KAMALA HETKI

KERTOMUKSEN ALUKSI

Tottahan se nyt viimeinkin tulee kotiin, sanoi myllärin emäntä, kun hänen miehensä tömistellen lunta töppösistään ja huiskien sitä lakistaan ja takistaan astui tupaan. Kyllä hän olikin myllärin näköinen sisään astuessaan, mutta vain lumesta. — Oi voi, mutta minä maar sinua olen odottanut. Hän huokasi.

— Mitä sinä nyt sitten niin kovin…? Kyllä siellä nyt on oikea sudenilma ja huono sää kävellä, mutta olenpa minä mies, joka jaksan. Eikä ne asiat ole ovenrivassa, mutta hyvin se meni siellä.

— Niin, en minä nyt sitä… mutta olipa hyvä toki… Enkä minä juuri sinun tähtesikään, mutta…

— Mutta mitä? Eihän mitään ole tapahtunut hevoselle taikka lehmille tiedämmä, kai se nyt jotakin on?

— Ei, en minä tiedä mitään tapahtuneen, kotona kumminkaan. Itse vain olen huolissani ollut.

— Onko täällä ketään käynyt kylästä sitten, sanoi mylläri rauhoittuneena, ja jotakin juorunnut Silläaikaa kun minä olen ollut poissa? Ei niitä tarvitse mielellensä laskea.

— Ei täällä ketään ole ollut juoruamassa — mitä minä juoruista! Eikä kukaan koko päivänä ole ovea raottanut, ainoastaan kuvakaappimies täällä kävi, sanoi eukko hitaasti.

— Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne tänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen tuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni… Uusia kaappeja sillä kai sentään?

— Ei ollut kuin vanha romo. — Mutta käy nyt ukko-kulta syömään, kyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut poissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset jo söivät ja panivat maata… mutta, ei minua haluta syödä.

— Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin, äänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. — Se mieskö sitä puhui?

— No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta jaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä kuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja näytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin, enkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli, mutta hän sanoi vain: — En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman saa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki. Ja sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan, niin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän kysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: — Onko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä tavaraa onnenpöytäänsä — sekin sillä oli. — Kyllä tässä on hyvä puoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette. — Missä se puoti on? hän kysyi. — Tuossa se on, kosken toisella puolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu sahan työmiehiä toisissa. — Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi. — Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. — Asuuko se täällä, isäntä itse? — Ei, se on Tampereella, minä vastaan. — Käykö tässä kauppa näin sivupaikassa? — Kyllä tässä sentään käy, tässä on vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että vilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. — Mutta mitä ne miehet tässä talvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. — Ne ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, — siellä ne ovat nytkin, joka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. — No, kuka niitä tukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? — Täällä on hänen kirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja katsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa. — Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko se kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. — Ei, sahanasettaja asuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä, jossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin. — Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin ostamassa siltä? hän sanoi. — Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan, vaan nainen, minä nauroin. — Vai nainen, eikö täällä miehistä kirjanpitäjää olekaan? — Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin, kun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin, patruuna ja rouva. — Niin, sanoo hän nauraen, — ja eipä ne rahat taida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata markkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista paljoa piittaa. — Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin, joka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä tuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.

— Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko jatkoi kertomistaan.

— Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä väkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka nuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. — Asuu siinä yksi perheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla paljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne hupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä pari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa, mutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte mennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin. Niin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se minua puhuttaa.

— Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän asti, mitä varten sitä nyt epäilet?

— Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä niin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat olisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen jälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja pyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä kulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi, jottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen. Mutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne sitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää, ja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin minä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti. Mutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä maar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun oli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole pahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta olen tässä ollut siitä sentään levoton.

— Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri nousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. — Mitä sinun tarvitsi ruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan, oudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se suinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli, eikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se hänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla niin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli, puotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen, ryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt katsomaankaan?

— Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein puistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain itseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt toiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun se oli niin iloinen ja ystävällinen.

— Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään, niin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta siellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on tapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla kuullaan.

* * * * *

Jotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän kuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.

KAMALA HETKI

Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä
Näsijärven seudulla.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut, harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen taikalinna jossakin sadussa.

Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä. Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.

Tein ehkä väärin — ajattelin — kun sallin Jaskan mennä metsään tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on mennyt tuonne toisiin riveihin… Voi kuinka on synkkää tänään! Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua. Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä… Kumma kun ei nyt ketään tule puotiinkaan tänään — vain aamulla kävi jokunen — kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. — Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin kiirehtiä. — Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet rahat luetut — nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina, yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.

Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento, joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. — Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi, ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille "posetiivimiehille." — Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin astumaan puodin ovea kohti.

Sen seikan että hän pysähtyi ikkunani alle, ei itsessään tarvinnut antaa mitään aihetta epäluuloon hänen suhteensa; sillä oli varsin tavallista, että oudommat henkilöt siinä aivan kuin kysyivät itseltään: kumpiako portaita nousen? Mutta hänen katseessaan oli jotakin urkkivaa, kun hän tuosta ikkunanpielestä kurkisti sisään ja katsahti minuun, mutta samalla myöskin ympäri huonetta; ja vielä mennessäänkin hän käänsi päätään, ja hänen silmäyksensä kiintyi puolen sekunnin ajaksi pöydällä oleviin rahoihin. Minä huomasin selvästi, että hän näki ne siinä.

Huonerivi oli mäenrinteessä ja pihan puolelta melkein maassa kiinni, ja kun piha kohosi ylöspäin huoneista, voi ohikulkeva mielensä mukaan katsoa ikkunasta sisään. Tälle pihalle kulki huonerivin sivusta kaksi kiviporrasta, joiden välillä minun huoneeni ja puoti sijaitsivat. Toinen näistä, oikeanpuolinen, vei eteiseen eli ns. tampuuriin, ja siitä asuinhuoneisiin, toinen leipomatuvan eteiseen eli pakarin porstuaan, niinkuin sitä nimitettiin, josta ovi vei oikealle kauppapuotiin. Tätä viimemainittua vastapäätä oli leipomatuvan ovi. Tämän porstuan perältä vei ovi vasemmalle kulmakamariin, jossa Juho perheineen asui leipomahuoneen vieressä, toinen oikealle puodin vieressä olevaan miesten kamariin. Miesten kamarista ei käynyt ovea muualle kuin porstuaan, sillä tämän huoneen ovea vastassa oleva seinä oli päin erästä sänkykamaria, joka pidettiin lämpimänä patruunan varalta, kun hän sattui tulemaan. Tämän sänkykamarin kohdalla oli siis puotikamari, joka samalla oli minun huoneeni. Tässä minun huoneessani oli kaksi ovea, toinen tuohon edellämainittuun tampuuriin ja toinen tietysti puotiin. Tätä puotikamaria vastapäätä tampuurissa oli keittiön ovi.

Puodin ovi helähti ja aukeni, kun mies astui hitaasti sisään epämukavine taakkoineen, jonka hän laski myymäpöydälle.

Olin jo noussut ylös, mennäkseni heti puotiin, mutta kun silmäsin sinne astuessani pari askelta eteenpäin, näin tuon oudon miehen jo makaavan viistossa myymäpöydän mutkan ylitse ja kurkistavan kamariin.

Kun hän näki, että katsoin sinne, huusi hän rämeällä äänellä:

— Eikö sieltä tulla?

— Tulen heti, olkaa hyvä ja odottakaa pari silmänräpäystä, vastasin ja astuin takaisin pöydän luo.

Miehen olennossa ja äänessä oli jotakin, joka herätti epäluuloani. Hän näytti minusta ikäänkuin olisi tahtonut teroittaa sekä kuuloansa että näköänsä niinkuin kissa, joka vainuaa hiirtä.

Panin siis nopeasti rahat pöydältä pieneen mustaan lakkiseen kassakirstuun, joka oli pöydällä ja oikeastaan oli aiottu matkarahoja varten, mutta nyt käytettiin tähän tarkoitukseen. Tämän otin käteeni ja astuin kaapin luo, joka oli eteiseen vievän oven ääressä. Ja kun tämä viimemainittu ovi oli puotiin vievää ovea vastassa, en voinut tätä tehdä niin, ettei mies olisi havainnut minne sen laskin, kuin myöskin että kätkin avaimen taskuuni. Tämän kyllä käsitin kaikki, mutta minne sen olisin pannut muualle, avaimenkaan?

