suorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että hän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään luotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström. Tähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä. Nuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi mitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä kotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle seikkailuretkelle.

2.

— Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät… hyvää ehtoota sentään… nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin joukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla toistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset olivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.

— Jumal' antakoon… Pitäisi kuuta tervattaman, — vastasi renki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. — Etkös näe sankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo poika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina sukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.

— Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?

— Ties heidän… Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa kunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi ruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin pahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita navetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin käynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos akkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä vaikka vannoisin.

— No eikö nyt talon tervalla parempaa virkaa ole, kuin ilmaa sukia?
Mikä sitä heille antoi tuonne?

— Kaima kantoi heille tervasangon, kun lupasivat maksaa, jos ei kuu mustu. Sanoivat, ettei heidän sovi lykätä sitä huomiseksi, kun on tullut jo tiedoksi, että tänäpäivänä se tehdään ja monessa paikassa sitä tänä iltana kurkistellaan, pimeneekö. Mutta en minä usko, ennenkuin näen.

— Mikä kiiltävä sillä tohtorilla on kädessä, kelloko?

— Hei kello, kelpo onkin, hopeakello, suuri kuin kohtuullinen nauris. Kysyin tulkkipojalta, vaihtaako. — Ei, sanoi, — ei vaikka antaisit vuotuisen palkkasi, ei sittenkään.

— Näettekö, miehet, puheli vanha eukko, — tuo korea, lihava poika, joka tulta näyttää, polkee karret päreistä lumiseen kattoon. Ette te tulen kansa tallinseinien sisälläkään noin tarkkoja ole.

— Jokohan Kujansuun Kaisa taaskin moittii meitä? huudahti poika-Matti, reipas nuori mies, joka juuri tuli tuvasta, ja sattui kuulemaan eukon viime sanat.

— En suinkaan minä…

— Vaiti nyt, tohtori puhuu, huudahti muuan miehen ääni joukosta.

— Sss!

— Se oli nyt sitä saksaa.

Kanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.

— Nyt… Nyt sitä aletaan!

Renki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.

— Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja vetelee ja taas kastaa… Kyllä terva tulee jonkun killingin maksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo omaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa, hah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne saakka ylettyä.

— Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan
Jussikin.

— Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.

— Mutta minun mielestäni… kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu syrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.

— Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti.
Vai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.

— Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.

— Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt, jupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei naurattanut enää.

— Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. — Voi ihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa…ja, kuinka siinä sanoo, ne on lopun merkit, tuommoiset.

— Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka samassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä tietänyt koko näytelmästä. — Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä kojeita niillä on edessään?

— Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.

— Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?

— On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.

— Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen nähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.

— Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän ennen? kysyi Kujanpään eukko.

— En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano…

Kun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun käänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla, lypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka paljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette höperöitä kaikki.

— Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja lähtenyt hänkin ulos katsomaan. — Olisiko teidän mielestänne paljon vaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se tulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt, kun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen. Ja kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen…

— Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä tietämisestä.

— Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät ihmiset tänä vuonna sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna, ja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?

— En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen sanoi ja että se tuli lypsyn…

— Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, — kun itse tekevät, herrat.

— Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.

— No ei hän, en suinkaan minä sitä… Mutta mistä sen luki taas?
Mustasta kirjastako? Sanotaan…

— Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin siinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.

— Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. — Se on semmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä nähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat, suojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää, ettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä tee… Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne auringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä edeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi? Eivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.

— No, en minä ymmärrä, mutta…

— Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä ymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä sanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana piirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten kun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen kaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin sanoinkin eilen.

— Aina tuo Matti…

Maija meni vähän kauemmaksi.

— Tervaako ne koko kuun, isä? kysyi pikku Heikki.

— En minä tiedä, kyllähän nähdään.

— Voi, älkää hyvät herrat koko kuuta tervatko, huusi vanha Kaisa ja juoksi lähemmäksi — jättäkää vähän syrjää, jotta minä vanha ihminen näen kävellä mökilleni tästä. Kyllä riittää jo, kyllä sen jo näemme, että voitte suuria tehdä.

— Älkää huutako, Kaisa, kielsi suutari, — kyllä he itse tekonsa tietävät. Eikä suinkaan ne tuota kauan viitsi tehdä. Ei ne pimennykset koskaan kovin pitkiä ole.

— Kah, nyt muutetaan miestä, huomautti renki-Matti. — Nyt alkaa toinen oppilas tervata. Eikö se voinut, tulkki, tuota loppua enää sivellä?