— Minkälainen kirjanpitäjä täällä on, kun antaa matkustavaisen odottaa? huusi mies äreästi, kun käännyin puotia kohti.

Huomattava on, että niin kauan kuin kokosin rahoja kirstuun ja panin kaappiin, ei hän hiiskunut sanaakaan eikä vähintäkään liikahtanut, mutta kun sen olin tehnyt, huusi hän heti ja teki kiivaita liikkeitä yläruumiillaan. Mutta näennäisen äreyden ohessa näkyi kuitenkin tyytyväinen ilme hänen kasvoissaan ja hän koetti turhaan peittää sitä noilla kiivailla sanoillaan.

— Suokaa anteeksi, sanoin kohteliaasti, astuessani puotiin, minä olin estynyt heti tulemasta.

— Mikä teitä esti? Heti pitää tulla, ei matkustavaisella ole aikaa odottaa, räyski hän.

— Minä panin rahaa laatikkoon, kyllä kai sen kuulitte ja näittekin, että se minulla oli esteenä, sanoin tyynesti.

Minä katsoin puhuessani häneen tarkasti.

— No, kuulin minä sen ja näinkin, mutta mitä se minuun kuuluu? Ette te ole rehellinen ihminen, — hän korotti taaskin ääntänsä, — kun annatte oudon seisoa puodissa. Vai onko tämä oma puotinne? Eikö teillä ole aikaa rahojanne korjata jälkeenpäin?

— Ei. Raha pitää ensiksi panna talteen. Minä kyllä tiesin teidän puodissa olevan ja sentähden kiiruhdin. Ja ettepä ole siinä liikahtanutkaan, vaan seisonut kauniisti paikallanne.

Minä käsitin, että hän tahtoi ärsyttää minua. Arvelin, että oli paras olla sangen maltillinen ja vakavan kohtelias; siten olisi hänen vaikeampi olla hävytön. Ehkäpä hän etsii juuri syytä oikein kiivastuakseen ja koettaa omaa rohkeuttaan karaista, ajattelin.

— Noh, en minä liikkunutkaan, minä olen rehti mies. Minä huusinkin heti: eikö sieltä tulla!

— Niinpä oikein. Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä haluatte ostaa.

— Minä teen paljon kauppoja. Minun täytyy miettiä ensiksi mitä ostan, minä ostan paljon.

— Kuljetatteko kauppaa kaapissanne?

— Kuljetan minä sitäkin siinä. Se on kuvakaappi. Minulla on onnenpöytäkin tuossa, hän osoitti oven puoleen, jossa se oli lattialla, — ja ostan siihen paljon pientä tavaraa. Ei niitä niin pian ehdi ajattelemaan. Kun te kuhnitte tuolla rahan kanssa, ettekä tullut heti, niin minä suutuin, ja mielestäni meni, mitä minun piti ensiksi ostaa, kun minulla on niin perhanan pikainen luonto, enkä kärsi hankkimisia, laverteli hän. — Taitaa olla omaa kauppaanne tämä, häh?

— Ei.

— Kenen tämä on?

— Patruunan.

— Asuuko se tässä, vai missä se asuu?

— Tampereella.

— Mikä talo taikka mikä se on, tuo tuossa ylhäällä, mitä väkeä siinä on?

Hän osoitti kädellään ikkunasta yli pihan.

— Siinä asuu nykyään maalari.

— Onko se kotona se maalari?

— En tiedä varmaan. Kuuluu se olleen kylissä maalaamassa, mutta taitaa jo olla kotona.

Ehkäpä antaisi maalata kaappinsa, ajattelin. Se olikin vanhuudesta mustunut, alkuaan se oli ollut punainen.

— Onko siinä paljonkin väkeä?

— Sillä on vaimo ja useita lapsia. Miten niin?

— No, mietin tässä, kannattaisiko siellä käydä kaappia näyttämässä. Ei sitä vastamäkeä viitsisi kantaa tällä säällä. Mutta koska siellä on lapsia… Vai ovatko ne isoja jo?

— Ei, pieniä ne ovat.

— Ketä tuossa toisessa päässä asuu, onko sielläkin lapsia?

— Ei. Siinä asuu vanha pariskunta.

— Hm. Ei taida kannattaa mennäkään sinne ylös, jos ei niillä maalarilaisillakaan ole lantteja.

Vaikka mies minusta näyttikin epäilyttävältä, nousi minuun kuitenkin tämän puhelun aikana soimaava tunne siitä, että tein väärin epäillessäni köyhää kuljeksivaa miestä, jonka ei välttämättä tarvinnut olla mikään heittiö ja rosvo vain sentähden, että hän oli renttu. Olin oikein pahoillani siitä, että mielessäni olivat saaneet sijaa tuommoiset ajatukset, jotka ehkä vain johtuivat yksinäisyydestäni.

Mutta ennenkuin jatkan, on velvollisuuteni antaa jonkunlainen muotokuva hänestä, sillä eipä hän ollut juuri tavallinen ilmiö, tuo kuvakaappimies.

Vanha kuvaannollinen puheenparsi "pitkä kuin nälkävuosi" soveltui ihan hyvin siihen henkilöön, joka seisoi vastassani, myyntipöydän edessä. Hän oli varmaankin kolmatta, kenties neljättäkin tuumaa yli kolmen kyynärän, jos olisi seisonut suorassa. Mutta pää ja vatsa olivat taipuneet paljon eteenpäin, joten selkä vyötäisistä oli käynyt notkoon ja hartiat nousseet korkealle. Polvet notkuivat vuoroin ja koko miehen asento oli horjuva ja miltei aina liikkeessä. Väliin hän seisoi toiselle ja taaskin toiselle lonkalleen nojaten tai huojui edestakaisin. Mutta hänen kokonsa näkyi olevankin melkein kaikki pituutena, sillä vahvuus oli tykkänään epäsuhteellinen mittaan nähden. Olipa aivan kuin nuo huojuvat liikkeet olisivat olleetkin sopusoinnussa tuon hoikan, luisevan vartalon kanssa, jonka näkyi olevan vaikea kantaa omaa mittaansa, varsinkin kun säärten puoli ruumista oli eniten kehittynyt ja muu vartalo jäänyt vähemmälle.

Hän oli nuori mies, mutta hänen iästään en päässyt selville, sillä hän näytti hyvin elähtäneeltä. Hän voi olla ainoastaan kahdenkymmenenviiden tai pikemmin kahdenkymmenenkahdeksan, mutta yhtä hyvin kolmenkymmenenviidenkin vuoden vanha. Vanhempi hän ei ollut. Kasvot olivat säännöttömät, ylen pitkät, varsinkin oli leuka nenään verrattuna mittava, mikä epäsuhde pisti vielä enemmän silmään, kun hän piti usein suunsa puoli-avoinna. Silmät syvissä kuopissaan olivat isot, tinanappien väriset ja elottomat. Nenä ei ollut juuri suuri, mutta muodoton, ja lyhyt nenänvarsi sisäänpainunut, kuin otsan alle kätkeytyvä. Tämän huomasi parhaiten, kun katseli hänen kasvojaan sivultapäin. Korvat olivat suuret, ja ulospäin pyrkivät, pitkät värittömät huulet menivät loppeen ja tekivät suun rumaksi ja vinoksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja näivettynyt. Hiukset olivat melkein samaa väriä kuin kasvotkin.

Vanhat, alkuaan vaaleat, liasta tummenneet kesävaatteet, takki eri kangasta kuin housut, ihan riippuivat hänen yllään ja näyttivät vahvempaa ja takin hihoista päättäen lyhempää miestä varten tehdyiltä, jos ne alkujaan samalle miehelle olivat kuuluneetkaan. Likaiset, poimuiset, siniset paidanhihat korvasivat takinhihain vajavuuden. Housut olivat tukitut ratkenneiden saapasten varsiin, joiden korot olivat yhtäälle kallistuneet. Kaulassa oli huono villainen "ostohuivi". Vanha harmaa kesälakkilääppä päässä täydensi puvun. Sitä hän työnsi korvalta toiselle ja väliin taaksepäin, kuitenkin enimmäkseen niin, että se nyykötti kallellaan otsalla, jota siis vain vilahdukselta näin ja joka oli kurttuinen ja juuri kuin isommasta kokoon puristunut.

Näitä erityisseikkoja en heti aluksi huomannut, katsoin ainoastaan koko hänen olentonsa yleistä epämiellyttävyyttä, mutta näiden havaintojen tekoon johtivat minut illan tapahtumat. Muistan hänet aivan kuin hän seisoisi ja huojuisi vieläkin edessäni.

Myymäpöydän kulmalla oli punnituslautaset eli palanssi. Palanssin takana myymäpöydän sisäpuolella olivat painot järjestetyt isommasta pienempään, kuten tavallisesti: ainoastaan neljänaulainen, jota oli viimeksi käytetty, oli oikeanpuoleisella lautasella myymäpöydän takaa katsoen.

Mies otti sen siitä käteensä, jota hän heilutti ylös ja alas.

— Paljonko tämä painaa? kysyi hän.

— Neljä naulaa.

— Kyllä kai se sen painaakin.

Hän työnsi pitkälle leukansa, oli huolettoman näköinen, letkahdutti itsensä toiselle lonkalleen ja laski sen palanssille kädestään, mutta ei sille lautaselle, jolla se oli ollut, vaan toiselle, joka oli häntä lähempänä. Minä huomasin sen, ja ajatukseni kiintyi siihen vähän, mutta se oli kuitenkin niin tavallinen teko, eikä sillä siis tarvinnut olla mitään merkitystä, sillä useat miehet käydessään puodissa nostelivat noita painoja ja laskivat ne usein kädestään toiselle lautaselle. Sen vuoksi kiinnitinkin siihen huomiota ainoastaan sen pienen epäjärjestyksen tähden, jonka tämä seikka aikaansai, ja siksipä se menikin mielestäni. Isäntäni, joka oli kauan kauppaa hoitanut, oli itse puodissa järjestänyt punnituksen ja minä tahdoin tietysti seurata kaikessa tarkasti hänen järjestelmäänsä; tästä siis tuo epäjärjestyksen tunne minussa. Vieläpä sekin kuului tuohon samaan järjestelmään, että punnituslautasella aina oli paino, jottei palanssi suotta häälyisi ja kuluisi.

Myymäpöytä teki suorakulman sillä puolella, jossa kamarinovi oli, ja kävi siitä puodin oviseinään, jonne ulottui sen laskuovi eli luukku. Toinen pää meni ikkunaanpäin. Ainoastaan yksi ikkuna — pihaan päin — oli puodissa sillä se oli vähäinen, isommasta huoneesta katkaistu puodiksi ja puotikamariksi. Huone ei siis ollut nelikulmainen vaan lyhyt ja vähän leveämpi. Siitä syystä myymäpöytä oli asetettu perältä jotensakin lähelle seinää, joka oli täynnä rihkamahyllyjä, joten siihen jäi ainoastaan kyynärän verran tilaa myyjän käytettäväksi.

— Onko täällä lapsia muualla? kysyi hän edelleen. — Luulenpa, että olen tehnyt tyhmästi, kun olen kantanut tänne tuon kaapin.

— Kyllähän niitä on eräässä työmiehen perheessä tuolla alhaalla; ja tässä porstuassakin perällä, tuossa kulmassa asuu eräs perhe, jossa on lapsia.

— Mutta eihän niillä ole lantteja, työmiehen lapsilla, vai onko isä kotona?

— Ei se nyt ole vielä, vaikka sitä odotetaan pian tulevaksi, mutta äidillä kyllä aina sen verran on, että lapset saavat huvin katsoa kaappiinne. Mutta ette te sanonut vielä, mitä haluatte ostaa, olkaa nyt hyvä… Ehkäpä täältä löytyisi jotakin, joka sopisi teille. Sanotte että teillä on kiire.

— Voi, kun minulla on huono muisti… Onko teillä… kultaisia lintuneuloja?

Hän puhui hapuilevasti, työnsi taaskin leukansa pitkälle.

— Ei.

— Eikö ole? Voi turkanen, ja mistä niitä saa? Tuolla minä niitä näin enkä ymmärtänyt ottaa, en nyt muista, missä kaukana se puoti olikaan. Ja kaikki niitä kysyivät. Ja hopeasiivellisiä, eikö semmoisiakaan ole?

— Ei ole semmoisiakaan.

— Mikä siinä on, kun ei niitä täällä ole?

— En ole semmoisia sattunut näkemäänkään, mutta kai niitä muualla voi olla.

— Ohoh, vai ei nähnytkään! Niistä lapset pitävät paljon, ne sopivat hyvin onnenpöytäänkin, ne ovat niin…

Hän pysähtyi äkkiä ja kavahti ylös.

— Mikä tuolla liikkuu? huudahti hän ja kiinnitti tylsän katseen päin seinää.

Aloin epäillä, että olin tekemisissä hourupäisen kanssa, sillä hänen selällään olevat silmänsä tuijottivat kummallisesti tavaralaudakoilla täytettyyn seinään, suu melkein ammollaan ja pahoin vinossa.

— Missä? kysyin minä levottomana, — hyllylläkö?

— Ei, vaan tuolla huoneessa.

— Ei siellä mikään liiku, vastasin rauhoittavasti.

— Liikkuu siellä! Ettekö kuule? huusi hän ikäänkuin kammoksuen. Hän väänsi päätänsä, kuunteli ja muljahutti suuria silmiään. Olin varma, että hän oli hullu.

— Kuka siellä on? kuiskasi hän tähdäten tylsän, katseen minuun.

— Ei kukaan, vastasin varomattomasti kyllä suoraan, seuraten mielikuvitustani, joka sanoi minulle, että hän oli mielipuoli. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin kaduin tarpeetonta avomielisyyttäni.

Hänen kasvoissaan näin nyt vilaukselta saman tyytyväisen ilmeen kuin silloinkin, kun tulin rahoja lukemasta puotiin. Epäilykseni heräsivät uudestaan ja huomasin, että olin mennyt ansaan. Miten saisin nuo ajattelemattomat sanani takaisin? Näiden ajatusten lentäessä päässäni pidin kuitenkin tyynen muodon ja hymyillen lisäsin omiin sanoihini:

— Minkätähden sitä niin kummeksutte, jos siellä joku liikkuisikin, eihän se mitään kummallista ole, jos siellä ihminen on?

— Eikö se olisi kummallista, vastasi hän terävästi, — koska minä en nähnyt huoneessa ketään muita kuin teidät, kun tulin sivu ikkunan, eikä ovi ole käynyt siellä sittemmin, ja yhtäkaikki siellä nyt joku olisi liikkunut? Ette kai tahdo väittää, että siellä aaveita liikkuu?

— En, vastasin naurahtaen.

— No, uskon minä sen nyt, ettei siellä kukaan liikkunut, koska te sanotte, ettei siellä kukaan ole, vaikka minä mielestäni kuulin. Näinhän minä itsekin sitäpaitsi teidän yksin istuvan rahoja lukemassa.

Hän katsoi tarkasti minuun puhuessaan, aivan kuin olisi halunnut tietää mitä hänen sanansa vaikuttaisivat, kun hän rahoista mainitsisi, mutta en ollut sitä huomaavinani.

— Niin, minä näinkin, että katsoitte ympäri huonetta tullessanne. Siitä näkeekin, lisäsin välinpitämättömästi, — hyvin sisään joka puolelle, paitsi sohvan kulmaan.

— Niin no, siihen ei minun sopinutkaan nähdä, mutta uskon minä ihmisen sanan, kun se vakuuttaa.

— Mutta en minä ole vakuuttanut.

Minä naurahdin, kuin olisi puhelumme minua huvittanut.

— Ette sitä nyt enää takaisin saa, kun se kerran pääsi, sanoi hän ivallisesti ja myöskin nauraen.

— Minkätähden minä ottaisin sanani takaisin? Minä katsoin kysyvästi ja tarkasti häneen.

Tällä kysymykselläni en tarkoittanut kieltää itse asiaa, sillä siihen kyllä käsitin sanani riittämättömiksi, vaan tahdoin ainoastaan kuulla, mitä hän vastasi; oliko hän arvannut pelokkaat ajatukseni ja sanoisiko selvään mielensä. Minun ei tarvinnutkaan kauan olla epätietoinen, toinen.