— Ei se kun pesee, huusi Maija, — eikö Matti näe enää?

— Oikein, se kastaa toiseen sankoon, sanoi Matti. — Ja minä luulen että se suurenee.

— Eikö tervattu koko kuuta, oliko se Kaisan vuoksi? mietti Jussi.

— Suurenee se, sanoi suutarikin. — Näetkö vain, eivätkö ne siihen vaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin… Ja suottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa kai.

— Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki kummastellen renki-Matilta.

— Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia yläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.

— Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?

— Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin kaima… Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä tyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä, ja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt kenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää sinne joutunutkaan.

— Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.

— Sinne… Jonnekin vain.

Koko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä talossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet oirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi Tengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän suutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä pikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni navettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi vasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja kokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja meni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle lyijykynänpätkällä:

En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö. [Valkoinen vasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]

Tämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen sitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen pikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi pussin, jota hän nimitti "elttapussiksi", toisen vasikan kaulaan ja kehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.

Hyvän illallisen emäntä heille laittoi ja samoin he saivat oivallisen yösijan. Aamulla kukon laulaessa kävi emäntä navetassa muuttamassa pussin, ja kun päivä valkeni olivat vasikat terveet. Vieraille laitettiin hyvä suurus ja he saivat vielä kelpo eväät reppuihin. Eikä tarvinnut emännän niitä salaa täyttää, sillä isäntä oli samassa toimessa ja kokosi vielä rahojakin tohtorille ja hänen oppilailleen. Jos nämä eivät itse olisi kieltäytyneet vastaanottamasta, olisi lahjamäärä ollut paljon runsaampikin, sillä nuo hyvät ihmiset pitivät sen suurena menestyksen enteenä, että kuuntervaus tapahtui heillä. Jo vasikkain paraneminen osoitti sitä, heiltä kun oli pitkin vuotta kaikki vasikat kuolleet, sanoi emäntä. Hänelle annettiin neuvo sukia elukat ja sitoa pussi kaulaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että kaikki olivat jääneet tyytyväiselle mielelle.

Kun nuorukaiset olivat palanneet takaisin Perniöön, niin kirkkoherranrouva täytti Tengströmin evässäkin Jaakko Fredrikin teinirepusta ja pani vielä omiakin varoja lisäksi, sillä hän käsitti että tämän rikaslahjaisen nuorukaisen toveruus oli suureksi hyödyksi hänen pojalleen.

Aamulla, kun Tengström eteisessä seisoi ja vähän alakuloisesti katseli säkkiään, astui rouva samassa ulos keittiöstä. — Mitä seisot ja mietit? kysyi hän.

— Katselen, että säkissäni, johon illalla tyhjensin reppuni, on nyt varmaan Jaakko Fredrikin eväät. Nyt en tunne omiani, mutta tädin avulla ne kai erilleen saadaan.

— Ei siinä hänen ole, ne ovat kaikki sinun.

— Ei, täti kulta, kiitän. Hän oli niin iloinen saaliistaan ja hänestä olisi varmaan kovin ikävä, kun hän ei saisi sitä itse pitää.

— Ei puhuta hänelle mitään. Luuletteko hänen niitä kuukauden päästä muistavan ja tuntevan? Minä täytän hänenkin säkkinsä, ja tämän toimitan heti aittaan ennenkuin hän nousee ylös.

Nuorukainen kiitti sydämellisesti hyvää tätiä. Sitten hän meni ja kertoi Bergelinille saaneensa hyviä uutisia kotiin.

Vielä joulun edellä "oppilaat" saivat lyyran lakkiinsa ja "tohtori" vihittiin papiksi Tukholmassa, jonne kaikki kolme matkustivat avoimella jaalalla. Papiksi vihkiminen tapahtui Tukholmassa siksi, että Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander silloin valtiopäiväin aikaan oleskeli siellä.

Tämän pienen kujeilun päähenkilö on, niinkuin arvoisa lukija tietänee, piirtänyt nimensä Suomen historiaan maan ensimmäisenä arkkipiispana. Hänen toveristaan tässä kertoelmassa tuli rovasti ja heidän maisteristaan Merikarvian kirkkoherra.

Mutta teinikepposella oli vielä jälkinäytöksensäkin, jonka lukijan suosiollisella luvalla vielä kerron. Se tapahtui puoli vuosisataa myöhemmin.

3.

Arkkipiispa Tengström oli jo pitemmän aikaa kärsinyt reumatismia ja tullut kovin synkkämieliseksi ja hermostuneeksi. Pieninkin rasitus tahi mielenliikutus voi saada hänet ärtyiseksi ja pois tasapainosta. Lääkärit olivat turhaan koettaneet taitoansa; ei mikään auttanut.