— Kyllä sen ottaisitte, kun saisitte, vastasi hän, yhä nauraen ilkeää soinnutonta nauruaan. — Ette tahtoisi myöntää, että olette yksin oudon miehen kanssa.

— Outoja minulle ovat kaikki, yksi enemmän, toinen vähemmän, sanoin huolettomasti.

— No, vastatkaa sitten suoraan kysymykseeni, vaikka kyllä minä sen nyt muutenkin tiedän, mutta jos saatte vastatuksi…

— Eihän minulla ole mitään teille vastattavaa. Emme täten pääse kaupanteon alkuunkaan.

— Eikö vastattavaa? räyhäsi hän. — Kun minä suoraan kysyn, onko huoneessa ketään, eikö se vaadi suoraa vastausta, häh?

— Mutta ettekö käsitä, että kysymyksenne on sopimaton? Enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä yksityiselämästäni.

— Ei, ei. Mutta kristitty ihminen rohkenee aina sanoa totuuden, sanoi hän ääntänsä korottaen. — Mutta te olette valehtelija ja sen tähden ette rohkene.

Näissä sanoissa lausuttu soimaus, vaikka se tulikin tuommoisen henkilön huulilta, minuun kuitenkin sattui, ja sentähden jäin hänelle vastauksen velkaa. Sanoin ainoastaan:

— Te puhutte kuin pappi.

Hän oli tietysti otaksunut minut arkatuntoiseksi, sillä luultavasti hänkin oli tavallaan ihmistuntija. Vaikkakin siis tiesin, että hänen vetoamisensa kristityn ihmisen uskallukseen oli vain teeskenneltyä, ajattelin kuitenkin: tahtoisinko, jos tämä olisi viime hetkeni, mennä valhe huulillani iankaikkisuuteen —? Ja kuitenkin, sanoi taaskin ymmärrykseni, täytyy hänen uskoa, että täällä on joku toinen henkilö lähellä.

Kello kamarissa, eteisen ovipielessä, oli tämän puhelumme aikana lyönyt viisi. Kuluisi ehkä pari tuntia ennenkuin miehet ehtisivät kotiin tukkimetsästä. Ja ehkäpä ei kukaan pahan ilman vuoksi tulisi enää puotiin. Oli siis sangen tärkeää saada hänet eksytetyksi siitä uskosta, että olin yksin. Arvasin myöskin, että hän oli hankkinut itselleen tietoja siitä, että miehet nyt olivat poissa kotoa. Ajatukseni risteilivät sinne tänne. Tunsin oikeaa taistelua sielussani. Valehdella en tahtonut — olisiko se muuten auttanutkaan? Hätävalhekin oli aina inhottanut minua. Mutta enhän minä silti ollut velvollinen hänelle totuuttakaan ilmoittamaan. Tässä oli siis jotakin tehtävä. Vaivasin sentähden ankarasti päätäni tuota yhtä ajatusta hautoessani.

Mutta ensiksi täytyi minun saada sytytetyksi tuli lamppuun, sillä alkoi jo vähän hämärtää; ja hämyä melkein oli ollut koko päivänkin. Oli selvää, että mies lörpötyksellään paljosta ostamisestaan tahtoi ainoastaan kuluttaa aikaa, kunnes tulisi pimeämpi. Mietin siis, miten saisin heti näppärästi tulen sytytetyksi.

Lamppu riippui myymäpöydän etulaidan ylitse. Sytytin sen aina lattialta, sillä varpaisiltani ulotuin siihen. Siksi ei oltu katsottu tarpeelliseksi asettaa sitä ylös ja alas lykättäväksi. Mutta ajattelin nyt: jos kurotan siihen, täytyy minun nojautua yli myymäpöydän ja katsoa ylöspäin, enkä siis voi pitää häntä silmällä. Sitä tehdessäni hän voi puhaltaa tulen sammuksiin — hänen päänsä oli lampun tasalla ja hän seisoi sen takana — ja antaa täräyksen leukani alle. Olin joskus kuullut puhuttavan semmoisesta.

Ikkunan alla oli nappulatuoli. Minulla oli tapana istua siihen käsityötä tekemään, kun toisinaan muutamat ostajat juttelivat niin kauan keskenään tai minun kanssani, ja kohteliaisuus vaati, etten näyttänyt kiirehtivän heidän lähtöään. Tämän tuolin otin nyt siitä ja asetin sen selkäpuolen päin myymäpöytään, jottei hän saisi työnnetyksi sitä kumoon minun sillä seisoessani. Otin sitten tulitikkulaatikon lautasen syrjältä takaani käteeni.

Mies katseli aluksi kummeksuen liikkeitäni.

— Mitä nyt tulella tehdään, kun päivä on? huusi hän. — Eikö teillä ole silmät päässänne, että näette? Älkää sytyttäkö vielä, se on tavaran hukka!

— Ei puodeissa pidetä hämäränaikaa. Ja kun te teette niin paljon ostoksia, täytyisi minun kuitenkin kesken kauppoja sytyttää lamppu, sanoin tyynesti.

— Niin niin, minä teen paljon kauppaa.

Hän kurkisti ulos ikkunasta ja näkyi miettivän, hänen silmänsä harhailivat ikkunaluukkuihin.

— No, sytyttäkää sitten niinkuin tahdotte taitaapa tuli vielä tarpeen ollakin, kun minä oikein rupean kauppoja tekemään. Mutta kyllä sen näkee, rämisti hän kovemmin, — että te toisen tavaraa käyttelette. Ja kun minä pääsen Tampereelle, niin minä kerron patruunalle.

Minä vain hymyilin vastaukseksi.

Väänsin sydämen vähän ylemmäksi, ennenkuin nousin tuolille, tiesin, että se oli puhdas karresta ja heti syttyisi.

— Mutta mitä siinä tuolilla teette, kyllä tuohon lattialtakin ulotutte? sanoi hän minun sitä tehdessäni.

— Se on parempi.

Sitten sieppasin tulta tikkuun ja annoin sen syttyä. Tämän aikana kulkuri puhui ilkkuen:

— Ette te saa sitä syttymään, vetoakin minä lyön…

— Saan minä, väitin vastaan.

—… jos ette ota laatikkoa toiseen käteenne. Mutta sitten ette taaskaan saisi lasia pois. Ääni kävi ivalliseksi.

Oli ikäänkuin olisi hän lukenut ajatukseni. Hän näytti huvittuneelta näitä havaintoja tehdessään.

Väänsin tikun palavan pään käteni suojaan — sydämeni sykki kovemmin ja sieluni huokasi Jumalan luo — hypähdin tuolin syrjälle seisomaan, niin että kengänkorot jäivät ulkopuolelle. Nyt olin yhtä pitkä kuin mieskin ja katsoin häntä suoraan silmiin, jotka näkyivät saaneen kummallisen elon. Hän nauraa kihnutti — minäkin hymyilin. Hänen kasvoissaan oli erinomainen ilme; hän näytti tietävän, että minä olisin halunnut lukea hänen silmistään, mitä niiden takana piili. Hairasin vasemmalla kädellä pois lasin, tuikkasin tulen sydämeen, asetin sukkelasti lasin sijallensa, taaskin vääntäen sydämen kohtuullisen korkealle. Samassa tuokiossa livahdin tuolilta alas. Tuskin sekuntia kului siihen.

— Ahah, saittepas!

— Olisitte hävinnyt vedon, sanoin siirtäessäni pois tuolin.

— Niin olisinkin. Mutta ette sitä olisi saanut palamaan, jos minä olisin tahtonut puhaltaa siihen, mutta minun teki mieleni nähdä, saisitteko, kun en minä uskonut sitä. Mutta kyllä se näppärästi kävi. Kyllä sen näki, ettette sitä ensi kertaa tehnyt.

— Nyt voimme alkaa tehdä kauppaa.

— Onko teillä… mitä se nyt olikaan?… niin kultasilmäisiä parsineuloja, oikein paksuja, suuria?

— Ei.

— No mutta, eikö niitäkään ole?

— Onko niitä muuallakaan?

— On niitä, sanotteko minua valehtelijaksi? Hän huusi kovasti ja liikkui äkäisesti.

— En, mutta en minä tiedä niitä olevan. Saattaahan niitä silti olla.

— Mitä semmoinen tietää?

— Ostakaa tavallisia, ne ovat helpompia ja tekevät paremmin kauppansa.

— En minä niistä välitä, kultasilmäisiä minä tahdon. Eihän täällä ole mitään. Minkämoinen puoti tämä on?

— Kyllä täällä on. Ostakaa nyt sitä ensiksi, mitä meillä on, ja sanokaa sitten vasta, ettei mitään ole: rintasolkia, sormustimia, nappeja, neuloja, naskaleja ynnä paljon muuta pientä, kyllä kaapillinen tulee.

— Mitä? Teettekö pilkkaa minusta? Miten minä köyhä mies tämmöisiä tavaroita kaapillisen ostaisin? Te ivaatte ja pilkkaatte ja olette ylpeä ihminen.

— En minä ole mikään herra, että olisin kohteliaisuutta oppinut. Minä olen suora mies ja sanon suoraan päin silmiä, enkä jumalavita kursaile semmoisia röökynöitä. Kai tässä pitäisi seisoa lakki kourassa ja kumarrella, kun rahallansa ostaa; minä maksan rahat enkä kursaile.

— Ettekö ota nappeja siihen onnenpöytäänne?

Taaskin näkyi hän miettivän.

— Minä ostan silmäneuloja, ne käyvät aina kaupaksi, joka ämmä niitä tarvitsee… Mutta antakaa ensiksi posliininappeja, tottapa niitä edes on.

— On kyllä nappeja monenmoisia ja neuloja myöskin. Kiirehdin ottamaan edellisiä esiin.

— Tämä laji ehkä on sopiva, ei varsin pieniäkään ja korean kiiltäviä.

— Mitä niitä maksaa krossi?

— Viisikymmentä penniä.

— Mitä se tekee tusina?

— Neljä penniä tusina tekee neljäkymmentäkahdeksan penniä, se on siis vähän runsaammin kuin neljä. Mutta te voitte niistä ottaakin kymmenen penniä tahi kahdesta tusinasta viisitoista. Siten niitä myydäänkin.

— Kovin on tyyriitä, en minä maksa niin paljoa, enkä ostaa, jos ette alenna; antakaa neljälläkymmenellä.

— Se on määrähinta, viisikymmentä.

— Joka puodissa aina alennetaan.

— Mutta kun te olette "rehti" mies, niin minä sanon teille heti määrähinnan; se muuten on täällä tapanakin.

Hänen silmänsä tähystivät äkkiä minua.

— Noh, maksan minä sen sitten, mutta en minä ota kuin puolet, koska ette alenna.

Minä panin sen hänelle paperiin.

— Nytkö katsotte neuloja?

— En vielä… Onko teillä… kuvapapereita, ottaisin jonkun uuden kaappiini?

— Ei niitä ole.

Minusta näytti kuin hän olisi ollut tyytyväinen vastaukseeni.

— Sepä kummallista, kun ei ole mitään, jota kysyy. Sanoitteko, ettei niitäkään ole missään?

— Kirjakaupassa tietysti on, mutta ei niitä ole ennen kysyttykään täällä.

— Mutta kaikkia pitää olla.

— Sitä tavaraa pidetään tarjolla, joka käy kaupaksi, ja sitä on kyllä, sen näette. Ehkäpä nyt otan esiin niitä silmäneuloja.

— Pankaa mulle ensiksi vienteli rusinoita, että saan pureskella tässä aikani kuluksi.

Minä lähdin menemään.

Hän kurkisti ulos, mutta kääntyi äkkiä pois ikkunasta.

— Taikka… huusi hän samassa, — jos sitten vasta ne panisi.
Pankaa sitten vasta, ettekö kuule!

Olin jo ehtinyt myymäpöydän toiseen päähän, missä rusinalaatikko sijaitsi.

— Kyllä minä ne hetikin annan, se on sama minulle, vastasin. Punnitsin ne pienemmissä punnituskupeissa, jotka siinä riippuivat. Hän näytti hyvin tyytyväiseltä minun tuota tehdessäni, vaikka en käsittänyt minkä vuoksi, koska hän tähän asti oli kiukutellut minulle ja juuri nytkin oli huutanut, mutta jälkeenpäin vasta sen käsitin, että tuo tyytyväisyys perustui siihen, että en punninnut niitä palanssilla, sillä se olisi tehnyt piirron hänen laskuihinsa.

— Kah, oliko sielläkin punnitusneuvot, en minä niitä huomannutkaan, sanoi hän hyvänsävyisästi.

Vein rusinatötterön hänelle.

Hän seisoi vielä hetken ikkunan edessä, pää ikkunassa kiinni, kurkistellen sakeaan ilmaan, joka jo oli käynyt hämyisemmäksi, melkein pimeäksi, ja alkoi sitten pistellä rusinoita suuhunsa. Lamppu tietysti valaisi pihalle, vaikka kuvakaappi ikkunan edessä jotenkin varjosikin sitä.

— Kumma kun ei tule ketään puotiin, minnekä täältä outo osaakaan? puhui hän rusinoita syödessään. — Ei tuonne näe, mutta tuskinpa sieltä ketään tulee tässä ilmassa. Mahtaisiko tuolla työmiesten huoneissakaan saada yösijaa? Kun miehet ovat poissa, niin ehkä eivät ne akat anna, jos miehet viipyvät.

— Kyllä minä uskon teidän saavan. Miehet siksi jo kotiinkin tulevat, tunnin päästä ehkä…

— Noh, katsotaan sitten niitä neuloja nyt, että sekin kauppa on tehty.

Hän astui kuvakaapin viereen myymäpöydän eteen seisomaan.

Minä nostin hyllyltä myymäpöydälle pienen laatikon ja aloin hänelle näyttää useammanlaisia neuloja. Niitä katsahti hän hätäisesti vähän, aina pistäen jonkun rusinan suuhunsa. Pian hän päätti ottaa erästä lajia halpoja neuloja.

— Mitä ne maksavat preivi?

— Kymmenen penniä.

— Eikö niitä kahdeksalla saa?

— Ei.

— Niin, teillä on määrähinnat, virnisti hän taaskin. — Pankaa ne tuohon tiskille ja lukekaa ne siinä, montako siinä preivissä on. Mutta odottakaa, minä katson tuleeko siellä kukaan, että osaisin tästä johonkin, kun ei niitä miehiä taida kuulua, jos ovat yötä…

Hän astui taaskin ikkunan luo, kurkisti ulos vähän, molemmin puolin, ja kuunteli.

— Ei ketään. Siellä on niin paljon luntakin. Kai tästä täytyy lähteä niitä akkoja puhuttelemaan.

Taaskin siirtyi hän entiselle paikalleen.

— Lukekaa nyt neulat!

— Niitä on viisikolmatta joka kirjeessä, ei niitä tarvitse lukea, ne myydään aina lukematta.

— Mutta en minä usko teitä, niistä on voitu ottaa pois, kyllä semmoista tehdään, ne pitää lukea.

— Olkaa hyvä ja lukekaa itse, niin tiedätte varmaan, sanoin minä; minua kyllästytti hänen käskevä komentonsa.

— Ei, ärjyi hän, — teidän ne pitää lukea, ei ole minun asiani niitä lukea, se on teidän tehtävänne, ja tuohon paikkaan, minä näen.

Hän heitti puhuessaan vihaisesti rusinatötterön myymäpöydälle ja löi kämmenellään siihen niin että kajahti.

— Noh, katsokaa nyt sitten, kun minä luen ne, vaikka ei minun sitä tarvitsisi tehdä, kun ne kerran ovat luetut, mutta olkoon menneeksi.

Tahdoin tehdä hänelle mieliksi, jotta hän ei niin ärjyisi minulle. Tuo rusinoita syövä rehevä renttu ei näyttänyt minusta juuri vaaralliselta, ainoastaan kiusalliselta.

— Minä seison suorassa enkä liiku paikaltani, te saatte lukea, ja jos ette lue oikein hyvin, niin se on teidän asianne, en minä siitä köyhdy, sanoi hän rehevästi laverrellen, — mutta minä tahdon vain rehtiä.

Taaskin tuntui minusta kuin olisi ollut jotakin epämiellyttävää teeskentelyä äänessä, jolla sanat sanottiin.