Silloin neuvoi muuan piispattaren ystävä, että olisi paras ottaa tunnettu Halikon muori parantamaan; tämä muka oli parantanut hänenkin miehensä, jonka taudille eivät lääkärit mitään voineet, vaikka he siitä sitten kunnian ottivat, kun sairas parani, koska eivät tietäneet, että muoria oli apuna käytettykään. Tämä ystävä kertoi, että muori oli hieronut, haudellut ja voidellut ja potilas oli parantunut hyväksi.

Nyt alkoi arkkipiispatar ensiksi varsin varovasti puhua tuon tuttavan herran taudista, joka hänen mielestään ilmauksiltaan oli ollut varsin samanlaista kuin hänen miehensäkin tauti. Ja sitten hän kertoi sen paranemisesta. Mutta arkkipiispa keskeytti hänet: — Ei kiitoksia! En minä anna itseäni Halikon muorin hoitoon. Jopa minua nauraisi koko Suomi, ja lääkärit ivaisivat minua.

— Mutta sen täytyykin tapahtua salaa. Ken sinua tietäisi nauraa, tai ivata?

— Ei. Siitä ei puhuta koskaan enää.

Mutta kun sairaus ei helpottanut, päinvastoin paheni, niin ettei ollut yönlepoa eikä päivänviihdytystä, alkoi huolestunut puoliso taaskin puhua Halikon muorista, ja kiellosta välittämättä hän teki sitä joka päivä, koettaen suostutella miestään, että hän nyt kumminkin kerran, pari antaisi hieroa itseään ja käyttää haudetta. Eihän sitä kukaan tietäisi, kun tekijä itsekin sen vaatii pitämään salassa, jotteivät lääkärit häntä sakottaisi.

Vihdoin, kun piispa ei enää uskaltanut valittaa eikä huokausta päästää rinnastaan ilman että kohta sai kuulla Halikon muorista, sanoi hän alakuloisesti: — No, tulkoon sitten. Mutta minä tiedän, ettei se mitään auta… Minua ei mikään auta enää.

Ei kauankaan kestänyt ennenkuin rouva toi sisään siistin maalaiseukon, joka kumarteli syvään ja puheli sävyisästi.

Eukko oli jo useita päiviä ollut talossa valmiina, kunnes saisi luvan tulla taitoaan osoittamaan. On huomattava, että lääkärit siihen aikaan antoivat sangen vähän arvoa hieronnalle.

Eukko hieroi kerran ja toisen, jopa kolmannenkin ja toimitti hyvää haudetta välillä. Ja kunnianarvoisan potilaan kipu ja synkkämielisyys "kuunteli", vaikka ei se vielä hyvästi jättänytkään. Mutta eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: — Tämä on nyt viimeinen kerta, kun annan vauloa itseäni… Saat lähettää eukon pois huomenna, kun nyt olet saanut tahtosi toteen ja näet, ettei tämäkään auta. Kärsivällisyyteni ja voimani loppuvat jo tykkänään.

Siihen tyytyi rouva ja muorikin, joka otaksui, että hänen apunsa jo olikin alkanut vaikuttaa.

Illalla hieromisen ja hauteen jälkeen muori vielä ennen potilaansa levollemenoa vähän aikaa viimeistellen piteli hänen kaulaansa ja hartioitaan ja pyyhkieli hänen ruumistaan, lopettaen siihen toimensa. Ja toivottaen hyvää yötä, hän meni kumarrellen ulos.

Arkkipiispa, jonka oli vallannut väsymys, alkoi nousta nojatuolista ja mennä levolle, koska nyt tuntui siltä, että kukaties saisi rauhassa nukkua. Mutta silloin virahti mieleen ajatus: mitä se eukko minun kaulaani siveli ja niskaani hypisteli ja puheli sitä ja tätä sitä tehdessään? Paniko se sinne jotain?

Hän koetteli yömekon päältä niskasta. Ei siellä tuntunut mitään.

Mutta sittenkin…

Hän koetti sormellaan mekon alta yöpaidan kauluksen päältä. Ja oikein, siellä tuntui solmu, josta lähti nauhat.

— Mitä tämä on? sanoo hän ja vetää nauhoista, jotka aukenevat ja johtuvat hänen poveensa yömekon alle. Sieltä hän vetää esiin kummallisen esineen. Se oli pieni kulunut, pitämisestä mustunut kiiltävä nahkapussi, jonka yläreunaan näkyi uudet puhtaat valkoiset nauhat ommellun.