Kumarruin kuitenkin alas. Kuvakaappi oli vieressäni ikkunan puolella, niin että jouduin sen varjoon, ulkoa katsoen. Tämän äkkäsin vasta siinä, mutta ajattelin samalla, että epäluuloni oli lapsellista ja että olisi kummallista tästä nyt välittää. Minä pidän kuitenkin tarkasti varani, ajattelin.

Sormellani siirtäen neuloja aloin puolikovaa lukea: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi… Silloin tuntui ikäänkuin mies hiljaa yläruumiillaan olisi lähennyt minua. — Kuusi, seitsemän, kahdeksan, jatkoin katsoen suoraan eteeni, sormin neuloja siirrellen. Olin oikeassa, hän läheni varsin hiljaa. Samassa silmänräpäyksessä kuvastui eteeni tuon neljänaulaisen siirtäminen. — Yhdeksän, kymmenen, yksitoista, höpisivät huuleni. Enkö ole hullu, kun en nosta katsettani? sanoi ajatukseni. Silloin nostin äkkiä päätäni. Mutta se mitä näin jähmetytti veren suonissani. Sydämeni pysähtyi lyömästä, en vapissutkaan. Olin liikkumatta, tuntui kuin olisin halunnut vaipua myymäpöydän alle; mutta mitä se olisi auttanut?

Hän seisoi etukumarassa ja hänen vasen kätensä oli nostettu tuon saman neljänaulaisen kohdalle, ainoastaan jonkun senttimetrin päässä siitä, sormet tavoitellen sitä. Koko miehen asento oli kuin hyökkäykseen valmis. — Tarkkaavaisuuteni oli äärimmilleen jännittynyt, kaikki näin, käsitin silmänräpäyksessä, olin kuin pelkkänä silmänä. Hänen kasvolihaksensa olivat tavattomassa jännityksessä, huulet yhteen puserretut, poskien ja leuan kiinteät jäntereet osoittivat, että hampaat olivat lujasti yhteenpurtuina. Silmissä paloi hirveä katse, hurja, himoinen, nielevä. Se oli pedon eikä ihmisen. Siinä ei kuitenkaan ollut vihaa tai kiukkuakaan, se oli niin silmänräpäyksen tärkeydestä jännittynyt. Se oli ahnas, kylmä, kova, kiinteä. Hän olisi varmaan voinut tappaa minut samoin kuin koiran, joka olisi ollut hänen tiellään. Katse tunki suoraan silmiini, sillä se ei ollut ollenkaan suuntautunut sormiini, jotka neuloja siirtelivät. Sen katseen ilmettä en milloinkaan unhota! Nuo jäykät, ylitseni kumartuneet kasvot olivat kuin kiveen hakatun demonin.

En siis ensi silmänräpäyksessä voinut liikuttaa itseäni, odotin vain iskua päähäni, olin itse sen alainen. Sieluni antautui Vapahtajansa ansion turvissa Herran haltuun. Huusin kuin Mooses sielussani. Kestikö tätä kaikkiaan sekuntiakaan, en tiedä.

Hän seisoi myöskin samassa asennossa, näytti kuin olisi minunkin katseessani ollut jotakin magneettista, joka sitoi hänet, sillä katsoin häneen koko sieluni voiman ponnistaen. Minulla oli aivan kuin tunne siitä, ettei minulla ollut muita aseita kuin silmäni. Hänen katseessaan ilmeni epäröimistä, sormet haparoivat konemaisesti… Minä muistin, kuinka lähellä takanani seinä oli. Mutta miksi en kuitenkin koeta? Jumala, auta minua! Yhä pitäen katseen kiinteästi hänessä ponnahdin kuin vieteri suoraksi päin seinähyllyjä, ja joka jäseneni vapisi.

Hänkin vavahti, ojentautui ja näytti olevan hyvin hämillään, kuin laskiaisyönä naapurin navetasta tavattu velhoakka.

Katsoin vain häneen. Mutta sydämestäni nousi sanomaton kiitos
Jumalalle ja rukous avusta edelleen.

Hän naurahti tuommoisen lyhyen naurun, joka selvästi ilmaisi hänen hämmennyksensä ja pettymyksensä.

— Mitä te nyt pelästyitte, oikeinhan teillä joka jäsen värisee? Hän koetti tehdä naurua ja ääni kuului teeskennellyltä, ilkeältä.

— Niin, mitä te sitten pelästyitte? kysyin minä.

Tiesin tuskin mitä sanoin ja työläästi sain puhutuksikaan vielä.

— Enhän minä pelästynyt, te itse pelästyitte, räyhäsi hän, — kuin olisitte kummituksen nähnyt. No, tietysti minäkin vähän sävähdin, kun te niin lensitte ylös, että oikein pelotitte minuakin. Mikä teille tuli kesken neulojen lukemisen, häh?

Hänen kasvoissaan näkyi pirullinen piirre, hän nauroi ilkeästi.

— Ei sillä nyt väliä ole, mitä se oli, vastasin minä vakavasti.

— No, lukekaa ne neulat, huusi hän raa'asti.

Astuin häntä tarkasti silmällä pitäen myymäpöydän luo ja otin siltä neulakirjeen käteeni, sillä en rohjennut sanoa vastaan, vaikka mieleni teki. Olin vielä kuin lumouksen alaisena. Käsitin kuitenkin, että hän aikoi rynnätä kimppuuni, mutta salaa, jos vain voisi.

— Pankaa se tiskille! huusi hän kamalalla äänellä.

— Ei, minä luen sen kädessäni.

— Että saisitte pettää minua! Minä teidät jo tunnen, tuossa teidän pitää se lukea, ärjyi hän ja löi nyrkkiään myymäpöytään.

— En minä lue sitä siinä.

— Teidän pitää! huusi hän vielä kovemmin.

— Ei!

Käsitin että minun täytyi esiintyä hyvin päättävästi. Ja vaikka en voisikaan sanoa, että pelkoni olisi kadonnut, päätin kuitenkin kalliisti myydä henkeni.

— Kuinka te olette kiusallinen ihminen, kätenne vapisee, ette saa niitä luetuksi.

Minua suututti ja ponnistin voimiani, kuitenkin pysyen tyynenä.

— Näettekö, etten vapise!

Osoitin hänelle vasempaa kättäni, jolla neulakirje oli ja joka ei vapissutkaan, ja katsoin häntä tyynesti silmiin.

— No, ei se nyt vapise, mutta mikä teille juuri äsken tuli?

— Emme nyt huoli siitä. Tehdään nyt tämä neulakauppa loppuun. Minä luin neulat.

— En minä usko, että ne on oikein luettu, kun ette niitä tuossa lukenut, huusi hän.

— Minä annan teille ehjän, avaamattoman kirjeen, niinkuin jo äsken tarjosinkin.

Nostin laatikon myymäpöydältä lautaselle ja otin uuden kirjeen esiin.

— En minä usko teitä, räyhäsi hän, — ei minun tarvitse uskoa, se voi olla vajaa.

Minä avasin sen. En tahtonut antaa hänelle aihetta syyttää minua.

— Katsokaa nyt, tämä on käänteitä myöten ladottu ja siis täysi, mutta panen siihen vielä kaksi, niin tiedätte täyden saaneenne.

— En minä tahdo enempää, minä tahdon että luette. Minä tahdon rehtiä vain, huusi hän.

— Jos ette tahdo niitä ostaa sillä tavalla kuin minä ne myyn ja ne aina myydään, niin saatte olla ilman, minä panen ne pois.

Käännyin laskemaan pois niitä.

— Ei! Ettekö te tahdo myydä, kun tavaran pois panette?

— Tahdon, mutta ehkäpä teillä ei ole halua ostaa.

Hän alkoi kauheasti kiroilla ja puhua törkeitä sanoja, joita on mahdoton tähän kirjoittaa. Käsitin, että hän aikoi pakottaa minut vihastumaan, jotta olisi saanut minut unohtamaan itseni ja olemaan varomattomampi.

— Hiljaa! sanoin vakavasti. — Ei täällä saa kirota, ja puhukaa siivommin.

— Mikä on? Ei suinkaan tämä kirkko ole, ettei täällä kirota saisi, kauppapuoti tämä on, ja puodeissa kirotaan ja puhutaan hupaisia.

— Ei täällä kirota. Olkaa hiljaa, en minä ääntä pelkää, ei minuun sanat pysty. Otatteko nämä neulat vai ettekö?