— Mitä…? Onko ihminen hupsu? sanoi hänen kunnianarvoisuutensa suuttuneena. — Aiotaanko minua taikakeinoilla parantaa? Katsotaanhan kumminkin ensin mitä siinä on, mutta kyllä sitten saavat kuulla!

Hän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille ja viilsi sen siinä halki.

— Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja, valkoisia ja ruskeita, mitä moskaa…! Hyi! Ja nämä sitten ovat parannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on? Paperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit ollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä teenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun tekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet lujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja sytyttää toinen kynttilä.

Se oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta, joka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän luki vähän vaikeasti: — En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö.

Nyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat kirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen huuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.

Nauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar ja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet, että hän menisi maata ja saisi yölevon.

— Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki rikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen paperiliuska kädessä. — Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen vahingon! Oi voi!

Piispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.

Mutta nyt suuttui eukko. — Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän kiivaasti. — Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.

Piispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. — Mistä te, muori hyvä, olette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on tehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä se sisältää?

— Mistäkö saanut?! Tiedän kai… En minä sitä mistään varastanut ole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin, kuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole kukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä, koska ne ovat niin monta auttaneet.

Mutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia ja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena: — Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen maalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään noitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan elttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen tohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä taivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet niinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne jättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi… Ei sitä kannata nauraa.

Eukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.

Mutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä hytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin jaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan niin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut käsittää koko asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista iloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän otti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön. Se kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku hulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava pakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän käsittänyt.

— Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin, sanoi iloisesti arkkipiispa, — sillä hän on tuottanut minulle niin hauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut, muori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut ja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.

— No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä nauramisesta… Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt… Ja, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, — kyllä minua on joka päivä kestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.

Rouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän luokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi syvään arkkipiispalle. — Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra kunnian arkkipiispa antaisi minulle sanat. Kyllä minä tämän eheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin päällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat. Antakaa vain sanat.

— Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. — Hän luuli eukon pyytävän häneltä loitsua eli taikasanoja.

— On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, — niitä minä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse… En minä teidän sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan väärinkäsityksen, — vaan omiani, omaa omaisuuttani.

Hän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.

Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.

Nyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut pahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti hänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen pölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti kiinni.

Piispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian sieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt molemmat samaa asiaa.

Mutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani varsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet nuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja sydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli kuin pyyhkäisty pois.

Halikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan talosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle, että juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että nauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori itsekin, että pussi se oli, joka auttoi.

Eukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse arkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta oli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja nytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.

* * * * *

Tämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja lapsuudessaan kuullut "tohtorin" leskeltä, rouva Bergeliniltä, joka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen jostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin piispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut henkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja Tegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi mainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin "Amerikan suomalaisesta lehdestä" "Kuun tervaajat"-nimisen kertomuksen samasta asiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta naissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa siitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan tahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen "erään Suomen piispan". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan olleen "kolme ylioppilasta". Tämän kertojan hienotunteisuuden en kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta, sillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja mikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii myöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että pikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme ja mikä vieraan.

Siinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin itsensä esittäneen "saksalaista tohtoria". Tiedämme, että Tengström on 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi hän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi täytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken osanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka hänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö näytelmässä.

INKERI

Kertomus Isonvihan ajoilta

1.

Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon iskuun.

Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.

— Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka… ja lapsikin… Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen taistelun päivä — ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven ylitse ei olisi jättänyt jälkiä — miksi näitä ajattelen? Sinä, Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.

Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä pistelemään.

— Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti kiintyneenä.

Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.

— Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset…?

— Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.

— Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat.
Mutta mitä olet kuullut?

— Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja niiden välillä. Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.

— Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. — Mitä nyt teemme?

— En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.

— En minäkään sitä…

— Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa… Suokoon Jumala vain että saisin olla.

— Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.

— Sinä! Se on toinen asia, sinun täytyy paeta.

— Älä puhukaan.

— Entä Ingrid?

— Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, — mikä hänen suhteensa neuvoksi, jos…?

— Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, — jos he tulevat… niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo meidät mahdollisiksi kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja vievät minut… Oi, älä nyt itke noin… Kaikki voi olla turhaa, vain pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.

— Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, — mutta miten lasten käy?

Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.

— Minä olen nyt tyyni, puhu vain.

— Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.

— Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä, minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet… Minä kyllä jaksan.

— Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden, niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua. Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?

— Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön hän tänne, jonkun huostaan… Oi, en tiedä.

— Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää. Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en usko sitä.

— Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.

— Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.

— Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän itki katkerasti.

— Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa. Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi lastasi kohtaan. Sinä olet äiti.

— Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento… Voi sentään!

— Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena, ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa… Minä ja Gabriel kyllä kestämme, kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on vahva rinta molemmilla… Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on vallan turha.

Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.

— Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta mikset minulle heti aamulla kertonut… eikä Mattikaan? Nyt on pitkä päivä kulunut siitä, oi, voi… Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?

— Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä, teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin löytävät… Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni, jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.

— Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin ja vaalisin…

— Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on järkähtämätön tahtoni.

— Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten lomasta heikosti hymyillen. — Tämä on kuin revittäisiin sydän rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.

— Vaimoni! Se on Herran tahto: — sinun tahtosi olkoon sinun miehesi alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.

— Mutta… kyllä se on sangen raskasta… kuitenkin tapahtukoon
Sinun tahtosi eikä minun.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

— Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, — kuka sinua sitten vaalii, kun ei minua ole?

— Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa häntä kehottaa, muista se… Tulkoon vapaasti.

— Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.

— Niin… Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa takaisin.

— Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin eron kestää? Ja miten kestät sinä?

— Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi… ja minä… Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka Häneen turvaavat.

— Mutta jos… Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa… Ovathan pyhät miehetkin paenneet… Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?

— Susanna! Älä nyt sinä johdata minua kiusaukseen! Ajattele, jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän, tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja pakenin suden tullessa?

— Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.

— En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä. Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, — niin seuraa minua vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat… papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin koettaneeni.

— Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan nimessä, mitä hyvänsä… Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen tahtoonsa.

Hän itki yhä.

— Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen hänen kättään.

Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.

— Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, — niin saamme itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.

— Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu renkiä pitää, mutta hänelle itselleen…

— Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan. Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi, kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos sallin hänen seurata itseäni.

— Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi. Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden suonkin hänen seuraavan sinua.

— En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa.
Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.

Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota nimitettiin pirtiksi.

Gabriel on saapunut saaliineen sinne.

Äiti menee katsomaan pojan saalista.

Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.

— Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, — minulla on vähän sanomista sinulle.

Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.

Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen mahdollisista seurauksista.

Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.

— Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.

— Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?

— Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.

— Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava askel elämässäsi.

— Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit tehnyt minun asemassani, isä?

— Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, — minä tahdon tietää sen nyt.

— Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.

— Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut, mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.

Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.

— Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta…

— Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. — Entä Ingrid? Se nyt on mahdotonta.

— Ingrid ei tiedä vielä.

— Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!

— Niin, siinäpä se… Äiti on meille miehille tehnyt vahvat sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat… Kappalaisen pienet tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä ymmärtänyt… Mutta kaiketi sen piti niin käymän… Annoin menneenä talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee… Ja minulla on ennakkotunne siitä, että se tulee… Ihmiset tavaroineen kaikki metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.

— Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.

— Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.

— Siitä olen minäkin varma.

— Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.

— Kyllä sen teen, isä… sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.

Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.

2.

Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri Wolffin tyttäreen.

Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys. Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.

Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia, oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka piti koulua siellä.

Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin kahdeksantoistavuotias.

Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana kesänä.

Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion perällä.

Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.

Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan — se on luettava Suomen papiston ikuiseksi kunniaksi — tämä hänen tekonsa ollut mitään harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut. Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.

Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen lukijan nähtäväksi.

* * * * *

Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.

— Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.

— Minä valmistan illallista, tiedäthän.

Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.

— Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.

— Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.

— Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.

— Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita aamupäivällä kokoilimme.

— Hm, jättäköön sen… huomiseksi.

Rouva meni.

Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.

Hän kantoi jotain esiliinan alla.

Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta, vaikkakin suu hymyili.

— Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?

— Kukkiako? Tunnen tuoksua.

— Ei, et arvannut.

— Mansikoitako jo?

— Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.

Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.

— Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi isäänsä silmiin.

— Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.

Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja suuhunsa.

Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna isän tunteille.

— Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä
Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!

— Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, — ja niinhän saammekin kerran.

— Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä… Ja kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.

Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan, jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.

Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.

— Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:

— Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Hän sulki lapsen syliinsä.

* * * * *

Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä pihalta.

Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään, vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.

Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä huomattavammaksi.

Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään sydämelleen.

Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt
Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.

Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.

Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.

Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen käsivarsi oli pojan ympärillä.

He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.

* * * * *

Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen omilla sanoillaan.

Pastori käyskeli hetken edestakaisin.

Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.

Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina, kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden ikäänkuin tahtoen sanoa: — Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.

Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja ryhdikkäämpi, täysi mies jo.