— No, pankaa nyt se neulapreivi sitten, niinkuin tahdotte, en minä niin väliä pidä, minä ajattelen tässä muita kauppoja.

Hänelle näkyi tulleen joku toinen ajatus.

Minä panin neulakirjeen paperiin ja lasin myymäpöydälle.

Kulkuri kurkisti taaskin ulos illan hämärään.

— Ei siellä liiku yhtään ihmistä, höpisi hän itsekseen.

Nyt oli minun valmistautuminen taisteluun. Tahdoin pitää paikkani niin kauan kuin mahdollista. En aikonut juosta pakoon, ennenkuin näkisin sen välttämättömäksi, jos silloin enää pääsisinkään; sillä oli varsin epävarmaa, ehtisinkö paeta, ja se onnistuminen riippui siitä, miten sukkela hän olisi liikkeissään. Hänen hoikka ruumiinsa ja käärmeentapaiset liikkeensä osoittivat, että olisi ollut ihan leikintekoa hänelle juosta yli myymäpöydän, ja hänen pitkät säärensä, jotka kenties olivat saaneet kyllin harjoitusta omilla karkuretkillä, olisivat vaatineet pakenijalta yliluonnollista nopeutta. Ja jos olisin voinut juosta pehmeässä vahvassa lumessa ylös jyrkkää vastamäkeä maalarille, joka oli lähimpänä, kun vielä kenkänikin ilman kalosseja olivat liukkaat? Hän olisi varmaan juossut perässäni, paiskannut pääni mäsäksi jo porraskiveen kenties, taikka kuristanut minut. Minä oikein pelkäsin hänen laihoja luisevia sormiaan. Alas oman työväen huoneille en olisi uskaltanut suunnata tietäni puodinoven ohi, sillä olisipa hän voinut tulla sieltä vastaani portaiden kohdalla. Ennenkuin kukaan olisi ehtinyt avukseni, olisi hän jo ryöstänyt avaimet taskustani, juossut sisään, sulkenut ovet, ottanut rahakirstun kaapista ja keittiönkautta huonerivin toisesta päästä juossut pakoon, jättäen kuvakaapin merkiksi käynnistään. Minulla ei siis, kun asiaa mietin, ollut suuria toiveita paosta. Sitäpaitsi halusin selvitä voittajana hänestä, tiesin, että henkisesti olin väkevämpi. Enkä tahtonut huostaani uskottua omaisuutta jättää rosvon saaliiksi, vaan niin pitkälle kuin mahdollista sitä läsnäolollani suojella. Jos vain voisin saada hänet epäilemään, että olin yksin, luulemaan, että huoneissa oli ihminen, joka voisi kuulla minua.

Myymäpöydällä oli vahva koivuinen kyynärmitta. Hän otti sen käteensä ja kuin koetellen sen painoa nosteli sitä kädellään ylös ja alas.

Vaikka uskoin, että tuolta suuriääniseltä räyhäävältä heittiöltä aluksi puuttui rohkeutta suoraan rynnäkköön, en ollenkaan pitänyt mahdottomana, että hän turhaan koetettuaan keinojansa saadakseen tilaisuuden salaiseen hyökkäykseen, edelliseenkin ryhtyisi. Otaksuin, ettei hänellä ollut mitään ampuma-asetta, tai jos olisikin, niin ei hän sitä uskaltaisi käyttää, sillä se kuuluisi kauas. Sitä en siis pelännyt. Se olisi kuulunut ainakin Juhon kamariin, ja minä arvasin, että hän jossakin muualla oli ottanut selon siitä, miten talossa asuttiin. En voinut nähdä, oliko hänellä puukkoa, sillä takki peitti sen, jos se hänellä olikin. Mutta että hän aikaa voittaen yhä enemmän kiihtyisi ja rohkeuskin siitä kasvaisi, sen käsitin. Varmasti ja pontevasti esiintyvän miehen kimppuun ei hän varmaankaan olisi rohjennut karata, mutta minä olin nainen ja minun ruumiinrakenteeni osoitti heikkovoimaisuutta. Minulla ei siis ollut muuta keinoa kuin koettaa eksyttää häntä, mutta ensiksi tahdoin muuten varustautua.

Menin sokerilaatikon luo, joka oli myymäpöydän luukun vieressä ovipielessä. Rupesin lyömään sokeria naulan ja puolen naulan kappaleiksi.

— Mitä te nyt teette, kun sokeria lyötte? huusi hän äkäisesti, kääntyen äkkiä pois ikkunasta. — Oletteko hullu, en minä sokeria osta! Pysykää tässä!

— Minä paloittelen sitä valmiiksi, siksi kun tulee ostajia, sillä aikaa kun te mietitte mitä ostatte.

Minulla olikin tapana näin tehdä, sillä sekin kuului "järjestelmään."

— Kyllä minä tästä tulen heti kun sanotte, mitä haluatte ostaa, lisäsin vielä.

— Ei nyt enää ketään tule tämmöisellä ilmalla. Te vain tahdotte juosta ulos, mutta ette saa mennä ja jättää puotia, huusi hän taaskin ärjyen.

— Minäkö jättäisin puodin?! Ja kyllä niitä vielä tulee kahvia ja sokeria huomiseksi ostamaan.

Tuosta hänen kiellostaan ymmärsin, ettei minun olisi koettamistakaan pakoon. Ja olihan selvää, ettei hän minua voinut päästää, sillä jos hän olisi ennättänytkin ryöstön tehdä ennenkuin olisi kukaan ehtinyt paikalle, olisi hänet jälkiä myöten heti saavutettu ja minä olisin voinut todistaa häntä vastaan.

Hän näytti kovin ärtyiseltä ja hermostuneelta ja vilkaisi silmillään vuoroin minuun kuin salapurijakoira, joka hiljaa murisee, vuoroin taaskin ulos ikkunasta. Pelkäsin joka silmänräpäys hänen ryntäävän kimppuuni, niin julmasti mulkoilivat hänen silmänsä lakinlipan alta.

Ei ollut epäilemistäkään, että tuo neulakauppa oli edeltä mietitty. Mutta kun se ei saanutkaan hänelle mieleistä loppua, se nähtävästi ärsytti häntä. Hänen täytyi nyt keksiä jokin muu keino. Mutta ymmärsipä hän myöskin sen, että minä nyt tietäisin olla varuillani. Hänen täytyi siis välttämättä vihdoin esiintyä rohkeana rosvona, ja siihen näytti hän koettavankin kiihottaa itseään.

Asetta ei häneltä suinkaan olisi puuttunut, jos olisi sattunut hänelle mieleen ruveta sitä vähän tarkemmin etsimään siltä puolelta myymäpöytää, jossa hän oli. Ovinurkassa oli pari isoa laatikkoa, yksi kummallakin seinällä, kulmista yhdessä, niin että nurkkaan jäi neliökyynäräinen ontto. Ovenpuoleisessa oli suolaa ja pihanpuoleisessa nahkaa; allapäin pienempiä liuskoja, mutta päällä syrjällään nurkkaa vastaan pari isompaa vuodan puoliskoa. Itse nurkassa vuotien takana, oli pitkiä, mutkaan väännettyjä kankirautoja, jotka eivät mahtuneet pystyynkään, vaan seisoivat nojallaan, sillä katto ei ollut korkea. Mutta lattialla samassa nurkassa oli kaksi lyhyttä kappaletta, toinen runsaan kyynärän, toinen kuuden korttelin pituinen, sekä kirves, jolla rautaa hakattiin; olin ne sinne piilottanut, jottei niitä luvattomasti anastettaisi. Muuta tavaraa ei sillä puolella ollut, sitä oli toisessa nurkassa, myymäpöydän sisäpuolella, mutta ei siinäkään muuta kuin peltejä eli rautalevyjä. Pelkäsin että hän sieltä etsisi. Parasta oli kuitenkin, etten itse katsoisi tuohon vaaralliseen nurkkaan ja siten johtaisi hänen huomiotaan sinne. Katsoin siis tarkasti häneen, estääkseni häntä havaintojaan tekemästä.

— Mitä te minua niin tarkasti katsotte, sanoi hän kiivaasti. — Jos minä mihin hyvänsä käännyn, niin aina teidän silmänne seuraavat minua.

Hänen katseensa oli jo joitakuita kertoja harhaillut tuonne nurkkaan kankeenpäin, ja minä olin vain hymyillen seurannut sitä.

— Minä katson aina ostajaan, vastasin siihen, — ja niinpä teidänkin silmänne minua seuraavat, koska sen näette. Ja katsokaa vapaasti, kyllä minä katseen siedän.

Hän siirtäysi lähemmäksi. En luonut alas katsettani.

— Ei minua niin tarkasti tarvitse katsoa, tiuskaisi hän. — Mutta kyllä kai te pelkäätte minua, kun minä olen puhunut niin kovaa. — Hän alensi ääntään viime sanoissaan.

Hän nauroi ja ikäänkuin leikkien kyynärpuulla heilutteli sitä pystyssä kädessään. Tuo hänen naurunsa oli teeskenneltyä, hermostunutta ja väkinäistä.

— En minä pelkää.

Tämä nyt tietysti ei ollut täysin totta, mutta en halunnut antaa hänen tietää sitä, sillä siitä juuri olisi vaarani kasvanut. — Pelkäätte te, myöntäkää vain että pelkäätte!

Ääni oli ivallisen kiusaava.

Minua karmi, pelkoni katosi. Ojentauduin suoraksi, katsoin häntä lujasti silmiin ja sanoin tyynesti ja varmasti:

— Näytänkö minä siltä että pelkään?

— Ette, ette te siltä näytä! Mutta kun minä olen näin suuri mies, kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette sitä tahdo näyttää.

— Ei kortteli sääriä paljon paina, vastasin minä leikillisesti nauraen, käyttäen erästä senaikuista kokkasanaa kotipaikoiltani.

Hänen mittaansa en tosiaan pelännytkään.

— Mitä? huusi hän. — Mitä te sanoitte?

Hän nosti uhkaavasti kyynärpuuta pystyyn kädessään. Toistin sanani ja leikin minäkin sokurikirvestä heilauttaen.

— Kortteli sääriä, mitä se on?!

— Se on sananparsi, kokkasana ainoastaan; ettekö sitä ole ennen kuullut?

— En. Mitä sillä tarkoitetaan? Sanokaa heti, taikka…

— Sitä, ettei miehen mittaa tarvitse pelätä. Ettekö sitä käsitä.

— Mutta eikö isolla ole voimaa? Ei aina.

— Kyllä mies naisen voittaa ja kyllä nainen sentään miestä pelkää, isoa miestä.

— En minä ole koskaan yhtä miestä pelännyt. Löin terävästi sokeria.

— Taitaisi teissä olla miehen vastusta… Ei sentään.

Hän katsoi uteliaasti ja tarkasti minua ja astui askeleen lähemmäksi.

— Ei sitä varmaan edeltä tiedä. Sen neuvon kuitenkin annan jokaiselle että älköön tulko ylen lähelle.

— Ahhah! Tulkaa nyt toki kauppaa antamaan. Antakaa tuota punaista liinaa kyynärä.

Hän osoitti kyynärmitalla laudakkeelle, jossa sitä oli.

Kuvakaapissa oli muka likainen, alkuaan punainen palttinarepale uutimena. Silmäni olivat jonkun kerran pysähtynyt siihen; tästä hän näkyi saavan uuden ajatuksen.

Työnsin sokerilaatikon kiinnemmäksi, jättäen sen raolle ja kirveenvarren pään ulos siitä, sekä lähdin perälle päin kävelemään.

— Jassoo, te jätitte sokerikirveen varren ulos, nyt minä vasta käsitän, minkätähden menitte sokeria lyömään. No, kyllä se onkin hyvä ase. Kun ette ottanut sitä mukaanne.

Hän nauroi kovin. — Ettekö pelkää, että minä sen siitä saisin?

— En. Mitä te turhaa yritystä tekisitte, minä saisin sen kuitenkin itse ennen siitä.

Hän astui askeleen sinnepäin, nauraen. Minä astuin myöskin hymyillen takaisin.

— Mutta mitä me turhia kinaamme, sanoin.

— Niin, ei meidän tarvitsekaan kinata. Hän astui taaskin kauemmaksi.
— Antakaa sen olla siinä vain, minun varakseni, ha, ha, hah!

Hän ei kuitenkaan täydellisesti käsittänyt, minkä tähden olin mennyt sokeria lyömään tai jättänyt laatikon auki. Tahdoin näet tehdä itselleni heittokappaleita siihenkin nurkkaan, koska en tietänyt, miltä puolelta vaara eniten uhkaisi, jotta saisin tarvittaessa edes ikkunan rikki heittää, ja siihen olisivat sokerikappaleet sopivia. Sitä paitsi olisi tuo ase hyvä olemaan siinä luukun ääressä. Kyllä olisin mielelläni sen ottanutkin mukaani, niinkuin hän ivaten sanoikin, mutta sitä en kuitenkaan rohjennut tehdä, sillä olisipa se voinut olla vaarallista.

— Vai jätitte laatikon auki, toisti hän.

— Kyllä se ennenkin on ollut auki, se käy ahtaasti.

Näin olikin asian laita, ja sentähden jätin sen nytkin auki.

— Mutta nyt se ei ollut auki. Ja näin minä sen, että te menitte siitä niin kaukaa tiskistä sentähden, että minä tässä seison. Kyllä te sentään pelkäätte, vaikka ette myönnä. Hi, hi, hi.

— Pelko ja varuillansa oleminen ovat aivan eri asiat.

— Jassoo! Te olette siis varuillanne. Hah, hah, hah! Mutta mitä puhetta se on? tiuskasi hän.

— Onko väärin olla varuillansa? Ei teidän siitä tarvitse pahastua, en minä sillä mitään loukkaavaa teitä kohtaan tarkoita, koska en tunne teitä. Ja varuillanne te itsekin olette antajaa kohtaan, koska ette usko neulojenkaan kirjeessä oikein olevan. Katsoin tarkasti häneen ja lisäsin samalla: — Ja varomaton onkin aina tyhmä. Ei tässä tyhmeliinejä olla.

— Ei, kyllä se hyvä onkin, että olette varovainen, sanoi hän kuin vähän hämillään, kun tuota neulakauppaa muistutin. — Mutta en minä ole mikään paha mies, minä olen hyvä mies; minä olen vain vähän kiivas, ei minua pidä pelätä.

Hänen katseensa oli urkkiva, aivan kuin hän olisi ajatellut: uskonetko tuota?

— Se on hyvä se, vastasin.

Hän laski kyynärmitan kädestään kuvakaapin viereen myymäpöydälle, aivankuin siten todistaakseen sanojensa pätevyyden, astui taaskin lähemmäksi ikkunaa ja kurkisti ulos.

Hänen vakuutuksestaan huolimatta pelotti minua kuitenkin astua tuohon perälle myymäpöydän ja seinän väliin tuota pyydettyä palttinaa ottamaan hyllyltä, vaikka se olikin kamarinovea lähellä. Minä astuin siis myymäpöydän luo ja nostin sen neljännaulan painon laudakolta ja laskin sen sijalle naulan painon.

Hän kääntyi taaskin äkkiä katsomaan.

— Vai niin, te otitte siitä sen neljännaulan luodin ja panitte pienen sijaan. Mitä te semmoista teette, niinkuin minä olisin joku pahantekijä? Minä suutun. Sen pitää olla siinä, missä se on ollutkin.

Hän tuli ja kurotti sitä ottamaan.

— Antakaa olla! Niiden pitää olla järjestyksessä. Ne jäivät siihen, kun viimeksi myin jauhoja. Mutta te näette että ne on järjestetty palanssin taa, isommasta pienempään. Te ette saa mitään panna epäjärjestykseen täällä!

— No, olkoon sitten siinä, minä pidän itsekin järjestyksestä, ja saisin minä sen siitäkin, jos tahtoisin. Häntä nauratti.

Sen minä hyvin tiesin, mutta ei hän saanut sitä kuitenkaan siitä niin sukkelasti kuin palanssilta, siinä kun oli isompia ensiksi rivissä. Ja kun hän sitä siitä tavoittaisi, aseena käyttääkseen, voisin minä jo ehkäpä heittämällä särkeä ikkunan ja huutaa apua; olipa siinä lukkojakin kamarinoven lähellä, aivan kuin sitä varten. Ja puoli sekuntiakin on aikaa hädässä.